PYSYVÄN LAIHTUMISEN SALAISUUS PALJASTETAAN SINULLE NYT!
Laihduttamisesta on tullut monelle elämäntapa. Laihdutuskuuri saatetaan aloittaa säännöllisin väliajoin, usein jonkin muotidieetin innoittamana. Motivaatio jatkaa laihdutusta voi olla lujilla, kun muutaman kilon laihdutusta seuraa repsahdus ja paino nousee takaisin. Pysyvään tulokseen ei pääsekään laihdutuskuureilla, vaan pysyvillä elämäntapamuutoksilla.
Painonhallinta on elimistön energiansaannin ja –kulutuksen säätelyä ruokavalion ja liikunnan avulla. Siinä ei ole kenellekään mitään uutta. Haaste onkin siinä, miten saada uudet tottumukset syömisessä ja säännöllisen liikunnan harrastamisessa pysyvästi osaksi arkea, sillä jos haluaa laihtua pysyvästi, myös muutosten on oltava pysyviä. Tavallaan kyse on kokonaisvaltaisesta elämänhallinnasta ja uudenlaisesta ajattelutavasta, jonka avulla paino pidetään kontrollissa omalla tietoisella päätöksellä ja jämäkällä pyrkimisellä kohti tavoitepainoa.
Uusien elämäntapojen omaksuminen voi kuitenkin olla vaikeaa, sillä painonhallinnan keinot vaativat perehtymistä asiaan – tiedon hankkimista ja opiskelua. Keinot painon pudotukseen pitää opetella, sillä niitä ei kenelläkään ole syntymälahjana.
Motivaatio kohdilleen
Syyt painon pudottamisen taustalla on hyvä tiedostaa. Jos aloittaa laihdutuskuurin vain saadakseen itsensä rantakuntoon tai mahtuakseen pieninumeroiseen vaatteeseen, yritys ei välttämättä johda pysyvään tulokseen. Samoin, jos laihduttamisen aloittaa ulkopuolisten painostuksesta.
Muutoshalukkuuden pitää tulla itsestä, omasta halusta muuttua. Kun laihdutuksen punaisena lankana on itsestä huolehtimisen näkökulma, painonhallintaan on helpompi asennoitua oikein, ja se myös näkyy tuloksissa.
Pysyvä elämäntapamuutos edellyttää hyvää motivaatiota. Siksi omia muutoksen tarpeita on pohdittava tietoisesti. Sen lisäksi, että mielikuvaharjoittelun avulla ajattelee itseään hoikempana, on syytä miettiä, millaisia muutoksia painon pudottaminen aiheuttaa elämään.
Pelkkä kiloihin tuijottaminen ei kuitenkaan riitä, vaan kannattaa miettiä myös laihdutuksen vaikutusta yleiseen hyvinvointiin. Muutokset ovat toki yksilöllisiä, mutta jokainen voi kuvitella, kuinka olo kevenee, ulkonäkö paranee, terveys säilyy ja itsetunto saa positiivisen piristysruiskeen.
Jos kuitenkin tuntuu, ettei vielä ole valmis pysyvän painon pudotuksen vaatimaan elämäntapamuutokseen, kannattaa ottaa aikalisä, jolloin keskittyy laihdutusmotivaation lisäämiseen. Tämä vähentää riskiä, että hätäisesti aloitettu laihdutus epäonnistuu, mitä seuraa pettymyksen tunne.
Realistiset tavoitteet ja oikeat keinot
Ensimmäiseksi kannattaa arvioida oma laihtumisen tarve ja nopeus. Järkevänä painon pudotuksen rajana pidetään noin kiloa viikossa. Tämä tarkoittaa 500-1000 kcal vähennystä päivittäiseen energiansaantiin. Painonhallinnassa tarvittava ruokavalio ei ole kuivaa ”rehujen” pureskelemista ja nautinnoista luopumista. Todellisuudessa muutokset voivat olla hyvinkin pieniä; kaksi munkkia tai sata grammaa sipsejä sisältää energiaa vaaditun 500 kcal.
Paino lähtee laskuun yksinkertaisesti vähentämällä ravinnon energiamäärää ja lisäämällä sen kulutusta esimerkiksi hyötyliikunnan avulla. Ruokavalio voi säilyä hyvinkin entisen kaltaisena, kunhan siihen tekee laadullisia muutoksia, mm. rasvaa vähentämällä. Kevyemmän ruokavalion laadintaan kannattaa hankkia lisätietoja kirjallisuudesta.
Muotidieetit ja ihmepillerit on syytä unohtaa lopullisesti. Niitä aikakauslehdet esittelevät uuden joka kuukausi. Tiukasti rajattujen ruokavalioiden riskinä on yksipuolinen ravintoaineiden saanti ja niiden vaikutuksesta pitkällä tähtäimellä ei ole tutkittua tietoa. Ihmepillerit laihduttavat tehokkaasti ainoastaan lompakkoa ja suurin osa niistä on humpuukia. Rasva ei todellakaan ”pala” omenaviinietikalla.
Henkilökohtainen todistus
Oma tavoitteeni oli pudottaa painoa kaksi kiloa kuukaudessa. Käytännössä paino putosi kuitenkin hiukan nopeammin. Jätin pois ”höppeet” leivän päältä. Siis voin ja juuston. Paheeni on kahvipulla, josta en ole vieläkään päässyt eroon, enkä ehkä halua päästäkään (jotain hemmottelua ihmisellä pitää mielestäni olla, ettei elämä mene liian askeettiseksi). Muuten olen syönyt normaalisti lähes kaikkea mahdollista. Olen hieman pienentänyt annoskokoja. Usein sitä syö vaan silmillään. Täytyy ajatella realistisesti, paljonko kroppa oikeasti tarvitsee ravintoa ja syödä sen mukaan. Onneksi en ole mikään sipsi, karkki tai limppari-ihminen, joten niistä ei tarvinnut itseään vierottaa. Aloitin lenkkeilyn 3-4 kertaa viikossa. Liikkuminen oli alussa todella tervan juontia. Muutama sata metriä ja puuskutin, kuin vanha höyryveturi. Vasta noin vuoden kuluttua saavutin tilan, jossa voisi juosta periaatteessa vaikka kuinka kauan. Lenkille lähtö vaatii ihan mielettömän kovaa päättäväisyyttä. Toisaalta olotila lenkin jälkeen on todella hieno, kun endorfiinit jylläävät kropassa. Tulee sellainen olo, että olenpa kova jätkä, kun pystyin tähän! Jo yksi lenkki saa hyvälle mielelle. Lähtö lenkille on aina kuitenkin taistelua ja sille täytyy vain ottaa aikaa jostakin. Talvella en viitsinyt lähteä lumihankeen tarpomaan, vaan ostin kuntopyörän ja jyystin sitä. Sen ongelma on yksitoikkoisuus. Siinä eivät maisemat juurikaan vaihdu, mutta huomasin sen olevan jopa tehokkaampaa rasvanpolttoa, kuin lenkkeily. Tavallisesti poljen noin 15 kilometriä tai 45 minuuttia ja laitan jotain hyvää musiikkia tai radion soimaan. Sen päälle suihku maistuu, kun hiki kaatuu päältä kuin vuoripuro. Tällä tavalla laihduin vuodessa noin 15 kiloa. Lähtöpainoni oli 88 kiloa. Parhaimmillani olen ollut 90 kiloa! Nyt painan 70 kiloa. Asetin tiettyjä välitavoitteita. Joskus näytti siltä, että paino pysyy tietyssä lukemassa todella kauan, vaikka tekisi mitä. Silloin tuli ajatuksia, että ”tästä ei tuu mitään”. Päättäväisyys ja periksi antamattomuus täytyy silloin astua kuvaan mukaan. Enää en aio laihtua, vaan haluan pysyä tässä painossa. Elämänmuutos on tuonut paljon hyvää tulleessaan. Ei ahista niin, kuin ennen. Verenpaine on pudonnut. Jopa palavereissa pysyy silmät auki jne.
Tavoitepainoon pienin askelin
Pitkällä tähtäyksellä, laihduttaminen kannattaa jakaa välitavoitteisiin, esimerkiksi muutaman kilon etappeihin – näin tavoitepaino ei tunnu kaukaiselta ajatukselta. Tämä pätee varsinkin silloin kun painoa täytyy pudottaa kymmeniä kiloja.
Terveyden kannalta merkittävä tavoite on 5-10 % nykypainosta, jolla tutkimusten mukaan on jo merkittäviä etuja, mm. korkea verenpaine laskee ja veren rasva-arvot paranevat. Prosenttimäärä tarkoittaa jokaiselle tämä erilaista tavoitetta ja kiloina voi tuntua jopa vähäiseltä. 80-kiloiselle se merkitsee 4-8 kilon pudotusta. Siitä puolestaan on hyvä jatkaa taas seuraavaan välitavoitteeseen, joka voi olla taas muutama kilo lisää pois.
Tavoitepainon saavuttamiseen kannattaa varata aikaa, sillä kiirettä ei ole! Kun tekee pysyvän elämäntapamuutoksen, paino laskee tasaisesti, varmasti ja lopulta myös pysyy kurissa.
Näin se toimii usko tai älä!
sunnuntai 2. syyskuuta 2007
Oikeus olla lapsi
OIKEUS OLLA LAPSI
Seurakunta jos mikä on paikka, jossa lapsen edellytykset kasvaa ja elää lapsuutta tulisi olla turvattu. Nykyisin lapsuus kuluu pois valtavaa vauhtia. Lapsuus on lyhyt. Sitä ei saisi häiritä.
YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa sanotaan mm. näin: ”Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua, ja hänelle tulee lainsäädännöllä ja muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä.”
Lapsi on aina ollut Jumalan silmäterä. Meidän on hyvä muistaa, että kun käsittelemme lapsia, niin käsittelemme Jumalan silmäterää. Mikäli teemme lapsille pahaa, niin joudumme siitä aikanaan vastuuseen. Aivan erityisen ankarasti Jeesus käsitteli niitä, jotka tuovat synnin tai viettelyksen lasten maailmaan. ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt 18:6). Lapsen oikeuksia muualla maailmassa on helpompi kauhistella. Kauhistelun osoitteet eivät löydy kehitysmaista, Venäjältä tai Aasiasta. Ne löytyvät oman takin alta! Lapsiin kohdistuneita raakuuksia löytyy maastamme yhtä paljon, kuin muualta.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Jeesus sanoi, että viettelysten täytyy tulla, mutta ”voi niitä, joiden kautta ne tulevat.” Nykyisin monet lapset ovat, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole kuitenkaan syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Enemmän lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla rakkaudellisempi, kuin rikas koti. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä.
Sinulla on vastuu! Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrän, että vastuu on minulla! Me voimme kasvattaa lapsiamme esirukousten lapsina! Maailman väkeviä voimia ja viettelyksiä suurempi on isän ja äidin rukous. Se ulottuu lastemme koulutielle. Se irrottaa synnin otteesta, kuoleman ja sairauden pauloista. Autuaat ne, joilla on rukoileva isä ja äiti! Jumala ei hylkää esirukousten lasta! Hän saattaa elää kaukanakin Jumalasta, mutta hänet otetaan kiinni. Hän palaa takaisin vanhempiensa Jumalan syliin, uudistuu ja antaa perintönään uskon ihmeitä tekevään Jumalaan lapsilleen ja lastensa lapsille.
Lapsenuskoa ei saisi riistää! Niin kauan, kuin lapsi vilpittömästi uskoo jumalaan, häntä ei saisi painostaa uskonratkaisuun. Lapsi ei voi langenneen aikuisen tavoin käsittää, miksi Jumala ei hyväksyisi häntä enää lapsenaan, niin kuin ennen. Kun sitten tulee aika, jolloin lapsi kokee synnin tunnon ja syyllisyyden, niin armon ja anteeksiantamuksen tulisi olla lähellä. Meidän täytyy uskoa lapsen puhtauteen ja Jumalan rakkauteen. Jos emme siihen pysty, niin meidän tulisi kipeästi saada kokea sitä itse!
”Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa.” Matt. 18:10.
Kristitty -lehdessä julkaistu pääkirjoitus
Seurakunta jos mikä on paikka, jossa lapsen edellytykset kasvaa ja elää lapsuutta tulisi olla turvattu. Nykyisin lapsuus kuluu pois valtavaa vauhtia. Lapsuus on lyhyt. Sitä ei saisi häiritä.
YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa sanotaan mm. näin: ”Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua, ja hänelle tulee lainsäädännöllä ja muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä.”
Lapsi on aina ollut Jumalan silmäterä. Meidän on hyvä muistaa, että kun käsittelemme lapsia, niin käsittelemme Jumalan silmäterää. Mikäli teemme lapsille pahaa, niin joudumme siitä aikanaan vastuuseen. Aivan erityisen ankarasti Jeesus käsitteli niitä, jotka tuovat synnin tai viettelyksen lasten maailmaan. ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt 18:6). Lapsen oikeuksia muualla maailmassa on helpompi kauhistella. Kauhistelun osoitteet eivät löydy kehitysmaista, Venäjältä tai Aasiasta. Ne löytyvät oman takin alta! Lapsiin kohdistuneita raakuuksia löytyy maastamme yhtä paljon, kuin muualta.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Jeesus sanoi, että viettelysten täytyy tulla, mutta ”voi niitä, joiden kautta ne tulevat.” Nykyisin monet lapset ovat, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole kuitenkaan syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Enemmän lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla rakkaudellisempi, kuin rikas koti. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä.
Sinulla on vastuu! Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrän, että vastuu on minulla! Me voimme kasvattaa lapsiamme esirukousten lapsina! Maailman väkeviä voimia ja viettelyksiä suurempi on isän ja äidin rukous. Se ulottuu lastemme koulutielle. Se irrottaa synnin otteesta, kuoleman ja sairauden pauloista. Autuaat ne, joilla on rukoileva isä ja äiti! Jumala ei hylkää esirukousten lasta! Hän saattaa elää kaukanakin Jumalasta, mutta hänet otetaan kiinni. Hän palaa takaisin vanhempiensa Jumalan syliin, uudistuu ja antaa perintönään uskon ihmeitä tekevään Jumalaan lapsilleen ja lastensa lapsille.
Lapsenuskoa ei saisi riistää! Niin kauan, kuin lapsi vilpittömästi uskoo jumalaan, häntä ei saisi painostaa uskonratkaisuun. Lapsi ei voi langenneen aikuisen tavoin käsittää, miksi Jumala ei hyväksyisi häntä enää lapsenaan, niin kuin ennen. Kun sitten tulee aika, jolloin lapsi kokee synnin tunnon ja syyllisyyden, niin armon ja anteeksiantamuksen tulisi olla lähellä. Meidän täytyy uskoa lapsen puhtauteen ja Jumalan rakkauteen. Jos emme siihen pysty, niin meidän tulisi kipeästi saada kokea sitä itse!
”Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa.” Matt. 18:10.
Kristitty -lehdessä julkaistu pääkirjoitus
Soluseurakunnan salat
JÄSENHUOLTO TOIMII SOLUSEURAKUNNASSA
Kesäkuun alussa 2004 Ari ja Sari Kattainen, sekä Jyrki ja Anne Palmi kävivät tutustumassa soluseurakuntiin Zürichissä ja Stuttgartissa. Samalla he osallistuivat Zürichin Christliches Cetrum Bucheggin järjestämään vuotuiseen pastorien konferenssiin, joka oli järjestyksessään jo kahdestoista. Pastorien konferenssista on tullut suosittu tapaaminen Keski-Euroopan ja Itä-Euroopan pastoreille, jotka kantavat sydämellään näkyä soluseurakunnasta. Tämänkertaiseen konferenssiin osallistui 710 osanottajaa 19 eri maasta.
Suomessa kuulee mielipiteitä soluseurakunnan puolesta ja vastaan ja siksi olikin todella mielenkiintoista päästä itse aistimaan, miltä soluseurakunta käytännössä näyttää ja tuntuu. Heti alussa kävi ilmi, että soluseurakunta ja sellainen seurakunta, jossa on solutoimintaa, ovat kaksi eri asiaa.
Soluseurakunta tarkoittaa seurakuntaa, jossa koko seurakunta, sen johtajat ja jäsenet ovat sitoutuneet soluseurakuntamalliin. Kaikki seurakunnan jäsenet kuuluvat johonkin soluun, eikä mihinkään toimintaan voi tulla mukaan, ellei ole jonkun solun jäsen. Seurakunnan jäsenyyteen tuleminen tarkoittaa siis myös liittymistä soluun.
Aluksi tämä kaikki tuntui suomalaisesta näkökulmasta liian byrokraattiselta ja suurelta vaatimukselta ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan. Mennäänkö ohjaavuudessa jo liian pitkälle, kunnioittamatta ihmisen vapaata tahtoa? Enemmän asiaa tutkittuamme huomasimme järjestelmän pitävän sisällään kuitenkin monia etuja. Lisäksi kaikki haastattelemamme henkilöt vaikuttivat kovin tyytyväisiltä solutoimintaan ja olivat erityisen ihastuneita ja jopa ylpeitä omasta seurakunnastaan. Seurakunta oli heille todellinen hengellinen koti, jossa he viihtyivät. He eivät voineet kuvitellakaan tilannetta, että esim. sunnuntain jumalanpalveluksesta jäätäisiin pois ilman todella painavaa syytä. Tarve saada kokea seurakuntayhteyttä oli suuri ja motiivit oikeita.
Raamatulliset perusteet
Solutoiminnan perusteet löytyvät raamatusta. Sillä pyritään alkuseurakunnalliseen malliin, jossa uskovat kokoontuivat sekä kodeissa, että temppelissä (Apt. 2:46). Tällä tavalla kukaan ei huku suureen massaan, vaan jokainen on tärkeä ja voi myös helpommin palvella niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut. Samalla tavalla tämä toimii soluseurakunnassa. Pienryhmät kokoontuvat yhdessä rukoilemaan toinen toistensa tarpeiden puolesta ja syventymään opetukseen, joka juuri sillä hetkellä on ajankohtainen seurakunnassa. Tässä tiiviissä yhteydessä syvät ihmissuhteet pääsevät syntymään luonnollisesti. Sunnuntain saarnaa käsitellään solussa, niin että se voisi tulla käytäntöön, eikä sen tärkeä opetus pääsisi unohtumaan. Tämä saa aikaan hengellistä kasvua ja auttaa uskovaa löytämään paikkansa seurakunnassa.
Yhteys vahvistaa
Yhteys tarkoittaa elävää yhteyttä seurakuntalaisten kanssa ja vastuuta toisista. Samalla se on myös halua olla vastuullinen itsestään toisille ihmisille. Solussa tämä vastuu toimii parhaiten. Käytäntö on osoittanut, että ollakseen tehokas solu ei voi olla suurempi kuin viisitoistajäseninen. Soluseurakuntaa verrataan myös ihmisruumiiseen. Niin kuin ihmisen ruumiskin muodostuu miljoonista soluista, niin myös soluseurakunta on riippuvainen solujen yhteydestä. Jokaisen solun yhteyden tunne on suuri ja yhdessä kaikki solut muodostavat seurakunnan, jonka sisällä vallitsee voimakas ykseys. Tällä tavalla ihmiset rakentavat yhteyttä Jumalaan, toinen toisiinsa ja niihin, jotka eivät vielä ole sisällä pelastuksessa.
Kuinka soluun pääsee?
Seurakunnan aulassa on iso taulu ja kaupungin kartta, johon solut on merkitty. Sen vieressä on käyntikortteja muistuttava teline, josta voi ottaa haluamansa solun yhteystiedot. Näin uusi jäsen voi ottaa yhteyttä solujohtajaan, joka kertoo lisää solunsa elämästä. Ellei halua johonkin tiettyyn soluun, niin voi jättää yhteystietolomakkeen seurakuntaan ja se toimitetaan edelleen muutamalle lähinnä olevalle solujohtajalle, jotka ottavat yhteyttä hakijaan. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti, eikä tietojen antaminen vielä tarkoita sitoutumista mihinkään.
Minkälaisia soluja on tarjolla?
Zürichin seurakunnassa on aluesoluja ja ns. homogeenisia soluja. Soluja on siis myös tietyille sidosryhmille, kuten mm. naisille, miehille, nuorille pareille, nuorille, nuorille aikuisille, senioreille +60 v. ja eri kieliryhmille (esim. espanjan-, portugalin-, englannin-, ja thaikielelle).
Sunnuntain solutapaaminen
Molemmissa seurakunnissa on sunnuntaisin kolme jumalanpalvelusta. Määrä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki eivät mahdu kerralla sisään. Saarna on kaikissa tilaisuuksissa samankaltainen, mutta musiikissa on eroja. Joissakin on enemmän ylistystä, kun taas toisissa enemmän perinteistä laulantaa. Jumalanpalvelus on paikka, jossa solut tapaavat toisensa. Merkillepantavaa molemmissa seurakunnissa oli, että jumalanpalveluksen jälkeen kenelläkään ei ollut kiire kotiin. Seurakuntaväki jäi yleensä pitkään keskustelemaa ja vaihtamaan kuulumisia. Tätä varten oli erillinen iso kahvila, jossa tilaisuuksien jälkeen sai ostaa kahvia, limsaa, leivonnaisia ja sämpylöitä. Iloinen puheensorina täytti koko kahvilan. Yhteyden helpottamiseksi molemmissa seurakunnissa oli suuri aula tai kahvio, jossa tapaamiset oli helppo järjestää. Stuttgartissa oli erikseen vielä kahvio nuorille, sekä liikuntahalli.
Vaikeuksien kautta voittoon
Soluseurakunnan alku oli molemmissa seurakunnissa kivikkoinen. Se oli monille vaikea pala niellä. Alussa monia ihmisiä muutti muihin seurakuntiin. Stuttgartissa 150 hengen seurakunta väheni aina viiteenkymmeneen jäseneen. Sitten se lähti kasvuun ja on tänään yli 2000 hengen seurakunta. Lisäksi molemmissa seurakunnissa merkillepantavana piirteenä on se, että tilaisuuksissa käy lähes kaksinkertainen määrä väkeä jäsenmäärään nähden.
Kotiseurakunta soluseurakunnan jalostunut muoto?
Stuttgartin seurakunta sanoo olevansa jalostunut muoto perinteisestä soluseurakunnasta. Se on ns. kotiseurakunta-seurakunta. Siinä ajatus kotona kokoontuvasta seurakunnasta on viety niin pitkälle, että yksittäinen kotona kokoontuva ryhmä mielletään ihan oikeaksi seurakunnaksi. Näissä kotiseurakunnissa vietetään jopa ehtoollista. Soluseurakunnan ja kotiseurakunta-seurakunnan välisestä erosta on jo ehditty kirjoittaa kirjojakin ja juuri mallien analysoinnissa saatetaan ajautua tahattomasti ojaan ja allikkoon. Solun tai pienryhmän tulisi ennen kaikkea olla vain väline, jonka kautta seurakuntalaiset voisivat kokea yhteyttä ja saada voimaa uskonelämään. Lisäksi sillä pitäisi olla evankelioiva funktio, mikäli se haluaa moninkertaistua.
Yhteenveto
Mielestäni vanhan seurakunnan järjestäytymistä soluseurakunnaksi ei saisi tehdä kevein perustein. Eikä sitä pitäisi missään tapauksessa tehdä, ellei koko johtajisto ja suurin osa seurakuntalaisista ole sen kannalla. Siitä huolimatta vanhassakin seurakunnassa voitaisiin aloittaa kattava solutoiminta. Sen tulisi toimia vapaaehtoisella pohjalla ja olla ennen kaikkea väylä sisään seurakuntayhteyteen. Seurakuntiimme muuttaa jatkuvasti väkeä muilta paikkakunnilta. Miten heidän pääsynsä seurakuntayhteyteen voisi helpottua? Voisimmeko tarjota heille solun, johon he voisivat osallistua? Entä vasta uskoon tulleet? Mielestäni on ratkaisevaa, jos voisimme osoittaa vasta uskoon tulleille pienryhmän, jossa he voivat turvallisesti ottaa ensiaskeliaan uskontiellä. Pienryhmä voisi olla myös tehokas evankelioimisväline, koska se perustuu henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Suhteet alkavat monesti ihan tavallisilla tapaamisilla kahvikupin ääressä.
Julkaistu Kristitty -lehdessä
Kesäkuun alussa 2004 Ari ja Sari Kattainen, sekä Jyrki ja Anne Palmi kävivät tutustumassa soluseurakuntiin Zürichissä ja Stuttgartissa. Samalla he osallistuivat Zürichin Christliches Cetrum Bucheggin järjestämään vuotuiseen pastorien konferenssiin, joka oli järjestyksessään jo kahdestoista. Pastorien konferenssista on tullut suosittu tapaaminen Keski-Euroopan ja Itä-Euroopan pastoreille, jotka kantavat sydämellään näkyä soluseurakunnasta. Tämänkertaiseen konferenssiin osallistui 710 osanottajaa 19 eri maasta.
Suomessa kuulee mielipiteitä soluseurakunnan puolesta ja vastaan ja siksi olikin todella mielenkiintoista päästä itse aistimaan, miltä soluseurakunta käytännössä näyttää ja tuntuu. Heti alussa kävi ilmi, että soluseurakunta ja sellainen seurakunta, jossa on solutoimintaa, ovat kaksi eri asiaa.
