perjantai 12. joulukuuta 2014

Eduskunta äänesti, mitä nyt tapahtuu?

Miten kristittyjen tulisi nyt vaikuttaa? Mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Pitäisikö järjestää mielenosoitus? Tai erota kirkosta?
Seurakunta joutuu kohtaamaan liberalismin haasteen yhä kovemmin. Kristittyjen on pakko pohtia arvojensa lähtökohtia. Joidenkin arvojen päälle on pakko rakentaa, muuta mahdollisuutta ei ole. Monet ovat hämmentyneitä. Näin ei pitänyt käydä, mutta silti näin kävi. Onko Jumalalla edelleen kontrolli? Jos uskomme on Kaikkivaltiaassa, meillä on luottamus tässäkin hämmennyksessä.
Ympärillämme puhaltavat mitä kiusallisimmat vapaamielisyyden tuulet, ja kristityt tuntuvat jäävän jalkoihin tasa-arvon ja rakkauden nimissä tapahtuvassa muutoksessa.
Kristittyjen lähtökohtana on ollut vastustaminen, mutta se ei ole johtanut haluttuun vaan tavallaan vastakkaiseen lopputulokseen. Kristityt ovat usein saaneet ahdasmielisen, tuomitsevan rakkikoiran maineen. Kristittyjen ääni kuulostaa vähemmistön ääneltä, joka tuntuu samalla loukkaavan laajakatseista liberaalia.
Vastustaminen ei siis näytä hyvältä vaihtoehdolta. Entä jos vain ohittaisimme koko asian ja työntäisimme päämme pensaikkoon? Sekään ei olisi hyvä vaihtoehto. Vaikeiden kysymysten ulkopuolelle vetäytyessään seurakunta vaipuisi traditioiden ja farisealaisuuden vaatimuksiin, eivätkä seurakuntalaisemme saisi enää eväitä ympäröivän maailman kohtaamiseen.
Pitäisikö sitten vaieta ja olla hiljaa? Se taas on vaarallista, koska siitä seuraa todellinen taantuminen. Vaikeneminen on mukautumista. Tämä näyttäisi olevan erityisesti luterilaisen kirkon suosima vaihtoehto.
Seksuaalieettisissä kysymyksissä on havaittavissa, että kirkon kanta on sopeutua yhteiskunnassa vallitsevaan näkemykseen ja valtiovallan tekemiin päätöksiin. Tämä aiheuttaa kirkolle vaaroja. Miten kirkon sanoma tulee esille, jos se perustelee näkemyksensä tasa-arvolla tai yleisellä oikeudenmukaisuudella?
Kirkon kannanotot voisivat parhaimmillaan olla arvojulistusta, jossa kerrottaisiin, miten kirkon käsitys perustuu sen sanomaan ja opetukseen. Nyt näyttää käyvän niin, että kirkko on menettämässä sekä liberaalit että konservatiivit. Jos näin käy, mitä jää jäljelle?
Maassamme on mitä ilmeisemmin luultua vähemmän vakaumuksellisia kristittyjä. Heihin myös kohdistuu ennennäkemätön määrä dis-informaatiota. Se saa kristityt näyttämään taantumuksellisilta fundamentalisteilta. Samaan hengenvetoon on todettava, että alkuseurakunta eli huomattavasti vaikeammissa olosuhteissa ja paineissa. Silti evankeliumi levisi räjähdysmäisesti kaikkeen maailmaan.
Monissa maissa, joissa tasa-arvoinen avioliittolaki on voimassa, seurakunta onkin jopa vahvistunut. Näin on esimerkiksi Brasiliassa ja Argentiinassa.
Uskon, että kristityillä on vielä paljon annettavaa myös arvokysymyksissä, kunhan toimimme viisaasti. Seuraava hyvä mahdollisuus vaikuttaa ovat kevään eduskuntavaalit. Nyt jos koskaan on vaikuttamisen paikka.
Kristittyjen tulisi olla viisaita vastustaessaan liberalismia, ettei asian päämäärä käänny hyvää tarkoitusta vastaan. Kannatan harkittuja toimintatapoja, jotka kohdistuvat vaikuttajiin ja mediaan, mutta uskon kestävän vaikutuksen nousevan myös kristillisestä elämäntavasta ja Raamatun sanan terveestä julistuksesta. Mielenilmaukset eivät johda toivottuun tulokseen.
Palmin pähkinä. RV-lehti, joulukuu 2014.

