Jumalan pojan syntymäpäivät!

Muistan vieläkin elävästi erään joulunaikaisen keskustelun koululuokassani. Vaikka tapahtuneesta on jo melkein neljäkymmentä vuotta, herättää se silti ristiriitaisia tunteita sitä muistellessa.

Opettaja kysyi meiltä oppilailta, mitä joulu merkitsee itse kullekin. Kierros lähti käyntiin siten, että tiesin oman vastausvuoroni tulevan viimeisenä. Vastauksina tuli joululle tyypillisiä tunnetiloja ja mielikuvia. Joulu oli monen mielestä lahjojen antamista ja saamista, lomaa ja kynttilän loistetta, joulukinkkua ja porkkanalaatikkoa. Tunnelma oli leppoinen ja mukava siihen saakka, kunnes tuli minun vuoroni. Innoissani ja riemuissani kerroin, että joulu on minulle Jumalan pojan, Jeesuksen syntymäjuhla. Vastaukseni jälkeen luokkaan tuli syvä hiljaisuus. Kiusallinen vaivautuneisuus oli niin suuri, että höyhenenkin putoaminen lattialle olisi rikkonut hiljaisuuden. Halusin vain vilpittömästi kertoa, mitä joulu minulle merkitsee. En olisi millään arvannut, että vastaukseni saisi aikaan niin erikoisen reaktion.

Tämä kuvastaa sitä, että jos henkilökohtaisesta uskosta puhuminen oli lapsuudessani tabu, taitaa se olla sitä vieläkin vuonna 2015. Siksi onkin riemullista, että Turun joulurauhan julistuksessa sanotaan selvällä ja vanhalla suomenkielellä, “Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään”.
Näin on hyvä. Joulu on todellakin valon ja ilon juhla. Vapahtaja on syntynyt ja sitä on syytä juhlia!

Mitä on Herran pelko?

Moni käsittää Herran pelon väärin. Se ei tarkoita kuvaa vihaisesta ja ankarasta Jumalasta. Se ei myöskään tarkoita pelkoa Jumalan rangaistuksesta. Ihmisen ei tarvitse pelätä lähestyessään Jumalaa, sillä Jumala iloitsee, kun ihminen kääntyy hänen puoleensa.

Jumalakuvan merkitys
Jumalasuhteen tarkoitus olisi päästä läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Emme voi olla läheisiä jonkun sellaisen kanssa, jota pelkäämme. Koska Jumalan on tarkoitus olla lapsillensa isä, on tärkeää, että kuvamme Jumalasta olisi rakastavan isän kaltainen.
Jumalakuvaan saattaa vaikuttaa moni asia, eikä vähäisimpänä se, millaisen isäkuvan lapsuuskokemukset vanhempiemme kanssa ovat meihin jättäneet. Ensimmäiset kasvun vuodet ovat persoonallisuutemme kehittymisen kannalta kaikkein tärkeimmät. Silloin meissä kehittyvät muun muassa itsetunto ja arvot.
Kun osoitamme lapselle paljon rakkautta, myöhemmin hänen käsityksensä Jumalasta kasvaa mitä todennäköisimmin rakastavaksi Jumalaksi. Kun itkevä lapsi otetaan syliin ja rauhoitetaan, niin aikuisena Jumalaan turvautuminen on hänelle luonnollisempaa, koska kuva turvallisesta Taivaan Isästä on syntynyt jo lapsena.

Syyllisyyden merkitys
Jumalaa ei siis lähtökohtaisesti tarvitse pelätä. Kuitenkin pelokas suhtautuminen Jumalaan on piirtynyt meihin jo Raamatun alkulehdillä, ja se liittyy johonkin, jota on salattava Jumalalta.
Aadamin ja Eevan tottelemattomuus ja Kainin kykenemättömyys nostaa katseensa Herraan kertovat syyllisyydestä, joka estää vilpittömän kontaktin syntymisen. Käsittelemätön synti ja syyllisyys ajavat meitä kauemmas Jumalasta. Sitä vastoin synnin tiedostaminen ja sen valoon tuomisen tarve vetää meitä lähemmäs Jumalaa.
Raamatun Daavidilla oli synneistään huolimatta pyhä pelko Jumalaa kohtaan. Se tuli ilmi monessa tilanteensa. Daavid rukoili rukouksia, joiden sisältö oli: "Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139:23–24).
Kun pelkäämme Jumalaa terveellisellä tavalla, tiedämme, ettemme voi salata häneltä mitään. Kun antaudumme hänen tutkittavakseen ja tunnustamme syntimme, siitä seuraa rauha, jossa tunnemme turvallisuutta ja Jumalan hyväksynnän.