Soluseurakunta tarkoittaa seurakuntaa, jossa koko seurakunta, sen johtajat ja jäsenet ovat sitoutuneet soluseurakuntamalliin. Kaikki seurakunnan jäsenet kuuluvat johonkin soluun, eikä mihinkään toimintaan voi tulla mukaan, ellei ole jonkun solun jäsen. Seurakunnan jäsenyyteen tuleminen tarkoittaa siis myös liittymistä soluun.
Aluksi tämä kaikki tuntui suomalaisesta näkökulmasta liian byrokraattiselta ja suurelta vaatimukselta ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan. Mennäänkö ohjaavuudessa jo liian pitkälle, kunnioittamatta ihmisen vapaata tahtoa? Enemmän asiaa tutkittuamme huomasimme järjestelmän pitävän sisällään kuitenkin monia etuja. Lisäksi kaikki haastattelemamme henkilöt vaikuttivat kovin tyytyväisiltä solutoimintaan ja olivat erityisen ihastuneita ja jopa ylpeitä omasta seurakunnastaan. Seurakunta oli heille todellinen hengellinen koti, jossa he viihtyivät. He eivät voineet kuvitellakaan tilannetta, että esim. sunnuntain jumalanpalveluksesta jäätäisiin pois ilman todella painavaa syytä. Tarve saada kokea seurakuntayhteyttä oli suuri ja motiivit oikeita.
Raamatulliset perusteet
Solutoiminnan perusteet löytyvät raamatusta. Sillä pyritään alkuseurakunnalliseen malliin, jossa uskovat kokoontuivat sekä kodeissa, että temppelissä (Apt. 2:46). Tällä tavalla kukaan ei huku suureen massaan, vaan jokainen on tärkeä ja voi myös helpommin palvella niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut. Samalla tavalla tämä toimii soluseurakunnassa. Pienryhmät kokoontuvat yhdessä rukoilemaan toinen toistensa tarpeiden puolesta ja syventymään opetukseen, joka juuri sillä hetkellä on ajankohtainen seurakunnassa. Tässä tiiviissä yhteydessä syvät ihmissuhteet pääsevät syntymään luonnollisesti. Sunnuntain saarnaa käsitellään solussa, niin että se voisi tulla käytäntöön, eikä sen tärkeä opetus pääsisi unohtumaan. Tämä saa aikaan hengellistä kasvua ja auttaa uskovaa löytämään paikkansa seurakunnassa.
Yhteys vahvistaa
Yhteys tarkoittaa elävää yhteyttä seurakuntalaisten kanssa ja vastuuta toisista. Samalla se on myös halua olla vastuullinen itsestään toisille ihmisille. Solussa tämä vastuu toimii parhaiten. Käytäntö on osoittanut, että ollakseen tehokas solu ei voi olla suurempi kuin viisitoistajäseninen. Soluseurakuntaa verrataan myös ihmisruumiiseen. Niin kuin ihmisen ruumiskin muodostuu miljoonista soluista, niin myös soluseurakunta on riippuvainen solujen yhteydestä. Jokaisen solun yhteyden tunne on suuri ja yhdessä kaikki solut muodostavat seurakunnan, jonka sisällä vallitsee voimakas ykseys. Tällä tavalla ihmiset rakentavat yhteyttä Jumalaan, toinen toisiinsa ja niihin, jotka eivät vielä ole sisällä pelastuksessa.
Kuinka soluun pääsee?
Seurakunnan aulassa on iso taulu ja kaupungin kartta, johon solut on merkitty. Sen vieressä on käyntikortteja muistuttava teline, josta voi ottaa haluamansa solun yhteystiedot. Näin uusi jäsen voi ottaa yhteyttä solujohtajaan, joka kertoo lisää solunsa elämästä. Ellei halua johonkin tiettyyn soluun, niin voi jättää yhteystietolomakkeen seurakuntaan ja se toimitetaan edelleen muutamalle lähinnä olevalle solujohtajalle, jotka ottavat yhteyttä hakijaan. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti, eikä tietojen antaminen vielä tarkoita sitoutumista mihinkään.
Minkälaisia soluja on tarjolla?
Zürichin seurakunnassa on aluesoluja ja ns. homogeenisia soluja. Soluja on siis myös tietyille sidosryhmille, kuten mm. naisille, miehille, nuorille pareille, nuorille, nuorille aikuisille, senioreille +60 v. ja eri kieliryhmille (esim. espanjan-, portugalin-, englannin-, ja thaikielelle).
Sunnuntain solutapaaminen
Molemmissa seurakunnissa on sunnuntaisin kolme jumalanpalvelusta. Määrä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki eivät mahdu kerralla sisään. Saarna on kaikissa tilaisuuksissa samankaltainen, mutta musiikissa on eroja. Joissakin on enemmän ylistystä, kun taas toisissa enemmän perinteistä laulantaa. Jumalanpalvelus on paikka, jossa solut tapaavat toisensa. Merkillepantavaa molemmissa seurakunnissa oli, että jumalanpalveluksen jälkeen kenelläkään ei ollut kiire kotiin. Seurakuntaväki jäi yleensä pitkään keskustelemaa ja vaihtamaan kuulumisia. Tätä varten oli erillinen iso kahvila, jossa tilaisuuksien jälkeen sai ostaa kahvia, limsaa, leivonnaisia ja sämpylöitä. Iloinen puheensorina täytti koko kahvilan. Yhteyden helpottamiseksi molemmissa seurakunnissa oli suuri aula tai kahvio, jossa tapaamiset oli helppo järjestää. Stuttgartissa oli erikseen vielä kahvio nuorille, sekä liikuntahalli.
Vaikeuksien kautta voittoon
Soluseurakunnan alku oli molemmissa seurakunnissa kivikkoinen. Se oli monille vaikea pala niellä. Alussa monia ihmisiä muutti muihin seurakuntiin. Stuttgartissa 150 hengen seurakunta väheni aina viiteenkymmeneen jäseneen. Sitten se lähti kasvuun ja on tänään yli 2000 hengen seurakunta. Lisäksi molemmissa seurakunnissa merkillepantavana piirteenä on se, että tilaisuuksissa käy lähes kaksinkertainen määrä väkeä jäsenmäärään nähden.
Kotiseurakunta soluseurakunnan jalostunut muoto?
Stuttgartin seurakunta sanoo olevansa jalostunut muoto perinteisestä soluseurakunnasta. Se on ns. kotiseurakunta-seurakunta. Siinä ajatus kotona kokoontuvasta seurakunnasta on viety niin pitkälle, että yksittäinen kotona kokoontuva ryhmä mielletään ihan oikeaksi seurakunnaksi. Näissä kotiseurakunnissa vietetään jopa ehtoollista. Soluseurakunnan ja kotiseurakunta-seurakunnan välisestä erosta on jo ehditty kirjoittaa kirjojakin ja juuri mallien analysoinnissa saatetaan ajautua tahattomasti ojaan ja allikkoon. Solun tai pienryhmän tulisi ennen kaikkea olla vain väline, jonka kautta seurakuntalaiset voisivat kokea yhteyttä ja saada voimaa uskonelämään. Lisäksi sillä pitäisi olla evankelioiva funktio, mikäli se haluaa moninkertaistua.
Yhteenveto
Mielestäni vanhan seurakunnan järjestäytymistä soluseurakunnaksi ei saisi tehdä kevein perustein. Eikä sitä pitäisi missään tapauksessa tehdä, ellei koko johtajisto ja suurin osa seurakuntalaisista ole sen kannalla. Siitä huolimatta vanhassakin seurakunnassa voitaisiin aloittaa kattava solutoiminta. Sen tulisi toimia vapaaehtoisella pohjalla ja olla ennen kaikkea väylä sisään seurakuntayhteyteen. Seurakuntiimme muuttaa jatkuvasti väkeä muilta paikkakunnilta. Miten heidän pääsynsä seurakuntayhteyteen voisi helpottua? Voisimmeko tarjota heille solun, johon he voisivat osallistua? Entä vasta uskoon tulleet? Mielestäni on ratkaisevaa, jos voisimme osoittaa vasta uskoon tulleille pienryhmän, jossa he voivat turvallisesti ottaa ensiaskeliaan uskontiellä. Pienryhmä voisi olla myös tehokas evankelioimisväline, koska se perustuu henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Suhteet alkavat monesti ihan tavallisilla tapaamisilla kahvikupin ääressä.
Julkaistu Kristitty -lehdessä
Jumalan navigaattori
JUMALAN NAVIGAATTORI JOHDATTAA SELKEÄSTI
”Lähetystyöhön valmistuva nuoripari rukoili johdatusta tulevaa lähetyskenttää silmälläpitäen. Erään kerran he avasivat Raamatun umpimähkään, ns. peukalopaikkamenetelmää käyttäen. Hämmästys oli melkoinen, kun sormi osoitti Apt. 27:26, ”Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua."
Ongelmamme suhteessa Jumalan Sanan johdatukseen on se, että pyrimme laittamaan sinne jotain sellaista, mitä siihen ei ole kirjoitettu. Tämä kiusaus ei kierrä kaukaa ketään. Joidenkin irrallisten raamatunkohtien soveltaminen omaan henkilökohtaiseen elämään voi tuntua houkuttelevalta, mutta on loppujen lopuksi vaarallista peliä.
Koska johdatuksen lähteenä saattaa toimia myös oma mielikuvituksemme, niin sekin tulisi alistaa Jumalan Sanan valoon. Pyhä henki myös itse alistuu Jumalan Sanaan, eikä toimi sen ulkopuolella. Tämän vuoksi Jumalan Sanan tulisi olla ehdoton indikaattori, jota ei saa unohtaa johdatusta etsiessä.
Jumalan Sanaa ei saisi tulkita väkivaltaisesti. Jokainen voi tarpeeksi pengottuaan kyllä löytää Raamatusta lauseita, jotka tukevat omia päämääriä. Tällainen toimintapa on tyypillistä kuitenkin vain lapsille, jotka jatkavat pyytämistä niin kauan, kunnes saavat sen, mitä haluavat. Tästä syystä ns. mannalaput ja peukalopaikat eivät voi olla johdatuksen ainoita indikaattoreita.
Jumalasta johdatusautomaatti?
Johdatus ja siihen liittyvät asiat ovat kristitylle tärkeitä asioita. On sanomattakin selvää, että haluaisimme kaikessa tehdä Jumalan tahdon. Haluaisimme valita oikein, kun pitää päättää esim. työpaikasta, asunnosta tai vaikkapa aviopuolisosta. Kaikessa tässä Jumala on antanut meille myös vapaan tahdon. Hän ei ole johdatusautomaatti, vaan luottaa myös meidän kykyymme tehdä oikeita ratkaisuja Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen ohjauksen valossa. On luonnollista, että kun jumalasuhteemme syvenee, niin sen mukana opimme tuntemaan myös hänen tahtonsa selvemmin.
Niin täydellisiksi emme kuitenkaan koskaan tule, ettemmekö tarvitsisi enää Jumalan henkilökohtaista johdatusta. Varmaa kuitenkin on, että mitä paremmin tunnemme Jumalan, sitä paremmin tunnemme myös hänen tahtonsa.
Valitsinko väärin?
Yksilöuskovan vaara on luottaa enemmän johdatuksen menetelmiin, kuin itse Jumalaan. Saatamme väsyttää itsemme, pastorit ja sielunhoitajat jatkuvilla johdatuksen esirukouksilla ja odottaa jotain selvää merkkiä taivaasta. Saatamme etsiä epävoivoisesti profeettoja ja odottaa yliluonnollista. Tämän kaiken jatkuessa saatamme kadottaa jopa koko johdatuksen alkulähteen, eli Jumalan itsensä äänen.
Meidän ei tulisi hätääntyä, vaikka emme aina osaisi päättää oikein. Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, jos ne on tehty sen ymmärryksen valossa, joka meillä Jumalan lapsina on. Jumala ei poistu seurastamme, vaikka olisimme valinneet väärän vaihtoehdon. Jumalalla ei välttämättä ole elämällemme vain yhtä oikeaa vaihtoehtoa. Uskon Jumalan olevan niin suuri, että hän voi johdattaa meitä vielä silloinkin, kun olemme valinneet toiseksi parhaan vaihtoehdon. Jumalalla on tapa vaikuttaa tahtoaan meissä niin, että toiseksikin parhaasta tulee lopulta paras (Room. 8:28). Jos Jumala ehdottomasti haluaisi meidän valitsevan toisin, kun parhaan ymmärryksen, rukouksen ja Jumalan Sanan valossa olemme valitsemassa, niin hänellä on kyllä voima ilmoittaa siitä meille tai antaa ratkaisumme epäonnistua.
Minun johdattajani!
Jumala ei etsi tilaisuutta rangaistakseen meitä vääristä valinnoista. Hän tietää, että voimme mennä harhaan. Joskus jopa kokonainen seurakuntakin voi valita väärin ja palata silti raiteilleen. Jumalan johdossa voimme kuitenkin turvallisesti kasvaa ja luottaa siihen, että Hän on meidän Isämme, joka rakastaa meitä ja tahtoo meidän parastamme.
