Kuinka loukkaavat sanat tulisi käsitellä?

Monet tilanteet tulevat eteemme niin yllättäen, että niihin ei ehdi varautua. Yleensä jälkeenpäin harmittelemme, että emme kyseisellä hetkellä osanneet reagoida järkevällä tavalla. Loukkaavat sanat jäävät kalvamaan sisintä. Vaikka tilanteiseen ei voi palata, on kuitenkin vallassamme päättää, miten niihin suhtaudumme.

Solvaukset roskakoriin
Vuosienkaan terapia ei saa onnettomuudessa menetettyä jalkaa kasvamaan uudelleen tai tapahtunutta tapahtumattomaksi. Se, mitä voimme muuttaa, on uusien merkityksien ja arvojen antaminen tapahtuneille. Perusasia, jonka voisimme oppia, liittyy siihen, mitä teemme loukkaantumisen tunteelle. Vaikka on hyvä kertoa, miltä ja miten pahalta loukkaaminen meistä tuntuu, niin missään tapauksessa meillä ei tulisi olla mielemme sopukoissa minkäänlaista varastotilaa, jossa säilytämme loukkaantumisen tunnetta. Loukkaantumisen myrkystä on oman terveydenkin tähden hyvä päästä eroon. Kerrotaan tarinaa juutalaisesta rabbista ja miehestä, joka solvasi rabbia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun mieheltä loppuivat solvaukset, rabbi sanoi: ”Kun joku antaa sinulle lahjan, joka on tarkoitettu aiheuttamaan sinulle onnettomuutta, otatko sen vastaan?” ”En tietenkään”, mies sanoi. Rabbi vastasi: ”Tarjosit minulle solvauksia. En halua niitä, saat pitää ne itse.” Voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta periaatteessa meihin kohdistuvat solvaukset olisi hyvä saman tien heittää roskakoriin.

Mieli vapaaksi
Usein mieltämme järkyttävät asiat, joita ajattelemme muiden ihmisten meistä puhuvan. Meitä voisi helpottaa sen miettiminen, mitkä asiat ovat vallassamme ja mitkä eivät. Omassa vallassamme eivät näet ole ihmisten puheet ja ajatukset meistä, eikä niihin siksi tulisi kiinnittää liikaa huomiota, jos haluaa säilyttää mielenrauhansa. Joskus toisten solvauksiin voisi suhtautua jopa pienellä huumorilla, kuten tekee filosofi Epikletos käsikirjassaan (§33). ”Jos joku kertoo sinulle, että se ja se panettelee sinua, älä ryhdy puolustautumaan panetteluja vastaan, vaan sano: Hän ei nähtävästi tiennyt muita vikojani, sillä muutoin hän ei olisi tyytynyt mainitsemaan vain noita.” Ehkä Epikletos oli löytänyt filosofiansa Jeesuksen maailmaa muuttaneesta ja järisyttävästä opetuksesta vuorisaarnassa: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.” Tällainen suhtautuminen loukkauksiin kertoo ihmisestä, joka on päässyt loukkauksen yläpuolelle ja jättää loukkaajan omaan halveksittavaan tilaansa. Loukkaaja saa palkkansa aikanaan ja vaikka ei saisikaan, senkään ei tulisi vaivata mieltämme. Omalla kohdalla tärkeintä on se, että pystyy jatkamaan elämää mieli vapaana loukkauksista.

Irti sanojen otteesta
Nykyään solvausten ja loukkauksien laukomista ja kiusaamista tapahtuu paljon sosiaalisessa mediassa. Kiusaaminen on niin yleistä, että sitä tapahtuu jossain kohdin melkein kaikille. Usein solvauksiin vastaaminen vain pahentaa kierrettä. Paras tapa irrottaa niiden ote on antaa niille mahdollisimman vähän painoarvoa omassa mielessään ja poistaa solvauksia jakelevat henkilöt kaveripiiristä. Jälleen kerran selviytymisen prosessiin vaikuttaa paljon se, minkälaisen arvon annamme ihmisten sanomisille. Solvatuksi tulemisen jälkeen voi todeta, ettei ole tapahtunut mitään kauheaa eikä häpeällistä. Paras tapa päästä tasoihin meitä loukanneiden kanssa on, että emme ala muistuttaa heitä tapahtuneesta. Epikletoksen mukaan voimme kokeilla solvata kiveä, se ei siitä hetkahda. Jos meillä on korvat kuin kivellä, eivät solvauksetkaan meihin tartu, mutta jos solvaajalla on puolellaan solvattavan heikkous, silloin solvaaja voittaa.