Viikon mietelmä

”Muutos on mahdollista vasta silloin, kun ymmärrämme, että vastuu on minulla.” – Jyrki Palmi, Mies ole rohkea, Aikamedia Oy.

torstai 16. lokakuuta 2014

Miksi miestenpäivät eivät vedä nuoria miehiä?

Tätä pähkinää pureksimalla voi löytää syitä myös muihin kysymyksiin, kuten miksi seurakunnissa on usein se kuuluisa ”kuilu” nuorten ja vanhojen välillä. Yksi syy miestyön vetämättömyyteen saattaa olla siinä, että nuoria miehiä ei seurakunnissa pidetä miehinä. Pojittelun kulttuuri hengellisissä piireissä onkin melko tavallista. Monet nuoret miehet kokevat, että tullakseen mieheksi, täytyy ensin tulla vanhaksi. Miksi näin? Perinteisesti nuoria miehiä ei ole valittu vanhimmistoon, eikä johtotehtäviin. Nuorten pukeutuminen ja ulkoinen habitus on saattanut sulkea tiettyjä vastuita. Monet miehet ovat kokeneet olevansa seurakunnan palveluksessa aina liian nuoria, kunnes ovat huomanneet tulleensa liian vanhoiksi.

Nuoruus ei ole uhka
Meidän tulisi tehdä selväksi, ettemme halveksi nuoruutta. Daavid oli teini-ikäinen kaataessaan Goljatin. Daniel ja hänen kolme urheaa ystäväänsä olivat alle kaksikymppisiä. Silti he uskalsivat nousta vastustamaan Babylonian kuninkaan hirmuvaltaa. Jeesus valitsi opetuslapsikseen nuoria miehiä. Aivan liian usein vanhemmat pastorit kokevat tulevansa uhatuiksi, kun nuoremmat menestyvät. Tämä voi aiheuttaa niin sanotun Saul-syndrooman. Saul tuli mustasukkaiseksi Daavidin uroteoista eikä kestänyt sitä, että nuorempi mies ylsi mahtavimpiin urotekoihin kuin hän itse. Kansan huudot ”Saul voitti tuhansia, mutta Daavid kymmeniätuhansia” sai Saulin mielen mustumaan, vaikka hänen olisi tullut olla iloinen Daavidin menestyksestä. Olihan Daavidin menestys samalla koko kuningaskunnan menestys.

Mies kaipaa luottamuksen ilmapiiriä
Toinen ja hyvin yksinkertainen syy miestyön alennustilaan on se, että nuoret miehet eivät itse juurikaan järjestä miestenpäiviä. Miehet eivät muutenkaan lähde liikkeelle yhtä hyvin kuin naiset. Naistenpäiville riittää (karrikoidusti sanottuna) asiantuntijaluento, keskusteluhetket, manikyyri, pedikyyri ja hyvä ruoka. Miehiä on vaikea saada kiinnostumaan mistään. Mies kaipaa tekemistä ja elämyksiä. Seurakunnan arki ei niitä tarjoa, joten ekstrapäivä kirkonpenkissä ei ole riittävä vetonaula. Toisaalta mies kaipaa myös tuhtia, suoraan asiaan menevää opetusta ja vertaiskokemuksia, mutta näihin vaaditaan luottamuksen ilmapiiri. Nuorimies ei noin vain avaudu toiselle. Itsensä ja sielunsa avaaminen saattaa olla yllättävän kova prosessi ja ellei miehillä ole turvallisia paikkoja, joissa he voivat puhua tuskastaan, häpeästään ja hämmennyksestään, he alkavat kovettua karskeiksi, koviksi miehiksi, joita on vaikea lähestyä. Niinpä myytti ”pojat ovat poikia” suojeleekin meitä ”vanhoja” käsittelemästä omia virheitämme ja pahaa oloamme seuratessamme, kuinka poikamme käyvät läpi samaa synkkää tapahtumasarjaa, jossa miehisyys tulisi ansaita eikä saada.

