torstai 1. kesäkuuta 2017

Mitä menestyminen todella vaatii?

Ensin pitäisi määritellä, mitä menestyminen tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Yleisesti ottaen menestymisellä tarkoitetaan uralla etenemistä, suuremman suosion saamista, taloudellisen aseman ja arvostuksen kasvamista sekä unelmien täyttymistä. Kristillisessä mielessä menestyminen saattaa kuitenkin tarkoittaa eri asioita. Ainakin keinot ja motivaatiot menestymiseen tulisivat olla erilaiset.

Kovaa työtä
Jos ajatellaan vaikkapa yrityksen menestymistä, niin menestymisen eteen joutuu usein tekemään töitä lähes vuorokauden ympäri. Samoin on urheilussa ja viihdemaailmassa. Menestymisen eteen on tehtävä valtavasti töitä ja itseään tulee pitää jatkuvasti esillä. Menestyjän herätyskello soi säännöllisesti viimeistään kello viisi aamulla. Elämän täytyy muutenkin olla kurinalaista. Kovassa kilpailussa pysähtymiseen ei juuri ole mahdollisuuksia, koska toiset ajavat tilaisuuden tullen nopeasti ohi. Vaatimattomuus ei ole hyve menestyjien piirissä. Menestymiseen tarvitaan intohimoa, sinnikkyyttä ja kovaa työtä.

Itsensä nostamista
Vaatimattomat ja toiseksi parhaat putoavat helposti kilpailun kelkasta ja jäävät unohduksiin. Menestysvalmentajat puhuvat ja opettavat menestyksen avaimena muun muassa niin sanottua SSP-metodia, eli shameless self promotonia, häpeämätöntä itsensä nostamista. Tällä metodilla tulee huomatuksi. Tärkeintä siinä on jatkuvasti nostaa itseään, pitää itseään esillä ja edistää omaa uraansa kunnianhimoisesti ja häpeämättömästi. Menestymisen huumassa ei tulisi unohtaa, että tuhkimotarinoista huolimatta menestyminen ei koskaan ole kaikkien mahdollisuus. Suuri osa ihmisistä elää köyhissä oloissa ilman koulutusmahdollisuuksia ja tarvittavaa varallisuutta. Sairaat, vammautuneet, kastittomat ja syrjityt ovat unohdettu ryhmä, joita ei voi ensimmäisenä lähestyä länsimaisella menestyskärjellä.

Menestyksen muut sävyt
Menestymisen vaativassa maailmassa monet ovat väsähtäneet. Koska jatkuvasti ei voi olla paras, ovat monet löytäneet elämästä myös muita puolia. Menestyksen mittarit ja arvot voivat vaihtua toisenlaisiksi. Menestystä tärkeämmäksi ovat nousseet myös suhde perheeseen ja läheisiin, ystävyyssuhteista huolehtiminen sekä rakkauden antaminen ja saaminen. Kovan maailman arvoissa menestymisen sijaan on tullut myös sävyjä, joissa tärkeää on lähimmäisen huomioiminen ja pyyteetön auttaminen. Ilahduttavia trendejä on etenkin nuorten keskuudessa virinnyt hyvän tekemisen ja diakonian nousu.

Mitä Jeesus opetti menestyksestä?
Jeesus opetti lainalaisuuksia, jotka ovat usein juuri päinvastaisia kuin menestysvalmentajan teesit. ”Joka teidän keskuudessaan tahtoo tulla suureksi, olkoon toisten palvelija” (Matt. 20:26). Maineen etsijöille ja kyynärpäätaktikoille Raamattu kirjoittaa ”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room. 12:10). Myös Vuorisaarnan opetukset ovat kaikki vastoin liikemaailman ja maksimaalisen voitontavoittelun periaatteita.
Voisiko menestyminen siis sittenkin olla muutakin kuin julkista suosiota ja jatkuvia voittoja? Äiti Teresan sanat: ”Jos tahdot muuttaa maailmaa, mene kotiin ja rakasta perhettäsi”, laittavat meidän pienelle paikalle. Samoin Jeesuksen sanat ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen ja joka kadottaa elämänsä minut tähteni, löytää sen”, ne pistävät meidät pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei? Raamatun sanoma on radikaali sanoma nykyajalle, jossa itsensä toteuttaminen, hyvinvointi, oman menestyksen puolesta taisteleminen, sisäinen sankaruus, voiton optimointi ja kaiken saavuttaminen ovat nousseet tärkeimmiksi asioiksi.

Palmin pähkinä RV-lehti 22/2017

lauantai 6. toukokuuta 2017

Mitä on kohotettu realismi?

Ihan ensimmäisenä on paljastettava, että kirjoittaja ei itsekään tarkalleen tiedä vastausta otsikon kysymykseen, mutta tarkastelee sitä kristillisestä näkökulmasta ja soveltaa sitä läntiseen elämyskokemuksellisuuteen.

Tv-sarjoista tuttu formaatti
Kohotettu realismi on tv-sarjoista ja elokuvista tuttu formaatti, jossa tavallisten ihmisten elämää kuvataan kiinnostavammin kuin se todellisuudessa onkaan. Tällaisissa, usein saippuasarja tyyppisissä formaateissa tapahtuu asioita, joita normaalissa elämässä ei tapahdu. Vaikka nähty ei olisikaan realistista, kiinnostaa se kuitenkin katsojaa ja tarjoaa hetkellisen pakopaikan arjesta. Kohotettu realismi maistuu makealta, mutta ei kanna normaalissa elämässä, koska yleensä elämässä ei tapahdu samanlaisia jatkuvia juonenkäänteitä kuin elokuvissa. Jokainen toimintaelokuvissa istunut mies saattaa hetkellisesti kokea samaistuvansa elokuvan sankariin, mutta viimeistään paluu arkisiin kotiympyröihin palauttaa arkirealismin.

Loppumaton elämyshakuisuus
Kysymys on elämyshakuisesta markkinataloudesta. Elämykset myyvät ja niistä pyritään saamaan irti mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Nykyihminen on valmis maksamaan elämyksestä ja sen tulee olla aina vain suurempi ja parempi kokemus. ”Elämys teoreettisesta näkökulmasta on aistien kokema tunteellinen ja unohtumaton tapahtuma, jonka aikana ihminen kokee jotain henkilökohtaista eri aistein ja tuntein. Elämys on aina jonkun oma kokemus, joka vaihtelee kokijan mukaisesti. Se on vahva tunne jostain ja se jää mieleen. Se kestää usein vain pienen hetken. Elämyksien kokemisessa on eroavaisuuksia myös sen vuoksi, että elämyksiin vaikuttaa vahvasti kokijan oma elämä ja historia.” (doria.fi).
Viihdeteollisuus on nopeasti muuttunut visuaaliseksi elämystarjonnaksi. Vetääkseen väkeä, konserttien on oltava aina vain enemmän spektaakkelinomaisia ja elokuvien yhä kalliimpien efektien täyttämää tarjontaa. Saadakseen tarpeeksi lipputuloja, jokaisessa ensi-illassa tulisi olla jotain ennennäkemätöntä.

Seurakunnan elämystarjonta
Vapaakristillinen jumalanpalvelus on valitettavasti joutumassa samanlaiseen kilpailutilanteeseen. Seurakunnastakin haetaan elämyksiä. Arkinen ei enää kiinnosta. Elämyshakuisuus ei sinänsä ole paha asia, mutta jos se kohdistuu ihmisiin ja aina vain paremman tarjonnan vaatimuksiin ollaan tiellä, jolta ei ole paluuta. Saatetaan ajautua tilanteeseen, jossa tarpeeksi isoja elämyksiä pystyvät tarjoamaan vain isot seurakunnat ja tapahtumajärjestäjät. Jos seurakunnan toiminta perustuu elämystarjontaan siinä pelossa, että sen kävijöiden pelätään tylsistyvän ja siirtyvän kilpailevaan leiriin, toimitaan harkitsemattomasti. Silloin pidetään yllä kohotettua realismia, joka ei enää ole arjessa koettua normaalia kristityn elämää.

Aidon elämyksen kokemus
Elämyksiä kuitenkin tarvitaan. Emme voi elää irrallaan kulttuurista. Seurakunnilla saa ja pitää olla ajanmukainen korkeatasoinen tekniikka, jolla se saavuttaa nykyajan elämyksiin tottuneet ihmiset. Seurakunnan tulee kuitenkin pystyä tarjoamaan myös jotain muuta. Jotain sellaista, mitä ei ”maailmasta” saa. Sen tulisi kasvattaa jäsenensä syvälle Jumalan sanaan ja ohjata heidät selviämään arjen haasteista. Pinnallinen elämyskokemus ei auta, kun vaikeudet koittavat. Paras elämys Jeesuksen seuraajalle on edelleen kokemus syntien anteeksi saamisesta, Pyhällä Hengellä täyttymisestä, lähimmäisen palvelusta ja rukouksessa koetusta jumalyhteydestä.

Anna anteeksi!

Anteeksianto tarkoittaa toisen ihmisen vapauttamista hänen tekemistään vääryyksistä meitä kohtaan. Anteeksiantamuksen ydin on löydettävissä Jeesuksen sanoista: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Nämä Jeesuksen sanat ovat ehkä maailmanhistorian merkittävimmät ja inspiroivimmat sanat. Ne sisältävät viisauden, jonka johdosta miljoonat ihmiset ovat saaneet voimaa antaa anteeksi heihin kohdistunutta vääryyttä. On ihmisluonnolle käsittämätöntä tulla teloitetuksi syyttömänä ja siitä huolimatta huokua anteeksiantoa ja rakkautta vihollisiaan kohtaan.

Ilman näitä Vapahtajamme anteeksiantavia sanoja maailma olisi huomattavasti kylmempi ja kovempi paikka. Ihmisinä emme voisi sovittaa syntivelkaamme ristiinnaulitulle. Mitkään seremoniat, liturgiat, rukoukset tai uhraukset eivät voi tätä velkaa sovittaa. Vain Jeesuksen oman anteeksiantamuksen kautta se voi olla mahdollista. Pyynnössään Isälle Jeesus pyytääkin häntä antamaan meille anteeksi syntimme. Tämän suurempaa välimiestä ja sovittajaa ihmisen ja Jumalan välillä ei voi olla.

Anteeksianto perustuu yleensä omaan anteeksipyyntöön ja synnin tunnustamiseen. Tässä kohden näemme kuitenkin poikkeuksen. Jeesus itse pyytää anteeksiantoa sotilaiden puolesta, koska nämä eivät tienneet, kuinka hirvittävää syntiä he olivat tekemässä.

Ihmiskuntaa vaivaa edelleen sama ongelma: emme tiedä, mitä olemme tekemässä. Käyttäydymme ajattelemattomasti ja olemme usein itsekkään luontomme vallassa. Loukkaamme toisiamme usein tietämättämme, ja vaikka tiedostaisimmekin virheemme, emme aina ymmärrä, kuinka syvästi tekomme voi satuttaa toista ihmistä.

Anteeksiantaminen on eräänlaista velvollisuusetiikkaa. Me rakastamme, koska se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme – ei pelkkä tunnekysymys. Jos suljemme itsemme Jumalan anteeksiantamukselta ja anteeksiantamukselta toisiamme kohtaan, edistämme osaltamme vihan, synnin ja itsekkyyden valtaa maan päällä. Nämä ovat pohjimmiltaan ne tekijät, jotka ajavat ihmisiä toisiaan vastaan, synnyttävät sotia ja tuntuvat jopa hajottavan Telluksemme.

Jeesus antoi esimerkin oikeasta mielenlaadusta kaikille kristityille ja koko maailmalle. Maailman evankelioimisen ja Jumalan rakkauden leviämisen voisi pelkistäen sanoa riippuvan siitä, annammeko anteeksi toinen toisillemme. Jos Jumala pyytää meitä näin tekemään, sen täytyy olla mahdollista, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.

Pääsiäisen suuri sanoma kutsuu meidät sovintoon sekä Jumalan että ihmisten kanssa.

Pääkirjoitus RV 9.4.2017

Jatkuva uudistuminen on elinehto

Seurakuntatyön yksi keskeisistä arvoista on uudistuminen. Uudistumisen ehtona on halu jatkuvaan muutokseen. Jatkuvalla uudistumisella on monta ulottuvuutta. Yrityselämässä uudistuminen on elinehto yrityksen menestymiselle.
Uudistuminen on prosessi, joka helposti unohtuu hyvinä aikoina. Uudistumisen voimaa ei aina ymmärretä. Hyvinä aikoina ei saisi tuudittautua hyvän olon tunteeseen ja sen ylläpitämiseen, vaan tulisi varmistaa hyvien tuulten jatkuminen myös tuleville vuosille.
Uudistuminen on eloonjäämistaistelua ja keino pärjätä. Toimialasta riippumatta organisaation ja seurakunnan tulisi koko ajan uudistua, seurata toimintaympäristöä ja olla avoin muutokselle. Uudistuminen voi kuulostaa vaikealta ja työläältä, mutta jos elämme ajassa ja ajan hermolla, uudistuminen tapahtuu kuitenkin kuin itsestään.
Uudistumiseen tarvitaan ketteryyttä ja joustavuutta. Aikaansa seuraava organisaatio ennakoi muutokset, oppii virheistä ja toimii nopeasti. Jatkuvasti uudistuvassa seurakunnassa on luonnollisesti innostunut ja motivoitunut henkilöstö sekä selvä visio siitä, mihin ollaan menossa.
Roomalaiskirje muistuttaa meitä olemaan mukautumatta maailman menoon, mutta samalla muuttumaan ja uudistumaan aina kulloisessakin ajassa. Kehotus sisältää myös hienon lupauksen. Kun uudistumme, niin samalla saamme viisauden arvioida, mikä on hyvää ja Jumalan tahto omassa ajassamme (Room: 12:2).
Menestyksen yksi vahva resepti on siis uudistuminen. Miksi emme ottaisi uudistumista jatkuvaksi elämäntavaksi? Uudistuminen pitää meidät elossa ja turvaa tulevaisuuden nouseville sukupolville.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mihin strategista ajattelua tarvitaan?

