maanantai 4. joulukuuta 2017

Onko kodilla, uskonnolla ja isänmaalla enää merkitystä?

Uskonto, toisin kuin ennen, on nykyisin arka ja hienotunteisuutta vaativa keskustelunaihe. Kansanperintönä vaikuttanut vakaumuksen siirtäminen uudelle sukupolvelle ei enää onnistu tai ainakin niin olemme suostuneet ajattelemaan.

Uskontoa ei pääse pakoon
Uskonnottomuus on tosiasia Suomen kaltaisessa humanismia ja tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa, eikä se sellaisenaan ole enää niin houkutteleva kuin ennen. Perinnekristillisyyden tilalle on tullut paljon muuta, joka työntää uskonnon pois arkipäivästämme. Kuitenkin Suomi on sellainen maa, jossa jatkuvasti törmää hengellisiin asioihin. Kulttuurimme pohjautuu niin vahvasti kristinuskoon, että on lähes mahdotonta olla törmäämättä uskontoon ja Jeesukseen. Länsimainen kulttuuri yrittää noudattaa kymmenen käskyn periaatetta tai ainakin osaa niistä. Vaikka se kuinka yrittää vakuuttaa olevansa uskontovapaa, niin se tuskin kokonaan pääsee siitä eroon. Esimerkiksi yksi lepopäivä viikossa on niin iso arvo, ettei agnostikkokaan halua siitä luopua, vaikka ei uskoisikaan siinä olevan mitään raamatullista. Jeesuskin vilahtaa vähintään joululaulussa kauppakeskuksen vilinässä.

Oma koti kullan kallis
Koti on varmaankin vieläkin useimmille kallis, vaikka ei kuitenkaan pyhä tai rakas. Globalisaatio on nopeasti pienentänyt maailmaamme niin, että Eurooppa tuntuu kuin yhdeltä maalta. Melkein jokaisessa sen kolkassa tuntee olevansa kuin kotonaan, oman kulttuurin ja samankaltaisuuden keskellä. Paljon puhutaan eurooppalaisista arvoista, jotka osiltaan ovat korvanneet suomalaisia arvoja. Isänmaallisuus on saanut uusia muotoja. Se näkyy paljolti urheilusuoritusten korostamisessa. Kun siniristilippu nousee salkoon, herkistää se kenen tahansa suomalaisen ainakin hetkeksi kokemaan ylpeyttä omasta kansastaan ja pohjoisesta kodista.

Itsenäisyyden hinta
Isovanhempamme ovat eläneet sota-ajan ja sen jälkeiset vuodet, siksi he ovat sisäistäneet isänmaalliset arvot. He tietävät, minkälainen hinta tästä maasta ja itsenäisyydestä on kerran maksettu. Tästä johtuen nuoremman sukupolven on vaikea ymmärtää, miksi kansainvälisyyden korostaminen saattaa tuntua oman kotimaan hylkäämiseltä sodan kokeneelle sukupolvelle.
Sodan muistojen poispyyhkiminen lienee luonnollinen reaktio, kun halutaan rakentaa uutta ja onnellisempaa tulevaisuutta. Kuitenkin vasta viime aikoina on jälleen alettu antamaan arvoa sotaveteraaneille, lottina toimineille sekä isoäideille ja isoisille. Valitettavan moni heistä ei kuitenkaan ole enää kuulemassa kunniansa palauttamista, mutta maan pelastuminen ja itsenäisyyden säilyminen oli heidän palkkionsa.

Jeesus kutsuu rauhantekijöitä
Kristityn tehtävä on ennen kaikkea olla rauhanrakentaja. Jeesus julistaa vuorisaarnassaan heidät autuaiksi ja heitä tulee kutsua Jumalan lapsiksi. Suomen sodat kokeneet isovanhemmat saattavat olla rauhantahtoisempia kuin nuoret konsanaan, sillä he ovat nähneet sodan todelliset kasvot. He tietävät, mitä kärsimystä sota tuo. Sodassa ei koskaan ole voittajia. Sota ei koskaan ole ratkaisu tai Jumalan tahto ratkaista asiat. Herätyskristillisyyteenkin saattaa valitettavasti liittyä vääränlainen, aggressiivinen patriotismi. Tästä olemme nähneet esimerkkejä maista, joissa uskonnon ja kodin puolustamiseen on populistisella tavalla vedetty mukaan kristinusko.
Jeesus kutsuu omiansa olemaan rauhantekijöitä. ”Älä tapa”, tulisi edelleenkin olla yksi tärkeimmistä arvoistamme, jolle maamme turvallista tulevaisuutta rakennetaan.

Palmin pähkinä, RV-lehti 48/2017

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kuinka parantaa parisuhdetta?

Onnellinen parisuhde vaikuttaa kaikkeen hyvinvointiin. Se näyttäisi vaikuttavan myönteisesti jopa ihmisen terveydentilaan. Ollakseen onnellinen parisuhteessa ihmisen tulisi olla tasapainossa myös itsensä kanssa.

Parisuhde ei korvaa keskeneräisyyttä tai omaa epätasapainoa. Vaikka parisuhde on monella tapaa eheyttävä, ei se kuitenkaan voi olla vain toisen osapuolen hoitamista tai terapiasuhde. Parisuhteen eli avioliiton ei tulisi myöskään liiaksi kaventaa mahdollisuuksia toteuttaa itseään tai unelmiaan.