Kuuliaisuuden merkitys
Joskus meidän on kysyttävä itseltämme, haluammeko enemmän miellyttää ihmisiä vai Jumalaa. Siksi meille sanotaan: "Herran pelko on viisauden alku" (Ps. 110:10). Terve Herran pelko ja pyhä kuuliaisuus pitävät meidät oikealla polulla. Kun sydämissämme asuu Herran pelko, niin jo lähtökohtaisesti se ohjaa meitä oikealle tielle ja varjelee tekemästä vääriä ratkaisuja.
Jumala näkee kaikkialle. Hänen silmiltään ei mikään ole salassa. Se on yhtä aikaa turvallista ja pyhää. Siksi on tärkeää, että emme tee kompromisseja omantuntomme kanssa, vaan pyrimme vaeltamaan puhtaasti ennen kaikkea Jumalan edessä. Joskus se tarkoittaa myös sellaista kuuliaisuutta, joka on epäedullista lihallisille pyrkimyksille ja hetken edunsaannille mutta edullista iankaikkisuutta ajatellen. Herran pelko on siis ennen kaikkea suojeleva ominaisuus. Se pelastaa meidät tuholta, jos seuraamme sitä, emmekä lihamme haluja.
Lopuksi Herran pelkoon liittyy myös käänteinen siunaus: mitä sy-vemmäksi se tulee, sitä enemmän väärät pelkomme vähenevät. Jumalan pelossa opimme tuntemaan Jumalaa paremmin ja turvautumaan häneen kaikissa tilanteissa. Jumalan pelosta seuraa Jumalan rauha.

RV-lehti nro 46/2015, Palmin pähkinä.

Kunnioituksen kulttuuri kunniaan

Ulkomailta tulleissa uutiskuvissa olemme tottuneet näkemään kansalaisten vihaa ja raivoa. Yllättäen samat ilmiöt ovat alkaneet näkyä myös omassa ympäristössämme. Suomalaisesta keskustelukulttuurista on tullut räjähdysherkkää. Kuka olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut, että Suomen Punaisen Ristin työntekijät ja pakolaiskeskusten vapaaehtoistyöntekijät saisivat osakseen uhkauksia ja heidän autojaan kivitettäisiin? Tai että ensihoitajat joutuisivat käyttämään työssään luotiliivejä. Nettiraivon siirtyminen käytännön tekoihin on huolestuttavaa ja kaikin puolin tuomittavaa.

Useat mediat ovat ainakin väliaikaisesti joutuneet sulkemaan keskustelupalstat täysin asiattoman ja uhkailevan nettikäyttäytymisen vuoksi. Vaihtoehtoja ei ole ollut.

Samat ilmiöt ovat vaarassa rantautua myös tunnustavien kristittyjen pariin. Itse asiassa viime aikojen nettikeskustelut pakolaiskysymyksistä, naisen palvelutyön mahdollisuuksista ja suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin ovat leimahtaneet sen kaltaisiin äänenpainoihin, joiden ei pitäisi ilmetä Jeesuksen seuraajien kielenkäytössä. Jos kiivailut tatuoinneista tai avioliittolaista ovat meille tärkeämpiä kuin lähimmäinen, olemme suistuneet väärille raiteille.

Nettiraivon syitä on myös tutkittu. Terapeutti Tommy Hellstenin mukaan vihan lietsonnan taustalla vaikuttaa huono itsetunto. Uhon avulla vihaa lietsova yrittää rakentaa minuuttaan ja osoittaa erinomaisuuttaan. Nettipalstat ovat vihaa lietsovalle terapeutin mukaan kuin ryyppyremmi, jossa samanmieliset komppaavat toisiaan. Nettiraivoaja yrittää polkea muita alas ja nousta heidän yläpuolelleen kasvaakseen siten suureksi vaikuttajaksi. Tosiasiassa hän pienenee silloin ihmisenä entisestäänkin, koska hän ei kohtaa itseään. Nettivihaan voi jopa jäädä koukkuun, jolloin sitä on vaikea lopettaa.

Erilaisille mielipiteille pitää luonnollisesti olla tilaa, ja rakentavaa keskustelua tulee käydä. Meidät on kuitenkin kutsuttu kunnioittamaan toisiamme ja jopa kilpailemaan siinä. Myös herätysliikkeemme yhteys ja tulevaisuus perustuvat tähän fundamenttiin. Jeesuksen viimeinen rukous kiteytyi siihen, että hänen omansa olisivat ihmisten edessä yhtä.

Ilman rakentavaa kunnioituksen kulttuuria asiat eivät yksinkertaisesti etene ja jakaantuminen sekä mielipide-eroista johtuva taantuminen kiihtyy.

Elämme ilmapiirissä, jossa on kunnioituksen tyhjiö. Kunnioituksen kulttuuri ei voi rakentua sen ympärille, mitä minä tarvitsen, vaan sen varaan, mitä voin antaa. Jos emme opi kunnioittamaan niitä, jotka sitä vähiten ansaitsevat, kunnioituksen tyhjiö ei koskaan täyty.

RV-lehti 43/2015, pääkirjoitus.

Annetaan valon loistaa!