Seurakuntakentässä näkemykset tuppautuvat liian usein ajautumaan vastakkainasetteluksi. Hengellisen ympäristön strateginen ajattelu onkin jakanut yllättävän paljon mielipiteitä johtoportaissa. Joidenkin mielestä strateginen työskentely ei ole ollenkaan hengellinen tapa edetä ja toisten mielestä se on hyvinkin raamatullista.

Lyhyt- vai pitkäaikainen suunnittelu?
Strategisen ajattelun vastakohtia voisivat olla esimerkiksi toiminnan lyhytjänteinen suunnittelu ja ajelehtiminen. Tämä tarkoittaa sitä, että reagoidaan asioihin sitä mukaan kun ne tulevat eteen. Tällaisessa tilassa seurakunta ei ole johtamassa jäseniään mihinkään päämäärään, vaan katsoo aina tilanteen tullen mikä on paras ratkaisu kulloisessakin tilanteessa. Strateginen johtajuus tulisikin olla käytössä prosessimaisesti ja joustavasti koko ajan. Sen tulisi näyttää suuntaa ja inspiroida työntekijöitä pelaamaan samaan suuntaan seurakuntalaisten kanssa. Strategisen ajattelun tulisi soljua siten, että se ottaa huomioon sekä ulkoiset tekijät että sisäiset toimintatavat haluttuun päämäärään suunnistettaessa.

Mitä haluamme saavuttaa?
Strategista ajattelua tulisi johtaa kysymys “miksi”. Miksi toimimme niin kuin toimimme? Tarvitaan yhteinen käsitys siitä, mitä halutaan saavuttaa ja kuinka se saavutetaan. Jos toimintaa pyöritetään ilman minkäänlaista suunnitelmaa, niin se karkaa käsistä ja ajautuu monien tuulten vietäväksi. Jumalan kuuluu olla seurakunnan ohjaimissa, mutta toimintasuunnitelman tekijöiden täytyy kuulla Jumalan ohjaava ääni.
Seurakunnan arvot, tapa toimia ja kulttuuri vaikuttavat strategian toimivuuteen voimakkaasti. Yhdessä ne voivat estää hyvän strategian toimeenpanon, tai parhaimmillaan saada kaikki ymmärtämään mistä on kyse ja inspiroitumaan toimintaan.
Strategia mappihyllyssä tai paperilappusena aulassa ei johda mihinkään. Strategia tulisi sisäistää niin, että se tulee selkärangasta, muuten vallitseva kulttuuri tuhoaa sen muutamassa hetkessä.

Mitä toimintaympäristö sanelee?
Strategiassa täytyy ottaa huomioon monia asioita. Seurakuntien toimintaympäristö on muutoksessa, joten täytyy pohtia kykeneekö seurakunta selviämään siinä, vai taantuuko se hiljalleen kuihtuvaksi yhteisöksi. Taantumassa on liian myöhäistä alkaa ensimmäistä kertaa ajattelemaan tai kokeilemaan uutta toimintatapaa. Seurauksena voi olla sarja erilaisia kokeiluja. Ajelehtivassa tilanteessa on houkutus tarttua maailmalla liikkuviin syötteihin. Moni seurakunta on toimii juuri näin. Kun on kuultu, että esimerkiksi soluseurakuntamalli tai etsijäystävällinen jumalanpalvelus on saanut aikaan kasvua jossain päin, niin otetaan nopeasti käyttöön kopio, joka ei kuitenkaan toimi omassa toimintaympäristössä. Iso kysymys onkin, mikä on juuri meidän kaupunkimme erityispiirre ja tarve? Esimerkiksi nuorekas opiskelijakaupunkiympäristö asettaa omat haasteensa. Toisaalta taas puhtaasti työläis- tai maatalousvetoinen paikkakunta asettaa toiminnalle kokonaan eri haasteet.

Mitä Raamattu sanoo?
Raamatussa on paljon esimerkkejä Jumalan antamista toimintasuunnitelmista Israelin kansalle, kuninkaille ja profeetoille. Myös Paavalin päämäärätietoisen elämän mottona oli ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Kor. 9:26).
Kasvu ei kuitenkaan tule pelkästään strategialla. Siihen tarvitaan lisäksi rukousta ja valmistautumista. ”Jos rauta on tylsynyt eikä teränsuuta tahkota, täytyy ponnistaa voimia; mutta hyödyllinen kuntoonpano on viisautta.” (Saarn. 10:10).

Palmin pähkinä RV-lehti 07/2017.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vanha ei ole taakka

Elämme hektisessä länsikulttuurissa, jossa ei juurikaan katsella taaksepäin. Eteenpäin on menevän mieli, kuten sanonta kuuluu. Tämä on hyvä asenne, mutta helposti meiltä unohtuu se voimavara, joka vanhassa olisi tarjolla.

Suomalainen yhteiskunta on rakennettu edellisten sukupolvien kovalla työllä. Se perusta, jolle nykyinen hyvinvointimme rakentuu, ei ole itsestäänselvyys. On arvokas asia, että aikamme ihmisten ei tarvitse nähdä vilua ja nälkää, mutta näin ei aina ole ollut. Jopa nykyisillä vanhuksilla ja veteraaneilla on karmaisevia kertomuksia köyhyyden runtelemasta Suomesta. Etuuksiemme pohjaksi on maksettu kova hinta, ja siksi ei ole samantekevää, kuinka jatkamme rakentamista tuolle perustalle.

Tämän voisi aivan hyvin rinnastaa myös seurakuntaelämään. Harjoitamme toimintaamme pitkälti edellisen sukupolven rakentamissa velattomissa rukoushuoneissa. Olemme saaneet arvokkaan lahjan ja valmiudet tavoittaa oman sukupolvemme etsijät. Se, kuinka osaamme hyödyntää tätä voimavaraa, riippuu kokonaan meistä itsestämme. Meille jätetty pääoma on kuin perintö, jonka huoneenhaltijoina meiltä vaaditaan viisautta toimia tehokkaasti sekä kykyä osoittaa kunnioitusta edellä kulkeneille.

On selvää, että vanhat työtavat eivät saa aikaan kasvua nykyajassa. Tämä on käynyt selväksi jo jonkin aikaa sitten. Se ei kuitenkaan tarkoita perustan purkamista. Perusta, jolle seurakuntamme ovat rakennetut, on vahva. Jumalan sana ja raamattu-uskollisuus ovat perustuksia, joista ei missään olosuhteissa pidä antaa periksi. Tällä perustalla seurakunnat voivat edelleenkin kasvaa ja tavoittaa aikamme urbaanit ihmiset.

Vanha ei ole taakka, mutta vanhoista toimintatavoista ei tarvitse kynsin hampain pitää kiinni. Maailma muuttuu silmissämme nopeammin kuin koskaan. Digitalisaation vauhti haastaa jopa xsukupolven. Ne sovellukset, alustat ja tavat, joilla nyt toimitaan, vanhenevat jopa parissa vuodessa. Tästä syystä seurakunnissa tarvitaan näkijöitä ja profeettoja, jotka voisivat nähdä pidemmälle. Ei ole mitään syytä, miksi seurakunta ei voisi olla tiennäyttäjä ja edelläkulkija nykymaailman murroksessa.

Parasta muutoksen vauhdissa on Jumalan suvereenisuus omassa suunnitelmassaan. Hän toteuttaa oman missionsa maailmassa, ja se tapahtuu huolimatta siitä, pysyvätkö seurakunnat Kaikkivaltiaan vauhdissa vai eivät.

Uuteen aikaan ja uuden vuoden haasteisiin on luottavaista lähteä vanhalta perustalta mutta uuden näyn siivittämänä.

Pääkirjoitus RV-lehti 1/2017

maanantai 19. joulukuuta 2016

Kuinka murehtimisesta pääsee vapaaksi?

Murehtiminen tekee elämästä raskasta. Sitä voisi kuvailla myös levottomuudeksi, ahdistukseksi tai epämääräiseksi peloksi, johon ei ole mitään tiettyä syytä. Murehtija elää kuluttavaa elämää. Hänellä on jatkuvasti tunne, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Kyseessä on eräänlainen luottamuksen puute elämän kantokykyyn. Joiltakin murehtiminen vie kyvyn elää nykyhetkessä. Murehtiessa monet iloiset asiat jäävät huomaamatta ja elämästä nauttiminen käy lähes mahdottomaksi.

Salakavalasti hiipivä huoli
Jostakin syystä toiselle pienet asiat näyttävät suurilta murheilta ja toisille isotkin vaikeudet ovat helposti selätettäviä pikku juttuja. Onkin syytä kysyä, onko olemassa asioita, jotka olisi vain parasta ohittaa antamatta niiden järkyttää mielenrauhaamme. Koska jokaisen psyyke on erilainen ja reagoi asioihin eri tavalla, olisi tärkeää tunnistaa mieltä järkyttävät asiat ajoissa ja ottaa niin sanotut ”pienet ketut kiinni”, ennen kuin ne ehtivät saada aikaan tuhoa (Laulujen laulu 2:15). Jeesus itse antoi ohjeen: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö” (Joh. 14:27). Periaatteessa nämä sanat osoittavat, että on mahdollista pysyä rauhallisena ja pelottomana silloinkin, kun huomaamme huolen hiipivän puseroon.

Murehtimisen seurauksia
Taipumus murehtimiseen voi johtua monesta eri syystä, esimerkiksi menneisyydessä koetuista pettymyksistä tai sielun haavoista. Niistä vapautuminen ei ole helppoa, mutta Jumalan sana ohjaa meitä parantumaan ja asettamaan luottamuksemme häneen.

On luonnollista, että pitkäaikaisella murehtimisella on myös terveydellisiä vaikutuksia. Koska murehtiminen on stressin sukulainen, pitkittyessään se voi johtaa esimerkiksi unettomuuteen, vatsavaivoihin, verenpaineen nousuun ja sydänsairauksiin. Kristittyinä meidän on uskottava myös näkymättömään maailmaan, jossa meistä pyritään tekemään kireitä, huolestuneita, rauhattomia ja tasapainottomia. Tässä tilassa uskova on erityisen altis lankeamaan virheisiin.

Hetkessä elämisen voima
Kielteisistä asioista ei voi koskaan päästä kokonaan eroon, vaan elämässä tulee jatkuvasti vastaan onnettomuuksia ja pettymyksiä. Sielun tasapaino riippuu pitkälti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme. Psalmissa (118:24) kehotetaan kiinnittämään huomiota tämän päivän positiivisiin asioihin ja niistä nouseviin ilon aiheisiin: ”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä.” Ilottomuus johtuu osaltaan siitä, että emme osaa elää tässä hetkessä. Taipumuksemme on tunnetasolla elää tulevaisuudessa ja tavoitella niitä asioita, joista haaveilemme. Toiset taas kamppailevat menneisyyden epäonnistumisten kanssa. Yhtä kaikki meidän tulisi oppia nauttimaan hetkestä, joka meille on annettu, ja laittamaan luottamus Jumalaan, joka pitää huolen tulevaisuudestamme ja menneisyydestämme.

Kaikki murhe ei ole pahasta
On olemassa myös tervettä huolta ja murhetta, joka on ihmiselle hyödyksi. Se saattaa liittyä esimerkiksi oman elämäntavan muuttamisen tarpeeseen. Murheellinen tulee olla myös läheistemme tai yhteiskuntamme rappiotilasta. Vanhemmat kantavat luonnollisesti huolta myös omista lapsistaan. Kaikesta murehtimisesta ei siis tarvitse päästä vapaaksi, mutta tuhovasta murheesta on olemassa Vapahtajan valmistama tie ulos. Se johtaa sielun terveelliseen ja luottavaiseen lepotilaan.

Palmin pähkinä RV-lehti 50/2016

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kärsitkö lentopelosta?

Paljastetaan heti alussa, että kysymys ei ole lentokoneella lentämisestä. Kysymys on itsenäistymisestä ja omien siipien kantovoiman kokemisesta.