Palmin pähkinä, RV-lehti 44/2018

Kuka auttaisi auttajaa?

Hengellisessä yhteisössä ja seurakunnissa auttajat ovat kovilla. Pastorit ja sielunhoitajat antavat itsestään paljon. Toisille on kehittynyt ammattimainen ote asioihin, kun taas toiset kantavat autettavien taakkaa vapaa-ajallakin, eivätkä pääse sen paineesta eroon.

Pitäisikö auttajan aina jaksaa?
Näin ainakin yleisesti ajatellaan. Pitkäaikaisen auttajan siima alkaa kuitenkin lyhentyä, ellei omista tarpeista pidetä huolta. Autettavan ahdistus voi siirtyä auttajaan siten, että syntyy ketjuuntumisilmiö jossa rooli muuttuu. Äärimmäinen kuva tästä on työntekijä, joka uhraa suurimman osan elämästään kutsumuksensa toteuttamiseen ja laittaa kaiken energiansa toisten palvelemiseen. Tällainen auttaja kiertää kehää, missä ollaan aina antamassa, mutta ei itse saamassa. Auttaja ajautuu helposti maailmaan, missä hän ei pysty käsittelemään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Tilasta voi tulla vankila, jossa oma elämä jää elämättä.

Kielletäänkö todellisuus?
On vaikea auttaa, ellei itse tule autetuksi tai saa säännöllisesti apua omiin vaikeuksiinsa. Auttaja voi ajautua syndroomaan, jossa auttamisesta tulee osa ratkaisuyritystä omiin ongelmiin. Lääkäreiden jaksamisongelmia tutkittaessa, monet ovat kieltäneet ongelman olemassaolon. Päinvastoin moni korostaa sitä, miten ahkeria, vastuuntuntoisia ja työlleen uhrautuvia he ovat. Tällainen auttaja kieltää asian lisäämällä työkuormaa ja ryhtyy muiden kollegojen auttajaksi. Toisaalta liian usein auttajien maailmassa on harhakäsitys siitä, että auttajana voisi toimia vain sellainen henkilö, joka on jo itse ratkaissut kaikki ongelmansa ja tullut päteväksi omasta eheydestä käsin. Tämän ajattelutavan mukaan perheneuvojalla ei saisi olla perheongelmia, eikä pastorilla uskon epäilyjä tai kiusauksia. Tilanne on absurdi, mutta omalle kohdalle tällaisia tunteita on vaikea hyväksyä. Ehkä myös auttajalle autettavaksi suostuminen voi aiheuttaa uhan joutua häpeälliseen tilanteeseen.

Kuinka eteenpäin?
Varmasti auttaja voi ainakin hetkittäin löytää tapoja auttaa myös itseään. Tällaisia ovat lepo, latautuminen ja rukous. Jos kyseessä on pitempiaikainen väsymys, nämä eivät auta. Silloin auttaja tarvitsee ison korvan, elävän peilin ja sydämen, joka on vain häntä varten.
Työnohjaus on ehkä kaikkein suosituin keino asioiden ammatilliseen purkamiseen. Siinä on mahdollisuus purkaa työpaineita, näyttää avuttomuutensa, saada tukea ja palautetta sekä vahvistaa omaa persoonallista otettaan auttajana. Ennen työnohjauksen aloittamista olisi hyvä selvittää, millä tasolla apua tarvitaan ja mikä on sen todellinen tarve.
Toinen apu voi olla lisäkoulutus. Erityyppiset auttajien lisä- ja jatkokoulutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet huomattavasti. Kolmas apu voi olla konsultointi. Konsulttina voi toimia jo pitempään asiantuntujana toiminut mentori, joka tulee suoraan työyhteisöön ja tapahtumapaikalle antamaan ammatillista tukea käytännön työhön.

