sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kuka ansaitsee armon?

Ei kukaan. Artikkeli ei kuitenkaan voi olla näin lyhyt, joten pureskellaan hiukan tätä sitkeää pähkinää.

Ei minun ansiostani
Armoa on monenlaista, mutta armon peruskäsite nousee kristillisestä kielenkäytöstä ja kristillisestä perinteestä. Se liittyy myös vahvasti siihen, kuinka Jumala näkee ihmiskunnan ja käsittelee sitä.
Armon olennainen piirre on, että se tulee sataprosenttisesti Jumalan hyvyydestä, ilman minkäänlaista ihmisen omaa ansiota. Tuomio ja armo kulkevat käsi kädessä. Tätä ihmisen on vaikea ymmärtää, mutta koska Jumala on pyhä, niin kukaan ei pärjäisi teoillaan Jumalan pyhyyden edessä. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ansaitsevat tuomion, mutta jos ei olisi tuomiota, ei voisi olla armoakaan.
Armo merkitsee hyväksyntää ja anteeksiantoa. Armon tulisi merkitä myös sitä, että ihminen hyväksytään täysin omana itsenään ilman ennakkoehtoja. Lisäksi sen tulisi tarkoittaa sitä, että saamme anteeksi kaiken pahan, mitä olemme saaneet aikaan. Seurakuntakontekstissa tällainen armo yleensä annetaan kerran, mutta toinen tai kolmas kerta saattaa tehdä tiukkaa. Siksi armon opettelu käytännössä onkin uskovalle äärimmäisen tärkeää.

Minäkin haavoitan
Jokainen ihminen kantaa sisällään jonkinasteista syyllisyyttä tai häpeää, ja siksi armo on elintärkeää. Vain armo voi vapauttaa ihmisen uudelleen elämään ja hengittämään vapaasti.
Jokaisella on varmaankin kokemuksia armottomuudesta ja ulkopuolelle jättämisestä. Samalla tavalla meillä on kokemuksia myös hylkäämisistä ja loukkauksista, joiden kohteeksi olemme joutuneet. Hengellisissä yhteisöissäkin tapahtuu asioita, jotka haavoittavat ja satuttavat syvältä. Loukkauksista toipuminen voi kestää vuosia tai jopa eliniän.
Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli: me kaikki sanomme ja teemme toisillemme asioita, joilla haavoitamme heitä. Karuinta asiassa on se, että emme välttämättä tee sitä tarkoittamatta tai vahingossa vaan tieten tahtoen.

Kuuluko armo minulle?
Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi, rakastetuksi ja armahdetuksi. Yksikään ei ole niin vahva tai täydellinen, että pystyisi elämään oman voiman ja viisauden varassa tekemättä ainuttakaan virhettä. Siksi me kaikki tarvitsemme ja kaipaamme armoa. Virheemme ja raadollisuutemme tajuttuamme voimme todeta, että meillä ei kuitenkaan aina ole oikeutta tulla armahdetuksi. Siksi armon saanut haukkookin henkeään ja ihmettelee, voiko armahdus todellakin olla totta.
Armon kokemisessa täytyy tehdä ero ihmisen ja Jumalan välillä. Hyväksytyksi tuleminen Jumalan puolelta liittyy hänen muuttumattomaan luonteeseensa, mutta ihmisen puolelta kysymys on viime kädessä ihmisen hyvästä tahdosta. Jos emme saa hyväksyntää ihmiseltä, siitä on vaikea valittaa mihinkään. Oikeusvaltion luonteeseen kuuluu, että rikkomukset on sovitettava tavalla tai toisella. Siksi kukaan ei voi vedota oikeudessa oikeuteensa saada pahat tekonsa anteeksi. Anteeksianto ei kuulu sellaiseen kategoriaan, jota voitaisiin vaatia.

Armahdan kuitenkin
Ihmisten välinen armo kuuluu siis niin sanottuun moraalikategoriaan, ei juridiikkaan. Jos haluaisimme tehdä maailmasta paremman paikan ja elää todeksi Jumalan meille osoittamaa armoa, meidän tulisi kyetä antamaan se eteenpäin myös toisille ihmisille. Armahtaminen on eräänlaista kristityn velvollisuusetiikkaa, joka perustuu siihen, että olemme itse saaneet anteeksi. Raamattu kiteyttää sen lauseessa ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19).

Palmin pähkinä RV-lehti 25/2018

torstai 24. toukokuuta 2018

Äidin rakastava sydän

Äidin rakkaudessa on häivähdys Jumalan rakkaudesta, joka on luonteeltaan epäitsekästä ja uhrautuvaa. Äiti on valmis lait­tamaan lapsen edun oman etunsa edelle, ja hän tekee kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen.

Äidin tehtävä vaatii voimia, eikä sitä useinkaan arvosteta tar­peeksi. Tulemme harvoin ajatelleeksi, mitä äitinä oleminen todel­la tarkoittaa. Äidin tehtävässä ei riitä vain lasten kasvatus. Hänen pitäisi ottaa huomioon myös muun perheen ja puolison tarpeet, eikä myöskään omia tarpeita ja omaa aikaa saisi unohtaa.

Äitiys tuo mukanaan paljon iloa, mutta myös väsymystä, tur­hautumista ja huolta. Kun lapsi esimerkiksi sairastelee pitkään, äidin voimavarat saattavat loppua. Ei ole tavatonta, että hän ko­kee joskus itsensä jopa vihaiseksi ja avuttomaksi.

Äidin rakkaus on kuitenkin uusiutuva voimavara, joka herää aina uudelleen. Vaikka lapsi olisi ollut kuinka tuhma tai tehnyt kuinka väärin tahansa, hän saa sen anteeksi, koska äidillä on ra­kastava sydän niin kuin Jumalallakin. Äidin tai Jumalan rakkaut­ta ei ansaita. Se saadaan.

Länsimainen kulttuuri ei anna aina tarpeeksi arvoa äi­dille. Monessa muussa kulttuurissa äiti on perheen suo­jelija, arvostuksen kohde ja matriarkka. Äidin nimeä ei vedetä lokaan, ja suvun miehet ja pojat huolehtivat sii­tä, ettei äitiä missään olosuhteissa loukata.

Äitiys ansaitsee suuremman arvostuksen kuin nykykulttuurimme sille antaa. Äitienpäivän juhlinta kerran vuo­dessa ei riitä tämän arvostuksen ylläpitämiseen. Sen tulisi näkyä enemmän arkipäivässä ja myös yhteiskuntamme lainsäädän­nössä.

Hyvä äitiys saattaa olla monelle naiselle ihanne, jota on vaikea saavuttaa. Moni kokee, ettei ole siihen riittävän hyvä.

Luontoäiti pitää kuitenkin huolen siitä, että jokaisesta äidis­tä tulee hyvä äiti. Opetuskirjallisuutta äitiydestä riittää joka läh­töön, mutta tärkein avu on jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus. Kun lapsi on varhaislapsuudessaan kokenut aitoa äi­din rakkautta, hän kykenee aikuisena aidosti rakastamaan myös puolisoaan, lapsiaan ja muita ihmisiä.

Kristittyjen tulisi olla esimerkkejä vanhempia kunnioittavis­ta ihmisistä. Osoittakaamme siis kunnioituksemme käytännös­sä ja näkyvästi – eikä pelkästään omalle äidille ja isälle, vaan myös seurakuntamme vanhuksille sekä kaduilla tapaamillemme ja naa­purissa asuville vanhemmille. Voimme olla varmoja, että antaes­samme arvostusta saamme sitä monin verroin myös takaisin.

Pääkirjoitus RV-lehti 4.5.2018

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Mitä merkitystä on ystävyydellä?

Raamattu sanoo, että ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh.15:13). Noissa sanoissa lienee ystävyyden syvällisin olemus. Se kätkee sisäänsä sen, mitä Jeesus teki meille. Vaikka harva joutuu kuvatun kaltaiseen tilanteeseen, niin nämä sanat on annettu hyväksi ohjenuoraksi myös meille: Meidän ei tulisi pettää ystäväämme, ei toimia hänen selkänsä takana eikä saattaa häntä häpeään. Emme myöskään saa kääntää ystävälle selkäämme tai toimia niin, että hänelle koituu vahinkoa.

Aidon ystävyyden merkit
Jumala on luonut rakkauden ja ystävyyden. Ystävyydessä ei ole kyse eroottisesta kiintymyksestä. Kyse on siitä, mitä me kaikki tarvitsemme, kuten esimerkiksi hyväksynnästä.
Tarvitsemme ihmissuhteita, jotka kumpuavat puhtaista raamatullista periaatteista. Oikea ystävyys tarkoittaa toinen toistemme kannustamista, tukemista ja rohkaisua elämän eri tilanteissa. Vaikka ystävyys sisältää luonnollisesti yhdessä harrastamista, hauskapitoa ja matkustamista, niin sen tulisi sisältää myös aitoa rakkautta ja rukoilemista toisen puolesta.

Eristäytymisen seuraukset
Raamatussa on esimerkkejä henkilöistä, jotka torjuivat rakkaudellisen ystävyyden ja eristäytyivät. He halusivat mieluummin olla yksin.
- Saul oli tulla hulluksi yksinäisyydessä. Hän jopa pakeni luolaan, luullen Daavidin haluavan hänen kuninkuutensa.
- Joona pakeni yksinäisyyteen ja luuli Jumalan olevan hänelle ankara ja pyysi merimiesten ottavan hänen henkensä heittämällä hänet yli laidan.
- Simson luuli aina pärjäävänsä yksin, kunnes hän väsyi ja väärässä seurassa lankesi moraalittomuuteen.
- Elia masentui kun hänelle ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa asioita. Yksinäisyys ajoia hänet pakenemaan Isebeliä autiomaahan.
- Jobilla ei ollut aitoja ystäviä. Hän masentui huonojen ystävien seurassa.

Vaihtoehtoiset seuraukset
Kuinka toisenlaisia nämä tarinat olisivat voineet olla, jos näillä miehillä olisi ollut luotettavia, Jumalan mielen mukaisia ystäviä. Saulin ei olisi tarvinnut menettää järkeänsä, jos hänellä olisi ollut ystävä, joka olisi osannut ohjata häntä oikeaan suuntaan. Joonan ei olisi tarvinnut yksinäisyydessään toivottaa itselleen kuolemaan kuivuneen risiinikasvin alla. Simson työskenteli ja matkusti yksin. Hän ei saanut hyviä neuvoja keneltäkään. Läpinäkyvyys ja hyvät neuvot olisivat voineet pelastaa hänet lankeamasta Delilan houkutuksiin. Ilman tukea Elia koki syvän masennuksen ja menetti realististisen näkökulmansa asioihin. Onneksi Jumala hoiti hänet kuntoon autiomaan yksinäisyydessä. Voi kunpa Jobilla hänellä olisi ollut edes yksi Jumalan mielenmukainen hyvä ystävä!

Ystävyyden voima
Todetaan vielä, kuinka erilainen tilanne oli niillä muutamilla, jotka voimme ottaa toisenlaisiksi esimerkeiksi. He eivät langenneet, eivät masentuneet, eivätkä ajautuneet perikatoon, koska heillä oli todellisia ystäviä rinnallaan. Danielilla oli Sadrag, Meesak ja Abednego. Yhdessä he seisoivat pahan kuninkaan edessä, menivät leijonien luolaan ja selvisivät. Joosualla oli Kaaleb. Yhdessä he vakoilivat luvattua maata, eivätkä säikähtäneet jättiläisiäkään. Aabrahamilla oli Loot. Mooseksella oli Aaron ja Jetro. Daavidilla oli Joonatan. Yhdessä he voittivat kaikki esteet.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Mitä on lapsenkaltaisuus?

Lapsenkaltaisuus nousee esiin useimmiten lapsen siunauksen yhteydessä. Siinä muistumme toisiamme Jeesuksen sanoista, joissa hän sanoo taivasten valtakunnan olevan lasten kaltainen ja se joka ei ota valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, ei pääse sinne sisälle (Matt. 18:1-5). Nämä sanat ovat valitettavan usein unohdettuja ja nopeasti sivuutettuja. Kuitenkin nämä kristillisen toimituksen yhteydessä luettavat jakeet sisältävät fundamentit, jotka ansaitsevat perusteellisen pysähtymisen ja itsetutkistelun.

Se on puhdasta
Vastasyntynyt on kuin tyhjä taulu, täysin puhdas, viaton ja taivaskelpoinen. Hän on kuin pala taivasta. Sellaisena jokainen kristittykin pohjimmiltaan haluaisi pysyä. Lapsen asema ei kuitenkaan ole helppo. Lapsi on usein aikuisten armoilla ja jos aikuiset haluavat hänelle pahaa, eivätkä huolehdi hänestä, hänen käy huonosti. Lapsenkaltainen on myös haavoittuvainen. Häntä voidaan helposti loukata tavalla, joka saattaa jättää jäljet hänen identiteettiinsä.

Se on aitoutta
Lapsi on myös tavallaan uhkaava ja vaarallinen, koska lapsi sanoo totuuden. Hän uskaltaa sanoa, miltä asiat todella näyttävät ja tuntuvat. Lapset huomaavat usein meissä aikuisissa ominaisuuksia, joita me emme haluaisi aina kuulla. He saattavat koetella kypsyyttämme kommentoimalla esimerkiksi, onko ruoka on kuumaa, kylmää tai pahaa. Lapsen suusta ei kuulla aikuismaisia kaunisteltuja kohteliaisuuksia.

