torstai 24. huhtikuuta 2014

Herätysliikkeen elinkaari

Ulf Ekman on eräiden arvioiden mukaan sukupolvemme merkittävin teologi, karismaatikko ja uskonnollinen vaikuttaja Ruotsissa. Pelkästään Uppsalan seurakunnan menestystarina on vailla vertaa. Joidenkin arvioiden mukaan Livets Ord –verkosto on perustanut lähes viisituhatta seurakuntaa eri puolille maailmaa. Liikkeen johtajan siirtyminen katoliseen kirkkoon on luonnollisesti sokki Elämän Sanan -seurakunnille ja koko herätyskristilliselle kentälle. Siihen sisältyy kuitenkin viesti, jota kannattaa tutkia. Tapahtumat herättävät keskustelua herätyskristillisen liikkeen tarpeellisuudesta.
Ekmanin mukaan herätysliikkeet ovat syntyneet halusta säilyttää kristinuskon keskeinen sisältö ja uudistaa hengellistä elämää. Kääntöpuolena ovat kuitenkin eri yhteisöjen ja ihmisten väliset ristiriidat ja erimielisyydet. Katolisen kirkon rikas sakramenttielämä, moraalinen lujuus sekä laupeus kaikkein köyhimpiä, sairaimpia ja syntymättömiä kohtaan, herättää Ekmanissa kunnioitusta sekä suuren kaipauksen liittyä kirkkoon. Herätysliikkeiden tulisi rehellisesti tutkia, miksi ristiriidat ajavat heitä jatkuvasti erilleen. Toisaalta tulisi havahtua siihen, että liikkeen juuret tulisi olla syvemmällä kuin ihmisten karismassa.
Herätyskristillisyys tarvitsee herättäjiä ja karismaattisia persoonia. Montakaan herätystä ei olisi syntynyt ilman ainutlaatuisten persoonien vaikutusta. Toiminnan jatkuvuus ei kuitenkaan saisi olla kiinni heistä. Pahimmillaan herätys ja liikehdintä pysähtyy johtohenkilön menehtymiseen, lankeemukseen tai uskon kriisiin.
Terveen karismaatikon tunnistaa siitä, että tämä ei lahjoistaan huolimatta pyri sitomaan herätystä itseensä. Terve karismaatikko korostaa työssään Kristusta ja seurakunnan merkitystä. Apostolit viitoittivat asenteellaan tietä ja esimerkkiä tuleville julistajille. Heitä ei motivoinut esillä oleminen, vaan Kristuksen kirkastuminen kansojen keskellä. Evankelioinnin päämääränä on yksinkertaisesti sanoman vieminen, ei julkisuushakuisuus.
Kaikella on aikansa. Kaikki alkanut päättyy aikanaan. Jokaisella asialla auringon alla on elinkaarensa. Myös jokaisella herätysliikkeellä ja kirkkokunnalla on alku ja loppu. Tämä lainalaisuus on jokaisen karismaatikonkin tunnustettava ja hyväksyttävä. Karismaatikko on onnistunut silloin kun hänen jälkeensä jäänyt joukko jatkaa kasvuaan Kristukseen kiinnittyneenä.
Livets Ord tuskin katoaa maailmankartalta, mutta sen elämänkaaressa on tulossa uusi vaihe. Nyt se tarvitsee purjeisiinsa uutta tuulta.
RV huhtikuu 2014

Nyt tarvitaan positiivisuuden vallankumousta!

Duuri- vai mollivire?
Suomessa lähestytään asioita usein itsekriittisyyden tulokulmasta. Asiaan kuuluu tietynlainen rehellinen silmästä silmään katsominen, mikä on hienoa suomalaisuudessa. Suomalais-ugrilaiset heimot uskaltavat puhua asioista oikeilla nimillä, se puuttuu muun muassa aasialaisesta kulttuurista. Anglosaksisessa seurakuntakulttuurissa puolestaan on päällimmäisenä positiivinen vire ja usko tulevaisuuteen. Jopa laulut ovat enemmän duurivoittoisia. Suomalainen hengenheimolainen rakentuu paremmin mollimelankolian synkkien syövereiden siivittämänä.