Näinä aikoina kun sosiaalinen media on pullollaan raivoa, katkeruutta ja vihaa, olisi entistä tärkeäpää antaa hyvän vaikuttaa ympäristössämme. Jokaisessa ihmisessä lienee jotain pahaa ja pimeä puolensa, mutta jokaisessa ihmisessä on myös taatusti paljon hyvää. Hyvä pitäisi päästää valloilleen.
Ei ole huono asia kannustaa toisiamme hyvän tekemiseen. Monet suuret muutokset ovat lähteneet yhden ihmisen halusta elää epäitsekkäästi ja tehdä hyvää. Yhtenä esimerkkinä voisimme mainita albanialaisen äiti Teresan, joka uhrasi elämänsä hyvän tekemiseen Intiassa. Sen jälkeen termi laupeudentyö, on saanut aivan uuden sisällön ihmisten ajatuksissa. Suomessa yhtenä laupeudentyön uranuurtajana voidaan pitää Veikko Hurstia, jonka tekemä työ jatkuu jo toisessa sukupolvessa.
Pimeys ja pahuus pelottaa. Ympärillämme on paljon uhkakuvia ja elämme monella tapaa pimeässä maailmassa. Silti meidän ei tarvitse säikähtää pimeyttä, eikä taivastella sen suuruutta. Vaikka aikamme pahuus näyttää jopa liian suurelta käsitellä, on Jumala jo löytänyt vastaukset tähän yhä lisääntyvään pahuuteen. Jumalan vastaus pahuuteen oli oman poikansa lähettäminen pimeään maailmaan. Jumala on voittanut kaiken pahuuden ja itse paholaisenkin Poikansa kautta. Samalla Jumala on näyttänyt esimerkin siitä, kuinka paha voitetaan – valoa loistamalla! Pahaa ei voiteta kostamalla paha pahalla, vaan voittamalla se hyvällä. Kun löydämme itsestämme tämän hyvän puolen, voimme laittaa sen käytäntöön. Valoa loistava ihminen voi olla kuin ikoni, kuin ikkuna taivaaseen.

Kuinka pelko voitetaan?

Pelkoja on monenlaisia. Kaikki ihmiset kärsivät niistä. Pelot voivat olla erilaisia, mutta pelon luonne on sama riippumatta siitä, minkälaisesta pelosta on kysymys. Vaikka kyseessä olisi pelko henkensä menettämisestä tai pelko työpaikan häviämisestä, pelko on aina pelkoa. Raamattu on täynnä viitteitä siitä, että Jumala haluasi lapsiensa elää pelosta vapaana. Muun muassa Herran siunauksessa pyydetään, että Herra kääntäisi kasvonsa puoleemme ja antaisi sieluumme rauhan. Pelko on suuri este. Se estää hyvän kehityksen ja heikentää psyykettä. Vaikka näyttäisimme seesteistä ulkokuorta, romahdamme ennemmin tai myöhemmin, ellemme käsittele sydämessämme majailevaa pelkoa.

Mitkä asiat murtavat rauhan?
Huonot uutiset. Sellainen voi olla odottamaton puhelu, kutsu yt-neuvotteluun, lääkärin soitto tai liikenneonnettomuus. Kaikki voi muuttua sekunneissa, eikä kelloa voi kääntää taaksepäin. Näissä tilanteissa koemme, että emme enää hallitse olosuhteita. Noissa hetkissä myös rauha poistuu sydämestä.
Moraalinen hairahdus. Kun ihminen astuu tietyn moraalisen rajan yli, sydämeen tulee syyllisyys. Sitä seuraa pelonaalto, tunnontuskat ja häpeä. Samalla rauha on tipotiessään. Langennut ihminen on vihainen itsellensä. Sydämen rauha tuntuu menetetyltä. Ainoat ajatukset ovat tuomio, häpeä, piiloutuminen, salaisuus ja pelko. Harvat asia vievät niin voimakkaasti rauhan pois sydämestämme kuin moraalinen lankeaminen.
Kuolevaisuuden kohtaaminen. Huono uutinen on se, että jonain päivänä kaikki tulemme siihen hetkeen, että kohtaamme kuolevaisuutemme. Tajuamme, että elämä alkaa kääntyä kohti loppua. Ehkä joku on jo pohtinut asiaa. Ehkä pöydällä on diagnoosi, joka viestii samaan suuntaan. Miten annamme Jumalan rauhan hallita sydäntämme kun tiedämme ikuisuuskutsun oleva lähempänä ja lähempänä. Kuolema voi aiheuttaa pelkoa ja olla suuri rauhanmurtaja.
Mitä teemme kun nämä murtajat tulevat? Yritämmekö vain kohdentaa ajatukset muualle? Selitämmekö itsemme ulos tilanteesta jotenkin, vai alistummeko pelon valtaan? Raamatun viesti on, että kaikissa taisteluissa voimme säilyttää rauhan.

Miten taistella pelkoa vastaan?
Kun pelko tulee, voimme käydä sitä vastaa tietyillä aseilla. On esimerkiksi ymmärrettävä, mistä pelko on peräisin. Tri Joseph Wolpe, eteläafrikkalainen psykiatri omisti elämänsä siihen, että hän yritti selvittää ihmisten fobioiden alkuperää. Hän sai selville, että monet elävät koko elämänsä sellaisen pelon vankina, jonka juuret ovat yhdessä ainoassa lapsuudenaikaisessa traumaattisessa tapahtumassa. On sääli kuinka jotkut elävät koko elämänsä pelkojen vankina, joka voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin vapautua kun se kohdattaisiin. On siis tärkeää paljastaa pelon valheet. Paholaisen ja pelon tärkein juoni on saada meidät näkemään asiat väärässä valossa. Valossa, joka ei ole totta. Pelokas ihminen alkaa helposti rakentaa pahinta vaihtoehtoa. Tällainen ajattelutapa syöksee mielen pois raiteilta. Jos pelko saa meistä tällaisen otteen, niin katseemme kääntyy pois Jumalan huolenpidosta ja luottamuksesta.
Tutkimukset osoittavat, että pelkojen vähättely saa ne vain yltymään. Pelkojen voima alkaa vähentyä, kun ihminen pyrkii ymmärtämään pelkojen alkuperää, paljastaa niiden valheet ja kohtaa ne suoraan. Nämä askeleet on otettava kohti vapautta. Ainoa tapa todella voittaa pelko, on tarttua Jumalan isän vakaaseen käteen ja kulkea hänen kanssaan kohti pelkoa ja hänen voimallaan vapautua pelon sitovista kahleista.

