keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Jeesus auttaa elämän myrskyissä!


Radion aamuhartaus YLE 10.12.2011
Jyrki Palmi, pastori, Helsinki

”Ja sanottuaan heille jäähyväiset hän meni pois vuorelle rukoilemaan. Ja kun ilta tuli, oli venhe keskellä järveä, ja hän oli yksinään maalla. Ja kun hän näki heidän soutaessaan olevan hädässä, sillä tuuli oli heille vastainen, tuli hän neljännen yövartion vaiheilla heidän luoksensa kävellen järven päällä ja aikoi kulkea heidän ohitsensa. Mutta nähdessään hänen kävelevän järven päällä he luulivat häntä aaveeksi ja rupesivat huutamaan; sillä kaikki näkivät hänet ja peljästyivät. Mutta heti hän puhutteli heitä ja sanoi heille: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö." (Mark. 6:46-50)

Oletko koskaan ollut laivassa, joka on joutunut kovaan myrskyyn? Minä olen pari kertaa. Silti en varmasti tiedä kunnon myrkystä mitään. Ihmisen sydän on kuin laiva myrskyisellä merellä. Neljältä ilmansuunnalta puhaltavat tuulet keikuttavat ja riepottelevat sitä. Jokainen meistä joutuu elämässään silloin tällöin suureen tai pieneen myrskyyn, ja joskus meistä tuntuu kuin taivaltaisimme pimeässä yössä.
Yksi teologisesti vaikeimpia asioita onkin selittää ihmisen kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Siihen en itsekään kykene, mutta lukemissamme jakeissa näemme joitakin viitteitä siitä, miten taivas reagoi kärsimyksiimme.
Samaisena iltapäivänä, juuri ennen tätä tapahtumaa Jeesus oli ruokkinut 5000 nälkäistä ja tehnyt suuren ihmeen viidestä leivästä ja kahdesta kalasta. Opetuslapset olivat tapahtuman silminnäkijöitä, todistajia ja osallisia. Tämän jälkeen Jeesus oli vetäytynyt vuorelle rukoilemaan, mistä käsin hän näki opetuslasten lähtevän veneellä järvelle. Vuorelta hän näki, kuinka myrsky yltyi ja opetuslapset joutuivat vaikeuksiin myrskyn kourissa. Vuorella ollessaan hänen olisi tarvinnut sanoa vain sana, niin myrsky olisi tyyntynyt ja ongelma olisi ollut ohitse. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin! Miksi? Opetuslapset eivät kenties olisi nähneet asiassa mitään jumalallista, eikä heidän uskonsa olisi kasvanut. Heidän piti kokea myrsky! Usein meidän suurissa myrskyissämme, me opimme jotain uutta meidän jumalastamme. Merkillistä on se, että tekstissä sanotaan, että Hän tuli heidän luoksensa aaltoja pitkin ja aikoi kulkea heidän ohitsensa! Teksti ei paljasta meille miksi Jeesus aikoi kulkea ohitse, mutta saattaa olla, että Jeesus ei välttämättä tule veneeseemme väkisin, ellemme pyydä häntä tulemaan! Silti hän on lähellä ja koko ajan tietoinen tilanteestamme.
Mutta huomatessaan opetuslasten pelon ja kauhun hän välittömästi puhutteli heitä: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää pelätkö”. Välittömästi myrsky laantui ja tuli tyven. Teksti sanoo, että he olivat hämmästyksissään. Tekstin mukaan he menivät sanattomiksi, koska heidän sydämensä oli paatunut. He olivat nopeasti unohtaneet elämänsä fokuksen ja turvan hädässä, Jeesuksen. Kun Jeesus teki ruokkimisihmeen, he olivat innostuneita! He olivat ihastuneet ihmeeseen, ei siihen, kuka teki ihmeen. Silloin, kun elämässämme tapahtuu positiivisia asioita, on helppo keskittyä siunauksiin sen sijaan, että keskittyisi siunauksen antajaan. Samalla tavalla huonoina aikoina on helpompaa ja inhimillisempää keskittää huomionsa vaikeuksiin ja olosuhteisiin sen sijaan, että katsoisi mestariin. Opetuslapset olivat keskittyneet ongelmaan ja unohtaneet huutaa avuksensa Jeesusta.
Tämän kertomuksen keskipiste onkin Jeesus ja Hänen väliintulonsa. Niin hyvinä, kuin huonoinakin aikoina voimme olla varmoja Jeesuksen olemassaolosta myrskyissä ja saamme kuulla hänen sanansa: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö!” Nämä ajatukset johtavat meidät seuraavanlaisiin päätelmiin:
1. Kun me emme näe Jeesusta, niin Jeesus näkee meidät. Hän on vuorella! Hän rukoilee nytkin Isän valtaistuimen edessä puolestamme. Hän on sanonut ja sanoo: ”En minä sinua hylkää, enkä sinua jätä! (Hep. 13:5)”. Ole turvallisella mielellä. Kun sinä et pimeyden tai olosuhteiden läpi voi nähdä Jeesusta, niin Jeesus näkee sinut!
2. Kun me emme voi mennä Jeesuksen luokse, niin Jeesus tulee meidän luoksemme. Hän laskeutuu alas vuorelta, Hän tulee järven rantaan, Hän astuu myrskyisille aalloille ja tulee luoksemme. Hän rukoilee puolestamme taivaasta ja Hän on lähettänyt myös Pyhän Hengen meille lohduttajaksi, auttajaksi ja ystäväksi.
3.Kun me emme tiedä mitä sanoisimme tai puhuisimme Jeesukselle, niin hän puhuu meille. Joskus vaikeuksissa ollessamme, emme edes tiedä mitä tai miten rukoilisimme. Parasta on silloin huomata, että Jeesus puhuukin meille: "Ole turvallisella mielellä, minä se olen; älä pelkää!

