keskiviikko 31. elokuuta 2011

Miten metallimuusikoiden käsimerkkiin tulisi suhtautua?


Hevimusiikkikulttuuriin liittyy käsimerkki, jossa kohotetun käden keskisormi ja nimetön pidetään koukussa, ja ojennetut etusormi ja pikkurilli muodostavat ikään kuin sarvet. Mielestäni merkki on selvä viittaus Saatanaan, ja rinnastan sen näyttämisen kiroilemiseen. Toisaalta jotkut uskovatkin näyttävät sitä etenkin konserttitilanteissa – hymyssä suin. Mitä kyseisestä käsimerkistä tulisi kristittynä ajatella?

Kyseessä on ns. pirunmerkki, jota pidetään etupäässä satanistisena merkkinä, mutta se voi liittyä myös eräänlaiseen ”haistatteluun”, ja joissakin kulttuureissa sitä voidaan pitää erityisen loukkaavana eleenä. Aito pirunmerkki tehdään kämmenpuoli katsojaan päin, mutta usein sitä näytetään myös toisinpäin. Kuten kysymyksessä todetaan, länsimaissa merkkiä on totuttu näkemään erityisesti hevimusiikkipiireissä. Laulaja Ronnie James Dio väittää olleensa ensimmäinen, joka otti merkin käyttöön ja näytti sitä yleisölle.
Merkin sanoma ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Esimerkiksi buddhalaisuudessa kyseisen merkin, ”karana mudran”, sanotaan karkottavan pahaa mielialaa. Merkki yhdistettynä sivullepäin ojennettuun peukaloon, kämmenpuoli katsojaan päin, puolestaan tarkoittaa Yhdysvalloissa viittomakielellä ”rakastan sinua”.
Useimmiten symboli tulkitaan silti Saatanaan viittaavaksi. Suuri kohu onkin syntynyt eräiden julkkisten kuten George Bushin, Hillary Clintonin, Nikolai Sarkozyn ja Matti Vanhasen näytettyä kyseistä merkkiä. Merkin näyttämisen takana on joskus epäilty olevan ns. illuminati-salaseura, joka tiettävästi yhdistää joitakin satanismin pariin kietoutuneita julkkiksia.
Todennäköisesti monetkaan konserteissa merkkiä näyttävistä nuorista eivät tajua sen sielunviholliseen viittaavaa sisältöä, eikä heitä voi merkin näyttämisestä tuomita. Asiaan pätee sama neuvo kuin muihinkin paheisiin: jos teemme jotain sellaista, mitä emme tiedä pahaksi, sitä ei lueta meille syyksi. Olisi kuitenkin parasta, että uskovat pysyisivät erossa kaikenlaisista tavoista, joiden voidaan tulkita viittaavan saatananpalvontaan. Toivottavasti merkin näyttäminen ei koskaan yleisty kristillisissä tapahtumissa.


Matteuksen evankeliumissa luetellaan Jeesuksen kuoleman jälkeisiä tapahtumia: ”Temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. Maa järisi, kalliot halkesivat, haudat aukenivat, ja monta poisnukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. He lähtivät haudoistaan ja Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monille.” (27:50–53.) Tiedetäänkö, keitä nämä haudoistaan heränneet pyhät olivat? Entä ilmestyivätkö he fyysisessä ruumiissaan vai henkiolentoina? Voisiko jotain vastaavaa tapahtua meidän aikanamme?

Muut evankeliumit eivät mainitse tätä tapahtumaa, ja silloin, kun Raamattu ei itse selitä itseään, joudutaan turvautumaan epävarmoihin tulkintoihin.
Jotkut ovat arvelleet haudoista nousseiden pyhien olleen Vanhassa testamentissa mainittuja henkilöitä, kuten Aadam ja Eeva tai Aabraham. Olipa niin tai ei, tekstikohta on perusteltua ymmärtää niin, että kyseisten henkilöiden ylösnousemus tapahtui Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen: Paavalin mukaan Jeesus oli kuolleista nousseiden esikoinen. Toiseksi on syytä olettaa, että näillä ylösnousseilla oli samankaltainen kirkastusruumis kuin Jeesuksella.
Kysymyksessä mainitun raamatunkohdan tärkein merkitys on se, että se osaltaan vahvistaa sitä raamatullista oppia ruumiin ylösnousemuksesta, johon me Apostolisessa uskontunnustuksessakin sitoudumme. Raamatun mukaan mekin tulemme osallisiksi Jeesuksen ylösnousemusvoimasta. Lohduttavaa on se, että huolimatta ruumiin hajoamisesta Jumalalla on selvästi kyky luoda meille kirkastusruumis, jossa ei ole inhimillisiä heikkouksia.


Efesolaiskirjeessä Paavali kehottaa uskovia varomaan juopumusta ja täyttymään Hengellä (5:18). Sanamuodosta voi päätellä, että apostoli tarkoitti, jos ei päivittäistä, niin ainakin usein tapahtuvaa, Hengellä täyttymistä. Olen ymmärtänyt, että helluntai-karismaattisessa teologiassa päivittäistä Hengellä täyttymistä pidetään uskovan ihanteena. Olen kuitenkin miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan käytännössä: tuskin voimakasta hurmoskokemusta – vai tarkoitetaanko?

