maanantai 3. joulukuuta 2007

POPPIPAPPI VETI SNAPSIT

Poppipappi veti snapsit!

Hesarin Nyt –liitteessä poppipappi Mikko Salmi maistelee väkeviä viinoja papinpaita päällään. Varma tapa herättää keskustelua! Ihmettelin h –Moilasena, mihin poppipappi tällä oikein pyrkii. Asia kirkastui hieman, kun autossa avasin Radio Dein. Ohjelmassa Salmi kertoi, että häntä ottaa pattiin, koska kirkossa ei voi käydä avointa keskustelua alkoholipolitiikasta. No nyt keskustelu varmasti avautuu! Raittiit olivat Salmen mielestä omahurskaita fariseuksia. Kommenteista sai sen käsityksen, että papit juovat viinaa joka tapauksessa salassa kotonaan. Parasta olisi siis olla reilusti ja avoimesti tunnustava kohtuukäyttäjä.
Samassa Hesarissa uutisoitiin näyttävästi, että joka päivä Suomessa kuolee viinankäytön seurauksiin noin kuusi ihmistä. Pieni ristiriita? En ymmärrä, miksi kirkonsisäinen keskustelu pitää synnyttää julkisesti, vai eikö kirkossa todellakaan voi keskustella? Lehdissä revittely voi olla tuhoisaa. Pappi on kuitenkin esimerkki, halusi hän sitä tai ei. Moni saa omantunnon vapauden tehdä samoin, kuin pappi. Heikoimman ehdoilla ei enää mennä.
Salmi on räväyttänyt aikaisemminkin. Seiska -lehden bileissä Salmella oli etuoikeus vihkiä Keskisen salarakkaana tunnettu Marika Fingerroos pyhään avioliittoon ”seurakunnan” läsnäollessa. Fingerroos ratsasti alttarille valkoisella ratsulla ilman alushousuja. Moni pappi olisi varmasti kokenut itsenä suureksi pelleksi tuossa tilanteessa, mutta Salmi veti seremonian pokkana, kuin minkä tahansa toimituksen.
No enivei, Salmen esiintyminen kossulasin kanssa ei mielestäni kovin hyvin sovi yhteen Raamatun sanojen kanssa; (1. Tim. 3:2-3) ”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen…”, Vaikka Salmi hyvin perusteleekin alkoholinkäytön teologisesti, niin kuuma kysymys onkin; sopiiko se papille vai ei?
Sanottakoon vielä, että poppipappi tekee tosi hyvää musaa. Sitä on ilo kuunnella!
Olisi myös kiva haastella Salmen kanssa joskus livenä…

USKO ON ARVOKAS ASIA!

USKO ON ARVOKAS ASIA

Olen kotoisin pohjanmaalta alueelta, jossa puhe uskonasioista oli hyvin luonnollista. Ei ollut mitenkään häpeällistä tunnustaa tulleensa uskoon, sillä olihan melkein puolet paikkakunnan väestä ainakin jonkin sortin uskovaisia. Tulin uskoon 12-vuotiaana poikasena lastenleirillä. Sillä, että ”Jyrki tuli uskoon” ei ollut mitään mainosarvoa ja hyvä niin. Lööpeissä ei hehkuteltu, mutta tulevat vuodet osoittivat, että asialla oli todella merkitystä minulle itselleni. Onneksi olen saanut elää suhteellisen rauhallista uskonelämää ilman ulkopuolisten painostusta. Olen kokenut, että uskoani on aina arvostettu. Olen kokemuksesta sitä mieltä, että usko on paras tunnustaa heti, tai muuten saattaa tulla vaikeuksia. On reilua myös muita kohtaan kertoa vakaumuksensa avoimesti, niin silloin ei tarvitse jälkeenpäinkään pohtia syitä tilannekäyttäytymisiin. En muista kokeneeni vielä varsinaista pilkkaa uskovaisuuteni takia, mutta pitkiä katseita olen kyllä osakseni saanut. Suomessa on helppo elää vakaumuksensa mukaan ja ilmapiiri on suvaitseva.
Usko on arvokas asia ja sitä tulisi käsitellä sen mukaan. Koska myös jokainen ihminen on arvokas, niin uskonasiat pitäisi esittää arvokkaasti ja kunnioittavasti. On tärkeää, että me uskovatkaan emme toiminnallamme loukkaa ketään. Emme aiheuta päämäärämme vastaista reaktiota, jossa ihmiset sulkevat sydämensä kuulemasta evankeliumia. Ei ole juuri mitään hyötyä voittaa hengellinen väittely sillä kustannuksella, että menetämme ihmisen ja sydämet sulkeutuu. Usein meillä on raamatullinen vastaus kaikkiin opillisiin kysymyksiin ja pystymme helposti perustelemaan kantamme. Tätäkin tärkeämpää olisi nähdä itse ihminen ja pystyä vastaamaan hänen senhetkisiin tarpeisiin. Jeesuksen julistus oli tarpeet tyydyttävää ja ihmisen huomioonottavaa toimintaa. Se käy ilmi mm. ruokkimisihmeessä, Kaanaan häissä, jossa viini oli loppunut, sekä lukuisissa paranemisihmeessä ja jopa ristinpuulla, jossa Jeesus huolehti äitinsä Marian tulevaisuudesta.
Jos Jeesus oli valmis tarjoamaan kalaa ja leipää nälkäisille kuulijoilleen, pitäisi myös meidän huomioida ihmiset heidän tarpeissaan, eikä nähdä heitä pelkkinä käännytyskohteina. Joskus evankeliointia kutsutaan kalastamiseksi. Vaikka opetuslapsista tehtiin ihmisten kalastajia, niin tuskin hekään näkivät ihmisiä vain pelkkinä kaloina, ilman ihmisyyden tarpeita. Maslowin pyramidin viisi perustarvetta osoittaa tietä menestyvälle evankelioinnille. Fyysiset tarpeet, turvallisuuden tarve, rakkauden tarve, kunnioituksen tarve ja itsensä toteuttamisen tarve ovat syvällä jokaisessa ihmisessä. Nämä huomioimalla meistä tulee vastustamattomia evankeliumin julistajia.
Emme saavuta ihmisiä, jos emme ole tavallisia ja luonnollisia uskovaisia! Meistä on helppo aistia, jos teeskentelemme tai jos sanomamme rauhan Jumalasta ei ole saanut tehdä työtään meissä itsessämme.
Välitämme Jumalasta sellaisen kuvan, millaisena itse hänet näemme. Jos olemme saaneet häneltä paljon anteeksi, niin on helppo julistaa anteeksiantamuksen evankeliumia!

VAPAAEHTOISUUS VOIMAVARAKSI

Vapaaehtoisuus voimavaraksi!

Vapaaehtoistoiminta on seurakunnan toiminnan peruspilari ja tärkein voimavara. Ellei tätä voimavaraa pystytä hyödyntämään, niin seurakunnan toiminta lamaantuu.
Vapaaehtoistoiminnan periaatteena on, että kaikki siihen osallistuvat tekevät työtä vapaaehtoisesti, omasta halustaan. Toinen tärkeä periaate on palkattomuus. Vapaaehtoisille ei makseta palkkaa eikä palkkiota, vaikka toiminnasta aiheutuneita suoria kuluja voidaankin korvata. Vapaaehtoistoiminta ei korvaa ammattilaisten työtä vaan toimii sen rinnalla. Se on toimintaa, josta kaikki osapuolet saavat iloa. Vapaaehtoisapua annetaan tavallisien ihmisen tiedoin ja taidoin, se riittää. Seurakuntakontekstissa myös vapaaehtoinen on vaitiolovelvollinen ja hänen tulee toimia rehellisesti. Vapaaehtoisia tulee koko ajan rohkaista hankkimaan tarvitsemaansa tietotaitoa ja kehittämään sitä. On luotava sellainen ilmapiiri, joka kannustaa, motivoi ja sitouttaa kaikkia ponnistelemaan kohti yhteistä visiota.
Huono johtaminen ajaa ihmiset pois toiminnasta. Tästä syystä myös vapaaehtoisten johtamiseen on kiinnitettävä vähintäänkin yhtä paljon huomiota, kuin henkilöstön johtamiseen. Vapaaehtoistoiminta on vuosikymmenten aikana tullut henkisesti yhä raskaammaksi. Siksi satsaus virkistykseen ja koulutukseen voisi myös olla paikallaan. Palkitseminen on nousemassa entistä enemmän pöydälle myös seurakunnan vapaaehtoistyössä. On syytä muistaa vapaaehtoistoiminnan perusperiaatteet, mutta samalla pohtia, kuinka motivaatio toimintaan pysyisi korkealla.
Loppuun palamiset ovat arkipäivää myös vapaaehtoistoiminnassa, siksi resurssin ylläpitämiseksi olisi löydettävä tasapainottava ratkaisu. Se voisi olla siinä, että edelleenkään vapaaehtoistoiminnasta ei maksettaisi palkkaa, mutta siitä jaettaisiin tunnustusta ja selkeää arvostusta. Palkitseminen voisi olla satsaamista vapaaehtoisten koulutukseen ja virkistymiseen esim. juhla- ja kiitoshetkien järjestämisen muodossa.

JOKAINEN ON LAHJAKAS

Jokainen on lahjakas!

Olemme syntymässämme saaneet paljon lahjoja ja luovuutta, joita tulemme käyttämään jonkin asian puolesta. Joillekin se on ura, urheilu, harrastus, maine tai vauraus. Palvellessamme Jumalaa ja elämämme tarkoitusta, luovuutemme tulisi suuntautua sen mukaan.
Ennen kuin Jumala loi meidät, hän halusi antaa meille tiettyjä lahjoja, joilla me voisimme palvella Jumalaa ja lähimmäistämme. Meidän olisi ymmärrettävä, että käyttäessämme lahjojamme, tuotamme samalla kunniaa Jumalalle. Vaikka voimme kehittyä lahjoissamme ja luovuudessamme, emme kuitenkaan voi ansaita niitä. Ne ovat ilmentymiä Jumalan armosta. Lahjojen moninaisuus on ihme! Yhtään täsmälleen samaa lahjaa ei ole jaettu kaikille ihmisille. Jumala on suunnitellut näin, että tarvitsisimme toinen toistamme. Luovuutta ei ole hyvä käyttää yksin. Kun käytämme lahjojamme yhdessä, se on kaikille siunaus.
Olisi tärkeää, että löytäisimme itsellemme ja lahjoillemme sopivan palvelustehtävän myös seurakunnassa. Kun saamme tehdä sellaista, joka on meille mieluista, niin kenenkään ei tarvitse motivoida tai haastaa meitä tekemään jotakin, vaan teemme sen silkasta ilosta. Silloin emme tarvitse edes palkkiota, päähän taputusta tai erillistä huomiota, koska palvelemme mielellämme. Eräs tavallisimmista ihmisten esittämistä verukkeista olla palvelematta on väite, ettei heillä ole siihen kykyjä. Meillä kaikilla on lukemattomia tunnistamattomia ja käyttämättömiä kykyjä, jotka ovat uinumassa sisällämme. Elävän seurakunnan velvollisuuksiin kuuluu tunnistaa taitomme ja vapauttaa ne Jumalan palvelukseen. Jokainen voi loistaa eritystaidoillaan Jumalan kunniaa ja olla merkityksellinen. Astu siis esiin lahjoinesi

Saalem tekee mittavaa lähetystyötä

Saalem tekee mittavaa lähetystyötä Saalem –seurakunnan lähetystyöllä on pitkät perinteet. Saalemin lähetyssaarnaajat ovat olleet uraauurtavia pioneereja monilla kentillä. Jopa maailmanlaajuisen mission kannalta heidän työpanoksensa on ollut merkittävä. Jumalan miehiä ja naisia Esimerkkeinä voisi mainita jo vuonna 1929 Toimi Yrjölän, jonka seurakuntamme lähetti alun perin Kiinaan tekemään lähetystyötä. Hänen vaikutusalueensa ulottui myöhemmin myös Sri Lankalle ja Indonesiaan. Indonesian työn voidaan katsoa jatkuneen jo kolmanteen polveen, kun Emmanuel ja Mirja Yrjölä ovat palvelleet vuosikymmenet Indonesiassa ja myöhemmin myös Mika ja Rommy Yrjölä. Saalemin pioneereja Afrikassa ovat olleet mm. Sylvi Mömmö ja Tyyne Vatanen. Tapani ja Lea Kärnä puolestaan toimivat jo varhaisessa vaiheessa Kiinassa, Taiwanilla ja pitkän työkauden Japanissa. Espanjankielistä maailmaa ovat puolestaan valloittaneet Pentti ja Riitta Manninen Uruguayissa ja Espanjassa. Kenian ja Ugandan merkittävinä pioneereina on mainittava Åke ja Pirkko Söderlund. Heidänkin Afrikalle antama lähetysuhri kantaa hedelmää aina kolmanteen polveen saakka, kun Pertti ja Heidi Söderlund perheineen tekevät tahoillaan lähetystyötä Ugandassa ja Tansaniassa. Thaimaan pioneereja ovat mm. Raul ja Lilja Laine, sekä Reino Vatanen. Aasiasta puhuttaessa ei voi olla unohtamatta Valter Eerolaa, joka teki työtä mm. Burmassa ja Filippiineillä. Monet Saalemilaiset naislähetit mm. Anna Ekroos, Sisko ja Mandi Nykänen, Anna-Liisa Antturi, Anna-Liisa Airaksinen, Mirjam Rantanen, Katri Sairanen, Raija Lepczynski, Eeva-Liisa Nikkilä, Vuokko Kuikka, Sari Isohanni ja Irja Immonen ovat uhranneet lähes koko elämänsä lähetystyön hyväksi saaden aikaan runsasta satoa taivaan valtakuntaan. Entisaikaan matkat lähetyskentille taittuivat pääsääntöisesti laivoilla ja kestivät jopa viikkoja. Monin eri tavoin Merten saaret ja lähetyslaivat ovat myös oma erityispiirre Saalemin tekemässä lähetystyössä. Ebeneserin lisäksi Kari ja Sirkka Immonen ovat luotsanneet Kaksi Kalaa –nimistä lähetyslaivaa ja organisoineet tyynen meren saarilla tehtävää lähetystyötä. Myös lähetyslentotyössä Saalemilaiset lähetyslentäjät ovat olleet aktiivisesti mukana. Reijo Antero Valtonen ja Hannu Nikunen olivat ensimmäisiä suomalaisia lähetyslentäjiä ja edelleenkin samaisessa työssä palvelevat Saalemin lähetit Aaro ja Outi Alanne. Kehitysapua ja kirpputoreja Saalemilaisten työpanos maailmanlaajuisessa kehitysaputyössä on niin ikään ollut merkittävä. Seurakuntamme jäsenet Veikko Klemetti ja Kalevi Helimäki olivat vaikuttamassa Lähetyksen Kehityksen LKA:n syntyyn. Sen johdossa ja työtekijöinä ovat myöhemmin palvelleet monet Saalem seurakunnan jäsenet mm. Seppo Honkanen, Anneli Karras ja Pauli Rantanen. Lukemattomia eri avustuskuormia katastrofialueille lääkkeiden ym. avustusten muodossa on ollut organisoimassa Vilho Kivikangas. Saalemin ja Fidan yhteiset kirpputorit ovat paikkoja, joissa lukuiset Saalemilaiset ovat palvelleet työssä kokoaikaisesti ja vapaaehtoisesti. Nykyisyys Jumalan siunaus Saalemin lähetystyössä ei ole ylpeilyn aihe, vaan armon ilmentymä. Jumala on selkeästi siunannut seurakuntaamme lukuisilla lähetystyölle antautuneilla ihmisillä. Nykyisin seurakunnallamme on etuoikeus tukea yli kahtakymmentä lähettiä kymmenessä eri maassa. Jotkut läheteistämme ovat palvelleet kentällään jo kymmeniä vuosia, mutta monta uutta lähtijää on myös saatu lähettää. Uutena ja merkittävänä toimena on kuvaan astunut ns. teltantekijätyö. Teltantekijätyö tarkoittaa lähetystyötä, joka tehdään oman ammatin kautta. Nykyisessä globaalissa maailmassa monien alojen ammattilaisia tarvitaan erilaisiin kansainvälisiin tehtäviin. Koska lähetyssaarnaajaviisumin saaminen suljettuihin maihin on yhä vaikeampaa, satsaus teltantekijätyöhön on yhä enemmän ajankohtaista. Saalemista on jo nyt lähetetty muutamia teltantekijälähettejä, mutta uskon tämän työmuodon vahvistuvan merkittävästi lähivuosina. Lähettävänä seurakuntana haluamme kohdella teltantekijälähettejä samanarvoisesti, kuin muitakin lähettejä. He ansaitsevat ja tarvitsevat kaiken mahdollisen hengellisen ja henkisen huollon, jonka seurakuntana voimme heille tarjota.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Tragedian tulisi yhdistää myös kirkkoja

