sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Aadam ja Eeva BB-talossa

Taas olemme joutuneet seuraamaan toilailuja Big Brother-talossa. Ja vaikka emme katsoisikaan, niin lehdistö huolehtii noista tyhjänpäiväisyyksistä otsikoin: ”Irstasta menoa BB-talossa”, jne. Tämäkö on sivistysvaltion tarjoamaa laatuviihdettä parhaimmillaan? Kyllä, koska formaatille on suuri tilaus. Ihmiset haluavat tirkistellä ja TV-yhtiöt ottavat siitä kaiken hyödyn irti.
BB-viihteessä on jotain alkukantaista barbaarimaisuutta. Ihmisen taipumukset himoon syöksyvät esiin ilman estoja. Ympäristössä kannustetaan irstailemaan ja juomaan alkoholia niin paljon, kuin sielu sietää. Taloon valitaan ihmisiä, joilta estot puuttuvat. Nämä uhrit hoitavat sikailun ja juopuvat julkisuudesta. Tuottajat käärivät rahat. Negatiivinen julkisuus ei näitä nuoria haittaa, koska tänä aikana halutaan julkisuuteen keinolla millä tahansa. Jos silmiemme edessä on evoluution huippu homo sapiens, niin eikö maailma ole tullut hulluksi ja kaikki sivistys ja valistus mennyt hukkaan!
Parasta viihdettä ylemmyydentuntoisen sohvaperunan mielestä olisi ehdottomasti se, että BB-talon ovet suljettaisiin kokonaan ja nuo typerykset lukittaisiin sisään koko loppuelämäkseen. Eikö olisi hienoa, kun turvalliselta kotisohvalta voisi katsella, kun ihmiset käyvät toistensa kimppuun? Se olisi helvetti maan päällä, vai onko se sitä jo nyt? Kaikkein kuvottavinta tässä ajatuksessa on se, että löydämme tämän kaiken itsestämme. Katsomme kuin itseämme peilistä. Jo ensimmäisten kameroiden alla Aadam ja Eeva todistivat, että eivät ole meitä parempia.
Ihmisen persoonallisuuden sisässä on syvä nyrjähtäminen, eikä sitä voi tehdä sivistyneeksi valistuksella tai lakia säätämällä. Järkyttävä totuus on, että ei ole olemassa yhtään ”hyvää” ihmistä, mikä tarkoittaa sitä, että mikään ei ole alkuperäisen luomissuunnitelman tasolla. Suurinkin moralisti joutuu tunnustamaan olevansa mielihalujen ja jonkin alaspäin suuntautuvan tunteen vanki. Alkukantaiset mieliteot piinaavat meitä kaikkia. Kyseessä eivät ole vain BB-talon asukkaat tai kadunmiehet, vaan tähän kategoriaan sopivat niin uskonnolliset johtajat, poliitikot kuin liikemiehetkin. Heikkoutemme näissä asioissa vaihtelee, mutta meissä kaikissa on sama leima: olemme syntisiä ja tarvitsemme vapautusta, jonka on tultava jostain ulkopuolelta, muusta lähteestä, kuin meistä itsestämme.
Kenellä on voima murskata paratiisiin luikertaneen käärmeen pää? Ristin tapahtumissa vapautui voima, joka voi muuttaa kaikki ihmiset. Sen voiman rinnalla kirkkainkin valo kalpenee!

Tosimies-lehti 5/08

perjantai 31. lokakuuta 2008

AFRIKAN MATKAPÄIVÄKIRJA 26.10. – 14.11.2008

Su 26.10. Saalemin päiväkokouksen jälkeen (jossa minulla oli saarnavuoro) kävimme nopeasti kotoamme hakemassa matkalaukkumme ja suuntasimme kohti lentokenttää. Kentällä lähtöselvityksessä kävi ilmi, että jostain syystä varausjärjestelmä ei voinut antaa paikkalippuja Nairobiin muille kuin minulle. Amsterdamiin saakka saimme kuitenkin paikat ja koneessa jännitimme, kuinka jatkolentomme tulisi onnistumaan. Jännitys jatkui aivan portille asti, koska edes transfer deskillä virkailijat eivät voineet antaa paikkalippuja. Kone oli heidän mukaansa ylibuukattu. Lähtöportilla virkailija kuitenkin antoi meille jopa vierekkäiset liput ja onnellisina, sekä juoksemisesta hikimärkinä istuimme huojentuneina Kenian Airwaysin koneeseen.

Ma 27.10. Saapuminen Nairobiin klo 6.30. Vietimme viisumijonossa 1,5 tuntia. (50 usd/kpl). Aarno Alanne tuli meitä vastaan lentokentälle. Hänen kyydissään matkustimme heidän kotiinsa ja matkalla näimme myös Nairobin slummialueen. Iltapäivällä vietimme Saalemin lähettipäivää, johon saapui Alanteiden lisäksi myös Pekka ja Leena Ahonen. Kävimme läpi uutta lähetysstrategiaa, joka sujui leppoisissa merkeissä, ja strategia sai hyvän vastaanoton. Myöhemmin seuraamme liittyi Pertti Söderlund ja Alanteiden poika Viiru, joka tuli kotivierailulle Intiasta. Talo oli melko kylmä ja kostea, mutta ulkona oli lämmintä ja tarjoilu oli hyvää.

Ti 28.10. Aamulla aikaisin lähdimme Pertin, Annen ja Rebeccan kanssa matkaan kohti Ugandaa. Ajoimme mielenkiintoisten ja alkeellisten kylien läpi. Ehkä mieleenpainuvin kylä oli Smelly Town, joka oli todella nimensä mukainen; saasteinen, likainen ja täynnä ihmisiä. Tiet kylissä ja paikka paikoin olivat todella huonokuntoisia. Aivan varmaa on, että niitä ei olisi tavallisella henkilöautolla päässyt kulkemaan. Onneksi Pertillä on hyvä Toyota Land Cruiser maasturi, joka sekin kyllä joutuu jatkuvalle koetukselle näissä olosuhteissa. Pertin mukaan autoa joutuukin korjaamaan lähes jatkuvasti.
Liikenne Keniassa ja Ugandassa on oma kokemuksensa. Tiet ovat täynnä monttuja ja kuoppia. Autoja, ihmisiä ja eläimiä kulkee tienvarsilla ja teiden poikki jatkuvasti. Liikenne on sekamelska, jossa pärjää vain siihen tottuneet kuskit. Onneksi Pertti on tässä omaa luokkaansa ja osaa ajaa olosuhteisiin nähden todella lujaa! Heikkohermoinen saisi kyllä jo kyydissäkin hepulin! Puolen päivän maissa saavuimme Rift Valley -laaksoon, jossa oli tanskalaisen liikemiehen omistama ”ranch” Naivashassa. Paikka oli todella upea. Jokaiselle oli oma ”telttamaja” kaikilla varusteilla. Oli uima-allasta jne. Oma eksoottinen kokemus oli se, kun iltapäivällä lähdimme Pertin kanssa 12 km lenkille savannille. Juoksimme yhdessä seeprojen ja kirahvien kanssa vanhalle tulivuoren reunalle. Harvoin sitä saa lenkkeillä tällaisissa olosuhteissa! Matkalla näimme myös syödyksi tulleen seepran raadon ja jonkun eläimen pääkallon. Aika ajoin mielessä kävi myös pieni huoli siitä, jos vastaan sattuisi tulemaan leopardi tai leijona. Niitäkin kuulemma majailee tulivuoren rinteillä. On hienoa, että Pertillä on ystäviä, jotka antavat tällaista ”lomakeskusta” lähettien käyttöön. Illalla paistoimme vielä pihvit pihagrillissä ja vetäydyimme ”telttoihimme” kuuntelemaan Afrikan yön ääniä. Onneksi alueella valvoivat yövahdit ja tietenkin meitä vartio myös omat enkelimme.

Ke 29.10. Jatkoimme matkaamme kohti Ugandaa. Tiellä eteemme ilmestyi mm. paviaani, joka olisi varmaan halunnut meiltä jotain evästä. Kävimme myös Sabatiassa katsomassa Åke ja Pirkko Söderlundin vahaa kotitilaa. Tuolla mahtavalla maatilalla asuivat aikoinaan kaikki Söderlundit. Harmillisesti paikka oli nyt päässyt rempalleen ja nykyiset asukkaat tuskin enää tietävät sen taustoista mitään. Tallella oli kuitenkin vielä Åken rakentama sauna, kiuas ja uima-allasmonttu. Vierasmajakin oli pystyssä. Siinä oli yöpynyt mm. rouva Tellervo Koivisto. Samassa yhteydessä oli myös Söderlundien perustama Solian Girls Highschool tyttökoulu, joka toimii edelleen. Kävimme sen pihassa pyörähtämässä ja näimme monia tyttöjä suomenvärisissä sinivalkoisissa asuissaan juoksemassa koulun pihoilla. Koulussa on edelleen noin tuhat oppilasta. Koulun takana oli myös kirkko, joka on yksi Full Gospel Church of Kenian seurakunnista (noin 4000 kirkkoa ja 350.000 – 400.000 jäsentä). Tähän kirkkoon kuuluu noin 700 jäsentä.
Sieltä jatkoimme kohti Kakamegaa, jossa tarkoituksemme oli tutustua Daisy Centeriin. Keskus on nimetty Daisy Söderlundin mukaan. Paikka teki meihin todella syvän vaikutuksen. Center on tarkoitettu vammaisten lasten kouluksi ja asuntolaksi. Monet noista vammaisista lapsista ovat perheidensä hylkäämiä, koska vammaisuutta pidetään yleensä Afrikassa kirouksena. Monien lasten kasvot syöpyivät alitajuntaamme pitkäksi aikaa. Näimme kädettömiä ja jalattomia pieniä lapsia, jotka tuntevat kaikki samat tunteet, kuin mekin ja tarvitsevat toivoa elämänsä varalle.
Myös Daisy Centerin läheisyydessä on seurakunta, jonka ovat perustaneet Pertti ja Heidi Söderlund. Kirkko oli rakennettu Pertin suunnitelmien pohjalta, ja oli modernin näköinen. Myös tämä kirkko yritettiin polttaa vuoden 2007 lopulla puhjenneissa levottomuuksissa. Onneksi se ei kuitenkaan onnistunut. Alttarin kankaat ja penkit oli yritetty sytyttää, mutta ne eivät jostain syystä syttyneet. Kirkon kyljessä sijaitseva toimistorakennus kuitenkin paloi, ja nyt sitä yritetään rakentaa uudelleen. Kirkon pastori pyysi minua istuttamaan kirkon pihalle puun, jonka tein juhlallisin menoin. Tuntui siltä, että pieni pala sydäntä jäi Daisy Centeriin ja päätimmekin ottaa kummilapsen tästä keskuksesta.
Iltahämärissä suuntasimme automme Ugandan rajaa kohti. Raja oli lievästi sanottuna kaoottinen paikka. Ihmisiä, autoja, kerjäläisiä, trokareita, kauppiaita ja muita hämärämiehiä parveili joka paikassa ja tuntui siltä, että kaikki olisivat halunneet meiltä jotain. Yllätykseksemme väkijoukon seasta löytyi yllättäen Pertin vanha tuttu Herman, joka auttoi meitä jonojen ohitse ja ”järjesti” meidän paperiasiamme yllättävänkin vikkelästi. Rajalta ajoimme kohti Kampalaa yhtä maan pääväylää, joka paikoitellen oli aivan järkyttävässä kunnossa, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti perille Söderlundien kotiin illalla klo 22.00.