Voisitko kuvitella maallista isää, joka ei olisi millään tavalla kiinnostunut lapsensa tulevasta elämästä, eikä mitenkään suunnittelisi tämän elämää ja hyvinvointia? Voisitko kuvitella äitiä, joka ei haluisi varjella lapsiaan vääriltä ratkaisuilta? Voisitko kuvitella hallitsijaa, jolla ei olisi mitään suunnitelmia maalleen? Voisitko kuvitella paimenta, joka ei johdattaisi lampaita mihinkään? Jos voit uskoa nämä asiat todeksi, niin voit varmasti uskoa myös sen, että Jumalalla on suunnitelma sinunkin elämällesi!
Jyrki Palmi
Lähde: Guidance by God, Zondervan publishing house.
Jukaistu Kristitty -lehdessä
”Lähetystyöhön valmistuva nuoripari rukoili johdatusta tulevaa lähetyskenttää silmälläpitäen. Erään kerran he avasivat Raamatun umpimähkään, ns. peukalopaikkamenetelmää käyttäen. Hämmästys oli melkoinen, kun sormi osoitti Apt. 27:26, ”Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua."
Ongelmamme suhteessa Jumalan Sanan johdatukseen on se, että pyrimme laittamaan sinne jotain sellaista, mitä siihen ei ole kirjoitettu. Tämä kiusaus ei kierrä kaukaa ketään. Joidenkin irrallisten raamatunkohtien soveltaminen omaan henkilökohtaiseen elämään voi tuntua houkuttelevalta, mutta on loppujen lopuksi vaarallista peliä.
Koska johdatuksen lähteenä saattaa toimia myös oma mielikuvituksemme, niin sekin tulisi alistaa Jumalan Sanan valoon. Pyhä henki myös itse alistuu Jumalan Sanaan, eikä toimi sen ulkopuolella. Tämän vuoksi Jumalan Sanan tulisi olla ehdoton indikaattori, jota ei saa unohtaa johdatusta etsiessä.
Jumalan Sanaa ei saisi tulkita väkivaltaisesti. Jokainen voi tarpeeksi pengottuaan kyllä löytää Raamatusta lauseita, jotka tukevat omia päämääriä. Tällainen toimintapa on tyypillistä kuitenkin vain lapsille, jotka jatkavat pyytämistä niin kauan, kunnes saavat sen, mitä haluavat. Tästä syystä ns. mannalaput ja peukalopaikat eivät voi olla johdatuksen ainoita indikaattoreita.
Jumalasta johdatusautomaatti?
Johdatus ja siihen liittyvät asiat ovat kristitylle tärkeitä asioita. On sanomattakin selvää, että haluaisimme kaikessa tehdä Jumalan tahdon. Haluaisimme valita oikein, kun pitää päättää esim. työpaikasta, asunnosta tai vaikkapa aviopuolisosta. Kaikessa tässä Jumala on antanut meille myös vapaan tahdon. Hän ei ole johdatusautomaatti, vaan luottaa myös meidän kykyymme tehdä oikeita ratkaisuja Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen ohjauksen valossa. On luonnollista, että kun jumalasuhteemme syvenee, niin sen mukana opimme tuntemaan myös hänen tahtonsa selvemmin.
Niin täydellisiksi emme kuitenkaan koskaan tule, ettemmekö tarvitsisi enää Jumalan henkilökohtaista johdatusta. Varmaa kuitenkin on, että mitä paremmin tunnemme Jumalan, sitä paremmin tunnemme myös hänen tahtonsa.
Valitsinko väärin?
Yksilöuskovan vaara on luottaa enemmän johdatuksen menetelmiin, kuin itse Jumalaan. Saatamme väsyttää itsemme, pastorit ja sielunhoitajat jatkuvilla johdatuksen esirukouksilla ja odottaa jotain selvää merkkiä taivaasta. Saatamme etsiä epävoivoisesti profeettoja ja odottaa yliluonnollista. Tämän kaiken jatkuessa saatamme kadottaa jopa koko johdatuksen alkulähteen, eli Jumalan itsensä äänen.
Meidän ei tulisi hätääntyä, vaikka emme aina osaisi päättää oikein. Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, jos ne on tehty sen ymmärryksen valossa, joka meillä Jumalan lapsina on. Jumala ei poistu seurastamme, vaikka olisimme valinneet väärän vaihtoehdon. Jumalalla ei välttämättä ole elämällemme vain yhtä oikeaa vaihtoehtoa. Uskon Jumalan olevan niin suuri, että hän voi johdattaa meitä vielä silloinkin, kun olemme valinneet toiseksi parhaan vaihtoehdon. Jumalalla on tapa vaikuttaa tahtoaan meissä niin, että toiseksikin parhaasta tulee lopulta paras (Room. 8:28). Jos Jumala ehdottomasti haluaisi meidän valitsevan toisin, kun parhaan ymmärryksen, rukouksen ja Jumalan Sanan valossa olemme valitsemassa, niin hänellä on kyllä voima ilmoittaa siitä meille tai antaa ratkaisumme epäonnistua.
Minun johdattajani!
Jumala ei etsi tilaisuutta rangaistakseen meitä vääristä valinnoista. Hän tietää, että voimme mennä harhaan. Joskus jopa kokonainen seurakuntakin voi valita väärin ja palata silti raiteilleen. Jumalan johdossa voimme kuitenkin turvallisesti kasvaa ja luottaa siihen, että Hän on meidän Isämme, joka rakastaa meitä ja tahtoo meidän parastamme.
Voisitko kuvitella maallista isää, joka ei olisi millään tavalla kiinnostunut lapsensa tulevasta elämästä, eikä mitenkään suunnittelisi tämän elämää ja hyvinvointia? Voisitko kuvitella äitiä, joka ei haluisi varjella lapsiaan vääriltä ratkaisuilta? Voisitko kuvitella hallitsijaa, jolla ei olisi mitään suunnitelmia maalleen? Voisitko kuvitella paimenta, joka ei johdattaisi lampaita mihinkään? Jos voit uskoa nämä asiat todeksi, niin voit varmasti uskoa myös sen, että Jumalalla on suunnitelma sinunkin elämällesi!
Jyrki Palmi
Lähde: Guidance by God, Zondervan publishing house.
Jukaistu Kristitty -lehdessä
Kiitollisuus on asenne
Pääkirjoitus
KIITOLLISUUS ON ASENNE
Vuosituhantinen mysteeri on ihmisten erilainen suhtautuminen vaikeuksiinsa. Vaikeuksissaan toinen kiroaa Jumalaa ja toinen näkee siinä jotain hyvää ja kasvattavaa.
Tyytymätön ei ole löytänyt elämälleen tarkoitusta, vaan pitää sitä sattumanvaraisena arpapelinä. Elämä tuottaa hänelle jatkuvia epäoikeudenmukaisuuksia.
Sellainen ihminen, joka on löytänyt elämälleen tarkoituksen, pitää päinvastoin elämäänsä tärkeänä kasvuna jotain päämäärää varten ja vaikeudet hänen elämässään ovat vain tärkeitä kasvun paikkoja.
Kiitollinen asenne elämää kohtaan tarkoittaa sitä, että otamme vastaan Jumalan suvereenin johdatuksen. Olemme sinut sen kanssa, että toipa elämäämme tullessaan mitä tahansa, niin siinä kaikessa on Jumalan suunnitelma. Tämä avaa myös portit ihmisenä kasvuun. Kapinointi elämälle vie loputkin kasvun mahdollisuudet.
Oi jospa ihminen osaisikin kiittää. Moni asia olisi silloin helpompi!
Kiitollisuus ei ole teko, joka suoritetaan hampaat irvessä. Se että ihminen kielellänsä kiittää merkitsee yhtä vähän, kuin pakotettu anteeksipyytäminen sydämen jäädessä katkeraksi.
Kiitollisuus on asenne, joka lähtee sydämestä. Olemalla kiitollinen ihminen jo rukoilee, vaikka ei sanoisi yhtään mitään. Aidot kiitolliset sanat ovatkin vain hedelmää jo aiemmin tapahtuneesta asian sisäistämisestä.
Kiitollisuutta ei ole se kun tapahtuu jotain mullistavaa vaan se, kun tapahtuu jotain pientä ja kaunista.
Elämän vastoinkäymisiä ei kukaan pääse pakoon. Siihen joukkoon eivät pääse edes kristityt. Kristitty osaa kuitenkin nähdä olosuhteiden taakse ja suhteuttaa ne kaiken tarkoitukseen.
Joka kerta, kun olemme sydämessämme kiitollisia Jumalalle, kasvaa myös meissä oleva Hengen hedelmä.
Meitä ympäröi kaikkialta painava tyytymättömyys. Se on aistittavissa suhteessa yhteiskuntaan, olosuhteisiin, rahaan ja kulutukseen. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi!
Tyytymättömyys ahdistaa, mutta kiitollisuus rikastuttaa elämää ja voi tehdä elämästä seikkailun, jota ei kannata olla näkemättä!
Julkaistu Kristitty -lehdessä
KIITOLLISUUS ON ASENNE
Vuosituhantinen mysteeri on ihmisten erilainen suhtautuminen vaikeuksiinsa. Vaikeuksissaan toinen kiroaa Jumalaa ja toinen näkee siinä jotain hyvää ja kasvattavaa.
Tyytymätön ei ole löytänyt elämälleen tarkoitusta, vaan pitää sitä sattumanvaraisena arpapelinä. Elämä tuottaa hänelle jatkuvia epäoikeudenmukaisuuksia.
Sellainen ihminen, joka on löytänyt elämälleen tarkoituksen, pitää päinvastoin elämäänsä tärkeänä kasvuna jotain päämäärää varten ja vaikeudet hänen elämässään ovat vain tärkeitä kasvun paikkoja.
Kiitollinen asenne elämää kohtaan tarkoittaa sitä, että otamme vastaan Jumalan suvereenin johdatuksen. Olemme sinut sen kanssa, että toipa elämäämme tullessaan mitä tahansa, niin siinä kaikessa on Jumalan suunnitelma. Tämä avaa myös portit ihmisenä kasvuun. Kapinointi elämälle vie loputkin kasvun mahdollisuudet.
Oi jospa ihminen osaisikin kiittää. Moni asia olisi silloin helpompi!
Kiitollisuus ei ole teko, joka suoritetaan hampaat irvessä. Se että ihminen kielellänsä kiittää merkitsee yhtä vähän, kuin pakotettu anteeksipyytäminen sydämen jäädessä katkeraksi.
Kiitollisuus on asenne, joka lähtee sydämestä. Olemalla kiitollinen ihminen jo rukoilee, vaikka ei sanoisi yhtään mitään. Aidot kiitolliset sanat ovatkin vain hedelmää jo aiemmin tapahtuneesta asian sisäistämisestä.
Kiitollisuutta ei ole se kun tapahtuu jotain mullistavaa vaan se, kun tapahtuu jotain pientä ja kaunista.
Elämän vastoinkäymisiä ei kukaan pääse pakoon. Siihen joukkoon eivät pääse edes kristityt. Kristitty osaa kuitenkin nähdä olosuhteiden taakse ja suhteuttaa ne kaiken tarkoitukseen.
Joka kerta, kun olemme sydämessämme kiitollisia Jumalalle, kasvaa myös meissä oleva Hengen hedelmä.
Meitä ympäröi kaikkialta painava tyytymättömyys. Se on aistittavissa suhteessa yhteiskuntaan, olosuhteisiin, rahaan ja kulutukseen. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi!
Tyytymättömyys ahdistaa, mutta kiitollisuus rikastuttaa elämää ja voi tehdä elämästä seikkailun, jota ei kannata olla näkemättä!
Julkaistu Kristitty -lehdessä
Karkumatkalla
Kolumni
KARKUMATKALLA
Myrsky yltyi yltymistään, suuri puulaiva natisi liitoksissaan. Oli vain ajan kysymys, milloin se hajoaisi palasiksi ja kaikki siinä matkustavat joutuisivat kylmän meren syleilyyn ja kuoleman porteille.
Se kaikki oli yhden miehen syytä. Miehen, joka oli karkumatkalla. Joona nukkui laivan ruumassa. Kun raivostunut kapteeni herätti Joonan, joutui hän katsomaan tosiasioita silmästä silmään. Sekunnin murto-osassa Joonan tajuntaan jysähti syyllisyys, josta ei voinut päästä eroon kuin yhdellä tavalla. ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” – Joona sai sanotuksi.