Se on avuttomuutta
Lapsi on avuton, eikä pärjää yksin. Tämä onkin ominaisuus, josta pyrimme eroon. Emme halua olla kenellekään vaivaksi. Haluamme pärjätä yksin ja olemme siitä ylpeitä. Kuitenkin, tahdoimmepa tai emme, muiden tarvitseminen jatkuu koko elämän ajan. Jos olemme niin ylpeitä, että väitämme pärjäävämme yksin, niin viimeistään vanhuudessa joudumme nielemään tuonkin ylpeyden ja toteamme tarvitsevamme muita. Viimeistään silloin olemme jälleen lapsenkaltaisia ja toisten hoivan varassa.

Se on luottamista
Lapsi luottaa sokeasti. Hän ei kykene epäilemään, että hänet petettäisiin. Koska lapsi ei valehtele, häntä voidaan käyttää hyväksi. Lapsi odottaa luonnostaan, että ihmiset haluavat hänelle hyvää ja luottaa heihin. Siksi lapsen tavalla tai toisella tapahtuva hyväksikäyttö on mitä julmin teko. Ehkä juuri siksi Jeesus sanoo tämänkaltaisille ihmisille, että joka viettelee yhden niistä pienistä, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt. 18:6)

Se on kiehtovaa
Farisealaisille aikuisille lapsessa uhkaavaa on hänen hengellisyytensä. Hänen kasvoiltaan loistaa ensirakkaus Jeesukseen. Lapsenkaltainen haluaa olla jatkuvassa yhteydessä taivaan isään. Tämä voi olla pinttyneelle uskovalle kova paikka, koska tämä näkee lapsenkaltaisessa jotain sellaista, minkä on itse menettänyt, eikä uskalla kohdata sitä. Mikä lapsenkaltaisuudessa sitten eniten kiehtoo? Ehkä kaikki se, mitä paitsi olemme kokeneet jäävämme. Luovuus, uteliaisuus, kyky ihmetellä ja havainnoida asioita. Myös lapsen aito ilo ja elämänhalu ovat asioita, joita kaipaamme ja tavoittelemme, mutta emme löydä niitä, ellemme tule lapsenkaltaiseksi.

Lapsenkaltaisuus tarkoittaa siis jotain muuta kuin biologisesti nuorta ihmistä. Se tarkoittaa ominaisuutta, joka meissä joko on tai ei. Siksi minkä ikäinen tahansa voi olla lapsenkaltainen, eikä Jeesus ei tarkoittanut, että aikuiset eivät pääsisi taivasten valtakuntaan, vaan sellaiset pääsevät, joilla on hänen mainitsemansa ominaisuus, eli lapsenkaltainen sydän.

Palmin pähkinä RV-lehti 3/2018

lauantai 6. tammikuuta 2018

Jeesus takaisin kunniaan!

On joulusesongin aika. Se on aikaa, jolloin Jeesuksen toivoi­si näkyvän kauppojen ikkunoissa edes seimen lapsena tai kuulu­van Marian poikana joululauluissa.

Jeesuksesta voi tulla myös kirkoissa sesonkitavaraa. Seura­kunnissakin voidaan sortua sellaiseen käytäntöön, että Jeesus on seurakuntakalenterissa yksi asia muiden joukossa. Kuitenkaan ilman häntä kristillinen kirkko ei pysy pystyssä vaan romahtaa. Jeesus on seurakuntarakennuksen ainut perusta ja kestävä kul­makivi. Mikä tahansa muu elementti voidaan poistaa ilman, että koko rakennus sortuu sen myötä, mutta jos kulmakivi siirretään syrjään, sen mukana kaatuu koko rakennus.

Kulmakivi on Raamatun mukaan myös sellainen, johon mo­net kompastuvat. Se kuvaa Jeesuksen asemaa. Jeesus ei ole vain profeetta, joulun Herra tai historian henkilö. Hän on Jumala, kol­minaisuuden persoona ja ainut tie Isän luokse. Jeesus on myös ainut mahdollisuus. Kaikki seisoo tai kaatuu hänen varassaan. Jos seurakunta unohtaa perustansa eli Jeesuksen, se lakkaa ole­masta Uuden testamentin mukainen seurakunta.

Jeesus tulisi nostaa takaisin kunniaan. On väärin alen­taa hänen pyhä nimensä esimerkiksi Jeesus-teipin ta­solle tai kutsua häntä Jesseksi. Herran Jeesuksen nimi on edelleen pyhitetty ja sen tulisi saada huulillamme ar­voisensa kunnia. Kristittyjen tulisi ensisijaisesti itse nostaa Jeesus-nimi takaisin pyhäksi. Usein ihmet­telemme, miksi Jeesusta saa nykyisin niin vapaasti pilkata, mut­ta asennemuutos tulisi alkaa meistä kristityistä itsestämme.

Maailmalla on esimerkkejä siitä, kuinka seurakunnasta on tul­lut mukava harrastepaikka sen sijaan, että sen toiminnan keski­össä olisi itse Jeesus. On siis mahdollista, että Kristuksen ruumis eli seurakunta unohtaa, mikä sen perustehtävä on ja harhautuu puuhailemaan niitä näitä. Seurakunta pystyy harvoin kilpaile­maan ammatillisten kanssa keppijumpassa, kahvakuulassa tai muussa sen kaltaisessa, ja sen kannattaisikin keskittyä omaan ydintehtäväänsä, evankeliumin julistamiseen.

Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi tehdä mitään muuta kuin puhua toisillemme raamatunlauseilla tai käyttäytyä ulko­kultaisesti. Kristittyjen tulisi luonnollisesti olla ihmisiä ihmisille, harrastaa hyviä harrastuksia ja olla kosketuksissa toisten kanssa. Jeesus kutsuu meitä tavalliseen elämään ihmisten keskelle. Hän kutsuu meitä osoittamaan, mitä Jeesuksen seuraaminen todella tarkoittaa. Se tarkoittaa levon, tasapainon, elämän tarkoituksen ja rauhan löytämistä.

Olkoon siis Jeesus elämämme koko täyteys ja seurakun­nan Herra tänäkin jouluna ja tulevana vuonna!

Pääkirjoitus RV-lehti 50/2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Onko kodilla, uskonnolla ja isänmaalla enää merkitystä?

Uskonto, toisin kuin ennen, on nykyisin arka ja hienotunteisuutta vaativa keskustelunaihe. Kansanperintönä vaikuttanut vakaumuksen siirtäminen uudelle sukupolvelle ei enää onnistu tai ainakin niin olemme suostuneet ajattelemaan.

Uskontoa ei pääse pakoon
Uskonnottomuus on tosiasia Suomen kaltaisessa humanismia ja tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa, eikä se sellaisenaan ole enää niin houkutteleva kuin ennen. Perinnekristillisyyden tilalle on tullut paljon muuta, joka työntää uskonnon pois arkipäivästämme. Kuitenkin Suomi on sellainen maa, jossa jatkuvasti törmää hengellisiin asioihin. Kulttuurimme pohjautuu niin vahvasti kristinuskoon, että on lähes mahdotonta olla törmäämättä uskontoon ja Jeesukseen. Länsimainen kulttuuri yrittää noudattaa kymmenen käskyn periaatetta tai ainakin osaa niistä. Vaikka se kuinka yrittää vakuuttaa olevansa uskontovapaa, niin se tuskin kokonaan pääsee siitä eroon. Esimerkiksi yksi lepopäivä viikossa on niin iso arvo, ettei agnostikkokaan halua siitä luopua, vaikka ei uskoisikaan siinä olevan mitään raamatullista. Jeesuskin vilahtaa vähintään joululaulussa kauppakeskuksen vilinässä.

Oma koti kullan kallis
Koti on varmaankin vieläkin useimmille kallis, vaikka ei kuitenkaan pyhä tai rakas. Globalisaatio on nopeasti pienentänyt maailmaamme niin, että Eurooppa tuntuu kuin yhdeltä maalta. Melkein jokaisessa sen kolkassa tuntee olevansa kuin kotonaan, oman kulttuurin ja samankaltaisuuden keskellä. Paljon puhutaan eurooppalaisista arvoista, jotka osiltaan ovat korvanneet suomalaisia arvoja. Isänmaallisuus on saanut uusia muotoja. Se näkyy paljolti urheilusuoritusten korostamisessa. Kun siniristilippu nousee salkoon, herkistää se kenen tahansa suomalaisen ainakin hetkeksi kokemaan ylpeyttä omasta kansastaan ja pohjoisesta kodista.

Itsenäisyyden hinta
Isovanhempamme ovat eläneet sota-ajan ja sen jälkeiset vuodet, siksi he ovat sisäistäneet isänmaalliset arvot. He tietävät, minkälainen hinta tästä maasta ja itsenäisyydestä on kerran maksettu. Tästä johtuen nuoremman sukupolven on vaikea ymmärtää, miksi kansainvälisyyden korostaminen saattaa tuntua oman kotimaan hylkäämiseltä sodan kokeneelle sukupolvelle.
Sodan muistojen poispyyhkiminen lienee luonnollinen reaktio, kun halutaan rakentaa uutta ja onnellisempaa tulevaisuutta. Kuitenkin vasta viime aikoina on jälleen alettu antamaan arvoa sotaveteraaneille, lottina toimineille sekä isoäideille ja isoisille. Valitettavan moni heistä ei kuitenkaan ole enää kuulemassa kunniansa palauttamista, mutta maan pelastuminen ja itsenäisyyden säilyminen oli heidän palkkionsa.

Jeesus kutsuu rauhantekijöitä
Kristityn tehtävä on ennen kaikkea olla rauhanrakentaja. Jeesus julistaa vuorisaarnassaan heidät autuaiksi ja heitä tulee kutsua Jumalan lapsiksi. Suomen sodat kokeneet isovanhemmat saattavat olla rauhantahtoisempia kuin nuoret konsanaan, sillä he ovat nähneet sodan todelliset kasvot. He tietävät, mitä kärsimystä sota tuo. Sodassa ei koskaan ole voittajia. Sota ei koskaan ole ratkaisu tai Jumalan tahto ratkaista asiat. Herätyskristillisyyteenkin saattaa valitettavasti liittyä vääränlainen, aggressiivinen patriotismi. Tästä olemme nähneet esimerkkejä maista, joissa uskonnon ja kodin puolustamiseen on populistisella tavalla vedetty mukaan kristinusko.
Jeesus kutsuu omiansa olemaan rauhantekijöitä. ”Älä tapa”, tulisi edelleenkin olla yksi tärkeimmistä arvoistamme, jolle maamme turvallista tulevaisuutta rakennetaan.

Palmin pähkinä, RV-lehti 48/2017

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kuinka parantaa parisuhdetta?

Onnellinen parisuhde vaikuttaa kaikkeen hyvinvointiin. Se näyttäisi vaikuttavan myönteisesti jopa ihmisen terveydentilaan. Ollakseen onnellinen parisuhteessa ihmisen tulisi olla tasapainossa myös itsensä kanssa.

Parisuhde ei korvaa keskeneräisyyttä tai omaa epätasapainoa. Vaikka parisuhde on monella tapaa eheyttävä, ei se kuitenkaan voi olla vain toisen osapuolen hoitamista tai terapiasuhde. Parisuhteen eli avioliiton ei tulisi myöskään liiaksi kaventaa mahdollisuuksia toteuttaa itseään tai unelmiaan.

Pariskunnat voisivat kehittää parisuhdettaan samalla tavalla kuin fyysistä kuntoa. Samoin kuin kunnon ylläpitäminen vaatii säännöllistä treenaamista, vaatii parisuhteen hoito vähintäänkin saman ajan.


Muutoksen hyväksyminen

Tämän päivän trendi näyttäisi olevan tunnekeskeisyys. Se tekee parisuhteesta erityisen haastavan. Kuinka siis säilyttää onnellisuuden tunne avioliitossa?

Ihminen muuttuu parisuhteen aikana. Varsinkin nuorena solmitut liitot joutuvat kokemaan suuria muutoksia matkan varrella. Toisen muuttuminen voi pelottaa. Muuttuminen on kuitenkin tosiasia. Puoliso ei enää kahdenkymmen vuoden kuluttua ole samanlainen. Sairaudetkin voivat tulla matkaan elämän inhimillisyydestä johtuen.

Ainut tapa selvitä muutoksista on hyväksyä muuttuminen. Parisuhdetta ei voi rakentaa keskittymällä vain omaan hyvinvointiin. Parisuhde ei myöskään ole vain ehtoja, joita toisen täytyy sietää tai miellyttää. Elleivät molemmat saa suhteesta sisältöä, jossain vaiheessa jommankumman sietokyky loppuu.


Salaisuus arjen ihmeissä

Huippuhetkien varassa eläminen pettää, mutta arjen keskellä iloitseminen vahvistaa. Koska puolisoiden kyllästyminen toisiinsa näyttäisi olevan hyvin yleinen syy avioeroihin, arkeen pitäisi todella kiinnittää huomioita. Kalliisiin ulkomaanmatkoihin tai huippuillallisiin panostaminen ei välttämättä auta. Yhteiset juttutuokiot, rukoilu, kävelyretket tai yhteinen harrastus voivat parhaimmillaan rakentaa parisuhdetta huomattavasti enemmän kuin suurin odotuksin ladattu kaukomatka.