Jumala ei vaadi täydellisyyttä
Hengellisessäkin kentässä elämme aikaa, jossa pastoreilta ja sielunhoitajilta odotetaan lähes ammattitaitoista osaamista elämän eri osa-alueilla. On viisautta tunnustaa oma rajoittuneisuutensa ja ohjata ihmiset ammattiavun piriin silloin kuin omat eväät loppuvat. Hengellisen auttajan olisi sisäistettävä, että häneltäkään Jumala ei odota täydellisyyttä. Täydellinen Jumala voi auttaa heikkoa auttajaa olemaan enemmän ihmisen kaltainen ja murtuneenakin arvokas vierelläkulkija. Auttajan kutsumuksen ei tarvitse olla uhattuna kun tunnistaa itsessään vajavaisuutta.

Palmin pähkinä. RV-lehti nro 36.

Kuka ansaitsee armon?

Ei kukaan. Artikkeli ei kuitenkaan voi olla näin lyhyt, joten pureskellaan hiukan tätä sitkeää pähkinää.

Ei minun ansiostani
Armoa on monenlaista, mutta armon peruskäsite nousee kristillisestä kielenkäytöstä ja kristillisestä perinteestä. Se liittyy myös vahvasti siihen, kuinka Jumala näkee ihmiskunnan ja käsittelee sitä.
Armon olennainen piirre on, että se tulee sataprosenttisesti Jumalan hyvyydestä, ilman minkäänlaista ihmisen omaa ansiota. Tuomio ja armo kulkevat käsi kädessä. Tätä ihmisen on vaikea ymmärtää, mutta koska Jumala on pyhä, niin kukaan ei pärjäisi teoillaan Jumalan pyhyyden edessä. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ansaitsevat tuomion, mutta jos ei olisi tuomiota, ei voisi olla armoakaan.
Armo merkitsee hyväksyntää ja anteeksiantoa. Armon tulisi merkitä myös sitä, että ihminen hyväksytään täysin omana itsenään ilman ennakkoehtoja. Lisäksi sen tulisi tarkoittaa sitä, että saamme anteeksi kaiken pahan, mitä olemme saaneet aikaan. Seurakuntakontekstissa tällainen armo yleensä annetaan kerran, mutta toinen tai kolmas kerta saattaa tehdä tiukkaa. Siksi armon opettelu käytännössä onkin uskovalle äärimmäisen tärkeää.

Minäkin haavoitan
Jokainen ihminen kantaa sisällään jonkinasteista syyllisyyttä tai häpeää, ja siksi armo on elintärkeää. Vain armo voi vapauttaa ihmisen uudelleen elämään ja hengittämään vapaasti.
Jokaisella on varmaankin kokemuksia armottomuudesta ja ulkopuolelle jättämisestä. Samalla tavalla meillä on kokemuksia myös hylkäämisistä ja loukkauksista, joiden kohteeksi olemme joutuneet. Hengellisissä yhteisöissäkin tapahtuu asioita, jotka haavoittavat ja satuttavat syvältä. Loukkauksista toipuminen voi kestää vuosia tai jopa eliniän.
Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli: me kaikki sanomme ja teemme toisillemme asioita, joilla haavoitamme heitä. Karuinta asiassa on se, että emme välttämättä tee sitä tarkoittamatta tai vahingossa vaan tieten tahtoen.

Kuuluko armo minulle?
Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi, rakastetuksi ja armahdetuksi. Yksikään ei ole niin vahva tai täydellinen, että pystyisi elämään oman voiman ja viisauden varassa tekemättä ainuttakaan virhettä. Siksi me kaikki tarvitsemme ja kaipaamme armoa. Virheemme ja raadollisuutemme tajuttuamme voimme todeta, että meillä ei kuitenkaan aina ole oikeutta tulla armahdetuksi. Siksi armon saanut haukkookin henkeään ja ihmettelee, voiko armahdus todellakin olla totta.
Armon kokemisessa täytyy tehdä ero ihmisen ja Jumalan välillä. Hyväksytyksi tuleminen Jumalan puolelta liittyy hänen muuttumattomaan luonteeseensa, mutta ihmisen puolelta kysymys on viime kädessä ihmisen hyvästä tahdosta. Jos emme saa hyväksyntää ihmiseltä, siitä on vaikea valittaa mihinkään. Oikeusvaltion luonteeseen kuuluu, että rikkomukset on sovitettava tavalla tai toisella. Siksi kukaan ei voi vedota oikeudessa oikeuteensa saada pahat tekonsa anteeksi. Anteeksianto ei kuulu sellaiseen kategoriaan, jota voitaisiin vaatia.