Oletko sinä tänään elämässäsi pahassa myrskyssä? Oletko hätääntynyt, peloissasi tai epätoivoinen? Tämän aamun sana ei ole vain kristillisiä kliseitä tai epätoivoista yritystä vakuuttaa sinua siitä, että kaikki muuttuu parhaaksi. Sen tarkoitus on saada sinut luottamaan, että Jeesus näkee sinun myrskysi ja taistelusi. Hän on edelleen se, jonka sanasta myrsky tyyntyy hetkessä! Hän sanoo sinulle juuri ne sanat, joita sinä tänään tarvitset. Rukoilemme..
”Herra Jeesus, Sinä olet edelleen sama Jumala, jonka käskystä myrskyt vaikenevat. Juuri nyt turvaamme sinuun oman elämämme myrskyissä. Sano vain sana, niin aallot vaikenevat ja tulee tyven. Kaipaamme sinua ja sinun voimaasi. Ole voimamme ja apumme tänä päivänä! Aamen.”

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ei tähän saa parkkeerata!


Tapahtuipa kerran kuluneena kesänä, että osallistuimme ystäväni kanssa juoksukilpailuun, johon olimme innoissamme valmistautuneet ja energisinä saapuneet paikalle. Olimme kuullet, että paikallisen seurakunnan kirkkorakennus ja parkkipaikka sijaitsivat aivan lähtöalueen vieressä. Kysyin etukäteen luvan seurakunnan pastorilta parkkeeraukseen kirkon pihaan. Kuinka viisas olinkaan! Saavuttuamme parkkipaikalle sunnuntain jumalanpalvelus oli jo ohi ja ihmisiä virtaili autoihinsa tasaisena virtana. Venytellessämme raajojamme auton läheisyydessä huomasin, kuinka eräs mies kiinnitti meihin huomionsa. Aikansa meitä tarkkailtuaan tämä uskonveli viimein ja viimein saapui luoksemme ja kysyi, olimmeko osallistumassa maratonille. Saatuaan myönteisen vastauksen, mies totesi yksioikoisesti, että siinä tapauksessa emme saisi parkkeerata autoamme seurakunnan pihaan, koska se on tarkoitettu ainoastaan kirkkokansalle. Mielessäni pyöri monenlaisia vastausvaihtoehtoja. Olisin halunnut hiukan haastaa miestä keskusteluun kirkkokansasta ja ulkopuolisista, sekä siitä, arveliko hän lähestymistapansa vaikuttavan myönteisesti siihen, että jonain päivänä olisimme kenties (ulkopuolisina, joiksi hän meitä oletti) olleet kiinnostuneita tulemaan heidän kirkkoonsa. Katselin seinään kiinnitettyä mainoslakanaa ja ajattelin sen viestivän erilaista sanomaa kuin kokemuksemme kirkon pihalla. Lopuksi tyydyin kuitenkin vain vastaamaan, että meillä on pastorin lupa parkkeeraamiseen. Mies poistui vähin äänin.
Vaikka parkkipaikat ovat yksityisiä ja niitä tulee kunnioittaa, niin jäin miettimään, kuinka loistava tilaisuus seurakunnalla olisi ollut tulla ulos rakennuksestaan ja kohdata ne tuhannet ulkoilemaan tulleet kaupunkilaiset, jotka parveilivat kirkon ympärillä. Ilma oli todella kaunis ja ihmisillä aurinkoinen mieli. Jos seurakunta olisi tarjonnut vaikka vain juotavaa parkkialueella, niin se olisi ollut menestys ja tuonut yhteisön positiivisella tavalla kaupunkilaisten tietoisuuteen. Tilaisuuksia varmasti tulee uusia, mutta samalla se avasi silmiä sen suhteen, kuinka suuri vastuu yksilökristityillä on. Jokainen uskova on Kristuksen todistaja ja seurakuntansa edustaja. Riippuu ratkaisevasti meistä ja käyttäytymisestämme, millaisen kuvan annamme Jumalasta ja seurakunnasta. Suuret mainokset ja kampanjat eivät voi houkutella ihmisiä seurakuntiin voimakkaammin kuin henkilökohtaiset ja rakkaudelliset ihmissuhteet. Ei varmaankaan suotta sanota, että Jeesuksen seuraajat ovat se viides evankeliumi, jota ihmiset tarkkailevat.
Ai että mitenkö juoksu meni? No paremminkin olisi voinut mennä. Maaliin kuitenkin selvittiin ja sehän on se kilvoittelun päätavoite!