Työn ja ympäristön sanelemat rutiinit on joskus hyvä rikkoa ja erottaa aikaa kiireettömään yhdessäoloon. Vaikka nuoren parin elämään kuuluu usein paljon lastenhoitoa, niin siihenkin arkeen voi mahtua paljon iloisia ja pieniä yksityiskohtia, jotka antavat sisältöä parisuhteeseen. Pahimmillaan rutinoituneen ja henkisesti erille ajautuneen parin liittoa yhdistää ainoastaan lapsista huolehtiminen. Siitä tilanteesta on vain lyhyt matka romahdukseen.


Sanojen merkitys

Kunnioittava puheen sävy parantaa parisuhdetta. Ajan mittaan parit saattavat vakiintua näennäiseen turvallisuuden tunteeseen, jossa kunnioittavat ja toista miellyttävät ilmaisut vähenevät ja tilalle tulee kielteisiä viestejä. Kun toiseen suunnataan vihaisia ja kitkeriä ilmaisuja, on toisen helppo vastata niihin samalla mitalla. Tämä johtaa molemminpuolisen vastenmielisyyden tunteeseen.

Vaikka ”nalkutus” ja kritiikin esittäminen voitaisiinkin humoristisesti tulkita kuuluvan toisen luonteen laatuun, niin se tukahduttaa parisuhteen ja saa aikaan rakkausvajetta koko ajan tyhjenevässä rakkaussäiliössä. Kehuminen, kiittäminen ja hyvän palautteen antaminen ovat luonnollinen osa työpaikan rutiineja. Kuinka voisimme olettaa jaksavamme parisuhteessa ilman niitä? Pienikin rakkauden teko tai sana voi sytyttää parisuhteen uuteen roihuun. Miksi siis kitsastelisimme kunnioittavissa ja miellyttävissä sanoissa meille rakkaiden ihmisten kohdalla?

Palmin pähkinä, RV-lehti 40/2017

perjantai 22. syyskuuta 2017

Mitä on tilivelvollisuus?

Tilivelvollisuuden määritelmä on joko vapaaehtoisesti tai pakosta tehty sopimus raportoida tekemisistään jollekin taholle. Tilivelvollisuudesta on hyötyä niin työyhteisöissä kuin yksityiselämässäkin. Yrityksillä ja yhteisöillä on omat lainsäädännölliset velvoitteensa todistaa tilivelvollisuutensa tilintarkastuksessa ja hankkia luottamus vuosikokouksessa. Yksityishenkilön tilivelvollisuus perustuu useimmiten vapaaehtoisuuteen.


Sydämen salaisuudet

Hengellisessä mielessä tilivelvollisuus on mielenkiintoinen ja suorastaan raamatullinen tapa keventää sydäntä ja ripittäytyä luotettavalle henkilölle. Tämä periaate nousee Raamatun opetuksesta, jossa kehotetaan tunnustamaan synnit toinen toisillemme parantumisen ja menestymisen elementtinä (Jaak. 5:16).

Samassa hengessä Raamattu varottaa synkkien salaisuuksien ja rikkomusten peittelystä, joka on tuhoavaa. ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.” (Snl. 28:13–14).


Kyse on luottamuksesta

Väärä tulkinta tilivelvollisuudesta on ajatella, että siihen sitoutuminen viestisi luottamuksen puutteesta. Täydellisen vaelluksen myytin sijaan olisikin parempi tunnustaa kaikkien olevan vajavaisia. Paras lääke siivittää toista ja itseä parempaan on sitoutua läpinäkyvään tilivelvollisuuteen.

Käytännössä tilivelvollisuus ei tarkoita tekojen ja lankeemusten julistamista kaikelle kansalle, vaan avautumista luotetulle sielunhoitajalle tai terapeutille. Esimerkiksi työyhteisössä riittää yleensä aivan hyvin se tieto, että asiat käsitellään säännöllisesti ja työntekijän henkisestä hyvinvoinnista huolehditaan tilivelvollisuutta hyödyntäen. Luottamus syntyy siitä tiedosta, että asiat on hoidettu ja käsitelty.


Ratkaisuna tunnustaminen

Omien kamppailujen ja salaisten syntien kantaminen omassatunnossa on raastavaa. Siksi jokaisella tulisi olla edes yksi luotettu ihminen, jonka kanssa voisi jakaa henkiset kamppailunsa. Jos taistelemme yksin kiusauksiamme vastaan, vaivumme helposti kierteeseen, jossa emme selviä yksin.

Jumalan suunnitelman mukaan ihmiset tarvitsevat toisiaan. Ratkaisu parempaan ja vapaaseen elämään on ongelmien tunnustaminen. Olemme juuri niin sairaita, kuin mitä peittävät salaisuutemme pitävät sisällään. Kun tunnustamme ongelmamme, salaisuuksien voima murtuu ja matka vapauteen voi alkaa.

Ihmisen taipumus on salata heikkoutensa. Syy tähän on ylpeys. Haluamme toisten ajattelevan, että olemme kaikin tavoin tasapainoisia. Totuus on kuitenkin se, että kaikki asiat, joista emme pysty puhumaan, hallitsevat elämäämme. Ongelmat rahan kanssa, avioliitossa, seksuaalisuudessa, salaisissa tavoissamme ja ihmissuhteissa – jos pystyisimme voittamaan ne yksin, sielunhoitoa ja terapiaa ei tarvittaisi. Helpompaa on tunnustaa, että emme pysty hallitsemaan kaikkea, koska pelkkä tahdonvoima ei riitä. Tarvitsemme Jumalan ja ihmisten apua.


Tilivelvollisuus vapauttaa

Raamattu varottaa meitä tulemasta ylpeiksi ja yliluottavaisiksi itseemme nähden, sillä se on varma resepti tuhoon. Ihmisen sydän on petollinen ja paha ilman parantavan Jumalan käsittelyä (Jer. 17:9). Uudesta luomuksesta huolimatta kannamme mukanamme langennutta luontoa, joka on kykenevä mihin tahansa rikkomukseen. Emme voi hetkeäkään levätä laakereillamme tai kuvitella olevamme kiusausten ulkopuolella. Yksi tärkeimmistä työkaluista kukistaa kiusausten ylivalta on tilivelvollisuus.

Palmin pähkinä RV-lehti 38/2017


perjantai 15. syyskuuta 2017

Helluntailainen itsetunto

Suomen satavuotias Helluntailiike on joutunut sopeutumaan rooliinsa suuren kirkon varjossa ja hakee vieläkin omaa identiteettiään. Menneet vuosikymmenet, joihin mahtuu lahkolaisuuden ja edelleenkin pilkan kohteena olevan hihhulin leiman kantamista, ovat lyöneet haavansa helluntailaiseen itsetuntoon.

Sanotaan, että suomalaisten itsetunto on heikko. Sen syyksi on arvioitu milloin mitäkin, kuten pitkiä ja pimeitä talvia. Tällainen puhe on kuitenkin vailla pohjaa. Ei ole osoitettu, että suomalaisilla olisi millään tavoin muita kansoja heikompi itsetunto. Päinvastoin Suomen historia heijastaa taistelevan, itseään arvostavan ja itseensä luottavan kansakunnan ominaisuuksia.

Mihin sitten voisi perustua ajatus suomalaisten tai helluntailaisten heikosta itsetunnosta?

Päätelmät tehdään usein ulkoisen käyttäytymisen perusteella, ei syvimmän olemuksen mukaan. Jokaiseen kulttuuriin sisältyy selvät normatiiviset odotukset siitä, miten eri tilanteissa tulee käyttäytyä ja mikä on soveliasta ja mikä ei. Tästäkin syystä on oletettu, ettei helluntailaisilla ole paljoakaan annettavaa älykkääseen yhteiskunnalliseen tai teologiseen keskusteluun. Helluntailaisuutta on pidetty kategorisesti kokemuskeskeisenä kristillisyytenä. Toisaalta helluntailaisten vahvuus on ollut häpeilemättömässä esiintulossa.

Koska suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu ulkoinen vaatimattomuus, helluntailaisuus pelastusvarmuusjulistuksineen tuo siihen hienon piristyksen. Ajanmukainen musiikkityyli, tilan antaminen nuorelle sukupolvelle ja maallikoiden vahva asema ovat olleet helluntailiikkeen omaispiirteitä aina kitarakuoroajoista lähtien. Lahkolaisuuden leima ei ole helluntailaisuutta lannistanut, vaan tehnyt siitä jopa entistä vahvemman ja jollain tapaa kiinnostavan.

Kuuluminen maailmanlaajuiseen helluntaiperheeseen on tärkeä asia maamme helluntailaisille. Se vahvistaa omaa identiteettiä luterilaisessa ympäristössä. Silti suomalainen helluntailaisuus poikkeaa esimerkiksi amerikkalaisesta helluntailaisuudesta oman kulttuuriperimänsä takia. Suomalaiset helluntailaiset ovat sittenkin melko harkitsevia ja yksilöllisiä, mutta kuitenkin karismaattisia, mikä tekee herätysliikkeestä rikkaan.

Helluntailaisuudessa on omat ongelmansa. Liikkeen itsetunto on kuitenkin hyvä, kun se ei kiellä puutteitaan. Helluntailaisten ei myöskään tarvitse tasapainoilla eri uskonsuuntien keskellä, vaan heillä on täysi oikeus arvostaa itseään ja muita myös reformaation merkkivuotena 2017.

Pääkirjoitus, RV-lehti 25.8.2017

torstai 13. heinäkuuta 2017

Saako uskova olla masentunut?

Sana masentunut merkitsee lamautunutta, apeaa, alakuloista, tukahtunutta, alistuvaa, hiljaista ja nöyrää. Se tulee sanajuuresta, joka tarkoittaa väsymistä, uupumista, pulaan tai hätään joutumista. Masennus voidaan luokitella kolmella tasolla: masentuneen mielialana, masennukseen taipuvaisena persoonallisuutena ja kliinisenä sairautena. Olisi tärkeää erottaa tunteiden aallonpohja ja masennus toisistaan, koska ne ovat eri asioita. Useimmat ihmiset kokevat toisinaan tunteiden ailahtelemista ja ovat alakuloisia. On kuitenkin väärin sanoa, että olemme masentuneita, jos olemme tunteiden aallonpohjassa. Sanat masennus ja depressio olisikin varattava tarkoittamaan paljon syvempää, ankarampaa ja pitkäkestoisempaa alakuloisuutta ja surullisuutta johon tarvitaan hoitoa.

Masentuneen Jumala-kuva
Masentunut ihminen kokee Jumalan toisenlaisena kuin Raamattu opettaa. Jumala-kuva on vääristynyt. Sitä kuvaa ankara Jumala, joka on vaativa ja ankara. Tämä kalvaa ihmisen itsetuntoa, omanarvontuntoa ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Se pakottaa ihmisen ponnistelemaan omin voimin ja tekemään itsestään vanhurskaan, koska ei uskalla antautua ankaran Jumalan armoille. Se että masentunut ihminen ajatuksissaan ja myös tunteillaan kykenee omaksumaan raamatullisen kuvan Jumalasta Isänä, on tavallisesti pitkä prosessi, koska elämän takaiskut vaikuttavat myös uskonkokemuksiimme.

Masennukseen taipuvaisuus
Jotkut tutkijat ovat varmoja, että kaikilla ihmisillä on taipuvaisuus masennukseen, koska ihminen on yhtä, kuin hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä. Masennus voi olla osa täysin normaalia tilaa ja muutosta, jota ruumiissamme tapahtuu. Elämän muutokset, varttuminen, aikuistuminen, vanheneminen, lapsen syntymä ovat kaikki jaksoja, joiden kuluessa ihmiset voivat kokea masennusoireita. Meissä kaikissa on monenlaisia persoonallisuuden piirteitä, jotka stressin alla ollessamme korostuvat ja aiheuttavat ongelmia sekä itsellemme että läheisillemme. Sen sijaan että vähättelisimme masennukseen taipuvaista persoonallisuutta, voimme hyväksyä sen. Jumala voi hioa, koulia ja kasvattaa melankolisuuttamme ja käyttää sitä omaksi kunniakseen.

Masennuksen siunaus
Voiko masennuksessa olla myös jotain hyvää? On tärkeää luottaa Jumalaan, vaikka selviä vastauksia löytyisikään. Joka tapauksessa masennus palauttaa ihmisen armollisesti uudelleen siihen tienhaaraan, jossa aikaisemmin väärin valaistu omatunto on johtanut ihmisen harhaan. Masennuksen olemassaolon pohtiminen on tärkeää, koska se voi auttaa meitä näkemään sen hyödyllisyyden. Mikäli masennus saa ihmisen prosessiin, niin se voi olla uuden elämän alku. Uskovalle masennuksella voi olla erittäin parantava ja syvällinen sanoma elämän voimavarana ja jopa Jumalan kasvatusmetodi. Jumala on läsnä ihmisen masennuksessa, eikä jätä tätä vaikeuksien tullen.

Masentunut hengellisessä yhteisössä
Uskovalla voi olla taistelu siitä, voiko hän Jumalan lapsena ylipäätään olla masentunut. Vääristynyt seurakuntanäkemys voi pahimmillaan lisätä tätä tunnetta ja ahdistusta. Pahimmillaan hyvääkin tarkoittavat kristityt saattavat syyllistää masentuneen vihjailemalla kaiken olevan kiinni siitä, kuinka paljon hänellä on uskoa ja hengen voimaa. Tämä aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja masennusta. Kristus on tullut maailmaan parantamaan sairaita myös henkisellä tasolla ja seurakunnassa pitäisi olla mahdollisuus elää kaikki nämä elämään kuuluvat vaiheet iloineen ja suruineen.

Palmin pähkinä, RV-lehti 28/2017

torstai 1. kesäkuuta 2017

Mitä menestyminen todella vaatii?

Ensin pitäisi määritellä, mitä menestyminen tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Yleisesti ottaen menestymisellä tarkoitetaan uralla etenemistä, suuremman suosion saamista, taloudellisen aseman ja arvostuksen kasvamista sekä unelmien täyttymistä. Kristillisessä mielessä menestyminen saattaa kuitenkin tarkoittaa eri asioita. Ainakin keinot ja motivaatiot menestymiseen tulisivat olla erilaiset.

Kovaa työtä
Jos ajatellaan vaikkapa yrityksen menestymistä, niin menestymisen eteen joutuu usein tekemään töitä lähes vuorokauden ympäri. Samoin on urheilussa ja viihdemaailmassa. Menestymisen eteen on tehtävä valtavasti töitä ja itseään tulee pitää jatkuvasti esillä. Menestyjän herätyskello soi säännöllisesti viimeistään kello viisi aamulla. Elämän täytyy muutenkin olla kurinalaista. Kovassa kilpailussa pysähtymiseen ei juuri ole mahdollisuuksia, koska toiset ajavat tilaisuuden tullen nopeasti ohi. Vaatimattomuus ei ole hyve menestyjien piirissä. Menestymiseen tarvitaan intohimoa, sinnikkyyttä ja kovaa työtä.

Itsensä nostamista
Vaatimattomat ja toiseksi parhaat putoavat helposti kilpailun kelkasta ja jäävät unohduksiin. Menestysvalmentajat puhuvat ja opettavat menestyksen avaimena muun muassa niin sanottua SSP-metodia, eli shameless self promotonia, häpeämätöntä itsensä nostamista. Tällä metodilla tulee huomatuksi. Tärkeintä siinä on jatkuvasti nostaa itseään, pitää itseään esillä ja edistää omaa uraansa kunnianhimoisesti ja häpeämättömästi. Menestymisen huumassa ei tulisi unohtaa, että tuhkimotarinoista huolimatta menestyminen ei koskaan ole kaikkien mahdollisuus. Suuri osa ihmisistä elää köyhissä oloissa ilman koulutusmahdollisuuksia ja tarvittavaa varallisuutta. Sairaat, vammautuneet, kastittomat ja syrjityt ovat unohdettu ryhmä, joita ei voi ensimmäisenä lähestyä länsimaisella menestyskärjellä.

Menestyksen muut sävyt
Menestymisen vaativassa maailmassa monet ovat väsähtäneet. Koska jatkuvasti ei voi olla paras, ovat monet löytäneet elämästä myös muita puolia. Menestyksen mittarit ja arvot voivat vaihtua toisenlaisiksi. Menestystä tärkeämmäksi ovat nousseet myös suhde perheeseen ja läheisiin, ystävyyssuhteista huolehtiminen sekä rakkauden antaminen ja saaminen. Kovan maailman arvoissa menestymisen sijaan on tullut myös sävyjä, joissa tärkeää on lähimmäisen huomioiminen ja pyyteetön auttaminen. Ilahduttavia trendejä on etenkin nuorten keskuudessa virinnyt hyvän tekemisen ja diakonian nousu.

Mitä Jeesus opetti menestyksestä?
Jeesus opetti lainalaisuuksia, jotka ovat usein juuri päinvastaisia kuin menestysvalmentajan teesit. ”Joka teidän keskuudessaan tahtoo tulla suureksi, olkoon toisten palvelija” (Matt. 20:26). Maineen etsijöille ja kyynärpäätaktikoille Raamattu kirjoittaa ”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room. 12:10). Myös Vuorisaarnan opetukset ovat kaikki vastoin liikemaailman ja maksimaalisen voitontavoittelun periaatteita.
Voisiko menestyminen siis sittenkin olla muutakin kuin julkista suosiota ja jatkuvia voittoja? Äiti Teresan sanat: ”Jos tahdot muuttaa maailmaa, mene kotiin ja rakasta perhettäsi”, laittavat meidän pienelle paikalle. Samoin Jeesuksen sanat ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen ja joka kadottaa elämänsä minut tähteni, löytää sen”, ne pistävät meidät pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei? Raamatun sanoma on radikaali sanoma nykyajalle, jossa itsensä toteuttaminen, hyvinvointi, oman menestyksen puolesta taisteleminen, sisäinen sankaruus, voiton optimointi ja kaiken saavuttaminen ovat nousseet tärkeimmiksi asioiksi.

Palmin pähkinä RV-lehti 22/2017

lauantai 6. toukokuuta 2017

Mitä on kohotettu realismi?

Ihan ensimmäisenä on paljastettava, että kirjoittaja ei itsekään tarkalleen tiedä vastausta otsikon kysymykseen, mutta tarkastelee sitä kristillisestä näkökulmasta ja soveltaa sitä läntiseen elämyskokemuksellisuuteen.

Tv-sarjoista tuttu formaatti
Kohotettu realismi on tv-sarjoista ja elokuvista tuttu formaatti, jossa tavallisten ihmisten elämää kuvataan kiinnostavammin kuin se todellisuudessa onkaan. Tällaisissa, usein saippuasarja tyyppisissä formaateissa tapahtuu asioita, joita normaalissa elämässä ei tapahdu. Vaikka nähty ei olisikaan realistista, kiinnostaa se kuitenkin katsojaa ja tarjoaa hetkellisen pakopaikan arjesta. Kohotettu realismi maistuu makealta, mutta ei kanna normaalissa elämässä, koska yleensä elämässä ei tapahdu samanlaisia jatkuvia juonenkäänteitä kuin elokuvissa. Jokainen toimintaelokuvissa istunut mies saattaa hetkellisesti kokea samaistuvansa elokuvan sankariin, mutta viimeistään paluu arkisiin kotiympyröihin palauttaa arkirealismin.

Loppumaton elämyshakuisuus
Kysymys on elämyshakuisesta markkinataloudesta. Elämykset myyvät ja niistä pyritään saamaan irti mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Nykyihminen on valmis maksamaan elämyksestä ja sen tulee olla aina vain suurempi ja parempi kokemus. ”Elämys teoreettisesta näkökulmasta on aistien kokema tunteellinen ja unohtumaton tapahtuma, jonka aikana ihminen kokee jotain henkilökohtaista eri aistein ja tuntein. Elämys on aina jonkun oma kokemus, joka vaihtelee kokijan mukaisesti. Se on vahva tunne jostain ja se jää mieleen. Se kestää usein vain pienen hetken. Elämyksien kokemisessa on eroavaisuuksia myös sen vuoksi, että elämyksiin vaikuttaa vahvasti kokijan oma elämä ja historia.” (doria.fi).
Viihdeteollisuus on nopeasti muuttunut visuaaliseksi elämystarjonnaksi. Vetääkseen väkeä, konserttien on oltava aina vain enemmän spektaakkelinomaisia ja elokuvien yhä kalliimpien efektien täyttämää tarjontaa. Saadakseen tarpeeksi lipputuloja, jokaisessa ensi-illassa tulisi olla jotain ennennäkemätöntä.

Seurakunnan elämystarjonta
Vapaakristillinen jumalanpalvelus on valitettavasti joutumassa samanlaiseen kilpailutilanteeseen. Seurakunnastakin haetaan elämyksiä. Arkinen ei enää kiinnosta. Elämyshakuisuus ei sinänsä ole paha asia, mutta jos se kohdistuu ihmisiin ja aina vain paremman tarjonnan vaatimuksiin ollaan tiellä, jolta ei ole paluuta. Saatetaan ajautua tilanteeseen, jossa tarpeeksi isoja elämyksiä pystyvät tarjoamaan vain isot seurakunnat ja tapahtumajärjestäjät. Jos seurakunnan toiminta perustuu elämystarjontaan siinä pelossa, että sen kävijöiden pelätään tylsistyvän ja siirtyvän kilpailevaan leiriin, toimitaan harkitsemattomasti. Silloin pidetään yllä kohotettua realismia, joka ei enää ole arjessa koettua normaalia kristityn elämää.

Aidon elämyksen kokemus
Elämyksiä kuitenkin tarvitaan. Emme voi elää irrallaan kulttuurista. Seurakunnilla saa ja pitää olla ajanmukainen korkeatasoinen tekniikka, jolla se saavuttaa nykyajan elämyksiin tottuneet ihmiset. Seurakunnan tulee kuitenkin pystyä tarjoamaan myös jotain muuta. Jotain sellaista, mitä ei ”maailmasta” saa. Sen tulisi kasvattaa jäsenensä syvälle Jumalan sanaan ja ohjata heidät selviämään arjen haasteista. Pinnallinen elämyskokemus ei auta, kun vaikeudet koittavat. Paras elämys Jeesuksen seuraajalle on edelleen kokemus syntien anteeksi saamisesta, Pyhällä Hengellä täyttymisestä, lähimmäisen palvelusta ja rukouksessa koetusta jumalyhteydestä.

Anna anteeksi!

Anteeksianto tarkoittaa toisen ihmisen vapauttamista hänen tekemistään vääryyksistä meitä kohtaan. Anteeksiantamuksen ydin on löydettävissä Jeesuksen sanoista: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Nämä Jeesuksen sanat ovat ehkä maailmanhistorian merkittävimmät ja inspiroivimmat sanat. Ne sisältävät viisauden, jonka johdosta miljoonat ihmiset ovat saaneet voimaa antaa anteeksi heihin kohdistunutta vääryyttä. On ihmisluonnolle käsittämätöntä tulla teloitetuksi syyttömänä ja siitä huolimatta huokua anteeksiantoa ja rakkautta vihollisiaan kohtaan.

Ilman näitä Vapahtajamme anteeksiantavia sanoja maailma olisi huomattavasti kylmempi ja kovempi paikka. Ihmisinä emme voisi sovittaa syntivelkaamme ristiinnaulitulle. Mitkään seremoniat, liturgiat, rukoukset tai uhraukset eivät voi tätä velkaa sovittaa. Vain Jeesuksen oman anteeksiantamuksen kautta se voi olla mahdollista. Pyynnössään Isälle Jeesus pyytääkin häntä antamaan meille anteeksi syntimme. Tämän suurempaa välimiestä ja sovittajaa ihmisen ja Jumalan välillä ei voi olla.

Anteeksianto perustuu yleensä omaan anteeksipyyntöön ja synnin tunnustamiseen. Tässä kohden näemme kuitenkin poikkeuksen. Jeesus itse pyytää anteeksiantoa sotilaiden puolesta, koska nämä eivät tienneet, kuinka hirvittävää syntiä he olivat tekemässä.

Ihmiskuntaa vaivaa edelleen sama ongelma: emme tiedä, mitä olemme tekemässä. Käyttäydymme ajattelemattomasti ja olemme usein itsekkään luontomme vallassa. Loukkaamme toisiamme usein tietämättämme, ja vaikka tiedostaisimmekin virheemme, emme aina ymmärrä, kuinka syvästi tekomme voi satuttaa toista ihmistä.

Anteeksiantaminen on eräänlaista velvollisuusetiikkaa. Me rakastamme, koska se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme – ei pelkkä tunnekysymys. Jos suljemme itsemme Jumalan anteeksiantamukselta ja anteeksiantamukselta toisiamme kohtaan, edistämme osaltamme vihan, synnin ja itsekkyyden valtaa maan päällä. Nämä ovat pohjimmiltaan ne tekijät, jotka ajavat ihmisiä toisiaan vastaan, synnyttävät sotia ja tuntuvat jopa hajottavan Telluksemme.

Jeesus antoi esimerkin oikeasta mielenlaadusta kaikille kristityille ja koko maailmalle. Maailman evankelioimisen ja Jumalan rakkauden leviämisen voisi pelkistäen sanoa riippuvan siitä, annammeko anteeksi toinen toisillemme. Jos Jumala pyytää meitä näin tekemään, sen täytyy olla mahdollista, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.

Pääsiäisen suuri sanoma kutsuu meidät sovintoon sekä Jumalan että ihmisten kanssa.