Pariskunnat voisivat kehittää parisuhdettaan samalla tavalla kuin fyysistä kuntoa. Samoin kuin kunnon ylläpitäminen vaatii säännöllistä treenaamista, vaatii parisuhteen hoito vähintäänkin saman ajan.


Muutoksen hyväksyminen

Tämän päivän trendi näyttäisi olevan tunnekeskeisyys. Se tekee parisuhteesta erityisen haastavan. Kuinka siis säilyttää onnellisuuden tunne avioliitossa?

Ihminen muuttuu parisuhteen aikana. Varsinkin nuorena solmitut liitot joutuvat kokemaan suuria muutoksia matkan varrella. Toisen muuttuminen voi pelottaa. Muuttuminen on kuitenkin tosiasia. Puoliso ei enää kahdenkymmen vuoden kuluttua ole samanlainen. Sairaudetkin voivat tulla matkaan elämän inhimillisyydestä johtuen.

Ainut tapa selvitä muutoksista on hyväksyä muuttuminen. Parisuhdetta ei voi rakentaa keskittymällä vain omaan hyvinvointiin. Parisuhde ei myöskään ole vain ehtoja, joita toisen täytyy sietää tai miellyttää. Elleivät molemmat saa suhteesta sisältöä, jossain vaiheessa jommankumman sietokyky loppuu.


Salaisuus arjen ihmeissä

Huippuhetkien varassa eläminen pettää, mutta arjen keskellä iloitseminen vahvistaa. Koska puolisoiden kyllästyminen toisiinsa näyttäisi olevan hyvin yleinen syy avioeroihin, arkeen pitäisi todella kiinnittää huomioita. Kalliisiin ulkomaanmatkoihin tai huippuillallisiin panostaminen ei välttämättä auta. Yhteiset juttutuokiot, rukoilu, kävelyretket tai yhteinen harrastus voivat parhaimmillaan rakentaa parisuhdetta huomattavasti enemmän kuin suurin odotuksin ladattu kaukomatka.

Työn ja ympäristön sanelemat rutiinit on joskus hyvä rikkoa ja erottaa aikaa kiireettömään yhdessäoloon. Vaikka nuoren parin elämään kuuluu usein paljon lastenhoitoa, niin siihenkin arkeen voi mahtua paljon iloisia ja pieniä yksityiskohtia, jotka antavat sisältöä parisuhteeseen. Pahimmillaan rutinoituneen ja henkisesti erille ajautuneen parin liittoa yhdistää ainoastaan lapsista huolehtiminen. Siitä tilanteesta on vain lyhyt matka romahdukseen.


Sanojen merkitys

Kunnioittava puheen sävy parantaa parisuhdetta. Ajan mittaan parit saattavat vakiintua näennäiseen turvallisuuden tunteeseen, jossa kunnioittavat ja toista miellyttävät ilmaisut vähenevät ja tilalle tulee kielteisiä viestejä. Kun toiseen suunnataan vihaisia ja kitkeriä ilmaisuja, on toisen helppo vastata niihin samalla mitalla. Tämä johtaa molemminpuolisen vastenmielisyyden tunteeseen.

Vaikka ”nalkutus” ja kritiikin esittäminen voitaisiinkin humoristisesti tulkita kuuluvan toisen luonteen laatuun, niin se tukahduttaa parisuhteen ja saa aikaan rakkausvajetta koko ajan tyhjenevässä rakkaussäiliössä. Kehuminen, kiittäminen ja hyvän palautteen antaminen ovat luonnollinen osa työpaikan rutiineja. Kuinka voisimme olettaa jaksavamme parisuhteessa ilman niitä? Pienikin rakkauden teko tai sana voi sytyttää parisuhteen uuteen roihuun. Miksi siis kitsastelisimme kunnioittavissa ja miellyttävissä sanoissa meille rakkaiden ihmisten kohdalla?

Palmin pähkinä, RV-lehti 40/2017

perjantai 22. syyskuuta 2017

Mitä on tilivelvollisuus?

Tilivelvollisuuden määritelmä on joko vapaaehtoisesti tai pakosta tehty sopimus raportoida tekemisistään jollekin taholle. Tilivelvollisuudesta on hyötyä niin työyhteisöissä kuin yksityiselämässäkin. Yrityksillä ja yhteisöillä on omat lainsäädännölliset velvoitteensa todistaa tilivelvollisuutensa tilintarkastuksessa ja hankkia luottamus vuosikokouksessa. Yksityishenkilön tilivelvollisuus perustuu useimmiten vapaaehtoisuuteen.


Sydämen salaisuudet

Hengellisessä mielessä tilivelvollisuus on mielenkiintoinen ja suorastaan raamatullinen tapa keventää sydäntä ja ripittäytyä luotettavalle henkilölle. Tämä periaate nousee Raamatun opetuksesta, jossa kehotetaan tunnustamaan synnit toinen toisillemme parantumisen ja menestymisen elementtinä (Jaak. 5:16).

Samassa hengessä Raamattu varottaa synkkien salaisuuksien ja rikkomusten peittelystä, joka on tuhoavaa. ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.” (Snl. 28:13–14).


Kyse on luottamuksesta

Väärä tulkinta tilivelvollisuudesta on ajatella, että siihen sitoutuminen viestisi luottamuksen puutteesta. Täydellisen vaelluksen myytin sijaan olisikin parempi tunnustaa kaikkien olevan vajavaisia. Paras lääke siivittää toista ja itseä parempaan on sitoutua läpinäkyvään tilivelvollisuuteen.