Tragedian tulisi yhdistää myös kirkkoja

On suorastaan absurdia, kuinka kirkot käyttävät voimavaransa mainoskampanjoihin tavoittaakseen kirkosta etääntyviä ihmisiä. Viimeistään nyt olisi aika huomata, mikä on kirkkojen todellinen ja yhteinen tehtävä. Kirkot eivät tarvitse mainostoimistojen apua tehdäkseen itseään tunnetuksi apua tarvitseville ihmisille. Jos kirkot olisivat läsnä arkipäivässä, se riittäisi. Seurakuntien tulisi olla luonnollinen osa ihmisten elämää, ei vain kirkollisia toimituksia varten.
Seurakunnat ovat etääntyneet ihmisen tuskaista arkipäivästä. Kristillisen sanoman ydinhän on siinä, että Jumala itse jätti taivaan ja tuli ihmisten arkeen ja suruun. Vain eläminen ihmisen rinnalla voi vakuuttaa sanoman todenperäisyydestä. Eihän seuraajien tehtävä ole muuttunut? Kirkkohistoria on täynnä varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka johtajat ovat askarrelleet toisarvoisten kysymysten kanssa juuri silloin, kun selkeää valoa olisi tarvittu. Onko mitään opittu? Nyt kun monella on paha olla, tarvittaisiin kirkkojen ja seurakuntien sydäntä. On aika unohtaa toisarvoiset pyrkimykset ja keskittyä ihmisen hätään. Olisiko parempaa mainosta, kuin että kristityt yhdessä unohtaisivat kehälliset asiansa ja tulisivat ihmisten keskelle? Kirkoilla on paljon annettavaa. Sen sanoma ja sanoman todeksi elävät ihmiset voisivat muuttaa maamme ilmapiirin ja antaa ihmisille uskon elämään. Pimeys voisi muuttua valkeudeksi, masennus iloksi ja epätoivo toivoksi.
Herätkää kirkot, yhdistäkää voimanne ja tehkää tästä maasta onnellisten ihmisten maa!

lauantai 3. marraskuuta 2007

KRISTITTY JA SEKSI

KRISTITTY JA SEKSI

Mahdoton yhtälö? No ei sentään. Sitä paitsi se voi toimia parhaiten juuri kristityillä. Seksi kun ei ole pelkkää lihan läiskyntää, vaan se on tunteiden kommunikointia kaikkein intiimimmässä olomuodossaan. Seksi on siis fyysistä ja henkistä läheisyyttä. Siksi avioliitossa harjoitettavaan seksiin ei liity syyllisyyttä, vaan siitä voi nauttia täysin siemauksin.

Seksistä puhuminen ei ole helppoa
Seksistä kirjoittaminen vakaille kristityille ei ole helppoa. Perinteisesti on lähdetty liikkeelle näkökulmasta; mitä uskovan ei saisi tehdä! Ei ole helppoa kirjoittaa toisestakaan näkökulmasta. Käytännön vinkkejä on vaikea antaa punastelematta, koska seksistä puhuminen ei juurikaan kuulu kristittyjen pöytäpuheisiin. On totuttu siihen, että ”kyllä luonto hoitaa.” Ja kyllähän se hoitaakin. Usein juuri aika ja kokemus ovat niitä, jotka opettavat uskovia aviopuolisoita löytämään nautinnollisen ja molempia osapuolia tyydyttävän seksielämän.

Kaksi niin erilaista
Vaikeudet syntyvät usein siitä, että molemmat osapuolet tuovat suhteeseen mukanaan oman rikkinäisyytensä. Tämän ajan rikkinäisessä maailmassa on paljon rikkinäisiä ihmisiä. Siksi avioliittoon saattaa tulla kaksi täysin erilaista ihmistä. Toinen saattaa olla ns. uskovan kodin lapsi ja toinen kaiken kokenut maailmankiertäjä. Lisäksi on paljon itsetunnollisia ongelmia ja jopa itseinhoa. Usein onkin vaikeaa rakastaa toista ehdoitta, ellei ensin pysty rakastamaan itseään. Onnellinen seksielämä rakentuukin siis hyvin monista palasista. Tasapainottomuus ei ole harvinaista kristittyjenkään keskuudessa, mutta aikaa parantumiselle toki on.

Uusi lehti kääntyy
Hyvä uutinen kaikille kristityille on, että saamme Jeesuksessa kääntää uuden puhtaan sivun elämämme kaikilla osa-alueilla, myös seksuaalisuudessa. Seksuaalisuuden alueilla koetut virheet saattavat aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Ahdistusta lisää usein se, että olemme asian kanssa useimmiten aivan yksin. Pelkästään avautuminen näistä asioista aiheuttaa monelle häpeää. Harva rohkenee puhua ongelmistaan sielunhoitajalle. Pelkäämme myöntää miten pitkälle olemme menneet, sillä silloin meitä voitaisiin pitää perversseinä. Emme uskalla ajatella, että henkilö, jolle pelkäämme mennä puhumaan, on saattanut itsekin käydä läpi samanlaisia ongelmia ja voisi suhtautua meihin hyvinkin ymmärtäväisesti. Tuntuu siltä, kuin juuri minä olisin aivan yksin tämän ongelman kanssa.
On ihan hyvä, että joskus joudumme kokemaan syyllisyyttä ja häpeää. Jos olemme tehneet väärin, meidän on syytäkin hävetä tekojamme. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja olemaan yhteydessä Jumalaan. Meidän tulisi pyrkiä Kristuksen kaltaisuuteen. Se on ihanteemme ja päämäärämme. Kukaan meistä ei kuitenkaan onnistu tässä. Onnistumme ainoastaan sotkemaan elämämme. Jumala on kuitenkin kehottanut meitä tulemaan pyhiksi, kuten hän itse on pyhä. Pyhäksi tuleminen ei tarkoita säkkiin ja tuhkaan pukeutumista, vaan se tarkoittaa Jeesuksen veren suojiin juoksua. Katumus ja häpeä toimivat oikeana kannustimena puhtauteen. Pahan olon pitäisi usuttaa meitä muuttamaan toimintaamme.

Ristipaineessa
Uskova elää kuitenkin teorian ja käytännön ristipaineessa. Maailman ihmiset voivat rellestää kaikessa rauhassa tuntematta mitään syyllisyyttä, mutta uskova kokee syyllisyyttä jo pelkistä likaisista ajatuksista. Yritämme lukea raamattua ja sanat pomppaavat silmillemme muistuttaen meitä syyllisyydestämme. Istumme kirkossa mieli maassa, vaikka onnistummekin hämäämään toiset leveällä hymyllämme. Rukoilemisesta ei tule mitään. Aivan kuin joku olisi rakentanut korkean muurin meidän ja Jumalan välille. Jos yritämme selvitä syyllisyydestämme unohtamalla, päädymme elämään hajottavaa kaksoiselämää. On pelottavaa, miten monet nuoret luopuvat uskostaan tyttö- tai poikaystävänsä tähden. Ristiriita kahden elämän välillä kasvaa liian suureksi. Suhteemme Jumalaan on kuitenkin tärkeämpi kuin mikään ihmissuhde.
Suurista vuorista huolimatta, seksuaaliset ongelmat ovat vain yksi niistä lukuisista tavoista, joilla saatamme rikkoa Jumalan käskyjä vastaan. Siksi uuden alku on aina mahdollinen ja menneisyyden voi rauhassa uskoa Jeesuksen sovitettavaksi.

Avioliitossako täydellistä?
Helpottavaa on tietää sekin, että edes avioliitossa seksin ei tarvitse olla täydellistä ja taivaallista. Tutustuminen toinen toisiimme ja erotiikan opettelu vaatii valtavasti vaivannäköä ja sitoutumista. Monet luulevat avioliiton olevan jatkuvaa hääyötä ja romantiikkaa. Sitä se ei ole. Onni ei synny siitä, että ollaan naimisissa; se syntyy siitä, että nähdään vaivaa suhteen lujittamiseen. Molempien puolisoiden täytyy sitoutua tekemään töitä avioliiton onnistumisen eteen. Harras ja hyvä työ palkitaan parisuhteessa. Ajan mittaan avioparit oppivat myös löytämään molempia tyydyttävän seksielämän. Kun seksin paine haluaa jatkuvasti tyydytystä, avioparit oppivat enemmänkin antamaan ja tekemään puolisonsa onnelliseksi.

Sinkkunako parempi?
Jotkut ajautuvat avioliittoon vain siksi, että se tuntuu olevan seuraava looginen vaihe seurustelussa. Ja kuka enää haluaisi jäädä yksin varsinkin, kun ikä alkaa painaa? Seurakunnatkin voivat joskus olla niin perhekeskeisiä, että yksinäiset ihmiset jäävät niiden toiminnassa huomioimatta. Sinkkuja katsotaan usein alaspäin ja kohdellaan ikään kuin toisen luokan kansalaisina. Jopa heidän seksuaaliseen suuntautuneisuuteensa saatetaan suhtautua epäluuloisesti. Naimattomuuden armolahjasta vitsaillaan taitamattomasti. Totuus on kuitenkin se, että sitä lahjaa ei halua kukaan! Mutta ei avioliittoon kannata mennä vain, kun joku sattuu kosimaan. Asiaa kannattaa sittenkin harkita tarkasti! Avioliitossa ja yksin elämisessä on kummassakin etunsa ja haittansa. Monesti sinkkuja kuitenkin säälitään. Ajatellaan, että heidän elämänsä on yksinäistä ja ikävää. Ei kai Paavalinkaan elämä ollut mitään yksitoikkoista ja ikävää toisen luokan elämää? Naimattomuus mahdollisti kaikki hänen evankeliumin tähden tekemänsä uroteot. Avioliittoon mennessämme meidän täytyy ennen muuta ratkaista, onko se meille paras ja sopivin vaihtoehto. Emme voi ajatella, että naimisiin ”kuuluu” mennä (edes seksin takia) ja summata koko suurta päätöstä kysymykseen ”kenen kanssa?”.

Jyrki Palmi
Lähde: Steve Ayers, Sex & Sensibility

maanantai 22. lokakuuta 2007

”Puolet helluntailaisista ei puhu kielillä”

David Petts:
”Puolet helluntailaisista ei puhu kielillä”

Perinteisellä Ison Kirjan teologisella jatkokurssilla aiheena oli helluntailainen pneumatologia. Opettajana toimi tuttuun tapaan Dr. David Petts Englannista. Vuonna 2004 Mattersey Hall Bible Collegesta eläkkeelle jäänyt rehtori on myös tunnettu helluntaijulistaja ja teologi.

Teologian puute
Pettsin ihanteena on vahvan helluntaiteologian rakentuminen Euroopassa. Varhaiset helluntailaiset tekivät sen virheen, että he eivät antaneet koulutukselle paljonkaan arvoa. Tästä syystä monet helluntaisaarnaajat joutuivat osallistumaan liberaaliin raamattukoulutukseen. Sen hedelmää kannamme nyt mitä raskaimmin. Helluntailaisille tyypilliset perusopit, kuten Pyhällä Hengellä täyttyminen, kielilläpuhuminen ja vesikaste ovat monille pastoreille tuntemattomia alueita, ainakin silloin kun ne taitavasti kyseenalaistetaan. Nykyisin jopa puolet klassisista helluntailaisista ei puhu kielillä tai omaa erityisiä Pyhän Hengen lahjoja. Suuntaus on huolestuttava. On mahdollista, että ilman vahvaa helluntaiopetusta seuraavasta sukupolvesta tulee liberaali vapaa-ajattelijasukupolvi, joka työntää kielilläpuhumisen epämiellyttävien ja vastenmielisten kokemusten sarjaan. – Petts sanoo.

Täyteyden viivyttelyä
Erääksi helluntailaisten käytännön ongelmaksi on muodostunut kääntymyksen, kasteen ja Pyhän Hengen täyttymisten erottaminen kauas toistaan. Vaikka ne ovatkin selkeästi erillisiä tapahtumia, niin ne voivat ja niiden pitäisi liittyä enemmän toisiinsa. Petts kertoi omasta kokemuksestaan, kuinka kymmenvuotisen pastorinuransa aikana yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki uskoon tulleet saivat Pyhän Hengen täyteyden ennen kasteelle menoa tai vähintään vuorokausi sen jälkeen.

Merkki vai ei?
Kurssille osallistuvat Mth –opiskelijat saivat tehtäväkseen laatia esseen aiheesta: Helluntailainen ensitodisteoppi – onko kielilläpuhuminen Pyhällä Hengellä täyttymisen ensitodiste? Asiaa tutkittiin laajasti jo tunneilla ja Pettsin opetuksen mukaan Raamattu on tässä loogisen selvä: ”Vaikka joku sanoisi täyttyneensä Pyhällä Hengellä ilman kielilläpuhumisen todistetta, meidän ei pitäisi asettaa heidän kokemustaan kyseenalaiseksi. Sen sijaan meidän tulisi rohkaista häntä puhumaan kielillä, koska sille ei ole mitään estettä. Pyhällä Hengellä täyttyneelle kielilläpuhuminen on mahdollista, mutta sen käyttöönotto vaatii usein uskoa ja luottamusta.”