Pääkirjoitus RV 9.4.2017

Jatkuva uudistuminen on elinehto

Seurakuntatyön yksi keskeisistä arvoista on uudistuminen. Uudistumisen ehtona on halu jatkuvaan muutokseen. Jatkuvalla uudistumisella on monta ulottuvuutta. Yrityselämässä uudistuminen on elinehto yrityksen menestymiselle.
Uudistuminen on prosessi, joka helposti unohtuu hyvinä aikoina. Uudistumisen voimaa ei aina ymmärretä. Hyvinä aikoina ei saisi tuudittautua hyvän olon tunteeseen ja sen ylläpitämiseen, vaan tulisi varmistaa hyvien tuulten jatkuminen myös tuleville vuosille.
Uudistuminen on eloonjäämistaistelua ja keino pärjätä. Toimialasta riippumatta organisaation ja seurakunnan tulisi koko ajan uudistua, seurata toimintaympäristöä ja olla avoin muutokselle. Uudistuminen voi kuulostaa vaikealta ja työläältä, mutta jos elämme ajassa ja ajan hermolla, uudistuminen tapahtuu kuitenkin kuin itsestään.
Uudistumiseen tarvitaan ketteryyttä ja joustavuutta. Aikaansa seuraava organisaatio ennakoi muutokset, oppii virheistä ja toimii nopeasti. Jatkuvasti uudistuvassa seurakunnassa on luonnollisesti innostunut ja motivoitunut henkilöstö sekä selvä visio siitä, mihin ollaan menossa.
Roomalaiskirje muistuttaa meitä olemaan mukautumatta maailman menoon, mutta samalla muuttumaan ja uudistumaan aina kulloisessakin ajassa. Kehotus sisältää myös hienon lupauksen. Kun uudistumme, niin samalla saamme viisauden arvioida, mikä on hyvää ja Jumalan tahto omassa ajassamme (Room: 12:2).
Menestyksen yksi vahva resepti on siis uudistuminen. Miksi emme ottaisi uudistumista jatkuvaksi elämäntavaksi? Uudistuminen pitää meidät elossa ja turvaa tulevaisuuden nouseville sukupolville.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mihin strategista ajattelua tarvitaan?

Seurakuntakentässä näkemykset tuppautuvat liian usein ajautumaan vastakkainasetteluksi. Hengellisen ympäristön strateginen ajattelu onkin jakanut yllättävän paljon mielipiteitä johtoportaissa. Joidenkin mielestä strateginen työskentely ei ole ollenkaan hengellinen tapa edetä ja toisten mielestä se on hyvinkin raamatullista.

Lyhyt- vai pitkäaikainen suunnittelu?
Strategisen ajattelun vastakohtia voisivat olla esimerkiksi toiminnan lyhytjänteinen suunnittelu ja ajelehtiminen. Tämä tarkoittaa sitä, että reagoidaan asioihin sitä mukaan kun ne tulevat eteen. Tällaisessa tilassa seurakunta ei ole johtamassa jäseniään mihinkään päämäärään, vaan katsoo aina tilanteen tullen mikä on paras ratkaisu kulloisessakin tilanteessa. Strateginen johtajuus tulisikin olla käytössä prosessimaisesti ja joustavasti koko ajan. Sen tulisi näyttää suuntaa ja inspiroida työntekijöitä pelaamaan samaan suuntaan seurakuntalaisten kanssa. Strategisen ajattelun tulisi soljua siten, että se ottaa huomioon sekä ulkoiset tekijät että sisäiset toimintatavat haluttuun päämäärään suunnistettaessa.

Mitä haluamme saavuttaa?
Strategista ajattelua tulisi johtaa kysymys “miksi”. Miksi toimimme niin kuin toimimme? Tarvitaan yhteinen käsitys siitä, mitä halutaan saavuttaa ja kuinka se saavutetaan. Jos toimintaa pyöritetään ilman minkäänlaista suunnitelmaa, niin se karkaa käsistä ja ajautuu monien tuulten vietäväksi. Jumalan kuuluu olla seurakunnan ohjaimissa, mutta toimintasuunnitelman tekijöiden täytyy kuulla Jumalan ohjaava ääni.
Seurakunnan arvot, tapa toimia ja kulttuuri vaikuttavat strategian toimivuuteen voimakkaasti. Yhdessä ne voivat estää hyvän strategian toimeenpanon, tai parhaimmillaan saada kaikki ymmärtämään mistä on kyse ja inspiroitumaan toimintaan.
Strategia mappihyllyssä tai paperilappusena aulassa ei johda mihinkään. Strategia tulisi sisäistää niin, että se tulee selkärangasta, muuten vallitseva kulttuuri tuhoaa sen muutamassa hetkessä.

Mitä toimintaympäristö sanelee?
Strategiassa täytyy ottaa huomioon monia asioita. Seurakuntien toimintaympäristö on muutoksessa, joten täytyy pohtia kykeneekö seurakunta selviämään siinä, vai taantuuko se hiljalleen kuihtuvaksi yhteisöksi. Taantumassa on liian myöhäistä alkaa ensimmäistä kertaa ajattelemaan tai kokeilemaan uutta toimintatapaa. Seurauksena voi olla sarja erilaisia kokeiluja. Ajelehtivassa tilanteessa on houkutus tarttua maailmalla liikkuviin syötteihin. Moni seurakunta on toimii juuri näin. Kun on kuultu, että esimerkiksi soluseurakuntamalli tai etsijäystävällinen jumalanpalvelus on saanut aikaan kasvua jossain päin, niin otetaan nopeasti käyttöön kopio, joka ei kuitenkaan toimi omassa toimintaympäristössä. Iso kysymys onkin, mikä on juuri meidän kaupunkimme erityispiirre ja tarve? Esimerkiksi nuorekas opiskelijakaupunkiympäristö asettaa omat haasteensa. Toisaalta taas puhtaasti työläis- tai maatalousvetoinen paikkakunta asettaa toiminnalle kokonaan eri haasteet.

Mitä Raamattu sanoo?
Raamatussa on paljon esimerkkejä Jumalan antamista toimintasuunnitelmista Israelin kansalle, kuninkaille ja profeetoille. Myös Paavalin päämäärätietoisen elämän mottona oli ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Kor. 9:26).
Kasvu ei kuitenkaan tule pelkästään strategialla. Siihen tarvitaan lisäksi rukousta ja valmistautumista. ”Jos rauta on tylsynyt eikä teränsuuta tahkota, täytyy ponnistaa voimia; mutta hyödyllinen kuntoonpano on viisautta.” (Saarn. 10:10).

Palmin pähkinä RV-lehti 07/2017.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vanha ei ole taakka

Elämme hektisessä länsikulttuurissa, jossa ei juurikaan katsella taaksepäin. Eteenpäin on menevän mieli, kuten sanonta kuuluu. Tämä on hyvä asenne, mutta helposti meiltä unohtuu se voimavara, joka vanhassa olisi tarjolla.

Suomalainen yhteiskunta on rakennettu edellisten sukupolvien kovalla työllä. Se perusta, jolle nykyinen hyvinvointimme rakentuu, ei ole itsestäänselvyys. On arvokas asia, että aikamme ihmisten ei tarvitse nähdä vilua ja nälkää, mutta näin ei aina ole ollut. Jopa nykyisillä vanhuksilla ja veteraaneilla on karmaisevia kertomuksia köyhyyden runtelemasta Suomesta. Etuuksiemme pohjaksi on maksettu kova hinta, ja siksi ei ole samantekevää, kuinka jatkamme rakentamista tuolle perustalle.

Tämän voisi aivan hyvin rinnastaa myös seurakuntaelämään. Harjoitamme toimintaamme pitkälti edellisen sukupolven rakentamissa velattomissa rukoushuoneissa. Olemme saaneet arvokkaan lahjan ja valmiudet tavoittaa oman sukupolvemme etsijät. Se, kuinka osaamme hyödyntää tätä voimavaraa, riippuu kokonaan meistä itsestämme. Meille jätetty pääoma on kuin perintö, jonka huoneenhaltijoina meiltä vaaditaan viisautta toimia tehokkaasti sekä kykyä osoittaa kunnioitusta edellä kulkeneille.

On selvää, että vanhat työtavat eivät saa aikaan kasvua nykyajassa. Tämä on käynyt selväksi jo jonkin aikaa sitten. Se ei kuitenkaan tarkoita perustan purkamista. Perusta, jolle seurakuntamme ovat rakennetut, on vahva. Jumalan sana ja raamattu-uskollisuus ovat perustuksia, joista ei missään olosuhteissa pidä antaa periksi. Tällä perustalla seurakunnat voivat edelleenkin kasvaa ja tavoittaa aikamme urbaanit ihmiset.

Vanha ei ole taakka, mutta vanhoista toimintatavoista ei tarvitse kynsin hampain pitää kiinni. Maailma muuttuu silmissämme nopeammin kuin koskaan. Digitalisaation vauhti haastaa jopa xsukupolven. Ne sovellukset, alustat ja tavat, joilla nyt toimitaan, vanhenevat jopa parissa vuodessa. Tästä syystä seurakunnissa tarvitaan näkijöitä ja profeettoja, jotka voisivat nähdä pidemmälle. Ei ole mitään syytä, miksi seurakunta ei voisi olla tiennäyttäjä ja edelläkulkija nykymaailman murroksessa.

Parasta muutoksen vauhdissa on Jumalan suvereenisuus omassa suunnitelmassaan. Hän toteuttaa oman missionsa maailmassa, ja se tapahtuu huolimatta siitä, pysyvätkö seurakunnat Kaikkivaltiaan vauhdissa vai eivät.

Uuteen aikaan ja uuden vuoden haasteisiin on luottavaista lähteä vanhalta perustalta mutta uuden näyn siivittämänä.

Pääkirjoitus RV-lehti 1/2017

maanantai 19. joulukuuta 2016

Kuinka murehtimisesta pääsee vapaaksi?

Murehtiminen tekee elämästä raskasta. Sitä voisi kuvailla myös levottomuudeksi, ahdistukseksi tai epämääräiseksi peloksi, johon ei ole mitään tiettyä syytä. Murehtija elää kuluttavaa elämää. Hänellä on jatkuvasti tunne, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Kyseessä on eräänlainen luottamuksen puute elämän kantokykyyn. Joiltakin murehtiminen vie kyvyn elää nykyhetkessä. Murehtiessa monet iloiset asiat jäävät huomaamatta ja elämästä nauttiminen käy lähes mahdottomaksi.

Salakavalasti hiipivä huoli
Jostakin syystä toiselle pienet asiat näyttävät suurilta murheilta ja toisille isotkin vaikeudet ovat helposti selätettäviä pikku juttuja. Onkin syytä kysyä, onko olemassa asioita, jotka olisi vain parasta ohittaa antamatta niiden järkyttää mielenrauhaamme. Koska jokaisen psyyke on erilainen ja reagoi asioihin eri tavalla, olisi tärkeää tunnistaa mieltä järkyttävät asiat ajoissa ja ottaa niin sanotut ”pienet ketut kiinni”, ennen kuin ne ehtivät saada aikaan tuhoa (Laulujen laulu 2:15). Jeesus itse antoi ohjeen: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö” (Joh. 14:27). Periaatteessa nämä sanat osoittavat, että on mahdollista pysyä rauhallisena ja pelottomana silloinkin, kun huomaamme huolen hiipivän puseroon.

Murehtimisen seurauksia
Taipumus murehtimiseen voi johtua monesta eri syystä, esimerkiksi menneisyydessä koetuista pettymyksistä tai sielun haavoista. Niistä vapautuminen ei ole helppoa, mutta Jumalan sana ohjaa meitä parantumaan ja asettamaan luottamuksemme häneen.

On luonnollista, että pitkäaikaisella murehtimisella on myös terveydellisiä vaikutuksia. Koska murehtiminen on stressin sukulainen, pitkittyessään se voi johtaa esimerkiksi unettomuuteen, vatsavaivoihin, verenpaineen nousuun ja sydänsairauksiin. Kristittyinä meidän on uskottava myös näkymättömään maailmaan, jossa meistä pyritään tekemään kireitä, huolestuneita, rauhattomia ja tasapainottomia. Tässä tilassa uskova on erityisen altis lankeamaan virheisiin.

Hetkessä elämisen voima
Kielteisistä asioista ei voi koskaan päästä kokonaan eroon, vaan elämässä tulee jatkuvasti vastaan onnettomuuksia ja pettymyksiä. Sielun tasapaino riippuu pitkälti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme. Psalmissa (118:24) kehotetaan kiinnittämään huomiota tämän päivän positiivisiin asioihin ja niistä nouseviin ilon aiheisiin: ”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä.” Ilottomuus johtuu osaltaan siitä, että emme osaa elää tässä hetkessä. Taipumuksemme on tunnetasolla elää tulevaisuudessa ja tavoitella niitä asioita, joista haaveilemme. Toiset taas kamppailevat menneisyyden epäonnistumisten kanssa. Yhtä kaikki meidän tulisi oppia nauttimaan hetkestä, joka meille on annettu, ja laittamaan luottamus Jumalaan, joka pitää huolen tulevaisuudestamme ja menneisyydestämme.

Kaikki murhe ei ole pahasta
On olemassa myös tervettä huolta ja murhetta, joka on ihmiselle hyödyksi. Se saattaa liittyä esimerkiksi oman elämäntavan muuttamisen tarpeeseen. Murheellinen tulee olla myös läheistemme tai yhteiskuntamme rappiotilasta. Vanhemmat kantavat luonnollisesti huolta myös omista lapsistaan. Kaikesta murehtimisesta ei siis tarvitse päästä vapaaksi, mutta tuhovasta murheesta on olemassa Vapahtajan valmistama tie ulos. Se johtaa sielun terveelliseen ja luottavaiseen lepotilaan.

