Tämän hetken kuumimpia aiheita uskontojournalismissa ovat seksuaalinen tasavertaisuus ja homoseksuaalien asema kirkkokunnissa. Profaani media ajaa kirkkojen ja lähetysjärjestöjen johtajat nurkkaan saadakseen irti lausunnon, jolla voisi nostattaa myrskyn vesilasiin tai otsikon omaan mediaan. Aikaisemmin toimittajien ärhäkästä kiinnostuksesta ovat saaneet nauttia vain poliitikot ja julkkikset. Nyt uskonto kiinnostaa toimittajia sen etiikan vuoksi, koska perinteiset kristilliset arvot ovat ristiriidassa yhteiskunnassa vallitsevan liberaalin arvomaailman kanssa. Kristillisiä tahoja puolestaan harmittaa se, että toimittajien kirjoituksista paistaa usein esiin enemmän oma asenne kuin asiantuntemus.
Jokin aika sitten Journalisti.fi–sivuilla pappi ja toimittaja Marjaana Toiviainen pohti ansiokkaasti uskontojournalismin tilaa Suomessa. Toiviaisen mukaan faktojen virheellisyys on usein räikeää. Raamattua luetaan kuin biologian oppikirjaa ja ajatellaan, että onpa hullua. Ei pyritä ymmärtämään myyttiä, vaan tehdään jostakin kysymyksestä lapsellinen olkinukke ja kysytään, uskooko vastaaja esimerkiksi Saatanaan tai ylösnousemukseen. Ei kysytä, mitä kyseinen asia ihmisille tarkoittaa. Nykytoimittajan on vaikea tarttua uskonnolliseen kieleen journalismin rationaalisella kielellä, eikä toimituksissa osata arvostaa sitä teologista osaamista, jota eri kirkkokunnat mielellään tarjoaisivat.
Toiviaisen mukaan uskontokriittisyys ei kuitenkaan ole huono asia, asiantuntemattomuus on. Kritiikki onnistuu, kun sillä tavoitetaan kohteen sisäinen todellisuus.
Aggressiivisen journalismin aikaa ei tarvitse pelätä. Kristityillä ei ole mitään syytä vetäytyä julkisuudesta tai olla antamatta lausuntoja. Entistä enemmän on painotettava sitä, miten asiat ovat ja kuinka me ne uskomme. Sanojen pyörittely totuuden kiertämiseksi johtaa aina umpikujaan. Helluntailiikkeen on selkeästi tiedettävä ja tiedotettava, kuinka uskomme ja toimimme.
2 kommenttia:
Minä näen tämän asian vähän eri tavalla. Esimerkiksi pedofilian peittely, talousrikokset tai paranemislupausten tai valheellisten tarinoiden avulla sairailta kerätyt omaisuudet ovat sellaisia asioita, joita ei saisi seurakunnassa olla. Ja jos seurakunta ei pysty itse valvomaan itseään, Jumala puhdistaa sen vaikka sitten julkisuuden avulla. Esimerkiksi lestadiolainen liike ei ole koskaan herännyt pedofilian peittelyyn ilman julksuutta, vaan Johanna Hurtig olisi hoitokokoustettu ulos liikkeestä. Surullistahan tämä on, että tarvitaan maallinen taho valvomaan, mutta on hyvä, että edes se valvoo. Vai olisiko kaikesta tästä pitänyt vaieta?
Olen täysin samaa mieltä. Tämä kirjoitus ja sen konteksti on pääkirjoitus viime vuoden kesältä 2013, jolloin otsikoissa pyörivät mm. Räsäsen puheesta kohu Kansanlähetyspäivillä.
Lähetä kommentti