perjantai 4. heinäkuuta 2014

Missä ovat persoonalliset puhujat?

Helluntaiherätyksessä on paljon lahjakkaita puhujia. Monet heistä hallitsevat puhetekniikan niksit ammattilaisten tavoin. Silti saarnaajajoukkoon kaipaisi lisää persoonallisuuksia. Jos kirkkokansan keskellä tehtäisiin tutkimus, niin todennäköisesti eniten tykkäyksiä saisivat mieleen jäävät persoonallisuudet.
Soljuvaa puhetyyliä arvostetaan saarnoissa, mutta kiinnostava esitystapa saa mielenkiinnon heräämään ja puhe muistetaan myös jälkikäteen. Toivottavaa olisi, että saarnaajat olisivat tyyleiltään hyvin erilaisia. Kun he antavat oman persoonansa näkyä, se tekee heistä aitoja ja siksi hyviä puhujia. Totta kai Jumalan siunauksella ja helluntailaisten korostamalla voitetulla on myös puheessa oma merkityksensä, mutta ei puhetekniikan opettelussakaan mitään pahaa ole.
Entä onko eri liikkeiden julistajilla tietynlainen saarnanuotti? Karkeasti yleistäen voisi todeta, että ainakin lestadiolaisilla, luterilaisilla ja helluntailaisilla näyttäisi olevan oma tyylinsä. Tarkkakorvainen voi havaita joidenkin nykyhelluntaisaarnaajien puheentyylin noudattavan tiettyä kaavaa. Yleensä helluntaisaarnaaja korottaa puhuessaan ääntänsä ja intonaatio painottuu lauseen viimeiseen sanaan. Näin tavoiteltu paatos voimistuu ja kuulijoiden mielenkiinto pyritään pitämään vireänä huikeaan loppuun saakka.
Logos, ethos ja pathos ratkaisevat. Jo antiikin aikana tiedettiin, että hyvä puhuja hallitsee argumentit ja kielenkäytön. Hän on persoonallisesti uskottava, osaa vaikuttaa ja vedota tunteisiin. Sanoilla voidaan liikutella suuria massoja. Sanoilla saadaan aikaan tunteita ja ajatuksia. Sanoilla voidaan luoda haluttu ilmapiiri. Ovatko kaikki ja kaikkien ihmisten sanat sitten painoarvoltaan yhtä suuria? Eivät ole. Sanat liikuttavat ihmisiä vasta sitten kun puhuja saa ne liikahtamaan. Puhujalla on valta sanoissaan. Siksi hänellä on myös suuri vastuu. Karismaattisen saarnaajan tulisi tiedostaa tämä, eikä käyttää sitä väärällä tavalla hyväkseen.
Suomalaisia pidetään usein huonoina puhujina, jotka eivät kykene samaan karismaattiseen tasoon kuin ulkomaiset kollegansa. Sanotaan, että suomalaiset puhujat eivät ole innostavia, eivätkä heidän puheensa saa aikaan tunnetiloja. Suomalainen saarna on liian usein esitelmöintiä, josta puuttuu se, mikä tekee puheesta koskettavan. Siitä puuttuu innostus, aitous, tunteet ja huumori. Mihin ne ovat kadonneet?
Yksi syy voi olla se, että kouluissa keskitytään esitelmän pitämiseen ja esseiden kirjoittamiseen. Arvosanat saadaan esityksen pituudesta ja tiedon paljoudesta. Esitystekniikkaan ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Normaalisti suomalainen saa siis, vain vähän kokemusta julkisesta esiintymisestä. Ei ihme, että meitä sanotaan huonoiksi puhujiksi. Mistä olisimme voineet kokemuksemme saada?
Seurakunnat tarjoavat mitä parhaimmat tilaisuudet saada esiintymiskokemusta. Moni taitava puhuja onkin kehittynyt juuri seurakuntaympäristössä. Siksi niin sanotut todistuspuheenvuorot pitäisi saada takaisin käyttöön. Niiden kautta saa rohkeutta julkiseen puheeseen. Positiivinen palaute rohkaisee yrittämään uudelleen, ja niin uinuvat lahjat saadaan käyttöön.
Yksi puhujan tärkeimpiä tavoitteita on olla itse innostunut omasta puheestaan. Annetaan tunteiden tulla! Innostetaan ja uskalletaan olla aitoja persoonallisuuksia. Antaudutaan epäonnistumiselle ja mennään onnistumaan! Kun puhe tulee sydämestä, se näkyy ja tuntuu.
Winston Churchill on sanonut “Kaikista ihmisille annetuista lahjoista on puhetaito kaikkein arvokkain. Kenellä se on, hän on suurta kuningastakin mahtavampi.”

RV-lehti 27/2014, Palmin pähkinä