perjantai 14. lokakuuta 2011

Katse kertoo luottamuksesta


”Niin kuin kasvot kuvastuvat vedessä, niin ihmisen sydän toisessa ihmisessä.” Katse kertoo luottamuksesta.Kun ihmistenvälinen luottamus on kunnossa, silloin pystytään vilpittömästi katsomaan silmiin. Katse kertoo, että asiat ovat kunnossa. Lempeä katse todistaa luottamuksesta, mutta sen puuttuminen voi paljastaa suuren epäluottamuksen.Raamatussa voimme monessa kohdin havaita katseen merkityksen. Ihmiselle elintärkeää on Jumalan katse. Jo Herran siunauksessa pyydämme Herran valistavan ja kääntävän katseensa meihin. Se on merkki Jumalan hyväksynnästä ja siitä, että välimme ovat kunnossa. Ihmistenvälisen luottamuksen menetys on suuri tappio ihmissuhteille, mutta suurin rangaistus ihmisille olisi se, jos Jumala ei enää valistaisi katsettaan meihin.
Luonnollisesti on totuttu ajattelemaan, että luottamus seurakunnassa uskovien kesken on huippuluokkaa. Siksi luottamuksen murentuminen toiseen uskovaan saattaa olla suuri pettymys ja vaatii pitkän toipumisajan. Todellisuudessa uskovat kantavat mukanaan samaa luonteen keskeneräisyyttä kuin muutkin ihmiset. Luottamuksen syntyyn tarvitaan aikaa, ja se syntyy vain tekojen kautta. Tätä prosessia voi verrata ystävystymiseen. Luottamuksen rakentamiseen saattaa vierähtää vuosia, mutta se voi romahtaa hetkessä. Luottamuksen edistämiseksi seurakunnassa pitää nähdä vaivaa jatkuvasti ja herpaantumatta. Käytännössä tämä tarkoittaa yksinkertaisia asioita: annetaan Hengen hedelmän(rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä) kasvaa ja tehdään läpinäkyvästi se, mitä luvataan – ja mieluusti hieman enemmänkin. Hyvä uutinen on se, että Jumalaan voi luottaa.
Hän ei jätä eikä petä vaikeinakaan aikoina. Tämä luottamus perustuu Jumalan Pojan työhön ristillä. Sen perusteella uskova on vanhurskautettu ja vajavaisuuksistaan huolimatta syyttömäksi julistettu. ”Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti” (Jes. 32:17).

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Miten metallimuusikoiden käsimerkkiin tulisi suhtautua?


Hevimusiikkikulttuuriin liittyy käsimerkki, jossa kohotetun käden keskisormi ja nimetön pidetään koukussa, ja ojennetut etusormi ja pikkurilli muodostavat ikään kuin sarvet. Mielestäni merkki on selvä viittaus Saatanaan, ja rinnastan sen näyttämisen kiroilemiseen. Toisaalta jotkut uskovatkin näyttävät sitä etenkin konserttitilanteissa – hymyssä suin. Mitä kyseisestä käsimerkistä tulisi kristittynä ajatella?

Kyseessä on ns. pirunmerkki, jota pidetään etupäässä satanistisena merkkinä, mutta se voi liittyä myös eräänlaiseen ”haistatteluun”, ja joissakin kulttuureissa sitä voidaan pitää erityisen loukkaavana eleenä. Aito pirunmerkki tehdään kämmenpuoli katsojaan päin, mutta usein sitä näytetään myös toisinpäin. Kuten kysymyksessä todetaan, länsimaissa merkkiä on totuttu näkemään erityisesti hevimusiikkipiireissä. Laulaja Ronnie James Dio väittää olleensa ensimmäinen, joka otti merkin käyttöön ja näytti sitä yleisölle.
Merkin sanoma ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Esimerkiksi buddhalaisuudessa kyseisen merkin, ”karana mudran”, sanotaan karkottavan pahaa mielialaa. Merkki yhdistettynä sivullepäin ojennettuun peukaloon, kämmenpuoli katsojaan päin, puolestaan tarkoittaa Yhdysvalloissa viittomakielellä ”rakastan sinua”.
Useimmiten symboli tulkitaan silti Saatanaan viittaavaksi. Suuri kohu onkin syntynyt eräiden julkkisten kuten George Bushin, Hillary Clintonin, Nikolai Sarkozyn ja Matti Vanhasen näytettyä kyseistä merkkiä. Merkin näyttämisen takana on joskus epäilty olevan ns. illuminati-salaseura, joka tiettävästi yhdistää joitakin satanismin pariin kietoutuneita julkkiksia.
Todennäköisesti monetkaan konserteissa merkkiä näyttävistä nuorista eivät tajua sen sielunviholliseen viittaavaa sisältöä, eikä heitä voi merkin näyttämisestä tuomita. Asiaan pätee sama neuvo kuin muihinkin paheisiin: jos teemme jotain sellaista, mitä emme tiedä pahaksi, sitä ei lueta meille syyksi. Olisi kuitenkin parasta, että uskovat pysyisivät erossa kaikenlaisista tavoista, joiden voidaan tulkita viittaavan saatananpalvontaan. Toivottavasti merkin näyttäminen ei koskaan yleisty kristillisissä tapahtumissa.


Matteuksen evankeliumissa luetellaan Jeesuksen kuoleman jälkeisiä tapahtumia: ”Temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. Maa järisi, kalliot halkesivat, haudat aukenivat, ja monta poisnukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. He lähtivät haudoistaan ja Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monille.” (27:50–53.) Tiedetäänkö, keitä nämä haudoistaan heränneet pyhät olivat? Entä ilmestyivätkö he fyysisessä ruumiissaan vai henkiolentoina? Voisiko jotain vastaavaa tapahtua meidän aikanamme?

