maanantai 4. joulukuuta 2017

Onko kodilla, uskonnolla ja isänmaalla enää merkitystä?

Uskonto, toisin kuin ennen, on nykyisin arka ja hienotunteisuutta vaativa keskustelunaihe. Kansanperintönä vaikuttanut vakaumuksen siirtäminen uudelle sukupolvelle ei enää onnistu tai ainakin niin olemme suostuneet ajattelemaan.

Uskontoa ei pääse pakoon
Uskonnottomuus on tosiasia Suomen kaltaisessa humanismia ja tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa, eikä se sellaisenaan ole enää niin houkutteleva kuin ennen. Perinnekristillisyyden tilalle on tullut paljon muuta, joka työntää uskonnon pois arkipäivästämme. Kuitenkin Suomi on sellainen maa, jossa jatkuvasti törmää hengellisiin asioihin. Kulttuurimme pohjautuu niin vahvasti kristinuskoon, että on lähes mahdotonta olla törmäämättä uskontoon ja Jeesukseen. Länsimainen kulttuuri yrittää noudattaa kymmenen käskyn periaatetta tai ainakin osaa niistä. Vaikka se kuinka yrittää vakuuttaa olevansa uskontovapaa, niin se tuskin kokonaan pääsee siitä eroon. Esimerkiksi yksi lepopäivä viikossa on niin iso arvo, ettei agnostikkokaan halua siitä luopua, vaikka ei uskoisikaan siinä olevan mitään raamatullista. Jeesuskin vilahtaa vähintään joululaulussa kauppakeskuksen vilinässä.

Oma koti kullan kallis
Koti on varmaankin vieläkin useimmille kallis, vaikka ei kuitenkaan pyhä tai rakas. Globalisaatio on nopeasti pienentänyt maailmaamme niin, että Eurooppa tuntuu kuin yhdeltä maalta. Melkein jokaisessa sen kolkassa tuntee olevansa kuin kotonaan, oman kulttuurin ja samankaltaisuuden keskellä. Paljon puhutaan eurooppalaisista arvoista, jotka osiltaan ovat korvanneet suomalaisia arvoja. Isänmaallisuus on saanut uusia muotoja. Se näkyy paljolti urheilusuoritusten korostamisessa. Kun siniristilippu nousee salkoon, herkistää se kenen tahansa suomalaisen ainakin hetkeksi kokemaan ylpeyttä omasta kansastaan ja pohjoisesta kodista.

Itsenäisyyden hinta
Isovanhempamme ovat eläneet sota-ajan ja sen jälkeiset vuodet, siksi he ovat sisäistäneet isänmaalliset arvot. He tietävät, minkälainen hinta tästä maasta ja itsenäisyydestä on kerran maksettu. Tästä johtuen nuoremman sukupolven on vaikea ymmärtää, miksi kansainvälisyyden korostaminen saattaa tuntua oman kotimaan hylkäämiseltä sodan kokeneelle sukupolvelle.
Sodan muistojen poispyyhkiminen lienee luonnollinen reaktio, kun halutaan rakentaa uutta ja onnellisempaa tulevaisuutta. Kuitenkin vasta viime aikoina on jälleen alettu antamaan arvoa sotaveteraaneille, lottina toimineille sekä isoäideille ja isoisille. Valitettavan moni heistä ei kuitenkaan ole enää kuulemassa kunniansa palauttamista, mutta maan pelastuminen ja itsenäisyyden säilyminen oli heidän palkkionsa.

Jeesus kutsuu rauhantekijöitä
Kristityn tehtävä on ennen kaikkea olla rauhanrakentaja. Jeesus julistaa vuorisaarnassaan heidät autuaiksi ja heitä tulee kutsua Jumalan lapsiksi. Suomen sodat kokeneet isovanhemmat saattavat olla rauhantahtoisempia kuin nuoret konsanaan, sillä he ovat nähneet sodan todelliset kasvot. He tietävät, mitä kärsimystä sota tuo. Sodassa ei koskaan ole voittajia. Sota ei koskaan ole ratkaisu tai Jumalan tahto ratkaista asiat. Herätyskristillisyyteenkin saattaa valitettavasti liittyä vääränlainen, aggressiivinen patriotismi. Tästä olemme nähneet esimerkkejä maista, joissa uskonnon ja kodin puolustamiseen on populistisella tavalla vedetty mukaan kristinusko.
Jeesus kutsuu omiansa olemaan rauhantekijöitä. ”Älä tapa”, tulisi edelleenkin olla yksi tärkeimmistä arvoistamme, jolle maamme turvallista tulevaisuutta rakennetaan.

Palmin pähkinä, RV-lehti 48/2017

Ei kommentteja: