Seurakunnan istuttamisen ABC

Opetuskirjoitus

Seurakunnan istuttamisen ABC

Uuden seurakunnan istuttaminen paikkakunnalle, missä jo ennestään on seurakunta, on erittäin haasteellinen ja vaativa tehtävä. Siihen pitäisi suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä matkaan tulisi lähteä vain kokeilumielellä.

Rohkeasti vai varovasti?
Kokeileva malli on vaarallinen siksi, että seurakunnan istutuksessa ei olla tekemisissä vain itsensä ja oman kunnian tai maineen menettämisen kanssa, vaan ihmisten kanssa. Mikäli ihmiset ovat seurakunnanistuttajalle vain kokeiluja eri toimintatapojen purevuudesta, tästä voi seurata monelle vilpittömälle seurakuntalaiselle elinikäiset haavat. Toisaalta taas ylivarovainen suhtautuminen tai pelko seurakunnan istuttamiseen saattaa lamaannuttaa ja saada aikaan vastareaktion, missä uusia seurakuntia ei haluta istuttaa, koska se saattaa hyvinkin epäonnistua. Lähtökohta seurakunnan istutukselle onkin varmuudessa ja kutsussa, joka on saatu Jumalalta ja sen pohjana tulee olla Jumalan sanan kehotus.[1]

Valmistautuminen ja rukous
On syytä olettaa, että seurakunnan istuttajalle selviää motiivi, miksi uusi seurakunta tulee istuttaa valitulle paikkakunnalle. Syitä voi olla monia. C. Peter Wagner sanoo seurakuntien istuttamisen olevan raamatullista. Hän tähdentää sen olevan Uuden Testamentin mallin mukaista evankeliumin levittämistä.[2] Raamatussa esiintyvä seurakuntakasvu antaa meille tämän mallin, mutta riitoihin ja jakaantumiseen perustuva seurakunta ei ole Wagnerin mukaan tervettä seurakuntakasvua, vaikkakin joskus valitettavasti välttämätöntä.[3] Valmistautuminen seurakunnan istuttamiseen tarkoittaa kokonaisvaltaista elämänmuutosta entisestä. Se vie istuttajalta lähes kaiken ajan ja se vaatii totaalista sitoutumista, pitkiä työpäiviä, jatkuvaa asioiden hoitoa, puhelimessa keskustelua, ihmisten tapaamista henkilökohtaisesti ja varautumista siihen, että asiat eivät läheskään aina luista toivotulla tavalla. Monesti suurin vastustus tulee jo toimivilta seurakunnilta kyseisellä paikkakunnalla. Myös tästä syystä on välttämätöntä valmistautua tulevaan tehtävää rukouksin.[4] Olisi ehdottoman tärkeää, että rukouksessa ja kahdenkeskisessä hetkissä Jumalan kanssa ja muiden kanssa käytyjen neuvottelujen kautta ”näky” uuden seurakunnan istuttamisesta olisi tullut niin selväksi, että se antaisi voimaa ja rohkaisisi silloin kun vaikeudet koittavat. Rukous on perustuksen luomista koko työlle. Se ei ole merkityksetöntä aikaa, vaan aikaa, jolloin koko projektin pohja luodaan. Vaikka seurakunnan perusta on itse Kristus, niin istuttaja joutuu viemään koko prosessin lähes alusta loppuun saakka yksin.[5] Hyvä valmistautuminen on Raamatunkin mukaan välttämätöntä ja takaa tehokkuuden itse koitoksessa.[6]

Yhteistyötahojen valinta
Yhteistyötahojen valinta on välttämätöntä jo siksi, että kukaan ei voi selviytyä niin suuresta tehtävästä yksin. Suositeltavaa olisi, että seurakunnan istuttaja löytäisi rinnalleen ainakin yhden työtoverin, mutta mieluummin tiimin tai pienen ryhmän henkilöitä, joilla on samansuuntainen näky, kuin seurakunnan istuttajalla.[7] Tässä saattaa olla myös siemen erimielisyyksiin, joka voi matkan varrella purkautua erilaisina näkemyksinä toimintatapojen suhteen, mutta se riski on otettava. Joka tapauksessa työtovereita tarvitaan. Heidät olisikin valittava huolella ja asian puolesta olisi syytä rukoilla. Yhteistyötahoksi saattaa tulla myös paikkakunnalla jo oleva uskovien joukko, joka on kenties jo odottanut seurakunnan istuttajaa. [8]Voimme myös olettaa, että siellä saattaisi olla muutamia jo toiminnan kautta kääntyneitä uskovia, jotka ovat seurakunnan siemen. Tärkeää olisi, että seurakunnan istuttaja hyvin selkeästi esittäisi näkynsä ja päämääränä, millaisen seurakunnan hän aikoo istuttaa. Yhteistyötahojen olisi syytä jo alusta alkaen tietää, millaiseen prosessiin he ovat lähtemässä. Ei ole hyvä, että se kirkastuu heille prosessin kuluessa, koska silloin he saattavat kokea tulleensa petetyiksi. Istuttajan on ehdottoman tärkeää itse tietää, mikä hänen pyrkimyksensä on? Mikäli seurakunnasta on tarkoitus tehdä esimerkiksi jonkin kulttuurin mukainen seurakunta, niin se olisi syytä pitää esillä heti alusta alkaen. Näiden asioiden esillä pitäminen saattaa tipauttaa joitakin yhteistyötahoja pois heti alkuvaiheessaan, mutta se on kuitenkin parempi niin ja reilua myös heitä kohtaan, etteivät ikävät yhteentörmäykset tulisi turhan takia. Joskus yhteistyötahoksi saattaa tulla myös jokin toinen paikkakunnalla jo oleva seurakunta, mutta sellaisen yhteistyön toimivuus voi olla kyseenalaista, varsinkin jos näky, toimintatavat ja pyrkimykset eroavat merkittävästi toisistaan. Myös johtajuuskysymys saattaa aiheuttaa skismaa ja se on syytä selvittää jo ennen, kuin siitä aletaan taistella. Yhteistyökumppanit on siis syytä valita harkiten, päämäärä on syytä pitää esillä kirkkaasti ja prosessi on valmisteltava huolella. Wagnerin mukaan tämä ydinjoukon kokoaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Hän tähdentää myös, että jos suunnitteluvaihe kestää liian kauan, menetetään syntymän jännitys.