RV-lehti, Palmin pähkinä syyskuu 2015.

Hyperarmoa, onko sitä?

Viime aikoina on käyty keskustelua hyperarmosta. Termi on mielenkiintoinen, mutta samalla myös harhaanjohtava. Asiaa on syytä hiukan pohtia.

Mitä hyperarmo tarkoittaa?
Hyperarmon teologia ja konteksti olisi hyvä hallita, ettei tässäkin asiassa se kuuluisa lapsi huuhtoutuisi pesuveden mukana viemäriin. Hyperarmo teologisena suuntauksena tarkoittaa julistusta, jonka seurauksena armoon ei enää tarvita parannuksen tekoa. Siinä siis luotetaan vain yksin armoon kattavuuteen.
Suomalaisessa herätyskristillisyydessä ei vielä toistaiseksi ole ollut merkkejä tämän kaltaisesta julistuksesta. Parempi termi tälle olisikin valearmo. Hyperarmon käsitteestä voi helposti tulla lyömäase terveellistä armon julistusta vastaan.
Suomalaisissa seurakunnissa kasvaa yllättävän paljon niin sanottuja armon kaventajia, joille kelpaa vain kovan linjan syntijulistus ja suoritukseen perustuva uskon kilvoittelu. Joskus myös tietty musiikkityyli, värivalot tai jumalanpalvelusmuoto liitetään hyperarmoon. Niillä ei kuitenkaan ole välttämättä mitään yhteyttä keskenään.

Mihin asti armo riittää?
Yksi suurimpia ongelmia uskovan kasvussa on armon määrän käsittäminen. Luontainen ja väärä taipumuksemme on arvioida armon riittävän tiettyyn rajaan asti mutta ei enää siitä yli. Ajattelemme herkästi, että lankeemukset ja synnit, kun niitä tarpeeksi tekee, suistavat meidät viimein armon ulkopuolelle.
Suuri teologinen virheemme onkin armon rajaaminen tiettyyn mittaan. Olemme esimerkiksi helposti tarjoamassa rajattoman armon ensimmäistä kertaa uskonratkaisua tekevälle. Sen sijaan uudelleen ja uudelleen lankeavalle uskovalle saman armon tarjoaminen laittaa armokäsityksemme koetukselle. Näin ei saisi olla! ”Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, saa armon”, sanoo Raamattu. Tämän Raamatun periaatteen täytyy riittää.
Antaako tämä armo sitten luvan tehdä syntiä, koska tiedämme saavamme synnit anteeksi? Ei anna! ”Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!” (Room. 6:15). Raamatun mukaan meitä ei ole pelastettu synnin palvelijoiksi, vaan Jumalan, jotta toteuttaisimme hänen tahtoaan.

Jeesus tarjosi superarmoa
Evankeliumeissa on lukuisia esimerkkejä superarmosta. Niitä ovat muun muassa ristin ryöväri, syntinen nainen, juomarit, talousrikolliset tullimiehet, Pietarin kieltämistragedia ja monet muut. Jeesukselle armon osoittaminen ei ole vaikeaa, se on hänen luonteenominaisuutensa. On väärin ajatella, että Jumalalle olisi jotenkin vastentahtoista armahtaa meitä. Se on hänelle pelkkä ilo. Tämä on joillekin vaikea pala sulattaa.
Rankaiseeko Jumala meitä sitten synneistämme? Ei! Hän ei rankaise meitä, koska hänen vihansa ei Jeesuksen tähden voi enää kohdistua meihin. Jotkut meistä pyrkivät kuitenkin itse rankaisemaan itseään tai toisia. Joskus he hautovat virheitä vuosikaupalla. Tällaiset ajatukset eivät ole Jumalasta. Paholainen haluaa meidän ymmärtävän asian niin, että Jeesus ei olisi enää meille armollinen ja jäisimme pois kaidalta tieltä ja seurakuntayhteydestä. Jeesuksen veren alla olemme paikassa, johon Jumalan viha ei voi enää kohdistua.
On hyvä tietää, että kun me väsymme tunnustamaan syntejämme toistuvasti, Jumala ei väsy kuuntelemaan meitä. Kun Jumala antaa meille syntimme anteeksi, ne yksinkertaisesti katoavat olemasta. Sielunvihollisella tai omatunnollamme ei ole oikeutta nostaa syytöstä meitä vastaan, koska Jeesuksen veri on pessyt pois syntimme.
Jumala ei koskaan enää nosta tunnustettuja syntejä meitä vastaan. Tämä jos mikä on super-, hyper- ja mega-armoa.
RV-lehti 27/2015

Nautitaan joka hetkestä!