Joona heitettiin välimereen. Profeetta oli vajoamassa meren pohjaan. Tarinan piti loppua tähän. Paikalle lähetettiin elävä sukellusvene ottamaan karkuri talteen ja turvaan! Joona istui höyrysaunassa kolme päivää ja yötä. Kun aika tuli täyteen, niin Jumala käski kalaa oksentamaan profeetta kuivalle maalle. Merisairaana, yltä päältä limassa Joona kuuli Jumalan äänen toisen kerran. Tällä kertaa hän päätti totella. Hän julisti Herran sanan. Niinivee teki parannuksen ja Jumala osoitti suuren armon parannusta tekeville ihmisille.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Jotkut näkevät Joonassa suuren luuserin. Itse näen Joonassa ihmisen joka toimi inhimillisesti, niin kuin minäkin usein toimin. Usein menen juuri toiseen suuntaan, kuin mihin Jumala tahtoisi minun menevän. Silti Jumala toimii ja antaa uuden mahdollisuuden.
Kertomus Joonasta on muutakin, kuin vain kutsumustaan välttelevä profeetta ja suuri kala. Se on kertomus armosta! Suurimmassa myrskyssä Jumala antoi armonsa käydä oikeudesta! Jumala armahti jumalattomia merimiehiä, Niiniveen asukkaita ja eläimiä ja tietenkin myös Joonaa itseään.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Oletko sinä keskellä myrskyä? Oletko karkumatkalla? Oletko hätääntynyt, koska olet vetänyt myrskyn päällesi. Joonakin veti itse myrskyn päällensä, mutta mitä hän löysi? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme elämämme suurimmissa myrskyissä ja taisteluissa? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme itse aiheuttaneet kaiken sotkun? Armon!
Elämän myrskyissä, jopa niissä jotka olemme itse aiheuttaneet, saamme osaksemme armon oikeaan aikaan!
Julkaistu Elämä ja Valo -lehdessä
KARKUMATKALLA
Myrsky yltyi yltymistään, suuri puulaiva natisi liitoksissaan. Oli vain ajan kysymys, milloin se hajoaisi palasiksi ja kaikki siinä matkustavat joutuisivat kylmän meren syleilyyn ja kuoleman porteille.
Se kaikki oli yhden miehen syytä. Miehen, joka oli karkumatkalla. Joona nukkui laivan ruumassa. Kun raivostunut kapteeni herätti Joonan, joutui hän katsomaan tosiasioita silmästä silmään. Sekunnin murto-osassa Joonan tajuntaan jysähti syyllisyys, josta ei voinut päästä eroon kuin yhdellä tavalla. ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” – Joona sai sanotuksi.
Joona heitettiin välimereen. Profeetta oli vajoamassa meren pohjaan. Tarinan piti loppua tähän. Paikalle lähetettiin elävä sukellusvene ottamaan karkuri talteen ja turvaan! Joona istui höyrysaunassa kolme päivää ja yötä. Kun aika tuli täyteen, niin Jumala käski kalaa oksentamaan profeetta kuivalle maalle. Merisairaana, yltä päältä limassa Joona kuuli Jumalan äänen toisen kerran. Tällä kertaa hän päätti totella. Hän julisti Herran sanan. Niinivee teki parannuksen ja Jumala osoitti suuren armon parannusta tekeville ihmisille.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Jotkut näkevät Joonassa suuren luuserin. Itse näen Joonassa ihmisen joka toimi inhimillisesti, niin kuin minäkin usein toimin. Usein menen juuri toiseen suuntaan, kuin mihin Jumala tahtoisi minun menevän. Silti Jumala toimii ja antaa uuden mahdollisuuden.
Kertomus Joonasta on muutakin, kuin vain kutsumustaan välttelevä profeetta ja suuri kala. Se on kertomus armosta! Suurimmassa myrskyssä Jumala antoi armonsa käydä oikeudesta! Jumala armahti jumalattomia merimiehiä, Niiniveen asukkaita ja eläimiä ja tietenkin myös Joonaa itseään.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Oletko sinä keskellä myrskyä? Oletko karkumatkalla? Oletko hätääntynyt, koska olet vetänyt myrskyn päällesi. Joonakin veti itse myrskyn päällensä, mutta mitä hän löysi? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme elämämme suurimmissa myrskyissä ja taisteluissa? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme itse aiheuttaneet kaiken sotkun? Armon!
Elämän myrskyissä, jopa niissä jotka olemme itse aiheuttaneet, saamme osaksemme armon oikeaan aikaan!
Julkaistu Elämä ja Valo -lehdessä
keskiviikko 8. elokuuta 2007
Seurakunnan istuttamisen ABC
Opetuskirjoitus
Seurakunnan istuttamisen ABC
Uuden seurakunnan istuttaminen paikkakunnalle, missä jo ennestään on seurakunta, on erittäin haasteellinen ja vaativa tehtävä. Siihen pitäisi suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä matkaan tulisi lähteä vain kokeilumielellä.
Rohkeasti vai varovasti?
Kokeileva malli on vaarallinen siksi, että seurakunnan istutuksessa ei olla tekemisissä vain itsensä ja oman kunnian tai maineen menettämisen kanssa, vaan ihmisten kanssa. Mikäli ihmiset ovat seurakunnanistuttajalle vain kokeiluja eri toimintatapojen purevuudesta, tästä voi seurata monelle vilpittömälle seurakuntalaiselle elinikäiset haavat. Toisaalta taas ylivarovainen suhtautuminen tai pelko seurakunnan istuttamiseen saattaa lamaannuttaa ja saada aikaan vastareaktion, missä uusia seurakuntia ei haluta istuttaa, koska se saattaa hyvinkin epäonnistua. Lähtökohta seurakunnan istutukselle onkin varmuudessa ja kutsussa, joka on saatu Jumalalta ja sen pohjana tulee olla Jumalan sanan kehotus.[1]
Valmistautuminen ja rukous
On syytä olettaa, että seurakunnan istuttajalle selviää motiivi, miksi uusi seurakunta tulee istuttaa valitulle paikkakunnalle. Syitä voi olla monia. C. Peter Wagner sanoo seurakuntien istuttamisen olevan raamatullista. Hän tähdentää sen olevan Uuden Testamentin mallin mukaista evankeliumin levittämistä.[2] Raamatussa esiintyvä seurakuntakasvu antaa meille tämän mallin, mutta riitoihin ja jakaantumiseen perustuva seurakunta ei ole Wagnerin mukaan tervettä seurakuntakasvua, vaikkakin joskus valitettavasti välttämätöntä.[3] Valmistautuminen seurakunnan istuttamiseen tarkoittaa kokonaisvaltaista elämänmuutosta entisestä. Se vie istuttajalta lähes kaiken ajan ja se vaatii totaalista sitoutumista, pitkiä työpäiviä, jatkuvaa asioiden hoitoa, puhelimessa keskustelua, ihmisten tapaamista henkilökohtaisesti ja varautumista siihen, että asiat eivät läheskään aina luista toivotulla tavalla. Monesti suurin vastustus tulee jo toimivilta seurakunnilta kyseisellä paikkakunnalla. Myös tästä syystä on välttämätöntä valmistautua tulevaan tehtävää rukouksin.[4] Olisi ehdottoman tärkeää, että rukouksessa ja kahdenkeskisessä hetkissä Jumalan kanssa ja muiden kanssa käytyjen neuvottelujen kautta ”näky” uuden seurakunnan istuttamisesta olisi tullut niin selväksi, että se antaisi voimaa ja rohkaisisi silloin kun vaikeudet koittavat. Rukous on perustuksen luomista koko työlle. Se ei ole merkityksetöntä aikaa, vaan aikaa, jolloin koko projektin pohja luodaan. Vaikka seurakunnan perusta on itse Kristus, niin istuttaja joutuu viemään koko prosessin lähes alusta loppuun saakka yksin.[5] Hyvä valmistautuminen on Raamatunkin mukaan välttämätöntä ja takaa tehokkuuden itse koitoksessa.[6]
Yhteistyötahojen valinta
Yhteistyötahojen valinta on välttämätöntä jo siksi, että kukaan ei voi selviytyä niin suuresta tehtävästä yksin. Suositeltavaa olisi, että seurakunnan istuttaja löytäisi rinnalleen ainakin yhden työtoverin, mutta mieluummin tiimin tai pienen ryhmän henkilöitä, joilla on samansuuntainen näky, kuin seurakunnan istuttajalla.[7] Tässä saattaa olla myös siemen erimielisyyksiin, joka voi matkan varrella purkautua erilaisina näkemyksinä toimintatapojen suhteen, mutta se riski on otettava. Joka tapauksessa työtovereita tarvitaan. Heidät olisikin valittava huolella ja asian puolesta olisi syytä rukoilla. Yhteistyötahoksi saattaa tulla myös paikkakunnalla jo oleva uskovien joukko, joka on kenties jo odottanut seurakunnan istuttajaa. [8]Voimme myös olettaa, että siellä saattaisi olla muutamia jo toiminnan kautta kääntyneitä uskovia, jotka ovat seurakunnan siemen. Tärkeää olisi, että seurakunnan istuttaja hyvin selkeästi esittäisi näkynsä ja päämääränä, millaisen seurakunnan hän aikoo istuttaa. Yhteistyötahojen olisi syytä jo alusta alkaen tietää, millaiseen prosessiin he ovat lähtemässä. Ei ole hyvä, että se kirkastuu heille prosessin kuluessa, koska silloin he saattavat kokea tulleensa petetyiksi. Istuttajan on ehdottoman tärkeää itse tietää, mikä hänen pyrkimyksensä on? Mikäli seurakunnasta on tarkoitus tehdä esimerkiksi jonkin kulttuurin mukainen seurakunta, niin se olisi syytä pitää esillä heti alusta alkaen. Näiden asioiden esillä pitäminen saattaa tipauttaa joitakin yhteistyötahoja pois heti alkuvaiheessaan, mutta se on kuitenkin parempi niin ja reilua myös heitä kohtaan, etteivät ikävät yhteentörmäykset tulisi turhan takia. Joskus yhteistyötahoksi saattaa tulla myös jokin toinen paikkakunnalla jo oleva seurakunta, mutta sellaisen yhteistyön toimivuus voi olla kyseenalaista, varsinkin jos näky, toimintatavat ja pyrkimykset eroavat merkittävästi toisistaan. Myös johtajuuskysymys saattaa aiheuttaa skismaa ja se on syytä selvittää jo ennen, kuin siitä aletaan taistella. Yhteistyökumppanit on siis syytä valita harkiten, päämäärä on syytä pitää esillä kirkkaasti ja prosessi on valmisteltava huolella. Wagnerin mukaan tämä ydinjoukon kokoaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Hän tähdentää myös, että jos suunnitteluvaihe kestää liian kauan, menetetään syntymän jännitys.
Aluekartoitus
Sekä Wagner, että Warren painottavat aluekartoitusta ja väestötieteellistä tutkimusta. Tämä on hyvin tärkeää. Se auttaa hahmottamaan kohdealueen kuulijakuntaa ja tietämään, keitä alueella asuu ja mikä auttaa suunnittelua. Väestötutkimusta voi nykyisin tehdä internetin kautta, koska lähes jokaisella kunnalla on omat tilastolliset kotisivunsa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan yksin riitä. On hyvä vierailla useasti tulevassa kohteessa ja tutustua sen alueen ihmisiin, elinkeinoelämään, kauppoihin, asumisoloihin jne. Hyvää valmistautumista voisi olla myös paikkakunnan kartan hankkiminen ja rukous kartan avulla eri kaupunginosien ja erityisesti sen osan puolesta, johon suunniteltu työ tulee kohdentumaan. Samalla kun mietitään seurakunnan maantieteellistä sijaintia, on myös mietittävä, millaisia ihmisiä alueella asuu. Jos työ aloitetaan tietyn kohderyhmän parissa, niin seurakunta pitäisi sijoittaa paikalle, jossa kohderyhmä on tavoitettavissa ja tutkia eri vaihtoehdot sijainnille. Aluekartoitukseen kuluu osana myös tutustuminen muihin jo paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. On hyvä aistia ja tutkia toisten seurakuntien toimintatapoja ja tutustua niiden johtajiin. Avoin keskustelu seurakunnanistutussuunnitelmista heidän kanssaan voi olla haastavaa, mutta se on kuitenkin paras tapa ja on ehdottomasti parempi tehdä työtä avoimesti ja pyrkiä yhteistyöhön heidän kanssaan niillä tasoilla silloin, kuin se on mahdollista.
Suunnitelman laatiminen
Kun edellä mainitut seikat on tehty ja seurakunnan luonne, malli ja päämäärä ovat kirkkaasti selvillä, on aika alkaa tehdä suunnitelmaa, jolla istutus toteutetaan. Suunnitelma ja päämäärä olisi hyvä tehdä kirjallisesti. Syitä siihen on ainakin kaksi. Ensinnäkin se pysyy kirkkaana itselle ja se muistuttaa aina uudestaan seurakunnan päämäärästä. Toiseksi tulee olemaan myös paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita seurakunnan luonteesta, ja silloin se on hyvä antaa heille kirjallisena materiaalina. Ehkä on turhaa yrittää alkuvaiheessa tehdä tavoitemääritelmästä ja suunnitelmasta liian laajaa, koska mitä laajempi se on, sitä epämääräisempi ja vaikeampi se on toteuttaa. Pitää ottaa huomioon, että tavoitteisiin tulee myöhemmin uusia seikkoja, joita halutaan saavuttaa. Siksi lyhyt ja yksinkertainen suunnitelma on aluksi paikallaan. Sen tulee myös olla siinä mielessä realistinen, että ymmärretään, mitkä ovat ne rajat, johon itse istuttaja ja mukaan tulijat kykenevät.