Käytännössä tilivelvollisuus ei tarkoita tekojen ja lankeemusten julistamista kaikelle kansalle, vaan avautumista luotetulle sielunhoitajalle tai terapeutille. Esimerkiksi työyhteisössä riittää yleensä aivan hyvin se tieto, että asiat käsitellään säännöllisesti ja työntekijän henkisestä hyvinvoinnista huolehditaan tilivelvollisuutta hyödyntäen. Luottamus syntyy siitä tiedosta, että asiat on hoidettu ja käsitelty.


Ratkaisuna tunnustaminen

Omien kamppailujen ja salaisten syntien kantaminen omassatunnossa on raastavaa. Siksi jokaisella tulisi olla edes yksi luotettu ihminen, jonka kanssa voisi jakaa henkiset kamppailunsa. Jos taistelemme yksin kiusauksiamme vastaan, vaivumme helposti kierteeseen, jossa emme selviä yksin.

Jumalan suunnitelman mukaan ihmiset tarvitsevat toisiaan. Ratkaisu parempaan ja vapaaseen elämään on ongelmien tunnustaminen. Olemme juuri niin sairaita, kuin mitä peittävät salaisuutemme pitävät sisällään. Kun tunnustamme ongelmamme, salaisuuksien voima murtuu ja matka vapauteen voi alkaa.

Ihmisen taipumus on salata heikkoutensa. Syy tähän on ylpeys. Haluamme toisten ajattelevan, että olemme kaikin tavoin tasapainoisia. Totuus on kuitenkin se, että kaikki asiat, joista emme pysty puhumaan, hallitsevat elämäämme. Ongelmat rahan kanssa, avioliitossa, seksuaalisuudessa, salaisissa tavoissamme ja ihmissuhteissa – jos pystyisimme voittamaan ne yksin, sielunhoitoa ja terapiaa ei tarvittaisi. Helpompaa on tunnustaa, että emme pysty hallitsemaan kaikkea, koska pelkkä tahdonvoima ei riitä. Tarvitsemme Jumalan ja ihmisten apua.


Tilivelvollisuus vapauttaa

Raamattu varottaa meitä tulemasta ylpeiksi ja yliluottavaisiksi itseemme nähden, sillä se on varma resepti tuhoon. Ihmisen sydän on petollinen ja paha ilman parantavan Jumalan käsittelyä (Jer. 17:9). Uudesta luomuksesta huolimatta kannamme mukanamme langennutta luontoa, joka on kykenevä mihin tahansa rikkomukseen. Emme voi hetkeäkään levätä laakereillamme tai kuvitella olevamme kiusausten ulkopuolella. Yksi tärkeimmistä työkaluista kukistaa kiusausten ylivalta on tilivelvollisuus.

Palmin pähkinä RV-lehti 38/2017


perjantai 15. syyskuuta 2017

Helluntailainen itsetunto

Suomen satavuotias Helluntailiike on joutunut sopeutumaan rooliinsa suuren kirkon varjossa ja hakee vieläkin omaa identiteettiään. Menneet vuosikymmenet, joihin mahtuu lahkolaisuuden ja edelleenkin pilkan kohteena olevan hihhulin leiman kantamista, ovat lyöneet haavansa helluntailaiseen itsetuntoon.

Sanotaan, että suomalaisten itsetunto on heikko. Sen syyksi on arvioitu milloin mitäkin, kuten pitkiä ja pimeitä talvia. Tällainen puhe on kuitenkin vailla pohjaa. Ei ole osoitettu, että suomalaisilla olisi millään tavoin muita kansoja heikompi itsetunto. Päinvastoin Suomen historia heijastaa taistelevan, itseään arvostavan ja itseensä luottavan kansakunnan ominaisuuksia.

Mihin sitten voisi perustua ajatus suomalaisten tai helluntailaisten heikosta itsetunnosta?

Päätelmät tehdään usein ulkoisen käyttäytymisen perusteella, ei syvimmän olemuksen mukaan. Jokaiseen kulttuuriin sisältyy selvät normatiiviset odotukset siitä, miten eri tilanteissa tulee käyttäytyä ja mikä on soveliasta ja mikä ei. Tästäkin syystä on oletettu, ettei helluntailaisilla ole paljoakaan annettavaa älykkääseen yhteiskunnalliseen tai teologiseen keskusteluun. Helluntailaisuutta on pidetty kategorisesti kokemuskeskeisenä kristillisyytenä. Toisaalta helluntailaisten vahvuus on ollut häpeilemättömässä esiintulossa.

Koska suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu ulkoinen vaatimattomuus, helluntailaisuus pelastusvarmuusjulistuksineen tuo siihen hienon piristyksen. Ajanmukainen musiikkityyli, tilan antaminen nuorelle sukupolvelle ja maallikoiden vahva asema ovat olleet helluntailiikkeen omaispiirteitä aina kitarakuoroajoista lähtien. Lahkolaisuuden leima ei ole helluntailaisuutta lannistanut, vaan tehnyt siitä jopa entistä vahvemman ja jollain tapaa kiinnostavan.

Kuuluminen maailmanlaajuiseen helluntaiperheeseen on tärkeä asia maamme helluntailaisille. Se vahvistaa omaa identiteettiä luterilaisessa ympäristössä. Silti suomalainen helluntailaisuus poikkeaa esimerkiksi amerikkalaisesta helluntailaisuudesta oman kulttuuriperimänsä takia. Suomalaiset helluntailaiset ovat sittenkin melko harkitsevia ja yksilöllisiä, mutta kuitenkin karismaattisia, mikä tekee herätysliikkeestä rikkaan.