Palmin pähkinä RV-lehti 50/2016

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kärsitkö lentopelosta?

Paljastetaan heti alussa, että kysymys ei ole lentokoneella lentämisestä. Kysymys on itsenäistymisestä ja omien siipien kantovoiman kokemisesta.

Kotipesä on turvallinen. Niinhän se on linnullakin. Kotipesässä on totuttu siihen, että sinne tuodaan ruoka suoraan suuhun ja kaikki tarpeet täytetään. Kotipesäelämä olisi täydellistä, mutta niin ei voi jatkua ikuisesti. Pesään jääminen on epätervettä ja tyrehdyttää jatkuvuuden, jonka luonto on säätänyt.
Ensimmäiset yritykset omilla siivillä lentämiseen on otettava ennemmin tai myöhemmin. Se on luonnollisesti kova paikka. Kova maailma on ympärillä ja kylmät tuulet puhaltavat uhkaavasti. Ensimmäinen lentoyrityskin saattaa päätyä ikävästi. Seurauksena voi olla totaalinen mahalasku. Siihen ei pidä kuitenkaan jäädä. Lintu on luotu lentämään ja siivet kantavat aivan varmasti kunhan niitä vain käyttää. Samoin kantaa myös ihmisen elämä. Pikkuhiljaa, vanhempien ja hyvien opastajien tuella, myös pieni ihminen alkaa kokea onnen hetkiä itsenäistymisen ihanalla tiellä.
Paikalleen jääminen ja ympäristön pelkääminen asettaa ihmisenkin vaaraan. Elämän syliin on vain hypättävä ja seikkailusta nautittava vaikka se kuinka pelottaisi. Itsenäistymisen vaiheet tekevät joskus kipeää ja takaiskuja tulee, mutta menneeseen ei kannata haikailla.
Mihin pieni ihminen voi sitten omissa lentoyrityksissään ja itsenäistymisen haasteissa luottaa? ”Jumalaan, joka kulkee taivasten yli sinun apunasi ja korkeudessaan pilvien päällitse. Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” 5. Moos.33:26-27

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kuinka seurakuntakuria tulisi harjoittaa?

Arvostelu ja arviointi näyttäisi olevan nykyisin kovin suosittua sosiaalisessa mediassa. Tämä ajan trendi nostaa esiin kysymyksen, millä edellytyksillä kristitty voi ojentaa muita seurakunnan jäseniä?

Ei yksilöoikeus
Jeesus selvästikin paheksui arvostelukeskeistä toimintaa. "Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi ´Annapa kun otan roskan silmästäsi, kun omassa silmässäsi on hirsi?" (Matt. 7:3–4.)
Kirjeissään Paavali kyllä kehottaa käyttämään seurakuntakuria, mutta missään kohden ei anneta ymmärtää, että se olisi yksilökristityn oikeus tai velvollisuus. Myös Paavali kielsi yksilöuskovia olemaan tuomitsematta ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee (1. Kor. 4:5).
Nopeasti ja tutkimatta on mahdotonta tietää henkilön käyttäytymisen syvimpiä syitä. Koska vain Herra yksin näkee ihmisen käytöksen syvimmät vaikuttimet, siksi vain hän kelpaa tuomariksi. Tällä perusteella olisi syytä olla varovainen ja pidättäytyä liian voimakkaasti arvostelemasta toisia heidän vaelluksestaan.

Kollektiivinen päätös
Seurakuntakurin kannalta huomionarvoinen seikka on, että koskaan sitä ei alkuseurakunnassakaan tehnyt vain yksi henkilö. Kaava oli sen kaltainen, että johtajat nuhtelivat henkilöä haitallisesta käytöksestä henkilökohtaisesti ja hänelle rakennettiin niin sanottu palautuspolku. Vasta siinä tapauksessa, kun henkilö ei monista yrityksistä huolimatta suostunut muuttamaan käytöstään, asia vietiin kollektiivisesti seurakunnan kokoukseen. Tätä seurannut määräaikainen erottaminen oli koko seurakunnan tekemä ratkaisu.
Paavalin kurinpidollisena motiivina näytti olevan sopimaton käytös ulkopuolisten silmissä, joka vei uskottavuuden evankeliumin sanomalta. Myös Pietari totesi, ettei ole häpeä kärsiä siksi, että on kristitty, mutta "Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana" (1. Piet. 4:15). Lisäksi Paavali varoitti viemästä riitoja pakanoiden ratkaistavaksi, koska pyhät tulevat tuomitsemaan maailmaa ja enkeleitä. Tästä syystä heillä tulisi olla arviointikykyä jo nyt (1. Kor. 6:19).

Äärimmäinen pakkokeino
Näyttää siltä, että seurakuntakuria käytettiin varsin harvoin. Se oli äärimmäinen pakkokeino, jota käytettiin sen jälkeen, kun kaikki muut korjaamisyritykset olivat epäonnistuneet. Kun seurakunta päättää toimia näin, heillä itsellään tulee olla vilpitön armahdetun syntisen asenne. Toisia tulisi aina kohdella samoin kuin Kristus on kohdellut itseä (Ef. 4:32).
Uskovia vaanii jatkuvasti se vaara, että he kiirehtivät tuomitsemaan toisissa omat syntinsä. Paavali sanoo, että jos joku tavataan tekemästä väärin, häntä on ohjattava lempeästi (Gal. 6:1). Siksi ei pidä myöskään unohtaa, että lopullista tuomiovaltaa käyttää seurakunnan pää Jeesus Kristus.

Tarkoituksena hyvä lopputulos
Nykyisin lainsäädäntö asettaa omat ehtonsa ja rajansa seurakuntakurin harjoittamiselle. Raamatun henki soveltuu kuitenkin hyvin myös tähän aikaan. Sen tarkoitus on aina ihmisen paras ja sielun pelastuminen.
Seurakunnissa yli kirkkokuntarajojen on menneinä vuosikymmeninä tapahtunut paljon tuhoa ja ihmisten kaltoinkohtelua, kun yksittäiset seurakuntalaiset ovat taitamattomasti harjoittaneet seurakuntakuria. Oikeutta ei tule ottaa omiin käsiin. Tulee toimia oikein ja Raamatun ohjeiden mukaisesti. Haavoille lyötyjä on liikaa.

Palmin pähkinä RV 44/2016

perjantai 9. syyskuuta 2016

Mitä asenne ratkaisee?

Raamattu puhuu asenteesta yllättävän paljon. Ei suoranaisesti sillä nimellä, mutta selvästi siihen viitaten. Pelkästään Hengen hedelmästä ja lihan teoista kertovassa osuudessa voidaan sanoa, että asenne todellakin ratkaisee.

Kysymys on siitä, kuinka suhtaudumme toisiin ihmisiin, itseemme ja ympäristöömme. Voimme asenteellamme saada aikaan paljon pahaa tai paljon hyvää.

Ilmapiirin myrkyttäjä

”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä. Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut (Ef. 4:31–32).”

Asenne on sisäinen olemuksemme. Se tulee näkyviin päivittäisessä käyttäytymisessämme. Sanoohan Raamattukin, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Asenteella on tapana näkyä ihmisestä sanoittakin. Ulkoiset eleet ja sanat paljastavat pohjimmaiset tunteet.

Seurakuntaelämässäkin tulisi opettaa asenteesta. Yleiseen ilmapiiriin vaikuttaa muun muassa se, minkälaisella asenteella ihmiset tulevat jumalanpalvelukseen. Arvosteleva ja kritisoiva asenne tarttuu. Palveluiden vaatiminen kavahduttaa, ja kylmät kohtaamiset etäännyttävät. Sen sijaan siunaava asenne rohkaisee: palvelualttius ilahduttaa, ja rakkaudelliset kohtaamiset lämmittävät.

Jos paha asenne leviää, se voi upottaa pahimmassa tapauksessa koko seurakunnan. Ilmapiiri kärsii, ja luottamukselliset ihmissuhteet romuttuvat. Sama pätee työyhteisöön. Huono asenne luo vain häviäjiä, kun itsesuojeluvaistoiset vaihtavat maisemaa.

Menestymisen väline

Asenne omaan elämään on myös äärimmäisen tärkeä. Tästä osoituksena ovat muun muassa monet vammautuneet urheilijat, jotka eivät ole antaneet periksi suurtenkaan koettelemusten edessä. Tätä kutsutaan tutkimuksissa kasvun asenteeksi (growth mindset). Se lähtee siitä, että ominaisuudet ovat muokattavissa. Oli lähtöasetelmamme mikä tahansa, pystymme parantamaan omia lähtökohtiamme asenteen avulla.

Riittävällä harjoituksella ja oikeanlaisella asenteella haaste kuin haaste on ratkaistavissa. Muuttumattomuuden asenteen omaksuneet ihmiset pitävät vaivannäköä ja haasteita turhina. He välttävät negatiivista kritiikkiä ja pitävät toisten menestystä uhkana. Kasvun asenteen ihmiset puolestaan näkevät vaivannäön kehittymisen mahdollisuutena. He rakastavat haasteita, oppivat kritiikistä ja näkevät toisten menestyksessä inspiraatiota ja oppimisen mahdollisuuksia.

Jotain tällaista oli myös Raamatun kahdella miehellä, Joosualla ja Kaalebilla. Uskon asenne ratkaisi juutalaisen kansan pääsyn luvattuun maahan.

Ongelman keskipiste

Kerran Ranskassa käydessäni päätin tuoda mukanani ranskalaista juustoa tuliaiseksi. Luulin sen olevan hyvä idea, mutta totuus oli toinen. Juustosta tuli autooni niin kuvottava haju, että sen kitkemiseen vaatteista, matkalaukuista ja autosta kului viikkoja.

Luin hiljattain tarinan miehestä, jonka vaatteisiin myös oli tarttunut ranskalaista juustoa. Työpaikallaan hän tiuski työtovereilleen kitkerästä hajusta ja levitti hajun lisäksi ilmapiiriin pahaa mieltä. Viimein mies tajusi hajun lähtevän hänestä itsestään. Mies oli itse ongelman keskipiste.

Samoin toimii asenteemme. Se sävyttää suhtautumistamme kaikkeen lähellämme tapahtuvaan, joko myönteisesti tai kielteisesti.

Palmin pähkinä RV-lehti 36/2016

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Saako elämästä nauttia?

Kysymys saattaa kuulosta naiivilta, mutta tarkemmin ajateltuna se on monille kristityille ongelma. Suhde maailmaan ja sen tarjoamiin iloihin on kaksijakoinen. Kristitty kokee olevansa kahden maan kansalainen. Varsinainen kotimaa on taivaassa, mutta jalat ovat vankasti maan kamaralla. Lukiessamme Raamattua, käsityksemme sen aikaisista ihmisistä on kapeakatseinen. Syntyy mielikuva, että ihmisillä oli kovin paljon töitä, kärsimyksiä, sairauksia ja vain vähän vapaa-aikaa. Näiden lisäksi elämään näkyi mahtuvan joka päivä kotiseurakunnan jumalanpalvelus.

Vaikeita kysymyksiä
Nykyään on paljon vapaa-aikaa, mahdollisuuksia huvitella ja matkustaa. Onko siis oikein käyttää aikaa vain itsensä iloksi? Onko oikein, että kristitty kuluttaa vapaa-aikaansa esimerkiksi kirjoja lukien, elokuvia katsellen tai hyvästä ruoasta nauttien?
Onko Raamatussa perusteluja tällaiselle elämäntyylille? Entä rahankäyttö? Kuinka paljon rahasta voi käyttää Jumalalle uhraamisen ohella itseensä? Voiko kristitty siis elää edes osaltaan samankaltaista elämää kuin jumalaton?

Ennenkin iloittiin
Raamatun mukaan juutalaisuudessa osattiin juhlia. Iloiset hääjuhlat kestivät jopa seitsemän päivää. Myös jotkut Jumalan itsensä määräämät juhlat kestivät useita päiviä, jopa viikon. Juhlista syntyy mielikuva iloisesta elämästä nauttivista ihmisistä. Myös sapatin merkitys painottuu lepoon ja puhtaaseen olemiseen. Jumala painotti hyvin ankarasti, että sapattina pitää levätä. On selvää, että Uusi testamentti sisältää Jumalan ilmoituksen ja pelastussuunnitelman, eikä sen rivejä ole käytetty kuvailemaan ihmisten arkielämää. Toisaalta joistain kertomuksista, kuten Kaanaan häistä saa viitteitä ihmisten vapaa-ajanvietosta. Jos Raamatun kuvaukset ihmisten elämästä ovat rankkaa ja ankeaa kertomaa, se on johtunut pääasiassa köyhyydestä, ahneudesta tai Jumalan käskyjen väärin tulkitsemisesta. Jumala on kuitenkin luonut elämän ihmistä varten: "Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten." (Mark. 2:27)

Tarkoitettu elämään
On sanottu, että lähes kaikki harhaopit alkavat siitä, että luotua elämää vähätellään tai se tuomitaan. Jumala on luonut ihmisen lopulliseksi päämääräksi ikuisen elämän, mutta sitä ennen ihminen on luotu tähän aikaan. Tämä elämä on tarkoitettu täysillä elettäväksi, eikä askeettisuutta tavoittelevaksi. Jeesuskin eli normaalia elämää jopa siinä määrin, että fariseukset ja lainopettajat halveksivat häntä. Heidän mielestään hengellisen opettajan olisi pitänyt olla askeettisempi. ”Ihmisen Poika on tullut, hän syö ja juo, ja te sanotte: "Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!" (Luuk. 7:34)
Saarnaaja kiteyttää elämästä iloitsemisen hyvin vapauttavasti: ”Niinpä olenkin havainnut, että on oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä, jota ihminen näkee vähinä Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla; sellainen on hänen osansa. Jumalan lahja on sekin, että hän antaa rikkautta ja omaisuutta ja sallii ihmisen käyttää sitä ja saada siitä osansa ja iloita kaiken vaivannäön keskellä. (Saarn. 5:17-18)

Ei siis ole väärin nauttia Jumalan lahjoista ja elämän kaikista hyvistä asioista. Jumala kieltää synnin tekemisen ja varoittaa itsekkyydestä. Siksi hän onkin käskenyt, että lähimmäistä tulee rakastaa niin kuin itseään. On oikein jakaa omasta hyvinvoinnistaan, mutta lähimmäistä ei kuitenkaan käsketä rakastaa enemmän kuin itseään. Kun sen oikein ymmärtää, niin löytää tasapainon.