Lopetetaan itseruoskinta
Suomessa on oman tulkintani mukaan tällä hetkellä melko painostava hengellinen ilmapiiri. Media etsii suurennuslasilla skandaaliotsikoita, mistä vain ne voisi repäistä. Konservatiivisia uskovia syytetään ahdasmielisyydestä. Karismaattiset piirit syyttävät toisiaan arvostelusta ja samalla kilpaillaan siitä, missä on parhaat kokousbileet ja suurin voitelu. Ulkopuolelle on syntynyt mielikuva, että uskonyhteisöt piilottelisivat ongelmia, hyväksikäyttötapauksia, hengellistä väkivaltaa ja taloussotkujaan.
Näitä tauostoja vasten, vuosia erinäisillä päivillä istuneena odottaisi edes pientä positiivisuuden virettä itseruoskinnan sijaan. Ongelmia ei missään tapauksessa tule piilotella. Ne on tuotava esiin, mutta niistä on osattava rakentaa tie ulos. On totta, että keskuudessamme on paljon ongelmia, olemmehan ihmisiä. On kateutta, arvostelua ja kilpailuviettiä. Uskoisin kuitenkin, että jokainen haluaisi kuulla, että paras on vielä edessä tai että vähintäänkin pahin on jo takana! Realistisia hengennostattajia kaivattaisiin kipeästi.

Päästetään irti vanhasta
Se, mitä on takana, ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin se, mitä on edessä. Menneisyyttä ei tule kieltää, siitä tulee oppia. Samoja virheitä ei ole syytä ainakaan tulevien sukupolvien toistaa. Emme voi juuttua tappiomielialaan. Emme saa myöskään jatkuvasti ruoskia itseämme. Olisi aika uskoa suureen Jumalaan, joka voi tehdä suuria Suomessakin. Jumalalla on varmasti suunnitelma Suomen kristikunnalle ja Hänen suunnitelmansa on täynnä voittoja, siunauksia ja mielisuosiota.

Unelmoidaan suuria
Jatkakaamme rohkeaa unelmointia. Parhaat päivät ovat vielä edessäpäin. Opitaan karistamaan pois katkeruus ja kauna. Älkäämme jääkö liikaa vatvomaan kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Luottakaamme siihen, että Jumalalla on kaikki hallinnassa ja hän haluaa toimia keskellämme siunaavalla tavalla.
Ja lopuksi veljet (myös sisaret) ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.” Fil. 4:8.

Onko viina viisasten juoma?

Alkoholinkäyttö on monelle suomalaiselle kristitylle vaikea pala. Jotkut opettajat ovat kohtuukäytön puolestapuhujia, ja se saa vakaatkin kristityt hämilleen. Ongelmana on rajanveto. Raamattu ei kiellä alkoholinkäyttöä, mutta varottaa juopumisesta ja humalahakuisuudesta. Sen lisäksi Sana sanoo, että viinan käytöstä seuraa irstas meno. Eurooppalaisilla kristityillä luontaiseen tapakulttuuriin kuuluvat ruokaviinit ja illallissnapsit. Miten meidän suomalaisten tulisi tähän suhtautua?
Itse otin ensimmäisen kerran alkoholia, kun toimin lähetyssaarnaajana Albaniassa. Sairastin kuukausia rajua maha- ja oksennustautia ja lähimmät apteekit olivat Kreikassa. Lääkärini antoi minulle saman neuvon kuin Paavali Timoteukselle. Hän käski ottaa vähän alkoholia jatkuvien vatsavaivojen ja pahoinvoinnin vuoksi. Paavalin aikoihin alkoholia käytettiin lääkkeenä. Nykyisin vaivoihin on olemassa muitakin kehittyneitä lääkkeitä.