Näytä mallia
Nuoret miehet tarvitsevat selkeää malliopetusta tehdä asiat ”niin kuin minä teen” eikä ”niin kuin minä sanon”. Eli jos haluamme juurruttaa nuoriin miehiin esimerkiksi kunnioitusta tyttöjä ja naisia kohtaan, niin heille ei kannata painottaa ainoastaan sellaista kuin ”älä puhu äidillesi tuolla tavalla” tai ”älä kohtele siskoasi noin”. Sen sijaan meidän tulisi antaa esimerkki siitä, kuinka kohtelemme vaimoamme, tyttäriämme ja muita naisia seurakunnassa. Kun näytämme esimerkkiä, emme ainoastaan välty vaaralta, että nuoret miehet pitävät sanojamme tekopyhinä, vaan annamme heidän nähdä kunnioittamiensa aikuisten näyttävän mallia, millaista miehuutta haluamme heidän oppivan seurakunnassa.
RV-lehti 43/2014 Palmin pähkinä

perjantai 12. syyskuuta 2014

Trendiseurakunta vai seurakunta kaikille?

Jokin aika sitten Helsingin Sanomat uutisoi ilmiöstä, joka tuo trendikkäitä ja ajassa kiinni olevia nuoria uusiin seurakuntiin. On hienoa, että valtamedia huomioi myös hengellisiä megatrendejä. Helsinkiläistä nuorista vain noin puolet kuuluu luterilaiseen kirkkoon, joten tyhjiölle täytyy olla täyttäjiä. Näiden seurakuntien toimintafilosofia on rakennettu palvelemaan nimenomaan tiettyä ikäryhmää tai kulttuuria. Esimerkiksi Filan toimintastrategia on ”20-30-vuotiaat suurkaupunkilaiset, urallaan ja yhteiskunnassa aktiiviset ihmiset, jotka haluavat menestyä.”
Vaikka Hesari kuvaakin ilmiötä hiukan provosoivasti, muun muassa vertaamalla näitä seurakuntia trendiklubeihin, joissa kirkkohameet ovat vaihtuneet mikroshortseihin, on ilmiöön syytä perehtyä hiukan tarkemmin.
Aikamme ilmiö on hengellisen kentän pirstaloituminen. Yhä useammat alakulttuurit ja ikäryhmät perustavat omia seurakuntiaan. Myös tietyntyyppinen musiikki tai elämäntapa saattaa olla sysäyksenä oman toiminnan aloittamiseen. Ilmiön voisi ennustaa kasvavan. Kaikki tämä on eduksi tavoitettaessa uusia ihmisiä evankeliumin sanomalla, mutta miten tarjonnassa pärjäävät vanhat seurakunnat?
Seurakunnalle, joka huolehtii kaikenikäistä ja kaikenlaisista ihmisistä on aina tilausta. Vanhan ja vakiintuneen seurakunnan on vain erittäin harvoin syytä segmentoida toimintansa pelkästään tietylle ihmisryhmälle. Kaikkia tarvitaan, mutta seurakunta, joka on koti kaikille on turvallinen seurakunta.
Myös kulttuuriseurakunta muuttuu ajan saatossa. Ihmiset vanhenevat. Mieltymykset muuttuvat. Nuoret menevät naimisiin ja saavat lapsia. Ellei seurakunta muutu ihmisten mukana saattaa edessä olla uuden kodin etsintä. Trendiseurakunnat ovatkin usein välietappeja kohti pysyvämpää. Loppujen lopuksi se saattaa olla kaikkien etu.
Joka tapauksessa seurakuntiemme valikoimasta pitäisi löytyä koti kaikille, niin kadunmiehelle kuin bisnesmiehellekin. Samoin myös romanihameiselle naiselle ja rollattoria työntävälle vanhukselle.
Ajat ovat muuttuneet. Nykyajan suomalaiseen seurakuntaan kuuluu tavallisia suomalaisia, sekä useista kansallisuuksista kotoisin olevia upeita ihmisiä. Seurakunta jossa on huomioitu kaikki ikäluokat, kulttuurit ja kaikille on ajanmukaista, nykyaikaista tarjontaa on valloittava.
Yksikään seurakunta ei ole täydellinen, mutta seurakunta joka opettaa ja valmentaa terveellisesti, harjoittaa diakoniaa, huolehtii lapsista , nuorista ja vanhuksista, ja jossa Kristus on numero yksi, pysyy ajasta aikaan.
Rv, pääkirjoitus 09/2014


perjantai 4. heinäkuuta 2014

Missä ovat persoonalliset puhujat?