Toteutus
Seurakunta voidaan istuttaa monella eri tavalla. Siinä voidaan käyttää monia eri metodeja. Mahdollisuudet vaihtelevat aina henkilökohtaisten kontaktien luomisen, kutsujen kautta aina suurtapahtuman järjestämiseen ja kaikkea siltä väliltä.[9]
Kaikkea luovuutta ja mahdollisuuksia voidaan käyttää. On siis viisasta laittaa vireille monia eri vaihtoehtoja. Pelkän yhden kortin varaan laskeminen ei liene viisasta. Pelkästään uudentyyppisen jumalanpalveluksen tarjoaminen ei todennäköisesti ole riittävä houkutin ihmisille liikkeelle lähtöön. Itsensä ja seurakunnan tunnetuksi tekeminen on koko toiminnan a ja o., ja tämä täytyy ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Seurakuntaa, työtä ja julkisia tilaisuuksia pitäisi mainostaa kaikin mahdollisin keinoin. Tässä voidaan ottaa luovuus käyttöön. Vaikka nykyisin mainontaa voidaan tehdä myös uusin keinoin, niin täytyy ottaa huomioon, että mainonta on kallista. Muutenkin seurakunnan istutus tulee vaatimaan huomattavia taloudellisia resursseja ainakin alkuvaiheessaan. Kaikkeen tähän tulee varautua. Näyttää pitävän paikkansa, että jos evankelioimiseen sijoitetaan niukasti, ovat myös tulokset niukkoja.[10]
Jatkuvuus
Työn jatkuvuus on varmistettava jo ennen toteutusta. On oltava selkeä suunnitelma siitä, kuinka työ jatkuu ensimmäisten kampanjoiden ja kokousten jälkeen. On varauduttava siihen, että säännöllinen toiminta saattaa vaatia huomattavasti enemmän voimavaroja, kuin yksittäisten kampanjoiden järjestäminen. On myös varmistettava, että kaikki toimii viikosta toiseen. Jos seurakunnan istuttaja on laskenut toiminnan liiaksi vain itsensä varaan, niin hän tulee palamaan loppuun muutaman kuukauden pyörityksen jälkeen. Jatkuvuuden turvaaminen tarkoittaa ennen kaikkea ihmisten rekrytointia. On oltava tarpeeksi väkeä huolehtimaan kokousohjelmasta ja kaikenlaisista käytännön töistä. Olisi syytä myös miettiä, kuinka työ jatkuu, jos istuttaja itse lähtee pois paikkakunnalta. Onko työn jatkuvuus silloin turvattu? Kuinka tiiviisti työ rakennetaan istuttajan itsensä ympärille tai hänen persoonallisuutensa varaan? Onko seurakuntaa enää sen jälkeen, kun seurakunnan istuttajaa ei enää ole?
Istuttajalle luvassa ilon ja surun kyyneleitä
Suomalaista helluntailaisuutta tuntuu vieläkin vaivaan ajatus, että seurakunnan perustaminen lähetyskentälle on täysin normaalia, mutta kotimaassa sen oikeutus täytyy tarkkaan punnita. Kotimaassa ei ole ehkä ymmärretty, että uudet seurakunnat voisivat olla suoranaisia evankelioinnin välineitä tai tapoja tavoittaa uusia ihmisiä. Reviiriajattelu on vielä paikoin voimakasta. Kuitenkaan uuden ja toisten seurakuntien menestys ei ole pois muiltakaan, vaan se hyödyttää aina kaikkia paikkakunnalla toimivia seurakuntia. Nopean itsenäistymisen tavoittelun voisi sen sijaan kyseenalaistaa. Istutuksen tapahtuessa äitiseurakunnan siunauksella, kiirettä itsenäistymiseen ei tulisi olla. Mikäli uuden työn pyrkimyksenä on maksaa toimitilat ja työntekijän palkka, tulee se vielä pitkään kärsimään resurssipulasta ja talousvaikeuksista. Liian nopea itsenäistyminen on ajanut monet uudet seurakunnat vaikeuksiin, minkä takia voisi oikeutetusti kysyä, voisiko työ olla yhtä tehokasta tai jopa tehokkaampaa myös ns. toimipistetyönä?
Monelle seurakunnan istuttajalle työ on unelma ja elämäntehtävä. Koko prosessi ja ensimmäinen julkisuuteen astuminen ovat jännittäviä hetkiä. Hengellinen taistelu on kouriintuntuvaa. Esiin on astuttava täydellä varmuudella ja uskolla. On tärkeää, että istuttajasta näkyy palvelualttius, selkeä vakaumus, hengellinen voima, rakkaus ja usko. Jokaiselle oikeilla motiiveillakin varustetuille seurakunnan istuttajille on luvassa myös vaikeita aikoja ja paljon kyyneleitä. Apostolista istuttajaa painaa elinikäinen vastuu. Samalla se myös lähtemättömästi muuttaa elämän ja tulee antamaan kaipuun, joka ei enää koskaan tyydy entiseen, merkityksettömään ja tyhjään hengelliseen elämään. Istuttajan paras palkka on nähdä ihmisten pelastuvan.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus:
Wagner C. Peter: Church Planting for a Greater Harvest - A Comprehensive Guide, Regal Books 1990.
Warren Rick: Päämäärätietoinen seurakunta, Aika Oy 1999.
[1] 2. Tess. 2:15, Mark. 16:15
[2] 2. Tess. 3:1, Apt. 1:8, Apt. 9:31
[3] 1. Kor. 6:1-6
[4] Kol. 1:9-10
[5] Apt. 20:28
[6] Saarn. 10:10
[7] 1. Kor. 3:6-9
[8] Apt. 18:27
[9] Apt. 20:20
[10] 2. Kor. 9:6
Seurakunnan istuttamisen ABC
Uuden seurakunnan istuttaminen paikkakunnalle, missä jo ennestään on seurakunta, on erittäin haasteellinen ja vaativa tehtävä. Siihen pitäisi suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä matkaan tulisi lähteä vain kokeilumielellä.
Rohkeasti vai varovasti?
Kokeileva malli on vaarallinen siksi, että seurakunnan istutuksessa ei olla tekemisissä vain itsensä ja oman kunnian tai maineen menettämisen kanssa, vaan ihmisten kanssa. Mikäli ihmiset ovat seurakunnanistuttajalle vain kokeiluja eri toimintatapojen purevuudesta, tästä voi seurata monelle vilpittömälle seurakuntalaiselle elinikäiset haavat. Toisaalta taas ylivarovainen suhtautuminen tai pelko seurakunnan istuttamiseen saattaa lamaannuttaa ja saada aikaan vastareaktion, missä uusia seurakuntia ei haluta istuttaa, koska se saattaa hyvinkin epäonnistua. Lähtökohta seurakunnan istutukselle onkin varmuudessa ja kutsussa, joka on saatu Jumalalta ja sen pohjana tulee olla Jumalan sanan kehotus.[1]
Valmistautuminen ja rukous
On syytä olettaa, että seurakunnan istuttajalle selviää motiivi, miksi uusi seurakunta tulee istuttaa valitulle paikkakunnalle. Syitä voi olla monia. C. Peter Wagner sanoo seurakuntien istuttamisen olevan raamatullista. Hän tähdentää sen olevan Uuden Testamentin mallin mukaista evankeliumin levittämistä.[2] Raamatussa esiintyvä seurakuntakasvu antaa meille tämän mallin, mutta riitoihin ja jakaantumiseen perustuva seurakunta ei ole Wagnerin mukaan tervettä seurakuntakasvua, vaikkakin joskus valitettavasti välttämätöntä.[3] Valmistautuminen seurakunnan istuttamiseen tarkoittaa kokonaisvaltaista elämänmuutosta entisestä. Se vie istuttajalta lähes kaiken ajan ja se vaatii totaalista sitoutumista, pitkiä työpäiviä, jatkuvaa asioiden hoitoa, puhelimessa keskustelua, ihmisten tapaamista henkilökohtaisesti ja varautumista siihen, että asiat eivät läheskään aina luista toivotulla tavalla. Monesti suurin vastustus tulee jo toimivilta seurakunnilta kyseisellä paikkakunnalla. Myös tästä syystä on välttämätöntä valmistautua tulevaan tehtävää rukouksin.[4] Olisi ehdottoman tärkeää, että rukouksessa ja kahdenkeskisessä hetkissä Jumalan kanssa ja muiden kanssa käytyjen neuvottelujen kautta ”näky” uuden seurakunnan istuttamisesta olisi tullut niin selväksi, että se antaisi voimaa ja rohkaisisi silloin kun vaikeudet koittavat. Rukous on perustuksen luomista koko työlle. Se ei ole merkityksetöntä aikaa, vaan aikaa, jolloin koko projektin pohja luodaan. Vaikka seurakunnan perusta on itse Kristus, niin istuttaja joutuu viemään koko prosessin lähes alusta loppuun saakka yksin.[5] Hyvä valmistautuminen on Raamatunkin mukaan välttämätöntä ja takaa tehokkuuden itse koitoksessa.[6]
Yhteistyötahojen valinta
Yhteistyötahojen valinta on välttämätöntä jo siksi, että kukaan ei voi selviytyä niin suuresta tehtävästä yksin. Suositeltavaa olisi, että seurakunnan istuttaja löytäisi rinnalleen ainakin yhden työtoverin, mutta mieluummin tiimin tai pienen ryhmän henkilöitä, joilla on samansuuntainen näky, kuin seurakunnan istuttajalla.[7] Tässä saattaa olla myös siemen erimielisyyksiin, joka voi matkan varrella purkautua erilaisina näkemyksinä toimintatapojen suhteen, mutta se riski on otettava. Joka tapauksessa työtovereita tarvitaan. Heidät olisikin valittava huolella ja asian puolesta olisi syytä rukoilla. Yhteistyötahoksi saattaa tulla myös paikkakunnalla jo oleva uskovien joukko, joka on kenties jo odottanut seurakunnan istuttajaa. [8]Voimme myös olettaa, että siellä saattaisi olla muutamia jo toiminnan kautta kääntyneitä uskovia, jotka ovat seurakunnan siemen. Tärkeää olisi, että seurakunnan istuttaja hyvin selkeästi esittäisi näkynsä ja päämääränä, millaisen seurakunnan hän aikoo istuttaa. Yhteistyötahojen olisi syytä jo alusta alkaen tietää, millaiseen prosessiin he ovat lähtemässä. Ei ole hyvä, että se kirkastuu heille prosessin kuluessa, koska silloin he saattavat kokea tulleensa petetyiksi. Istuttajan on ehdottoman tärkeää itse tietää, mikä hänen pyrkimyksensä on? Mikäli seurakunnasta on tarkoitus tehdä esimerkiksi jonkin kulttuurin mukainen seurakunta, niin se olisi syytä pitää esillä heti alusta alkaen. Näiden asioiden esillä pitäminen saattaa tipauttaa joitakin yhteistyötahoja pois heti alkuvaiheessaan, mutta se on kuitenkin parempi niin ja reilua myös heitä kohtaan, etteivät ikävät yhteentörmäykset tulisi turhan takia. Joskus yhteistyötahoksi saattaa tulla myös jokin toinen paikkakunnalla jo oleva seurakunta, mutta sellaisen yhteistyön toimivuus voi olla kyseenalaista, varsinkin jos näky, toimintatavat ja pyrkimykset eroavat merkittävästi toisistaan. Myös johtajuuskysymys saattaa aiheuttaa skismaa ja se on syytä selvittää jo ennen, kuin siitä aletaan taistella. Yhteistyökumppanit on siis syytä valita harkiten, päämäärä on syytä pitää esillä kirkkaasti ja prosessi on valmisteltava huolella. Wagnerin mukaan tämä ydinjoukon kokoaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Hän tähdentää myös, että jos suunnitteluvaihe kestää liian kauan, menetetään syntymän jännitys.