To 30.10. Tämä päivä on tarkoitus ottaa vähän rennommin. Nukuimme jopa yhdeksään ja aamupäivän vain lepäilimme Söderlundien kodissa. Päivän mittaan tutustuimme myös PCU:n (Pentecostal Church of Uganda) Kampalan raamattukouluun, Heidi Södelundin kummilapsi toimintaan ja Caring Hands projektiin, jonka on perustanut Milla Happonen. CH-projekti on mahtava osoitus uudesta ideasta. Menetelmällä voidaan paperia käsittelemällä valmistaa todella kauniita koruja naisille. Projekti on työllistänyt jo monia naisia ja tuonut rahaa lähetykselle. Jopa presidentti on huomioinut tämän projektin ja osoittanut tyytyväisyytensä sen ansioista. Iltapäivällä shoppailimme Kampalan torilla ja ostimme jotain Afrikka-tavaraa tuliaisiksi. Kampala näytti kaiken kaikkiaan melko siistiltä ja rauhalliselta kaupungilta. Koska kaupunki sijaitsee monen kukkulan ja vuoren kupeessa, se antaa sille viehättävämmän ilmeen, kuin esim. Nairobi.

Pe 31.10. Aikaisen aamuherätyksen jälkeen lähdimme Pertin kanssa PCU:n raamattukoululle, jossa minulla oli aamunavaus koulun oppilaille. Tilaisuus oli miellyttävä kokemus, ja minulla oli mahdollisuus rohkaista oppilaita. Myös he rukoilivat minun puolestani ja siunasivat minua hyvin rohkaisevalla tavalla. Huomiona muuten sellainen seikka, että hyvään ylistykseen ja lauluun ei tarvita välttämättä soittimia, kuten meillä suomessa. Pelkät kädetkin riittävät rytmisoittimiksi ja sitten vaan liikkeelle. Yhteislaulu sujuu hyvin pelkästään laulaen, kunhan vain vetäjä on itse innostunut asiasta.
Iltapäivällä starttasimme kohti pohjoista. Tarkoituksenamme oli ehtiä Sorotiin hyvissä ajoin yöksi, koska lauantaille oli suunniteltu tilaisuus Obalangan kylään, jossa järjestettäisiin ulkoilmatilaisuus. Matka sujui hyvin ja yövyimme suhteellisen hyvässä motellissa. Anne ja Rebecca saivat huoneen, jossa oli moskiittoverkko, mutta minun ja Pertin huoneesta se puuttui. Myrkytimme huoneen hyvin, jopa niin hyvin, että aloin jo ajatella ötköiden jäävän eloon ja meidän tukehtuvan. Rebecca säikkyi kaikkea maassa liikkuvaa. Sisiliskot, koppakuoriaiset ja tuhatjalkaiset saivat aikaan ”iik huutoja”.

La 1.11. Heti aamupalan jälkeen lähdimme taas liikkeelle. Saavuimme Obalangaan, jossa tutustuimme myös seurakunnan kirkkorakennukseen, joka oli savimaja. Aivan kirkon vieressä asui pastori yhdeksän lapsensa kanssa, kaikki savimajoissa hyvin alkeellisissa olosuhteissa. Aivan lähistöllä oli vain parin vuoden takainen massahauta, johon oli haudattu alueella liikkuneiden sissien tappamat ihmiset. Kaikkia ei voitu tunnistaa, mutta sinne heidän oli haudattu hyvin koruttomin menoin.
Kylän ulkoilmatilaisuus oli järjestetty Fidan ja PCU:n ja C.A.A.F. (Children Affectied by Army Forces) projektin toimesta. Tilaisuus oli hyvin koskettava monine musiikki-, runo- ja näytelmäesityksineen, joita esittivät entiset lapsisotilaat. Myös minä sain pitää lyhyen saarnan tilaisuuden lopussa. Tämä kampushan on siis rakennettu näitä lapsia varten. Hankkeen päärahoittaja on ollut Fida. Alueella kuntoutetaan nimenomaan näitä entisiä lapsisotilaita. Monilla lapsilla on erittäin traumaattinen tausta. Useat ovat loukkaantuneet fyysisesti, mutta useimmilla on erittäin raakoja kokemuksia tappamisesta ja kuoleman näkemisestä. Tänne tarvittaisiin nyt kiireesti osaavia psykologeja ja terapeutteja! Lapset ovat joutuneet lapsisotilaiksi siten, että sissit ovat hyökänneet heidän kyliinsä ja tappaneet heidän vanhempansa ja ryöstäneet heidän kotinsa. Lapset siepattiin ja koulutettiin sotilaiksi. Tämä työ on kaikkein konkreettisimmin sellaista työtä, jossa kaikki hengellinen apu menee suoraan perille ja tämä toiminta voi estää jopa uusien konfliktien syntymistä. Jumala antakoon voimia tässä työssä mukanaoleville ihmisille ja tietenkin erikoisesti Pertille, joka on projektin vetäjä!
Iltapäivällä pääsimme jälleen matkalle takaisin kohti Kampalaa. Matkalla näimme pari vakavaa onnettomuutta aivan silmiemme edessä. Toisessa tapauksessa pikkubussin alle jäi kolme lehmää, jotka kituivat säälittävästi auton alla ja tien penkalla ja toinen oli raju kahden rekan nokkakolari. Onneksi Herra varjeli meidän matkamme niin, että mitään onnettomuuksia ei tapahtunut.
Eräässä kaupungissa ajoimme hiljaa ja kuuntelimme auton ikkunasta evankelioivaa tilaisuutta, mutta aivan vähän matkan päässä muslimeilla oli oma tilaisuutensa, jossa he pilkkasivat Jeesuksen jumalisuutta. Huusin ikkunasta kovaan ääneen: ”Jesus is Lord”! Päät kääntyivät, mutta jatkoimme matkaa. Tärkein tuli sanotuksi.

Su 2.11. Tänään on jumalanpalveluspäivä. Menimme Kampalan keskustassa sijaitsevaan KPC-seurakuntaan, jonka on perustanut K.A.O.G. lähetti Gary Skinner. Seurakunnassa on 22.000 jäsentä, ja viisi jumalanpalvelusta sunnuntaisin toistensa jälkeen. Gary on perustanut myös Watoto-orpolapsitoiminnan, joka on kuuluisa lapsikuorovierailuistaan ympäri maailmaa. Jumalanpalvelus oli mahtava kokemus. Iso kuoro johdatti ylistykseen ja Garyn saarna oli voimallinen ja vahva. Pääsin Garyn juttusille tilaisuuden jälkeen, vaikka hän oli juuri lähdössä lentokentälle ja kokousmatkalle Hong Kongiin. Keskustelun sisällöstä kertonen työtovereilleni, se saattaa nimittäin poikia jotain hyvää… Illalla jännitimme Formuloiden päätöskilpailua.

Ma-Ti 3-4.11. Jo kukonlaulun aikaan starttasimme kohti pohjoista. Matkalla kohti Murchison Fallsia näimme myös yhden onnettomuuden, jossa englantilainen perhe oli ajanut maasturin katolleen ja yksi oli loukkaantunut. Nainen tuntui olevan kurkkuansa myöten täynnä Afrikkaa (I hate Afrika). Luonnonsuolelualueella näimme paljon kaikenlaisia eläimiä aivan läheltä. Pertti ajoi meitä kärsivällisesti ympäri puistoa ja tutustuimme mm. elefantteihin, kirahveihin, puhveleihin, gaselleihin, virtahepoihin, krokotiileihin, lintuihin ja jopa muurahaiskarhuun.

Yövyimme Niilin rannalla sijaitsevassa Paraa Safari Lodgessa. Seuraavana aamuna määränpäämme oli jälleen Kampala. Matkalla sattui mielenkiintoinen tilanne, kun tie oli poikki ja veden vallassa. Minä uhrauduin mielelläni kahlaamaan sen läpi todetaksemme, kuinka syvä se on ja voiko siitä ajaa autolla läpi. Olimme siis keskellä villieläinpuistoa. Pertin ajettua veden poikki, autosta irtosi joku pohjalevy ja sen korjaamiseen yli 30 asteen helteessä vuosi muutama hikipisara. Illalla saavuimme Kampaalaan viimeiseksi yöksi ja saunoimme Söderlundien saunassa. Sähköt olivat poikki, mutta onneksi generaattorit jauhoivat sähköä.