Helluntaiherätyksessä on paljon lahjakkaita puhujia. Monet heistä hallitsevat puhetekniikan niksit ammattilaisten tavoin. Silti saarnaajajoukkoon kaipaisi lisää persoonallisuuksia. Jos kirkkokansan keskellä tehtäisiin tutkimus, niin todennäköisesti eniten tykkäyksiä saisivat mieleen jäävät persoonallisuudet.
Soljuvaa puhetyyliä arvostetaan saarnoissa, mutta kiinnostava esitystapa saa mielenkiinnon heräämään ja puhe muistetaan myös jälkikäteen. Toivottavaa olisi, että saarnaajat olisivat tyyleiltään hyvin erilaisia. Kun he antavat oman persoonansa näkyä, se tekee heistä aitoja ja siksi hyviä puhujia. Totta kai Jumalan siunauksella ja helluntailaisten korostamalla voitetulla on myös puheessa oma merkityksensä, mutta ei puhetekniikan opettelussakaan mitään pahaa ole.
Entä onko eri liikkeiden julistajilla tietynlainen saarnanuotti? Karkeasti yleistäen voisi todeta, että ainakin lestadiolaisilla, luterilaisilla ja helluntailaisilla näyttäisi olevan oma tyylinsä. Tarkkakorvainen voi havaita joidenkin nykyhelluntaisaarnaajien puheentyylin noudattavan tiettyä kaavaa. Yleensä helluntaisaarnaaja korottaa puhuessaan ääntänsä ja intonaatio painottuu lauseen viimeiseen sanaan. Näin tavoiteltu paatos voimistuu ja kuulijoiden mielenkiinto pyritään pitämään vireänä huikeaan loppuun saakka.
Logos, ethos ja pathos ratkaisevat. Jo antiikin aikana tiedettiin, että hyvä puhuja hallitsee argumentit ja kielenkäytön. Hän on persoonallisesti uskottava, osaa vaikuttaa ja vedota tunteisiin. Sanoilla voidaan liikutella suuria massoja. Sanoilla saadaan aikaan tunteita ja ajatuksia. Sanoilla voidaan luoda haluttu ilmapiiri. Ovatko kaikki ja kaikkien ihmisten sanat sitten painoarvoltaan yhtä suuria? Eivät ole. Sanat liikuttavat ihmisiä vasta sitten kun puhuja saa ne liikahtamaan. Puhujalla on valta sanoissaan. Siksi hänellä on myös suuri vastuu. Karismaattisen saarnaajan tulisi tiedostaa tämä, eikä käyttää sitä väärällä tavalla hyväkseen.
Suomalaisia pidetään usein huonoina puhujina, jotka eivät kykene samaan karismaattiseen tasoon kuin ulkomaiset kollegansa. Sanotaan, että suomalaiset puhujat eivät ole innostavia, eivätkä heidän puheensa saa aikaan tunnetiloja. Suomalainen saarna on liian usein esitelmöintiä, josta puuttuu se, mikä tekee puheesta koskettavan. Siitä puuttuu innostus, aitous, tunteet ja huumori. Mihin ne ovat kadonneet?
Yksi syy voi olla se, että kouluissa keskitytään esitelmän pitämiseen ja esseiden kirjoittamiseen. Arvosanat saadaan esityksen pituudesta ja tiedon paljoudesta. Esitystekniikkaan ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Normaalisti suomalainen saa siis, vain vähän kokemusta julkisesta esiintymisestä. Ei ihme, että meitä sanotaan huonoiksi puhujiksi. Mistä olisimme voineet kokemuksemme saada?
Seurakunnat tarjoavat mitä parhaimmat tilaisuudet saada esiintymiskokemusta. Moni taitava puhuja onkin kehittynyt juuri seurakuntaympäristössä. Siksi niin sanotut todistuspuheenvuorot pitäisi saada takaisin käyttöön. Niiden kautta saa rohkeutta julkiseen puheeseen. Positiivinen palaute rohkaisee yrittämään uudelleen, ja niin uinuvat lahjat saadaan käyttöön.
Yksi puhujan tärkeimpiä tavoitteita on olla itse innostunut omasta puheestaan. Annetaan tunteiden tulla! Innostetaan ja uskalletaan olla aitoja persoonallisuuksia. Antaudutaan epäonnistumiselle ja mennään onnistumaan! Kun puhe tulee sydämestä, se näkyy ja tuntuu.
Winston Churchill on sanonut “Kaikista ihmisille annetuista lahjoista on puhetaito kaikkein arvokkain. Kenellä se on, hän on suurta kuningastakin mahtavampi.”