Helluntailaisuuteen on aina kuulunut vahva kokemuksellisuus, mutta se ei yksin riitä uskovan terveelliseen kasvuun. Tasapainoinen kristillisyys tarvitsee myös terveen teologisen perustan.
Kysymyksessä mainitussa kohdassa voidaan havaita paitsi kehotus täyttyä Pyhällä Hengellä, myös kehotus olla juopumatta alkoholista, joka avaa ovet muillekin paheille. Juopumuksen vastakohdaksi Paavali asettaa Pyhällä Hengellä täyttymisen.
Samassa yhteydessä Paavali kehottaa laulamaan ja veisaamaan Herralle, aivan kuten ilon täyttämät juopuneetkin tekevät. Toisaalla Raamatussa huomaamme, että täynnä Pyhää Henkeä oleminen ei kuitenkaan tarkoita juopuneen lailla esiintymistä. Esimerkiksi Paavali luonnehtii Pyhää Henkeä terveen harkinnan hengeksi, ja siksi sen vaikutus on monessa mielessä päinvastainen kuin alkoholilla, joka antaa vain hetken ilon.
Uskovalla ei ole muuta mahdollisuutta selvitä arkipäivän haasteista kuin pyrkiä jatkuvasti olemaan täynnä Pyhää Henkeä, tapahtuipa se kokemuksen tai minkä tahansa muun elementin kautta. Onneksi saamme seurakuntana elää Pyhän Hengen aikakautta.


Viitteet:
1) Room. 4:15. 2) vrt. esim. 5. Moos. 18:10–12. 3) 1. Kor. 15:20. 4) Room. 8:11; 1. Kor. 15:42–55. 5) 2. Tim. 1:7. 6) esim. Joh. 14:16–18.


Kysymyksiin vastasi Helsingin Saalem-seurakunnan pastori Jyrki Palmi. Kuva: ilmatar.net

perjantai 5. elokuuta 2011

TOIVEET EIVÄT AINA TOTEUDU


Minua on aina kiehtonut satujen maailmat. Ilman satumaailman ulottuvuutta elämä olisi tylsää ja puisevaa. Jokaisella (jopa aikuisella) on oikeus heittäytyä kertomusten lumoihin ja antaa tarinoiden kuljettaa mitä kiehtovimpiin maisemiin. Klassikoista parhain C.S. Lewisin Narnian tarinat jaksaa aina tarjota uusia näköaloja. Opettavaisuudessaan ja vertauskuvallisuudessaan ne ovat vailla vertaa.
Narnia-sarjan ensimmäisessä osassa, Taikurin sisarenpojassa, joka on kirjoitettu ennen usein tarinan ensimmäisenä pidettyä Velho ja leijona-kirjaa Lewis kertoo sydäntä särkevän tarinan Digory-nimisestä pojasta, jonka äiti on kuolemaisillaan. Pelosta jäykkänä Digory uskaltautuu tulla mahtavan Aslan-leijonan eteen pyytämään Narnian maasta jonkin taikahedelmän, joka tekisi hänen äitinsä terveeksi. Kerättyään kaiken rohkeutensa Digory takellellen ja änkyttäen anoo leijonan edessä ja toivoo epätoivoisesti Leijonan vastaavan myönteisesti.
Digoryn suureksi pettymykseksi Aslan näyttää jättävän pyynnön täysin vaille huomiota, eikä sano pojalle sanaakaan. Välinpitämättömyys on murskata Digoryn, eikä poika uskalla nostaa katsettaan leijonaan. Käsiteltyään pettymystä jonkin aikaa Digory uskaltautuu kuin uskaltautuukin Aslanin eteen vielä toisen kerran. ”Hän ajatteli äitiään ja niitä suuria toiveita, joita oli elätellyt mielessään, ja kuinka ne kaikki kuolivat, ja pala nousi hänen kurkkuunsa ja kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän tokaisi: ”Mutta ole kiltti ja anna – etkö voisi antaa minulle jotakin, mikä parantaisi äidin?” Siihen asti hän oli katsellut ainoastaan Leijonan suurta etukäpälää ja sen valtavia kynsiä. Nyt hän epätoivossaan kohotti katseensa hänen kasvoihinsa. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä enemmän kuin mikään hänen elämässään. Sillä kultaiset kasvot olivat kumartuneet aivan hänen lähelleen ja Leijonan silmissä kimaltelivat suuret kyyneleet. Nuo kyyneleet olivat niin suuria ja kirkkaita verrattuna pojan omiin, että hänestä tuntui sillä hetkellä kuin Leijona olisi ollut murheellisempi hänen äitinsä puolesta kuin hän itse.”
Tässä on koko kärsimyksen (teodikea) ja pahan ongelman ydin. Kristus kärsii yhdessä meidän kanssamme. Kun me itkemme, hänkin itkee. Kun meihin koskee, häneenkin koskee.
Elämme maailmassa ja lainalaisuuksissa, jotka tarjoavat meille vuoroin onnen ja pettymysten tunteita. Vaikka emme aina ymmärrä kaikkia ratkaisuja ja olosuhteita elämässämme, ja vaikka meistä tuntuisi, että Jumala pysyy vaiti elämämme suurissa myrskyissä, niin se ei kuitenkaan ole koko totuus. Jos vain uskallamme ja jaksamme kaiken tuskan keskellä nostaa katseemme Kristukseen, suureen kärsijään, niin huomaamme, että hän on kumartunut lähellemme ja hänellä on ”suuria, kirkkaita kyyneliä silmissään.”