Paavali ja Luukas ristiriidassa?
Ensitodisteopin tulkintaan vaikuttaa laajempi ongelma. Peruskysymys on se, voidaanko Apostolien tekojen pohjalta tehdä oppia? Petts on kirjoittanut aiheesta kirjan (Holy Spirit an introduction) ja merkittäviä artikkeleja, haastaen tunnetut teologit, kuten mm. Fee, Stronstrad, Menzies ja Johns.
”Luukas ei ollut ristiriidassa Paavalin kanssa ja Apostolien tekoja voidaan lukea samalla tavalla kuin Vanhan testamentin historian kirjoja ja Uuden testamentin evankeliumeja. Myös Jeesus ja Paavali käyttivät historiallisia narratiivejä opetuksessaan. Ehkä historian kirjoittajien, kuten Luukaan ensisijainen tarkoitus ei ollut opettaa teologiaa, mutta Pyhän Hengen tarkoitus oli. On syytä muistaa, että Apostolien teot eivät sisällä ihmisten, vaan Jumalan tekoja ja Jumalan tekoja Raamatussa ei voida ylenkatsoa.” - Petts kiteyttää.


Jyrki Palmi

sunnuntai 2. syyskuuta 2007

Pysyvän laihtumisen salaisuus

PYSYVÄN LAIHTUMISEN SALAISUUS PALJASTETAAN SINULLE NYT!

Laihduttamisesta on tullut monelle elämäntapa. Laihdutuskuuri saatetaan aloittaa säännöllisin väliajoin, usein jonkin muotidieetin innoittamana. Motivaatio jatkaa laihdutusta voi olla lujilla, kun muutaman kilon laihdutusta seuraa repsahdus ja paino nousee takaisin. Pysyvään tulokseen ei pääsekään laihdutuskuureilla, vaan pysyvillä elämäntapamuutoksilla.
Painonhallinta on elimistön energiansaannin ja –kulutuksen säätelyä ruokavalion ja liikunnan avulla. Siinä ei ole kenellekään mitään uutta. Haaste onkin siinä, miten saada uudet tottumukset syömisessä ja säännöllisen liikunnan harrastamisessa pysyvästi osaksi arkea, sillä jos haluaa laihtua pysyvästi, myös muutosten on oltava pysyviä. Tavallaan kyse on kokonaisvaltaisesta elämänhallinnasta ja uudenlaisesta ajattelutavasta, jonka avulla paino pidetään kontrollissa omalla tietoisella päätöksellä ja jämäkällä pyrkimisellä kohti tavoitepainoa.
Uusien elämäntapojen omaksuminen voi kuitenkin olla vaikeaa, sillä painonhallinnan keinot vaativat perehtymistä asiaan – tiedon hankkimista ja opiskelua. Keinot painon pudotukseen pitää opetella, sillä niitä ei kenelläkään ole syntymälahjana.

Motivaatio kohdilleen
Syyt painon pudottamisen taustalla on hyvä tiedostaa. Jos aloittaa laihdutuskuurin vain saadakseen itsensä rantakuntoon tai mahtuakseen pieninumeroiseen vaatteeseen, yritys ei välttämättä johda pysyvään tulokseen. Samoin, jos laihduttamisen aloittaa ulkopuolisten painostuksesta.
Muutoshalukkuuden pitää tulla itsestä, omasta halusta muuttua. Kun laihdutuksen punaisena lankana on itsestä huolehtimisen näkökulma, painonhallintaan on helpompi asennoitua oikein, ja se myös näkyy tuloksissa.
Pysyvä elämäntapamuutos edellyttää hyvää motivaatiota. Siksi omia muutoksen tarpeita on pohdittava tietoisesti. Sen lisäksi, että mielikuvaharjoittelun avulla ajattelee itseään hoikempana, on syytä miettiä, millaisia muutoksia painon pudottaminen aiheuttaa elämään.
Pelkkä kiloihin tuijottaminen ei kuitenkaan riitä, vaan kannattaa miettiä myös laihdutuksen vaikutusta yleiseen hyvinvointiin. Muutokset ovat toki yksilöllisiä, mutta jokainen voi kuvitella, kuinka olo kevenee, ulkonäkö paranee, terveys säilyy ja itsetunto saa positiivisen piristysruiskeen.
Jos kuitenkin tuntuu, ettei vielä ole valmis pysyvän painon pudotuksen vaatimaan elämäntapamuutokseen, kannattaa ottaa aikalisä, jolloin keskittyy laihdutusmotivaation lisäämiseen. Tämä vähentää riskiä, että hätäisesti aloitettu laihdutus epäonnistuu, mitä seuraa pettymyksen tunne.

Realistiset tavoitteet ja oikeat keinot
Ensimmäiseksi kannattaa arvioida oma laihtumisen tarve ja nopeus. Järkevänä painon pudotuksen rajana pidetään noin kiloa viikossa. Tämä tarkoittaa 500-1000 kcal vähennystä päivittäiseen energiansaantiin. Painonhallinnassa tarvittava ruokavalio ei ole kuivaa ”rehujen” pureskelemista ja nautinnoista luopumista. Todellisuudessa muutokset voivat olla hyvinkin pieniä; kaksi munkkia tai sata grammaa sipsejä sisältää energiaa vaaditun 500 kcal.
Paino lähtee laskuun yksinkertaisesti vähentämällä ravinnon energiamäärää ja lisäämällä sen kulutusta esimerkiksi hyötyliikunnan avulla. Ruokavalio voi säilyä hyvinkin entisen kaltaisena, kunhan siihen tekee laadullisia muutoksia, mm. rasvaa vähentämällä. Kevyemmän ruokavalion laadintaan kannattaa hankkia lisätietoja kirjallisuudesta.
Muotidieetit ja ihmepillerit on syytä unohtaa lopullisesti. Niitä aikakauslehdet esittelevät uuden joka kuukausi. Tiukasti rajattujen ruokavalioiden riskinä on yksipuolinen ravintoaineiden saanti ja niiden vaikutuksesta pitkällä tähtäimellä ei ole tutkittua tietoa. Ihmepillerit laihduttavat tehokkaasti ainoastaan lompakkoa ja suurin osa niistä on humpuukia. Rasva ei todellakaan ”pala” omenaviinietikalla.

Henkilökohtainen todistus
Oma tavoitteeni oli pudottaa painoa kaksi kiloa kuukaudessa. Käytännössä paino putosi kuitenkin hiukan nopeammin. Jätin pois ”höppeet” leivän päältä. Siis voin ja juuston. Paheeni on kahvipulla, josta en ole vieläkään päässyt eroon, enkä ehkä halua päästäkään (jotain hemmottelua ihmisellä pitää mielestäni olla, ettei elämä mene liian askeettiseksi). Muuten olen syönyt normaalisti lähes kaikkea mahdollista. Olen hieman pienentänyt annoskokoja. Usein sitä syö vaan silmillään. Täytyy ajatella realistisesti, paljonko kroppa oikeasti tarvitsee ravintoa ja syödä sen mukaan. Onneksi en ole mikään sipsi, karkki tai limppari-ihminen, joten niistä ei tarvinnut itseään vierottaa. Aloitin lenkkeilyn 3-4 kertaa viikossa. Liikkuminen oli alussa todella tervan juontia. Muutama sata metriä ja puuskutin, kuin vanha höyryveturi. Vasta noin vuoden kuluttua saavutin tilan, jossa voisi juosta periaatteessa vaikka kuinka kauan. Lenkille lähtö vaatii ihan mielettömän kovaa päättäväisyyttä. Toisaalta olotila lenkin jälkeen on todella hieno, kun endorfiinit jylläävät kropassa. Tulee sellainen olo, että olenpa kova jätkä, kun pystyin tähän! Jo yksi lenkki saa hyvälle mielelle. Lähtö lenkille on aina kuitenkin taistelua ja sille täytyy vain ottaa aikaa jostakin. Talvella en viitsinyt lähteä lumihankeen tarpomaan, vaan ostin kuntopyörän ja jyystin sitä. Sen ongelma on yksitoikkoisuus. Siinä eivät maisemat juurikaan vaihdu, mutta huomasin sen olevan jopa tehokkaampaa rasvanpolttoa, kuin lenkkeily. Tavallisesti poljen noin 15 kilometriä tai 45 minuuttia ja laitan jotain hyvää musiikkia tai radion soimaan. Sen päälle suihku maistuu, kun hiki kaatuu päältä kuin vuoripuro. Tällä tavalla laihduin vuodessa noin 15 kiloa. Lähtöpainoni oli 88 kiloa. Parhaimmillani olen ollut 90 kiloa! Nyt painan 70 kiloa. Asetin tiettyjä välitavoitteita. Joskus näytti siltä, että paino pysyy tietyssä lukemassa todella kauan, vaikka tekisi mitä. Silloin tuli ajatuksia, että ”tästä ei tuu mitään”. Päättäväisyys ja periksi antamattomuus täytyy silloin astua kuvaan mukaan. Enää en aio laihtua, vaan haluan pysyä tässä painossa. Elämänmuutos on tuonut paljon hyvää tulleessaan. Ei ahista niin, kuin ennen. Verenpaine on pudonnut. Jopa palavereissa pysyy silmät auki jne.

Tavoitepainoon pienin askelin
Pitkällä tähtäyksellä, laihduttaminen kannattaa jakaa välitavoitteisiin, esimerkiksi muutaman kilon etappeihin – näin tavoitepaino ei tunnu kaukaiselta ajatukselta. Tämä pätee varsinkin silloin kun painoa täytyy pudottaa kymmeniä kiloja.
Terveyden kannalta merkittävä tavoite on 5-10 % nykypainosta, jolla tutkimusten mukaan on jo merkittäviä etuja, mm. korkea verenpaine laskee ja veren rasva-arvot paranevat. Prosenttimäärä tarkoittaa jokaiselle tämä erilaista tavoitetta ja kiloina voi tuntua jopa vähäiseltä. 80-kiloiselle se merkitsee 4-8 kilon pudotusta. Siitä puolestaan on hyvä jatkaa taas seuraavaan välitavoitteeseen, joka voi olla taas muutama kilo lisää pois.
Tavoitepainon saavuttamiseen kannattaa varata aikaa, sillä kiirettä ei ole! Kun tekee pysyvän elämäntapamuutoksen, paino laskee tasaisesti, varmasti ja lopulta myös pysyy kurissa.

Näin se toimii usko tai älä!

Oikeus olla lapsi

OIKEUS OLLA LAPSI

Seurakunta jos mikä on paikka, jossa lapsen edellytykset kasvaa ja elää lapsuutta tulisi olla turvattu. Nykyisin lapsuus kuluu pois valtavaa vauhtia. Lapsuus on lyhyt. Sitä ei saisi häiritä.
YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa sanotaan mm. näin: ”Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua, ja hänelle tulee lainsäädännöllä ja muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä.”
Lapsi on aina ollut Jumalan silmäterä. Meidän on hyvä muistaa, että kun käsittelemme lapsia, niin käsittelemme Jumalan silmäterää. Mikäli teemme lapsille pahaa, niin joudumme siitä aikanaan vastuuseen. Aivan erityisen ankarasti Jeesus käsitteli niitä, jotka tuovat synnin tai viettelyksen lasten maailmaan. ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt 18:6). Lapsen oikeuksia muualla maailmassa on helpompi kauhistella. Kauhistelun osoitteet eivät löydy kehitysmaista, Venäjältä tai Aasiasta. Ne löytyvät oman takin alta! Lapsiin kohdistuneita raakuuksia löytyy maastamme yhtä paljon, kuin muualta.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Jeesus sanoi, että viettelysten täytyy tulla, mutta ”voi niitä, joiden kautta ne tulevat.” Nykyisin monet lapset ovat, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole kuitenkaan syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Enemmän lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla rakkaudellisempi, kuin rikas koti. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä.
Sinulla on vastuu! Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrän, että vastuu on minulla! Me voimme kasvattaa lapsiamme esirukousten lapsina! Maailman väkeviä voimia ja viettelyksiä suurempi on isän ja äidin rukous. Se ulottuu lastemme koulutielle. Se irrottaa synnin otteesta, kuoleman ja sairauden pauloista. Autuaat ne, joilla on rukoileva isä ja äiti! Jumala ei hylkää esirukousten lasta! Hän saattaa elää kaukanakin Jumalasta, mutta hänet otetaan kiinni. Hän palaa takaisin vanhempiensa Jumalan syliin, uudistuu ja antaa perintönään uskon ihmeitä tekevään Jumalaan lapsilleen ja lastensa lapsille.
Lapsenuskoa ei saisi riistää! Niin kauan, kuin lapsi vilpittömästi uskoo jumalaan, häntä ei saisi painostaa uskonratkaisuun. Lapsi ei voi langenneen aikuisen tavoin käsittää, miksi Jumala ei hyväksyisi häntä enää lapsenaan, niin kuin ennen. Kun sitten tulee aika, jolloin lapsi kokee synnin tunnon ja syyllisyyden, niin armon ja anteeksiantamuksen tulisi olla lähellä. Meidän täytyy uskoa lapsen puhtauteen ja Jumalan rakkauteen. Jos emme siihen pysty, niin meidän tulisi kipeästi saada kokea sitä itse!
”Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa.” Matt. 18:10.

Kristitty -lehdessä julkaistu pääkirjoitus

Soluseurakunnan salat

JÄSENHUOLTO TOIMII SOLUSEURAKUNNASSA

Kesäkuun alussa 2004 Ari ja Sari Kattainen, sekä Jyrki ja Anne Palmi kävivät tutustumassa soluseurakuntiin Zürichissä ja Stuttgartissa. Samalla he osallistuivat Zürichin Christliches Cetrum Bucheggin järjestämään vuotuiseen pastorien konferenssiin, joka oli järjestyksessään jo kahdestoista. Pastorien konferenssista on tullut suosittu tapaaminen Keski-Euroopan ja Itä-Euroopan pastoreille, jotka kantavat sydämellään näkyä soluseurakunnasta. Tämänkertaiseen konferenssiin osallistui 710 osanottajaa 19 eri maasta.

Suomessa kuulee mielipiteitä soluseurakunnan puolesta ja vastaan ja siksi olikin todella mielenkiintoista päästä itse aistimaan, miltä soluseurakunta käytännössä näyttää ja tuntuu. Heti alussa kävi ilmi, että soluseurakunta ja sellainen seurakunta, jossa on solutoimintaa, ovat kaksi eri asiaa.
Soluseurakunta tarkoittaa seurakuntaa, jossa koko seurakunta, sen johtajat ja jäsenet ovat sitoutuneet soluseurakuntamalliin. Kaikki seurakunnan jäsenet kuuluvat johonkin soluun, eikä mihinkään toimintaan voi tulla mukaan, ellei ole jonkun solun jäsen. Seurakunnan jäsenyyteen tuleminen tarkoittaa siis myös liittymistä soluun.
Aluksi tämä kaikki tuntui suomalaisesta näkökulmasta liian byrokraattiselta ja suurelta vaatimukselta ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan. Mennäänkö ohjaavuudessa jo liian pitkälle, kunnioittamatta ihmisen vapaata tahtoa? Enemmän asiaa tutkittuamme huomasimme järjestelmän pitävän sisällään kuitenkin monia etuja. Lisäksi kaikki haastattelemamme henkilöt vaikuttivat kovin tyytyväisiltä solutoimintaan ja olivat erityisen ihastuneita ja jopa ylpeitä omasta seurakunnastaan. Seurakunta oli heille todellinen hengellinen koti, jossa he viihtyivät. He eivät voineet kuvitellakaan tilannetta, että esim. sunnuntain jumalanpalveluksesta jäätäisiin pois ilman todella painavaa syytä. Tarve saada kokea seurakuntayhteyttä oli suuri ja motiivit oikeita.