Ke 5.11. Jälleen aikainen herätys ja hyvästelyn aika. Oli haikeaa sanoa hyvästit Söderlundeille. He olivat pitäneet meistä hyvää huolta ja noiden muutaman päivän aikana olimme jutelleet ja nauraneet paljon. Pertti jaksoi kertoa uskomattomia juttuja Ugandan historiasta ja hengellisen työn eri vaiheista. Välillä pidätimme henkeämme, niin ihmeellisiltä ne kuulostivat. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mieliin jäi syvä kiitollisuus. On mahtavaa, että meillä Saalemina on etuoikeus kannattaa tätä lähettiperhettä Ugandassa. Pertti vei meidät lentokentälle ja lensimme takaisin Nairobiin. Alanteille päästyämme, jostain syystä tunsimme tarvetta ottaa pienet nokoset… Kenian oma poika voitti U.S.A.:n presidentinvaalit. Kenia oli Obamasta sekaisin. Eri puolilla Keniaa juhlittiin näyttävästi, ja jopa Kenian presidentti julisti torstain kansalliseksi lomapäiväksi Obaman kunniaksi.

To 6.11. Taas ennen kukkoa säntäsin ylös ja yhdessä Aarnon kanssa suuntasimme maasturin kokan kohti MAF:n lentokenttää. Sain mahdollisuuden tutustua Aarnon lähetyslentotoimintaan osallistumalla yhdelle lennolle Lodvariin. Lentoaika yhteen suuntaan oli noin tunti 20 min. Jälleen tulin vakuuttuneeksi siitä, että meillä on töissä todella alan ammattilaisia. Aarno on ansioitunut lentokapteeni ja voisi hyvin olla hyväpalkkainen pilotti jossain arvostetussa lentoyhtiössä. Sen sijaan hän on halunnut totella Jumalan kutsua jonka hän jo nuorena sai, ja antaa talenttinsa lähetystyöhön. MAF (Mission Aviation Fellowship) on voittoa tavoittelematon, lähetyssaarnaajia ja –järjestöjä palveleva organisaatio. Koneet kuljettavat rahtia ja ihmisiä Afrikassa. Usein Aarnon matkat suuntautuvat Kenian ympäristömaihin ja vähän kauemmaksikin. Iltapäivällä tutustuimme Karen Blixenin museoon, joka sijaitsee samalla alueella, kuin Alanteiden asunto, eli Karenin kaupunginosassa. Karen Blixenin elämäkertahan on monille tuttu elokuvasta; Minun Afrikkani.

Pe-La 7-8.11. Karenin kirahvipuistossa tapasin Kille Kirahvin! Meistä tuli hyviä ystäviä, Kille söi jopa kädestäni! Lauantaina kävimme vierailulla Pekka ja Leena Ahosen kodissa. Ahoset ovat myös Saalemin lähettejä ja toimivat Fidan kehitysyhteistyöhankkeessa, Pekka johtajuuskouluttajana/talouspäällikkönä ja Leena kummityön sihteerinä. Ahoset olivat varanneet meille mieluisan yllätyksen: ajan kokovartalohierontaan. Se tekikin hyvää tämän matkan tiimellyksessä. Illalla tapasimme myös Rönkön perheen Espoosta. Rebecca pääsi ratsastamaan Rönkköjen tyttären, Ellan kanssa. Se oli varmasti mukavaa hänelle, vietettyään melkein kaksi viikkoa aikuisten ”tylsässä” seurassa.

Su 9.11. Tänä aamuna saattelimme Annen ja Rebeccan Nairobin lentokentälle, ja he palasivat takaisin Suomeen. Tuli aika haikea olo! Olisin toisaalta mielelläni lähtenyt heidän mukaansa, mutta toisaalta vielä on mielenkiintoinen matka Sansibarille tekemättä.
Illalla klo 17.00 Alanteilla pidettiin suomalaiskokous, johon oli kutsuttu kaikki Nairobissa asuvat lähetit mukaan. Sain palvella heitä sananjulistuksessa ja meillä oli oikein mukava ilta yhdessä suomalaisten lähettien kanssa.
Ma 10.11. Jälleen aamulla aikaisin taksikyyti kohti lentokenttää. Tuttu George oli pihassa odottamassa jo puoli tuntia ennen sovittua aikaa. George oli rauhallinen kuski. Koska aggressiivisuus puuttui, niin juutuimme aamuruuhkaan ja liikenne ennen kenttää oli katastrofaalista. Jonot vain seisoivat ja seisoivat. Maasturit kyllä pääsivät tien penkkoja pitkin eteenpäin, mutta me seisoimme. Pakokaasu tunki sisään edessä savuavista kuorma-autoista ja minua alkoi jo heikottaa. Viimein, kun pääsin kentälle, niin sain tietää koneeni olevan myöhässä. Parin tunnin päästä se oli edelleen myöhässä. We have a technical problem –ilmoitti porttivartija. Viimein, kun kone oli valmis, niin miehistö puuttui (olivat jo kuulemma lähteneet kotiin). No viimein miehistökin löytyi ja ehdin illaksi Sansibarille ja Kontsasten kotiin. Heti koneesta astuttuani huomasin, että ilmasto täällä on aivan erilainen. Paita liimautui välittömästi ihoon kiinni. Oli kuumaa ja kosteaa.

Ti 11.11. Lähdimme paikallisella Costal-lentotaksilla Dar es Salamiin. Kyllä vähän jännitti, kun pilotti ei meinannut saada ovea kiinni, ja hänen viereensä istuutui juuri sen näköinen muslimimies, kuin terroristiepäilyissä on totuttu näkemään. Kyllä siinä rukouselämä vilkastui ja toivoin, että tämä kaveri ei lennon aikana tarttuisi ohjaimiin. Darressa tapasimme suomalaisia lähettejä. Mm. Lehdot, Lepojärvet ja Nygrenit. Suomesta olivat käymässä Markku Tossavainen ja vanhimmistoveli Oulusta, sekä Frestadiukset Espoosta. Järjestimme pienen suomalaiskokouksen ja rohkaisimme toisiamme uskon tiellä. Aluekoordinaattori Juha Lehdon kanssa kävimme myös neuvotteluja Saalemin työn tulevaisuudesta Itä-Afrikassa. Illaksi palasimme takaisin Sansibarille ”lentokoneella”.
Ke 12.11. oli hauska päivä, vaikka harmiksi Daisy sairastuikin johonkin vatsatautiin. Vietimme kaupungilla päivän ja tutustuimme nuorisokeskuksen työhön. Lisäksi kiertelimme kaupungilla ja kävimme mm. orjatorilla, jossa aikoinaan myytiin mustia orjia ympäri maailmaa ja syömässä pizzat meren rannalla. Ruokailun jälkeinen käynti kalamarketilla meinasi nostattaa pizzan takaisin suuhun! Päivä oli todella lämmin (varmaan lähes +40 c). Suomipojilla olikin paita aika märkänä. Kaupustelija hännystivät meitä kaikkialla, ja jotain afrikka krääsää tarttui aina silloin tällöin myös minun mukaani. Iltapäiväksi halusin mennä kokeilemaan auringonottoa ja uintia edes yhden kerran tällä reissulla. Kontsasten lähellä oli hotelliranta, jossa asialle löytyi otolliset olosuhteet. Yritin tankata lämpöä ja mielikuvaa auringosta koko tulevan talven varalle suomivarastoon. Olihan se aika ruhtinaallista, kun siinä loikoillessani paikallinen mies käveli viereeni ja kysyi: ”What would you like to drik, Sir?” ”A coke please!” Paluumatkalla näin niin ison gekkon (tai varaani), että Rebecca olisi taatusti juossut karkuun ja lujaa! Sansibarilla on kahdet kasvot: kaunista ja ankeaa sopivassa määrin.
To 13.11. Matti kertoi, että jos lähtisimme aikaisin aamulla, niin ehtisimme käydä hiekkasärkällä snorklaamassa, vielä ennen koneeni lähtöä. Niin teimmekin. Venepojat kuljettivat meidän hiekkaluodolle, jossa ei ollut ketään muita kuin me. Vain valkoista hiekkaa ja sinistä vettä. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun oikeastaan snorklasin kunnon välineillä. Olihan se hienoa nähdä kaikki ne korallit ja eri väriset kalat. Aika kävi vähiin ja palattuamme pääsaarelle, oli aika hyvästellä Kontsakset, ja suunnata jälleen kohti Nairobia. Kontsaksilla on edessä mielenkiintoinen ja jännittävä vaihe elämässään. He ovat muuttamassa uuteen maahaan ja uusiin haasteisiin (ks. http://www.famkontsas.blogspot.com/) Lentokentällä söimme vielä jäähyväislounaan ja tiemme erosivat. Lento sujui tällä kertaa varsin mallikkaasti ja Nairobissakin pääsin ennätysajassa passintarkastuksen läpi. Ahosen Pekka oli minua kentällä vastassa ja ajelimme kohti heidän kotiansa. Ahosilla minua pidettiin jälleen kuin piispaa pappilassa. Oli hieno illallinen ja suomalainen sauna. Aika nopeasti ilta kuluikin ja olin valmis yöpuulle. Pe 14.11. Tämä on paluupäivä. Tämänkertainen taksikuski oli melko rivakka mies. Hän ilmeisesti tiesi jonkun kiertoreitin kentälle, koska matka sujui niin nopeasti. Pian olinkin jo koneessa kohti Amsterdamia. Muutaman tunnin kuluttua aloin keskustella vieruskaverini kanssa, ja ilmeni että tämä kenialainen Johnny on töissä Tampereella, ja meillä on sama jatkolento. Koska tiesin, että meillä on kentällä neljän tunnin odotusaika, niin ehdotin, että menisimme yhdessä käväisemään Amsterdamin keskustassa. Se olikin hyvä idea, koska en ollut ennen siellä käynyt. Amsterdam vaikutti hyvin romanttiselta kaupungilta monine kanavineen ja vanhoine rakennuksineen. Vaihdoimme Johnnyn kanssa yhteystietoja ja ehkä vielä tapaamme Helsingissä..
Helsinkiin saavuin klo 23.45, ja jo puolenyön aikaan olin ulkona Helsingin pimeässä räntäsateessa odottamassa kyytiä kotiin…

tiistai 7. lokakuuta 2008

Mikä ihmeen spritualiteetti?

