sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kuka ansaitsee armon?

Ei kukaan. Artikkeli ei kuitenkaan voi olla näin lyhyt, joten pureskellaan hiukan tätä sitkeää pähkinää.

Ei minun ansiostani
Armoa on monenlaista, mutta armon peruskäsite nousee kristillisestä kielenkäytöstä ja kristillisestä perinteestä. Se liittyy myös vahvasti siihen, kuinka Jumala näkee ihmiskunnan ja käsittelee sitä.
Armon olennainen piirre on, että se tulee sataprosenttisesti Jumalan hyvyydestä, ilman minkäänlaista ihmisen omaa ansiota. Tuomio ja armo kulkevat käsi kädessä. Tätä ihmisen on vaikea ymmärtää, mutta koska Jumala on pyhä, niin kukaan ei pärjäisi teoillaan Jumalan pyhyyden edessä. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ansaitsevat tuomion, mutta jos ei olisi tuomiota, ei voisi olla armoakaan.
Armo merkitsee hyväksyntää ja anteeksiantoa. Armon tulisi merkitä myös sitä, että ihminen hyväksytään täysin omana itsenään ilman ennakkoehtoja. Lisäksi sen tulisi tarkoittaa sitä, että saamme anteeksi kaiken pahan, mitä olemme saaneet aikaan. Seurakuntakontekstissa tällainen armo yleensä annetaan kerran, mutta toinen tai kolmas kerta saattaa tehdä tiukkaa. Siksi armon opettelu käytännössä onkin uskovalle äärimmäisen tärkeää.

Minäkin haavoitan
Jokainen ihminen kantaa sisällään jonkinasteista syyllisyyttä tai häpeää, ja siksi armo on elintärkeää. Vain armo voi vapauttaa ihmisen uudelleen elämään ja hengittämään vapaasti.
Jokaisella on varmaankin kokemuksia armottomuudesta ja ulkopuolelle jättämisestä. Samalla tavalla meillä on kokemuksia myös hylkäämisistä ja loukkauksista, joiden kohteeksi olemme joutuneet. Hengellisissä yhteisöissäkin tapahtuu asioita, jotka haavoittavat ja satuttavat syvältä. Loukkauksista toipuminen voi kestää vuosia tai jopa eliniän.
Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli: me kaikki sanomme ja teemme toisillemme asioita, joilla haavoitamme heitä. Karuinta asiassa on se, että emme välttämättä tee sitä tarkoittamatta tai vahingossa vaan tieten tahtoen.

Kuuluko armo minulle?
Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi, rakastetuksi ja armahdetuksi. Yksikään ei ole niin vahva tai täydellinen, että pystyisi elämään oman voiman ja viisauden varassa tekemättä ainuttakaan virhettä. Siksi me kaikki tarvitsemme ja kaipaamme armoa. Virheemme ja raadollisuutemme tajuttuamme voimme todeta, että meillä ei kuitenkaan aina ole oikeutta tulla armahdetuksi. Siksi armon saanut haukkookin henkeään ja ihmettelee, voiko armahdus todellakin olla totta.
Armon kokemisessa täytyy tehdä ero ihmisen ja Jumalan välillä. Hyväksytyksi tuleminen Jumalan puolelta liittyy hänen muuttumattomaan luonteeseensa, mutta ihmisen puolelta kysymys on viime kädessä ihmisen hyvästä tahdosta. Jos emme saa hyväksyntää ihmiseltä, siitä on vaikea valittaa mihinkään. Oikeusvaltion luonteeseen kuuluu, että rikkomukset on sovitettava tavalla tai toisella. Siksi kukaan ei voi vedota oikeudessa oikeuteensa saada pahat tekonsa anteeksi. Anteeksianto ei kuulu sellaiseen kategoriaan, jota voitaisiin vaatia.

Armahdan kuitenkin
Ihmisten välinen armo kuuluu siis niin sanottuun moraalikategoriaan, ei juridiikkaan. Jos haluaisimme tehdä maailmasta paremman paikan ja elää todeksi Jumalan meille osoittamaa armoa, meidän tulisi kyetä antamaan se eteenpäin myös toisille ihmisille. Armahtaminen on eräänlaista kristityn velvollisuusetiikkaa, joka perustuu siihen, että olemme itse saaneet anteeksi. Raamattu kiteyttää sen lauseessa ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19).

Palmin pähkinä RV-lehti 25/2018