Helluntailaisuudessa on omat ongelmansa. Liikkeen itsetunto on kuitenkin hyvä, kun se ei kiellä puutteitaan. Helluntailaisten ei myöskään tarvitse tasapainoilla eri uskonsuuntien keskellä, vaan heillä on täysi oikeus arvostaa itseään ja muita myös reformaation merkkivuotena 2017.

Pääkirjoitus, RV-lehti 25.8.2017

torstai 13. heinäkuuta 2017

Saako uskova olla masentunut?

Sana masentunut merkitsee lamautunutta, apeaa, alakuloista, tukahtunutta, alistuvaa, hiljaista ja nöyrää. Se tulee sanajuuresta, joka tarkoittaa väsymistä, uupumista, pulaan tai hätään joutumista. Masennus voidaan luokitella kolmella tasolla: masentuneen mielialana, masennukseen taipuvaisena persoonallisuutena ja kliinisenä sairautena. Olisi tärkeää erottaa tunteiden aallonpohja ja masennus toisistaan, koska ne ovat eri asioita. Useimmat ihmiset kokevat toisinaan tunteiden ailahtelemista ja ovat alakuloisia. On kuitenkin väärin sanoa, että olemme masentuneita, jos olemme tunteiden aallonpohjassa. Sanat masennus ja depressio olisikin varattava tarkoittamaan paljon syvempää, ankarampaa ja pitkäkestoisempaa alakuloisuutta ja surullisuutta johon tarvitaan hoitoa.

Masentuneen Jumala-kuva
Masentunut ihminen kokee Jumalan toisenlaisena kuin Raamattu opettaa. Jumala-kuva on vääristynyt. Sitä kuvaa ankara Jumala, joka on vaativa ja ankara. Tämä kalvaa ihmisen itsetuntoa, omanarvontuntoa ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Se pakottaa ihmisen ponnistelemaan omin voimin ja tekemään itsestään vanhurskaan, koska ei uskalla antautua ankaran Jumalan armoille. Se että masentunut ihminen ajatuksissaan ja myös tunteillaan kykenee omaksumaan raamatullisen kuvan Jumalasta Isänä, on tavallisesti pitkä prosessi, koska elämän takaiskut vaikuttavat myös uskonkokemuksiimme.

Masennukseen taipuvaisuus
Jotkut tutkijat ovat varmoja, että kaikilla ihmisillä on taipuvaisuus masennukseen, koska ihminen on yhtä, kuin hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä. Masennus voi olla osa täysin normaalia tilaa ja muutosta, jota ruumiissamme tapahtuu. Elämän muutokset, varttuminen, aikuistuminen, vanheneminen, lapsen syntymä ovat kaikki jaksoja, joiden kuluessa ihmiset voivat kokea masennusoireita. Meissä kaikissa on monenlaisia persoonallisuuden piirteitä, jotka stressin alla ollessamme korostuvat ja aiheuttavat ongelmia sekä itsellemme että läheisillemme. Sen sijaan että vähättelisimme masennukseen taipuvaista persoonallisuutta, voimme hyväksyä sen. Jumala voi hioa, koulia ja kasvattaa melankolisuuttamme ja käyttää sitä omaksi kunniakseen.

Masennuksen siunaus
Voiko masennuksessa olla myös jotain hyvää? On tärkeää luottaa Jumalaan, vaikka selviä vastauksia löytyisikään. Joka tapauksessa masennus palauttaa ihmisen armollisesti uudelleen siihen tienhaaraan, jossa aikaisemmin väärin valaistu omatunto on johtanut ihmisen harhaan. Masennuksen olemassaolon pohtiminen on tärkeää, koska se voi auttaa meitä näkemään sen hyödyllisyyden. Mikäli masennus saa ihmisen prosessiin, niin se voi olla uuden elämän alku. Uskovalle masennuksella voi olla erittäin parantava ja syvällinen sanoma elämän voimavarana ja jopa Jumalan kasvatusmetodi. Jumala on läsnä ihmisen masennuksessa, eikä jätä tätä vaikeuksien tullen.

Masentunut hengellisessä yhteisössä
Uskovalla voi olla taistelu siitä, voiko hän Jumalan lapsena ylipäätään olla masentunut. Vääristynyt seurakuntanäkemys voi pahimmillaan lisätä tätä tunnetta ja ahdistusta. Pahimmillaan hyvääkin tarkoittavat kristityt saattavat syyllistää masentuneen vihjailemalla kaiken olevan kiinni siitä, kuinka paljon hänellä on uskoa ja hengen voimaa. Tämä aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja masennusta. Kristus on tullut maailmaan parantamaan sairaita myös henkisellä tasolla ja seurakunnassa pitäisi olla mahdollisuus elää kaikki nämä elämään kuuluvat vaiheet iloineen ja suruineen.

Palmin pähkinä, RV-lehti 28/2017

torstai 1. kesäkuuta 2017

Mitä menestyminen todella vaatii?

Ensin pitäisi määritellä, mitä menestyminen tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Yleisesti ottaen menestymisellä tarkoitetaan uralla etenemistä, suuremman suosion saamista, taloudellisen aseman ja arvostuksen kasvamista sekä unelmien täyttymistä. Kristillisessä mielessä menestyminen saattaa kuitenkin tarkoittaa eri asioita. Ainakin keinot ja motivaatiot menestymiseen tulisivat olla erilaiset.