Aluekartoitus
Sekä Wagner, että Warren painottavat aluekartoitusta ja väestötieteellistä tutkimusta. Tämä on hyvin tärkeää. Se auttaa hahmottamaan kohdealueen kuulijakuntaa ja tietämään, keitä alueella asuu ja mikä auttaa suunnittelua. Väestötutkimusta voi nykyisin tehdä internetin kautta, koska lähes jokaisella kunnalla on omat tilastolliset kotisivunsa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan yksin riitä. On hyvä vierailla useasti tulevassa kohteessa ja tutustua sen alueen ihmisiin, elinkeinoelämään, kauppoihin, asumisoloihin jne. Hyvää valmistautumista voisi olla myös paikkakunnan kartan hankkiminen ja rukous kartan avulla eri kaupunginosien ja erityisesti sen osan puolesta, johon suunniteltu työ tulee kohdentumaan. Samalla kun mietitään seurakunnan maantieteellistä sijaintia, on myös mietittävä, millaisia ihmisiä alueella asuu. Jos työ aloitetaan tietyn kohderyhmän parissa, niin seurakunta pitäisi sijoittaa paikalle, jossa kohderyhmä on tavoitettavissa ja tutkia eri vaihtoehdot sijainnille. Aluekartoitukseen kuluu osana myös tutustuminen muihin jo paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. On hyvä aistia ja tutkia toisten seurakuntien toimintatapoja ja tutustua niiden johtajiin. Avoin keskustelu seurakunnanistutussuunnitelmista heidän kanssaan voi olla haastavaa, mutta se on kuitenkin paras tapa ja on ehdottomasti parempi tehdä työtä avoimesti ja pyrkiä yhteistyöhön heidän kanssaan niillä tasoilla silloin, kuin se on mahdollista.


Suunnitelman laatiminen
Kun edellä mainitut seikat on tehty ja seurakunnan luonne, malli ja päämäärä ovat kirkkaasti selvillä, on aika alkaa tehdä suunnitelmaa, jolla istutus toteutetaan. Suunnitelma ja päämäärä olisi hyvä tehdä kirjallisesti. Syitä siihen on ainakin kaksi. Ensinnäkin se pysyy kirkkaana itselle ja se muistuttaa aina uudestaan seurakunnan päämäärästä. Toiseksi tulee olemaan myös paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita seurakunnan luonteesta, ja silloin se on hyvä antaa heille kirjallisena materiaalina. Ehkä on turhaa yrittää alkuvaiheessa tehdä tavoitemääritelmästä ja suunnitelmasta liian laajaa, koska mitä laajempi se on, sitä epämääräisempi ja vaikeampi se on toteuttaa. Pitää ottaa huomioon, että tavoitteisiin tulee myöhemmin uusia seikkoja, joita halutaan saavuttaa. Siksi lyhyt ja yksinkertainen suunnitelma on aluksi paikallaan. Sen tulee myös olla siinä mielessä realistinen, että ymmärretään, mitkä ovat ne rajat, johon itse istuttaja ja mukaan tulijat kykenevät.