Spiritualiteetti tarkoittaa samaa, kuin ”hengellinen elämä”. Spiritualiteetti on tullut kirkkojen ja kristittyjen kielenkäyttöön vasta hiljattain. Helluntailaista tämä termi saattaa pelottaa, ja saada hengellisen elämän kuulostamaan kylmemmältä kuin se onkaan. Heikki Kotilan kirjoittamassa Spiritualiteetin käsikirjassa spiritualiteettia luonnehditaan ”kokemuksen teologiaksi” ja ”tien teologiaksi”. Oleellista siinä on hengellinen kilvoitus ja elämä kristittynä arjen keskellä. Rukouksen ja hengellisen elämän teologisointia pelätään turhaan. Jokainen joka rukoilee on teologi ja jokainen teologi myös rukoilee!
Oma hartauselämä on sanomattoman tärkeä. Sitä ei voi vaalia kuukaan muu kuin henkilö itse. Jokaisella uskovalla tulisi olla oma säännöllinen ja salattu hartauselämänsä, eli spiritualiteetti. Jokainen rakentaa spiritualiteettinsa itse. Kaksinkeskinen elämä Jumalan kanssa on intiimi alue ja suurin osa siitä on viisasta pitää salaisena. Jeesuksen aikana ulkokullatut ripottelivat tuhkaa päällensä, repivät vaatteensa halki, soittivat torvea edellänsä ja pitivät kasvoillaan sellaista ilmettä, joka kuvasti rukouksen ja paaston tuskaa. Tässä olotilassa he kulkivat kaduilla ja yrittivät näyttää hurskailta. Hurskastelun tarve ei kierrä kaukaa meitäkään nykypäivän kristittyjä. Kiusauksenamme on näyttää muille, kuinka edistyneitä olemme omassa spiritualiteetissamme. Oman hengellisen elämän liiallinen paljastaminen haavoittaa. Kun Jumala operoi meidän kanssamme kahden kesken, niin siihen ei ole syytä pyytää muita paikalle. On kysymys tarpeesta, jota ihmiset eivät voi täyttää. Se on sydämen halajaminen, joka täyttyy ainoastaan silloin, kun Jumala sen täyttää.
Spiritualiteettiin kuuluu myös seurakuntayhteys, jota ilman ei kukaan Jeesukseen uskova voi tulla toimeen. Kun hengellinen elämämme koostuu tasapainoisesti omasta spiritualiteetista ja toimivasta seurakuntayhteydestä, ovat palaset elämässämme asettuneet oikeille paikoilleen.

Kristitty-lehti 10-11/08, pääkirjoitus

maanantai 1. syyskuuta 2008

ONKO VIINA VIISASTEN JUOMA?

Alkoholin käyttö on suomalaiselle kristitylle vaikea pala. Jotkut pastoritkin ovat kohtuukäytön puolestapuhujia, ja se jos mikä saa vakaatkin kristityt hämilleen. Ongelmana on rajan veto. Raamattu ei kiellä alkoholin juontia, mutta varottaa juopumisesta ja humalahakuisuudesta. Sen lisäksi Sana sanoo, että viinan käytöstä seuraa irstas meno. Eurooppalaisilla kristityillä luontaiseen tapakulttuuriin kuuluvat ruokaviinit ja illallissnapsit. Miten meidän suomalaisten tulisi sitten tähän suhtautua?
Itse otin ensimmäisen kerran alkoholia, kun toimin lähetyssaarnaajana Albaniassa. Sairastin kuukausia rajua maha- ja oksennustautia, ja lähimmät apteekit olivat Kreikassa. Lääkärini antoi minulle saman neuvon, kuin Paavali Timoteukselle. Hän käski ottaa vähän alkoholia jatkuvien vatsavaivojen ja pahoinvoinnin vuoksi. Paavalin aikoihin alkoholia käytettiin lääkkeenä. Nykyisin vaivoihin on onneksi olemassa muitakin kehittyneitä lääkkeitä.
Unkarissa paikalliset pastorit ja uskovat tarjosivat poikkeuksetta viiniä, ja jopa olutta ruokajuomana. Se oli uutta ja outoa. Minulla on sisäsyntyinen varautuneisuus ja pelko asiasta, siksi olinkin yleensä joukon kummajainen vesilaseineni. Hetken perästä pastorikollegojen kanssa minäkin kokeilin, miltä liemi maistuu. En voi sille mitään, mutta vaikka yritin totutella tapaan, niin jokaisen kerran jälkeen painoi syyllisyys ja paha mieli. Onneksi olin kuitenkin hyvää seuraa! En osaa sanoa monessako lasillisessa humaltumisen raja menee, mutta helpompi se on ylittää, kuin alittaa.
En haluaisi olla tyypillinen ilonpilaaja tai lakihenkinen fundamentalisti, mutta rehellisesti on sanottava, että en tiedä yhtään hyvää asiaa, mitä alkoholin käyttö toisi tullessaan. En tuomitse ketään joka ottaa, mutta koska pullon henki voi viedä mennessään, on varoituksen sana paikallaan. Läheltä nähneenä tiedän ainoastaan lukuisia rikkoutuneita perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita, työpaikan menetyksiä, riippuvuutta, alkoholimyrkytyksiä, äkkikuolemia, itkua, surua ja murhetta. En tunne yhtään onnellista kohtuukäyttäjää. Ilmeisesti he pysyvät (koti)kaapeissaan. Mutta viimeistään silloin, kun kohtuukäyttäjän oma lapsi hoipertelee humalassa kotiin, niin alkoholivalistus alkaa saada uusia vivahteita. Yleensä kaikki alkoholin kanssa alkanut hauska läträys on päättynyt tavalla tai toisella ikävästi, eikä se kulturelli keskieurooppalainen juominenkaan siinä poikkeusta tee.
Tekopyhää tai ei, niin mielestäni pastori lauman esikuvana ei toimi väärin kieltäytyessään alkoholista, vaikkei viisas olisikaan.

Tosimies 4/08

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

MIKSI JUOSTA MARATON?

Suomalaiset miehet ovat kovia kerskumaan ja pullistelemaan olemattomilla lihaksillaan. Pohjalaisten sukulaisteni ja sikäläisten vanhojen kavereiden mielestä minäkin olen tyypillinen helsinkiläispelle, joka ei elämässään ole tehnyt mitään ”oikeaa” työtä. Pastorintyö ei edusta heille työtä, vaan lähinnä työn vieroksumista. Jos olisin etelässä raksatöissä tai monttua kaivamassa, niin sillä varmaan ansaitsisin heidän arvostuksensa.
Vuosikaudet olen kesälomillani kuunnellut heidän juttujaan pöllimetsätöistä ja milloin mistäkin raavaan miehen hommista. Niihin eivät etelän vetelät ja räkänokat pysty. Minulla ei ole mitään miehistä meriittiä, millä rehvastella heille. Eiväthän he tietenkään muista tai noteeraa sitä, että minäkin olen nuorena ollut tarhalla kettuja nylkemässä ja sahalla lautoja taapeloimassa.
Sama virsi toistui joka kesä. Kauan mietin, miten voisin lyödä heille luun kurkkuun! Sitten keksin. En voi mennä talvisotaan, mutta voinhan sen sijaan juosta maratonin!
Nyt on millä rehvastella! Viime kesänä juoksin ensimmäisen täysmaratonin. Päätin, että juoksen sen vaikka hampaat irvessä ja periksi en anna! Kun millään muulla henkisyydellä ei ole mitään merkitystä, niin viimeinkin sain nämä tosimiehet hiljaiseksi. ”En millään olisi sinusta uskonut” -kommenteillaan he paljastivat typeryytensä, ja minä naureskelin partoihini.
Olin ylpeä ja rehentelin saavutuksestani kaikkialla aina siihen saakka, kunnes tapasin intialaisen pastorin David Mohanin. Hän oli merkillinen mies. Hän tuntui näkevän lävitseni lähes kaikissa asioissa. Tiesin hänen käyttävän tuntikausia rukoukseen joka päivä, ja aistivan sellaista henkisyyttä johon minä en yllä. Eräänä päivänä, kun juttelimme lounaspöydässä syvällisiä, niin intaannuin kehuskelemaan juosseeni maratonin. David laski ruokailuvälineensä pöydälle ja katsoi minua tiukasti silmiin. Välittömästi tiesin, että jotain kiusallista oli tulossa. ”Miksi juosta maraton”, David kysyi päättäväisesti. Hetken aikaa yritin löytää jotain järkevää syytä juoksulleni. Pyörittelin ajatuksia ja syitä mielessäni, mutta mitään järkevää vastausta en keksinyt. Piinallisen pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin: ”Erittäin hyvä kysymys!”
Tapaus sai minut jälleen ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeää. Riittää, että olen tasapainossa oman itseni kanssa. Minulle riittää, että tiedän tekeväni arvokasta kutsumustyötä, vaikka muut eivät sitä ymmärtäisikään. Minun ei tarvitse saavutuksillani todistaa toisille mitään. Niin ja jos edelleenkin juoksen, teen sen vain omaksi ilokseni.