RV-lehti 27/2014, Palmin pähkinä

maanantai 19. toukokuuta 2014

Miksi päätöksen tekeminen on niin hankalaa?

Näyttäisi siltä, että joillekin päätöksen tekeminen on melko helppoa ja joillekin taas todella vaikeaa. Päättämättömyys on asia, joka jollakin tapaa jopa leimaa joidenkin ihmisten persoonallisuutta.
Päättämättömyys näkyy kaikessa. Se voi alkaa jo ruokakaupasta. Se näkyy ravintolassa, vaateostoksilla ja tulevaisuuden suunnittelussa. Päättämättömälle valinta useiden mahdollisuuksien joukosta tuntuu tuskalta. Mikäli päättämättömyys vaivaa voi siitä muodostua rasite koko elämän ajaksi.
Päättäväinen ei voi ymmärtää millaista tuskaa valinnat tuottavat päättämättömälle. Opiskeluun suuntautuminen, ammatin valinta, aviopuolison valinta, auton tai asunnon hankkiminen, kaikki nämä voivat tuottaa suurta tuskaa päättämättömyyteen taipuvalle ihmiselle. Päättämätön ihminen turhauttaa usein myös lähipiirinsä omalla jahkailullaan.
Syy epävarmojen ihmisten päättämättömyyteen on usein siinä, että he pelkäävät tekevänsä vääriä ratkaisuja. Ratkaisun tekeminen on aina riski. Se voi joko onnistua tai epäonnistua. Useille voi olla vaikeaa ottaa sitä riskiä, että he olisivat väärässä.
Totta kai päättäväisetkin ihmiset tekevät myös huonoja päätöksiä, mutta koska he tekevät päätöksiä, tekevät he päätöksiä, jotka useimmiten ovat oikeita kuin vääriä.
Tuskin Jumalakaan haluasi meidän elävän paikalleen jumittunutta elämää, koska liiallinen päättämättömyys voi horjuttaa luottamusta Jumalan johdatukseen elämämme valinnoissa.
Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, joita olemme parhaan harkintakykymme mukaan tehneet. Jumalalla on kyllä kyky kääntää asiat parhaaksemme jopa väärän ratkaisun jälkeen. Rohkeutta elämässä etenemiseen voi saada ainoastaan tekemällä rohkeita ratkaisuja. Toisinaan opimme siitä mitä olemme tehneet väärin ja toisinaan siitä, mitä olemme tehneet oikein. Lapsikaan ei opi kävelemään ennen kuin on kaatunut useamman kerran. Täytyy aina nousta ja yrittää uudelleen. Paikalleen jääminen pysäyttäisi elintärkeän kasvun. Näin on myös päättäväisyyden laita. On otetteva riski ja tehtävä päätös siitäkin huolimatta, vaikka se olisi väärä.
Myös seurakuntia saattaa vaivata päättämättömyys, vaikka jotkut voivat tulkita sen väärällä tavalla hyveeksi. Harkitsematta perusteellisesti kaikkia vaihtoehtoja, ei päätöksiä kannata tehdä, mutta päättämättömyydestä ei seuraa kuitenkaan mitään hyvää. Päättäväisyys on johtajuutta, jota myös seurakuntalaiset arvostavat. Raamatussa Jaakob sanoo, että kaksimielinen ihminen on epävakainen kaikilla teillään, eikä saa Herralta mitään pyytämäänsä.
RV toukokuu 2014