Muut evankeliumit eivät mainitse tätä tapahtumaa, ja silloin, kun Raamattu ei itse selitä itseään, joudutaan turvautumaan epävarmoihin tulkintoihin.
Jotkut ovat arvelleet haudoista nousseiden pyhien olleen Vanhassa testamentissa mainittuja henkilöitä, kuten Aadam ja Eeva tai Aabraham. Olipa niin tai ei, tekstikohta on perusteltua ymmärtää niin, että kyseisten henkilöiden ylösnousemus tapahtui Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen: Paavalin mukaan Jeesus oli kuolleista nousseiden esikoinen. Toiseksi on syytä olettaa, että näillä ylösnousseilla oli samankaltainen kirkastusruumis kuin Jeesuksella.
Kysymyksessä mainitun raamatunkohdan tärkein merkitys on se, että se osaltaan vahvistaa sitä raamatullista oppia ruumiin ylösnousemuksesta, johon me Apostolisessa uskontunnustuksessakin sitoudumme. Raamatun mukaan mekin tulemme osallisiksi Jeesuksen ylösnousemusvoimasta. Lohduttavaa on se, että huolimatta ruumiin hajoamisesta Jumalalla on selvästi kyky luoda meille kirkastusruumis, jossa ei ole inhimillisiä heikkouksia.


Efesolaiskirjeessä Paavali kehottaa uskovia varomaan juopumusta ja täyttymään Hengellä (5:18). Sanamuodosta voi päätellä, että apostoli tarkoitti, jos ei päivittäistä, niin ainakin usein tapahtuvaa, Hengellä täyttymistä. Olen ymmärtänyt, että helluntai-karismaattisessa teologiassa päivittäistä Hengellä täyttymistä pidetään uskovan ihanteena. Olen kuitenkin miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan käytännössä: tuskin voimakasta hurmoskokemusta – vai tarkoitetaanko?

Helluntailaisuuteen on aina kuulunut vahva kokemuksellisuus, mutta se ei yksin riitä uskovan terveelliseen kasvuun. Tasapainoinen kristillisyys tarvitsee myös terveen teologisen perustan.
Kysymyksessä mainitussa kohdassa voidaan havaita paitsi kehotus täyttyä Pyhällä Hengellä, myös kehotus olla juopumatta alkoholista, joka avaa ovet muillekin paheille. Juopumuksen vastakohdaksi Paavali asettaa Pyhällä Hengellä täyttymisen.
Samassa yhteydessä Paavali kehottaa laulamaan ja veisaamaan Herralle, aivan kuten ilon täyttämät juopuneetkin tekevät. Toisaalla Raamatussa huomaamme, että täynnä Pyhää Henkeä oleminen ei kuitenkaan tarkoita juopuneen lailla esiintymistä. Esimerkiksi Paavali luonnehtii Pyhää Henkeä terveen harkinnan hengeksi, ja siksi sen vaikutus on monessa mielessä päinvastainen kuin alkoholilla, joka antaa vain hetken ilon.
Uskovalla ei ole muuta mahdollisuutta selvitä arkipäivän haasteista kuin pyrkiä jatkuvasti olemaan täynnä Pyhää Henkeä, tapahtuipa se kokemuksen tai minkä tahansa muun elementin kautta. Onneksi saamme seurakuntana elää Pyhän Hengen aikakautta.


Viitteet:
1) Room. 4:15. 2) vrt. esim. 5. Moos. 18:10–12. 3) 1. Kor. 15:20. 4) Room. 8:11; 1. Kor. 15:42–55. 5) 2. Tim. 1:7. 6) esim. Joh. 14:16–18.


Kysymyksiin vastasi Helsingin Saalem-seurakunnan pastori Jyrki Palmi. Kuva: ilmatar.net

perjantai 5. elokuuta 2011

TOIVEET EIVÄT AINA TOTEUDU


Minua on aina kiehtonut satujen maailmat. Ilman satumaailman ulottuvuutta elämä olisi tylsää ja puisevaa. Jokaisella (jopa aikuisella) on oikeus heittäytyä kertomusten lumoihin ja antaa tarinoiden kuljettaa mitä kiehtovimpiin maisemiin. Klassikoista parhain C.S. Lewisin Narnian tarinat jaksaa aina tarjota uusia näköaloja. Opettavaisuudessaan ja vertauskuvallisuudessaan ne ovat vailla vertaa.
Narnia-sarjan ensimmäisessä osassa, Taikurin sisarenpojassa, joka on kirjoitettu ennen usein tarinan ensimmäisenä pidettyä Velho ja leijona-kirjaa Lewis kertoo sydäntä särkevän tarinan Digory-nimisestä pojasta, jonka äiti on kuolemaisillaan. Pelosta jäykkänä Digory uskaltautuu tulla mahtavan Aslan-leijonan eteen pyytämään Narnian maasta jonkin taikahedelmän, joka tekisi hänen äitinsä terveeksi. Kerättyään kaiken rohkeutensa Digory takellellen ja änkyttäen anoo leijonan edessä ja toivoo epätoivoisesti Leijonan vastaavan myönteisesti.
Digoryn suureksi pettymykseksi Aslan näyttää jättävän pyynnön täysin vaille huomiota, eikä sano pojalle sanaakaan. Välinpitämättömyys on murskata Digoryn, eikä poika uskalla nostaa katsettaan leijonaan. Käsiteltyään pettymystä jonkin aikaa Digory uskaltautuu kuin uskaltautuukin Aslanin eteen vielä toisen kerran. ”Hän ajatteli äitiään ja niitä suuria toiveita, joita oli elätellyt mielessään, ja kuinka ne kaikki kuolivat, ja pala nousi hänen kurkkuunsa ja kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän tokaisi: ”Mutta ole kiltti ja anna – etkö voisi antaa minulle jotakin, mikä parantaisi äidin?” Siihen asti hän oli katsellut ainoastaan Leijonan suurta etukäpälää ja sen valtavia kynsiä. Nyt hän epätoivossaan kohotti katseensa hänen kasvoihinsa. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä enemmän kuin mikään hänen elämässään. Sillä kultaiset kasvot olivat kumartuneet aivan hänen lähelleen ja Leijonan silmissä kimaltelivat suuret kyyneleet. Nuo kyyneleet olivat niin suuria ja kirkkaita verrattuna pojan omiin, että hänestä tuntui sillä hetkellä kuin Leijona olisi ollut murheellisempi hänen äitinsä puolesta kuin hän itse.”
Tässä on koko kärsimyksen (teodikea) ja pahan ongelman ydin. Kristus kärsii yhdessä meidän kanssamme. Kun me itkemme, hänkin itkee. Kun meihin koskee, häneenkin koskee.
Elämme maailmassa ja lainalaisuuksissa, jotka tarjoavat meille vuoroin onnen ja pettymysten tunteita. Vaikka emme aina ymmärrä kaikkia ratkaisuja ja olosuhteita elämässämme, ja vaikka meistä tuntuisi, että Jumala pysyy vaiti elämämme suurissa myrskyissä, niin se ei kuitenkaan ole koko totuus. Jos vain uskallamme ja jaksamme kaiken tuskan keskellä nostaa katseemme Kristukseen, suureen kärsijään, niin huomaamme, että hän on kumartunut lähellemme ja hänellä on ”suuria, kirkkaita kyyneliä silmissään.”