Tosimies-lehti 3/08

lauantai 3. toukokuuta 2008

TURPIIN TULI

Ihme ja kumma, yli neljäkymmentä vuotta olen välttynyt saamasta turpiini. Monia läheltä piti tilanteita, on tietysti ollut Pohjanmaan grillijonoissa jne. Tunnustettakoon sekin, että minulta on kyllä usein kysytty haluaisinko turpiini, mutta aina olen vastannut kieltävästi ja se on riittänyt. No, nyt se sitten tapahtui, kun sitä vähiten olisi odottanut. Turpiin tuli ja vielä naiselta! Ei, ei se ollut vaimoni, vaan eräs seurakuntalainen.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en ehtinyt reagoida tapahtuneeseen mitenkään. Istuin kaikessa rauhassa kirkon penkissä, kun tilanne alkoi kärjistyä. Yritin siinä sitten rauhoitella erästä naista, joka oli tuohtunut siitä, että äänentoistotekniikkamme ei palvellut hänen tarpeitaan tarpeeksi tyydyttävästi. Ehdin vain pahoitella tilannetta, kun läsähti ja silmälasini lensivät seinään. Hölmistyneenä jäin paikalleni jököttämään, kun nainen jo juoksi ulkona menojaan vahtimestarit perässään.
Saattaa olla, että ko. henkilö projisoi kauttani omaa pahaa oloaan, tai sitten hän reflektoi minusta jonkun hänelle pahan ihmisen ruumiillistuman, ja näin ollen olin ansainnukin kyseisen iskun. Sen voi vielä jotenkin ymmärtää, että nainen lyö miestä, mutta jos aikuinen lyö lasta, niin sitä ei voi sallia! Poikani sai kokea tämän nahoissaan asuessamme ulkomailla. Vihainen miesopettaja ei pitänyt pojan ilmeestä liikuntatunnilla ja päätti hoitaa tilanteen voimakeinolla. Isku vasten kasvoja oli niin kova, että poika kaatui maahan. Vaikka jälkeenpäin pyysin opettajaa kokeilemaan voimiaan minuun vastustuskyvyttömän lapsen sijaan, niin silti vieläkin harmittaa, että en tehnyt asiasta rikosilmoitusta.
Lyönti poskelle on aikamoinen loukkaus. Vaikka se ei tekisi kovin kipeääkään, niin siihen sisältyy aina nöyryytys ja häväistys. Se saattaa syöpyä mieliin loppuelämäksi. Raamatussa kerrotaan, että kun Jeesusta ennen ristiin naulitsemista kidutettiin, niin hänelle annettiin ”korvapuusteja”. Ne eivät totisesti olleet mitään pohjalaisia leivonnaisia, eivätkä edes pikku litsareita, vaan raakaa pahoinpitelyä ja halveksintaa. Kukaan ei ole koskaan kärsinyt mitään sellaista, kuin Hän. Tästä syystä Hän tuntee meidän koettelemuksemme omakohtaisesta kokemuksestaan.
Loukattujen tulisi tehdä oma voitavansa selviytyäkseen kipeistä kokemuksistaan anteeksiannon kautta ja tiedän totisesti, että se ei ole helppoa. Jotkut vammat ovat niin kipeitä ja syviä, että niitä ei voi parantaa ilman Jumalan voiman apua ja toivoa siitä, että täydellinen oikeudenmukaisuus ja hyvitys on olemassa iankaikkisessa elämässä.

Tosimies-lehti 2/2008

tiistai 22. huhtikuuta 2008

KODIN JA PERHEEN ARVOA ON PUOLUSTETTAVA!

Nykyperheeseen kohdistuvat valtavat odotukset. Työelämän paineet, kiireet ja elämänhallinta uuvuttavat tunnollisimmatkin vanhemmat. Individualismin ja yksilönvapauden korostuminen syö perheen arvostusta. Samaan aikaan sitoutuminen, uskollisuus ja kristillinen kasvatus menettävät merkitystään. Nyt on aika muuttaa suuntaa!
Kodin ja perheen merkitys on ensisijaisen tärkeä niin seurakunnalle, kuin yhteiskunnallekin. Rikkinäiset kodit, uupuneet vanhemmat ja särkyneet unelmat haastavat kristittyjä taistelemaan perheittensä puolesta silloinkin, kun ympäröivä maailma ei siihen kannusta. Samat ongelmat vaanivat kaikkia perheitä. Kodista tulee herkästi motelli, jossa käydään vain nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Monet nykykodit muistuttavatkin lähinnä lentokenttää, jossa risteilee kiireisiä ihmisiä sinne tänne omine päämäärineen.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Nykyisin monet lapset ovatkin, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla täynnä rakkautta. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä. Koti on huolenpidon keskus, joka tuottaa arvokkaita muistoja yhteisen elämän pankkiin. Myöhemmin elämämme tärkeimmiksi hetkiksi muodostuvat juuri ne rakkaat muistot, jotka koimme omassa kodissamme.Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrämme, että vastuu on minulla! Lapsia ja perheitä voidaan pitää itsestäänselvyyksinä, mutta niihin kohdistuviin uhkatekijöihin on suhtauduttava vakavasti.

RV-lehti 17/08

lauantai 1. maaliskuuta 2008

KUMMALLINEN UNI

Näin viime yönä merkillistä unta. Asuntoomme tuotiin kummallinen kasvi. Siinä oli kaksitoista erillistä oksaa. Jokaisen oksan päässä oli kasvot. Ne olivat ikään kuin ihmisen kasvot. Nuo kasvot eivät puhuneet mitään, mutta silti tiesin niiden olevan eläviä olentoja. Tuo kummallinen puu oli kuin Jumalan läsnäolo kodissamme. Sen olemassaolo herätti kunnioitusta.
Jossakin sisimmässäni tiedostin, että tuo kasvi seuraa kaikkea sitä, mitä kodissamme tapahtuu. Oli hienoa katsella, kun se myötäeli kotimme tapahtumia. Kun tapahtui jotain iloista, se huojui tyytyväisenä, kuin vilja tuulessa ja sen kasvot hymyilivät. Hyvä mieli levisi kaikkialle asuntoon suloisen parfyymin lailla. Sitten taas, kun tapahtui jotain ikävää, niin tuon kummallisen kasvin kaikki oksat painuivat murheellisena alas. Se näytti melkein samalta kuin yön syliin vaipunut auringonkukkapelto, joka ikävöi uutta aamua valonsäteiden voimassa. Tuntui siltä, että se heikentyi jokaisesta riidasta ja menetti voimaansa jokaisesta loukkauksesta. Aina kun sanoimme toisillemme jotain pahasti, se masentui ja sen kasvot painuivat alas. Voimansa se puolestaan sai siitä, kun talossa oli rakkautta ja kohtelimme toisiamme ystävällisesti.
Vaikka kasvi olikin vain yhdessä huoneessa, tajusin sen näkevän kaikkiin huoneisiin ja ovien taakse. Mitään ei voinut tehdä siltä salassa. Kummallinen kasvi! Kasvin läsnäololla oli selvästi rauhoittava vaikutus perhe-elämäämme. Emme halunneet korottaa ääntämme tai riidellä sen kuullen, koska emme halunneet tuottaa sille murhetta.
Sitten tapahtui jotain dramaattista! Pikkuhiljaa totuimme kasvin läsnäoloon ja unohdimme sen. Elämä jatkui huolettomana ja kasvin hoitokin unohtui. Emme muistaneet enää antaa sille ravintoa. Riidat ja itsekkyys valtasivat alaa. Eräänä päivänä, kesken suuren perheriidan muistin yhtäkkiä kasvin olemassaolon ja järkytyin tajutessani sen nähneen ja kuulleen kaiken tapahtuneen.
Samassa heräsin hiestä märkänä ja sydän takoi rinnassani, kuin vimmattu. Syyllisyys kalvoi sisintäni, kun mietin unen sanomaa. Ymmärsin unen olleen jotenkin jumalallinen ja henkilökohtaisesti puhutteleva.
Aamukahvin himo sisälläni kompuroin keittiöömme ja tärisin vieläkin unta miettiessäni. Kahvipannu oli pudota kädestäni, kun näin kahvinkeittimen vieressä olevan taulun, jonka olemassaolon olin myös tyystin unohtanut. Siinä luki: ”Jeesus on tämän kodin pää; näkymätön vieras jokaisessa keskustelussa; hiljainen kuuntelija jokaisessa keskustelussa.”
Uni antoi minulle opetuksen, jota en toivottavasti koskaan unohda!

P.S. Tämä tarina on tosi!

Kolumni julkaistu Tosimies -lehdessä 1/2008

maanantai 4. helmikuuta 2008

YSTÄVÄ RAKASTAA ENEMMÄN KUIN VELI

Ystävyydestä on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja runoja. Ystävyys on parhaimmillaan parasta mitä elämä voi antaa. Hyvä ystävä on kultaakin kalliimpi. Myös Raamattu puhuu ystävyydestä. Se sanoo ystävän rakastavan jopa enemmän kuin veli. Tämä käy ilmi mm. Daavidin ja Joonatanin elämästä. Myös Jumala on ystävä. Hän sanoo olevansa niiden ystävä, jotka häntä pelkäävät ja noudattavat hänen asetuksiaan, mutta myös syntisten ystävä.
Jokaisella tulisi olla ystäviä. Kavereita voi olla useita, mutta todellisia ystäviä ihmisillä on yleensä vain muutamia, joillakin ehkä vain yksi. Todellisen ystävyyden tulee sisältää todellista luottamusta. Ystävään tulee luottaa niin, että voi olla varma, ettei hän petä tilaisuuden tullen. Ystävä hyväksyy myös toisen kaikkine vikoineen. Hyvän ystävän tunnistaa yleensä siitä, että hänelle haluaa kertoa ensimmäisenä niin hyvät, kuin huonotkin uutiset. Ystävyyssuhde saattaa kestää läpi elämän ja antaa voimia vaikeissa tilanteissa. Hyviin ihmissuhteisiin kannattaa satsata.
Ystävyyden vastakohta ei ole yksinäisyys. Jotkut nauttivat yksin olemisesta eivätkä edes kaipaa jatkuvaa seuraa ja sosiaalisuutta. Kaikki yksin elävät eivät siis välttämättä ole yksinäisiä, eivätkä kaikki yksinäiset elä yksin, sillä jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä. Joskus uudessa ympäristössä tai jopa seurakunnassa voi aluksi kokea yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Yksinolo on joskus hyvinkin tervehdyttävä kokemus. Seurakunnassa ystävien hankkimisessa kannattaa itse olla aktiivinen. Kun on avoin uusille ihmisille ja tuttavuuksille, saa myös helpommin uusia ystäviä. Vaikka kaikkien kanssa ei tarvitse olla sydänystävä, niin ystävällisyys on kuitenkin osa hengen hedelmää ja Kristityn tunnuspiirre.
Henry Nouwen on kirjoittanut: ”Me kaikki tarvitsemme jonkun, joka odottaa meitä, sillä muuten on vaikea pysyä hengissä. Jokainen meistä haluaa kertoa tarinansa ja jakaa surun ja riemun hetket läheisen kanssa, joka on odottanut nähdäkseen ystävänsä.”