Kotipesä on turvallinen. Niinhän se on linnullakin. Kotipesässä on totuttu siihen, että sinne tuodaan ruoka suoraan suuhun ja kaikki tarpeet täytetään. Kotipesäelämä olisi täydellistä, mutta niin ei voi jatkua ikuisesti. Pesään jääminen on epätervettä ja tyrehdyttää jatkuvuuden, jonka luonto on säätänyt.
Ensimmäiset yritykset omilla siivillä lentämiseen on otettava ennemmin tai myöhemmin. Se on luonnollisesti kova paikka. Kova maailma on ympärillä ja kylmät tuulet puhaltavat uhkaavasti. Ensimmäinen lentoyrityskin saattaa päätyä ikävästi. Seurauksena voi olla totaalinen mahalasku. Siihen ei pidä kuitenkaan jäädä. Lintu on luotu lentämään ja siivet kantavat aivan varmasti kunhan niitä vain käyttää. Samoin kantaa myös ihmisen elämä. Pikkuhiljaa, vanhempien ja hyvien opastajien tuella, myös pieni ihminen alkaa kokea onnen hetkiä itsenäistymisen ihanalla tiellä.
Paikalleen jääminen ja ympäristön pelkääminen asettaa ihmisenkin vaaraan. Elämän syliin on vain hypättävä ja seikkailusta nautittava vaikka se kuinka pelottaisi. Itsenäistymisen vaiheet tekevät joskus kipeää ja takaiskuja tulee, mutta menneeseen ei kannata haikailla.
Mihin pieni ihminen voi sitten omissa lentoyrityksissään ja itsenäistymisen haasteissa luottaa? ”Jumalaan, joka kulkee taivasten yli sinun apunasi ja korkeudessaan pilvien päällitse. Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” 5. Moos.33:26-27

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kuinka seurakuntakuria tulisi harjoittaa?

Arvostelu ja arviointi näyttäisi olevan nykyisin kovin suosittua sosiaalisessa mediassa. Tämä ajan trendi nostaa esiin kysymyksen, millä edellytyksillä kristitty voi ojentaa muita seurakunnan jäseniä?

Ei yksilöoikeus
Jeesus selvästikin paheksui arvostelukeskeistä toimintaa. "Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi ´Annapa kun otan roskan silmästäsi, kun omassa silmässäsi on hirsi?" (Matt. 7:3–4.)
Kirjeissään Paavali kyllä kehottaa käyttämään seurakuntakuria, mutta missään kohden ei anneta ymmärtää, että se olisi yksilökristityn oikeus tai velvollisuus. Myös Paavali kielsi yksilöuskovia olemaan tuomitsematta ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee (1. Kor. 4:5).
Nopeasti ja tutkimatta on mahdotonta tietää henkilön käyttäytymisen syvimpiä syitä. Koska vain Herra yksin näkee ihmisen käytöksen syvimmät vaikuttimet, siksi vain hän kelpaa tuomariksi. Tällä perusteella olisi syytä olla varovainen ja pidättäytyä liian voimakkaasti arvostelemasta toisia heidän vaelluksestaan.

Kollektiivinen päätös
Seurakuntakurin kannalta huomionarvoinen seikka on, että koskaan sitä ei alkuseurakunnassakaan tehnyt vain yksi henkilö. Kaava oli sen kaltainen, että johtajat nuhtelivat henkilöä haitallisesta käytöksestä henkilökohtaisesti ja hänelle rakennettiin niin sanottu palautuspolku. Vasta siinä tapauksessa, kun henkilö ei monista yrityksistä huolimatta suostunut muuttamaan käytöstään, asia vietiin kollektiivisesti seurakunnan kokoukseen. Tätä seurannut määräaikainen erottaminen oli koko seurakunnan tekemä ratkaisu.
Paavalin kurinpidollisena motiivina näytti olevan sopimaton käytös ulkopuolisten silmissä, joka vei uskottavuuden evankeliumin sanomalta. Myös Pietari totesi, ettei ole häpeä kärsiä siksi, että on kristitty, mutta "Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana" (1. Piet. 4:15). Lisäksi Paavali varoitti viemästä riitoja pakanoiden ratkaistavaksi, koska pyhät tulevat tuomitsemaan maailmaa ja enkeleitä. Tästä syystä heillä tulisi olla arviointikykyä jo nyt (1. Kor. 6:19).

Äärimmäinen pakkokeino
Näyttää siltä, että seurakuntakuria käytettiin varsin harvoin. Se oli äärimmäinen pakkokeino, jota käytettiin sen jälkeen, kun kaikki muut korjaamisyritykset olivat epäonnistuneet. Kun seurakunta päättää toimia näin, heillä itsellään tulee olla vilpitön armahdetun syntisen asenne. Toisia tulisi aina kohdella samoin kuin Kristus on kohdellut itseä (Ef. 4:32).
Uskovia vaanii jatkuvasti se vaara, että he kiirehtivät tuomitsemaan toisissa omat syntinsä. Paavali sanoo, että jos joku tavataan tekemästä väärin, häntä on ohjattava lempeästi (Gal. 6:1). Siksi ei pidä myöskään unohtaa, että lopullista tuomiovaltaa käyttää seurakunnan pää Jeesus Kristus.

Tarkoituksena hyvä lopputulos
Nykyisin lainsäädäntö asettaa omat ehtonsa ja rajansa seurakuntakurin harjoittamiselle. Raamatun henki soveltuu kuitenkin hyvin myös tähän aikaan. Sen tarkoitus on aina ihmisen paras ja sielun pelastuminen.
Seurakunnissa yli kirkkokuntarajojen on menneinä vuosikymmeninä tapahtunut paljon tuhoa ja ihmisten kaltoinkohtelua, kun yksittäiset seurakuntalaiset ovat taitamattomasti harjoittaneet seurakuntakuria. Oikeutta ei tule ottaa omiin käsiin. Tulee toimia oikein ja Raamatun ohjeiden mukaisesti. Haavoille lyötyjä on liikaa.

Palmin pähkinä RV 44/2016

perjantai 9. syyskuuta 2016

Mitä asenne ratkaisee?

Raamattu puhuu asenteesta yllättävän paljon. Ei suoranaisesti sillä nimellä, mutta selvästi siihen viitaten. Pelkästään Hengen hedelmästä ja lihan teoista kertovassa osuudessa voidaan sanoa, että asenne todellakin ratkaisee.

Kysymys on siitä, kuinka suhtaudumme toisiin ihmisiin, itseemme ja ympäristöömme. Voimme asenteellamme saada aikaan paljon pahaa tai paljon hyvää.

Ilmapiirin myrkyttäjä

”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä. Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut (Ef. 4:31–32).”

Asenne on sisäinen olemuksemme. Se tulee näkyviin päivittäisessä käyttäytymisessämme. Sanoohan Raamattukin, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Asenteella on tapana näkyä ihmisestä sanoittakin. Ulkoiset eleet ja sanat paljastavat pohjimmaiset tunteet.

Seurakuntaelämässäkin tulisi opettaa asenteesta. Yleiseen ilmapiiriin vaikuttaa muun muassa se, minkälaisella asenteella ihmiset tulevat jumalanpalvelukseen. Arvosteleva ja kritisoiva asenne tarttuu. Palveluiden vaatiminen kavahduttaa, ja kylmät kohtaamiset etäännyttävät. Sen sijaan siunaava asenne rohkaisee: palvelualttius ilahduttaa, ja rakkaudelliset kohtaamiset lämmittävät.

Jos paha asenne leviää, se voi upottaa pahimmassa tapauksessa koko seurakunnan. Ilmapiiri kärsii, ja luottamukselliset ihmissuhteet romuttuvat. Sama pätee työyhteisöön. Huono asenne luo vain häviäjiä, kun itsesuojeluvaistoiset vaihtavat maisemaa.

Menestymisen väline

Asenne omaan elämään on myös äärimmäisen tärkeä. Tästä osoituksena ovat muun muassa monet vammautuneet urheilijat, jotka eivät ole antaneet periksi suurtenkaan koettelemusten edessä. Tätä kutsutaan tutkimuksissa kasvun asenteeksi (growth mindset). Se lähtee siitä, että ominaisuudet ovat muokattavissa. Oli lähtöasetelmamme mikä tahansa, pystymme parantamaan omia lähtökohtiamme asenteen avulla.

Riittävällä harjoituksella ja oikeanlaisella asenteella haaste kuin haaste on ratkaistavissa. Muuttumattomuuden asenteen omaksuneet ihmiset pitävät vaivannäköä ja haasteita turhina. He välttävät negatiivista kritiikkiä ja pitävät toisten menestystä uhkana. Kasvun asenteen ihmiset puolestaan näkevät vaivannäön kehittymisen mahdollisuutena. He rakastavat haasteita, oppivat kritiikistä ja näkevät toisten menestyksessä inspiraatiota ja oppimisen mahdollisuuksia.

Jotain tällaista oli myös Raamatun kahdella miehellä, Joosualla ja Kaalebilla. Uskon asenne ratkaisi juutalaisen kansan pääsyn luvattuun maahan.

Ongelman keskipiste

Kerran Ranskassa käydessäni päätin tuoda mukanani ranskalaista juustoa tuliaiseksi. Luulin sen olevan hyvä idea, mutta totuus oli toinen. Juustosta tuli autooni niin kuvottava haju, että sen kitkemiseen vaatteista, matkalaukuista ja autosta kului viikkoja.

Luin hiljattain tarinan miehestä, jonka vaatteisiin myös oli tarttunut ranskalaista juustoa. Työpaikallaan hän tiuski työtovereilleen kitkerästä hajusta ja levitti hajun lisäksi ilmapiiriin pahaa mieltä. Viimein mies tajusi hajun lähtevän hänestä itsestään. Mies oli itse ongelman keskipiste.

Samoin toimii asenteemme. Se sävyttää suhtautumistamme kaikkeen lähellämme tapahtuvaan, joko myönteisesti tai kielteisesti.

Palmin pähkinä RV-lehti 36/2016

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Saako elämästä nauttia?

Kysymys saattaa kuulosta naiivilta, mutta tarkemmin ajateltuna se on monille kristityille ongelma. Suhde maailmaan ja sen tarjoamiin iloihin on kaksijakoinen. Kristitty kokee olevansa kahden maan kansalainen. Varsinainen kotimaa on taivaassa, mutta jalat ovat vankasti maan kamaralla. Lukiessamme Raamattua, käsityksemme sen aikaisista ihmisistä on kapeakatseinen. Syntyy mielikuva, että ihmisillä oli kovin paljon töitä, kärsimyksiä, sairauksia ja vain vähän vapaa-aikaa. Näiden lisäksi elämään näkyi mahtuvan joka päivä kotiseurakunnan jumalanpalvelus.

Vaikeita kysymyksiä
Nykyään on paljon vapaa-aikaa, mahdollisuuksia huvitella ja matkustaa. Onko siis oikein käyttää aikaa vain itsensä iloksi? Onko oikein, että kristitty kuluttaa vapaa-aikaansa esimerkiksi kirjoja lukien, elokuvia katsellen tai hyvästä ruoasta nauttien?
Onko Raamatussa perusteluja tällaiselle elämäntyylille? Entä rahankäyttö? Kuinka paljon rahasta voi käyttää Jumalalle uhraamisen ohella itseensä? Voiko kristitty siis elää edes osaltaan samankaltaista elämää kuin jumalaton?

Ennenkin iloittiin
Raamatun mukaan juutalaisuudessa osattiin juhlia. Iloiset hääjuhlat kestivät jopa seitsemän päivää. Myös jotkut Jumalan itsensä määräämät juhlat kestivät useita päiviä, jopa viikon. Juhlista syntyy mielikuva iloisesta elämästä nauttivista ihmisistä. Myös sapatin merkitys painottuu lepoon ja puhtaaseen olemiseen. Jumala painotti hyvin ankarasti, että sapattina pitää levätä. On selvää, että Uusi testamentti sisältää Jumalan ilmoituksen ja pelastussuunnitelman, eikä sen rivejä ole käytetty kuvailemaan ihmisten arkielämää. Toisaalta joistain kertomuksista, kuten Kaanaan häistä saa viitteitä ihmisten vapaa-ajanvietosta. Jos Raamatun kuvaukset ihmisten elämästä ovat rankkaa ja ankeaa kertomaa, se on johtunut pääasiassa köyhyydestä, ahneudesta tai Jumalan käskyjen väärin tulkitsemisesta. Jumala on kuitenkin luonut elämän ihmistä varten: "Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten." (Mark. 2:27)

Tarkoitettu elämään
On sanottu, että lähes kaikki harhaopit alkavat siitä, että luotua elämää vähätellään tai se tuomitaan. Jumala on luonut ihmisen lopulliseksi päämääräksi ikuisen elämän, mutta sitä ennen ihminen on luotu tähän aikaan. Tämä elämä on tarkoitettu täysillä elettäväksi, eikä askeettisuutta tavoittelevaksi. Jeesuskin eli normaalia elämää jopa siinä määrin, että fariseukset ja lainopettajat halveksivat häntä. Heidän mielestään hengellisen opettajan olisi pitänyt olla askeettisempi. ”Ihmisen Poika on tullut, hän syö ja juo, ja te sanotte: "Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!" (Luuk. 7:34)
Saarnaaja kiteyttää elämästä iloitsemisen hyvin vapauttavasti: ”Niinpä olenkin havainnut, että on oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä, jota ihminen näkee vähinä Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla; sellainen on hänen osansa. Jumalan lahja on sekin, että hän antaa rikkautta ja omaisuutta ja sallii ihmisen käyttää sitä ja saada siitä osansa ja iloita kaiken vaivannäön keskellä. (Saarn. 5:17-18)

Ei siis ole väärin nauttia Jumalan lahjoista ja elämän kaikista hyvistä asioista. Jumala kieltää synnin tekemisen ja varoittaa itsekkyydestä. Siksi hän onkin käskenyt, että lähimmäistä tulee rakastaa niin kuin itseään. On oikein jakaa omasta hyvinvoinnistaan, mutta lähimmäistä ei kuitenkaan käsketä rakastaa enemmän kuin itseään. Kun sen oikein ymmärtää, niin löytää tasapainon.

Rv-lehti 29/2016 Palmin pähkinä

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Onko oltava tietynnäköinen, että voi kantaa tiaaraa?

Kirja-arvio. Meri-Hannele Palmi, Olet silmäterä. Detaché. Bookhouse, nid. 50 s.
Runokirjan kirjoittaminen ja kustantaminen on nykyään suuri haaste. Runokirjat eivät myy siinä missä suositut pokkarinovellit. Silti runoja tarvitaan. Runot peilaavat sielunmaisemia ja puhuttelevat lukijoita henkilökohtaisella tavalla. Jos runous kuolee, kuihtuu samalla ilmaisun rikkaus. Runoista olisi pidettävä kiinni ja niitä tulisi julkaista runsaasti. Runoilijan haasteena on oman nimen tunnettavuus. Siksi runoilijan tulisikin julkaista runojaan eri medioissa tullakseen tutuksi. Tunnetun runoilijan runoihin luotetaan enemmän, vaikka vasta-alkaja olisi tyylissään taitavampi.
Tähän haastavaan kenttään on oman runokirjansa kirjoittanut Meri-Hannele Palmi. Kirja, Olet silmäterä. Detaché, on kirjoittajan esikoisteos. Kirja sijoittui 5. sijalle Bookhousen "Kirjan vuosi 2015" -kilpailussa. Kirja on helppolukuinen ja sen hotkaisee kerralla. Riimit eivät ole perinteistä loppusointuvaa runoutta, vaan syvällistä ja taitavaa kerrontaa. Rivien välistä voi lukea kirjoittajan sielunmaisemaa ja siihen on helppo samaistua omalla tavallaan. Teos koostuu muutamasta osastosta, jotka vievät lukija erityyppisiin mielenmaisemiin. Rikas kielenkäyttö tekee vaikutuksen. Kirjoittaja on selvästi perillä monimerkityksellisten maailmankuvien kanssa. Teoksessa on yhtenäinen tematiikka, joten lukija pysyy kokoajan mukana kirjoittajan kuljettaessa lukijaa kohti loppuhuipennusta. Lopussa tuntuu, että kirja loppui liian nopeasti kesken, mutta jokin sisällä kutsuu lukemaan ja pohtimaan syvällisiä tekstejä uudestaan ja uudestaan. Toivottavasti kirjoittajalta tulee pian lisää luettavaa.
Runokirja soveltuu parhaiten moderniin tyyliin tottuneille nuorille ja nuorille aikuisille, mutta vanhempi lukija ei varmasti jää kylmäksi jos vain uskaltaa heittäytyä uusille ulapoille.

Onko oltava tietynnäköinen, että voi kantaa tiaaraa?
Kolmas päivä. Koko illan katselin mustavalkoista, miten ilmaantui siipiä suuhun, nilkkoihin ja niskaan. Vaikea sanoa näytitkö enemmän feoilta vai enkelipojilta. Minuun alkoivat kasvaa nuo piruetit, kärrynpyörät, maassakierimiset, käsien hennot kaaret ja tauot, joita teit.

"Kuinka kauniisti astelet kengissäsi, sinä ruhtinaan tytär! Sinun lanteesi kaartuvat kuin kaulakorut, taiturin kätten tekemät."

Nimesin sinut: kun niobesiipiset lentävät ikkunoista läpi.


Linkki kirjoittajan runosivulle: https://www.facebook.com/KuninkaanTyt%C3%A4r-runohuone-686961371342407/

torstai 9. kesäkuuta 2016

Murtumispisteessä

Luukkaan evankeliumissa on kuuluisa kertomus Pietarin kalansaaliista, joka oli niin suuri, että verkot eivät meinanneet kestää saaliin painoa. Kun verkot olivat murtumispisteessä ja repeilivät, Simonin täytyi kutsua naapuriveneitä apuun. Näin kalat saatiin veneisiin. Saalis oli niin suuri, että Luukkaan mukaan kaikki veneet tulivat täyteen kaloja. Kun Simon Pietari hämmästeli kaikkea tätä, Jeesus antoi hänelle uuden ammatin vanhoilla metodeilla: Pietarista tehtiin ihmisten kalastaja.

Ei ole kaukaa haettu ajatus, että voidaksemme suoriutua tehokkaasti aikamme evankelioimishaasteesta tarvitsemme muiden seurakuntien apua ja yhteistyötä. Silmiemme tulee lopullisesti avautua tälle tosiasialle. Tämän haasteen edessä joudumme toteamaan, että emme selviä siitä yksin. Ihmisten evankeliointiin tarvitaan seurakuntien, kirkkokuntien ja myös yksittäisten uskovien yhteistyötä. Ellemme toimi yhdessä, vaarana on verkkojen repeytyminen ja saaliin valuminen kokonaan pois käsistä. Se ei olisi kenenkään etu.

Ihminen lienee pohjimmiltaan ahneuden myrkyttämä. Itsekkyys ei kuitenkaan johda hyvään lopputulokseen. Myös herätyskristillisten toimijoiden suurimpia syntejä on kunnian ja glorian kalasteleminen itselle. Jokainen haluaisi julkaista tietoja tapahtumien kävijämääristä ja työn tuloksista reilusti yläkanttiin. Hengellisessä viestinnässä tapahtuu edelleenkin paljon liioittelua ja kuvakulmien muotoilua.

Viestinnällisesti positiivisuus ja liikehdintä ovat aina piristävä asia, joka voi saada aikaan lisää hengellistä liikettä. Kaunisteltujen tulosten varaan ei kuitenkaan voi rakentaa, eikä niiden pohjalta pitkälle pötkitä.

Pietarilla oli varaa kutsua muita apuun suuren haasteen edessä. Niin tulisi olla meilläkin.

Maailmamme on monella tapaa murtumispisteessä. Haasteita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olemme tulleet aikaan, jossa yksin tekemiseen ei ole järkeä tuhlata voimavaroja. Tämä koskee omaa herätysliikettämme, mutta myös suhdettamme muihin kristillisiin toimijoihin.

Kyse ei ole ainoastaan evankelioinnista. Kyse on paljon muustakin. Ei esimerkiksi ole järkevää, että diakoniassa kaikki saman paikkakunnan seurakunnat keskittyvät ruoka-apuun. Ihmisillä on muitakin tarpeita. Seurakuntien olisikin hyvä miettiä, miten kukin niistä voisi omilla vahvuuksillaan toimia yhteisen päämäärän hyväksi.

Olisiko nyt viimeinkin jo aika, jolloin pirstaloitumisen ja oman edun sijaan alkaisimme katsoa yhteistä hyvää? Kun verkot ovat murtumispisteessä, on vain hetki aikaa valita yhteisen ison hyvän ja laihan oman edun välillä.

RV-lehti 24/2016, pääkirjoitus.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Mikä ihmeen helatorstai?

Todennäköisesti tietyt kirkolliset juhlapyhät ovat helluntailaisille yhtä vieraita kuin niin sanotuille tavallisille tallaajillekin. Syynä voi olla se, että kirkkopyhät eivät kiinnosta ja ne koetaan luonteeltaan korkeakirkollisiksi.

Kirkkopyhiä ei ole huomoitu

Helluntailainen jumalanpalveluskäytäntö ei noudata juuri minkäänlaista opetussuunnitelmaa, eikä näin ollen myöskään huomioi kirkkopyhiä jumalanpalvelusten saarnateksteissä. Poikkeuksen tekevät pääsiäinen ja joulu. Edes helluntai ei näytä olevan helluntailaisille erikoisempi päivä. Ainakaan sitä ei ole hyödynnetty mahdollisuutena kertoa esimerkiksi ulkopuolisille helluntailaisuudesta tai helluntain tapahtumista.

Helatorstai on vieras käsite

Helatorstai saattaa nimenä aiheuttaa sen verran päänvaivaa, että se täytyy googlaamalla selvittää. Siinä ei toisaalta ole mitään hävettävää, onhan helatorstai nimenä hyvinkin hämmentävä ja jollakin tapaa harhaanjohtava. Kyse on siis Kristuksen taivaaseen astumisen päivästä, joka ei valitettavasti enää pitkään aikaan ole ollut suomalaisten silmissä merkittävä kirkkopyhä.Helatorstaita vietetään aina 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Helatorstain kriisiä kuvastaa sekin, että hallitus kaavailee sen muuttamista palkattomaksi vapaapäiväksi vuosityöaikaa lyhentämättä. Helatorstailla on kuitenkin hyvin pitkät perinteet. Sitä on vietetty kristikunnassa erillisenä juhlana jo 300-luvulta lähtien. On harmillista, että Kristuksen taivaaseen astumisen päivän nimi on muutettu helatorstaiksi, joka juontuu ruotsin kielen sanoista ”helig torsdag” ja tarkoittaa pyhää torstaita.

Helatorstailla on merkittävä sanoma

Helatorstailla voisi olla merkittävä sanoma kristillisen lähetystehtävän kannalta. Kristuksen taivaaseen ottamisen jälkeen opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat evankeliumia kaikkialla. Helluntaipäivänä heidät täyttänyt Pyhä Henki vahvisti heitä, ja niinpä heidän kauttaan tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja, juuri niin kuin Jeesus oli luvannutkin. Helatorstaihin liittyy myös voimakas eskatologinen näkökulma. Kristuksen taivaaseen ottamisen yhteydessä opetuslapset jäivät katsomaan haikeina taivaalle, mutta pian kaksi valkopukuista miestä (jotka todennäköisesti olivat enkeleitä) palautti heidän ajatuksensa maan pinnalle sanoen: "Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän" (Ap. t. 1:11).

Lupaus Kristuksen paluusta

Helatorstaihin liittyy siis yhtä aikaa lähetystehtävän käytäntöönpano ja lupaus Kristuksen paluusta aikojen lopulla. Helatorstain tulisikin muistuttaa meitä siitä, että kristillinen lähetystehtävä on vielä pahasti kesken eikä Kristus voi palata ennen kuin tämä tehtävä on loppuun saatettu. Samaan aikaan kristittyjen olisi hyvä muistaa, että Jeesus on astunut Jumalan luokse taivaisiin, istunut Isän Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle ja hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän on kerran saapuva takaisin ja tuleva herruudessaan tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kristillisillä kirkkopyhillä olisi paljon annettavaa helluntailaiselle jumalanpalvelukselle ja hartauselämälle. Toivottavasti voisimme laajemmin ottaa käyttöön kirkkopyhien tarjoaman laajan sanoman ja hyödyntää niitä opetussuunnitelmia tehdessämme.

Palmin pähkinä. RV-lehti 19/2016


tiistai 10. toukokuuta 2016

Kevätenergiaa vai masennusta?

Kun kevät koittaa ja aurinko paistaa, useimmat ihmiset kokevat energian nousevan. Kaikille ei kuitenkaan tapahdu näin. Jotkut potevat kevätmasennusta. Masennuksen hoitoon on olemassa useita eri vaihtoehtoja, jotka riippuvat masennuksen tasosta. Masentunut mieliala menee useimmiten ohi itsestään, mutta suositeltavia asioita sen hoitoon ovat lepo, liikunta, rentoutuminen, hyvän kirjallisuuden, muun muassa Raamatun ja Psalmien lukeminen.
Apu on aina sovellettava tarpeeseen. Useimmille ihmisille riittävä apu on keskustelu ammattitaitoisen auttajan kanssa. Jumalan hoitoon on myös hyvä luottaa. Tässä olennaisena kysymyksenä on Jeesuksen esimerkin mukainen kysymys, jonka hän yleensä esitti: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Masennuksesta ja pahasta olosta kärsivälle tämä on hyvä kysymys, johon on riemullista vastata positiivisesti ja loppuprosessi on Jumalan käsissä.
Voiko masennuksessa seurata myös jotain hyvää? Miksi masennuksen pitää tulla? On tärkeää säilyttää luottavainen mieli, vaikka selviä vastauksia masennukseen ei aina löytyisikään. Joka tapauksessa masennus palauttaa ihmisen armollisesti uudelleen siihen tienhaaraan, jossa on paljon mahdollisuuksia parempaan. Kysymys on usein mielen terveestä reaktiosta meitä kohtaan, eli siitä, kuinka Jumala tai ihmisten tuki saisi meidät masennuksesta lepoon.
Masennuksen olemassaolon pohtiminen on tärkeää, koska se voi auttaa meitä näkemään sen hyödyllisyyden. Usein ihminen haluaa löytää nopean ja yksinkertaisen ulospääsyn masentavista tilanteista. Masennuksella voi kuitenkin olla jokin tärkeä viesti ihmiselle. Se voi viestiä muun muassa muutoksen tarpeellisuudesta, elämän pelosta ja siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Mikäli masennus saa ihmisen prosessiin, niin se voi olla hänelle uuden elämän alku. Masennuksella voi olla erittäin parantava ja syvällinen sanoma elämän voimavarana. Se voi olla jopa Jumalan eräs kasvatusmetodi. Masennus on normaalia. Jumala on läsnä ihmisen masennuksessa, eikä jätä vaikeuksien tullen.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Mitä vapaa-ajattelusta tulisi ajatella?

Vapaa-ajattelua saatetaan pitää älyllisenä, humanistisena ja järkiperäisenä tapana ajatella. Sen vastakohtana voidaan harhaanjohtavasti nähdä Jumalaan uskovat vähä-älyisempinä ja sokeaan uskontosidonnaisuuteen harhautuneina auktoriteettiuskon orjina.