Suomen alkukesää on leimannut kylmä, kolea ja sateinen sää. Ihmisten mielet ovat olleet synkkiä talouden, turvallisuuden ja tulevaisuuden suhteen. Kuitenkin on todella paljon asioita, joista on syytä olla kiitollinen.
Tärkeintä arkielämässä ovat hyvät ihmissuhteet. Emme aina osaa arvostaa ihmisiä ympärillämme. Saatamme aika ajoin kaivata vähän räväkämpää elämää ja unohdamme, että juuri ne turvalliset ja joskus vähän tylsiltäkin tuntuvat ihmissuhteet ovat elämämme suurimpia voimavaroja. He ovat juuri niitä, joiden puoleen voimme kääntyä silloin, kun elämässämme tulee eteen haasteita ja koettelemuksia.
Olin jokin aika sitten mukana hautajaisissa, jonka muistotilaisuudessa pohdittiin elämän tärkeimpiä asioita. Jälleen kerran tultiin siihen lopputulokseen, että tavaralla, varallisuudella tai asemalla ei ole merkitystä silloin kun loppusuora lähestyy. Se, mitä ihmiset useimmiten katuvat on se, että olisi pitänyt enemmän viettää aikaa läheisten kanssa. Vain harva, jos kukaan, katuu, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa työpaikalla ja toimistossa.
Haastakaamme itsemme tänä kesänä nauttimaan elämästä ja tehkäämme itsemme onnellisiksi! Oli sää lämmin tai kylmä, ei anneta sen pilata päiväämme. Nautitaan joka hetkestä. Onni on arkisissa hetkissä ja sielun rauhassa. Kun suhteet ovat kunnossa ylös ja sivuille, voimme hyvällä mielellä todeta, että on onni olla lähellä Jumalaa ja lähellä ihmistä.

Ikääntymisen siunaus

Ikääntyminen merkitsee monenlaisia muutoksia ihmisen elämässä, eikä ole yllättävää, että monilla on myös pelkoja sen suhteen. Niitä voivat olla; kuolemanpelko, yksinäisyydenpelko, tarpeettomuuden tunne, sekä oman ruumiin muutosten sekä itsensä muuttumisen pelko. Vanhuuteen liittyvät stressin aiheet tuottavat joillekin vaikeuksia selvitä niistä. Ikääntyminen voi horjuttaa itsearvostusta ja altistaa depressiolle. Erityisen herkkiä vanhuuden stressille ovat yksinäiset vanhukset, lesket, naimattomat ja eronneet. Mitä hankalampaa sopeutuminen elämään on yleensä ollut, sitä pienempi stressi vaaditaan aikaansaamaan ikääntyneen ahdistus.
Kristittyinä Jumalan lapsina meidän tulisi kuitenkin muistaa, että elämänkaaren toisessa päässä jokainen vanhus ja sairaskin kantaa olemuksessaan Jumalan luomistyön suurta arvoa. Tämä arvo on täysin riippumaton ihmisen yhteiskunnallisesta tai sosiaalisesta merkityksestä, tai edes iästä. Vaikka yhteiskunta saattaa suhtautua ikääntyneisiin halventavalla tavalla tai joukkona, joka ei ole enää tuottava voimavara, niin Jumalalle ikääntyneen ihmisen arvo on suorastaan mittaamaton.
Seurakunnassakin ikääntyneet ihmiset saattavat kokea, että he eivät enää ole tarpeellisia, mutta Raamatun arvomaailma maalaa meille toisenlaisen kuvan. Vanhuuteen kätkeytyy suuri viisaus ja elämänkokemus. Tuo voimavara pitäisi saattaa käyttöön seurakunnassa tulevien sukupolvien pääomaksi.
Ikääntyneitä ei voi niputtaa samaan kategoriaan, vaan kukin vanhenee omalla tavallaan. Vielä jopa työelämässä mukana oleva voi kokea itsensä liian vanhaksi ja vastaavasti eläkeläinen voi kokea itsensä hyvin virkeäksi ja elämästä nauttivaksi. Vanha ihminen ei koskaan ole yksinomaan vanha, vaan myös hänen kokeman nuoruusvuodet ovat läsnä hänen nykyisyydessään.
Aikaisemmin elämä jakautui selvemmin ikävaiheisiin. Ensin oli lapsuus, opiskeluvaihe ja valmistautuminen työelämään. Sitä seurasi työntäyteinen aika, kunnes työstä irrottauduttiin ja koitti eläkeikä. Enää nämä elämänvaiheet eivät erotu yhtä selvästi toisistaan, eikä ole syytäkään. Seurakunnassa iloitsemme jokaisesta ikääntyneestä ja haluamme oppia heidän kokemuksestaan mahdollisimman monipuolisesti.