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Johtaminen on rinnalla kulkemista!


Seurakunnan johtaminen on muutakin kuin saarnaamista. Pastori on seurakuntalaisille ennen kaikkea hengellinen johtaja. Pastori on jo nimensäkin mukaan paimen, jonka tehtävänä on pitää lampaistaan huolta. Aina pastorillakaan ei ole vastauksia kaikkiin elämän suuriin kysymyksiin, mutta hänen tehtävänsä onkin enemmän rinnalla kulkemista.
Seurakuntatyö on monipuolista. Siihen sisältyy muun muassa organisoimista, hallintoa, toimituksia, perhetapahtumia, budjetin tekoa ja seurantaa. Yleensä pastorin työ sisältää kuukausittain noin neljä tuntia saarnaamista ja 156 tuntia muuta johtamista. Seurakunnan pastori ei elä ensisijaisesti itselleen vaan muita ihmisiä varten. Tämä erottaa pastorin työn muista työpaikoista. Pastori ei voi koskaan kävellä ihmisten ohi tai yli. Hänen tulisi olla avoin, luottavainen, huolehtivainen, apua tarjoava ja valmis haavoittumaan. Pastorin työ on ennen kaikkea palvelevaa johtajuutta. Pastori, joka lisää arvoa ja luottamusta seurakuntalaistensa elämään palvelemalla heitä, luottaa heihin ennen kuin he luottavat häneen ja palvelee heitä ennen kuin kukaan palvelee häntä.
Kokemattomilla johtajilla on kiire johtamaan ennen kuin he ovat ottaneet selkoa ihmisistä, joita he aikovat johtaa. Kypsät johtajat kuuntelevat, ottavat selvää ihmisten toiveista, unelmista ja haaveista. He kiinnittävät huomiota ihmisten tunteisiin. Näin he saavat selville, mikä näille on arvokasta, ja vasta tämän jälkeen he johtavat sen perusteella, mitä ovat oppineet. Kun tällaiset johtajat johtavat, jokainen voittaa – yhteisö, johtaja sekä ne, jotka johtajaa seuraavat.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Aikojen on muututtava!


Hyvän tekemiseen ei paljon teologiaa tarvita. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys kristityille. Raamattu on täynnä kertomuksia ja vertauksia, jotka kiteytyvät ihmiselämän suurimmaksi periaatteeksi Jeesuksen lauseessa ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.
Yhdysvalloissa vietetään joka vuosi sattumanvaraisten hyvien tekojen päivää. Päivä on suosittu myös Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Idea on hieno, mutta emmekö voisi ottaa hyvän tekemistä tavaksi vaikkapa joka päivä! Hyvän tekemisen tulee olla pyyteetöntä, ja parasta on tehdä sitä nimettömänä.
Hyviä tekoja voi kuitenkin tehdä myös näkyvästi toisille ihmisille. Voimme esimerkiksi uskaltautua kauppajonossa päästämään jonkun edellemme. Siitä saattaa hyvän mielen lisäksi kehittyä ilahduttava ja piristävä keskustelu. Käytännön hyviä tekoja voi tehdä arkielämässä ja seurakunnassa. Voimme auttaa, siivota, kerätä roskia, hymyillä, tervehtiä ja vierailla vanhusten
luona.
Myös muualta tulleet tarvitsevat apuamme. Seurakunnassamme on paljon maahanmuuttajia, jotka tarvitsisivat käytännön apua. Monet heistä etsivät asuntoa ja työpaikkaa. Varmasti monella on ideoita, kuinka voisimme laittaa hyvän kiertämään. Paras hyvä olo tulee siitä, kun huomaa saaneensa auttaa toista ihmistä!
Positiivisuus on monen suomalaisen mielestä kiusaannuttavaa ja epäilyttävää, mutta aikojen on muututtava! Kristuksen seuraajia ei ole kutsuttu elämään itsekkäästi. Voimme olla esimerkkejä valloittavasta yhteisöllisyydestä niin kuin olemme strategiaamme kirjanneet.
Kaikki hyvä tuntuu käsissämme pilaantuvan, ellemme laita sitä kiertämään. On vapauttavaa luopua liiasta, oli kyse sitten tavarasta tai henkisestä pääomasta.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Milloin koittaa parempi aika?


Viime aikoina olemme kuulleet huonoja uutisia. Luonnonmullistusten, sotien ja kotimaan arvokeskustelun uutisointi on vetänyt monien mielet synkiksi. Nyt tarvitaan hyviä uutisia!