torstai 24. huhtikuuta 2014

Herätysliikkeen elinkaari

Ulf Ekman on eräiden arvioiden mukaan sukupolvemme merkittävin teologi, karismaatikko ja uskonnollinen vaikuttaja Ruotsissa. Pelkästään Uppsalan seurakunnan menestystarina on vailla vertaa. Joidenkin arvioiden mukaan Livets Ord –verkosto on perustanut lähes viisituhatta seurakuntaa eri puolille maailmaa. Liikkeen johtajan siirtyminen katoliseen kirkkoon on luonnollisesti sokki Elämän Sanan -seurakunnille ja koko herätyskristilliselle kentälle. Siihen sisältyy kuitenkin viesti, jota kannattaa tutkia. Tapahtumat herättävät keskustelua herätyskristillisen liikkeen tarpeellisuudesta.
Ekmanin mukaan herätysliikkeet ovat syntyneet halusta säilyttää kristinuskon keskeinen sisältö ja uudistaa hengellistä elämää. Kääntöpuolena ovat kuitenkin eri yhteisöjen ja ihmisten väliset ristiriidat ja erimielisyydet. Katolisen kirkon rikas sakramenttielämä, moraalinen lujuus sekä laupeus kaikkein köyhimpiä, sairaimpia ja syntymättömiä kohtaan, herättää Ekmanissa kunnioitusta sekä suuren kaipauksen liittyä kirkkoon. Herätysliikkeiden tulisi rehellisesti tutkia, miksi ristiriidat ajavat heitä jatkuvasti erilleen. Toisaalta tulisi havahtua siihen, että liikkeen juuret tulisi olla syvemmällä kuin ihmisten karismassa.
Herätyskristillisyys tarvitsee herättäjiä ja karismaattisia persoonia. Montakaan herätystä ei olisi syntynyt ilman ainutlaatuisten persoonien vaikutusta. Toiminnan jatkuvuus ei kuitenkaan saisi olla kiinni heistä. Pahimmillaan herätys ja liikehdintä pysähtyy johtohenkilön menehtymiseen, lankeemukseen tai uskon kriisiin.
Terveen karismaatikon tunnistaa siitä, että tämä ei lahjoistaan huolimatta pyri sitomaan herätystä itseensä. Terve karismaatikko korostaa työssään Kristusta ja seurakunnan merkitystä. Apostolit viitoittivat asenteellaan tietä ja esimerkkiä tuleville julistajille. Heitä ei motivoinut esillä oleminen, vaan Kristuksen kirkastuminen kansojen keskellä. Evankelioinnin päämääränä on yksinkertaisesti sanoman vieminen, ei julkisuushakuisuus.
Kaikella on aikansa. Kaikki alkanut päättyy aikanaan. Jokaisella asialla auringon alla on elinkaarensa. Myös jokaisella herätysliikkeellä ja kirkkokunnalla on alku ja loppu. Tämä lainalaisuus on jokaisen karismaatikonkin tunnustettava ja hyväksyttävä. Karismaatikko on onnistunut silloin kun hänen jälkeensä jäänyt joukko jatkaa kasvuaan Kristukseen kiinnittyneenä.
Livets Ord tuskin katoaa maailmankartalta, mutta sen elämänkaaressa on tulossa uusi vaihe. Nyt se tarvitsee purjeisiinsa uutta tuulta.
RV huhtikuu 2014

Nyt tarvitaan positiivisuuden vallankumousta!

Duuri- vai mollivire?
Suomessa lähestytään asioita usein itsekriittisyyden tulokulmasta. Asiaan kuuluu tietynlainen rehellinen silmästä silmään katsominen, mikä on hienoa suomalaisuudessa. Suomalais-ugrilaiset heimot uskaltavat puhua asioista oikeilla nimillä, se puuttuu muun muassa aasialaisesta kulttuurista. Anglosaksisessa seurakuntakulttuurissa puolestaan on päällimmäisenä positiivinen vire ja usko tulevaisuuteen. Jopa laulut ovat enemmän duurivoittoisia. Suomalainen hengenheimolainen rakentuu paremmin mollimelankolian synkkien syövereiden siivittämänä.