Toteutus
Seurakunta voidaan istuttaa monella eri tavalla. Siinä voidaan käyttää monia eri metodeja. Mahdollisuudet vaihtelevat aina henkilökohtaisten kontaktien luomisen, kutsujen kautta aina suurtapahtuman järjestämiseen ja kaikkea siltä väliltä.[9]
Kaikkea luovuutta ja mahdollisuuksia voidaan käyttää. On siis viisasta laittaa vireille monia eri vaihtoehtoja. Pelkän yhden kortin varaan laskeminen ei liene viisasta. Pelkästään uudentyyppisen jumalanpalveluksen tarjoaminen ei todennäköisesti ole riittävä houkutin ihmisille liikkeelle lähtöön. Itsensä ja seurakunnan tunnetuksi tekeminen on koko toiminnan a ja o., ja tämä täytyy ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Seurakuntaa, työtä ja julkisia tilaisuuksia pitäisi mainostaa kaikin mahdollisin keinoin. Tässä voidaan ottaa luovuus käyttöön. Vaikka nykyisin mainontaa voidaan tehdä myös uusin keinoin, niin täytyy ottaa huomioon, että mainonta on kallista. Muutenkin seurakunnan istutus tulee vaatimaan huomattavia taloudellisia resursseja ainakin alkuvaiheessaan. Kaikkeen tähän tulee varautua. Näyttää pitävän paikkansa, että jos evankelioimiseen sijoitetaan niukasti, ovat myös tulokset niukkoja.[10]

Jatkuvuus
Työn jatkuvuus on varmistettava jo ennen toteutusta. On oltava selkeä suunnitelma siitä, kuinka työ jatkuu ensimmäisten kampanjoiden ja kokousten jälkeen. On varauduttava siihen, että säännöllinen toiminta saattaa vaatia huomattavasti enemmän voimavaroja, kuin yksittäisten kampanjoiden järjestäminen. On myös varmistettava, että kaikki toimii viikosta toiseen. Jos seurakunnan istuttaja on laskenut toiminnan liiaksi vain itsensä varaan, niin hän tulee palamaan loppuun muutaman kuukauden pyörityksen jälkeen. Jatkuvuuden turvaaminen tarkoittaa ennen kaikkea ihmisten rekrytointia. On oltava tarpeeksi väkeä huolehtimaan kokousohjelmasta ja kaikenlaisista käytännön töistä. Olisi syytä myös miettiä, kuinka työ jatkuu, jos istuttaja itse lähtee pois paikkakunnalta. Onko työn jatkuvuus silloin turvattu? Kuinka tiiviisti työ rakennetaan istuttajan itsensä ympärille tai hänen persoonallisuutensa varaan? Onko seurakuntaa enää sen jälkeen, kun seurakunnan istuttajaa ei enää ole?


Istuttajalle luvassa ilon ja surun kyyneleitä
Suomalaista helluntailaisuutta tuntuu vieläkin vaivaan ajatus, että seurakunnan perustaminen lähetyskentälle on täysin normaalia, mutta kotimaassa sen oikeutus täytyy tarkkaan punnita. Kotimaassa ei ole ehkä ymmärretty, että uudet seurakunnat voisivat olla suoranaisia evankelioinnin välineitä tai tapoja tavoittaa uusia ihmisiä. Reviiriajattelu on vielä paikoin voimakasta. Kuitenkaan uuden ja toisten seurakuntien menestys ei ole pois muiltakaan, vaan se hyödyttää aina kaikkia paikkakunnalla toimivia seurakuntia. Nopean itsenäistymisen tavoittelun voisi sen sijaan kyseenalaistaa. Istutuksen tapahtuessa äitiseurakunnan siunauksella, kiirettä itsenäistymiseen ei tulisi olla. Mikäli uuden työn pyrkimyksenä on maksaa toimitilat ja työntekijän palkka, tulee se vielä pitkään kärsimään resurssipulasta ja talousvaikeuksista. Liian nopea itsenäistyminen on ajanut monet uudet seurakunnat vaikeuksiin, minkä takia voisi oikeutetusti kysyä, voisiko työ olla yhtä tehokasta tai jopa tehokkaampaa myös ns. toimipistetyönä?
Monelle seurakunnan istuttajalle työ on unelma ja elämäntehtävä. Koko prosessi ja ensimmäinen julkisuuteen astuminen ovat jännittäviä hetkiä. Hengellinen taistelu on kouriintuntuvaa. Esiin on astuttava täydellä varmuudella ja uskolla. On tärkeää, että istuttajasta näkyy palvelualttius, selkeä vakaumus, hengellinen voima, rakkaus ja usko. Jokaiselle oikeilla motiiveillakin varustetuille seurakunnan istuttajille on luvassa myös vaikeita aikoja ja paljon kyyneleitä. Apostolista istuttajaa painaa elinikäinen vastuu. Samalla se myös lähtemättömästi muuttaa elämän ja tulee antamaan kaipuun, joka ei enää koskaan tyydy entiseen, merkityksettömään ja tyhjään hengelliseen elämään. Istuttajan paras palkka on nähdä ihmisten pelastuvan.

Jyrki Palmi


Kirjallisuus:
Wagner C. Peter: Church Planting for a Greater Harvest - A Comprehensive Guide, Regal Books 1990.
Warren Rick: Päämäärätietoinen seurakunta, Aika Oy 1999.

[1] 2. Tess. 2:15, Mark. 16:15
[2] 2. Tess. 3:1, Apt. 1:8, Apt. 9:31
[3] 1. Kor. 6:1-6
[4] Kol. 1:9-10
[5] Apt. 20:28
[6] Saarn. 10:10
[7] 1. Kor. 3:6-9
[8] Apt. 18:27
[9] Apt. 20:20
[10] 2. Kor. 9:6