Armahdan kuitenkin
Ihmisten välinen armo kuuluu siis niin sanottuun moraalikategoriaan, ei juridiikkaan. Jos haluaisimme tehdä maailmasta paremman paikan ja elää todeksi Jumalan meille osoittamaa armoa, meidän tulisi kyetä antamaan se eteenpäin myös toisille ihmisille. Armahtaminen on eräänlaista kristityn velvollisuusetiikkaa, joka perustuu siihen, että olemme itse saaneet anteeksi. Raamattu kiteyttää sen lauseessa ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19).

Palmin pähkinä RV-lehti 25/2018

Äidin rakastava sydän

Äidin rakkaudessa on häivähdys Jumalan rakkaudesta, joka on luonteeltaan epäitsekästä ja uhrautuvaa. Äiti on valmis lait­tamaan lapsen edun oman etunsa edelle, ja hän tekee kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen.

Äidin tehtävä vaatii voimia, eikä sitä useinkaan arvosteta tar­peeksi. Tulemme harvoin ajatelleeksi, mitä äitinä oleminen todel­la tarkoittaa. Äidin tehtävässä ei riitä vain lasten kasvatus. Hänen pitäisi ottaa huomioon myös muun perheen ja puolison tarpeet, eikä myöskään omia tarpeita ja omaa aikaa saisi unohtaa.

Äitiys tuo mukanaan paljon iloa, mutta myös väsymystä, tur­hautumista ja huolta. Kun lapsi esimerkiksi sairastelee pitkään, äidin voimavarat saattavat loppua. Ei ole tavatonta, että hän ko­kee joskus itsensä jopa vihaiseksi ja avuttomaksi.

Äidin rakkaus on kuitenkin uusiutuva voimavara, joka herää aina uudelleen. Vaikka lapsi olisi ollut kuinka tuhma tai tehnyt kuinka väärin tahansa, hän saa sen anteeksi, koska äidillä on ra­kastava sydän niin kuin Jumalallakin. Äidin tai Jumalan rakkaut­ta ei ansaita. Se saadaan.

Länsimainen kulttuuri ei anna aina tarpeeksi arvoa äi­dille. Monessa muussa kulttuurissa äiti on perheen suo­jelija, arvostuksen kohde ja matriarkka. Äidin nimeä ei vedetä lokaan, ja suvun miehet ja pojat huolehtivat sii­tä, ettei äitiä missään olosuhteissa loukata.

Äitiys ansaitsee suuremman arvostuksen kuin nykykulttuurimme sille antaa. Äitienpäivän juhlinta kerran vuo­dessa ei riitä tämän arvostuksen ylläpitämiseen. Sen tulisi näkyä enemmän arkipäivässä ja myös yhteiskuntamme lainsäädän­nössä.

Hyvä äitiys saattaa olla monelle naiselle ihanne, jota on vaikea saavuttaa. Moni kokee, ettei ole siihen riittävän hyvä.

Luontoäiti pitää kuitenkin huolen siitä, että jokaisesta äidis­tä tulee hyvä äiti. Opetuskirjallisuutta äitiydestä riittää joka läh­töön, mutta tärkein avu on jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus. Kun lapsi on varhaislapsuudessaan kokenut aitoa äi­din rakkautta, hän kykenee aikuisena aidosti rakastamaan myös puolisoaan, lapsiaan ja muita ihmisiä.

Kristittyjen tulisi olla esimerkkejä vanhempia kunnioittavis­ta ihmisistä. Osoittakaamme siis kunnioituksemme käytännös­sä ja näkyvästi – eikä pelkästään omalle äidille ja isälle, vaan myös seurakuntamme vanhuksille sekä kaduilla tapaamillemme ja naa­purissa asuville vanhemmille. Voimme olla varmoja, että antaes­samme arvostusta saamme sitä monin verroin myös takaisin.