Pääkirjoitus, Keskipiste 3/2015

Meitä on monta

Suomalaiseen herätyskristillisyyteen ja helluntailaisuuteen on aina kuulunut yhteen tulemisen kaipuu. Vuodesta toiseen hengelliset kesäjuhlat ovat olleet olennainen osa herätysliikkeiden identiteettiä. Niissä koetaan yhteenkuuluvuutta sekä iloitaan suuresta joukosta samalla tavalla uskovista ja ajattelevista kristityistä.
Herätyskristityt ovat aina olleet vähemmistönä suuren kirkon varjossa, ja tämän vuoksi he selvästikin tarvitsevat nostattavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Viimeisin osoitus tästä olivat vappuna eri puolilla Suomea järjestetyt Jeesus-marssit, jotka ovat jälleen kasvattaneet suosiotaan. Monilla paikkakunnilla koetaan tarvetta tulla esiin yhtenä joukkona.
Herätyskristityt ovat pitkästä aikaa jälleen huomanneet, että evankeliumin sanoman ja raamatullisten arvojen esille tuominen on yhteinen etu ja velvollisuus. Helluntaiherätys luettiin Suomessa alun perin protestiliikkeeksi. Jotain samankaltaista on jälleen ilmassa, kun maamme henkinen arvoilmapiiri on muodostumassa entistä maallisemmaksi. Kristittyjen ääni on uudelleen kasvamassa. Se saa entistä enemmän tilaa, eikä sitä voida enää ohittaa. On pelkästään hyvä asia, kun kristityt uskaltavat pikku hiljaa tulla ulos bunkkereistaan ja antavat äänensä kuulua.
Samaan kategoriaan voidaan luokitella myös hengelliset suurtapahtumat. Vaikka pienryhmä- ja solutoiminnalla on oma tarpeellinen paikkansa, ei suurten yhteen tulemisten aika ole suinkaan ohi. Itse asiassa sen parhaat ajat ovat vielä edessäpäin.
Yhteenkuulumisen merkitystä palvelevat myös nykyiset mahdollisuudet osallistua jumalanpalveluksiin nettilähetysten välityksellä. Ennen tätä loistavaa mahdollisuutta ei ollut olemassa, ja siksi syystä tai toisesta tilaisuuksiin pääsemättömyys tarkoitti kokonaan yhteyden ulkopuolelle jäämistä. Virtuaalinen osallistuminen ei kuitenkaan korvaa henkilökohtaista osallistumista. Siksi se jopa lisää tarvetta tulla fyysisesti yhteen toisten kanssa.
Uskovien yhteys on äärimmäisen tärkeä asia. Aitoa kohtaamista ei voi mikään korvata. Uskovien kohtaamisessa koetaan myös jotain sellaista, mitä ei mistään muusta yhteisöllisyydestä saa. Se vahvistaa, ruokkii ja antaa rohkeutta elämään. Kun kristityt kaikista sosiaaliluokista ja kansallisuuksista tulevat yhteen, siinä on voimaa, joka muuttaa maailmaa.
Tämän lisäksi yhteenkuulumisen tunteella ja kokemuksella on suuri merkitys kristittyjen omalle identiteetille.
Pääkirjoitus, RV-lehti toukokuu 2015

Kuinka profetiaa ohjataan seurakunnassa?

Profetian ohjaaminen herätyskristillisissä seurakunnissa on haasteellista, koska käytännössä kuka tahansa voi jumalanpalveluksessa korottaa äänensä tai sopivaksi katsomallaan ajalla tulla mikrofonin taakse tuomaan sanoman.
Mikäli sanomassa esiintyy tulkinnan tarvetta, siihen tulee reagoida nopeasti. Tilanne saattaa jättää jälkeensä hämmentyneet kuulijat ja pahimmillaan synnyttää epäluottamuksen sanoman tuojaan tai seurakunnan johtoon. Tarvittaisiin siis tervettä opetusta ja ohjausta – kuitenkin niin, että Hengen lahjat eivät sammuisi, vaan tulisivat voimakkaammin käyttöön.

Ei vastuuta, ei auktoriteettia
Profeetan tulisi pyrkiä tuottamaan kunniaa Herralle ja hänen seurakunnalleen. Niitä, joilla on profetian lahja, voi haastaa houkutus toimia oman vastuualueensa ulkopuolella.
Yleisesti meillä on auktoriteettia siinä suhteessa, kun meillä on vastuuta kyseisellä alueella. Paavali puhuu tästä: "Me emme rupea kerskumaan yli määrän, vaan ainoastaan sen vaikutusalan mukaan, minkä Jumala on asettanut meille määräksi" (2. Kor. 10:13). Paavalilla tämä vastuu rajoittui korinttilaisiin siksi, että hän oli seurakunnan synnyttäjä ja edelleen vastuussa heistä.
Ongelmat syntyvät usein siitä, kun profeetat kyettyään aistimaan ongelmia kokevat, että heillä on "yleinen" auktoriteetti seurakunnassa. He uskovat, että tämä antaa heille vallan puuttua asioihin, joihin he ovat kokeneet saaneensa sanan.
Vastuu ja valtuus kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Kukaan ei esimerkiksi voi kurittaa toisten tottelemattomia lapsia. Vain lapsen vanhemmilla on siihen oikeus. Samoin on seurakunnassa. Vastuu ohjauksesta ja hyvinvoinnista kuuluu paimenille. Pahimmillaan tämän auktoriteetin yli toimiminen aiheuttaa hengellistä väkivaltaa, jota kohtaan seurakunnalla tulisi olla nollatoleranssi.