ROMANIT POLTTOPISTEESSÄ

Viime aikoina media on käsitellyt romaneja ja heidän tapojaan hyvin laajasti. Keskustelussa on ollut mm. väistämisvelvollisuus ja muut tavat. Romanikulttuuri elää jatkuvan muutoksen kourissa ja integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan natisee liitoksissaan.

Romanit ovat Pohjois-Intiasta aikoinaan lähtenyt kiertolaiskansa, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa. Romanien tarkkaa kokonaismäärää on heidän kiertolaisen elämäntyylinsä takia vaikea arvioida, mutta arviot liikkuvat yleensä 20 miljoonan tietämillä. Romaneista noin 9–10 miljoonaa romania elää Euroopassa. Suurimmat keskittymät ovat Balkanin niemimaalla, Yhdysvalloissa sekä ja entisissä Itä-Euroopan maissa. Lisäksi pienempiä yhteisöjä asuu Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Maat, joissa romanien määrä ylittää miljoonan, ovat entinen Jugoslavian alue, Venäjä, Espanja, Yhdysvallat, Brasilia ja Argentiina. Romanit ovat historian saatossa levittäytyneet varsin laajalle, mutta eivät missään valtiossa muodosta enemmistöä. 5,4 miljoonan asukkaan Slovakiassa romaneja on 320 000, ja Slovakiassa on suhteessa eniten romaneita väkilukuun nähden. Suomessa romaneja on noin 10 000.
Englanninkielinen nimitys gipsy tai gypsy tulee sanasta Egyptian, koska ennen vanhaan luultiin romanien tulleen Egyptistä. Romanit ovat eri lähteiden mukaan kotoisin Intiasta, ja romanikieli kuuluu indoarjalaisiin kieliin, kuten Intian tärkeimmät kielet, esimerkiksi urdu, hindi, sanskrit ja gudzharati. Suomen romanit nimittävät itseään usein tummiksi, sekä kaaleiksi romanikielen ihmistä tarkoittavan sanan mukaan. Romaneja kutsuttiin Suomessa aiemmin myös tattareiksi ja mustiksi tataareiksi, koska heidän luultiin olevan peräisin Itä-Euroopasta. Sana mustalainen lienee peräisin musta tataari -nimityksestä.
Historia
Koko maailmassa on romaneja n. 20 miljoonaa ja heitä on kaikissa maanosissa. Suomen lisäksi Ruotsissa asuu 3000 - 4000 Suomen romania. Kielitutkimuksen perusteella oletetaan, että romanit ovat lähtöisin Luoteis – Intiasta, nykyisen Pakistanin ja Intian pohjoisilta rajaseuduilta. Romanit lähtivät Intiasta 1000 -luvun molemmin puolin. Varmoja syitä lähtöön ei tiedetä, mutta oletetaan, että luonnonmullistukset, nälänhätä, ruttoepidemia ja maahan tunkeutuneet sota joukot ovat olleet liikkeelle pakottaneita syitä. Eurooppaan romanit saapuivat 1300-luvulla.
Romanien vaelluksen syy on tuntematon. On arveltu, että romanit olivat alun perin alempikastisia hinduja, jotka värvättiin sotureiksi, jolloin he nousivat sotilaskastiin ja heidät lähetettiin länteen vastustamaan muslimien ekspansiota. Toisen teorian mukaan he olivat vankeja, joita muslimit ottivat valloittaessaan Pohjois-Intian, jonka jälkeen heistä tuli erillinen väestö vankeusalueillaan. Eurooppaan saavuttuaan romanit kohtasivat kaikkialla vihamielisyyttä, joka on jatkunut siitä lähtien. Mm. Romaniassa romanit orjuutettiin viideksi vuosisadaksi ennen vapautustaan 1864. Muualla Euroopassa he kohtasivat erilaista vihamielisyyttä karkotuksesta aina lasten pakkotyöhön ottamiseen. Romanien muutto Yhdysvaltoihin alkoi kolonialismin aikana pienestä ryhmästä Virginiassa ja Ranskan Louisianassa. Suurempi muutto alkoi 1860-luvulla Britanniasta ja suurin 1900-luvun alussa Itä-Euroopasta. Suuri määrä muutti myös Etelä-Amerikkaan.
Romanien syrjintä saavutti huippunsa toisessa maailmansodassa, jolloin natsit tuhosivat suuret määrät mustalaisia. Juutalaisten, kommunistien ja vammaisten tavoin romanit oli tarkoitus hävittää, joten heidät lähetettiin pakkotyöhön keskitysleireille tai murhattiin saman tien, etenkin itärintaman tuhoamisosastojen toimesta. 200 000–800 000 romanin arvellaan kuolleen vainossa.
Vainot ja rasismi
Romaneita on historiansa aikana lähes aina vainottu, ja vainotaan edelleenkin joissakin paikoissa. Heidän elinkeinonsa ovat perinteisesti liittyneet hevosiin ja kaupusteluun. Romanivainoilla ja joukkomurhaamisilla Hitlerin aikana on ideologiset juuret vuosisatojen aikana syntyneessä rasistisessa käsityksessä romaneista. Rasistisella suhtautumisella on myös Suomessa pitkät perinteet. Romaniheimojen saapuessa 1400-luvun puolivälissä Eurooppaan eurooppalaiset kuvittelivat, että heillä ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä. Erotukseksi katsottiin ainoastaan se, että romanien katsottiin luoneen itselleen kristittyjen vainojen pelossa uuden kielen. Tämä käsitys kumottiin vasta 1750-luvulla. 1800-luvun alkupuolen kirjallisuus romantisoi romanielämää, mutta olennainen osa 1700-luvun vainojen perintöä siirtyi 1800-luvulla tehtyyn tieteellisenä pidettyyn tutkimukseen. Kirjassa Geschichte der Zigeuner, ihrer Herkunft, Natur und Art 1835 mainittiin romaneista:
"Kuka olisi saattanut aavistaa näiden rääsyisten varkaiden joukkion saapuessa Saksaan, että sellaisten irtolaisten jälkeläiset eivät tulisi neljän vuosisadan kuluttua olemaan yhtään sen parempia kuin esi-isänsä." Kirjoittajan mukaan mustalaiset olivat "ihmiskunnan roskaväkeä", joka oli saapunut Eurooppaan kuin "Jumalan rangaistuksesta". Kirjoittajan mielestä keskiajan suuret ruttoepidemiat olivat romanien ja juutalaisten syytä. Hän yhdisti kummatkin etniset ryhmät toistensa kanssa ulkonäön puolesta. Hänen mukaansa molemmat olivat työtä vieroksuvia, kieroja ja epärehellisiä. Romanit olivat hänelle varkaita ja juutalaiset kauppasivat varastettua tavaraa. Näiden negatiivisten stereotypioiden sitkeähenkisyyttä osoittaa myös suomalainen1900–luvun tarjoama kirjallisuus.
Romanit ja evankeliumi
Nykypäivän tilanne on onneksi toinen. Euroopassa romanit usein elävät lähellä kristillistä kirkkoa tai seurakuntia, mutta ovat samalla eristyneet seurakuntien jumalanpalveluksista. Suomessa romanit ovat olleet osa aktiivista seurakuntaa ja toimineet myös vastuutehtävissä. Saavuttamattomia ja vähän evankelioituja romaneja on maailmassa kuitenkin noin 42 miljoonaa. Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa he ovat piiloutuneet islamin ”huntuun” tai eristäytyneet hindulaisuuden vallan alle. Nämä valtauskonnot ja heidän geopoliittinen sijaintinsa ovat estäneet heitä kuulemasta evankeliumia.
Suomen kristityillä romaneilla olisi paljon annettavaa romanilähetystyöhön. Pitkään jatkunut herätys ei saisi jäädä ainoastaan sisäänpäin kääntyneeksi siunaukseksi. Uskon, että juuri romaneilla voisi olla tarvittavia avaimet saavuttaa saavuttamattomien romanikansojen sydämet. Heillä on luovia kykyjä kehittää sellaisia evankeliumin työn muotoja, jotka saattaisivat murtaa ennakkoluulot vierasta kulttuuria kohtaan. Tällaisia voisivat olla esim. musiikki, kulttuurin ja sukulaisuussuhteiden vaihto, lapsityö ja terveydenhuoltoprojektit. Evankeliumin levittämistä voitaisiin toteuttaa myös yhdessä humanitäärisen työn kanssa. Romanilähetystyössä evankelioinnin fokus tulisi ensisijaisesti kohdentaa niihin romanikansoihin ja heimoihin, jotka eivät vielä ole kuulleet evankeliumia tai joiden kosketus evankeliumiin on ollut vähäistä. Niitä ovat mm. Intian hajallaan asuvat alkuperäisheimot.

Lähteet:
AD2000 and beyound 2007, Elämä ja Valo ry., Opetushallitus, Romanit.net, Romanomissio, Wikipedia

perjantai 4. tammikuuta 2008

RAAMATTU KASVATTAJAN KÄSIKIRJANA

”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.” Snl. 22:6.

Jo aikojen alussa Jumala antoi käskyn ihmisille huolehtia perheestä. Luomisessa ihmiset asetettiin hoitamaan suhteita neljään eri tahoon: Jumalaan, lähimmäisiin, ympäristöön ja itseemme. Näissä suhteissa ihmisen tulisi kasvaa koko elämänsä ajan. Tätä onkin kristillinen kasvatus.

Kasvuun saattaminen
Kasvatustehtävää pidetään erittäin vastuullisena tehtävänä. Kristillisen näkemyksen mukaan jokainen ihminen on Jumalalle äärimmäisen arvokas ja häntä tulee myös kohdella sen mukaan. Erään tulkinnan mukaan kristillisen kasvatuksen tavoitteena on pyrkiä tekemään ihminen ihmiseksi, eli pyrkiä lähestymään Jumalan kuvaa. Voitaneen myös todeta, että Raamatun mukaan kasvatuksella ei saada ihmistä muuttumaan hyväksi, koska jokainen kuitenkin itse tekee omat eettiset ratkaisunsa ja ratkaisee oman suhteensa Jumalaan. Näin ollen kristillinen kasvatus onkin tietyssä mielessä kasvamaan saattamista ja jokainen yksilö on itse omantuntonsa mukaan vastuussa elämästään, suhteesta Jumalaan ja lunastustyöhön.