Pääkirjoitus RV-lehti 4.5.2018

Mitä merkitystä on ystävyydellä?

Raamattu sanoo, että ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh.15:13). Noissa sanoissa lienee ystävyyden syvällisin olemus. Se kätkee sisäänsä sen, mitä Jeesus teki meille. Vaikka harva joutuu kuvatun kaltaiseen tilanteeseen, niin nämä sanat on annettu hyväksi ohjenuoraksi myös meille: Meidän ei tulisi pettää ystäväämme, ei toimia hänen selkänsä takana eikä saattaa häntä häpeään. Emme myöskään saa kääntää ystävälle selkäämme tai toimia niin, että hänelle koituu vahinkoa.

Aidon ystävyyden merkit
Jumala on luonut rakkauden ja ystävyyden. Ystävyydessä ei ole kyse eroottisesta kiintymyksestä. Kyse on siitä, mitä me kaikki tarvitsemme, kuten esimerkiksi hyväksynnästä.
Tarvitsemme ihmissuhteita, jotka kumpuavat puhtaista raamatullista periaatteista. Oikea ystävyys tarkoittaa toinen toistemme kannustamista, tukemista ja rohkaisua elämän eri tilanteissa. Vaikka ystävyys sisältää luonnollisesti yhdessä harrastamista, hauskapitoa ja matkustamista, niin sen tulisi sisältää myös aitoa rakkautta ja rukoilemista toisen puolesta.

Eristäytymisen seuraukset
Raamatussa on esimerkkejä henkilöistä, jotka torjuivat rakkaudellisen ystävyyden ja eristäytyivät. He halusivat mieluummin olla yksin.
- Saul oli tulla hulluksi yksinäisyydessä. Hän jopa pakeni luolaan, luullen Daavidin haluavan hänen kuninkuutensa.
- Joona pakeni yksinäisyyteen ja luuli Jumalan olevan hänelle ankara ja pyysi merimiesten ottavan hänen henkensä heittämällä hänet yli laidan.
- Simson luuli aina pärjäävänsä yksin, kunnes hän väsyi ja väärässä seurassa lankesi moraalittomuuteen.
- Elia masentui kun hänelle ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa asioita. Yksinäisyys ajoia hänet pakenemaan Isebeliä autiomaahan.
- Jobilla ei ollut aitoja ystäviä. Hän masentui huonojen ystävien seurassa.

Vaihtoehtoiset seuraukset
Kuinka toisenlaisia nämä tarinat olisivat voineet olla, jos näillä miehillä olisi ollut luotettavia, Jumalan mielen mukaisia ystäviä. Saulin ei olisi tarvinnut menettää järkeänsä, jos hänellä olisi ollut ystävä, joka olisi osannut ohjata häntä oikeaan suuntaan. Joonan ei olisi tarvinnut yksinäisyydessään toivottaa itselleen kuolemaan kuivuneen risiinikasvin alla. Simson työskenteli ja matkusti yksin. Hän ei saanut hyviä neuvoja keneltäkään. Läpinäkyvyys ja hyvät neuvot olisivat voineet pelastaa hänet lankeamasta Delilan houkutuksiin. Ilman tukea Elia koki syvän masennuksen ja menetti realististisen näkökulmansa asioihin. Onneksi Jumala hoiti hänet kuntoon autiomaan yksinäisyydessä. Voi kunpa Jobilla hänellä olisi ollut edes yksi Jumalan mielenmukainen hyvä ystävä!

Ystävyyden voima
Todetaan vielä, kuinka erilainen tilanne oli niillä muutamilla, jotka voimme ottaa toisenlaisiksi esimerkeiksi. He eivät langenneet, eivät masentuneet, eivätkä ajautuneet perikatoon, koska heillä oli todellisia ystäviä rinnallaan. Danielilla oli Sadrag, Meesak ja Abednego. Yhdessä he seisoivat pahan kuninkaan edessä, menivät leijonien luolaan ja selvisivät. Joosualla oli Kaaleb. Yhdessä he vakoilivat luvattua maata, eivätkä säikähtäneet jättiläisiäkään. Aabrahamilla oli Loot. Mooseksella oli Aaron ja Jetro. Daavidilla oli Joonatan. Yhdessä he voittivat kaikki esteet.