Kovaa työtä
Jos ajatellaan vaikkapa yrityksen menestymistä, niin menestymisen eteen joutuu usein tekemään töitä lähes vuorokauden ympäri. Samoin on urheilussa ja viihdemaailmassa. Menestymisen eteen on tehtävä valtavasti töitä ja itseään tulee pitää jatkuvasti esillä. Menestyjän herätyskello soi säännöllisesti viimeistään kello viisi aamulla. Elämän täytyy muutenkin olla kurinalaista. Kovassa kilpailussa pysähtymiseen ei juuri ole mahdollisuuksia, koska toiset ajavat tilaisuuden tullen nopeasti ohi. Vaatimattomuus ei ole hyve menestyjien piirissä. Menestymiseen tarvitaan intohimoa, sinnikkyyttä ja kovaa työtä.

Itsensä nostamista
Vaatimattomat ja toiseksi parhaat putoavat helposti kilpailun kelkasta ja jäävät unohduksiin. Menestysvalmentajat puhuvat ja opettavat menestyksen avaimena muun muassa niin sanottua SSP-metodia, eli shameless self promotonia, häpeämätöntä itsensä nostamista. Tällä metodilla tulee huomatuksi. Tärkeintä siinä on jatkuvasti nostaa itseään, pitää itseään esillä ja edistää omaa uraansa kunnianhimoisesti ja häpeämättömästi. Menestymisen huumassa ei tulisi unohtaa, että tuhkimotarinoista huolimatta menestyminen ei koskaan ole kaikkien mahdollisuus. Suuri osa ihmisistä elää köyhissä oloissa ilman koulutusmahdollisuuksia ja tarvittavaa varallisuutta. Sairaat, vammautuneet, kastittomat ja syrjityt ovat unohdettu ryhmä, joita ei voi ensimmäisenä lähestyä länsimaisella menestyskärjellä.

Menestyksen muut sävyt
Menestymisen vaativassa maailmassa monet ovat väsähtäneet. Koska jatkuvasti ei voi olla paras, ovat monet löytäneet elämästä myös muita puolia. Menestyksen mittarit ja arvot voivat vaihtua toisenlaisiksi. Menestystä tärkeämmäksi ovat nousseet myös suhde perheeseen ja läheisiin, ystävyyssuhteista huolehtiminen sekä rakkauden antaminen ja saaminen. Kovan maailman arvoissa menestymisen sijaan on tullut myös sävyjä, joissa tärkeää on lähimmäisen huomioiminen ja pyyteetön auttaminen. Ilahduttavia trendejä on etenkin nuorten keskuudessa virinnyt hyvän tekemisen ja diakonian nousu.

Mitä Jeesus opetti menestyksestä?
Jeesus opetti lainalaisuuksia, jotka ovat usein juuri päinvastaisia kuin menestysvalmentajan teesit. ”Joka teidän keskuudessaan tahtoo tulla suureksi, olkoon toisten palvelija” (Matt. 20:26). Maineen etsijöille ja kyynärpäätaktikoille Raamattu kirjoittaa ”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room. 12:10). Myös Vuorisaarnan opetukset ovat kaikki vastoin liikemaailman ja maksimaalisen voitontavoittelun periaatteita.
Voisiko menestyminen siis sittenkin olla muutakin kuin julkista suosiota ja jatkuvia voittoja? Äiti Teresan sanat: ”Jos tahdot muuttaa maailmaa, mene kotiin ja rakasta perhettäsi”, laittavat meidän pienelle paikalle. Samoin Jeesuksen sanat ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen ja joka kadottaa elämänsä minut tähteni, löytää sen”, ne pistävät meidät pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei? Raamatun sanoma on radikaali sanoma nykyajalle, jossa itsensä toteuttaminen, hyvinvointi, oman menestyksen puolesta taisteleminen, sisäinen sankaruus, voiton optimointi ja kaiken saavuttaminen ovat nousseet tärkeimmiksi asioiksi.

Palmin pähkinä RV-lehti 22/2017

lauantai 6. toukokuuta 2017

Mitä on kohotettu realismi?

Ihan ensimmäisenä on paljastettava, että kirjoittaja ei itsekään tarkalleen tiedä vastausta otsikon kysymykseen, mutta tarkastelee sitä kristillisestä näkökulmasta ja soveltaa sitä läntiseen elämyskokemuksellisuuteen.

Tv-sarjoista tuttu formaatti
Kohotettu realismi on tv-sarjoista ja elokuvista tuttu formaatti, jossa tavallisten ihmisten elämää kuvataan kiinnostavammin kuin se todellisuudessa onkaan. Tällaisissa, usein saippuasarja tyyppisissä formaateissa tapahtuu asioita, joita normaalissa elämässä ei tapahdu. Vaikka nähty ei olisikaan realistista, kiinnostaa se kuitenkin katsojaa ja tarjoaa hetkellisen pakopaikan arjesta. Kohotettu realismi maistuu makealta, mutta ei kanna normaalissa elämässä, koska yleensä elämässä ei tapahdu samanlaisia jatkuvia juonenkäänteitä kuin elokuvissa. Jokainen toimintaelokuvissa istunut mies saattaa hetkellisesti kokea samaistuvansa elokuvan sankariin, mutta viimeistään paluu arkisiin kotiympyröihin palauttaa arkirealismin.

