tiistai 23. heinäkuuta 2013

Vihapuheista vapauteen!

Vihanpuheen määritelmä ontuu. Termiä käytetään nykysin kovin kevein perustein ja yhteyksissä, joissa todellisesta vihapuheesta ei ole tietoakaan. Ongelmalliseksi on noussut myös kristityn vastuu suhteessa yhteiskunnallisiin asioihin. Miten esittää eriävä mielipide joka on ristiriidassa yhteiskunnassamme vallitsevan arvomaailman kanssa?
Useat Jeesuksen puheet olivat nykytermistöllä suoranaisia vihapuheita. Vaikka Jeesuksen opetukset ja esimerkit olivat rakkauden täyttämiä, tuomitsi hän usein asioita selkein sanakääntein. Jeesuksen kritiikki ei kuitenkaan koskaan kohdistunut suoranaisesti ihmiseen itseensä, vaan sydämissä vaikuttaviin motiiveihin. Ihmisten ja varsinkin hengellisten johtajien tekopyhyyden sävyttämä ulkokultaisuus oli usein Jeesuksen kritiikin kohteena. Hän ei voinut sietää vääryyttä, mutta alisti silti seuraajansa antamaan verot keisarille ja tottelemaan esivallan miekkaa. Joskus näytti jopa siltä, että maalliset vallanpitäjät pääsivät Jeesuksen käsittelyssä kirkonmiehiä helpommalla. Ruoskaa saivat niin rukoushuoneeseen pesiytyneet rahanvaihtajat kuin fariseuksetkin, joita jopa kyykäärmeen sikiöiksi verrattiin. Ei ihme, että hengellisten johtajien raivo nousi lopulta niin suureksi, että se johti Jeesuksen teloitukseen.
Kuinka kristityn tulisi sitten elää taidollisesti nykyajassa?
On hyvä muistaa, että uskovaisetkaan eivät ole täydellisiä ihmisiä. Tulemme kaikki erilaisista olosuhteista ja meillä kaikilla on mukanamme rikkinäisyyttä, joka ei kaikilta osiltaan ole kultivoitunutta. Silti emme voi sallia seurakuntamme keskellä minkäänlaista vihanpitoa tai kaunaa. Jokaisella on oikeus osallistua jumalanpalveluksiimme sukupuoleen, ihonväriin, kieliryhmään, sukuun, asemaan tai etniseen taustaan katsomatta. Tähän meitä velvoittaa Kristuksen kaksoiskäsky.
Vaikka itsessämme ei aina olisi voimaa rakastaa erilaista ihmistä, niin Raamatun mukaan Jumala vuodattaa rakkauttansa meihin, jonka voimasta opimme rakastamaan ensin Jumalaa ja sen jälkeen lähimmäistämme.
Uuden liiton uskova Suomessa ei elä juutalaisen lain vaatimusten alla. Hänet on vapautettu elämään uutena luomuksena Pyhässä Hengessä ja kasvamaan Jumalan sanan opetusten mukaan. Tämä ei kuitenkaan johdata uskovaa hylkäämään Raamatun totuutta, maallista lakia eikä Sanan opetusta. Se ei myöskään anna uskovalle lupaa kohdistaa vihaa ihmisiin. Se ei johdata uskovaa elämään vastoin rakkauden lakia, vaan kasvattaa meitä elämään Jumalan armosta ja tekemään rakkauden tekoja toinen toisillemme.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Aggressiivisen journalismin aikaa

Elämme aggressiivisen journalismin aikakautta. Kristillisessä mediassa näkyy sama ilmiö kuin profaanissa journalismissa: tartutaan ajankohtaisiin teemoihin ja niistä halutaan tehdä mahdollisimman provokatiivisia. Jokainen toimittaja tietää, että juttu täytyy myydä otsikolla ja jo sillä ihmiset täytyy saada närkästymään tai kuohuksiin: lukija päättää sekunnin murto-osassa, jatkaako hän lehden selaamista vai vaivautuuko pureutumaan artikkeliin.
Tämän hetken kuumimpia aiheita uskontojournalismissa ovat seksuaalinen tasavertaisuus ja homoseksuaalien asema kirkkokunnissa. Profaani media ajaa kirkkojen ja lähetysjärjestöjen johtajat nurkkaan saadakseen irti lausunnon, jolla voisi nostattaa myrskyn vesilasiin tai otsikon omaan mediaan. Aikaisemmin toimittajien ärhäkästä kiinnostuksesta ovat saaneet nauttia vain poliitikot ja julkkikset. Nyt uskonto kiinnostaa toimittajia sen etiikan vuoksi, koska perinteiset kristilliset arvot ovat ristiriidassa yhteiskunnassa vallitsevan liberaalin arvomaailman kanssa. Kristillisiä tahoja puolestaan harmittaa se, että toimittajien kirjoituksista paistaa usein esiin enemmän oma asenne kuin asiantuntemus.
Jokin aika sitten Journalisti.fi–sivuilla pappi ja toimittaja Marjaana Toiviainen pohti ansiokkaasti uskontojournalismin tilaa Suomessa. Toiviaisen mukaan faktojen virheellisyys on usein räikeää. Raamattua luetaan kuin biologian oppikirjaa ja ajatellaan, että onpa hullua. Ei pyritä ymmärtämään myyttiä, vaan tehdään jostakin kysymyksestä lapsellinen olkinukke ja kysytään, uskooko vastaaja esimerkiksi Saatanaan tai ylösnousemukseen. Ei kysytä, mitä kyseinen asia ihmisille tarkoittaa. Nykytoimittajan on vaikea tarttua uskonnolliseen kieleen journalismin rationaalisella kielellä, eikä toimituksissa osata arvostaa sitä teologista osaamista, jota eri kirkkokunnat mielellään tarjoaisivat.
Toiviaisen mukaan uskontokriittisyys ei kuitenkaan ole huono asia, asiantuntemattomuus on. Kritiikki onnistuu, kun sillä tavoitetaan kohteen sisäinen todellisuus.
Aggressiivisen journalismin aikaa ei tarvitse pelätä. Kristityillä ei ole mitään syytä vetäytyä julkisuudesta tai olla antamatta lausuntoja. Entistä enemmän on painotettava sitä, miten asiat ovat ja kuinka me ne uskomme. Sanojen pyörittely totuuden kiertämiseksi johtaa aina umpikujaan. Helluntailiikkeen on selkeästi tiedettävä ja tiedotettava, kuinka uskomme ja toimimme.