Rv-lehti 29/2016 Palmin pähkinä

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Onko oltava tietynnäköinen, että voi kantaa tiaaraa?

Kirja-arvio. Meri-Hannele Palmi, Olet silmäterä. Detaché. Bookhouse, nid. 50 s.
Runokirjan kirjoittaminen ja kustantaminen on nykyään suuri haaste. Runokirjat eivät myy siinä missä suositut pokkarinovellit. Silti runoja tarvitaan. Runot peilaavat sielunmaisemia ja puhuttelevat lukijoita henkilökohtaisella tavalla. Jos runous kuolee, kuihtuu samalla ilmaisun rikkaus. Runoista olisi pidettävä kiinni ja niitä tulisi julkaista runsaasti. Runoilijan haasteena on oman nimen tunnettavuus. Siksi runoilijan tulisikin julkaista runojaan eri medioissa tullakseen tutuksi. Tunnetun runoilijan runoihin luotetaan enemmän, vaikka vasta-alkaja olisi tyylissään taitavampi.
Tähän haastavaan kenttään on oman runokirjansa kirjoittanut Meri-Hannele Palmi. Kirja, Olet silmäterä. Detaché, on kirjoittajan esikoisteos. Kirja sijoittui 5. sijalle Bookhousen "Kirjan vuosi 2015" -kilpailussa. Kirja on helppolukuinen ja sen hotkaisee kerralla. Riimit eivät ole perinteistä loppusointuvaa runoutta, vaan syvällistä ja taitavaa kerrontaa. Rivien välistä voi lukea kirjoittajan sielunmaisemaa ja siihen on helppo samaistua omalla tavallaan. Teos koostuu muutamasta osastosta, jotka vievät lukija erityyppisiin mielenmaisemiin. Rikas kielenkäyttö tekee vaikutuksen. Kirjoittaja on selvästi perillä monimerkityksellisten maailmankuvien kanssa. Teoksessa on yhtenäinen tematiikka, joten lukija pysyy kokoajan mukana kirjoittajan kuljettaessa lukijaa kohti loppuhuipennusta. Lopussa tuntuu, että kirja loppui liian nopeasti kesken, mutta jokin sisällä kutsuu lukemaan ja pohtimaan syvällisiä tekstejä uudestaan ja uudestaan. Toivottavasti kirjoittajalta tulee pian lisää luettavaa.
Runokirja soveltuu parhaiten moderniin tyyliin tottuneille nuorille ja nuorille aikuisille, mutta vanhempi lukija ei varmasti jää kylmäksi jos vain uskaltaa heittäytyä uusille ulapoille.

Onko oltava tietynnäköinen, että voi kantaa tiaaraa?
Kolmas päivä. Koko illan katselin mustavalkoista, miten ilmaantui siipiä suuhun, nilkkoihin ja niskaan. Vaikea sanoa näytitkö enemmän feoilta vai enkelipojilta. Minuun alkoivat kasvaa nuo piruetit, kärrynpyörät, maassakierimiset, käsien hennot kaaret ja tauot, joita teit.

"Kuinka kauniisti astelet kengissäsi, sinä ruhtinaan tytär! Sinun lanteesi kaartuvat kuin kaulakorut, taiturin kätten tekemät."

Nimesin sinut: kun niobesiipiset lentävät ikkunoista läpi.


Linkki kirjoittajan runosivulle: https://www.facebook.com/KuninkaanTyt%C3%A4r-runohuone-686961371342407/

torstai 9. kesäkuuta 2016

Murtumispisteessä

Luukkaan evankeliumissa on kuuluisa kertomus Pietarin kalansaaliista, joka oli niin suuri, että verkot eivät meinanneet kestää saaliin painoa. Kun verkot olivat murtumispisteessä ja repeilivät, Simonin täytyi kutsua naapuriveneitä apuun. Näin kalat saatiin veneisiin. Saalis oli niin suuri, että Luukkaan mukaan kaikki veneet tulivat täyteen kaloja. Kun Simon Pietari hämmästeli kaikkea tätä, Jeesus antoi hänelle uuden ammatin vanhoilla metodeilla: Pietarista tehtiin ihmisten kalastaja.

Ei ole kaukaa haettu ajatus, että voidaksemme suoriutua tehokkaasti aikamme evankelioimishaasteesta tarvitsemme muiden seurakuntien apua ja yhteistyötä. Silmiemme tulee lopullisesti avautua tälle tosiasialle. Tämän haasteen edessä joudumme toteamaan, että emme selviä siitä yksin. Ihmisten evankeliointiin tarvitaan seurakuntien, kirkkokuntien ja myös yksittäisten uskovien yhteistyötä. Ellemme toimi yhdessä, vaarana on verkkojen repeytyminen ja saaliin valuminen kokonaan pois käsistä. Se ei olisi kenenkään etu.

Ihminen lienee pohjimmiltaan ahneuden myrkyttämä. Itsekkyys ei kuitenkaan johda hyvään lopputulokseen. Myös herätyskristillisten toimijoiden suurimpia syntejä on kunnian ja glorian kalasteleminen itselle. Jokainen haluaisi julkaista tietoja tapahtumien kävijämääristä ja työn tuloksista reilusti yläkanttiin. Hengellisessä viestinnässä tapahtuu edelleenkin paljon liioittelua ja kuvakulmien muotoilua.

Viestinnällisesti positiivisuus ja liikehdintä ovat aina piristävä asia, joka voi saada aikaan lisää hengellistä liikettä. Kaunisteltujen tulosten varaan ei kuitenkaan voi rakentaa, eikä niiden pohjalta pitkälle pötkitä.

Pietarilla oli varaa kutsua muita apuun suuren haasteen edessä. Niin tulisi olla meilläkin.

Maailmamme on monella tapaa murtumispisteessä. Haasteita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olemme tulleet aikaan, jossa yksin tekemiseen ei ole järkeä tuhlata voimavaroja. Tämä koskee omaa herätysliikettämme, mutta myös suhdettamme muihin kristillisiin toimijoihin.

Kyse ei ole ainoastaan evankelioinnista. Kyse on paljon muustakin. Ei esimerkiksi ole järkevää, että diakoniassa kaikki saman paikkakunnan seurakunnat keskittyvät ruoka-apuun. Ihmisillä on muitakin tarpeita. Seurakuntien olisikin hyvä miettiä, miten kukin niistä voisi omilla vahvuuksillaan toimia yhteisen päämäärän hyväksi.

Olisiko nyt viimeinkin jo aika, jolloin pirstaloitumisen ja oman edun sijaan alkaisimme katsoa yhteistä hyvää? Kun verkot ovat murtumispisteessä, on vain hetki aikaa valita yhteisen ison hyvän ja laihan oman edun välillä.

RV-lehti 24/2016, pääkirjoitus.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Mikä ihmeen helatorstai?

Todennäköisesti tietyt kirkolliset juhlapyhät ovat helluntailaisille yhtä vieraita kuin niin sanotuille tavallisille tallaajillekin. Syynä voi olla se, että kirkkopyhät eivät kiinnosta ja ne koetaan luonteeltaan korkeakirkollisiksi.

Kirkkopyhiä ei ole huomoitu

Helluntailainen jumalanpalveluskäytäntö ei noudata juuri minkäänlaista opetussuunnitelmaa, eikä näin ollen myöskään huomioi kirkkopyhiä jumalanpalvelusten saarnateksteissä. Poikkeuksen tekevät pääsiäinen ja joulu. Edes helluntai ei näytä olevan helluntailaisille erikoisempi päivä. Ainakaan sitä ei ole hyödynnetty mahdollisuutena kertoa esimerkiksi ulkopuolisille helluntailaisuudesta tai helluntain tapahtumista.

Helatorstai on vieras käsite

Helatorstai saattaa nimenä aiheuttaa sen verran päänvaivaa, että se täytyy googlaamalla selvittää. Siinä ei toisaalta ole mitään hävettävää, onhan helatorstai nimenä hyvinkin hämmentävä ja jollakin tapaa harhaanjohtava. Kyse on siis Kristuksen taivaaseen astumisen päivästä, joka ei valitettavasti enää pitkään aikaan ole ollut suomalaisten silmissä merkittävä kirkkopyhä.Helatorstaita vietetään aina 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Helatorstain kriisiä kuvastaa sekin, että hallitus kaavailee sen muuttamista palkattomaksi vapaapäiväksi vuosityöaikaa lyhentämättä. Helatorstailla on kuitenkin hyvin pitkät perinteet. Sitä on vietetty kristikunnassa erillisenä juhlana jo 300-luvulta lähtien. On harmillista, että Kristuksen taivaaseen astumisen päivän nimi on muutettu helatorstaiksi, joka juontuu ruotsin kielen sanoista ”helig torsdag” ja tarkoittaa pyhää torstaita.

Helatorstailla on merkittävä sanoma

Helatorstailla voisi olla merkittävä sanoma kristillisen lähetystehtävän kannalta. Kristuksen taivaaseen ottamisen jälkeen opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat evankeliumia kaikkialla. Helluntaipäivänä heidät täyttänyt Pyhä Henki vahvisti heitä, ja niinpä heidän kauttaan tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja, juuri niin kuin Jeesus oli luvannutkin. Helatorstaihin liittyy myös voimakas eskatologinen näkökulma. Kristuksen taivaaseen ottamisen yhteydessä opetuslapset jäivät katsomaan haikeina taivaalle, mutta pian kaksi valkopukuista miestä (jotka todennäköisesti olivat enkeleitä) palautti heidän ajatuksensa maan pinnalle sanoen: "Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän" (Ap. t. 1:11).

Lupaus Kristuksen paluusta

Helatorstaihin liittyy siis yhtä aikaa lähetystehtävän käytäntöönpano ja lupaus Kristuksen paluusta aikojen lopulla. Helatorstain tulisikin muistuttaa meitä siitä, että kristillinen lähetystehtävä on vielä pahasti kesken eikä Kristus voi palata ennen kuin tämä tehtävä on loppuun saatettu. Samaan aikaan kristittyjen olisi hyvä muistaa, että Jeesus on astunut Jumalan luokse taivaisiin, istunut Isän Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle ja hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän on kerran saapuva takaisin ja tuleva herruudessaan tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kristillisillä kirkkopyhillä olisi paljon annettavaa helluntailaiselle jumalanpalvelukselle ja hartauselämälle. Toivottavasti voisimme laajemmin ottaa käyttöön kirkkopyhien tarjoaman laajan sanoman ja hyödyntää niitä opetussuunnitelmia tehdessämme.

Palmin pähkinä. RV-lehti 19/2016


tiistai 10. toukokuuta 2016

Kevätenergiaa vai masennusta?

Kun kevät koittaa ja aurinko paistaa, useimmat ihmiset kokevat energian nousevan. Kaikille ei kuitenkaan tapahdu näin. Jotkut potevat kevätmasennusta. Masennuksen hoitoon on olemassa useita eri vaihtoehtoja, jotka riippuvat masennuksen tasosta. Masentunut mieliala menee useimmiten ohi itsestään, mutta suositeltavia asioita sen hoitoon ovat lepo, liikunta, rentoutuminen, hyvän kirjallisuuden, muun muassa Raamatun ja Psalmien lukeminen.
Apu on aina sovellettava tarpeeseen. Useimmille ihmisille riittävä apu on keskustelu ammattitaitoisen auttajan kanssa. Jumalan hoitoon on myös hyvä luottaa. Tässä olennaisena kysymyksenä on Jeesuksen esimerkin mukainen kysymys, jonka hän yleensä esitti: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Masennuksesta ja pahasta olosta kärsivälle tämä on hyvä kysymys, johon on riemullista vastata positiivisesti ja loppuprosessi on Jumalan käsissä.
Voiko masennuksessa seurata myös jotain hyvää? Miksi masennuksen pitää tulla? On tärkeää säilyttää luottavainen mieli, vaikka selviä vastauksia masennukseen ei aina löytyisikään. Joka tapauksessa masennus palauttaa ihmisen armollisesti uudelleen siihen tienhaaraan, jossa on paljon mahdollisuuksia parempaan. Kysymys on usein mielen terveestä reaktiosta meitä kohtaan, eli siitä, kuinka Jumala tai ihmisten tuki saisi meidät masennuksesta lepoon.
Masennuksen olemassaolon pohtiminen on tärkeää, koska se voi auttaa meitä näkemään sen hyödyllisyyden. Usein ihminen haluaa löytää nopean ja yksinkertaisen ulospääsyn masentavista tilanteista. Masennuksella voi kuitenkin olla jokin tärkeä viesti ihmiselle. Se voi viestiä muun muassa muutoksen tarpeellisuudesta, elämän pelosta ja siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Mikäli masennus saa ihmisen prosessiin, niin se voi olla hänelle uuden elämän alku. Masennuksella voi olla erittäin parantava ja syvällinen sanoma elämän voimavarana. Se voi olla jopa Jumalan eräs kasvatusmetodi. Masennus on normaalia. Jumala on läsnä ihmisen masennuksessa, eikä jätä vaikeuksien tullen.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Mitä vapaa-ajattelusta tulisi ajatella?