Aluekartoitus
Sekä Wagner, että Warren painottavat aluekartoitusta ja väestötieteellistä tutkimusta. Tämä on hyvin tärkeää. Se auttaa hahmottamaan kohdealueen kuulijakuntaa ja tietämään, keitä alueella asuu ja mikä auttaa suunnittelua. Väestötutkimusta voi nykyisin tehdä internetin kautta, koska lähes jokaisella kunnalla on omat tilastolliset kotisivunsa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan yksin riitä. On hyvä vierailla useasti tulevassa kohteessa ja tutustua sen alueen ihmisiin, elinkeinoelämään, kauppoihin, asumisoloihin jne. Hyvää valmistautumista voisi olla myös paikkakunnan kartan hankkiminen ja rukous kartan avulla eri kaupunginosien ja erityisesti sen osan puolesta, johon suunniteltu työ tulee kohdentumaan. Samalla kun mietitään seurakunnan maantieteellistä sijaintia, on myös mietittävä, millaisia ihmisiä alueella asuu. Jos työ aloitetaan tietyn kohderyhmän parissa, niin seurakunta pitäisi sijoittaa paikalle, jossa kohderyhmä on tavoitettavissa ja tutkia eri vaihtoehdot sijainnille. Aluekartoitukseen kuluu osana myös tutustuminen muihin jo paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. On hyvä aistia ja tutkia toisten seurakuntien toimintatapoja ja tutustua niiden johtajiin. Avoin keskustelu seurakunnanistutussuunnitelmista heidän kanssaan voi olla haastavaa, mutta se on kuitenkin paras tapa ja on ehdottomasti parempi tehdä työtä avoimesti ja pyrkiä yhteistyöhön heidän kanssaan niillä tasoilla silloin, kuin se on mahdollista.
Suunnitelman laatiminen
Kun edellä mainitut seikat on tehty ja seurakunnan luonne, malli ja päämäärä ovat kirkkaasti selvillä, on aika alkaa tehdä suunnitelmaa, jolla istutus toteutetaan. Suunnitelma ja päämäärä olisi hyvä tehdä kirjallisesti. Syitä siihen on ainakin kaksi. Ensinnäkin se pysyy kirkkaana itselle ja se muistuttaa aina uudestaan seurakunnan päämäärästä. Toiseksi tulee olemaan myös paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita seurakunnan luonteesta, ja silloin se on hyvä antaa heille kirjallisena materiaalina. Ehkä on turhaa yrittää alkuvaiheessa tehdä tavoitemääritelmästä ja suunnitelmasta liian laajaa, koska mitä laajempi se on, sitä epämääräisempi ja vaikeampi se on toteuttaa. Pitää ottaa huomioon, että tavoitteisiin tulee myöhemmin uusia seikkoja, joita halutaan saavuttaa. Siksi lyhyt ja yksinkertainen suunnitelma on aluksi paikallaan. Sen tulee myös olla siinä mielessä realistinen, että ymmärretään, mitkä ovat ne rajat, johon itse istuttaja ja mukaan tulijat kykenevät.
Toteutus
Seurakunta voidaan istuttaa monella eri tavalla. Siinä voidaan käyttää monia eri metodeja. Mahdollisuudet vaihtelevat aina henkilökohtaisten kontaktien luomisen, kutsujen kautta aina suurtapahtuman järjestämiseen ja kaikkea siltä väliltä.[9]
Kaikkea luovuutta ja mahdollisuuksia voidaan käyttää. On siis viisasta laittaa vireille monia eri vaihtoehtoja. Pelkän yhden kortin varaan laskeminen ei liene viisasta. Pelkästään uudentyyppisen jumalanpalveluksen tarjoaminen ei todennäköisesti ole riittävä houkutin ihmisille liikkeelle lähtöön. Itsensä ja seurakunnan tunnetuksi tekeminen on koko toiminnan a ja o., ja tämä täytyy ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Seurakuntaa, työtä ja julkisia tilaisuuksia pitäisi mainostaa kaikin mahdollisin keinoin. Tässä voidaan ottaa luovuus käyttöön. Vaikka nykyisin mainontaa voidaan tehdä myös uusin keinoin, niin täytyy ottaa huomioon, että mainonta on kallista. Muutenkin seurakunnan istutus tulee vaatimaan huomattavia taloudellisia resursseja ainakin alkuvaiheessaan. Kaikkeen tähän tulee varautua. Näyttää pitävän paikkansa, että jos evankelioimiseen sijoitetaan niukasti, ovat myös tulokset niukkoja.[10]
Jatkuvuus
Työn jatkuvuus on varmistettava jo ennen toteutusta. On oltava selkeä suunnitelma siitä, kuinka työ jatkuu ensimmäisten kampanjoiden ja kokousten jälkeen. On varauduttava siihen, että säännöllinen toiminta saattaa vaatia huomattavasti enemmän voimavaroja, kuin yksittäisten kampanjoiden järjestäminen. On myös varmistettava, että kaikki toimii viikosta toiseen. Jos seurakunnan istuttaja on laskenut toiminnan liiaksi vain itsensä varaan, niin hän tulee palamaan loppuun muutaman kuukauden pyörityksen jälkeen. Jatkuvuuden turvaaminen tarkoittaa ennen kaikkea ihmisten rekrytointia. On oltava tarpeeksi väkeä huolehtimaan kokousohjelmasta ja kaikenlaisista käytännön töistä. Olisi syytä myös miettiä, kuinka työ jatkuu, jos istuttaja itse lähtee pois paikkakunnalta. Onko työn jatkuvuus silloin turvattu? Kuinka tiiviisti työ rakennetaan istuttajan itsensä ympärille tai hänen persoonallisuutensa varaan? Onko seurakuntaa enää sen jälkeen, kun seurakunnan istuttajaa ei enää ole?
Istuttajalle luvassa ilon ja surun kyyneleitä
Suomalaista helluntailaisuutta tuntuu vieläkin vaivaan ajatus, että seurakunnan perustaminen lähetyskentälle on täysin normaalia, mutta kotimaassa sen oikeutus täytyy tarkkaan punnita. Kotimaassa ei ole ehkä ymmärretty, että uudet seurakunnat voisivat olla suoranaisia evankelioinnin välineitä tai tapoja tavoittaa uusia ihmisiä. Reviiriajattelu on vielä paikoin voimakasta. Kuitenkaan uuden ja toisten seurakuntien menestys ei ole pois muiltakaan, vaan se hyödyttää aina kaikkia paikkakunnalla toimivia seurakuntia. Nopean itsenäistymisen tavoittelun voisi sen sijaan kyseenalaistaa. Istutuksen tapahtuessa äitiseurakunnan siunauksella, kiirettä itsenäistymiseen ei tulisi olla. Mikäli uuden työn pyrkimyksenä on maksaa toimitilat ja työntekijän palkka, tulee se vielä pitkään kärsimään resurssipulasta ja talousvaikeuksista. Liian nopea itsenäistyminen on ajanut monet uudet seurakunnat vaikeuksiin, minkä takia voisi oikeutetusti kysyä, voisiko työ olla yhtä tehokasta tai jopa tehokkaampaa myös ns. toimipistetyönä?
Monelle seurakunnan istuttajalle työ on unelma ja elämäntehtävä. Koko prosessi ja ensimmäinen julkisuuteen astuminen ovat jännittäviä hetkiä. Hengellinen taistelu on kouriintuntuvaa. Esiin on astuttava täydellä varmuudella ja uskolla. On tärkeää, että istuttajasta näkyy palvelualttius, selkeä vakaumus, hengellinen voima, rakkaus ja usko. Jokaiselle oikeilla motiiveillakin varustetuille seurakunnan istuttajille on luvassa myös vaikeita aikoja ja paljon kyyneleitä. Apostolista istuttajaa painaa elinikäinen vastuu. Samalla se myös lähtemättömästi muuttaa elämän ja tulee antamaan kaipuun, joka ei enää koskaan tyydy entiseen, merkityksettömään ja tyhjään hengelliseen elämään. Istuttajan paras palkka on nähdä ihmisten pelastuvan.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus:
Wagner C. Peter: Church Planting for a Greater Harvest - A Comprehensive Guide, Regal Books 1990.
Warren Rick: Päämäärätietoinen seurakunta, Aika Oy 1999.
[1] 2. Tess. 2:15, Mark. 16:15
[2] 2. Tess. 3:1, Apt. 1:8, Apt. 9:31
[3] 1. Kor. 6:1-6
[4] Kol. 1:9-10
[5] Apt. 20:28
[6] Saarn. 10:10
[7] 1. Kor. 3:6-9
[8] Apt. 18:27
[9] Apt. 20:20
[10] 2. Kor. 9:6
Anteeksiantamus on valinta
Opetuskirjoitus
ANTEEKSIANTAMUS ON VALINTA
"Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet!”
Kristityt ovat tunteiden viidakossa alttiit samantyyppisille loukkauksille, kuin muutkin ihmiset. Kun meille tehdään jotakin väärää, niin se loukkaa meitä. Olisi tekopyhyyttä sanoa, ettemmekö joskus myös vihastuisi, kun meitä kohdellaan väärin.
Vihastuminen on luonnollinen ja normaali reaktio, jolla pyrimme säilyttämään omanarvontuntomme ja osoittamaan, että joku on astunut elämässämme alueelle, jolle hänellä ei olisi asiaa. Tilanne muuttuu ongelmalliseksi silloin, kun vääryyden kohteeksi joutunut ei kykene käsittelemään asiaa, vaan alkaa kantaa kaunaa tai mahdollisesti jopa katkeroituu toista kohtaan.
Mielen vankilassa
Anteeksiantamaton asenne synnyttää ikään kuin vankilan, johon ihminen sulkee mielessään sen henkilön, joka on tehnyt hänelle vääryyttä. Nurinkurista tilanteessa on se, että loukattu jää itse vankilaan vartiomaan vankiaan ja niin he molemmat istuvat siellä kärsimässä rangaistusta. Tilanne voi jatkua vuosia. Sekä vanki, että vartija istuvat kaltereiden takana niin kauan, kunnes vartija suostuu päästämään vangin vapaaksi. Pahimmassa tapauksessa tämä mielen vankila kestää läpi elämän. Vartija tottuu elämään vankinsa kanssa, niin että ei koskaan päästä tätä vapaaksi. Jotkut vievät vankinsa mukanaan jopa kuoleman tuolle puolen. Vain anteeksianto katkaisee vihan ylläpitämät kahleet ja vapauttaa ihmisen mielen sisäisestä vankilasta.
Monesti vuosien vihanpito on osoittautunut aivan turhaksi, kun käy selville että loukkaaja on vain reflektoinut omaa pahaa oloaan toiseen ihmiseen. Tällä tavalla toimien loukkaaja oli saanut kuitenkin työnnettyä kohteensa oman vihansa synkkään vankilaan.
Anteeksiantamattomuus sairastuttaa
Suuttumus, kateus, viha, pelko ja katkeruuden kaltaiset mielenliikutukset voivat olla syypäitä suurimpaan osaan sairauksista. Psyykkinen rasitus voi aiheuttaa korkeaa verenpainetta, päänsärkyä, tulehduksia, sydänvaivoja, suolistovaivoja ja monia muita vakavia sairauksia. On yllättävää, että Raamattu on neuvonut ihmisiä näissä asioissa jo vuosisatoja ennen, kuin ainuttakaan mielenterveydenalan teosta oli kirjoitettu. Huolimatta valtavasta modernin lääketieteen kehityksestä, lukemattomat psykosomaattiset sairaudet ja henkisen pahoinvoinnin seurauksena puhkeavat taudit jatkavat voittokulkuaan. Silti Raamattu neuvoo, kuinka välttää nämä sairaudet. Sananlaskut sanovat: ”Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä, synkkä mieli kuihduttaa ruumiin” (17:22). ”Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti” (14:30). ”Ystävällinen katse ilahduttaa mielen, iloinen uutinen virkistää ruumiin” (15:30).
Anteeksiantamus tervehdyttää elimistön
Pahat ajatukset, raivo ja suuttumus tekevät ihmisen sairaaksi. Viha ja anteeksiantamattomuus horjuttavat mielenterveyttä. Kateus ja mustasukkaisuus, sekä hengellistä työtä tekeville vallanhalu, henkinen alistaminen ja kampittaminen tuhoavat elämänvoiman ja synkistävät mielen.
Vilpitön anteeksiantamus Jeesuksen nimessä on parantava prosessi, joka uudistaa koko ihmisen. Ihmisen koko persoona tervehtyy ja kokee tämän myös elimistössään.
Anteeksiantaminen on välttämätöntä henkisen, hengellisen ja jopa fyysisen terveytemme tähden. Myös tämän tähden meidän on annettava anteeksi!
Kristityn velvollisuus
Anteeksiantamus on valinta. Raamatun mukaan se ei ole kristitylle vaihtoehto, vaan se on käsky. Anteeksiantamus on eräänlaista kristillistä velvollisuusetiikaa. Me rakastamme, koska se on meidän tehtävämme, ei tunnekysymys. Jos suljemme itsemme Jumalan anteeksiantamukselta ja anteeksiantamukselta toisiamme kohtaan, niin osaltamme edistämme vihan, synnin ja itsekkyyden hyvinvointia maan päällä. Nämä ovat ne tekijät, jotka pohjimmiltaan ajavat ihmiset toisiaan vastaan, synnyttävät sotia ja tuntuvat hajottavan maapallon liitoksissaan.