Loppumaton elämyshakuisuus
Kysymys on elämyshakuisesta markkinataloudesta. Elämykset myyvät ja niistä pyritään saamaan irti mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Nykyihminen on valmis maksamaan elämyksestä ja sen tulee olla aina vain suurempi ja parempi kokemus. ”Elämys teoreettisesta näkökulmasta on aistien kokema tunteellinen ja unohtumaton tapahtuma, jonka aikana ihminen kokee jotain henkilökohtaista eri aistein ja tuntein. Elämys on aina jonkun oma kokemus, joka vaihtelee kokijan mukaisesti. Se on vahva tunne jostain ja se jää mieleen. Se kestää usein vain pienen hetken. Elämyksien kokemisessa on eroavaisuuksia myös sen vuoksi, että elämyksiin vaikuttaa vahvasti kokijan oma elämä ja historia.” (doria.fi).
Viihdeteollisuus on nopeasti muuttunut visuaaliseksi elämystarjonnaksi. Vetääkseen väkeä, konserttien on oltava aina vain enemmän spektaakkelinomaisia ja elokuvien yhä kalliimpien efektien täyttämää tarjontaa. Saadakseen tarpeeksi lipputuloja, jokaisessa ensi-illassa tulisi olla jotain ennennäkemätöntä.

Seurakunnan elämystarjonta
Vapaakristillinen jumalanpalvelus on valitettavasti joutumassa samanlaiseen kilpailutilanteeseen. Seurakunnastakin haetaan elämyksiä. Arkinen ei enää kiinnosta. Elämyshakuisuus ei sinänsä ole paha asia, mutta jos se kohdistuu ihmisiin ja aina vain paremman tarjonnan vaatimuksiin ollaan tiellä, jolta ei ole paluuta. Saatetaan ajautua tilanteeseen, jossa tarpeeksi isoja elämyksiä pystyvät tarjoamaan vain isot seurakunnat ja tapahtumajärjestäjät. Jos seurakunnan toiminta perustuu elämystarjontaan siinä pelossa, että sen kävijöiden pelätään tylsistyvän ja siirtyvän kilpailevaan leiriin, toimitaan harkitsemattomasti. Silloin pidetään yllä kohotettua realismia, joka ei enää ole arjessa koettua normaalia kristityn elämää.

Aidon elämyksen kokemus
Elämyksiä kuitenkin tarvitaan. Emme voi elää irrallaan kulttuurista. Seurakunnilla saa ja pitää olla ajanmukainen korkeatasoinen tekniikka, jolla se saavuttaa nykyajan elämyksiin tottuneet ihmiset. Seurakunnan tulee kuitenkin pystyä tarjoamaan myös jotain muuta. Jotain sellaista, mitä ei ”maailmasta” saa. Sen tulisi kasvattaa jäsenensä syvälle Jumalan sanaan ja ohjata heidät selviämään arjen haasteista. Pinnallinen elämyskokemus ei auta, kun vaikeudet koittavat. Paras elämys Jeesuksen seuraajalle on edelleen kokemus syntien anteeksi saamisesta, Pyhällä Hengellä täyttymisestä, lähimmäisen palvelusta ja rukouksessa koetusta jumalyhteydestä.

Anna anteeksi!

Anteeksianto tarkoittaa toisen ihmisen vapauttamista hänen tekemistään vääryyksistä meitä kohtaan. Anteeksiantamuksen ydin on löydettävissä Jeesuksen sanoista: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Nämä Jeesuksen sanat ovat ehkä maailmanhistorian merkittävimmät ja inspiroivimmat sanat. Ne sisältävät viisauden, jonka johdosta miljoonat ihmiset ovat saaneet voimaa antaa anteeksi heihin kohdistunutta vääryyttä. On ihmisluonnolle käsittämätöntä tulla teloitetuksi syyttömänä ja siitä huolimatta huokua anteeksiantoa ja rakkautta vihollisiaan kohtaan.

Ilman näitä Vapahtajamme anteeksiantavia sanoja maailma olisi huomattavasti kylmempi ja kovempi paikka. Ihmisinä emme voisi sovittaa syntivelkaamme ristiinnaulitulle. Mitkään seremoniat, liturgiat, rukoukset tai uhraukset eivät voi tätä velkaa sovittaa. Vain Jeesuksen oman anteeksiantamuksen kautta se voi olla mahdollista. Pyynnössään Isälle Jeesus pyytääkin häntä antamaan meille anteeksi syntimme. Tämän suurempaa välimiestä ja sovittajaa ihmisen ja Jumalan välillä ei voi olla.

Anteeksianto perustuu yleensä omaan anteeksipyyntöön ja synnin tunnustamiseen. Tässä kohden näemme kuitenkin poikkeuksen. Jeesus itse pyytää anteeksiantoa sotilaiden puolesta, koska nämä eivät tienneet, kuinka hirvittävää syntiä he olivat tekemässä.

Ihmiskuntaa vaivaa edelleen sama ongelma: emme tiedä, mitä olemme tekemässä. Käyttäydymme ajattelemattomasti ja olemme usein itsekkään luontomme vallassa. Loukkaamme toisiamme usein tietämättämme, ja vaikka tiedostaisimmekin virheemme, emme aina ymmärrä, kuinka syvästi tekomme voi satuttaa toista ihmistä.