Kysymys on ateismista
Uskontokritiikki on vapaa-ajattelijoiden tehtävä. Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, jos minkä tahansa uskonnon edustaja joutuu heidän kanssaan ristiriitaan. Vapaa-ajattelijat kieltävät Jumalan olemassaolon ja jopa käyvät käännytyskampanjaa sitä vastaan, sillä heidän tehtävänsä on suhtautua arvostelevasti kirkkoon ja eri uskontokuntiin.
Vapaa-ajattelu on moderni nimi ateismille, jonka juuret ulottuvat 1700-luvulle. Vapaa-ajattelijat järjestäytyivät ensimmäisen kerran vasta 1870-luvun puolivälissä Englannissa. Yhteisenä voimavarana Manner-Euroopassa toimi taistelu katolista kirkkoa vastaan.
Liike sanoo olevansa puoluepoliittisesti sitoutumaton ja levittävänsä aatettaan väkivallattomin ja demokraattisin menetelmin. Vapaa-ajattelijat eivät kuitenkaan kaihda keinoja loukata uskovien pyhiä arvoja. Lainkirjain herjauksesta onkin tässä kohtaan hyvin tulkinnallinen. Tästä räikeänä esimerkkinä oli joidenkin vuosien takainen tempaus rohkaista suomalaiset vaihtamaan Pyhä Raamattu pornolehteen, joskin kampanja herätti kritiikkiä myös vapaa-ajattelijoiden keskuudessa.

Uskonnottomuus ei voi toteutua
Koska vapaa-ajattelijoiden missio jatkuu edelleen, on lähes varmaa, että tulemme jatkossakin törmäämään yhä useammin uskonnonharjoittamisen oikeutukseen liittyviin kysymyksiin. Keskustelu esimerkiksi koulujen juhlista, suvivirrestä ja kirkkopyhien vietosta hairahtuu usein eri uskontojen väliseksi ongelmaksi. Totuus on kuitenkin se, että hyvin harvoin esimerkiksi muslimit ovat vastustaneet kristillistä perintöä. Toki he vaativat oikeutusta oman uskonnon harjoittamiseen ja jättävät osallistumatta kristillisiin juhliin. Paine kieltää yleiset uskonnolliset juhlat tulee vapaa-ajattelijoiden suunnalta.
Kansalaismielipiteen muuttaminen ja päättäjiin vaikuttaminen on vapaa-ajattelijoiden päätyötä. Päämäärä erottaa valtio ja kirkko kokonaan toisistaan saattaa hyvinkin toteutua. Mutta siinä, missä vapaa-ajattelijat juhlivat voittokulkuaan kristillisen perinteen purkamisesta, he eivät ymmärrä luovansa uskonnollista tyhjiötä, jonka jokin toinen täyttää. Näin toimien vapaa-ajattelijat itse asiassa tarjoavat neitseellistä maaperää uusille uskonnoille. Tämä avannee konkreettisesti myös selkeitä portteja islamin voittokululle Euroopassa.

Ateismi hajottaa
Vapaa-ajattelijat, joiden liittoihin nettitietojen mukaan kuuluu Suomessa noin 1500 henkilöä, tuskin vastustavat sellaista uskon harjoitusta, joka tapahtuu omassa ympäristössään ilman käännytyspyrkimyksiä. Loukkaavalle ja jatkuvalle painostukselle tulisi kuitenkin laittaa piste. Uskontoja ja ihmisiä ei saisi piilovaikuttamisen kautta pyrkiä kääntämään toisiansa vastaan. On myös suurta harhaa väittää, että kirkosta eronneet tai kirkkoon kuulumattomat automaattisesti tukisivat vapaa-ajattelijoiden aatetta.
Mikäli vapaa-ajattelijat uskoisivat omaan oppiinsa sekulaarista humanismista, heidän tulisi hyväksyä lainalaisuudet, jotka telluksella vaikuttavat. Vain harvoin esimerkiksi kristitty kääntyy muslimiksi, mutta tyhjiön täyttää lähes aina jokin uskonto. Ateismi, kuten historia on osoittanut, kaatuu kerta toisensa jälkeen omaan mahdottomuuteensa.

RV-lehti 14/2016. Palmin pähkinä

perjantai 26. helmikuuta 2016

Pitäisikö aina ottaa kantaa?

Kantaa voi ottaa monella tavalla. Se voi olla lausunto medialle tai julkilausuma. Se voi olla mielenilmaisu julkisessa tukimarssissa tai mielipidepalstalle suunnattu kirjoitus. Kannanotto voi tapahtua myös työpaikan kahvipöytäkeskustelussa tai äänestyskopissa. Nykyajan yleisin ja nopein tapa ottaa kantaa tapahtuu sosiaalisessa mediassa ja nettipalstoilla.
Oikein käytettynä sosiaalinen media edistää ihmisten tervettä vuorovaikutusta ja edesauttaa verkostoitumista, mutta väärin käytettynä se voi aiheuttaa ahdistusta ja kiusaamista.
Somen käyttäjät ovat selvästi jakautuneet ainakin kahteen ryhmään: niihin, jotka jakavat harmittoman pinnallisia kuulumisia ja niihin, jotka julkaisevat vakavia uutisaiheita ja ottavat kantaa lähes kaikkiin päivänpolitiikan tapahtumiin. Kristittyjen keskuudessa jakauma on samankaltainen. Käyttäjistä erottuvat leppoisat arkipostaajat ja kiivailevat väittelijät.
Nykyään joudutaan miettimään, millaisena henkilönä somessa esiinnytään. Esimerkiksi pastorin on syytä miettiä, kuinka hänet mielletään. Vaikka hän haluaisi esiintyä omana arkisena yksityishenkilönä, niin hänet yleensä tulkitaan pastorina ja hänen kommenttejaan peilataan asemaa vasten. Samoin on muidenkin ammattiryhmien kanssa. On oltava tarkkana, milloin somessa edustaa organisaatiota ja milloin toimii yksityishenkilönä.
Moni katuu kommenttejaan jälkeenpäin; siksi olisi hyvä laatia kantaa ottamisen periaatteet.

Ottiko Jeesus kantaa?
Vaikka Jeesus otti puheissaan kantaa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen, hänen kantansa ilmeni pääosin opetuksissa, ei manifesteissa.
Jeesus näytti kunnioittavan kaikessa lakia ja esivaltaa. Hän kehotti maksamaan verot keisarille. Syntiset ihmiset, kuten prostituoidut ja korruptoituneet veronkantajat, eivät saaneet Jeesukselta tuomioita, vaan tulivat opetuksen ja rakkauden tähden kuin itsestään synnintuntoon.
Sen sijaan Jeesuksen kanta ulkokultaisuutta ja epärehellistä jumalanpalvelusta kohtaan oli tiukka. Jeesus kaatoi rahastajien pöydät temppelistä ja nuhteli vääriä opettajia. Linja näytti selkeästi olevan se, että syntiset katuvaiset saivat armon, mutta hengellistä asemaa hyväksikäyttävät saivat kovan tuomion.
Mitä Jeesus sitten kirjoittaisi someen? Kuinka hän kirjoittaisi esimerkiksi pakolaisista? Nämä ovat kysymyksiä, jotka voisivat auttaa meitäkin linjaamaan sanomisiamme ennen julkaisua. Koskaan Jeesus ei lyönyt painanut alaspainettuja vaan asettui heikkojen ja sorrettujen puolelle.

Negatiivisuus väsyttää
Jatkuva kriittisyys ja kantaaottavuus väsyttää. Joskus on hyvä pitää sometaukoa tai mediapaastoa. Häiritsevästä keskustelusta ja negatiivisesta kaveruudesta voi myös poistua. Kenenkään ei tarvitse kuunnella uhkailuja, pelotteluja, väheksymisiä, loukkauksia, nöyryytyksiä, vihjailevia kommentteja, mustamaalaamista, aiheetonta arvostelua tai rasistista häirintää.
Somessa tulisi kirjoittaa omalla nimellään ja miettiä loppuun asti ennen kuin julkaisee. Kiusaaminen, henkilökohtainen kritiikki, juoruilu ja provosoituminen ei ole suotavaa. Jokaisen tulisi olla lojaali omalle perheelle, läheisilleen ja työnantajalleen myös somessa.
Kannanottamisen ähkyä kuvaa hyvin Elina Salmisen runo, kirjasta Jos minä jostain alkaisin (Visiokuva 2015). ”Tänään en enää murehdi mistään. En ole mitään mieltä, enkä ota kantaa. En koita olla oikeassa, enkä aio selvittää ensimmäistäkään sotkua. Hetken tässä vain hengittelen, ja sitten painaudun huokaisten pehmoiseen petiin.”

Palmin pähkinä. RV-lehti 8/2016.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Turvalliseen seurakuntaan luotetaan

Jokainen laivamatkustaja luottaa lähtökohtaisesti siihen, että laivan kapteeni osaa navigoida laivansa määräsatamaan. Ellei näin olisi, laivayhtiö olisi pian entinen ja itse laiva iskeytyisi ennen pitkää karille. Matkustajien on voitava luottaa siihen, että miehistö osaa työnsä.

Tämän lisäksi matkustajien on lupa nauttia turvallisuudesta, ja siitä, että heidän tarpeistaan huolehditaan koko matkan ajan. Kun matka on turvallinen ja onnistunut, on melko varmaa, että matkustaja valitsee saman laivayhtiön uudelleen.

Samoin lentokoneen kapteeni valaa kuulutuksillaan turvallisuutta lennon aikana. Pilotti tietää, mitä tekee. Hän ei välitä matkustajille tiedotuksia, joista kuvastuu epävarmuus tai huoli esimerkiksi siitä, pysyykö lentokone ilmassa koko lentomatkan ajan. Pienikin epävarmuustekijä lentäjien ammattitaidossa voisi nopeasti nostaa paniikin matkustamossa. Henkilökunta tuntee vastuunsa arvokkaiden ihmisten kuljetuksesta.

Näin on myös seurakunnan kohdalla. Seurakunta on tarkoitettu turvalliseksi yhteisöksi. Raamattu vertaa sitä lammastarhaan, jota hyvä paimen paimentaa.

Turvallisuus seurakunnassa ilmenee monella eri tavalla. Ensinnäkin turvallisuutta on terve opetus. Pastorit ja opettajat tekevät luonnollisesti myös virheitä, mutta ne tunnustetaan ja niistä opitaan.

Johtajat ja paimenet kantavat vastuun seurakunnan päätöksistä. Heiltä odotetaan kykyä edetä ja tehdä päättäväisiä ratkaisuja mutta myös herkkyyttä olla ryhtymättä epävarmoihin hankkeisiin. Riskejä täytyy ottaa, mutta mielettömyyksiin ei saa ryhtyä.

Ympäröivä yhteiskunta ja ajan haasteet aiheuttavat seurakunnassa jatkuvaa muutostarvetta. Tästä syystä seurakunta ei voi hetkeäkään levätä laakereillaan. Tämä tosiasia ei kuitenkaan aiheuta levottomuutta muutosvalmiissa seurakunnassa, koska sen perustus on hyvässä kunnossa ja sen johtoon luotetaan.

Turvallisessa seurakunnassa on myös opittu käyttäytymään kunnioittavasti ja sivistyneesti. Keskinäistä rakkautta ja toisten kunnioitusta opetellaan niin kuin Raamattu kehottaa.

Turvallisessa seurakunnassa taloutta hoidetaan ammattitaitoisesti ja läpinäkyvästi. Päättäjät ovat sisäistäneet sen, että Jumalalle uhrattuja varoja on hoidettava vastuullisesti ja erityisellä tarkkaavaisuudella.

Kun seurakunnan johto viestii ympärilleen turvallisuutta, antaa tilaa keskustelulle ja erilaisille mielipiteille, ei provosoidu kriittisestä palautteesta ja pitää toiminnan Kristus-keskeisenä, seurakuntaan luotetaan ja se menestyy.

Pääkirjoitus RV-lehti 2/2016

perjantai 8. tammikuuta 2016

Miksi uskovan mieli järkkyy?

Tästä aiheesta toivoisi enemmänkin keskustelua ja asiantuntijanäkökulmat olisivat tervetulleita. Omassa artikkelissani perehdyn kysymykseen vain suppeasti, oman pastorintyössä saadun kokemuksen pohjalta.

Voi tapahtua kenelle tahansa
Mielenterveyden järkkymiselle ei ole olemassa mitään yhtä selkeää syytä. Psykoanalyytikko Marja-Liisa Elorannan mukaan masennukseen ja skitsofreniaan sairastumiseen on fyysisten lisäksi myös psyykkisiä syitä. Näitä ovat erilaiset elämän pettymykset ja vastoinkäymiset. Todella suuret pettymykset sairastuttavat kenet tahansa, mutta jotkut sairastuvat pienienkin vastoinkäymisten nujertamina. Sairastumisalttius on suurempi niillä, joiden kyvyt ovat jääneet vähäisiksi elämän varhaisvaiheissa koetun turvattomuuden takia. Elämä kolhii heitä herkemmin kuin muita.
Professori Eero Castrén toteaa, että aivojen kehittyminen on sikiöajasta lähtien kuin talon rakentamista. Jos jokin osa, rakennuspalikka jää pois tai särkyy kovassa kulutuksessa, se pitää jotenkin korvata. Puuttuvan osan tärkeydestä riippuu, miten hyvä tai huono valmiista rakennelmasta tulee. Pahimmassa tapauksessa romahtaa koko rakennus, tai ihmisen mieli. Kun mieli järkkyy, aivot eivät toimi tarkoituksenmukaisella tavalla. Jossain kehityksen vaiheessa on tapahtunut jotain, minkä seurauksena hermoverkko toimii henkisesti raskaissa tilanteissa huonosti. Kehityshäiriö yhdessä ympäristötekijöiden ja perimän kanssa altistaa sairastumiselle jossain myöhemmän elämän vaiheessa.