Lopetetaan itseruoskinta
Suomessa on oman tulkintani mukaan tällä hetkellä melko painostava hengellinen ilmapiiri. Media etsii suurennuslasilla skandaaliotsikoita, mistä vain ne voisi repäistä. Konservatiivisia uskovia syytetään ahdasmielisyydestä. Karismaattiset piirit syyttävät toisiaan arvostelusta ja samalla kilpaillaan siitä, missä on parhaat kokousbileet ja suurin voitelu. Ulkopuolelle on syntynyt mielikuva, että uskonyhteisöt piilottelisivat ongelmia, hyväksikäyttötapauksia, hengellistä väkivaltaa ja taloussotkujaan.
Näitä tauostoja vasten, vuosia erinäisillä päivillä istuneena odottaisi edes pientä positiivisuuden virettä itseruoskinnan sijaan. Ongelmia ei missään tapauksessa tule piilotella. Ne on tuotava esiin, mutta niistä on osattava rakentaa tie ulos. On totta, että keskuudessamme on paljon ongelmia, olemmehan ihmisiä. On kateutta, arvostelua ja kilpailuviettiä. Uskoisin kuitenkin, että jokainen haluaisi kuulla, että paras on vielä edessä tai että vähintäänkin pahin on jo takana! Realistisia hengennostattajia kaivattaisiin kipeästi.

Päästetään irti vanhasta
Se, mitä on takana, ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin se, mitä on edessä. Menneisyyttä ei tule kieltää, siitä tulee oppia. Samoja virheitä ei ole syytä ainakaan tulevien sukupolvien toistaa. Emme voi juuttua tappiomielialaan. Emme saa myöskään jatkuvasti ruoskia itseämme. Olisi aika uskoa suureen Jumalaan, joka voi tehdä suuria Suomessakin. Jumalalla on varmasti suunnitelma Suomen kristikunnalle ja Hänen suunnitelmansa on täynnä voittoja, siunauksia ja mielisuosiota.

Unelmoidaan suuria
Jatkakaamme rohkeaa unelmointia. Parhaat päivät ovat vielä edessäpäin. Opitaan karistamaan pois katkeruus ja kauna. Älkäämme jääkö liikaa vatvomaan kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Luottakaamme siihen, että Jumalalla on kaikki hallinnassa ja hän haluaa toimia keskellämme siunaavalla tavalla.
Ja lopuksi veljet (myös sisaret) ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.” Fil. 4:8.

Onko viina viisasten juoma?

Alkoholinkäyttö on monelle suomalaiselle kristitylle vaikea pala. Jotkut opettajat ovat kohtuukäytön puolestapuhujia, ja se saa vakaatkin kristityt hämilleen. Ongelmana on rajanveto. Raamattu ei kiellä alkoholinkäyttöä, mutta varottaa juopumisesta ja humalahakuisuudesta. Sen lisäksi Sana sanoo, että viinan käytöstä seuraa irstas meno. Eurooppalaisilla kristityillä luontaiseen tapakulttuuriin kuuluvat ruokaviinit ja illallissnapsit. Miten meidän suomalaisten tulisi tähän suhtautua?
Itse otin ensimmäisen kerran alkoholia, kun toimin lähetyssaarnaajana Albaniassa. Sairastin kuukausia rajua maha- ja oksennustautia ja lähimmät apteekit olivat Kreikassa. Lääkärini antoi minulle saman neuvon kuin Paavali Timoteukselle. Hän käski ottaa vähän alkoholia jatkuvien vatsavaivojen ja pahoinvoinnin vuoksi. Paavalin aikoihin alkoholia käytettiin lääkkeenä. Nykyisin vaivoihin on olemassa muitakin kehittyneitä lääkkeitä.