Anteeksiantaminen on eräänlaista velvollisuusetiikkaa. Me rakastamme, koska se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme – ei pelkkä tunnekysymys. Jos suljemme itsemme Jumalan anteeksiantamukselta ja anteeksiantamukselta toisiamme kohtaan, edistämme osaltamme vihan, synnin ja itsekkyyden valtaa maan päällä. Nämä ovat pohjimmiltaan ne tekijät, jotka ajavat ihmisiä toisiaan vastaan, synnyttävät sotia ja tuntuvat jopa hajottavan Telluksemme.

Jeesus antoi esimerkin oikeasta mielenlaadusta kaikille kristityille ja koko maailmalle. Maailman evankelioimisen ja Jumalan rakkauden leviämisen voisi pelkistäen sanoa riippuvan siitä, annammeko anteeksi toinen toisillemme. Jos Jumala pyytää meitä näin tekemään, sen täytyy olla mahdollista, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.

Pääsiäisen suuri sanoma kutsuu meidät sovintoon sekä Jumalan että ihmisten kanssa.

Pääkirjoitus RV 9.4.2017

Jatkuva uudistuminen on elinehto

Seurakuntatyön yksi keskeisistä arvoista on uudistuminen. Uudistumisen ehtona on halu jatkuvaan muutokseen. Jatkuvalla uudistumisella on monta ulottuvuutta. Yrityselämässä uudistuminen on elinehto yrityksen menestymiselle.
Uudistuminen on prosessi, joka helposti unohtuu hyvinä aikoina. Uudistumisen voimaa ei aina ymmärretä. Hyvinä aikoina ei saisi tuudittautua hyvän olon tunteeseen ja sen ylläpitämiseen, vaan tulisi varmistaa hyvien tuulten jatkuminen myös tuleville vuosille.
Uudistuminen on eloonjäämistaistelua ja keino pärjätä. Toimialasta riippumatta organisaation ja seurakunnan tulisi koko ajan uudistua, seurata toimintaympäristöä ja olla avoin muutokselle. Uudistuminen voi kuulostaa vaikealta ja työläältä, mutta jos elämme ajassa ja ajan hermolla, uudistuminen tapahtuu kuitenkin kuin itsestään.
Uudistumiseen tarvitaan ketteryyttä ja joustavuutta. Aikaansa seuraava organisaatio ennakoi muutokset, oppii virheistä ja toimii nopeasti. Jatkuvasti uudistuvassa seurakunnassa on luonnollisesti innostunut ja motivoitunut henkilöstö sekä selvä visio siitä, mihin ollaan menossa.
Roomalaiskirje muistuttaa meitä olemaan mukautumatta maailman menoon, mutta samalla muuttumaan ja uudistumaan aina kulloisessakin ajassa. Kehotus sisältää myös hienon lupauksen. Kun uudistumme, niin samalla saamme viisauden arvioida, mikä on hyvää ja Jumalan tahto omassa ajassamme (Room: 12:2).
Menestyksen yksi vahva resepti on siis uudistuminen. Miksi emme ottaisi uudistumista jatkuvaksi elämäntavaksi? Uudistuminen pitää meidät elossa ja turvaa tulevaisuuden nouseville sukupolville.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mihin strategista ajattelua tarvitaan?

Seurakuntakentässä näkemykset tuppautuvat liian usein ajautumaan vastakkainasetteluksi. Hengellisen ympäristön strateginen ajattelu onkin jakanut yllättävän paljon mielipiteitä johtoportaissa. Joidenkin mielestä strateginen työskentely ei ole ollenkaan hengellinen tapa edetä ja toisten mielestä se on hyvinkin raamatullista.

Lyhyt- vai pitkäaikainen suunnittelu?
Strategisen ajattelun vastakohtia voisivat olla esimerkiksi toiminnan lyhytjänteinen suunnittelu ja ajelehtiminen. Tämä tarkoittaa sitä, että reagoidaan asioihin sitä mukaan kun ne tulevat eteen. Tällaisessa tilassa seurakunta ei ole johtamassa jäseniään mihinkään päämäärään, vaan katsoo aina tilanteen tullen mikä on paras ratkaisu kulloisessakin tilanteessa. Strateginen johtajuus tulisikin olla käytössä prosessimaisesti ja joustavasti koko ajan. Sen tulisi näyttää suuntaa ja inspiroida työntekijöitä pelaamaan samaan suuntaan seurakuntalaisten kanssa. Strategisen ajattelun tulisi soljua siten, että se ottaa huomioon sekä ulkoiset tekijät että sisäiset toimintatavat haluttuun päämäärään suunnistettaessa.

Mitä haluamme saavuttaa?
Strategista ajattelua tulisi johtaa kysymys “miksi”. Miksi toimimme niin kuin toimimme? Tarvitaan yhteinen käsitys siitä, mitä halutaan saavuttaa ja kuinka se saavutetaan. Jos toimintaa pyöritetään ilman minkäänlaista suunnitelmaa, niin se karkaa käsistä ja ajautuu monien tuulten vietäväksi. Jumalan kuuluu olla seurakunnan ohjaimissa, mutta toimintasuunnitelman tekijöiden täytyy kuulla Jumalan ohjaava ääni.
Seurakunnan arvot, tapa toimia ja kulttuuri vaikuttavat strategian toimivuuteen voimakkaasti. Yhdessä ne voivat estää hyvän strategian toimeenpanon, tai parhaimmillaan saada kaikki ymmärtämään mistä on kyse ja inspiroitumaan toimintaan.
Strategia mappihyllyssä tai paperilappusena aulassa ei johda mihinkään. Strategia tulisi sisäistää niin, että se tulee selkärangasta, muuten vallitseva kulttuuri tuhoaa sen muutamassa hetkessä.