Ihminen on hauras
Seurakunta on läpileikkaus ympäröivästä yhteiskunnasta. Uskon ratkaisun tehneet tuovat mukanaan paljon rikkinäisyyttä. Evankeliumi ei välttämättä kelpaa onnistuneelle ihmiselle. Jeesus teki tämän harvinaisen selväksi sanomalla: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Mark. 2:17.)
Kuin paradoksina tästä uskovalla voi olla taistelu siitä, voiko hän Jumalan lapsena ylipäätään olla sairas tai masentunut. Vääristynyt seurakuntanäkemys voi pahimmillaan lisätä tätä tunnetta ja ahdistusta. Uskovat usein ajattelevat, että heidän pitäisi aina olla iloisia ja hyväntuulisia.
Raamattu kehottaa meitä iloitsemaan, mutta myös itkemään. Raamatun henkilöt, kuten Mooses, Salomo, Daavid ja Elia kärsivät ajoittaisesta masennuksesta ja mielen taisteluista. Raamatun valossa sairastaminen tai masennukset eivät ole poikkeuksellisia eivätkä väärin. Aika on myös surulla.

Seurakunta ei ole täydellinen
Vaikka Jumala vakuuttaa halustaan antaa masentuneen hengen sijaa ylistyksen viitan (Jes. 61:3), niin ihmisarvomme ei riipu siitä, olemmeko virheettömiä. On tärkeää, että seurakunta on olemassa heikkoja ihmisiä varten. Terveessä seurakunnassa rohkaistaan löytämään tasapaino, elämään armosta ja luovuttautumaan Herralle. Näin ihminen huomaa, että tässä levossa hänen hermonsakin lepäävät.
Seurakunta ei ole virheetön tai ongelmaton. Se on joukko armosta pelastettuja syntisiä ja kokoon kutsuttuja ihmisiä. Sen jäsenillä on heikkouksia, puutteita, häiriöitä, ärsyttäviä piirteitä ja sairauksia. He ovat lihaa ja verta olevia ihmisiä.
Synti, psyykkiset häiriöt, erityyppiset neuroosit ja sairaudet kuuluvat kristittyjen ja muiden ihmisten arkeen. Kristus on tullut korjaamaan häiriintyneitä suhteita joka tasolla. Hänen lunastuksensa on sataprosenttinen, mutta ihmisen paraneminen voi olla pitkällinen prosessi.

Palmin pähkinä. RV-lehti 1/2016.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Jumalan pojan syntymäpäivät!

Muistan vieläkin elävästi erään joulunaikaisen keskustelun koululuokassani. Vaikka tapahtuneesta on jo melkein neljäkymmentä vuotta, herättää se silti ristiriitaisia tunteita sitä muistellessa.

Opettaja kysyi meiltä oppilailta, mitä joulu merkitsee itse kullekin. Kierros lähti käyntiin siten, että tiesin oman vastausvuoroni tulevan viimeisenä. Vastauksina tuli joululle tyypillisiä tunnetiloja ja mielikuvia. Joulu oli monen mielestä lahjojen antamista ja saamista, lomaa ja kynttilän loistetta, joulukinkkua ja porkkanalaatikkoa. Tunnelma oli leppoinen ja mukava siihen saakka, kunnes tuli minun vuoroni. Innoissani ja riemuissani kerroin, että joulu on minulle Jumalan pojan, Jeesuksen syntymäjuhla. Vastaukseni jälkeen luokkaan tuli syvä hiljaisuus. Kiusallinen vaivautuneisuus oli niin suuri, että höyhenenkin putoaminen lattialle olisi rikkonut hiljaisuuden. Halusin vain vilpittömästi kertoa, mitä joulu minulle merkitsee. En olisi millään arvannut, että vastaukseni saisi aikaan niin erikoisen reaktion.

Tämä kuvastaa sitä, että jos henkilökohtaisesta uskosta puhuminen oli lapsuudessani tabu, taitaa se olla sitä vieläkin vuonna 2015. Siksi onkin riemullista, että Turun joulurauhan julistuksessa sanotaan selvällä ja vanhalla suomenkielellä, “Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään”.
Näin on hyvä. Joulu on todellakin valon ja ilon juhla. Vapahtaja on syntynyt ja sitä on syytä juhlia!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Mitä on Herran pelko?

Moni käsittää Herran pelon väärin. Se ei tarkoita kuvaa vihaisesta ja ankarasta Jumalasta. Se ei myöskään tarkoita pelkoa Jumalan rangaistuksesta. Ihmisen ei tarvitse pelätä lähestyessään Jumalaa, sillä Jumala iloitsee, kun ihminen kääntyy hänen puoleensa.

Jumalakuvan merkitys
Jumalasuhteen tarkoitus olisi päästä läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Emme voi olla läheisiä jonkun sellaisen kanssa, jota pelkäämme. Koska Jumalan on tarkoitus olla lapsillensa isä, on tärkeää, että kuvamme Jumalasta olisi rakastavan isän kaltainen.
Jumalakuvaan saattaa vaikuttaa moni asia, eikä vähäisimpänä se, millaisen isäkuvan lapsuuskokemukset vanhempiemme kanssa ovat meihin jättäneet. Ensimmäiset kasvun vuodet ovat persoonallisuutemme kehittymisen kannalta kaikkein tärkeimmät. Silloin meissä kehittyvät muun muassa itsetunto ja arvot.
Kun osoitamme lapselle paljon rakkautta, myöhemmin hänen käsityksensä Jumalasta kasvaa mitä todennäköisimmin rakastavaksi Jumalaksi. Kun itkevä lapsi otetaan syliin ja rauhoitetaan, niin aikuisena Jumalaan turvautuminen on hänelle luonnollisempaa, koska kuva turvallisesta Taivaan Isästä on syntynyt jo lapsena.

Syyllisyyden merkitys
Jumalaa ei siis lähtökohtaisesti tarvitse pelätä. Kuitenkin pelokas suhtautuminen Jumalaan on piirtynyt meihin jo Raamatun alkulehdillä, ja se liittyy johonkin, jota on salattava Jumalalta.
Aadamin ja Eevan tottelemattomuus ja Kainin kykenemättömyys nostaa katseensa Herraan kertovat syyllisyydestä, joka estää vilpittömän kontaktin syntymisen. Käsittelemätön synti ja syyllisyys ajavat meitä kauemmas Jumalasta. Sitä vastoin synnin tiedostaminen ja sen valoon tuomisen tarve vetää meitä lähemmäs Jumalaa.
Raamatun Daavidilla oli synneistään huolimatta pyhä pelko Jumalaa kohtaan. Se tuli ilmi monessa tilanteensa. Daavid rukoili rukouksia, joiden sisältö oli: "Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139:23–24).
Kun pelkäämme Jumalaa terveellisellä tavalla, tiedämme, ettemme voi salata häneltä mitään. Kun antaudumme hänen tutkittavakseen ja tunnustamme syntimme, siitä seuraa rauha, jossa tunnemme turvallisuutta ja Jumalan hyväksynnän.

Kuuliaisuuden merkitys
Joskus meidän on kysyttävä itseltämme, haluammeko enemmän miellyttää ihmisiä vai Jumalaa. Siksi meille sanotaan: "Herran pelko on viisauden alku" (Ps. 110:10). Terve Herran pelko ja pyhä kuuliaisuus pitävät meidät oikealla polulla. Kun sydämissämme asuu Herran pelko, niin jo lähtökohtaisesti se ohjaa meitä oikealle tielle ja varjelee tekemästä vääriä ratkaisuja.
Jumala näkee kaikkialle. Hänen silmiltään ei mikään ole salassa. Se on yhtä aikaa turvallista ja pyhää. Siksi on tärkeää, että emme tee kompromisseja omantuntomme kanssa, vaan pyrimme vaeltamaan puhtaasti ennen kaikkea Jumalan edessä. Joskus se tarkoittaa myös sellaista kuuliaisuutta, joka on epäedullista lihallisille pyrkimyksille ja hetken edunsaannille mutta edullista iankaikkisuutta ajatellen. Herran pelko on siis ennen kaikkea suojeleva ominaisuus. Se pelastaa meidät tuholta, jos seuraamme sitä, emmekä lihamme haluja.
Lopuksi Herran pelkoon liittyy myös käänteinen siunaus: mitä sy-vemmäksi se tulee, sitä enemmän väärät pelkomme vähenevät. Jumalan pelossa opimme tuntemaan Jumalaa paremmin ja turvautumaan häneen kaikissa tilanteissa. Jumalan pelosta seuraa Jumalan rauha.

RV-lehti nro 46/2015, Palmin pähkinä.

torstai 22. lokakuuta 2015

Kunnioituksen kulttuuri kunniaan

Ulkomailta tulleissa uutiskuvissa olemme tottuneet näkemään kansalaisten vihaa ja raivoa. Yllättäen samat ilmiöt ovat alkaneet näkyä myös omassa ympäristössämme. Suomalaisesta keskustelukulttuurista on tullut räjähdysherkkää. Kuka olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut, että Suomen Punaisen Ristin työntekijät ja pakolaiskeskusten vapaaehtoistyöntekijät saisivat osakseen uhkauksia ja heidän autojaan kivitettäisiin? Tai että ensihoitajat joutuisivat käyttämään työssään luotiliivejä. Nettiraivon siirtyminen käytännön tekoihin on huolestuttavaa ja kaikin puolin tuomittavaa.

Useat mediat ovat ainakin väliaikaisesti joutuneet sulkemaan keskustelupalstat täysin asiattoman ja uhkailevan nettikäyttäytymisen vuoksi. Vaihtoehtoja ei ole ollut.

Samat ilmiöt ovat vaarassa rantautua myös tunnustavien kristittyjen pariin. Itse asiassa viime aikojen nettikeskustelut pakolaiskysymyksistä, naisen palvelutyön mahdollisuuksista ja suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin ovat leimahtaneet sen kaltaisiin äänenpainoihin, joiden ei pitäisi ilmetä Jeesuksen seuraajien kielenkäytössä. Jos kiivailut tatuoinneista tai avioliittolaista ovat meille tärkeämpiä kuin lähimmäinen, olemme suistuneet väärille raiteille.

Nettiraivon syitä on myös tutkittu. Terapeutti Tommy Hellstenin mukaan vihan lietsonnan taustalla vaikuttaa huono itsetunto. Uhon avulla vihaa lietsova yrittää rakentaa minuuttaan ja osoittaa erinomaisuuttaan. Nettipalstat ovat vihaa lietsovalle terapeutin mukaan kuin ryyppyremmi, jossa samanmieliset komppaavat toisiaan. Nettiraivoaja yrittää polkea muita alas ja nousta heidän yläpuolelleen kasvaakseen siten suureksi vaikuttajaksi. Tosiasiassa hän pienenee silloin ihmisenä entisestäänkin, koska hän ei kohtaa itseään. Nettivihaan voi jopa jäädä koukkuun, jolloin sitä on vaikea lopettaa.

Erilaisille mielipiteille pitää luonnollisesti olla tilaa, ja rakentavaa keskustelua tulee käydä. Meidät on kuitenkin kutsuttu kunnioittamaan toisiamme ja jopa kilpailemaan siinä. Myös herätysliikkeemme yhteys ja tulevaisuus perustuvat tähän fundamenttiin. Jeesuksen viimeinen rukous kiteytyi siihen, että hänen omansa olisivat ihmisten edessä yhtä.

Ilman rakentavaa kunnioituksen kulttuuria asiat eivät yksinkertaisesti etene ja jakaantuminen sekä mielipide-eroista johtuva taantuminen kiihtyy.

Elämme ilmapiirissä, jossa on kunnioituksen tyhjiö. Kunnioituksen kulttuuri ei voi rakentua sen ympärille, mitä minä tarvitsen, vaan sen varaan, mitä voin antaa. Jos emme opi kunnioittamaan niitä, jotka sitä vähiten ansaitsevat, kunnioituksen tyhjiö ei koskaan täyty.

RV-lehti 43/2015, pääkirjoitus.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Annetaan valon loistaa!

Näinä aikoina kun sosiaalinen media on pullollaan raivoa, katkeruutta ja vihaa, olisi entistä tärkeäpää antaa hyvän vaikuttaa ympäristössämme. Jokaisessa ihmisessä lienee jotain pahaa ja pimeä puolensa, mutta jokaisessa ihmisessä on myös taatusti paljon hyvää. Hyvä pitäisi päästää valloilleen.
Ei ole huono asia kannustaa toisiamme hyvän tekemiseen. Monet suuret muutokset ovat lähteneet yhden ihmisen halusta elää epäitsekkäästi ja tehdä hyvää. Yhtenä esimerkkinä voisimme mainita albanialaisen äiti Teresan, joka uhrasi elämänsä hyvän tekemiseen Intiassa. Sen jälkeen termi laupeudentyö, on saanut aivan uuden sisällön ihmisten ajatuksissa. Suomessa yhtenä laupeudentyön uranuurtajana voidaan pitää Veikko Hurstia, jonka tekemä työ jatkuu jo toisessa sukupolvessa.
Pimeys ja pahuus pelottaa. Ympärillämme on paljon uhkakuvia ja elämme monella tapaa pimeässä maailmassa. Silti meidän ei tarvitse säikähtää pimeyttä, eikä taivastella sen suuruutta. Vaikka aikamme pahuus näyttää jopa liian suurelta käsitellä, on Jumala jo löytänyt vastaukset tähän yhä lisääntyvään pahuuteen. Jumalan vastaus pahuuteen oli oman poikansa lähettäminen pimeään maailmaan. Jumala on voittanut kaiken pahuuden ja itse paholaisenkin Poikansa kautta. Samalla Jumala on näyttänyt esimerkin siitä, kuinka paha voitetaan – valoa loistamalla! Pahaa ei voiteta kostamalla paha pahalla, vaan voittamalla se hyvällä. Kun löydämme itsestämme tämän hyvän puolen, voimme laittaa sen käytäntöön. Valoa loistava ihminen voi olla kuin ikoni, kuin ikkuna taivaaseen.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Kuinka pelko voitetaan?