Toivoa, ei ahdistusta
Lähettilään asema on yksi arvostetuimmista. Sen henkilön, jonka Jumala tehtävään valitsee, tulee edustaa lähettäjäänsä sanoillaan, asenteellaan ja toiminnallaan. Alkuperäiseen sanomaan ei tulisi lisätä mitään omaa.
Lähetin tehtävä on vain välittäjän tehtävä. Se on vaikea paikka ja vaatii paljon nöyryyttä. Välittäjän ei tarvitse aina edes ymmärtää sanomaa, vaan sen voi rauhassa ja luottavaisena jättää toisten arvioitavaksi. Jos se koskee johtajia, se tulisi esittää johtajille.
Profeetan ei tulisi laittaa koko arvovaltaansa peliin ottamalla vastuuta oikeassa olemisestaan. On sääli, jos profeetta ei voi tunnustaa omaa pienuuttaan sanoman tulkinnassa. On suuruutta myöntää oman tulkinnan vajavaisuus.
Kun profetoimme, on tärkeää, ettemme ylitä uskomme tasoa. "Jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on" (Room. 12:6). Meidän tulisi siis profetoida tavalla, joka vastaa uskoamme. Eli jos esimerkiksi uskomme, että Jumala parantaa sairaita, emme voi välittää sairaalle sanaa, että tämä sairastaa ja jättää asiaa siihen. Meidän täytyy ymmärtää Jumalan sydän ja se, että hän haluaa parantaa sairaan. Vastaanottaja tulee jättää tähän toivoon, ei ahdistukseen.

Nöyryyttä, ei kovakouraisuutta
Monet kuvittelevat profeettojen olevan vihaisia ihmisiä. Asian ei tulisi olla näin. Profeetta puhuu Jumalan lapsille, eikä Jumala pidä siitä, että kukaan kohtelee hänen lapsiaan kovakouraisesti.
Jumala ei halua tuhota ihmisiä profetian lahjan kautta, vaan rakentaa heitä. Meidän täytyy myös profetoida nöyryydessä ja varoa käsittelemästä kovakouraisesti niitä, joilla on särkynyt mieli. Jos haluamme olla Jeesuksen kaltaisia, meidän on profetoitava elämää niille, jotka ovat elämänsä syvissä vesissä, ei vain kertoa heille, miten syvästi he ovat langenneet.

Lähde: Thompson S. 2003. Tunnista Jumalan ääni. Itätuuli.

Kuka komentaa kelloasi?

Jokin aika sitten sain ystävältäni lahjaksi Helena Ahosen kirjan Kuka komentaa kelloasi (Kirjapaja, 2004). Kysymys on erittäin tärkeä ja kaikille hyödyllinen.
Ihmiset valittavat usein, että heillä ei ole aikaa. Ajan kulumista saatetaan kuvata ahdistavalla tavalla. Se on kuin tiimalasi, jonka läpi valuu hiekka, ja jokaisen kohdalla hiekka tulee kerran loppumaan. Tämä näkökulma voi lamaannuttaa ja saattaa ihmisen pelonsekaisin tuntein tuijottamaan hiekan loppumista.
Vaikka mennyttä aikaa ei saa takaisin, on kaikilla kuitenkin mittaamaton aika minuutteja edessä. Sen lisäksi jokaisella on vielä tässä vaiheessa mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka ne käyttää.
Aikaa kuvataan usein lineaarisin käsittein, joilla on kesto, suunta ja järjestys. On olemassa kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita ei voi pakottaa aikarajoihin. Niillä on oma aikakäsityksensä.
Esimerkiksi ihmisen mieli ja tunteet voivat elää omaa aikakäsitettään, eikä niitä voi aina pakottaa ruotuun. Sanonta "tunteet tulevat perässä" pitää usein paikkansa. Uusien asioiden hyväksyminen ottaa aikansa.

Välitilan kautta
Jokainen tarvitsee joskus väliajan. Pysähtyneisyyden. Aikaa on otettava myös siirtymiin ja muutosvaiheisiin. Antiikin aikoina rakennettiin pylväskäytäviä, sisäpihoja ja aukioita. Niissä filosofit tapasivat mietiskellä ja keskustella toistensa kanssa.
Välitiloja tarvitaan nykyäänkin. Eteisessä riisutaan kengät ja takki. Teatteriin mennään lämpiön kautta, seurakuntaan yleensä aulan kautta. Ne on tarkoitettu virittäytymiseen ja tapaamisiin. Myöhässä tulija juoksee välitilan läpi pysähtymättä, viisas tulee ajoissa ja valmistautuu hengästymättä.
Odotushuoneessa vietetty aika on tarpeellista. Mitä voimakkaampia tunteita tulevaisuus meissä herättää, sitä tarpeellisempaa on odotushuoneessa vietetty aika. Positiiviseenkin muutokseen kuljetaan välitilan kautta. Koska odottamiseen kuuluu hitaus ja kysyminen, kaikki eivät välitilassa viihdy. Mieluummin valitaan kiire.

Siirtymäajan puute
Luulemme olevamme kaikkivoipia, mutta ihminen on kuitenkin rakennettu hidasta elämää varten. Maailman vauhti on saanut ihmisen unohtamaan oman nopeutensa realiteetit.
Biologiset muutokset lapsesta aikuiseksi etenevät hitaasti. Myös mieli ja sielu on sidottu samoihin lainalaisuuksiin. Lapsesta ei tulisi liian nopeasti tehdä aikuista. Voimakkaat tunteet saattavat hidastaa ihmisen kulkua ja toisinaan pysäyttää vauhdin kokonaan. Siksi Raamatun ohje päivän matkasta kerrallaan on suurta viisautta.
Mitä vähemmän ihmisellä on aikaa totutella uuteen, sitä voimakkaammin tunteet heittelevät häntä. Tietokoneen ja älypuhelimen näytöt heittävät viestejä päin kasvoja antamatta ihmiselle mahdollisuutta hitaaseen suorittamiseen. Ennen ihminen etsi tietoa. Nyt tieto etsii ihmistä.

Onni ja ajan valta
Onnea voi olla se, kun aika pysähtyy. Silloin ihminen ehtii havainnoida ja katsella ympärilleen rauhassa. Ehtii huomioida toiset ihmiset ja jopa kysellä heidän kuulumisiaan.
Onni ei ole sidottu taloudelliseen menestykseen tai asemaan. Onni on ihmisen käsitys omasta hyvinvoinnistaan. Sillä on oma tahto. Se voi olla sidottu elämäntilanteeseen, sitä voi yrittää varjella ja vahvistaa. Onni on myös olla Jumalaa lähellä. Se on onnen aikaa parhaimmillaan.
Suurimpia aikaan liittyviä oivalluksia on ymmärtää, että ajan hallitseminen on valtaa. Valtaa käyttävät ne, joille annamme aikamme. Ihminen menettää onnensa ja mielekkyyteensä, jos liian suuri osa hänen ajastaan on toisten käsissä. Tullessaan tietoiseksi tästä ja käyttäessään tätä valtaa ihmisen paras aika voi alkaa.

RV-lehti helmikuu 2014.

Terve ja epäterve yhteisö

Jokainen yhteisö vaikuttaa jäseniinsä jollakin tavalla. Epätervettä on se, mikä ei edistä ihmisen mielenterveyttä eikä kannusta positiiviseen elämänasenteeseen. Epäterveessä yhteisössä jaetaan pelkkiä vaatimuksia itseä ja toisia kohtaan. Armahtavaisuuden sijaan tunnuspiirteenä on pakonomainen suorittaminen. Myös yhteisön kykenemättömyys tunnustaa ihmisen heikkoutta, inhimillisyyttä ja kuolevaisuutta vahvistaa väärää jumalakuvaa ja ihmiskäsitystä.

Yhteisön epäterve hengellisyys on itsekeskeistä, sitovaa ja kaavamaista toimintaa, joka tukahduttaa ilon. Silloin myös jostain häpeään liittyvästä taipumuksesta saattaa tulla hengellisyyden mittari. Uskovat saadaan hyvin helposti kokemaan syyllisyyttä esimerkiksi seksuaalisten tunteiden alueella. Tämä voi johtaa ylilyönteihin ja kontrolloimattomaan seksuaaliseen käytökseen. Epäterveen yhteisön jäsenten yksi tunnusmerkki onkin jatkuva syyllisyys ja häpeä.

Tällaisesta yhteisöstä eroaminen on kuitenkin vaikeaa, koska se johtaa usein pelkoon Jumalan rangaistuksesta. Jumalan ja Raamatun nimissä voidaan jopa hallita ihmisiä puhumalla tuomioita ja kirouksia heidän ylleen. Lisäksi epäterve yhteisö saattaa vaatia yhteyksien katkaisemista ystäviin ja jopa oman perheen jäseniin.

Tuhoava, epäterve kristillisyys ei kierrä kaukaa vapaakristillisiä seurakuntiakaan. Siksi se tulisi tunnistaa ajoissa ja kitkeä pois.

Terveessä yhteisössä sen sijaan voidaan puhua avoimesti myös kärsimyksestä ja elämän koettelemuksista. Yhteisöön saa tulla epäonnistuneena tarvitsematta pelätä leimautumista tai yhteisön rangaistusta. Terveessä yhteisössä jokaista pyritään kohtelemaan samanarvoisesti. Ihmisiä ei aseteta arvojärjestykseen iän, sosiaali-sen aseman, ihonvärin tai varallisuuden perusteella. Tällaisessa yhteisössä saa myös kysyä ja epäillä. Vaikka terveessä yhteisössä pyritään opettamaan oikein, siellä kannustetaan ihmisiä myös itse tutkimaan asioita ja muodostamaan niistä oma perusteltu näkemys. Minkäänlaista henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai hyväksikäyttöä ei luonnollisesti sallita.

Terve yhteisö auttaa ihmisiä rakastamaan oikealla tavalla itseään ja lähimmäisiään. Se johtaa kunnioittamaan lähimmäistä sellaisena kuin tämä on.

Terveessä yhteisössä ei myöskään kilpailla paikoista esiintymislavalla tai muissa vastuutehtävissä. Siellä ilmenee aitoa palvelemisen ja auttamisen halua, ja siellä kunnioitetaan tervettä johtajuutta.

Terveen yhteisön kokoontumisesta lähtee hyvillä mielin, ja sinne haluaa tulla mielellään myös uudestaan.

RV-lehti 3/2015