Ympärillämme tapahtuu jatkuvasti sellaisia asioita, joihin meillä ei ole vastauksia. Laajenevat levottomuudet, maanjäristykset, sodat ja tsunamit ovat esimerkkejä tällaisista. Kuinka olemme valmentaneet seurakuntalaisemme kohtaamaan yhä epävarmempia aikoja? Mielestäni juuri seurakuntien tulisi olla valmiita moninaisiin koet­telemuksiin. Jos missä niin seurakunnissa tulisi olla varmuus siitä, että mikään ei voi järkyttää uskovia elämänsä perustukselta!

Asian toinen laita on, että meidän uskovien tulisi olla valona näinä synkkinä aikoina. Emme saisi käpertyä kuoreemme tai pyrkiä pois vaikeuksien keskeltä. Vaikka ihmiset pelkäisivät menehtyäkseen sitä, mikä maanpiiriä kohtaa, sen ei pitäisi tarttua Jumalan seurakuntaan. Vaikka kaikki muu horjuisi, Herran sana ei horju!

Jeesuksen vastaus pelokkaalle ihmisille ei aina ole toivottu. Herra ei välttämättä tempaakaan meitä pois vaikeuksien keskeltä. Hän vakuuttaa myrskyssä olevaa: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen." Mitä meidän sitten tulisi tässä ajassa tehdä? Meidän tulisi ymmärtää, että meillä on vain tämä hetki - se tulisi käyttää oikein!

Siirryttyämme vähän aikaa sitten kesäaikaan huomasimme kuinka ihminen on sidoksissa aikaan. Aika määrittelee tekemisemme sekunnilleen. Meille tunnit voivat olla pitkiä. Meille ihmisille tuhat vuotta on liian pitkä aika, mutta Jumalalle se on kuin yksi päivä. Voimme kuitenkin olla turvallisella mielellä, sillä Jumala valvoo aikaa ja maailman tapahtumia. Raamattu vakuuttaa, että kaikella on määräaikansa.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Saako lasta kurittaa?

”Älä jätä poikaa kurituksetta –– kun hän saa keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.” ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.” Monissa Raamatun sananlaskuissa vanhempia kehotetaan kasvattamaan lastaan paitsi nuhtelemalla niin myös fyysisesti kurittamalla (esim. Sananl. 13:24; 19:18, 23:13–14). Miten näihin kehotuksiin tulisi kristittynä vanhempana suhtautua? Tiedän, että Suomen lain mukaan lasten fyysinen kurittaminen on kiellettyä.

Kuten sanoit, fyysinen kuritus on laissa kiellettyä eikä Raamattukaan suosittele väkivaltaa rangaistuskeinona lapsille. Kysymyksessä mainittujen sananlaskujen ensisijainen tarkoitus on herättää vanhempien huomio siihen, että sääntöjen rikkomisella tulee olla seurauksensa ja siitä täytyy rangaista. Kuritus on kivulias tapa oppia, mutta monesti paras. Jos kiellämme lapsilta sen mahdollisuuden, teemme heille karhunpalveluksen.
Rikkomusten seuraukset pitää puolisoiden yhdessä päättää. Rankaisumuotoja on monia. Yksi tapa on asettaa rangaistus koskemaan läheisesti rikottua aihetta. Esimerkiksi liiallisesta tietokoneella pelaamisesta rangaistus voi olla se, että kone otetaan kokonaan pois käytöstä määräajaksi. On tärkeää, että seuraukset on sovittu jonain rauhallisena hetkenä koko perheen kesken eikä niitä huudeta ilmoille silloin, kun rikkomus on juuri tapahtunut. Tieto seurauksista auttaa myös lapsia pohtimaan, kannattaako kiellettyyn tekoon ryhtyä.
Vanhempien vastuulla onkin pitää kiinni seuraamusten toteuttamisesta. Se vaati päättäväisyyttä. Joskus lapset saattavat tietoisesti kokeilla, onko säännön rikkomisesta todella seurauksena rangaistus. Jos ei ole, niin he mitä todennäköisimmin uusivat tekonsa. Jos vanhempi on joskus tiukka ja joskus lepsu, seurauksena on lisää tottelemattomuutta. Epäjohdonmukainen kurinpito on kaikkein tavallisin ansa, johon vanhemmat kasvatuksessaan lankeavat.
Kurinpito vaatii paljon aikaa, rakkautta ja vastuuta. Usein vanhemmat ovat yksinkertaisesti liian väsyneitä rankaisemaan lapsiansa. Juuri tästä Raamattu haluaa vanhempia muistuttaa. Älä anna väsymyksen pilata sitä hyötyä, jonka lapsi saa kantaessaan rikkomuksensa seuraukset.

Tuleeko kristityn suosia kotimaisia tuotteita?

Pyrin kulutustottumuksissani suosimaan suomalaista, etenkin elintarvikkeiden osalta. Voiko tällaista periaatetta perustella Raamatulla: onko Raamatun valossa merkitystä sillä, poiminko juustohyllystä Arlan vai Valion emmentalia ja ostanko puhelimekseni nokialaisen vai Samsungin?