Vapaa-ajattelua saatetaan pitää älyllisenä, humanistisena ja järkiperäisenä tapana ajatella. Sen vastakohtana voidaan harhaanjohtavasti nähdä Jumalaan uskovat vähä-älyisempinä ja sokeaan uskontosidonnaisuuteen harhautuneina auktoriteettiuskon orjina.

Kysymys on ateismista
Uskontokritiikki on vapaa-ajattelijoiden tehtävä. Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, jos minkä tahansa uskonnon edustaja joutuu heidän kanssaan ristiriitaan. Vapaa-ajattelijat kieltävät Jumalan olemassaolon ja jopa käyvät käännytyskampanjaa sitä vastaan, sillä heidän tehtävänsä on suhtautua arvostelevasti kirkkoon ja eri uskontokuntiin.
Vapaa-ajattelu on moderni nimi ateismille, jonka juuret ulottuvat 1700-luvulle. Vapaa-ajattelijat järjestäytyivät ensimmäisen kerran vasta 1870-luvun puolivälissä Englannissa. Yhteisenä voimavarana Manner-Euroopassa toimi taistelu katolista kirkkoa vastaan.
Liike sanoo olevansa puoluepoliittisesti sitoutumaton ja levittävänsä aatettaan väkivallattomin ja demokraattisin menetelmin. Vapaa-ajattelijat eivät kuitenkaan kaihda keinoja loukata uskovien pyhiä arvoja. Lainkirjain herjauksesta onkin tässä kohtaan hyvin tulkinnallinen. Tästä räikeänä esimerkkinä oli joidenkin vuosien takainen tempaus rohkaista suomalaiset vaihtamaan Pyhä Raamattu pornolehteen, joskin kampanja herätti kritiikkiä myös vapaa-ajattelijoiden keskuudessa.

Uskonnottomuus ei voi toteutua
Koska vapaa-ajattelijoiden missio jatkuu edelleen, on lähes varmaa, että tulemme jatkossakin törmäämään yhä useammin uskonnonharjoittamisen oikeutukseen liittyviin kysymyksiin. Keskustelu esimerkiksi koulujen juhlista, suvivirrestä ja kirkkopyhien vietosta hairahtuu usein eri uskontojen väliseksi ongelmaksi. Totuus on kuitenkin se, että hyvin harvoin esimerkiksi muslimit ovat vastustaneet kristillistä perintöä. Toki he vaativat oikeutusta oman uskonnon harjoittamiseen ja jättävät osallistumatta kristillisiin juhliin. Paine kieltää yleiset uskonnolliset juhlat tulee vapaa-ajattelijoiden suunnalta.
Kansalaismielipiteen muuttaminen ja päättäjiin vaikuttaminen on vapaa-ajattelijoiden päätyötä. Päämäärä erottaa valtio ja kirkko kokonaan toisistaan saattaa hyvinkin toteutua. Mutta siinä, missä vapaa-ajattelijat juhlivat voittokulkuaan kristillisen perinteen purkamisesta, he eivät ymmärrä luovansa uskonnollista tyhjiötä, jonka jokin toinen täyttää. Näin toimien vapaa-ajattelijat itse asiassa tarjoavat neitseellistä maaperää uusille uskonnoille. Tämä avannee konkreettisesti myös selkeitä portteja islamin voittokululle Euroopassa.

Ateismi hajottaa
Vapaa-ajattelijat, joiden liittoihin nettitietojen mukaan kuuluu Suomessa noin 1500 henkilöä, tuskin vastustavat sellaista uskon harjoitusta, joka tapahtuu omassa ympäristössään ilman käännytyspyrkimyksiä. Loukkaavalle ja jatkuvalle painostukselle tulisi kuitenkin laittaa piste. Uskontoja ja ihmisiä ei saisi piilovaikuttamisen kautta pyrkiä kääntämään toisiansa vastaan. On myös suurta harhaa väittää, että kirkosta eronneet tai kirkkoon kuulumattomat automaattisesti tukisivat vapaa-ajattelijoiden aatetta.
Mikäli vapaa-ajattelijat uskoisivat omaan oppiinsa sekulaarista humanismista, heidän tulisi hyväksyä lainalaisuudet, jotka telluksella vaikuttavat. Vain harvoin esimerkiksi kristitty kääntyy muslimiksi, mutta tyhjiön täyttää lähes aina jokin uskonto. Ateismi, kuten historia on osoittanut, kaatuu kerta toisensa jälkeen omaan mahdottomuuteensa.

RV-lehti 14/2016. Palmin pähkinä

perjantai 26. helmikuuta 2016

Pitäisikö aina ottaa kantaa?

Kantaa voi ottaa monella tavalla. Se voi olla lausunto medialle tai julkilausuma. Se voi olla mielenilmaisu julkisessa tukimarssissa tai mielipidepalstalle suunnattu kirjoitus. Kannanotto voi tapahtua myös työpaikan kahvipöytäkeskustelussa tai äänestyskopissa. Nykyajan yleisin ja nopein tapa ottaa kantaa tapahtuu sosiaalisessa mediassa ja nettipalstoilla.
Oikein käytettynä sosiaalinen media edistää ihmisten tervettä vuorovaikutusta ja edesauttaa verkostoitumista, mutta väärin käytettynä se voi aiheuttaa ahdistusta ja kiusaamista.
Somen käyttäjät ovat selvästi jakautuneet ainakin kahteen ryhmään: niihin, jotka jakavat harmittoman pinnallisia kuulumisia ja niihin, jotka julkaisevat vakavia uutisaiheita ja ottavat kantaa lähes kaikkiin päivänpolitiikan tapahtumiin. Kristittyjen keskuudessa jakauma on samankaltainen. Käyttäjistä erottuvat leppoisat arkipostaajat ja kiivailevat väittelijät.
Nykyään joudutaan miettimään, millaisena henkilönä somessa esiinnytään. Esimerkiksi pastorin on syytä miettiä, kuinka hänet mielletään. Vaikka hän haluaisi esiintyä omana arkisena yksityishenkilönä, niin hänet yleensä tulkitaan pastorina ja hänen kommenttejaan peilataan asemaa vasten. Samoin on muidenkin ammattiryhmien kanssa. On oltava tarkkana, milloin somessa edustaa organisaatiota ja milloin toimii yksityishenkilönä.
Moni katuu kommenttejaan jälkeenpäin; siksi olisi hyvä laatia kantaa ottamisen periaatteet.

Ottiko Jeesus kantaa?
Vaikka Jeesus otti puheissaan kantaa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen, hänen kantansa ilmeni pääosin opetuksissa, ei manifesteissa.
Jeesus näytti kunnioittavan kaikessa lakia ja esivaltaa. Hän kehotti maksamaan verot keisarille. Syntiset ihmiset, kuten prostituoidut ja korruptoituneet veronkantajat, eivät saaneet Jeesukselta tuomioita, vaan tulivat opetuksen ja rakkauden tähden kuin itsestään synnintuntoon.
Sen sijaan Jeesuksen kanta ulkokultaisuutta ja epärehellistä jumalanpalvelusta kohtaan oli tiukka. Jeesus kaatoi rahastajien pöydät temppelistä ja nuhteli vääriä opettajia. Linja näytti selkeästi olevan se, että syntiset katuvaiset saivat armon, mutta hengellistä asemaa hyväksikäyttävät saivat kovan tuomion.
Mitä Jeesus sitten kirjoittaisi someen? Kuinka hän kirjoittaisi esimerkiksi pakolaisista? Nämä ovat kysymyksiä, jotka voisivat auttaa meitäkin linjaamaan sanomisiamme ennen julkaisua. Koskaan Jeesus ei lyönyt painanut alaspainettuja vaan asettui heikkojen ja sorrettujen puolelle.

Negatiivisuus väsyttää
Jatkuva kriittisyys ja kantaaottavuus väsyttää. Joskus on hyvä pitää sometaukoa tai mediapaastoa. Häiritsevästä keskustelusta ja negatiivisesta kaveruudesta voi myös poistua. Kenenkään ei tarvitse kuunnella uhkailuja, pelotteluja, väheksymisiä, loukkauksia, nöyryytyksiä, vihjailevia kommentteja, mustamaalaamista, aiheetonta arvostelua tai rasistista häirintää.
Somessa tulisi kirjoittaa omalla nimellään ja miettiä loppuun asti ennen kuin julkaisee. Kiusaaminen, henkilökohtainen kritiikki, juoruilu ja provosoituminen ei ole suotavaa. Jokaisen tulisi olla lojaali omalle perheelle, läheisilleen ja työnantajalleen myös somessa.
Kannanottamisen ähkyä kuvaa hyvin Elina Salmisen runo, kirjasta Jos minä jostain alkaisin (Visiokuva 2015). ”Tänään en enää murehdi mistään. En ole mitään mieltä, enkä ota kantaa. En koita olla oikeassa, enkä aio selvittää ensimmäistäkään sotkua. Hetken tässä vain hengittelen, ja sitten painaudun huokaisten pehmoiseen petiin.”

Palmin pähkinä. RV-lehti 8/2016.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Turvalliseen seurakuntaan luotetaan

Jokainen laivamatkustaja luottaa lähtökohtaisesti siihen, että laivan kapteeni osaa navigoida laivansa määräsatamaan. Ellei näin olisi, laivayhtiö olisi pian entinen ja itse laiva iskeytyisi ennen pitkää karille. Matkustajien on voitava luottaa siihen, että miehistö osaa työnsä.

Tämän lisäksi matkustajien on lupa nauttia turvallisuudesta, ja siitä, että heidän tarpeistaan huolehditaan koko matkan ajan. Kun matka on turvallinen ja onnistunut, on melko varmaa, että matkustaja valitsee saman laivayhtiön uudelleen.

Samoin lentokoneen kapteeni valaa kuulutuksillaan turvallisuutta lennon aikana. Pilotti tietää, mitä tekee. Hän ei välitä matkustajille tiedotuksia, joista kuvastuu epävarmuus tai huoli esimerkiksi siitä, pysyykö lentokone ilmassa koko lentomatkan ajan. Pienikin epävarmuustekijä lentäjien ammattitaidossa voisi nopeasti nostaa paniikin matkustamossa. Henkilökunta tuntee vastuunsa arvokkaiden ihmisten kuljetuksesta.

Näin on myös seurakunnan kohdalla. Seurakunta on tarkoitettu turvalliseksi yhteisöksi. Raamattu vertaa sitä lammastarhaan, jota hyvä paimen paimentaa.

Turvallisuus seurakunnassa ilmenee monella eri tavalla. Ensinnäkin turvallisuutta on terve opetus. Pastorit ja opettajat tekevät luonnollisesti myös virheitä, mutta ne tunnustetaan ja niistä opitaan.

Johtajat ja paimenet kantavat vastuun seurakunnan päätöksistä. Heiltä odotetaan kykyä edetä ja tehdä päättäväisiä ratkaisuja mutta myös herkkyyttä olla ryhtymättä epävarmoihin hankkeisiin. Riskejä täytyy ottaa, mutta mielettömyyksiin ei saa ryhtyä.

Ympäröivä yhteiskunta ja ajan haasteet aiheuttavat seurakunnassa jatkuvaa muutostarvetta. Tästä syystä seurakunta ei voi hetkeäkään levätä laakereillaan. Tämä tosiasia ei kuitenkaan aiheuta levottomuutta muutosvalmiissa seurakunnassa, koska sen perustus on hyvässä kunnossa ja sen johtoon luotetaan.

Turvallisessa seurakunnassa on myös opittu käyttäytymään kunnioittavasti ja sivistyneesti. Keskinäistä rakkautta ja toisten kunnioitusta opetellaan niin kuin Raamattu kehottaa.

Turvallisessa seurakunnassa taloutta hoidetaan ammattitaitoisesti ja läpinäkyvästi. Päättäjät ovat sisäistäneet sen, että Jumalalle uhrattuja varoja on hoidettava vastuullisesti ja erityisellä tarkkaavaisuudella.

Kun seurakunnan johto viestii ympärilleen turvallisuutta, antaa tilaa keskustelulle ja erilaisille mielipiteille, ei provosoidu kriittisestä palautteesta ja pitää toiminnan Kristus-keskeisenä, seurakuntaan luotetaan ja se menestyy.

Pääkirjoitus RV-lehti 2/2016