Unkarissa paikalliset pastorit ja uskovat tarjosivat poikkeuksetta viiniä ja jopa olutta ruokajuomana. Se oli uutta ja outoa. Minulla on alkoholistikotini tähden sisäsyntyinen varautuneisuus ja pelko alkoholia kohtaan, siksi olinkin yleensä joukon kummajainen vesilaseineni. Hetken perästä pastorikollegojen kanssa minäkin kokeilin, miltä juoma maistuu. Vaikka yritin totutella tapaan, niin jokaisen kerran jälkeen minua painoi syyllisyys ja paha mieli. En osaa sanoa monessako lasillisessa humaltumisen raja menee, mutta helpompi se on ylittää kuin alittaa.
En haluaisi olla ilonpilaaja tai lakihenkinen, mutta rehellisesti on sanottava, että en tiedä montaakaan hyvää asiaa, jota alkoholi toisi tullessaan. En tosin tuomitse tai vahdi ketään, joka ottaa ja arvostan niitä, jotka pystyvät kontrolloimaan juomatapansa. Mutta koska pullon henki voi viedä mennessään, on varoituksen sana paikallaan. Läheltä nähneenä tiedän lukuisia rikkoutuneita perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita ja työpaikan menetyksiä. Lähipiirissäni on ollut riippuvuutta, alkoholimyrkytyksiä, äkkikuolemia, itkua, surua ja murhetta. En tunne kovin montaa onnellista kohtuukäyttäjää. Ilmeisesti he pysyvät (koti)kaapeissaan, mutta viimeistään silloin kun kohtuukäyttäjän oma lapsi hoipertelee humalassa kotiin, alkoholivalistus alkaa saada uusia vivahteita. Yleensä alkoholin kanssa alkanut hauska läträys on tavalla tai toisella päättynyt ikävästi, eikä kulturelli keskieurooppalainen juominenkaan siinä poikkeusta tee.
Tekopyhää tai ei, niin mielestäni vanhempi lastensa esikuvana tai pastori laumansa edelläkävijänä ei toimi väärin kieltäytyessään alkoholista. Omalta kohdaltani totean, että en ole absolutisti, mutta raitis olen ja hyvä niin, sillä pastorin ei sovi läträtä viinan kanssa.
“Älä katsele viinin hehkuvaa punaa, älä katso sen 
välkettä maljassa. Helposti se valahtaa kurkusta
alas, mutta perästäpäin se puree kuin käärme, iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy. Silmäsi näkevät outoja, puheesi ovat hullun houreita. Olet kuin aalloilla keskellä merta, kuin maston nenässä mainingeilla. ”Minut piestiin, mutta en tuntenut mitään, minut hakattiin, mutta en tiennyt mitään. Milloin pääni selviää? Pitäisi päästä hakemaan lisää.” Snl. 23: 31.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Niin kuin oli Nooan päivinä

Niin on myös Ihmisen Pojan tullessa (Matt. 24:37-38). Olkoonkin, että parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Noah-elokuva on paljolti fiktiivinen kuvaus vedenpaisumuksen tapahtumista, tarjoaa se paljon pohdittavaa niin uskoville kuin epäilijöillekin.
Raamattu vertaa Nooan päiviä Jeesuksen paluu päiviin. Nooan päivinä ihmiset eivät piitanneet Jumalasta. He elivät itsekkäästi omia halujaan seuraten. Ajatus nykykehityksestä saa aikaan hämmästyttävän samankaltaisuuden tunteen. Kun länsimainen, liberaali elämäntyyli yrittää työntää Jumalan pois yhteiskunnasta, ei voi välttyä ajatukselta Nooan päivien heijastuksesta.
Historian suurin päivä on vielä edessäpäin. Jeesuksen paluun päivä koittaa väistämättä. Samaan hengenvetoon on mainittava, että Jumala tarjoaa samankaltaista pelastusta ihmiskunnalle kuin Nooan sukupolvelle tarjottiin. Ovi pelastukseen on auki. Arkki ei vielä ole täynnä, kaikkia kutsutaan. Tämä ikiaikainen sanoma saattaa epäilijän korvissa kuulostaa hulluudelta, mutta sitä kannattaa kuitenkin kuunnella. Jumala ei tahdo, että yksikään hukkuu, vaan että kaikki pelastuisivat.