Raamatulliset perusteet
Solutoiminnan perusteet löytyvät raamatusta. Sillä pyritään alkuseurakunnalliseen malliin, jossa uskovat kokoontuivat sekä kodeissa, että temppelissä (Apt. 2:46). Tällä tavalla kukaan ei huku suureen massaan, vaan jokainen on tärkeä ja voi myös helpommin palvella niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut. Samalla tavalla tämä toimii soluseurakunnassa. Pienryhmät kokoontuvat yhdessä rukoilemaan toinen toistensa tarpeiden puolesta ja syventymään opetukseen, joka juuri sillä hetkellä on ajankohtainen seurakunnassa. Tässä tiiviissä yhteydessä syvät ihmissuhteet pääsevät syntymään luonnollisesti. Sunnuntain saarnaa käsitellään solussa, niin että se voisi tulla käytäntöön, eikä sen tärkeä opetus pääsisi unohtumaan. Tämä saa aikaan hengellistä kasvua ja auttaa uskovaa löytämään paikkansa seurakunnassa.

Yhteys vahvistaa
Yhteys tarkoittaa elävää yhteyttä seurakuntalaisten kanssa ja vastuuta toisista. Samalla se on myös halua olla vastuullinen itsestään toisille ihmisille. Solussa tämä vastuu toimii parhaiten. Käytäntö on osoittanut, että ollakseen tehokas solu ei voi olla suurempi kuin viisitoistajäseninen. Soluseurakuntaa verrataan myös ihmisruumiiseen. Niin kuin ihmisen ruumiskin muodostuu miljoonista soluista, niin myös soluseurakunta on riippuvainen solujen yhteydestä. Jokaisen solun yhteyden tunne on suuri ja yhdessä kaikki solut muodostavat seurakunnan, jonka sisällä vallitsee voimakas ykseys. Tällä tavalla ihmiset rakentavat yhteyttä Jumalaan, toinen toisiinsa ja niihin, jotka eivät vielä ole sisällä pelastuksessa.

Kuinka soluun pääsee?
Seurakunnan aulassa on iso taulu ja kaupungin kartta, johon solut on merkitty. Sen vieressä on käyntikortteja muistuttava teline, josta voi ottaa haluamansa solun yhteystiedot. Näin uusi jäsen voi ottaa yhteyttä solujohtajaan, joka kertoo lisää solunsa elämästä. Ellei halua johonkin tiettyyn soluun, niin voi jättää yhteystietolomakkeen seurakuntaan ja se toimitetaan edelleen muutamalle lähinnä olevalle solujohtajalle, jotka ottavat yhteyttä hakijaan. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti, eikä tietojen antaminen vielä tarkoita sitoutumista mihinkään.

Minkälaisia soluja on tarjolla?
Zürichin seurakunnassa on aluesoluja ja ns. homogeenisia soluja. Soluja on siis myös tietyille sidosryhmille, kuten mm. naisille, miehille, nuorille pareille, nuorille, nuorille aikuisille, senioreille +60 v. ja eri kieliryhmille (esim. espanjan-, portugalin-, englannin-, ja thaikielelle).

Sunnuntain solutapaaminen
Molemmissa seurakunnissa on sunnuntaisin kolme jumalanpalvelusta. Määrä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki eivät mahdu kerralla sisään. Saarna on kaikissa tilaisuuksissa samankaltainen, mutta musiikissa on eroja. Joissakin on enemmän ylistystä, kun taas toisissa enemmän perinteistä laulantaa. Jumalanpalvelus on paikka, jossa solut tapaavat toisensa. Merkillepantavaa molemmissa seurakunnissa oli, että jumalanpalveluksen jälkeen kenelläkään ei ollut kiire kotiin. Seurakuntaväki jäi yleensä pitkään keskustelemaa ja vaihtamaan kuulumisia. Tätä varten oli erillinen iso kahvila, jossa tilaisuuksien jälkeen sai ostaa kahvia, limsaa, leivonnaisia ja sämpylöitä. Iloinen puheensorina täytti koko kahvilan. Yhteyden helpottamiseksi molemmissa seurakunnissa oli suuri aula tai kahvio, jossa tapaamiset oli helppo järjestää. Stuttgartissa oli erikseen vielä kahvio nuorille, sekä liikuntahalli.

Vaikeuksien kautta voittoon
Soluseurakunnan alku oli molemmissa seurakunnissa kivikkoinen. Se oli monille vaikea pala niellä. Alussa monia ihmisiä muutti muihin seurakuntiin. Stuttgartissa 150 hengen seurakunta väheni aina viiteenkymmeneen jäseneen. Sitten se lähti kasvuun ja on tänään yli 2000 hengen seurakunta. Lisäksi molemmissa seurakunnissa merkillepantavana piirteenä on se, että tilaisuuksissa käy lähes kaksinkertainen määrä väkeä jäsenmäärään nähden.

Kotiseurakunta soluseurakunnan jalostunut muoto?
Stuttgartin seurakunta sanoo olevansa jalostunut muoto perinteisestä soluseurakunnasta. Se on ns. kotiseurakunta-seurakunta. Siinä ajatus kotona kokoontuvasta seurakunnasta on viety niin pitkälle, että yksittäinen kotona kokoontuva ryhmä mielletään ihan oikeaksi seurakunnaksi. Näissä kotiseurakunnissa vietetään jopa ehtoollista. Soluseurakunnan ja kotiseurakunta-seurakunnan välisestä erosta on jo ehditty kirjoittaa kirjojakin ja juuri mallien analysoinnissa saatetaan ajautua tahattomasti ojaan ja allikkoon. Solun tai pienryhmän tulisi ennen kaikkea olla vain väline, jonka kautta seurakuntalaiset voisivat kokea yhteyttä ja saada voimaa uskonelämään. Lisäksi sillä pitäisi olla evankelioiva funktio, mikäli se haluaa moninkertaistua.

Yhteenveto
Mielestäni vanhan seurakunnan järjestäytymistä soluseurakunnaksi ei saisi tehdä kevein perustein. Eikä sitä pitäisi missään tapauksessa tehdä, ellei koko johtajisto ja suurin osa seurakuntalaisista ole sen kannalla. Siitä huolimatta vanhassakin seurakunnassa voitaisiin aloittaa kattava solutoiminta. Sen tulisi toimia vapaaehtoisella pohjalla ja olla ennen kaikkea väylä sisään seurakuntayhteyteen. Seurakuntiimme muuttaa jatkuvasti väkeä muilta paikkakunnilta. Miten heidän pääsynsä seurakuntayhteyteen voisi helpottua? Voisimmeko tarjota heille solun, johon he voisivat osallistua? Entä vasta uskoon tulleet? Mielestäni on ratkaisevaa, jos voisimme osoittaa vasta uskoon tulleille pienryhmän, jossa he voivat turvallisesti ottaa ensiaskeliaan uskontiellä. Pienryhmä voisi olla myös tehokas evankelioimisväline, koska se perustuu henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Suhteet alkavat monesti ihan tavallisilla tapaamisilla kahvikupin ääressä.

Julkaistu Kristitty -lehdessä

Jumalan navigaattori

JUMALAN NAVIGAATTORI JOHDATTAA SELKEÄSTI

”Lähetystyöhön valmistuva nuoripari rukoili johdatusta tulevaa lähetyskenttää silmälläpitäen. Erään kerran he avasivat Raamatun umpimähkään, ns. peukalopaikkamenetelmää käyttäen. Hämmästys oli melkoinen, kun sormi osoitti Apt. 27:26, ”Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua."

Ongelmamme suhteessa Jumalan Sanan johdatukseen on se, että pyrimme laittamaan sinne jotain sellaista, mitä siihen ei ole kirjoitettu. Tämä kiusaus ei kierrä kaukaa ketään. Joidenkin irrallisten raamatunkohtien soveltaminen omaan henkilökohtaiseen elämään voi tuntua houkuttelevalta, mutta on loppujen lopuksi vaarallista peliä.
Koska johdatuksen lähteenä saattaa toimia myös oma mielikuvituksemme, niin sekin tulisi alistaa Jumalan Sanan valoon. Pyhä henki myös itse alistuu Jumalan Sanaan, eikä toimi sen ulkopuolella. Tämän vuoksi Jumalan Sanan tulisi olla ehdoton indikaattori, jota ei saa unohtaa johdatusta etsiessä.
Jumalan Sanaa ei saisi tulkita väkivaltaisesti. Jokainen voi tarpeeksi pengottuaan kyllä löytää Raamatusta lauseita, jotka tukevat omia päämääriä. Tällainen toimintapa on tyypillistä kuitenkin vain lapsille, jotka jatkavat pyytämistä niin kauan, kunnes saavat sen, mitä haluavat. Tästä syystä ns. mannalaput ja peukalopaikat eivät voi olla johdatuksen ainoita indikaattoreita.


Jumalasta johdatusautomaatti?
Johdatus ja siihen liittyvät asiat ovat kristitylle tärkeitä asioita. On sanomattakin selvää, että haluaisimme kaikessa tehdä Jumalan tahdon. Haluaisimme valita oikein, kun pitää päättää esim. työpaikasta, asunnosta tai vaikkapa aviopuolisosta. Kaikessa tässä Jumala on antanut meille myös vapaan tahdon. Hän ei ole johdatusautomaatti, vaan luottaa myös meidän kykyymme tehdä oikeita ratkaisuja Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen ohjauksen valossa. On luonnollista, että kun jumalasuhteemme syvenee, niin sen mukana opimme tuntemaan myös hänen tahtonsa selvemmin.
Niin täydellisiksi emme kuitenkaan koskaan tule, ettemmekö tarvitsisi enää Jumalan henkilökohtaista johdatusta. Varmaa kuitenkin on, että mitä paremmin tunnemme Jumalan, sitä paremmin tunnemme myös hänen tahtonsa.

Valitsinko väärin?
Yksilöuskovan vaara on luottaa enemmän johdatuksen menetelmiin, kuin itse Jumalaan. Saatamme väsyttää itsemme, pastorit ja sielunhoitajat jatkuvilla johdatuksen esirukouksilla ja odottaa jotain selvää merkkiä taivaasta. Saatamme etsiä epävoivoisesti profeettoja ja odottaa yliluonnollista. Tämän kaiken jatkuessa saatamme kadottaa jopa koko johdatuksen alkulähteen, eli Jumalan itsensä äänen.
Meidän ei tulisi hätääntyä, vaikka emme aina osaisi päättää oikein. Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, jos ne on tehty sen ymmärryksen valossa, joka meillä Jumalan lapsina on. Jumala ei poistu seurastamme, vaikka olisimme valinneet väärän vaihtoehdon. Jumalalla ei välttämättä ole elämällemme vain yhtä oikeaa vaihtoehtoa. Uskon Jumalan olevan niin suuri, että hän voi johdattaa meitä vielä silloinkin, kun olemme valinneet toiseksi parhaan vaihtoehdon. Jumalalla on tapa vaikuttaa tahtoaan meissä niin, että toiseksikin parhaasta tulee lopulta paras (Room. 8:28). Jos Jumala ehdottomasti haluaisi meidän valitsevan toisin, kun parhaan ymmärryksen, rukouksen ja Jumalan Sanan valossa olemme valitsemassa, niin hänellä on kyllä voima ilmoittaa siitä meille tai antaa ratkaisumme epäonnistua.



Minun johdattajani!
Jumala ei etsi tilaisuutta rangaistakseen meitä vääristä valinnoista. Hän tietää, että voimme mennä harhaan. Joskus jopa kokonainen seurakuntakin voi valita väärin ja palata silti raiteilleen. Jumalan johdossa voimme kuitenkin turvallisesti kasvaa ja luottaa siihen, että Hän on meidän Isämme, joka rakastaa meitä ja tahtoo meidän parastamme.
Voisitko kuvitella maallista isää, joka ei olisi millään tavalla kiinnostunut lapsensa tulevasta elämästä, eikä mitenkään suunnittelisi tämän elämää ja hyvinvointia? Voisitko kuvitella äitiä, joka ei haluisi varjella lapsiaan vääriltä ratkaisuilta? Voisitko kuvitella hallitsijaa, jolla ei olisi mitään suunnitelmia maalleen? Voisitko kuvitella paimenta, joka ei johdattaisi lampaita mihinkään? Jos voit uskoa nämä asiat todeksi, niin voit varmasti uskoa myös sen, että Jumalalla on suunnitelma sinunkin elämällesi!

Jyrki Palmi

Lähde: Guidance by God, Zondervan publishing house.

Jukaistu Kristitty -lehdessä

Kiitollisuus on asenne

Pääkirjoitus

KIITOLLISUUS ON ASENNE

Vuosituhantinen mysteeri on ihmisten erilainen suhtautuminen vaikeuksiinsa. Vaikeuksissaan toinen kiroaa Jumalaa ja toinen näkee siinä jotain hyvää ja kasvattavaa.
Tyytymätön ei ole löytänyt elämälleen tarkoitusta, vaan pitää sitä sattumanvaraisena arpapelinä. Elämä tuottaa hänelle jatkuvia epäoikeudenmukaisuuksia.
Sellainen ihminen, joka on löytänyt elämälleen tarkoituksen, pitää päinvastoin elämäänsä tärkeänä kasvuna jotain päämäärää varten ja vaikeudet hänen elämässään ovat vain tärkeitä kasvun paikkoja.
Kiitollinen asenne elämää kohtaan tarkoittaa sitä, että otamme vastaan Jumalan suvereenin johdatuksen. Olemme sinut sen kanssa, että toipa elämäämme tullessaan mitä tahansa, niin siinä kaikessa on Jumalan suunnitelma. Tämä avaa myös portit ihmisenä kasvuun. Kapinointi elämälle vie loputkin kasvun mahdollisuudet.
Oi jospa ihminen osaisikin kiittää. Moni asia olisi silloin helpompi!
Kiitollisuus ei ole teko, joka suoritetaan hampaat irvessä. Se että ihminen kielellänsä kiittää merkitsee yhtä vähän, kuin pakotettu anteeksipyytäminen sydämen jäädessä katkeraksi.
Kiitollisuus on asenne, joka lähtee sydämestä. Olemalla kiitollinen ihminen jo rukoilee, vaikka ei sanoisi yhtään mitään. Aidot kiitolliset sanat ovatkin vain hedelmää jo aiemmin tapahtuneesta asian sisäistämisestä.
Kiitollisuutta ei ole se kun tapahtuu jotain mullistavaa vaan se, kun tapahtuu jotain pientä ja kaunista.
Elämän vastoinkäymisiä ei kukaan pääse pakoon. Siihen joukkoon eivät pääse edes kristityt. Kristitty osaa kuitenkin nähdä olosuhteiden taakse ja suhteuttaa ne kaiken tarkoitukseen.
Joka kerta, kun olemme sydämessämme kiitollisia Jumalalle, kasvaa myös meissä oleva Hengen hedelmä.
Meitä ympäröi kaikkialta painava tyytymättömyys. Se on aistittavissa suhteessa yhteiskuntaan, olosuhteisiin, rahaan ja kulutukseen. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi!
Tyytymättömyys ahdistaa, mutta kiitollisuus rikastuttaa elämää ja voi tehdä elämästä seikkailun, jota ei kannata olla näkemättä!