Pelkoja on monenlaisia. Kaikki ihmiset kärsivät niistä. Pelot voivat olla erilaisia, mutta pelon luonne on sama riippumatta siitä, minkälaisesta pelosta on kysymys. Vaikka kyseessä olisi pelko henkensä menettämisestä tai pelko työpaikan häviämisestä, pelko on aina pelkoa. Raamattu on täynnä viitteitä siitä, että Jumala haluasi lapsiensa elää pelosta vapaana. Muun muassa Herran siunauksessa pyydetään, että Herra kääntäisi kasvonsa puoleemme ja antaisi sieluumme rauhan. Pelko on suuri este. Se estää hyvän kehityksen ja heikentää psyykettä. Vaikka näyttäisimme seesteistä ulkokuorta, romahdamme ennemmin tai myöhemmin, ellemme käsittele sydämessämme majailevaa pelkoa.

Mitkä asiat murtavat rauhan?
Huonot uutiset. Sellainen voi olla odottamaton puhelu, kutsu yt-neuvotteluun, lääkärin soitto tai liikenneonnettomuus. Kaikki voi muuttua sekunneissa, eikä kelloa voi kääntää taaksepäin. Näissä tilanteissa koemme, että emme enää hallitse olosuhteita. Noissa hetkissä myös rauha poistuu sydämestä.
Moraalinen hairahdus. Kun ihminen astuu tietyn moraalisen rajan yli, sydämeen tulee syyllisyys. Sitä seuraa pelonaalto, tunnontuskat ja häpeä. Samalla rauha on tipotiessään. Langennut ihminen on vihainen itsellensä. Sydämen rauha tuntuu menetetyltä. Ainoat ajatukset ovat tuomio, häpeä, piiloutuminen, salaisuus ja pelko. Harvat asia vievät niin voimakkaasti rauhan pois sydämestämme kuin moraalinen lankeaminen.
Kuolevaisuuden kohtaaminen. Huono uutinen on se, että jonain päivänä kaikki tulemme siihen hetkeen, että kohtaamme kuolevaisuutemme. Tajuamme, että elämä alkaa kääntyä kohti loppua. Ehkä joku on jo pohtinut asiaa. Ehkä pöydällä on diagnoosi, joka viestii samaan suuntaan. Miten annamme Jumalan rauhan hallita sydäntämme kun tiedämme ikuisuuskutsun oleva lähempänä ja lähempänä. Kuolema voi aiheuttaa pelkoa ja olla suuri rauhanmurtaja.
Mitä teemme kun nämä murtajat tulevat? Yritämmekö vain kohdentaa ajatukset muualle? Selitämmekö itsemme ulos tilanteesta jotenkin, vai alistummeko pelon valtaan? Raamatun viesti on, että kaikissa taisteluissa voimme säilyttää rauhan.

Miten taistella pelkoa vastaan?
Kun pelko tulee, voimme käydä sitä vastaa tietyillä aseilla. On esimerkiksi ymmärrettävä, mistä pelko on peräisin. Tri Joseph Wolpe, eteläafrikkalainen psykiatri omisti elämänsä siihen, että hän yritti selvittää ihmisten fobioiden alkuperää. Hän sai selville, että monet elävät koko elämänsä sellaisen pelon vankina, jonka juuret ovat yhdessä ainoassa lapsuudenaikaisessa traumaattisessa tapahtumassa. On sääli kuinka jotkut elävät koko elämänsä pelkojen vankina, joka voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin vapautua kun se kohdattaisiin. On siis tärkeää paljastaa pelon valheet. Paholaisen ja pelon tärkein juoni on saada meidät näkemään asiat väärässä valossa. Valossa, joka ei ole totta. Pelokas ihminen alkaa helposti rakentaa pahinta vaihtoehtoa. Tällainen ajattelutapa syöksee mielen pois raiteilta. Jos pelko saa meistä tällaisen otteen, niin katseemme kääntyy pois Jumalan huolenpidosta ja luottamuksesta.
Tutkimukset osoittavat, että pelkojen vähättely saa ne vain yltymään. Pelkojen voima alkaa vähentyä, kun ihminen pyrkii ymmärtämään pelkojen alkuperää, paljastaa niiden valheet ja kohtaa ne suoraan. Nämä askeleet on otettava kohti vapautta. Ainoa tapa todella voittaa pelko, on tarttua Jumalan isän vakaaseen käteen ja kulkea hänen kanssaan kohti pelkoa ja hänen voimallaan vapautua pelon sitovista kahleista.

RV-lehti, Palmin pähkinä syyskuu 2015.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Hyperarmoa, onko sitä?

Viime aikoina on käyty keskustelua hyperarmosta. Termi on mielenkiintoinen, mutta samalla myös harhaanjohtava. Asiaa on syytä hiukan pohtia.

Mitä hyperarmo tarkoittaa?
Hyperarmon teologia ja konteksti olisi hyvä hallita, ettei tässäkin asiassa se kuuluisa lapsi huuhtoutuisi pesuveden mukana viemäriin. Hyperarmo teologisena suuntauksena tarkoittaa julistusta, jonka seurauksena armoon ei enää tarvita parannuksen tekoa. Siinä siis luotetaan vain yksin armoon kattavuuteen.
Suomalaisessa herätyskristillisyydessä ei vielä toistaiseksi ole ollut merkkejä tämän kaltaisesta julistuksesta. Parempi termi tälle olisikin valearmo. Hyperarmon käsitteestä voi helposti tulla lyömäase terveellistä armon julistusta vastaan.
Suomalaisissa seurakunnissa kasvaa yllättävän paljon niin sanottuja armon kaventajia, joille kelpaa vain kovan linjan syntijulistus ja suoritukseen perustuva uskon kilvoittelu. Joskus myös tietty musiikkityyli, värivalot tai jumalanpalvelusmuoto liitetään hyperarmoon. Niillä ei kuitenkaan ole välttämättä mitään yhteyttä keskenään.

Mihin asti armo riittää?
Yksi suurimpia ongelmia uskovan kasvussa on armon määrän käsittäminen. Luontainen ja väärä taipumuksemme on arvioida armon riittävän tiettyyn rajaan asti mutta ei enää siitä yli. Ajattelemme herkästi, että lankeemukset ja synnit, kun niitä tarpeeksi tekee, suistavat meidät viimein armon ulkopuolelle.
Suuri teologinen virheemme onkin armon rajaaminen tiettyyn mittaan. Olemme esimerkiksi helposti tarjoamassa rajattoman armon ensimmäistä kertaa uskonratkaisua tekevälle. Sen sijaan uudelleen ja uudelleen lankeavalle uskovalle saman armon tarjoaminen laittaa armokäsityksemme koetukselle. Näin ei saisi olla! ”Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, saa armon”, sanoo Raamattu. Tämän Raamatun periaatteen täytyy riittää.
Antaako tämä armo sitten luvan tehdä syntiä, koska tiedämme saavamme synnit anteeksi? Ei anna! ”Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!” (Room. 6:15). Raamatun mukaan meitä ei ole pelastettu synnin palvelijoiksi, vaan Jumalan, jotta toteuttaisimme hänen tahtoaan.

Jeesus tarjosi superarmoa
Evankeliumeissa on lukuisia esimerkkejä superarmosta. Niitä ovat muun muassa ristin ryöväri, syntinen nainen, juomarit, talousrikolliset tullimiehet, Pietarin kieltämistragedia ja monet muut. Jeesukselle armon osoittaminen ei ole vaikeaa, se on hänen luonteenominaisuutensa. On väärin ajatella, että Jumalalle olisi jotenkin vastentahtoista armahtaa meitä. Se on hänelle pelkkä ilo. Tämä on joillekin vaikea pala sulattaa.
Rankaiseeko Jumala meitä sitten synneistämme? Ei! Hän ei rankaise meitä, koska hänen vihansa ei Jeesuksen tähden voi enää kohdistua meihin. Jotkut meistä pyrkivät kuitenkin itse rankaisemaan itseään tai toisia. Joskus he hautovat virheitä vuosikaupalla. Tällaiset ajatukset eivät ole Jumalasta. Paholainen haluaa meidän ymmärtävän asian niin, että Jeesus ei olisi enää meille armollinen ja jäisimme pois kaidalta tieltä ja seurakuntayhteydestä. Jeesuksen veren alla olemme paikassa, johon Jumalan viha ei voi enää kohdistua.
On hyvä tietää, että kun me väsymme tunnustamaan syntejämme toistuvasti, Jumala ei väsy kuuntelemaan meitä. Kun Jumala antaa meille syntimme anteeksi, ne yksinkertaisesti katoavat olemasta. Sielunvihollisella tai omatunnollamme ei ole oikeutta nostaa syytöstä meitä vastaan, koska Jeesuksen veri on pessyt pois syntimme.
Jumala ei koskaan enää nosta tunnustettuja syntejä meitä vastaan. Tämä jos mikä on super-, hyper- ja mega-armoa.
RV-lehti 27/2015


tiistai 30. kesäkuuta 2015

Nautitaan joka hetkestä!

Suomen alkukesää on leimannut kylmä, kolea ja sateinen sää. Ihmisten mielet ovat olleet synkkiä talouden, turvallisuuden ja tulevaisuuden suhteen. Kuitenkin on todella paljon asioita, joista on syytä olla kiitollinen.
Tärkeintä arkielämässä ovat hyvät ihmissuhteet. Emme aina osaa arvostaa ihmisiä ympärillämme. Saatamme aika ajoin kaivata vähän räväkämpää elämää ja unohdamme, että juuri ne turvalliset ja joskus vähän tylsiltäkin tuntuvat ihmissuhteet ovat elämämme suurimpia voimavaroja. He ovat juuri niitä, joiden puoleen voimme kääntyä silloin, kun elämässämme tulee eteen haasteita ja koettelemuksia.
Olin jokin aika sitten mukana hautajaisissa, jonka muistotilaisuudessa pohdittiin elämän tärkeimpiä asioita. Jälleen kerran tultiin siihen lopputulokseen, että tavaralla, varallisuudella tai asemalla ei ole merkitystä silloin kun loppusuora lähestyy. Se, mitä ihmiset useimmiten katuvat on se, että olisi pitänyt enemmän viettää aikaa läheisten kanssa. Vain harva, jos kukaan, katuu, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa työpaikalla ja toimistossa.
Haastakaamme itsemme tänä kesänä nauttimaan elämästä ja tehkäämme itsemme onnellisiksi! Oli sää lämmin tai kylmä, ei anneta sen pilata päiväämme. Nautitaan joka hetkestä. Onni on arkisissa hetkissä ja sielun rauhassa. Kun suhteet ovat kunnossa ylös ja sivuille, voimme hyvällä mielellä todeta, että on onni olla lähellä Jumalaa ja lähellä ihmistä.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Ikääntymisen siunaus

Ikääntyminen merkitsee monenlaisia muutoksia ihmisen elämässä, eikä ole yllättävää, että monilla on myös pelkoja sen suhteen. Niitä voivat olla; kuolemanpelko, yksinäisyydenpelko, tarpeettomuuden tunne, sekä oman ruumiin muutosten sekä itsensä muuttumisen pelko. Vanhuuteen liittyvät stressin aiheet tuottavat joillekin vaikeuksia selvitä niistä. Ikääntyminen voi horjuttaa itsearvostusta ja altistaa depressiolle. Erityisen herkkiä vanhuuden stressille ovat yksinäiset vanhukset, lesket, naimattomat ja eronneet. Mitä hankalampaa sopeutuminen elämään on yleensä ollut, sitä pienempi stressi vaaditaan aikaansaamaan ikääntyneen ahdistus.
Kristittyinä Jumalan lapsina meidän tulisi kuitenkin muistaa, että elämänkaaren toisessa päässä jokainen vanhus ja sairaskin kantaa olemuksessaan Jumalan luomistyön suurta arvoa. Tämä arvo on täysin riippumaton ihmisen yhteiskunnallisesta tai sosiaalisesta merkityksestä, tai edes iästä. Vaikka yhteiskunta saattaa suhtautua ikääntyneisiin halventavalla tavalla tai joukkona, joka ei ole enää tuottava voimavara, niin Jumalalle ikääntyneen ihmisen arvo on suorastaan mittaamaton.
Seurakunnassakin ikääntyneet ihmiset saattavat kokea, että he eivät enää ole tarpeellisia, mutta Raamatun arvomaailma maalaa meille toisenlaisen kuvan. Vanhuuteen kätkeytyy suuri viisaus ja elämänkokemus. Tuo voimavara pitäisi saattaa käyttöön seurakunnassa tulevien sukupolvien pääomaksi.
Ikääntyneitä ei voi niputtaa samaan kategoriaan, vaan kukin vanhenee omalla tavallaan. Vielä jopa työelämässä mukana oleva voi kokea itsensä liian vanhaksi ja vastaavasti eläkeläinen voi kokea itsensä hyvin virkeäksi ja elämästä nauttivaksi. Vanha ihminen ei koskaan ole yksinomaan vanha, vaan myös hänen kokeman nuoruusvuodet ovat läsnä hänen nykyisyydessään.
Aikaisemmin elämä jakautui selvemmin ikävaiheisiin. Ensin oli lapsuus, opiskeluvaihe ja valmistautuminen työelämään. Sitä seurasi työntäyteinen aika, kunnes työstä irrottauduttiin ja koitti eläkeikä. Enää nämä elämänvaiheet eivät erotu yhtä selvästi toisistaan, eikä ole syytäkään. Seurakunnassa iloitsemme jokaisesta ikääntyneestä ja haluamme oppia heidän kokemuksestaan mahdollisimman monipuolisesti.