Elämästä huolehtiminen
Jumala pyysi ihmistä lisääntymään ja kantamaan vastuun lisääntymisestä.[i] Ihminen on edelleenkin samassa vastuussa kasvattaessaan ja ohjatessaan lapsiaan Herran tahdon mukaan. Lapsen saaminen ei ole kenellekään itsestäänselvyys, vaan se on aina Jumalan lahja ja ihme. Tätä ihmettä ei voi itse ottaa, se annetaan.[ii] Tämä totuuden tiedostaminen asettaakin vanhemmuuden kokonaan uudelle tasolle; pienestä elämästä on huolehdittava Jumalalta tulleena kasvatustehtävänä.
Vanhemmat, jotka haluavat ohjata lastaan, viestivät samalla määrätynlaista vastuuta ja turvallisuutta, joka liittyy oleellisena osana kristilliseen kasvatukseen.

Arvojen siirtäminen
Kristilliset kasvatusarvot ovat valitettavasti jokseenkin katoava piirre nyky-yhteiskunnassamme. Kristillinen perintö on kuitenkin tärkeä ominaisuus lastenkasvatuksessa ja kauneinta on nähdä sen siirtyvän sukupolvelta toiselle. Turvallisuus, vastuu, rakkaus ja ennen kaikkea Jumalan siunaus ovat niitä elementtejä, joilla erikoisesti pienen lapsen elämä turvataan. Raamatun mukaan ihmisen elämän suuntaviivat ja perustukset lasketaan elämällemme lapsuudessa[iii].
Raamatussa Israelilaisten siunaus siirrettiin sukupolvelta toiselle isien laittaessa kätensä lastensa päälle ja siunauksen sanoilla.[iv] Näin Israelilaiset oppivat tuntemaan itsensä ja keitä he olivat pääasiassa siksi, että he oppivat tuntemaan, keitä heidän isänsä ja isoisänsä olivat. Jatkuvuus oli isien vastuulla. He huolehtivat siitä, että tulevat sukupolvet tiesivät keitä he olivat ja mistä he olivat tulleet. Identiteetin tutkiminen ei ollut lasten vastuulla.

Armon siirtäminen
Kun perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi, niin parisuhde muuttuu kolmiosuhteeksi, jossa jokaisella yksilöllä on omat tarpeensa. Yhteiselo vaatii huolenpitoa näistä kaikista. Joillekin saattaa olla yllätys ja vaikeaa myöntää, että myös pelot ja syyllisyyden tunteet kuuluvat elämään ja vanhemmuuteen. On hyvä oppia käsittelemään niitä ja muistaa, että täydellisiä vanhempia ei olekaan. Myös itselle tulee olla armollinen ja luottaa Jumalan armoon. Myös kasvavan lapsen tulisi saada tulla tuntemaan, mitä on armo ja rakastetuksi tuleminen sellaisenaan. Loppujen lopuksi lapsen rakastaminen on sen rakkauden välittämistä, jonka olemme Jumalalta ensin saaneet.[v] Jumalan armon opettaminen lapsille ja itselle on myös yksi kasvatuksen tärkeimpiä asioita. Ei ole juuri mitään tärkeämpää tietoa, kuin varmuus siitä, että on olemassa mahdollisuus aloittaa alusta ja saada kaikki anteeksi. Jos olemme oppineet luottamaan tähän armoon jo lapsena ja kokeneet sitä omilta vanhemmiltamme, niin meidän on helpompi ottaa vastaan myös se armo, jota Jumala meille tarjoaa.[vi]

Isän rooli
Raamattu antaa ymmärtää, että isä on perheen pää, johtaja ja pappi.[vii] Tämä ei ole valta-asema, vaan suuri vastuu. Isän tulisi rakastaa perhettään ja vaimoaan samalla uhrautuvalla tavalla, kuin Kristuskin rakastaa seurakuntaa.[viii] Isällä on tytön itsetuntoon suurempi vaikutus kuin äidillä. Ajatus saattaa kuulostaa ensi kuulemalla uskomattomalta, koska äidithän viettävät lapsen kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Meneekö siis kaikki huolehtiminen, peseminen, nenän niistäminen, vaippojen vaihto ja Äidin ohjaus ohi jälkiä jättämättä? Ei suinkaan. Äiti on eräänlainen elämän perusturva, mutta isä ennen kaikkea kannustaja ja rohkaisija. Isän rinnalla poika saa tuntea itsensä pikku sankariksi ja isän prinsessasta kasvaa omasta arvostaan tietoinen nainen. Omalla esimerkillään isä opettaa lapsilleen monia asioita, kuten rakkautta äitiä ja muita ihmisiä kohtaan, rukouksen merkitystä ja Jumalan kunnioitusta.[ix]

Äidin rooli
Ohjeita äitiydestä ja äidin vastuista riittää, mutta tärkein avu on kuitenkin jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus.[x] Paras lahja on omistaa Jumalaan uskova äiti. Äiti, joka rukoilee lastensa puolesta, on mittaamattoman arvokas, vaikka lapsi ei sitä vielä lapsena ymmärtäisikään. Äidin rukoukset ja Jumalan varjeleva käsi on parasta mitä elämältä voi toivoa. Yleensä tämä totuus selviää vasta aikuisena. Äidin rakkaus ja suojelus ovat feminiinisiä piirteitä, joihin jopa Jeesus viittasi, kun hän halusi viestittää turvallisuuden tunnetta Jerusalemia kohtaan.[xi] Äiti puolustaa lastaan ja on valmis vaikka antamaan henkensä lapsensa edestä.[xii] Parasta, mitä lapsi voi äidiltään saada on kokemus tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi.

Perhe kasvattajana
Adventtikirkon julkilausumassa kristillisestä perheestä tunnustetaan ja varjellaan jokaisen perheenjäsenen henkilökohtaista arvoa ja arvokkuutta kunnioituksen, tasa-arvoisuuden, avoimuuden ja rakkauden ilmapiirissä. Tässä läheisessä piirissä kehittyvät yksilön varhaisimmat ja kestävimmät ihmissuhdeasenteet samalla kun arvomaailma siirtyy sukupolvelta toiselle.
Jumalan tarkoitus on, että perhesuhteet antavat kuvan myös hänestä ja hänen tahdostaan. Avioliitto, jossa vallitsee keskinäinen rakkaus, kunnioitus, läheisyys ja elämänikäinen sitoutuminen, heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa välistä rakkauden, pyhyyden ja läheisyyden kestävää sidettä. Vanhempien tehtävänä oleva jälkikasvun opastaminen ja oikaiseminen sekä lasten kiintymyksen osoitus heidän kokemastaan rakkaudesta antavat kuvan uskovien kokemuksesta Jumalan lapsina. Jumalan armon avulla perhe voi olla voimallinen tekijä jäsentensä johtamisessa Kristuksen luo.


Lähteet:
Hirsjärvi, Sirkka: Johdatus kasvatusfilosofiaan. Kirjayhtymä. 1985.
Omartian Stormian: The Power of a Praying Parent. Harvest House Publishers. 1995.
Adventtikirkon julkilausuma perheestä: Suomennos 1990.
[i] 1.Moos. 1:28
[ii] Ps. 127:3
[iii] Snl. 22:6
[iv] 1. Moos. 48:1-14
[v] 1. Joh. 4:11
[vi] Hepr. 12:15
[vii] Kol. 3:18-21, 1. Piet. 3:1
[viii] Ef. 5:23-28
[ix] Kol. 3:19
[x] Tit. 2:4
[xi] Luuk. 13:34
[xii] Joh. 15:12-13

VANHEMPIAAN KUNNIOITTAVAT LAPSET

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: "jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan.”[i]

Kunnioitus ja tottelevaisuus ei saisi perustua armeijamaiseen käskemiseen. Vanhempien ei tule olla komentelijoita, joiden edessä tehdään asento, kun he saapuvat paikalle.

Yhteiskuntamme on rakennettu tiettyjen sääntöjen varaan. Myös tottelevaisuudessa on kyse elämisestä sääntöjen mukaan. Yhteiskunta ei voisi toimia ilman sääntöjä. Esimerkiksi ilman liikennesääntöjä, alkoholinmyyntirajoituksia ja virkavallan läsnäoloa maailmamme ajautuisi kaaokseen.[ii] Ilman sääntöjä ei ole olemassa järjestystä ja ilman järjestystä on kaaos. Näin on yhteiskunnassa, mutta samoin on myös perheissä. Perheissä pelko tekojen seuraamuksista ei kuitenkaan saisi olla ainut motiivi sääntöjen noudattamiselle. Rakkaus ja huoli perheenjäsenten hyvinvoinnista tulisi olla tärkein syy sääntöjen asettamiselle.
Tottelevaisuus ei tapahdu luonnostaan, vaan siihen tulee kasvattaa.[iii] Tottelevaisuutta voidaan opettaa rakkauden välityksellä lapsen tiedostaessa, että ohjaus tapahtuu siksi, koska vanhemmat haluavat hänen parastaan ja ovat huolissaan hänen hyvinvoinnistaan. Jos lapselle jää käsitys, että säännöt on asetettu ainoastaan pilaamaan kaiken hauskan, niin tottelevaisuuden sijasta lapselle kasvaa katkeruutta.
Kun rohkaisemme lapsiamme tottelevaisuuteen, meidän tulisi myös opettaa heitä ymmärtämään, että kaikilla teoillamme on seuraukset, joko hyvät tai pahat. Tottelevaisuus aiheuttaa positiivisia seuraamuksia ja tottelemattomuus negatiivisia.[iv]
Opettaessamme tottelevaisuutta meidän tulee varmistaa, että
lapsemme tuntevat tulleensa rakastetuksi
lapset kokevat myös tekojensa seuraukset

Sääntöjen asettaminen
Tietyt säännöt ovat perheen selkäranka, mutta säännöt eivät välttämättä ole tasapainossa tai hyödyllisiä.