Julkaistu Kristitty -lehdessä

Karkumatkalla

Kolumni

KARKUMATKALLA

Myrsky yltyi yltymistään, suuri puulaiva natisi liitoksissaan. Oli vain ajan kysymys, milloin se hajoaisi palasiksi ja kaikki siinä matkustavat joutuisivat kylmän meren syleilyyn ja kuoleman porteille.
Se kaikki oli yhden miehen syytä. Miehen, joka oli karkumatkalla. Joona nukkui laivan ruumassa. Kun raivostunut kapteeni herätti Joonan, joutui hän katsomaan tosiasioita silmästä silmään. Sekunnin murto-osassa Joonan tajuntaan jysähti syyllisyys, josta ei voinut päästä eroon kuin yhdellä tavalla. ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” – Joona sai sanotuksi.
Joona heitettiin välimereen. Profeetta oli vajoamassa meren pohjaan. Tarinan piti loppua tähän. Paikalle lähetettiin elävä sukellusvene ottamaan karkuri talteen ja turvaan! Joona istui höyrysaunassa kolme päivää ja yötä. Kun aika tuli täyteen, niin Jumala käski kalaa oksentamaan profeetta kuivalle maalle. Merisairaana, yltä päältä limassa Joona kuuli Jumalan äänen toisen kerran. Tällä kertaa hän päätti totella. Hän julisti Herran sanan. Niinivee teki parannuksen ja Jumala osoitti suuren armon parannusta tekeville ihmisille.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Jotkut näkevät Joonassa suuren luuserin. Itse näen Joonassa ihmisen joka toimi inhimillisesti, niin kuin minäkin usein toimin. Usein menen juuri toiseen suuntaan, kuin mihin Jumala tahtoisi minun menevän. Silti Jumala toimii ja antaa uuden mahdollisuuden.
Kertomus Joonasta on muutakin, kuin vain kutsumustaan välttelevä profeetta ja suuri kala. Se on kertomus armosta! Suurimmassa myrskyssä Jumala antoi armonsa käydä oikeudesta! Jumala armahti jumalattomia merimiehiä, Niiniveen asukkaita ja eläimiä ja tietenkin myös Joonaa itseään.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Oletko sinä keskellä myrskyä? Oletko karkumatkalla? Oletko hätääntynyt, koska olet vetänyt myrskyn päällesi. Joonakin veti itse myrskyn päällensä, mutta mitä hän löysi? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme elämämme suurimmissa myrskyissä ja taisteluissa? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme itse aiheuttaneet kaiken sotkun? Armon!
Elämän myrskyissä, jopa niissä jotka olemme itse aiheuttaneet, saamme osaksemme armon oikeaan aikaan!

Julkaistu Elämä ja Valo -lehdessä

keskiviikko 8. elokuuta 2007

Seurakunnan istuttamisen ABC

Opetuskirjoitus

Seurakunnan istuttamisen ABC

Uuden seurakunnan istuttaminen paikkakunnalle, missä jo ennestään on seurakunta, on erittäin haasteellinen ja vaativa tehtävä. Siihen pitäisi suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä matkaan tulisi lähteä vain kokeilumielellä.

Rohkeasti vai varovasti?
Kokeileva malli on vaarallinen siksi, että seurakunnan istutuksessa ei olla tekemisissä vain itsensä ja oman kunnian tai maineen menettämisen kanssa, vaan ihmisten kanssa. Mikäli ihmiset ovat seurakunnanistuttajalle vain kokeiluja eri toimintatapojen purevuudesta, tästä voi seurata monelle vilpittömälle seurakuntalaiselle elinikäiset haavat. Toisaalta taas ylivarovainen suhtautuminen tai pelko seurakunnan istuttamiseen saattaa lamaannuttaa ja saada aikaan vastareaktion, missä uusia seurakuntia ei haluta istuttaa, koska se saattaa hyvinkin epäonnistua. Lähtökohta seurakunnan istutukselle onkin varmuudessa ja kutsussa, joka on saatu Jumalalta ja sen pohjana tulee olla Jumalan sanan kehotus.[1]

Valmistautuminen ja rukous
On syytä olettaa, että seurakunnan istuttajalle selviää motiivi, miksi uusi seurakunta tulee istuttaa valitulle paikkakunnalle. Syitä voi olla monia. C. Peter Wagner sanoo seurakuntien istuttamisen olevan raamatullista. Hän tähdentää sen olevan Uuden Testamentin mallin mukaista evankeliumin levittämistä.[2] Raamatussa esiintyvä seurakuntakasvu antaa meille tämän mallin, mutta riitoihin ja jakaantumiseen perustuva seurakunta ei ole Wagnerin mukaan tervettä seurakuntakasvua, vaikkakin joskus valitettavasti välttämätöntä.[3] Valmistautuminen seurakunnan istuttamiseen tarkoittaa kokonaisvaltaista elämänmuutosta entisestä. Se vie istuttajalta lähes kaiken ajan ja se vaatii totaalista sitoutumista, pitkiä työpäiviä, jatkuvaa asioiden hoitoa, puhelimessa keskustelua, ihmisten tapaamista henkilökohtaisesti ja varautumista siihen, että asiat eivät läheskään aina luista toivotulla tavalla. Monesti suurin vastustus tulee jo toimivilta seurakunnilta kyseisellä paikkakunnalla. Myös tästä syystä on välttämätöntä valmistautua tulevaan tehtävää rukouksin.[4] Olisi ehdottoman tärkeää, että rukouksessa ja kahdenkeskisessä hetkissä Jumalan kanssa ja muiden kanssa käytyjen neuvottelujen kautta ”näky” uuden seurakunnan istuttamisesta olisi tullut niin selväksi, että se antaisi voimaa ja rohkaisisi silloin kun vaikeudet koittavat. Rukous on perustuksen luomista koko työlle. Se ei ole merkityksetöntä aikaa, vaan aikaa, jolloin koko projektin pohja luodaan. Vaikka seurakunnan perusta on itse Kristus, niin istuttaja joutuu viemään koko prosessin lähes alusta loppuun saakka yksin.[5] Hyvä valmistautuminen on Raamatunkin mukaan välttämätöntä ja takaa tehokkuuden itse koitoksessa.[6]

Yhteistyötahojen valinta
Yhteistyötahojen valinta on välttämätöntä jo siksi, että kukaan ei voi selviytyä niin suuresta tehtävästä yksin. Suositeltavaa olisi, että seurakunnan istuttaja löytäisi rinnalleen ainakin yhden työtoverin, mutta mieluummin tiimin tai pienen ryhmän henkilöitä, joilla on samansuuntainen näky, kuin seurakunnan istuttajalla.[7] Tässä saattaa olla myös siemen erimielisyyksiin, joka voi matkan varrella purkautua erilaisina näkemyksinä toimintatapojen suhteen, mutta se riski on otettava. Joka tapauksessa työtovereita tarvitaan. Heidät olisikin valittava huolella ja asian puolesta olisi syytä rukoilla. Yhteistyötahoksi saattaa tulla myös paikkakunnalla jo oleva uskovien joukko, joka on kenties jo odottanut seurakunnan istuttajaa. [8]Voimme myös olettaa, että siellä saattaisi olla muutamia jo toiminnan kautta kääntyneitä uskovia, jotka ovat seurakunnan siemen. Tärkeää olisi, että seurakunnan istuttaja hyvin selkeästi esittäisi näkynsä ja päämääränä, millaisen seurakunnan hän aikoo istuttaa. Yhteistyötahojen olisi syytä jo alusta alkaen tietää, millaiseen prosessiin he ovat lähtemässä. Ei ole hyvä, että se kirkastuu heille prosessin kuluessa, koska silloin he saattavat kokea tulleensa petetyiksi. Istuttajan on ehdottoman tärkeää itse tietää, mikä hänen pyrkimyksensä on? Mikäli seurakunnasta on tarkoitus tehdä esimerkiksi jonkin kulttuurin mukainen seurakunta, niin se olisi syytä pitää esillä heti alusta alkaen. Näiden asioiden esillä pitäminen saattaa tipauttaa joitakin yhteistyötahoja pois heti alkuvaiheessaan, mutta se on kuitenkin parempi niin ja reilua myös heitä kohtaan, etteivät ikävät yhteentörmäykset tulisi turhan takia. Joskus yhteistyötahoksi saattaa tulla myös jokin toinen paikkakunnalla jo oleva seurakunta, mutta sellaisen yhteistyön toimivuus voi olla kyseenalaista, varsinkin jos näky, toimintatavat ja pyrkimykset eroavat merkittävästi toisistaan. Myös johtajuuskysymys saattaa aiheuttaa skismaa ja se on syytä selvittää jo ennen, kuin siitä aletaan taistella. Yhteistyökumppanit on siis syytä valita harkiten, päämäärä on syytä pitää esillä kirkkaasti ja prosessi on valmisteltava huolella. Wagnerin mukaan tämä ydinjoukon kokoaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Hän tähdentää myös, että jos suunnitteluvaihe kestää liian kauan, menetetään syntymän jännitys.

Aluekartoitus
Sekä Wagner, että Warren painottavat aluekartoitusta ja väestötieteellistä tutkimusta. Tämä on hyvin tärkeää. Se auttaa hahmottamaan kohdealueen kuulijakuntaa ja tietämään, keitä alueella asuu ja mikä auttaa suunnittelua. Väestötutkimusta voi nykyisin tehdä internetin kautta, koska lähes jokaisella kunnalla on omat tilastolliset kotisivunsa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan yksin riitä. On hyvä vierailla useasti tulevassa kohteessa ja tutustua sen alueen ihmisiin, elinkeinoelämään, kauppoihin, asumisoloihin jne. Hyvää valmistautumista voisi olla myös paikkakunnan kartan hankkiminen ja rukous kartan avulla eri kaupunginosien ja erityisesti sen osan puolesta, johon suunniteltu työ tulee kohdentumaan. Samalla kun mietitään seurakunnan maantieteellistä sijaintia, on myös mietittävä, millaisia ihmisiä alueella asuu. Jos työ aloitetaan tietyn kohderyhmän parissa, niin seurakunta pitäisi sijoittaa paikalle, jossa kohderyhmä on tavoitettavissa ja tutkia eri vaihtoehdot sijainnille. Aluekartoitukseen kuluu osana myös tutustuminen muihin jo paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. On hyvä aistia ja tutkia toisten seurakuntien toimintatapoja ja tutustua niiden johtajiin. Avoin keskustelu seurakunnanistutussuunnitelmista heidän kanssaan voi olla haastavaa, mutta se on kuitenkin paras tapa ja on ehdottomasti parempi tehdä työtä avoimesti ja pyrkiä yhteistyöhön heidän kanssaan niillä tasoilla silloin, kuin se on mahdollista.


Suunnitelman laatiminen
Kun edellä mainitut seikat on tehty ja seurakunnan luonne, malli ja päämäärä ovat kirkkaasti selvillä, on aika alkaa tehdä suunnitelmaa, jolla istutus toteutetaan. Suunnitelma ja päämäärä olisi hyvä tehdä kirjallisesti. Syitä siihen on ainakin kaksi. Ensinnäkin se pysyy kirkkaana itselle ja se muistuttaa aina uudestaan seurakunnan päämäärästä. Toiseksi tulee olemaan myös paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita seurakunnan luonteesta, ja silloin se on hyvä antaa heille kirjallisena materiaalina. Ehkä on turhaa yrittää alkuvaiheessa tehdä tavoitemääritelmästä ja suunnitelmasta liian laajaa, koska mitä laajempi se on, sitä epämääräisempi ja vaikeampi se on toteuttaa. Pitää ottaa huomioon, että tavoitteisiin tulee myöhemmin uusia seikkoja, joita halutaan saavuttaa. Siksi lyhyt ja yksinkertainen suunnitelma on aluksi paikallaan. Sen tulee myös olla siinä mielessä realistinen, että ymmärretään, mitkä ovat ne rajat, johon itse istuttaja ja mukaan tulijat kykenevät.

Toteutus
Seurakunta voidaan istuttaa monella eri tavalla. Siinä voidaan käyttää monia eri metodeja. Mahdollisuudet vaihtelevat aina henkilökohtaisten kontaktien luomisen, kutsujen kautta aina suurtapahtuman järjestämiseen ja kaikkea siltä väliltä.[9]
Kaikkea luovuutta ja mahdollisuuksia voidaan käyttää. On siis viisasta laittaa vireille monia eri vaihtoehtoja. Pelkän yhden kortin varaan laskeminen ei liene viisasta. Pelkästään uudentyyppisen jumalanpalveluksen tarjoaminen ei todennäköisesti ole riittävä houkutin ihmisille liikkeelle lähtöön. Itsensä ja seurakunnan tunnetuksi tekeminen on koko toiminnan a ja o., ja tämä täytyy ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Seurakuntaa, työtä ja julkisia tilaisuuksia pitäisi mainostaa kaikin mahdollisin keinoin. Tässä voidaan ottaa luovuus käyttöön. Vaikka nykyisin mainontaa voidaan tehdä myös uusin keinoin, niin täytyy ottaa huomioon, että mainonta on kallista. Muutenkin seurakunnan istutus tulee vaatimaan huomattavia taloudellisia resursseja ainakin alkuvaiheessaan. Kaikkeen tähän tulee varautua. Näyttää pitävän paikkansa, että jos evankelioimiseen sijoitetaan niukasti, ovat myös tulokset niukkoja.[10]

Jatkuvuus
Työn jatkuvuus on varmistettava jo ennen toteutusta. On oltava selkeä suunnitelma siitä, kuinka työ jatkuu ensimmäisten kampanjoiden ja kokousten jälkeen. On varauduttava siihen, että säännöllinen toiminta saattaa vaatia huomattavasti enemmän voimavaroja, kuin yksittäisten kampanjoiden järjestäminen. On myös varmistettava, että kaikki toimii viikosta toiseen. Jos seurakunnan istuttaja on laskenut toiminnan liiaksi vain itsensä varaan, niin hän tulee palamaan loppuun muutaman kuukauden pyörityksen jälkeen. Jatkuvuuden turvaaminen tarkoittaa ennen kaikkea ihmisten rekrytointia. On oltava tarpeeksi väkeä huolehtimaan kokousohjelmasta ja kaikenlaisista käytännön töistä. Olisi syytä myös miettiä, kuinka työ jatkuu, jos istuttaja itse lähtee pois paikkakunnalta. Onko työn jatkuvuus silloin turvattu? Kuinka tiiviisti työ rakennetaan istuttajan itsensä ympärille tai hänen persoonallisuutensa varaan? Onko seurakuntaa enää sen jälkeen, kun seurakunnan istuttajaa ei enää ole?