Mitä on lapsenkaltaisuus?

Lapsenkaltaisuus nousee esiin useimmiten lapsen siunauksen yhteydessä. Siinä muistumme toisiamme Jeesuksen sanoista, joissa hän sanoo taivasten valtakunnan olevan lasten kaltainen ja se joka ei ota valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, ei pääse sinne sisälle (Matt. 18:1-5). Nämä sanat ovat valitettavan usein unohdettuja ja nopeasti sivuutettuja. Kuitenkin nämä kristillisen toimituksen yhteydessä luettavat jakeet sisältävät fundamentit, jotka ansaitsevat perusteellisen pysähtymisen ja itsetutkistelun.

Se on puhdasta
Vastasyntynyt on kuin tyhjä taulu, täysin puhdas, viaton ja taivaskelpoinen. Hän on kuin pala taivasta. Sellaisena jokainen kristittykin pohjimmiltaan haluaisi pysyä. Lapsen asema ei kuitenkaan ole helppo. Lapsi on usein aikuisten armoilla ja jos aikuiset haluavat hänelle pahaa, eivätkä huolehdi hänestä, hänen käy huonosti. Lapsenkaltainen on myös haavoittuvainen. Häntä voidaan helposti loukata tavalla, joka saattaa jättää jäljet hänen identiteettiinsä.

Se on aitoutta
Lapsi on myös tavallaan uhkaava ja vaarallinen, koska lapsi sanoo totuuden. Hän uskaltaa sanoa, miltä asiat todella näyttävät ja tuntuvat. Lapset huomaavat usein meissä aikuisissa ominaisuuksia, joita me emme haluaisi aina kuulla. He saattavat koetella kypsyyttämme kommentoimalla esimerkiksi, onko ruoka on kuumaa, kylmää tai pahaa. Lapsen suusta ei kuulla aikuismaisia kaunisteltuja kohteliaisuuksia.

Se on avuttomuutta
Lapsi on avuton, eikä pärjää yksin. Tämä onkin ominaisuus, josta pyrimme eroon. Emme halua olla kenellekään vaivaksi. Haluamme pärjätä yksin ja olemme siitä ylpeitä. Kuitenkin, tahdoimmepa tai emme, muiden tarvitseminen jatkuu koko elämän ajan. Jos olemme niin ylpeitä, että väitämme pärjäävämme yksin, niin viimeistään vanhuudessa joudumme nielemään tuonkin ylpeyden ja toteamme tarvitsevamme muita. Viimeistään silloin olemme jälleen lapsenkaltaisia ja toisten hoivan varassa.

Se on luottamista
Lapsi luottaa sokeasti. Hän ei kykene epäilemään, että hänet petettäisiin. Koska lapsi ei valehtele, häntä voidaan käyttää hyväksi. Lapsi odottaa luonnostaan, että ihmiset haluavat hänelle hyvää ja luottaa heihin. Siksi lapsen tavalla tai toisella tapahtuva hyväksikäyttö on mitä julmin teko. Ehkä juuri siksi Jeesus sanoo tämänkaltaisille ihmisille, että joka viettelee yhden niistä pienistä, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt. 18:6)

Se on kiehtovaa
Farisealaisille aikuisille lapsessa uhkaavaa on hänen hengellisyytensä. Hänen kasvoiltaan loistaa ensirakkaus Jeesukseen. Lapsenkaltainen haluaa olla jatkuvassa yhteydessä taivaan isään. Tämä voi olla pinttyneelle uskovalle kova paikka, koska tämä näkee lapsenkaltaisessa jotain sellaista, minkä on itse menettänyt, eikä uskalla kohdata sitä. Mikä lapsenkaltaisuudessa sitten eniten kiehtoo? Ehkä kaikki se, mitä paitsi olemme kokeneet jäävämme. Luovuus, uteliaisuus, kyky ihmetellä ja havainnoida asioita. Myös lapsen aito ilo ja elämänhalu ovat asioita, joita kaipaamme ja tavoittelemme, mutta emme löydä niitä, ellemme tule lapsenkaltaiseksi.