Säännöissä täytyy olla järkeä
Ennen kuin kaiverramme sääntömme perheen liiton tauluun, on syytä miettiä ovatko ne ajankohtaisia ja järkeviä. Sääntöjä ei tulisi määrittää lapsillemme vain siksi, koska omassa lapsuudenkodissammekin vallitsi samanlaiset säännöt. Ennen sääntöjen asettamista tulisi ajatella, miksi tätä sääntöä tarvitaan ja kuinka se hyödyttää perhettämme. Miksi haluamme jonkun asian tulevan tehdyksi tai jäädä tekemättömäksi perheessämme?

Sääntöjen tulee olla yhteisiä
Sääntöjen laadinnan tulisi olla puolisoiden yhteinen päätös. Jos lapset ovat tarpeeksi vanhoja, heidänkin tulee osallistua sääntöjen laatimiseen. Kaikki näkökannat tulisi ottaa huomioon ennen sääntöjen määrittämistä. Joskus määrittäminen on helppoa, mutta joskus joudutaan tyytymään jonkinlaiseen kompromissiin. Esimerkiksi kotiintuloajoista puolisot voivat olla eri mieltä. Kompromissi on joskus hyvä, koska molemmilla puolisoilla tulisi olla oikeus vaikuttaa asiaan.

Sääntöjen tulee olla kohtuullisia
Terveellisillä säännöillä tulee olla positiiviset seuraukset. Helpottaaksemme määrittelyä, tässä muutamia kysymyksiä pohdittavaksi ennen sääntöjen asettamista:
1. Saako tämä sääntö aikaan jotain positiivista lapsen/nuoren elämässä?
2. Varjeleeko tämä sääntö lasta/nuorta joltain vaaralta?
3. Nostaako tämä sääntö esiin jotain positiivisia luonteenpiirteitä, kuten rehellisyys, lempeys, työnteon merkitys, antamisen merkitys tms.?
4. Saako sääntö aikaan tarvetta huolehtia paremmin esim. tavaroistaan?
5. Opettaako sääntö lasta/nuorta suhtautumaan paremmin yhteiseen omaisuuteen?
6. Auttaako tämä sääntö vastuuntuntoisemmaksi?

Säännöt tulee selittää koko perheelle
Kun säännöt ilmoitetaan lapsille, heillä tulisi olla oikeus sanoa mielipiteensä niistä. Heidän tulee saada kokea olevansa osa prosessia. Lasten osallistuminen sääntöjen asettamiseen, ei tarkoita sitä, että heillä olisi viimeinen sana hallussaan. Sen sijaan se tarkoittaa, että heidän tunteensa tulevat huomioonotetuksi sääntöjä laadittaessa. Tällä tavalla emme ainoastaan arvosta heidän mielipidettään, vaan myös opetamme heille vastuun kantamista omista teoistaan.

Seurausten asettaminen
Monesti kuuliaisuus opitaan tottelemattomuuden seurauksena. Se on kivulias tapa oppia, mutta monesti paras. Jos kiellämme lapsilta tämän mahdollisuuden, saatamme tehdä heille karhunpalveluksen. Siksi sääntöjen rikkomisen pitäisi tuottaa seuraamuksia sääntöjen rikkojalle. Rikkomusten seuraukset tulee puolisoiden yhdessä päättää. Fyysinen kuritus on laissa kiellettyä! Rankaisumuotoja on kuitenkin monenlaisia. Yksi tapa on asettaa rangaistus koskemaan läheisesti rikottua aihetta. Esimerkiksi liiallisesta tietokoneella pelaamisesta seuraa se, että kone otetaan pois käytöstä määräajaksi. On tärkeää, että myös seuraukset on sovittu rauhallisena hetkenä koko perheen kesken, eikä niitä huudeta silloin, kuin rikkomus on tapahtunut.
Tieto seurauksista auttaa lapsia pohtimaan, kannattaako tekoon ryhtyä, koska seuraukset ovat tiedossa.[v] Silti lapset useimmiten kokeilevat, onko rikkomuksella todella seuraamus. Jos ei ole, niin he mitä todennäköisimmin uusivat tekonsa.

Kurinpitovelvollisuus
Vanhempien vastuulla on pitää kiinni seuraamusten toteuttamisesta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Ollessamme joskus tiukkoja ja joskus lepsuja seurauksena on lisää tottelemattomuutta. Epäjohdonmukainen kurinpito on kaikkein tavallisin ansa, johon vanhemmat kasvatuksessa lankeavat. Kurinpito vaatii paljon aikaa, rakkautta ja vastuuta! Monesti vanhemmat ovat yksinkertaisesti liian väsyneitä valvomaan, että sovituista seuraamuksista pidetään kiinni. Väsymyksen ei tulisi kuitenkaan pilata sitä hyötyä, jonka lapsi voisi saada kantaessaan rikkomuksensa seuraukset.[vi]

Pähkinänkuoressa:
Ilmaise rakkautesi lapsellesi
Älä toteuta kurinpitoasi huutamalla ja syyttämällä. Anna lastesi tuntea, että sinä välität heistä syvästi ja haluat heidän parastaan. Kurinpidon jälkeen muista halata, jutella ja vaikka antaa lapselle jotain hyvää.
Selitä selkeästi, miksi kurinpito on välttämätöntä
Kerro lapsillesi, mitä sääntöjä he ovat rikkoneet ja kertaa tottelemattomuuden seuraukset. Tämä ei välttämättä tee kuritusta lapsillesi yhtään helpommaksi, mutta vähintäänkin he tietävät että sinä et toimi vihassa.
Varmista, että kurinpito tulee suoritettua.
Vaikka kurissa kasvaminen on vaikeaa lapsille ja kurinpito monesti myös vanhemmille, lasten on opittava ymmärtämään, mitkä ovat seuraamukset yhteisten sääntöjen rikkomisesta.
[i] Ef. 6:2-4
[ii] Room. 13:3-4
[iii] Snl. 22:6
[iv] Gal. 5:19-22
[v] Snl. 1:8
[vi] Snl. 13:1

Lähde:Chapman Gary, Családi össhangzattan. A csládi harmónia öt jellemzöje. Harmat Kiadó, 2002

SOPIVALLA VAI SOPIMATTOMMALLA AJALLA?

Mitä tarkoittaa evankeliumi?
Paavalin kirjeessä korinttilaisille on evankeliumi pähkinänkuoressa. Evankelioivan lähetystyön ydinsanoma on hyvin yksinkertainen. Jos emme tee siitä liian monimutkaista, osaamme kaikki kertoa sen. Se on kiteytettynä: Syntiemme tähden Kristus kuoli, haudattiin ja nousi ylös kuolleista. ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, hänet haudattiin ja hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan.” (1. Kor. 15:1-5).

Lähetystyön motiivit
Lähetystyöhön täytyy olla motiivi, joku voima laittaa meidät liikkeelle. Motiivina ei saisi olla ulkoapäin tuleva painostus. Vaikka seurakunnissa vedotaan voimakkaasti lähetystyöhön antautumisen puolesta, niin kenenkään ei pitäisi lähteä lähetystyöhön toisten ihmisten painostuksesta. Motiivina ei saisi olla myöskään huono omatunto. Se voi myös kasvaa, kun hädänalaisten tai vielä evankelioimattomien kansojen puolesta vedotaan tunteikkaasti.
Paavalia vaati liikkeelle sisäinen tuli, joka hänen rintaansa poltti. Hän ei voinut olla julistamatta evankeliumia. ”Siinä, että julistan evankeliumia, ei ole mitään ylpeilemistä, sillä minun on pakko tehdä sitä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1. Kor. 9:16). Pakkoevankeliointi on ihmisten luoma termi, mutta sisäinen vaatimus meissä tekee kristityistä automaattisesti Kristuksen todistajia. Tämän vuoksi evankelioinnista kieltäytyminen tarkoittaisi myös Kristuksen kieltämistä meissä. Evankelioimis- ja lähetystyötä voidaan tehdä monella eri tavalla. Suurin osa kristityistä evankelioi elämätavallaan, mutta voi meitä, ellemme millään tavalla evankeliumia julista!

Muut motiivit
Evankelioinnissa ja lähetystyössä eivät kaikkien motiivit ole aina puhtaat. Siitä huolimatta Raamattu osoittaa hämmästyttävästi, että itse evankeliumin asian tärkeys voittaa vaikuttimet. Usein haluaisimme kitkeä pois kristillisessä kentässä toimivat ryhmät, jotka mielestämme tekevät työtään arveluttavin metodein. Paavalin mukaan evankeliumi itsessään on puhdas, siksi onkin parempi, että sitä julistetaan tavalla tai toisella. Vajavaisuuksista huolimatta, meidän tulisi olla iloisia, jos edes joku julistaa evankeliumia tässä pimeässä maailmanajassa. ”Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.” (Fil. 1:15-16).

Milloin tulisi evankelioida?
Raamatunjaetta; ”Julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.” (2. Tim. 4:2), on monesti käytetty väärin. Tämä jae ei tarkoita sitä, että Raamatun kuvaama ”sopimaton aika” tarkoittaisi aikaa, jolloin tilanne evankelioinnille olisi mahdollisimman kiusallinen ja epämukava. Monia noloja tilanteita on menneinä aikoina selitetty tällä raamatunjakeella. Kontekstin mukaan ”sopimaton aika ” tarkoittaa kuitenkin aikaa, jolloin tilanne meille itselle ei ole kovin sopiva tai otollinen. Jokaisella on aikoja, jolloin lihallemme olisi paljon mukavampaa rentoutua, kuin lähteä evankelioimaan. Silloin tarvitaan sitoutumista. Lähetystyössä ja evankelioinnissa tarvitaan paljon itsekuria ja uhrautumista. Joskus sen joutuu tekemään myös vapaa-ajan kustannuksella. Raamattu kehottaa meitä pitämään evankeliumin julistuksen prioriteettijärjestyksemme kärkipäässä. Liikkeelle tulisi siis lähteä myös meille sopimattomalla ajalla.