Mitä toimintaympäristö sanelee?
Strategiassa täytyy ottaa huomioon monia asioita. Seurakuntien toimintaympäristö on muutoksessa, joten täytyy pohtia kykeneekö seurakunta selviämään siinä, vai taantuuko se hiljalleen kuihtuvaksi yhteisöksi. Taantumassa on liian myöhäistä alkaa ensimmäistä kertaa ajattelemaan tai kokeilemaan uutta toimintatapaa. Seurauksena voi olla sarja erilaisia kokeiluja. Ajelehtivassa tilanteessa on houkutus tarttua maailmalla liikkuviin syötteihin. Moni seurakunta on toimii juuri näin. Kun on kuultu, että esimerkiksi soluseurakuntamalli tai etsijäystävällinen jumalanpalvelus on saanut aikaan kasvua jossain päin, niin otetaan nopeasti käyttöön kopio, joka ei kuitenkaan toimi omassa toimintaympäristössä. Iso kysymys onkin, mikä on juuri meidän kaupunkimme erityispiirre ja tarve? Esimerkiksi nuorekas opiskelijakaupunkiympäristö asettaa omat haasteensa. Toisaalta taas puhtaasti työläis- tai maatalousvetoinen paikkakunta asettaa toiminnalle kokonaan eri haasteet.

Mitä Raamattu sanoo?
Raamatussa on paljon esimerkkejä Jumalan antamista toimintasuunnitelmista Israelin kansalle, kuninkaille ja profeetoille. Myös Paavalin päämäärätietoisen elämän mottona oli ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Kor. 9:26).
Kasvu ei kuitenkaan tule pelkästään strategialla. Siihen tarvitaan lisäksi rukousta ja valmistautumista. ”Jos rauta on tylsynyt eikä teränsuuta tahkota, täytyy ponnistaa voimia; mutta hyödyllinen kuntoonpano on viisautta.” (Saarn. 10:10).

Palmin pähkinä RV-lehti 07/2017.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vanha ei ole taakka

Elämme hektisessä länsikulttuurissa, jossa ei juurikaan katsella taaksepäin. Eteenpäin on menevän mieli, kuten sanonta kuuluu. Tämä on hyvä asenne, mutta helposti meiltä unohtuu se voimavara, joka vanhassa olisi tarjolla.

Suomalainen yhteiskunta on rakennettu edellisten sukupolvien kovalla työllä. Se perusta, jolle nykyinen hyvinvointimme rakentuu, ei ole itsestäänselvyys. On arvokas asia, että aikamme ihmisten ei tarvitse nähdä vilua ja nälkää, mutta näin ei aina ole ollut. Jopa nykyisillä vanhuksilla ja veteraaneilla on karmaisevia kertomuksia köyhyyden runtelemasta Suomesta. Etuuksiemme pohjaksi on maksettu kova hinta, ja siksi ei ole samantekevää, kuinka jatkamme rakentamista tuolle perustalle.

Tämän voisi aivan hyvin rinnastaa myös seurakuntaelämään. Harjoitamme toimintaamme pitkälti edellisen sukupolven rakentamissa velattomissa rukoushuoneissa. Olemme saaneet arvokkaan lahjan ja valmiudet tavoittaa oman sukupolvemme etsijät. Se, kuinka osaamme hyödyntää tätä voimavaraa, riippuu kokonaan meistä itsestämme. Meille jätetty pääoma on kuin perintö, jonka huoneenhaltijoina meiltä vaaditaan viisautta toimia tehokkaasti sekä kykyä osoittaa kunnioitusta edellä kulkeneille.

On selvää, että vanhat työtavat eivät saa aikaan kasvua nykyajassa. Tämä on käynyt selväksi jo jonkin aikaa sitten. Se ei kuitenkaan tarkoita perustan purkamista. Perusta, jolle seurakuntamme ovat rakennetut, on vahva. Jumalan sana ja raamattu-uskollisuus ovat perustuksia, joista ei missään olosuhteissa pidä antaa periksi. Tällä perustalla seurakunnat voivat edelleenkin kasvaa ja tavoittaa aikamme urbaanit ihmiset.

Vanha ei ole taakka, mutta vanhoista toimintatavoista ei tarvitse kynsin hampain pitää kiinni. Maailma muuttuu silmissämme nopeammin kuin koskaan. Digitalisaation vauhti haastaa jopa xsukupolven. Ne sovellukset, alustat ja tavat, joilla nyt toimitaan, vanhenevat jopa parissa vuodessa. Tästä syystä seurakunnissa tarvitaan näkijöitä ja profeettoja, jotka voisivat nähdä pidemmälle. Ei ole mitään syytä, miksi seurakunta ei voisi olla tiennäyttäjä ja edelläkulkija nykymaailman murroksessa.

Parasta muutoksen vauhdissa on Jumalan suvereenisuus omassa suunnitelmassaan. Hän toteuttaa oman missionsa maailmassa, ja se tapahtuu huolimatta siitä, pysyvätkö seurakunnat Kaikkivaltiaan vauhdissa vai eivät.

Uuteen aikaan ja uuden vuoden haasteisiin on luottavaista lähteä vanhalta perustalta mutta uuden näyn siivittämänä.

Pääkirjoitus RV-lehti 1/2017