Pääkirjoitus, Keskipiste 3/2015

maanantai 18. toukokuuta 2015

Meitä on monta

Suomalaiseen herätyskristillisyyteen ja helluntailaisuuteen on aina kuulunut yhteen tulemisen kaipuu. Vuodesta toiseen hengelliset kesäjuhlat ovat olleet olennainen osa herätysliikkeiden identiteettiä. Niissä koetaan yhteenkuuluvuutta sekä iloitaan suuresta joukosta samalla tavalla uskovista ja ajattelevista kristityistä.
Herätyskristityt ovat aina olleet vähemmistönä suuren kirkon varjossa, ja tämän vuoksi he selvästikin tarvitsevat nostattavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Viimeisin osoitus tästä olivat vappuna eri puolilla Suomea järjestetyt Jeesus-marssit, jotka ovat jälleen kasvattaneet suosiotaan. Monilla paikkakunnilla koetaan tarvetta tulla esiin yhtenä joukkona.
Herätyskristityt ovat pitkästä aikaa jälleen huomanneet, että evankeliumin sanoman ja raamatullisten arvojen esille tuominen on yhteinen etu ja velvollisuus. Helluntaiherätys luettiin Suomessa alun perin protestiliikkeeksi. Jotain samankaltaista on jälleen ilmassa, kun maamme henkinen arvoilmapiiri on muodostumassa entistä maallisemmaksi. Kristittyjen ääni on uudelleen kasvamassa. Se saa entistä enemmän tilaa, eikä sitä voida enää ohittaa. On pelkästään hyvä asia, kun kristityt uskaltavat pikku hiljaa tulla ulos bunkkereistaan ja antavat äänensä kuulua.
Samaan kategoriaan voidaan luokitella myös hengelliset suurtapahtumat. Vaikka pienryhmä- ja solutoiminnalla on oma tarpeellinen paikkansa, ei suurten yhteen tulemisten aika ole suinkaan ohi. Itse asiassa sen parhaat ajat ovat vielä edessäpäin.
Yhteenkuulumisen merkitystä palvelevat myös nykyiset mahdollisuudet osallistua jumalanpalveluksiin nettilähetysten välityksellä. Ennen tätä loistavaa mahdollisuutta ei ollut olemassa, ja siksi syystä tai toisesta tilaisuuksiin pääsemättömyys tarkoitti kokonaan yhteyden ulkopuolelle jäämistä. Virtuaalinen osallistuminen ei kuitenkaan korvaa henkilökohtaista osallistumista. Siksi se jopa lisää tarvetta tulla fyysisesti yhteen toisten kanssa.
Uskovien yhteys on äärimmäisen tärkeä asia. Aitoa kohtaamista ei voi mikään korvata. Uskovien kohtaamisessa koetaan myös jotain sellaista, mitä ei mistään muusta yhteisöllisyydestä saa. Se vahvistaa, ruokkii ja antaa rohkeutta elämään. Kun kristityt kaikista sosiaaliluokista ja kansallisuuksista tulevat yhteen, siinä on voimaa, joka muuttaa maailmaa.
Tämän lisäksi yhteenkuulumisen tunteella ja kokemuksella on suuri merkitys kristittyjen omalle identiteetille.
Pääkirjoitus, RV-lehti toukokuu 2015

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kuinka profetiaa ohjataan seurakunnassa?

Profetian ohjaaminen herätyskristillisissä seurakunnissa on haasteellista, koska käytännössä kuka tahansa voi jumalanpalveluksessa korottaa äänensä tai sopivaksi katsomallaan ajalla tulla mikrofonin taakse tuomaan sanoman.
Mikäli sanomassa esiintyy tulkinnan tarvetta, siihen tulee reagoida nopeasti. Tilanne saattaa jättää jälkeensä hämmentyneet kuulijat ja pahimmillaan synnyttää epäluottamuksen sanoman tuojaan tai seurakunnan johtoon. Tarvittaisiin siis tervettä opetusta ja ohjausta – kuitenkin niin, että Hengen lahjat eivät sammuisi, vaan tulisivat voimakkaammin käyttöön.

Ei vastuuta, ei auktoriteettia
Profeetan tulisi pyrkiä tuottamaan kunniaa Herralle ja hänen seurakunnalleen. Niitä, joilla on profetian lahja, voi haastaa houkutus toimia oman vastuualueensa ulkopuolella.
Yleisesti meillä on auktoriteettia siinä suhteessa, kun meillä on vastuuta kyseisellä alueella. Paavali puhuu tästä: "Me emme rupea kerskumaan yli määrän, vaan ainoastaan sen vaikutusalan mukaan, minkä Jumala on asettanut meille määräksi" (2. Kor. 10:13). Paavalilla tämä vastuu rajoittui korinttilaisiin siksi, että hän oli seurakunnan synnyttäjä ja edelleen vastuussa heistä.
Ongelmat syntyvät usein siitä, kun profeetat kyettyään aistimaan ongelmia kokevat, että heillä on "yleinen" auktoriteetti seurakunnassa. He uskovat, että tämä antaa heille vallan puuttua asioihin, joihin he ovat kokeneet saaneensa sanan.
Vastuu ja valtuus kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Kukaan ei esimerkiksi voi kurittaa toisten tottelemattomia lapsia. Vain lapsen vanhemmilla on siihen oikeus. Samoin on seurakunnassa. Vastuu ohjauksesta ja hyvinvoinnista kuuluu paimenille. Pahimmillaan tämän auktoriteetin yli toimiminen aiheuttaa hengellistä väkivaltaa, jota kohtaan seurakunnalla tulisi olla nollatoleranssi.

Toivoa, ei ahdistusta
Lähettilään asema on yksi arvostetuimmista. Sen henkilön, jonka Jumala tehtävään valitsee, tulee edustaa lähettäjäänsä sanoillaan, asenteellaan ja toiminnallaan. Alkuperäiseen sanomaan ei tulisi lisätä mitään omaa.
Lähetin tehtävä on vain välittäjän tehtävä. Se on vaikea paikka ja vaatii paljon nöyryyttä. Välittäjän ei tarvitse aina edes ymmärtää sanomaa, vaan sen voi rauhassa ja luottavaisena jättää toisten arvioitavaksi. Jos se koskee johtajia, se tulisi esittää johtajille.
Profeetan ei tulisi laittaa koko arvovaltaansa peliin ottamalla vastuuta oikeassa olemisestaan. On sääli, jos profeetta ei voi tunnustaa omaa pienuuttaan sanoman tulkinnassa. On suuruutta myöntää oman tulkinnan vajavaisuus.
Kun profetoimme, on tärkeää, ettemme ylitä uskomme tasoa. "Jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on" (Room. 12:6). Meidän tulisi siis profetoida tavalla, joka vastaa uskoamme. Eli jos esimerkiksi uskomme, että Jumala parantaa sairaita, emme voi välittää sairaalle sanaa, että tämä sairastaa ja jättää asiaa siihen. Meidän täytyy ymmärtää Jumalan sydän ja se, että hän haluaa parantaa sairaan. Vastaanottaja tulee jättää tähän toivoon, ei ahdistukseen.

Nöyryyttä, ei kovakouraisuutta
Monet kuvittelevat profeettojen olevan vihaisia ihmisiä. Asian ei tulisi olla näin. Profeetta puhuu Jumalan lapsille, eikä Jumala pidä siitä, että kukaan kohtelee hänen lapsiaan kovakouraisesti.
Jumala ei halua tuhota ihmisiä profetian lahjan kautta, vaan rakentaa heitä. Meidän täytyy myös profetoida nöyryydessä ja varoa käsittelemästä kovakouraisesti niitä, joilla on särkynyt mieli. Jos haluamme olla Jeesuksen kaltaisia, meidän on profetoitava elämää niille, jotka ovat elämänsä syvissä vesissä, ei vain kertoa heille, miten syvästi he ovat langenneet.

Lähde: Thompson S. 2003. Tunnista Jumalan ääni. Itätuuli.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Kuka komentaa kelloasi?

Jokin aika sitten sain ystävältäni lahjaksi Helena Ahosen kirjan Kuka komentaa kelloasi (Kirjapaja, 2004). Kysymys on erittäin tärkeä ja kaikille hyödyllinen.
Ihmiset valittavat usein, että heillä ei ole aikaa. Ajan kulumista saatetaan kuvata ahdistavalla tavalla. Se on kuin tiimalasi, jonka läpi valuu hiekka, ja jokaisen kohdalla hiekka tulee kerran loppumaan. Tämä näkökulma voi lamaannuttaa ja saattaa ihmisen pelonsekaisin tuntein tuijottamaan hiekan loppumista.
Vaikka mennyttä aikaa ei saa takaisin, on kaikilla kuitenkin mittaamaton aika minuutteja edessä. Sen lisäksi jokaisella on vielä tässä vaiheessa mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka ne käyttää.
Aikaa kuvataan usein lineaarisin käsittein, joilla on kesto, suunta ja järjestys. On olemassa kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita ei voi pakottaa aikarajoihin. Niillä on oma aikakäsityksensä.
Esimerkiksi ihmisen mieli ja tunteet voivat elää omaa aikakäsitettään, eikä niitä voi aina pakottaa ruotuun. Sanonta "tunteet tulevat perässä" pitää usein paikkansa. Uusien asioiden hyväksyminen ottaa aikansa.

Välitilan kautta
Jokainen tarvitsee joskus väliajan. Pysähtyneisyyden. Aikaa on otettava myös siirtymiin ja muutosvaiheisiin. Antiikin aikoina rakennettiin pylväskäytäviä, sisäpihoja ja aukioita. Niissä filosofit tapasivat mietiskellä ja keskustella toistensa kanssa.
Välitiloja tarvitaan nykyäänkin. Eteisessä riisutaan kengät ja takki. Teatteriin mennään lämpiön kautta, seurakuntaan yleensä aulan kautta. Ne on tarkoitettu virittäytymiseen ja tapaamisiin. Myöhässä tulija juoksee välitilan läpi pysähtymättä, viisas tulee ajoissa ja valmistautuu hengästymättä.
Odotushuoneessa vietetty aika on tarpeellista. Mitä voimakkaampia tunteita tulevaisuus meissä herättää, sitä tarpeellisempaa on odotushuoneessa vietetty aika. Positiiviseenkin muutokseen kuljetaan välitilan kautta. Koska odottamiseen kuuluu hitaus ja kysyminen, kaikki eivät välitilassa viihdy. Mieluummin valitaan kiire.

Siirtymäajan puute
Luulemme olevamme kaikkivoipia, mutta ihminen on kuitenkin rakennettu hidasta elämää varten. Maailman vauhti on saanut ihmisen unohtamaan oman nopeutensa realiteetit.
Biologiset muutokset lapsesta aikuiseksi etenevät hitaasti. Myös mieli ja sielu on sidottu samoihin lainalaisuuksiin. Lapsesta ei tulisi liian nopeasti tehdä aikuista. Voimakkaat tunteet saattavat hidastaa ihmisen kulkua ja toisinaan pysäyttää vauhdin kokonaan. Siksi Raamatun ohje päivän matkasta kerrallaan on suurta viisautta.
Mitä vähemmän ihmisellä on aikaa totutella uuteen, sitä voimakkaammin tunteet heittelevät häntä. Tietokoneen ja älypuhelimen näytöt heittävät viestejä päin kasvoja antamatta ihmiselle mahdollisuutta hitaaseen suorittamiseen. Ennen ihminen etsi tietoa. Nyt tieto etsii ihmistä.

Onni ja ajan valta
Onnea voi olla se, kun aika pysähtyy. Silloin ihminen ehtii havainnoida ja katsella ympärilleen rauhassa. Ehtii huomioida toiset ihmiset ja jopa kysellä heidän kuulumisiaan.
Onni ei ole sidottu taloudelliseen menestykseen tai asemaan. Onni on ihmisen käsitys omasta hyvinvoinnistaan. Sillä on oma tahto. Se voi olla sidottu elämäntilanteeseen, sitä voi yrittää varjella ja vahvistaa. Onni on myös olla Jumalaa lähellä. Se on onnen aikaa parhaimmillaan.
Suurimpia aikaan liittyviä oivalluksia on ymmärtää, että ajan hallitseminen on valtaa. Valtaa käyttävät ne, joille annamme aikamme. Ihminen menettää onnensa ja mielekkyyteensä, jos liian suuri osa hänen ajastaan on toisten käsissä. Tullessaan tietoiseksi tästä ja käyttäessään tätä valtaa ihmisen paras aika voi alkaa.

RV-lehti helmikuu 2014.