Raamatusta ei löydy kysymykseen suoraa kannanottoa ellei sellaiseksi lasketa Jumalan kehotusta Jeremian kirjassa: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” Kehotuksella on kulutustottumuksia laajempi merkitys, mutta kotoisten hyödykkeiden suosimisen voi nähdä yhtenä osana tämänkaltaista oman paikkakunnan hyvinvoinnin rakentamista.
Välillisesti kysymyksen aihepiiriin liittyy muun muassa Jumalan ihmiselle antama tehtävä viljellä ja varjella maata: pienentääksemme hiilijalanjälkeämme ja siten luomakuntaa varjellaksemme meidän on monien tuotteiden kohdalla parempi ostaa lähellä tuotettua kuin kaukaa tuotua.
Samoin voimme löytää Raamatusta perusteet välttää ns. sosiaalista syntiä, joka perustuu ihmiskunnan ahneuteen tuottaa suuria voittoja köyhien kustannuksella. Jesajakin ennusti Jeesuksen julistavan köyhille ja sorretuille vapauttavan ilosanoman. On tärkeää, ettemme uskovina sulje silmiämme vääryydeltä vaan oppisimme näkemään maailmantalouden rakenteelliset vääristymät. Niiden seurauksena esimerkiksi joidenkin alikehittyneiden maiden lasten pitää tehdä lähes palkatonta työtä monikansallisten yhtiöiden tuottavuuden eteen. Se on väärin, koska pienten lasten pitäisi olla koulussa, eikä heitä saisi hyödyntää käytännössä ilmaisena työvoimana. Sananlaskuissa sanotaan suoraan: ”Älä riistä heikkoa hänen heikkoutensa vuoksi.”
Vaikka tuntisimme vaikutusmahdollisuutemme pieniksi näissä asioissa, omilla arkisilla valinnoillamme on merkitystä. Esimerkiksi päivittäistavarakaupassa voimme koota ostoskärryymme Reilun kaupan tuotteita monikansallisen yhtiön vastaavan tavaran sijaan. Pienistä puroista syntyy suuri virta.

Saako ihminen aina tekojensa mukaan?

Jeesus viittaa puheessaan sortuneen tornin alle jääneisiin siiloalaisiin (Luuk. 13:4–5) ja toteaa, että elleivät kuulijat tee parannusta, samoin he kaikki tuhoutuvat. Mitä Jeesus tarkoittaa; miten niin parannusta tekemättömät ihmiset tuhoutuvat samalla tavalla?

Tuohon aikaan ajateltiin yleisesti, että ihmisen kohtalo on suoraan verrannollinen hänen syntiensä suuruuteen. Jobin kirja yrittää kumota tämän ajattelutavan, mutta siitä huolimatta Jeesuksenkin aikana ihmiset yhdistivät nämä asiat väärällä tavalla toisiinsa. Eikä tämä ajattelutapa ole hävinnyt vieläkään: todennäköisesti jokainen on tavannut ihmisiä, jotka vaikeita asioita kohdatessa pohtivat, mitä pahaa he ovat tehneet, kun sellaista tapahtuu.
Kysymyksessä mainitussa kohdassa Jeesus sanoo suoraan, että synnin ja kärsimyksen välillä ei ole olemassa suoraa seuraussuhdetta. Samalla hän kytkee ajallisen tuhoutumisen ja iankaikkisen tuhon toisiinsa. Tällä hän saattoi viitata tulevaan Jerusalemin hävitykseen vuonna 70 jKr., mutta toteamus voidaan ymmärtää myös niin, että kaikki, jotka eivät käänny ja tee parannusta, ovat väärällä tiellä ja menossa kohti iankaikkista tuhoa.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Odotamme muutosta, mutta emme halua muuttua!


Merkillistä, kuinka nopeasti ihminen urautuu! Voisimme luetella monia asioita, joita toistamme, koska olemme tottuneet tekemään niin. Muutos tekisi hyvää, mutta se on vaikeampaa kuin arvaammekaan. Kaikki merkittävä muutos tapahtuukin yleensä vain pakon edessä. Tässä on ongelman ydin! Emme halua nähdä sitä vaivaa, jota muutos edellyttää. Toivomme, että muutos tapahtuisi itsestään eikä meidän tarvitsisi ponnistella sen eteen.
Muutos, jossa jotain merkittävää tapahtuu, on valitettavan harvinaista. Se on kuitenkin välttämätöntä, koska uusi voi syntyä vain muutoksen kautta. Kuinka monta kertaa lupaammekaan muuttua, mutta emme kuitenkaan muutu! Toivomme muutosta, mutta todellisuudessa emme ole valmiita muuttumaan. Siksi teemmekin vain kosmeettisia muutoksia voidaksemme uskotella yrittäneemme tehdä jotain.
Todellisen muutoksen merkki on konkreettinen muutos. Se ottaa koville. Ensin on sitouduttava muutosprosessiin, uskallettava hypätä tyhjän päälle ja lakata pelkäämästä muutosta. Vasta sen jälkeen voimme olettaa minkään merkittävän muutoksen toteutuvan. Usein asioiden muuttuessa perusturvallisuus järkkyy. Siksi esimerkiksi seurakunta on muutosvalmiuksiltaan vaikeimpia muuttumaan. Pienikin muutos voi järkyttää seurakuntalaisten turvallisuuden tunnetta. Kirkkohistoria on kuitenkin osoittanut, että seurakunnan tulevaisuus ratkaistaan aina muutosvalmiuden pohjalta. Samalla kun Raamattu kehottaa muuttumaan, se antaa ymmärtää, että on asioita, jotka eivät saa koskaan muuttua. Muutos on kohtalon kysymys.
Muutos vai taantuma – näistä kahdesta on valittava!

tiistai 4. tammikuuta 2011

Rohkaise edes vähän!


Ted Engstrom kertoo kirjassaan Fine Art of Friendship kahdesta opiskelijaryhmästä, jotka opiskelivat kirjallisuutta Wisconsin yliopistossa. Ensimmäinen ryhmä koostui lahjakkaista nuorista miehistä, jotka halusivat tulla kirjailijoiksi. Heidän opiskelumetodinsa perustui kritiikkiin. He kokoontuivat yhteen arvioimaan toistensa töitä, keskittyen toistensa heikkouksiin. He kutsuivat itseään kuristajiksi olemalla ankaria toisiaan kohtaan. Samassa yliopistossa oli myös ryhmä naisia, jotka eivät nimensä perusteella olleet paljon rohkaisevampia. Heidän ryhmänsä nimi oli riitapukarit! Hekin lukivat toisilleen tuotoksiaan, mutta heidän metodissaan oli merkittävä ero. Kritiikki oli pehmeämpää. Se keskittyi vahvuuksien korostamiseen. Arviointi sisälsi enemmän myönteistä kuin kielteistä palautetta. He keskittyivät siihen, mikä oli kannustavaa ja rohkaisevaa. 20 vuoden kuluttua joku oppilas teki kattavan tutkimuksen näistä kahdesta ryhmästä. Selvisi, että kuristajien ryhmästä kukaan ei ollut tehnyt ainuttakaan kirjallista tuotosta, mutta riitapukareista oli kasvanut kuusi merkittävää kirjailijaa. Heidän joukossaan muun muassa Marjorie Kinnan Rawlings, joka kirjoitti tunnetun lastenkirjallisuuden klassikon Yearling (suomeksi Elämän kevät).
Kuristajia on ihan tarpeeksi, mutta missä ovat tämän päivän rohkaisijat? Jos emme säännöllisesti saa tukea ja kannustusta, niin kenen tahansa on helppo lannistua tai suistua suoranaiseen depressioon.
Yhteinen nimittäjä lannistuneille ihmisille on riittämättömyys. Työelämän vaatimukset, yksityiselämän haasteet, ajan hermolla pysyminen ja kiireinen elämänrytmi vaativat suunnattomasti voimavaroja. Usko omaan selviytymiseen on usein vaakalaudalla, ja jos lapsuuden kasvuympäristö ei ole antanut riittävästi eväitä terveeseen itsetuntoon, niin silloin pieni ihminen on melko hukassa. Mitä tapahtuu kun lannistuminen saa vallan? Ihmiset tulevat heikoiksi, heidän energiansa katoaa ja huomio kiinnittyy yhteisestä hyvästä omaan selviytymiskamppailuun. Silti yksikään ihminen ei ole saari, eikä yksikään valtio linnake. Rohkaisijoita tarvitaan siis kaikkialla. Myös maailman hätä huutaa rohkaisijoita. Rohkaisulle on niin valtava tilaus ajassamme, että siitä voisi melkein vaikka maksaa.
Haastan sinut miettimään edes hiukan. Voisitko sinä rohkaista jotakuta? Voisitko sinä asettua jonkun allapäin olevan ihmisen rinnalle? Ei se niin vaikeaa ole. Ole vain läsnä, kuuntele, rohkaise ja lohduta. Ehkä sinäkin olet joskus rohkaistunut jonkun toisen kautta. Ehkä itsekin olet joskus ollut ahdistunut, masentunut, allapäin ja silloin sinua on rohkaistu. Voisitko tehdä samoin? Sinua odotetaan! Rohkaisu on lahja, joka pitää antaa eteenpäin. Ole rohkaisija, älä kuristaja!

lauantai 1. tammikuuta 2011

Lue tämä jos uskallat


Lukemisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Näyttäisi siltä, että Jumalan suunnitelma oli ja on ilmoittaa iäti kestävät totuudet kirjoitettuna. Pyhät kirjoitukset Raamattumme muodossa on siitä paras esimerkki. Kirjallisen ilmoituksen etu on ehdottomasti siinä, että se pysyy. Paavali tiesi, mitä teki, kun kehotti nuorta Timoteusta lukemaan.
Vain lukevat johtajat kehittyvät. He ovat vastuussa siitä, että kehittävät jatkuvasti johtamistaitojaan, ja paras tapa on lukea paljon. Vastuulliset itsensä kehittäjät lukevat jatkuvasti. He lukevat laadukkaita klassikoita ja uutuuksia sekä maalliselta että hengelliseltä sektorilta. Se, joka haluaa kehittää itseään, ei halua päästä helpolla. Kun luemme, syötämme samalla uutta ja arvokasta tietoa alitajuntaamme. Saatamme lukea jonkin kirjan läpi ja todeta, että emme ole välttämättä kovinkaan paljon muuttuneet. Joidenkin päivien tai viikkojen jälkeen saatamme kuitenkin joutua keskelle tilannetta tai ongelmaa, jonka osaamme ratkaista vain sen vuoksi, että olimme lukeneet juuri tuon kyseisen kirjan.
Ei ole järkevää joutua elämässään pinteeseen vain siksi, että ei ole lukenut. Lukeminen palkitsee aina, vaikka juuri sillä hetkellä ei siltä tuntuisikaan. Lukeminen kasvattaa ja kehittää ajatusrakenteitamme ja tekee meistä kykeneviä kohtaamaan elämän haastavimmatkin tilanteet. Maailman parhaat kirjailijat ja seurakuntien opettajat ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka ovat kaikkien saatavilla. Kirjassa raha ei koskaan mene hukkaan. Hyvän kirjan arvoa ei voi verrata viihteelliseen ajanviettoon. Siksi lue aina kun voit! Lue silloinkin kun ei tunnu siltä, että huvittaisi lukea. Sijoita tietoon, jonka voit saada ainoastaan lukemalla!