Istuttajalle luvassa ilon ja surun kyyneleitä
Suomalaista helluntailaisuutta tuntuu vieläkin vaivaan ajatus, että seurakunnan perustaminen lähetyskentälle on täysin normaalia, mutta kotimaassa sen oikeutus täytyy tarkkaan punnita. Kotimaassa ei ole ehkä ymmärretty, että uudet seurakunnat voisivat olla suoranaisia evankelioinnin välineitä tai tapoja tavoittaa uusia ihmisiä. Reviiriajattelu on vielä paikoin voimakasta. Kuitenkaan uuden ja toisten seurakuntien menestys ei ole pois muiltakaan, vaan se hyödyttää aina kaikkia paikkakunnalla toimivia seurakuntia. Nopean itsenäistymisen tavoittelun voisi sen sijaan kyseenalaistaa. Istutuksen tapahtuessa äitiseurakunnan siunauksella, kiirettä itsenäistymiseen ei tulisi olla. Mikäli uuden työn pyrkimyksenä on maksaa toimitilat ja työntekijän palkka, tulee se vielä pitkään kärsimään resurssipulasta ja talousvaikeuksista. Liian nopea itsenäistyminen on ajanut monet uudet seurakunnat vaikeuksiin, minkä takia voisi oikeutetusti kysyä, voisiko työ olla yhtä tehokasta tai jopa tehokkaampaa myös ns. toimipistetyönä?
Monelle seurakunnan istuttajalle työ on unelma ja elämäntehtävä. Koko prosessi ja ensimmäinen julkisuuteen astuminen ovat jännittäviä hetkiä. Hengellinen taistelu on kouriintuntuvaa. Esiin on astuttava täydellä varmuudella ja uskolla. On tärkeää, että istuttajasta näkyy palvelualttius, selkeä vakaumus, hengellinen voima, rakkaus ja usko. Jokaiselle oikeilla motiiveillakin varustetuille seurakunnan istuttajille on luvassa myös vaikeita aikoja ja paljon kyyneleitä. Apostolista istuttajaa painaa elinikäinen vastuu. Samalla se myös lähtemättömästi muuttaa elämän ja tulee antamaan kaipuun, joka ei enää koskaan tyydy entiseen, merkityksettömään ja tyhjään hengelliseen elämään. Istuttajan paras palkka on nähdä ihmisten pelastuvan.

Jyrki Palmi


Kirjallisuus:
Wagner C. Peter: Church Planting for a Greater Harvest - A Comprehensive Guide, Regal Books 1990.
Warren Rick: Päämäärätietoinen seurakunta, Aika Oy 1999.

[1] 2. Tess. 2:15, Mark. 16:15
[2] 2. Tess. 3:1, Apt. 1:8, Apt. 9:31
[3] 1. Kor. 6:1-6
[4] Kol. 1:9-10
[5] Apt. 20:28
[6] Saarn. 10:10
[7] 1. Kor. 3:6-9
[8] Apt. 18:27
[9] Apt. 20:20
[10] 2. Kor. 9:6

Anteeksiantamus on valinta

Opetuskirjoitus

ANTEEKSIANTAMUS ON VALINTA

"Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet!”

Kristityt ovat tunteiden viidakossa alttiit samantyyppisille loukkauksille, kuin muutkin ihmiset. Kun meille tehdään jotakin väärää, niin se loukkaa meitä. Olisi tekopyhyyttä sanoa, ettemmekö joskus myös vihastuisi, kun meitä kohdellaan väärin.

Vihastuminen on luonnollinen ja normaali reaktio, jolla pyrimme säilyttämään omanarvontuntomme ja osoittamaan, että joku on astunut elämässämme alueelle, jolle hänellä ei olisi asiaa. Tilanne muuttuu ongelmalliseksi silloin, kun vääryyden kohteeksi joutunut ei kykene käsittelemään asiaa, vaan alkaa kantaa kaunaa tai mahdollisesti jopa katkeroituu toista kohtaan.

Mielen vankilassa
Anteeksiantamaton asenne synnyttää ikään kuin vankilan, johon ihminen sulkee mielessään sen henkilön, joka on tehnyt hänelle vääryyttä. Nurinkurista tilanteessa on se, että loukattu jää itse vankilaan vartiomaan vankiaan ja niin he molemmat istuvat siellä kärsimässä rangaistusta. Tilanne voi jatkua vuosia. Sekä vanki, että vartija istuvat kaltereiden takana niin kauan, kunnes vartija suostuu päästämään vangin vapaaksi. Pahimmassa tapauksessa tämä mielen vankila kestää läpi elämän. Vartija tottuu elämään vankinsa kanssa, niin että ei koskaan päästä tätä vapaaksi. Jotkut vievät vankinsa mukanaan jopa kuoleman tuolle puolen. Vain anteeksianto katkaisee vihan ylläpitämät kahleet ja vapauttaa ihmisen mielen sisäisestä vankilasta.
Monesti vuosien vihanpito on osoittautunut aivan turhaksi, kun käy selville että loukkaaja on vain reflektoinut omaa pahaa oloaan toiseen ihmiseen. Tällä tavalla toimien loukkaaja oli saanut kuitenkin työnnettyä kohteensa oman vihansa synkkään vankilaan.

Anteeksiantamattomuus sairastuttaa
Suuttumus, kateus, viha, pelko ja katkeruuden kaltaiset mielenliikutukset voivat olla syypäitä suurimpaan osaan sairauksista. Psyykkinen rasitus voi aiheuttaa korkeaa verenpainetta, päänsärkyä, tulehduksia, sydänvaivoja, suolistovaivoja ja monia muita vakavia sairauksia. On yllättävää, että Raamattu on neuvonut ihmisiä näissä asioissa jo vuosisatoja ennen, kuin ainuttakaan mielenterveydenalan teosta oli kirjoitettu. Huolimatta valtavasta modernin lääketieteen kehityksestä, lukemattomat psykosomaattiset sairaudet ja henkisen pahoinvoinnin seurauksena puhkeavat taudit jatkavat voittokulkuaan. Silti Raamattu neuvoo, kuinka välttää nämä sairaudet. Sananlaskut sanovat: ”Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä, synkkä mieli kuihduttaa ruumiin” (17:22). ”Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti” (14:30). ”Ystävällinen katse ilahduttaa mielen, iloinen uutinen virkistää ruumiin” (15:30).

Anteeksiantamus tervehdyttää elimistön
Pahat ajatukset, raivo ja suuttumus tekevät ihmisen sairaaksi. Viha ja anteeksiantamattomuus horjuttavat mielenterveyttä. Kateus ja mustasukkaisuus, sekä hengellistä työtä tekeville vallanhalu, henkinen alistaminen ja kampittaminen tuhoavat elämänvoiman ja synkistävät mielen.
Vilpitön anteeksiantamus Jeesuksen nimessä on parantava prosessi, joka uudistaa koko ihmisen. Ihmisen koko persoona tervehtyy ja kokee tämän myös elimistössään.
Anteeksiantaminen on välttämätöntä henkisen, hengellisen ja jopa fyysisen terveytemme tähden. Myös tämän tähden meidän on annettava anteeksi!



Kristityn velvollisuus
Anteeksiantamus on valinta. Raamatun mukaan se ei ole kristitylle vaihtoehto, vaan se on käsky. Anteeksiantamus on eräänlaista kristillistä velvollisuusetiikaa. Me rakastamme, koska se on meidän tehtävämme, ei tunnekysymys. Jos suljemme itsemme Jumalan anteeksiantamukselta ja anteeksiantamukselta toisiamme kohtaan, niin osaltamme edistämme vihan, synnin ja itsekkyyden hyvinvointia maan päällä. Nämä ovat ne tekijät, jotka pohjimmiltaan ajavat ihmiset toisiaan vastaan, synnyttävät sotia ja tuntuvat hajottavan maapallon liitoksissaan.
Jeesus tarjosi meille anteeksiantamustaan silloin, kun me vielä olimme Jumalan vihollisia. Jeesus sanoi ristillä: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tässä Jumala tarjosi anteeksiantamusta koko maailmalle. Tässä jatkumossa hän pyytää meitä kristittyjä osoittamaan samaa toinen toisillemme, niin että voisimme johdattaa ihmisiä parannukseen ja Jeesuksen luokse. Maailman evankelioimisen voisi kärjistetysti sanoa siis riippuvan siitä, että me annamme anteeksi! Jos Jumala antaa, jonkin käskyn, niin sen täyttäminen täytyy olla mahdollista, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.

Saanko anteeksi, ellen itse anna
Rukoilemme Jumalalta anteeksiantoa samalla tavalla, kuin itsekin annamme anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan. Samassa yhteydessä Jeesus sanoo: ”Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne” (Matt. 6:15). Tämä jae on aiheuttanut monta epäilystä ja murhetta siitä, voiko varmasti itsekään saada syntejään anteeksi, jos tunnolla on selvittämättömiä asioita ihmisten kanssa, jopa sellaisia joita ei edes muista. Jumalan anteeksiantamus ei ole vaihtokauppaa. Se, että annamme anteeksi toisille, ei ole Jumalan anteeksiantamuksen ehto, mutta se on edellytys sille, että pystymme itse vastaanottamaan anteeksiantamuksen. Anteeksiantamattomuus on kuin panssari, jolla voimme eristää itsemme niin, että Jumalan anteeksiantamus kohdallamme estyy.

Pelko esteenä
Eräs suurimpia anteeksiantamuksen esteitä on pelko. Pyrkiessämme antamaan anteeksi pelkäämme samalla jo tietoisesti tai tietämättämme uusia haavoja. Saatamme ajatella, että emme pysty antamaan anteeksi, koska meitä loukanneet ihmiset ovat iskeneet meihin niin syviä haavoja, että antaessamme anteeksi, saisimme vain lisää niitä. Kuitenkin anteeksiantamus on juuri se avain, jolla suojelemme itsemme uusilta haavoilta. Kun annamme anteeksi, niin se on kuin suoristaisimme katkenneen luun. Jos sitä ei suoristeta, se jää pysyvästi vammaiseksi.
Anteeksiantamuksen on suoristettava ja lastoitettava sielujamme sen sijaan, että antaisimme sielumme ja sydämemme mennä mutkalle, kovettua katkeruudesta ja niistä haavoista, jotka ovat mielestämme toisten syytä. Anteeksiantamus tekona vapauttaa ja käynnistää myös tunne-elämän parantumisen. Sen kautta meistä tulee niin vahvoja, että kestämme seuraavatkin ja kaikki tulevat iskut.

Jeesustakin loukattiin
Saatamme ajatella, että kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon meitä on loukattu ja kuinka paljon meille on tehty vääryyttä. Tämä saattaa olla totta, mutta silti yhtä persoonaa; Jeesusta on loukattu yhtä paljon kuin meitä ja enemmänkin, silti hän säilytti anteeksiantavan mielen. Tästä syystä hän voi näyttää meille, miten voimme antaa anteeksi ja miten anteeksiantamus otetaan vastaan.

Mitä sitten tulisi tehdä?
Loukkauksen tai vihan tunnetta ei tarvitse kieltää. Ne voi vapaasti tunnistaa ja työstää. Ei ole hyvä keskittyä henkilöön joka loukkasi, vaan tunnistaa loukkauksen aiheuttanut asia. Ei pitäisi keskittyä kostamiseen tai kaunan vaalimiseen, vaan antaa anteeksi. Tämä valinta on tärkein vaihe anteeksiantamuksen tiellä. Anteeksiantamukselle voi myös muodostaa selkeän järkiperusteen.
Joskus meiltä pyydetään anteeksi sellaistakin pahaa tai väärää, mitä ei ole olemassakaan. Silloin ei pitäisi ruokkia anteeksipyytäjän syyllisyyttä antamalla anteeksi, vaan tekemällä selväksi, että asiassa ei ole mitään anteeksipyydettävää, tästä syystä siinä ei ole mitään anteeksiannettavaakaan. Jos annamme anteeksi sellaista, missä ei ole mitään väärää, vahvistamme ihmisten syyllisyydentunnetta ja edistämme heidän herkkää ja vääristynyttä omaatuntoaan.


Jyrki Palmi

Kirjallisuus:
Alajoki, Pirjo: Masennus elämän voimavarana. Uusi Tie. 2004.
Kariste, Olli: Älä hylkää itseäsi. Netto kustannus. 2001.
Mäkelä, Raimo: Murtunutta hän ei muserra. Perus Sanoma. 2006.
Ruthe, Reinhold: Kun sielu huutaa. Perus Sanoma. 2006.



Corrie ten Boom antoi anteeksi

Hollantilainen nainen Corrie ten Boom joutui natsien keskitysleirille sen vuoksi, että hän osallistui Euroopan juutalaisten pelastamiseen. Kätköpaikka –nimisessä kirjassaan hän kertoo, kuinka hän joka päivä muistuttaa itseään vankinumerostaan 66730. Se oli hänen numeronsa, kun häntä pidettiin vangittuna Ravensbückin keskitysleirillä. Hän kertoo, kuinka hänen ylpeytensä ja maineensa riistettiin häneltä hänen seistessään alastomana SS-vartijoiden edessä odottamassa suihkuvuoroaan. Tuossa tilanteessa yli neljäkymmentävuotias naimaton nainen sai kärsiä raakojen miesten tuijotuksesta ja pilkasta. Sitten Herra muistutti häntä siitä, että Hänkin oli seissyt alastomana niiden miesten edessä, jotka naulitsivat Hänet ristille kaikkien nähtäväksi ja kaikki katsoivat Häntä inhoten. Hän luopui maineestaan kokonaan pelastaakseen meidät.
Kun Corrie ten Boom pääsi Saksan keskitysleiriltä, jolla häntä oli pidetty toisen maailmansodan aikana, hän sanoi Jumalalle, että hän menisi minne tahansa muualle tekemään Jumalan valtakunnan työtä, mutta ei Saksaan. Muistot olivat liian kipeitä, olihan hänen sisarensakin kuollut keskitysleirillä. Kuitenkin Herra pyysi häntä menemään juuri sinne. Jumalan suunnitelma ei ollut ainoastaan se, että hän itse paranisi, vaan myös se että saksalaiset paranisivat. Kun Corrie erään kerran puhui auditoriossa, hänen luokseen puhujakorokkeelle tuli mies, joka oli ollut yhdellä vankileirillä vartijana. Hän pyysi Corrieta antamaan hänelle anteeksi. Corrie rukoili hiljaa mielessään: Jumala, minä en voi antaa hänelle anteeksi! Hän ja ne kaikki muut ovat vastuussa sisareni kuolemasta! Herra sanoi Corrielle lempeästi: Anna hänelle minun tähteni anteeksi! Corrie ojensi hänelle kätensä, ja samalla hetkellä kun heidän kätensä puristuivat yhteen, Corrie tunsi anteeksiantamuksen tulvahtavan lävitseen. Anteeksiantamuksen tunne seurasi hänen tahtoratkaisuaan. Jumalan armo vapautui ja auttoi häntä itseään vapautumaan ja toista lähestymään armollista Jumalaa kohti.