Lapsenkaltaisuus tarkoittaa siis jotain muuta kuin biologisesti nuorta ihmistä. Se tarkoittaa ominaisuutta, joka meissä joko on tai ei. Siksi minkä ikäinen tahansa voi olla lapsenkaltainen, eikä Jeesus ei tarkoittanut, että aikuiset eivät pääsisi taivasten valtakuntaan, vaan sellaiset pääsevät, joilla on hänen mainitsemansa ominaisuus, eli lapsenkaltainen sydän.

Palmin pähkinä RV-lehti 3/2018

Jeesus takaisin kunniaan!

On joulusesongin aika. Se on aikaa, jolloin Jeesuksen toivoi­si näkyvän kauppojen ikkunoissa edes seimen lapsena tai kuulu­van Marian poikana joululauluissa.

Jeesuksesta voi tulla myös kirkoissa sesonkitavaraa. Seura­kunnissakin voidaan sortua sellaiseen käytäntöön, että Jeesus on seurakuntakalenterissa yksi asia muiden joukossa. Kuitenkaan ilman häntä kristillinen kirkko ei pysy pystyssä vaan romahtaa. Jeesus on seurakuntarakennuksen ainut perusta ja kestävä kul­makivi. Mikä tahansa muu elementti voidaan poistaa ilman, että koko rakennus sortuu sen myötä, mutta jos kulmakivi siirretään syrjään, sen mukana kaatuu koko rakennus.

Kulmakivi on Raamatun mukaan myös sellainen, johon mo­net kompastuvat. Se kuvaa Jeesuksen asemaa. Jeesus ei ole vain profeetta, joulun Herra tai historian henkilö. Hän on Jumala, kol­minaisuuden persoona ja ainut tie Isän luokse. Jeesus on myös ainut mahdollisuus. Kaikki seisoo tai kaatuu hänen varassaan. Jos seurakunta unohtaa perustansa eli Jeesuksen, se lakkaa ole­masta Uuden testamentin mukainen seurakunta.

Jeesus tulisi nostaa takaisin kunniaan. On väärin alen­taa hänen pyhä nimensä esimerkiksi Jeesus-teipin ta­solle tai kutsua häntä Jesseksi. Herran Jeesuksen nimi on edelleen pyhitetty ja sen tulisi saada huulillamme ar­voisensa kunnia. Kristittyjen tulisi ensisijaisesti itse nostaa Jeesus-nimi takaisin pyhäksi. Usein ihmet­telemme, miksi Jeesusta saa nykyisin niin vapaasti pilkata, mut­ta asennemuutos tulisi alkaa meistä kristityistä itsestämme.

Maailmalla on esimerkkejä siitä, kuinka seurakunnasta on tul­lut mukava harrastepaikka sen sijaan, että sen toiminnan keski­össä olisi itse Jeesus. On siis mahdollista, että Kristuksen ruumis eli seurakunta unohtaa, mikä sen perustehtävä on ja harhautuu puuhailemaan niitä näitä. Seurakunta pystyy harvoin kilpaile­maan ammatillisten kanssa keppijumpassa, kahvakuulassa tai muussa sen kaltaisessa, ja sen kannattaisikin keskittyä omaan ydintehtäväänsä, evankeliumin julistamiseen.

Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi tehdä mitään muuta kuin puhua toisillemme raamatunlauseilla tai käyttäytyä ulko­kultaisesti. Kristittyjen tulisi luonnollisesti olla ihmisiä ihmisille, harrastaa hyviä harrastuksia ja olla kosketuksissa toisten kanssa. Jeesus kutsuu meitä tavalliseen elämään ihmisten keskelle. Hän kutsuu meitä osoittamaan, mitä Jeesuksen seuraaminen todella tarkoittaa. Se tarkoittaa levon, tasapainon, elämän tarkoituksen ja rauhan löytämistä.

Olkoon siis Jeesus elämämme koko täyteys ja seurakun­nan Herra tänäkin jouluna ja tulevana vuonna!

Pääkirjoitus RV-lehti 50/2017