Unkarissa paikalliset pastorit ja uskovat tarjosivat poikkeuksetta viiniä ja jopa olutta ruokajuomana. Se oli uutta ja outoa. Minulla on alkoholistikotini tähden sisäsyntyinen varautuneisuus ja pelko alkoholia kohtaan, siksi olinkin yleensä joukon kummajainen vesilaseineni. Hetken perästä pastorikollegojen kanssa minäkin kokeilin, miltä juoma maistuu. Vaikka yritin totutella tapaan, niin jokaisen kerran jälkeen minua painoi syyllisyys ja paha mieli. En osaa sanoa monessako lasillisessa humaltumisen raja menee, mutta helpompi se on ylittää kuin alittaa.
En haluaisi olla ilonpilaaja tai lakihenkinen, mutta rehellisesti on sanottava, että en tiedä montaakaan hyvää asiaa, jota alkoholi toisi tullessaan. En tosin tuomitse tai vahdi ketään, joka ottaa ja arvostan niitä, jotka pystyvät kontrolloimaan juomatapansa. Mutta koska pullon henki voi viedä mennessään, on varoituksen sana paikallaan. Läheltä nähneenä tiedän lukuisia rikkoutuneita perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita ja työpaikan menetyksiä. Lähipiirissäni on ollut riippuvuutta, alkoholimyrkytyksiä, äkkikuolemia, itkua, surua ja murhetta. En tunne kovin montaa onnellista kohtuukäyttäjää. Ilmeisesti he pysyvät (koti)kaapeissaan, mutta viimeistään silloin kun kohtuukäyttäjän oma lapsi hoipertelee humalassa kotiin, alkoholivalistus alkaa saada uusia vivahteita. Yleensä alkoholin kanssa alkanut hauska läträys on tavalla tai toisella päättynyt ikävästi, eikä kulturelli keskieurooppalainen juominenkaan siinä poikkeusta tee.
Tekopyhää tai ei, niin mielestäni vanhempi lastensa esikuvana tai pastori laumansa edelläkävijänä ei toimi väärin kieltäytyessään alkoholista. Omalta kohdaltani totean, että en ole absolutisti, mutta raitis olen ja hyvä niin, sillä pastorin ei sovi läträtä viinan kanssa.
“Älä katsele viinin hehkuvaa punaa, älä katso sen 
välkettä maljassa. Helposti se valahtaa kurkusta
alas, mutta perästäpäin se puree kuin käärme, iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy. Silmäsi näkevät outoja, puheesi ovat hullun houreita. Olet kuin aalloilla keskellä merta, kuin maston nenässä mainingeilla. ”Minut piestiin, mutta en tuntenut mitään, minut hakattiin, mutta en tiennyt mitään. Milloin pääni selviää? Pitäisi päästä hakemaan lisää.” Snl. 23: 31.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Niin kuin oli Nooan päivinä

Niin on myös Ihmisen Pojan tullessa (Matt. 24:37-38). Olkoonkin, että parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Noah-elokuva on paljolti fiktiivinen kuvaus vedenpaisumuksen tapahtumista, tarjoaa se paljon pohdittavaa niin uskoville kuin epäilijöillekin.
Raamattu vertaa Nooan päiviä Jeesuksen paluu päiviin. Nooan päivinä ihmiset eivät piitanneet Jumalasta. He elivät itsekkäästi omia halujaan seuraten. Ajatus nykykehityksestä saa aikaan hämmästyttävän samankaltaisuuden tunteen. Kun länsimainen, liberaali elämäntyyli yrittää työntää Jumalan pois yhteiskunnasta, ei voi välttyä ajatukselta Nooan päivien heijastuksesta.
Historian suurin päivä on vielä edessäpäin. Jeesuksen paluun päivä koittaa väistämättä. Samaan hengenvetoon on mainittava, että Jumala tarjoaa samankaltaista pelastusta ihmiskunnalle kuin Nooan sukupolvelle tarjottiin. Ovi pelastukseen on auki. Arkki ei vielä ole täynnä, kaikkia kutsutaan. Tämä ikiaikainen sanoma saattaa epäilijän korvissa kuulostaa hulluudelta, mutta sitä kannattaa kuitenkin kuunnella. Jumala ei tahdo, että yksikään hukkuu, vaan että kaikki pelastuisivat.