Jyrki Palmi

Kirjallisuus: Loren Cunningham: Luovutusvoitto. Päivä Osakeyhtiö. 2001.

Elämä on iankaikkisuuskertomuksen johdantoluku

Opetuskirjoitus

Kuolema on osa elämää


”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen! Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni.” (Ps.39:5-6.)

Elämme aikaa, jossa näemme ihmisten lähtöjä päivittäin. Sellaisetkin henkilöt, joita olemme tottuneet pitämään lähes itsestäänselvyyksinä, poistuvat yllättäen keskuudestamme. Kuolema pysäyttää aina, ainakin hetkeksi.
Vaikka kuolema on jatkuvasti keskuudessamme, ihminen ei totu ajatukseen, että se olisi osa elämää. Ihminen karttaa kuolemaa niin pitkään kuin mahdollista. Silti se juoksee kintereillä kuin varjo.
Raamattu kuvaa ihmiselämää muun muassa sanoilla sumu, henkäys ja katoava savu.[i] Kuolemaa ei voi paeta eikä pettää. Se on yhteinen portti, josta kaikkien on kuljettava. Sen porteille saattelemme myös läheisemme.
Kuoleman todellisuudesta huolimatta kristitty voi elää täysipainoista ja sisältörikasta elämää. Tämä on mahdollista, kun hän muistaa, että elämä ajassa on vain väliaikainen tila ja että elämä ajassa on ikuisuuteen verrattuna erittäin lyhyt.

Muukalaisena vieraalla maalla
Ihmisen ongelma on kiintyminen maailmaan niin, että iankaikkinen unohtuu. Tätä silmälläpitäen Jumala on suunnitellut ihmisen sisimpään muukalaisuuden tunteen. Se muistuttaa ihmistä, ettei hän ei ole tullut tänne jäädäkseen.
Raamattu vertaa elämää toistuvasti vieraalla maalla elämiseen. Selvästi tämä näkyy esimerkiksi termeistä, joita ihmisestä käytetään; ihmistä kutsutaan muun muassa muukalaiseksi, pyhiinvaeltajaksi, matkalaiseksi ja vierailijaksi.[ii] Daavid sanoi olevansa muukalainen täällä ajassa.[iii] Pietari kehotti elämään jumalanpelossa ”tätä muukalaisuuden aikaa”.[iv]
Monien ulkomailla asuvien suomalaisten suomalaisuus ja kotimaan identiteetti on voimakkaampi kuin kotimaassa asuvien. Raamatun viesti on, että myös ihmisten pitäisi tuntea samoin tässä maailmanajassa. Oikea kotimaamme on taivaassa.[v] Kun ihminen ymmärtää tämän, hän vapautuu pakosta saavuttaa kaikki tämän elämän aikana.
Raamattu vertaa kristittyjä myös suurlähettiläisiin.[vi] Jos ymmärrämme identiteettimme Jumalan valtakunnan lähettiläiksi maailmassa, niin meidän tulisi olla uskollisia sille, jonka lähettiläitä olemme. Samalla kun Raamattu muistuttaa ihmistä tämän muukalaisuudesta, kehottaa se pysymään erossa maailman himosta.[vii] Jumala on luonut maailman nautittavaksemme, mutta sen vääristynen menon kanssa ei pitäisi flirttailla.
Väliaikaisuuden ymmärtäminen tulisi radikaalisti vaikuttaa myös arvoihimme.

Kotka haluaa lentoon
Ne asiat, jotka näemme tänään, ovat huomenna menneet, kun taas ne asiat, jotka nyt ovat näkymättömiä, kestävät ikuisesti. Se että maa ei ole kotimme, selittää sen, miksi Jeesuksen seuraaja kohtaa vaikeuksia, surua ja jopa hylkäämistä maailman taholta. Samoin se näyttäisi selittävän myös sen, miksi jotkut lupaukset eivät näytä toteutuvan ja joihinkin rukouksiin ei näytä tulevan vastausta ja jotkut olosuhteet ovat meille epäreiluja.
Varjellakseen ihmisiä kiintymästä liikaa maailmaan, Jumala myös sallii epämiellyttävien asioiden tapahtumista – kaipuuta, joka ei koskaan tule tyydyttymään tällä puolen elämän ja kuoleman rajaa. Emme tule olemaan täydellisen onnellisia, koska meidän ei ole tarkoituskaan olla. Kala ei koskaan ole onnellinen kuivalla maalla, koska se on luotu veteen. Kotka ei ole onnellinen, ellei se saa lentää.
Ihmisinä olemme hetkittäin onnellisia täälläkin, mutta mikään ei riitä korvaamaan sitä, minkä Jumala on meille valmistanut. On virhe luulla, että Jumalan suunnitelma on antaa meille menestys vain tätä aikaa varten.

Kotona juhlitaan
Jumalan silmissä suurimmat sankarit eivät näyttäisi olevan niitä, jotka ovat saavuttaneet ajassa mainetta ja kunniaa, vaan ne jotka ovat eläneet ikuisuutta varten. Heistä Raamattu sanoo, että he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata ja että Jumala on rakentanut heitä varten kaupungin.[viii]
Vanha tarina kertoo amerikkalaisesta lähetyssaarnaajasta, joka oli viettänyt lähes koko elämänsä lähetystyössä. Hän oli palaamassa laivalla eläkkeelle kotimaahansa. Samassa laivassa matkusti Yhdysvaltojen presidentti. Laivan saapuessa satamaan suuri väkijoukko hurrasi, taputti, osoitti suosiotaan ja toivotti presidentin tervetuulleeksi maahansa. Samaan aikaan vanha lähetyssaarnaaja astui laivasta kenenkään huomaamatta. Surua ja suurta itsesääliä tuntien, hän kysyi: ”Eikö kukaan huomaa minua ja minun elämäntyötäni?” Silloin Jumala hellästi kuiskasi hänelle: ”Mutta lapseni, ethän sinä vielä ole kotona!”
Kun elämäämme tulee ongelmia ja ongelmat kaatuvat päällemme, epäilemme usein, onko uskovana eläminen täällä kaiken tämän arvoista. Muistakaamme silloin, että emme vielä ole kotona.
Ihmisen suurin onnettomuus ei ole kuolema, vaan elämä ilman sisältöä ja tarkoitusta.


Kirjallisuus:
Kilpeläinen, Irja: Sinun kanssasi surussa. Kirjapaja. 1989.
Warren, Rick: The Purpose Driven Life. Zondervan. 2002.
[i] 1. Piet. 1:24; Jes. 40:7; Ps. 37:20; Ps. 62:10; 144:4; Jaak. 4:14 ; Jes. 51:6.
[ii] Hepr. 11:13; Ps. 39:13; 2. Aik. 29:15:
[iii] Ps. 199:19;
[iv] 1. Piet. 1:17.
[v] Fil. 3:20.
[vi] 2. Kor. 5:20
[vii] Jaak. 4:4; 1. Piet. 2:11.
[viii] Hepr.11:13, 16.

Kaamoslampun äärellä!

Kolumni

KAAMOSLAMPUN ÄÄRELLÄ

Näinä aikoina Inarissa aurinko ei nouse lainkaan ja Helsingissäkin vain kuudeksi tunniksi. Ihmisiä vaivaa kaamosmasennus.
Itse olen jo kauan halunnut ostaa kaamoslampun. Haluan lampun, joka poistaa kaamoksen ja väsymyksen kuin taikaiskusta. Elätän mielikuvaa, jossa istun kaamoslapun äärellä ja imen sen energiaa suoraan käpyrauhaseeni 10000 luksin voimalla. Ihmisten ilmoille tullessani kasvoni loistavat kuin Mooseksen kasvot vuorikokemuksen jälkeen. Kaamoslamppu poistaa masennuksen, tuo herätyksen ja on ratkaisu kaikkiin ongelmiin!
Mikä laukaisee masennuksen? Kaamosko? Valolla lienee erityisen suuri merkitys aivojen mielitilan kannalta, mutta masennuksen syyt voivat olla paljon monimutkaisemmat. Joskus on mahdollista nimetä masennuksen laukaisija, mutta usein sen syy on aivan muu, kuin luultu aiheuttaja. Enemmän kuin rakenteellista vikaa, syy saattaa olla hyvinkin luonnollinen; tarvitsemme enemmän aikaa itsellemme, unta ja lepoa.
Masennus on kummallinen tila, josta ei voi lausua mitään yleispätevää selitystä. Silti siihen on suhtauduttava kaikella vakavuudella. Koska ihmiset ovat erilaisia, kokevat he myös erilaisia masennuksia. Toinen saattaa kokea olonsa kurjaksi vain muutaman päivän ajan, kun toinen taas lamaantuu viikoiksi. Olemme varmasti kaikki joskus olleet masentuneita. Tärkeää on murtaa myytti, jonka mukaan ihmisen tulisi aina kyetä hallitsemaan tunteensa. Jos tämä pitäisi paikkaansa, niin romahdus odottaa ennen pitkää parastakin suoriutujaa.
Pahimmillaan hyvääkin tarkoittavat kristityt saattavat syyllistää masentuneen vihjailemalla kaiken olevan kiinni siitä, kuinka paljon hänellä on uskoa ja hengen voimaa. Tämä aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja masennusta.
On hyvä tietää, että jos ihmisen hyvinvointi alkaa olla vaakalaudalla, niin silloin on apua etsittävä kaikista lähteistä. Uskovankaan ei pidä hävetä kääntyä lääkärin, psykoterapeutin tai sielunhoitajan puoleen. Tärkeintä on, että masentunut ei jää yksin, vaan hakee apua. Masennuksesta voi olla jopa hyötyä. Sillä voi olla tärkeä viesti ja se voi olla portti johonkin uuteen.
Tämä oli tällä erää viimeinen kolumnini. Sopimukseni Ristin Voiton kolumnistina päättyy tähän. Olen todella nauttinut kirjoittamisesta. Jokainen kolumni on syntynyt itsestään, eikä yhdenkään tekeminen ole tuottanut ahdistusta. Lehden välityksellä olen tunkeutunut lukijoiden olohuoneisiin, keittiöpöytiin ja iltahetkiin. Usein olen haastanut lukijat tyylillä, jossa varsinainen sanoma on kätketty rivien väliin. Monet ovat sen oivaltaneet ja jotkut eivät. Yhtä kaikki, olen saanut kolumneistani vain hyvää palautetta ja siksi pieni melankolia kalvaakin mieltäni. Uskon selviäväni tästä kaamoslampun avulla. Ostan sen alennusmyynnistä heti, kun kaamos on ohi!

Julkaistu RV-lehdessä

Isi, kerro iltasatu!

Kolumni

ISI, KERRO ILTASATU!

Juoppoporukan iljettävä nauru ja örinä tunkeutui Joonan päähän. Sitä oli jatkunut jo noin neljä tuntia ja meno tuntui vain kiihtyvän. Joona yritti painaa tyynyä pään ympäri molemmille korville, mutta mikään ei auttanut. Se oli kuin helvetti olisi päässyt irti. Kello oli jo yksi yöllä, eikä unta ollut tullut vielä silmäystäkään. Joona oli jo kolme kertaa käynyt pyytämässä, että he lopettaisivat huutamisen ja lähtisivät kotiin.
Nyt Joonan mitta tuli täyteen. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja marssi olohuoneeseen, potkaisi keittiön oven auki ja huusi täyttä kurkkua: ”Turpa kiinni, mä en saa nukuttua, lähtekää jo kotiin!” Pöydällä ja lattialla oli kymmeniä viinapulloja, tupakista tullut savupilvi leijui katossa, pari tyyppiä makasi velttona lattialla. Lasittuneet ja sameat silmät tuijottivat Joonaa hölmistyneen näköisinä. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku sanoi: ”Mikä tuota poikaa oikein vaivaa?”
Samassa äiti nousi vihaisena ylös, tarttui Joonaa käsivarteen ja raahasi hänet huoneeseensa. Siellä poika sai kuulla kunniansa: ”Pitääkö sinun aina nolata meidät kaikkien ihmisten edessä? Älä enempää tule näyttämään naamaasi keittiöön. Nyt alat nukkumaan, hyvää yötä!” Ovi läimäytettiin kiinni ja valot sammutettiin. Kyyneleet alkoivat valua Joonan silmistä. Pientä poikaa pelotti. Pelon ja vihan sekaiset tunteet alkoivat velloa Joonan sisällä. Sisimmässään hän ajatteli: ”En kestä tätä enää, en halua olla täällä, minne muualle voisinkaan mennä? Tämä on yhtä helvettiä.”
Joona mietti millaista hänen luokkakavereillaan mahtoi olla. Pienessä päässä pyöri haavekuva onnellisesta perheestä, jossa aina iltaisin isä tai äiti kertoisi nukkumaan mentäessä iltasadun ja antaisi sitten lapsilleen hellän suukon otsalle. Joona ei muistanut, että hänelle olisi koskaan kerrottu iltasatua.
Juoppojen huuto keittiöstä alkoi jälleen voimistua. Joona käpertyi peittoonsa. Vielä muutamat hetket taistelua ja itkuiset silmät painuivat kiinni, väsymys voitti pienen miehen. Joona ei kuitenkaan ollut huoneessaan yksin. Enkelit lähetettiin kuivaamaan Joonan kyyneleet.
Tämä kertomus on elettyä elämää ja toistuu tänäkin iltana muodossa tai toisessa tuhansissa kodeissa. Liian monelta lapselta puuttuu turvallinen kasvuympäristö ja syli jossa voisi olla. Paljon on muutakin tuskaa. Liian paljon on riitaa, väkivaltaa ja avioeroja.
Tuoreen tutkimuksen mukaan maassamme yli viidennes 8–9-vuotiaista kärsii jonkinasteisista psyykkisistä häiriöistä. Noin 80 000 alle 15-vuotiasta lasta tarvitsee psyykkistä tukea, tutkimusta tai hoitoa. Pahimmillaan suomalaislapsilla on niin paha olla, että pako todellisuudesta psykoosin muodossa on ainoa mahdollinen ratkaisu.
Turvallinen ja rakastava perhe alkaa olla luksusta itsekkäässä ajassamme. Mitä jos tänä iltana menisit lapsesi viereen ja kertoisit hänelle iltasadun? Mihinkään tärkeämpään et voi aikaasi antaa!

Julkaistu RV-lehdessä

Kastekysymyksen kiertelyä

Kolumni

KASTEKYSYMYKSEN KIERTELYÄ

Saarnasin helluntaina radiossa Pyhästä Hengestä ja vesikasteesta. Sain yllättävästi negatiivisen palautteen kasteasian liian selkeästä esilläpidosta.
Radiossa ja mediassa on selkeät pelisäännöt. Hyviin ekumeenisiin tapoihin nimittäin kuuluu toisten näkemysten kunnioittaminen, eikä niitä tulisi julkisesti herjata. Ekumeniaa ei voi kuitenkaan olla ilman selvää tietoisuutta siitä, kuinka itse uskoo, eikä sitä tulisi pitää salassa.
Helluntailaisen vai pitäisikö sanoa raamatullisen kasteasian esilläpito, ei ole kritiikkiä luterilaista kirkkoa kohtaan! Tässä hengessä ymmärrän asian myös päinvastoin. Lapsikasteen esilläpito ei myöskään ole kritiikkiä helluntaiseurakuntia vastaan. Kastekysymyksen kiertely sen sijaan on yksi syy seurakuntiemme kasvamattomuuteen ja ihmisten epätietoisuuteen. Kääntymyksiä onneksi vielä tapahtuu, mutta koska seurakuntiemme jäsenyyteen liitytään juuri kasteen kautta moni uskoon tullut jää ulkopuolelle. Tästäkin syystä kasteasia pitäisi jatkuvasti olla esillä.
Häiriintyykö yhteiskristillinen työ, jos pidämme kasteen esillä? Yhteistyöni pappien, kirkkoherrojen ja muiden seurakuntien työntekijöiden kanssa ei ole koskaan kompastunut kastekysymykseen. Ekumeniahan perustuu luottamukseen, eikä sitä voi olla ilman selkeää omaa teologiaa. Tuntuisi ainoastaan kummalliselta, jos en helluntailaisena selkeästi seisoisi omien näkemysteni takana. Ehkä juuri sen takia voimmekin tehdä yhteistyötä ja kunnioittaa toisiamme. Yhteistyötä ei voi rakentaa, ellei ensin itse selkeästi tiedä mihin ja miten uskoo. Rakastan kristittyjen yhteyttä koko sydämestäni ja myös niitä, jotka näkevät asiat eri tavalla. Samalla iloitsen niistä, jotka voivat tuntea vastavuoroisesti yhteyttä kanssani.
Kastekokousten tulisi olla julkisia ja niissä tulisi mahdollisimman selkeästi kerrata raamatullisen kasteen perusteet. Jokaisen helluntailaisen työntekijän ja pastorin tulisi myös selkeästi sisäistää raamatullinen kaste. Heidän tulisi kyetä opettamaan sitä ja ohjaamaan kaikki uskoon tulleet viivyttelemättä kasteelle.
Itse tulin uskoon 12-vuotiaana ja halusin heti perusteellisesti selvittää kastekysymyksen. En tyytynyt yleiseen opetukseen, vaan soitin seurakunnan pastorille ja pyysin häntä opettamaan sen minulle henkilökohtaisesti. Pastori ajoi 160 kilometriä vain tullakseen kertomaan kasteesta pienelle pojalle. Vasta nyt ymmärrän uhrauksen. Olin elänyt suhteellisen siivoa elämää, mutta muistan monien vanhempien kuivanneen silmänurkkiaan, kun kastekokouksessa todistin ja tunnustin julkisesti tehneeni syntiä ja halusin jättää entisen elämän kasteen hautaan ja nousta sieltä kastettuna Jeesukseen Kristukseen. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun minut yhdessä veljeni ja parinkymmenen muun kanssa kastettiin Seinäjoen Vapaakirkossa.
On aika ryhdistyä, kerrata Jeesuksen asettaman kasteen merkitys ja olla rohkeasti helluntailainen! Siinä ei ole mitään hävettävää!

Julkaistu RV-lehdessä

Liukuhihnakristillisyyttä

Kolumni

LIUKUHIHNAKRISTILLISYYTTÄ

Joukkoliikennevälineissä on joidenkin mielestä mukava lueskella ilmaisjakelulehtiä. Tämä jo ihan senkin vuosi, että sen kustannuksella ei tarvitse ottaa katsekontaktia kanssamatkustajaan, saatikka sitten jutella henkeviä.
Noissa lehdissä minua on viimeaikoina kiinnostanut palstat, joihin kuka tahansa voi lähettää tekstiviestin julkaistavaksi. Viimeksi silmiini osui viesti: ”Pidän Jeesuksesta, mutta hänen fani-klubinsa ahdistaa.”
Joskus se vain harmittaa ja ahdistaa jopa klubia itseänsä, että ihmiset luokittelevat meidät yhdeksi samankaltaiseksi massaksi. Ahdistuksen syy lienee siinä, että olemme unohtaneet katsoa peiliin. Olemme itse antaneet itsestämme sen kuvan, joka ihmisillä meistä on.
Uskovaisten käyttäytymismallit ovat valitettavasti hyvin ennalta arvattavissa. Media tietää etukäteen, miten uskovaiset vastaavat eettis-moraalisiin kysymyksiin ja siksi he vievät meitä, kuin kuoriämpäriä. Kuohuntaa on helppo nostattaa. Se lienee sosiologiaa.
Jeesuksen opetukset kääntävät nämä käsitykset päälaelleen ja lyövät äimistelijät ällikällä. Siksi nyt jos koskaan tarvittaisiin erilaisuutta, radikalismia, sellaista kuin Jeesuksella oli!
Jeesus tuskin edelleenkään käyttäytyisi niin, kuin media tai kirkonmiehet odottaisivat hänen käyttäytyvän.
Seurakuntaelämään ja kristilliseen käyttäytymiseen on siis valitettavasti pesiytynyt piirre, jota voisi nimittää liukuhihnakristillisyydeksi. Sen mukaan kaikkien uskovaisten pitäisi olla samanlaisia tai ainakin sellaisia, kun mielikuvamme uskovasta on. Kaikilla pitäisi olla samankaltaiset puheet, käyttäytyminen ja mieltymykset. Tästä juuri kukaan ei uskalla poiketa, vaikka juuri sitä tämä maailma tarvitsisikin.
Vaikka tusinatuotteiden tekeminen seurakunnassa vie aina metsään, niin silti siihen on aina ollut kiusaus. Sen takia Paavali jyrisikin korinttolaisille ja varoitti heitä luokittelemasta toisiaan inhimilliseltä kannalta.
Emme ehkä ole vieläkään ymmärtäneet erilaisuuden siunausta ja siinä piilevää voimavaraa. Jumala on rikas luoja ja istutti meihin miljoonia erilaisia geenejä. Olisi siis hulluutta ja jopa luonnonvastaista vaatia, että meidän tulisi olla samanlaisia.
Jumala ei siis ole mikään yksioikoinen ja tylsä hampurilaisketjuyrittäjä, joka syytää uunistaan vain samanlaisia burgereita!
Meille helluntaipastoreillekin voi olla hätkähdyttävää huomata, että Jumalan sydän etsii erilaista ratkaisua. Meitä ei pitäisi haitata se, että seurakuntalaisemme ovat erilaisia ja jotkut heistä näyttävät kulkevat omia polkujaan. Jumalan voima vahvistaa heidän askeleensa ja he tuovat mukanaan luovuuden siunauksen.
Kuolettava ja masentava samankaltaisuus on lähtöisin ihmisistä, joilla on ahdas käsityskyky Jumalan suuruudesta.
Jos aiomme olla uskottavia kristittyjä ulospäin, meidän tulisi uskaltaa olla erilaisia. Perinteet ja rakenteet natisevat sen edessä, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole!

Julkaistu RV-lehdessä

Epävarmuuden sietämätön keveys

Kolumni

EPÄVARMUUDEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS

Istuin Vuosaaren ylä-asteen tiedotustilaisuudessa, jossa kouluun pyrkivien oppilaiden vanhemmille esiteltiin koulua ja koulun päämääriä. Diaesityksen yksi lause jäi jyskyttämään päähäni moukarin tavoin: ”Pyrimme kasvattamaan oppilaita kohtaamaan maailman yleisen epävarmuuden”! Asia on siitä saakka puhutellut minua. Kuinka me kasvatamme seurakuntalaisemme?
Helluntailaisille on tullut tavaksi päästä ikävistä asioista eroon. Oli se sitten vastoinkäyminen, koettelemus, sairaus tai mikä tahansa epämiellyttävä asia, se on voitettava! Olemme hengellisen sodankäynnin spesialisteja. Jos joku ahdistaa, niin pyydämme esirukousta. Jos jossain kolottaa, pyydämme parantumista. Jos joku ovi ei aukene, niin menemme siitä läpi vaikka avaimenreiästä. Se on vahvuutemme. Olemme voittoisaa väkeä!
Entä kääntöpuoli? Olemmeko näin kasvattamassa kansaa, joka ei kestä epävarmuutta? Ihmisiä, jotka eivät pysy pystyssä vaikeuksien tullen. Elämme yhä epävarmemmassa maailmassa ja kohta kaikkeen ei olekaan hengellistä vastausta. Kestämmekö tämän sietämättömän epävarmuuden?
Meille maailman ei pitäisi olla liian kaksinapainen. Olemme joskus lähellä luisua eräänlaiseen dualismiin, jossa meille on vain joko hyviä tai pahoja asioita. Kaikki koettelemus ei sittenkään voi olla pahasta. Emme voi kääntää selkäämme kaikelle. Emme voi loppuun asti odottaa edes parantuvamme kaikista sairauksista, sillä tulee aika, jolloin myös kuolema tulee osaksemme ja ainakin sen kerran joudumme antautumaan inhimilliseen heikkouteen.
Heikkouden tunnustaminen ei tee meistä häviäjiä, vaan se tekee meistä ihmisiä ja ihmisiähän meidän juuri tulisi ollakin. Jeesuskin oli täysin ihminen, eikä se ei tehnyt hänestä yhtään heikompaa Jumalaa. Olemmeko unohtaneet, että hänen opetuksensa tähtäsivät juuri siihen, että hän ei halunnut ottaa meitä pois maailmasta, vaan elämään siinä? Hän lupasi kuitenkin aina olla meidän kanssamme, jopa aina maailman loppuun saakka.
Saattaa tulla asioita, joihin edes meillä helluntailaisilla ei ole vastausta. Sellainen saattaisi olla vaikka esimerkiksi maailmanlaajuinen pandemia, maanjäristys tai tsunami. Kuinka olemme valmentaneet seurakuntalaisemme kohtaamaan yhä epävarmemman maailman? Mielestäni juuri meidän tulisi olla valmiita moninaisiin koettelemuksiin. Jos missä niin seurakunnassa tulisi olla täysi varmuus siitä, että mikään ei voi järkyttää meitä pois varmalta perustukselta!
Meidän tulisi olla valo synkkinä aikoina, eikä käpertyä kuoreemme tai pyrkiä pois vaikeuksien keskeltä. Vaikka ihmiset pelkäisivät menehtyäkseen sitä, mikä maanpiiriä kohtaa, niin sen ei pitäisi tarttua Jumalan seurakuntaan. Vaikka kaikki horjuisi, niin Herran sana ei horju!
Jeesuksen vastaus pelokkaalle ihmisille ei kuitenkaan aina ole toivottu. Hän ei välttämättä heti tempaa meitä pois vaikeuksien keskeltä vaan sanoo: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen.”

Julkaistu RV-lehdessä

Kauppakeskushelvetissä

Kolumni

KAUPPAKESKUSHELVETISSÄ!

Niitä syntyy ihmisten kiusaksi kaikkialle, kuin sieniä sateella. Kuluttajat kuhisevat niiden ympärillä, kuin herhiläiset hunajassa. Joskus kappakeskuksen ihmismassaan sulloutuneena olen ajatellut, että jos länsimaisen ihmisen helvetti olisi maan päällä, niin ovi sinne löytyisi kauppakeskuksesta.
Voima joka useimmiten minut sinne vie, on vaimoni. Minun olisi parasta aina olla valmiina lähtöön. Valitettavaa vain on, että naamastani niin kovin helposti näkyy kiinnostuksen puute. Olen kyllä opetellut sitä. Haluaisin olla hyvä shoppailija, kiinnostunut kuluttaja, joka penkoo, tutkii ja arvioi eri tuotteiden ominaisuuksia. Melkein aina epäonnistun siinä.
Silloin tällöin vaimoni haluaa lähteä Ikeaan ”rentoutumaan.” Kun lähestymme ostosparatiisin täpötäysiä parkkialueita, niin minä muutun pahanilman linnuksi ja tuhisen itsekseni: ”ihmismassasta päätellen täällä vissiin jaetaan ilmaisia huonekaluja!”
Herkkiä tilanteita ovat ne, kun minun pitäisi olla makutuomarina vaimolleni tämän vaateostoksilla. Arvioitaessa vaatekappaleiden istuvuutta on sanat aseteltava todella tarkasti. Useimmiten kompastun niissä ja tunnelma kiristyy turhan tiiviiksi. Suuri virhe, on kun vaimoni kysyy minulta jotain, enkä kuule häntä. Nojailen kädet puuskassa jotakin rekkiä vasten.
Mutta eipä hätiä mitiä! Olen kyllä seuraillut muidenkin pariskuntien käyttäytymistä. Olen naureskellut partoihini katsellessani joidenkin riitelevän, milloin mistäkin. Ulkopuolelta se näyttää tosi koomiselta, mutta samalla pahalta. Miksi niin pienten asioiden, kuin tavaroiden takia pitäisi riidellä?
Monet tuotteet ovat minulle ihan hyviä siihen saakka, kunnes niiden hintalappu tulee esiin. Olen joutunut aika epäedulliseen valoon, kun olen yrittänyt perustella vaimolleni tai lapsilleni, miksi joku halvempi tuote olisi parempi, kuin kalliimpi.
Minulle on usein tuottanut vaikeuksia käsittää, mitä kaikki ihmiset hakevat juuri samasta paikasta samaan aikaan? Olen usein etsinyt parkkipaikkaa yli puolituntia, vain päästäkseni sisään tuhlaamaan rahani. Vielä useammin olen kuin ulkopuolisena, kuin katosta leijuvana henkenä katsellut ihmisten hysteerisyyttä ja ajatellut heidän olevan kuin sätkynukkeja, joita markkinavoimat nykivät näkymättömistä naruistaan. Heitä katsellessani luulen olevani erilainen. Luulen olevani viisas ihminen. Tiedän toisten olevan mainonnan uhreja. Katson huvittuneena ja säälivänä naisparkaa, joka penkoo alennuskoria sellaisella vimmalla, kuin olisi etsimässä aarretta sen uumenista. Onneksi minä en ole sellainen!
Säpsähdän, kun mieleeni muistuu Jeesuksen vertaus itseään täynnä olevasta fariseuksesta: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, jne. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” Jeesus sanoi: ”Publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.”
Toiset lähtevät onnellisina koteihinsa ostoksiensa kera, minä en!

Julkaistu RV-lehdessä