Jeesus tarjosi meille anteeksiantamustaan silloin, kun me vielä olimme Jumalan vihollisia. Jeesus sanoi ristillä: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tässä Jumala tarjosi anteeksiantamusta koko maailmalle. Tässä jatkumossa hän pyytää meitä kristittyjä osoittamaan samaa toinen toisillemme, niin että voisimme johdattaa ihmisiä parannukseen ja Jeesuksen luokse. Maailman evankelioimisen voisi kärjistetysti sanoa siis riippuvan siitä, että me annamme anteeksi! Jos Jumala antaa, jonkin käskyn, niin sen täyttäminen täytyy olla mahdollista, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.
Saanko anteeksi, ellen itse anna
Rukoilemme Jumalalta anteeksiantoa samalla tavalla, kuin itsekin annamme anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan. Samassa yhteydessä Jeesus sanoo: ”Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne” (Matt. 6:15). Tämä jae on aiheuttanut monta epäilystä ja murhetta siitä, voiko varmasti itsekään saada syntejään anteeksi, jos tunnolla on selvittämättömiä asioita ihmisten kanssa, jopa sellaisia joita ei edes muista. Jumalan anteeksiantamus ei ole vaihtokauppaa. Se, että annamme anteeksi toisille, ei ole Jumalan anteeksiantamuksen ehto, mutta se on edellytys sille, että pystymme itse vastaanottamaan anteeksiantamuksen. Anteeksiantamattomuus on kuin panssari, jolla voimme eristää itsemme niin, että Jumalan anteeksiantamus kohdallamme estyy.
Pelko esteenä
Eräs suurimpia anteeksiantamuksen esteitä on pelko. Pyrkiessämme antamaan anteeksi pelkäämme samalla jo tietoisesti tai tietämättämme uusia haavoja. Saatamme ajatella, että emme pysty antamaan anteeksi, koska meitä loukanneet ihmiset ovat iskeneet meihin niin syviä haavoja, että antaessamme anteeksi, saisimme vain lisää niitä. Kuitenkin anteeksiantamus on juuri se avain, jolla suojelemme itsemme uusilta haavoilta. Kun annamme anteeksi, niin se on kuin suoristaisimme katkenneen luun. Jos sitä ei suoristeta, se jää pysyvästi vammaiseksi.
Anteeksiantamuksen on suoristettava ja lastoitettava sielujamme sen sijaan, että antaisimme sielumme ja sydämemme mennä mutkalle, kovettua katkeruudesta ja niistä haavoista, jotka ovat mielestämme toisten syytä. Anteeksiantamus tekona vapauttaa ja käynnistää myös tunne-elämän parantumisen. Sen kautta meistä tulee niin vahvoja, että kestämme seuraavatkin ja kaikki tulevat iskut.
Jeesustakin loukattiin
Saatamme ajatella, että kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon meitä on loukattu ja kuinka paljon meille on tehty vääryyttä. Tämä saattaa olla totta, mutta silti yhtä persoonaa; Jeesusta on loukattu yhtä paljon kuin meitä ja enemmänkin, silti hän säilytti anteeksiantavan mielen. Tästä syystä hän voi näyttää meille, miten voimme antaa anteeksi ja miten anteeksiantamus otetaan vastaan.
Mitä sitten tulisi tehdä?
Loukkauksen tai vihan tunnetta ei tarvitse kieltää. Ne voi vapaasti tunnistaa ja työstää. Ei ole hyvä keskittyä henkilöön joka loukkasi, vaan tunnistaa loukkauksen aiheuttanut asia. Ei pitäisi keskittyä kostamiseen tai kaunan vaalimiseen, vaan antaa anteeksi. Tämä valinta on tärkein vaihe anteeksiantamuksen tiellä. Anteeksiantamukselle voi myös muodostaa selkeän järkiperusteen.
Joskus meiltä pyydetään anteeksi sellaistakin pahaa tai väärää, mitä ei ole olemassakaan. Silloin ei pitäisi ruokkia anteeksipyytäjän syyllisyyttä antamalla anteeksi, vaan tekemällä selväksi, että asiassa ei ole mitään anteeksipyydettävää, tästä syystä siinä ei ole mitään anteeksiannettavaakaan. Jos annamme anteeksi sellaista, missä ei ole mitään väärää, vahvistamme ihmisten syyllisyydentunnetta ja edistämme heidän herkkää ja vääristynyttä omaatuntoaan.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus:
Alajoki, Pirjo: Masennus elämän voimavarana. Uusi Tie. 2004.
Kariste, Olli: Älä hylkää itseäsi. Netto kustannus. 2001.
Mäkelä, Raimo: Murtunutta hän ei muserra. Perus Sanoma. 2006.
Ruthe, Reinhold: Kun sielu huutaa. Perus Sanoma. 2006.
Corrie ten Boom antoi anteeksi
Hollantilainen nainen Corrie ten Boom joutui natsien keskitysleirille sen vuoksi, että hän osallistui Euroopan juutalaisten pelastamiseen. Kätköpaikka –nimisessä kirjassaan hän kertoo, kuinka hän joka päivä muistuttaa itseään vankinumerostaan 66730. Se oli hänen numeronsa, kun häntä pidettiin vangittuna Ravensbückin keskitysleirillä. Hän kertoo, kuinka hänen ylpeytensä ja maineensa riistettiin häneltä hänen seistessään alastomana SS-vartijoiden edessä odottamassa suihkuvuoroaan. Tuossa tilanteessa yli neljäkymmentävuotias naimaton nainen sai kärsiä raakojen miesten tuijotuksesta ja pilkasta. Sitten Herra muistutti häntä siitä, että Hänkin oli seissyt alastomana niiden miesten edessä, jotka naulitsivat Hänet ristille kaikkien nähtäväksi ja kaikki katsoivat Häntä inhoten. Hän luopui maineestaan kokonaan pelastaakseen meidät.
Kun Corrie ten Boom pääsi Saksan keskitysleiriltä, jolla häntä oli pidetty toisen maailmansodan aikana, hän sanoi Jumalalle, että hän menisi minne tahansa muualle tekemään Jumalan valtakunnan työtä, mutta ei Saksaan. Muistot olivat liian kipeitä, olihan hänen sisarensakin kuollut keskitysleirillä. Kuitenkin Herra pyysi häntä menemään juuri sinne. Jumalan suunnitelma ei ollut ainoastaan se, että hän itse paranisi, vaan myös se että saksalaiset paranisivat. Kun Corrie erään kerran puhui auditoriossa, hänen luokseen puhujakorokkeelle tuli mies, joka oli ollut yhdellä vankileirillä vartijana. Hän pyysi Corrieta antamaan hänelle anteeksi. Corrie rukoili hiljaa mielessään: Jumala, minä en voi antaa hänelle anteeksi! Hän ja ne kaikki muut ovat vastuussa sisareni kuolemasta! Herra sanoi Corrielle lempeästi: Anna hänelle minun tähteni anteeksi! Corrie ojensi hänelle kätensä, ja samalla hetkellä kun heidän kätensä puristuivat yhteen, Corrie tunsi anteeksiantamuksen tulvahtavan lävitseen. Anteeksiantamuksen tunne seurasi hänen tahtoratkaisuaan. Jumalan armo vapautui ja auttoi häntä itseään vapautumaan ja toista lähestymään armollista Jumalaa kohti.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus: Loren Cunningham: Luovutusvoitto. Päivä Osakeyhtiö. 2001.
ANTEEKSIANTAMUS ON VALINTA
"Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet!”
Kristityt ovat tunteiden viidakossa alttiit samantyyppisille loukkauksille, kuin muutkin ihmiset. Kun meille tehdään jotakin väärää, niin se loukkaa meitä. Olisi tekopyhyyttä sanoa, ettemmekö joskus myös vihastuisi, kun meitä kohdellaan väärin.
Vihastuminen on luonnollinen ja normaali reaktio, jolla pyrimme säilyttämään omanarvontuntomme ja osoittamaan, että joku on astunut elämässämme alueelle, jolle hänellä ei olisi asiaa. Tilanne muuttuu ongelmalliseksi silloin, kun vääryyden kohteeksi joutunut ei kykene käsittelemään asiaa, vaan alkaa kantaa kaunaa tai mahdollisesti jopa katkeroituu toista kohtaan.
Mielen vankilassa
Anteeksiantamaton asenne synnyttää ikään kuin vankilan, johon ihminen sulkee mielessään sen henkilön, joka on tehnyt hänelle vääryyttä. Nurinkurista tilanteessa on se, että loukattu jää itse vankilaan vartiomaan vankiaan ja niin he molemmat istuvat siellä kärsimässä rangaistusta. Tilanne voi jatkua vuosia. Sekä vanki, että vartija istuvat kaltereiden takana niin kauan, kunnes vartija suostuu päästämään vangin vapaaksi. Pahimmassa tapauksessa tämä mielen vankila kestää läpi elämän. Vartija tottuu elämään vankinsa kanssa, niin että ei koskaan päästä tätä vapaaksi. Jotkut vievät vankinsa mukanaan jopa kuoleman tuolle puolen. Vain anteeksianto katkaisee vihan ylläpitämät kahleet ja vapauttaa ihmisen mielen sisäisestä vankilasta.
Monesti vuosien vihanpito on osoittautunut aivan turhaksi, kun käy selville että loukkaaja on vain reflektoinut omaa pahaa oloaan toiseen ihmiseen. Tällä tavalla toimien loukkaaja oli saanut kuitenkin työnnettyä kohteensa oman vihansa synkkään vankilaan.
Anteeksiantamattomuus sairastuttaa
Suuttumus, kateus, viha, pelko ja katkeruuden kaltaiset mielenliikutukset voivat olla syypäitä suurimpaan osaan sairauksista. Psyykkinen rasitus voi aiheuttaa korkeaa verenpainetta, päänsärkyä, tulehduksia, sydänvaivoja, suolistovaivoja ja monia muita vakavia sairauksia. On yllättävää, että Raamattu on neuvonut ihmisiä näissä asioissa jo vuosisatoja ennen, kuin ainuttakaan mielenterveydenalan teosta oli kirjoitettu. Huolimatta valtavasta modernin lääketieteen kehityksestä, lukemattomat psykosomaattiset sairaudet ja henkisen pahoinvoinnin seurauksena puhkeavat taudit jatkavat voittokulkuaan. Silti Raamattu neuvoo, kuinka välttää nämä sairaudet. Sananlaskut sanovat: ”Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä, synkkä mieli kuihduttaa ruumiin” (17:22). ”Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti” (14:30). ”Ystävällinen katse ilahduttaa mielen, iloinen uutinen virkistää ruumiin” (15:30).
Anteeksiantamus tervehdyttää elimistön
Pahat ajatukset, raivo ja suuttumus tekevät ihmisen sairaaksi. Viha ja anteeksiantamattomuus horjuttavat mielenterveyttä. Kateus ja mustasukkaisuus, sekä hengellistä työtä tekeville vallanhalu, henkinen alistaminen ja kampittaminen tuhoavat elämänvoiman ja synkistävät mielen.
Vilpitön anteeksiantamus Jeesuksen nimessä on parantava prosessi, joka uudistaa koko ihmisen. Ihmisen koko persoona tervehtyy ja kokee tämän myös elimistössään.
Anteeksiantaminen on välttämätöntä henkisen, hengellisen ja jopa fyysisen terveytemme tähden. Myös tämän tähden meidän on annettava anteeksi!
Kristityn velvollisuus
Anteeksiantamus on valinta. Raamatun mukaan se ei ole kristitylle vaihtoehto, vaan se on käsky. Anteeksiantamus on eräänlaista kristillistä velvollisuusetiikaa. Me rakastamme, koska se on meidän tehtävämme, ei tunnekysymys. Jos suljemme itsemme Jumalan anteeksiantamukselta ja anteeksiantamukselta toisiamme kohtaan, niin osaltamme edistämme vihan, synnin ja itsekkyyden hyvinvointia maan päällä. Nämä ovat ne tekijät, jotka pohjimmiltaan ajavat ihmiset toisiaan vastaan, synnyttävät sotia ja tuntuvat hajottavan maapallon liitoksissaan.
Jeesus tarjosi meille anteeksiantamustaan silloin, kun me vielä olimme Jumalan vihollisia. Jeesus sanoi ristillä: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tässä Jumala tarjosi anteeksiantamusta koko maailmalle. Tässä jatkumossa hän pyytää meitä kristittyjä osoittamaan samaa toinen toisillemme, niin että voisimme johdattaa ihmisiä parannukseen ja Jeesuksen luokse. Maailman evankelioimisen voisi kärjistetysti sanoa siis riippuvan siitä, että me annamme anteeksi! Jos Jumala antaa, jonkin käskyn, niin sen täyttäminen täytyy olla mahdollista, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.
Saanko anteeksi, ellen itse anna
Rukoilemme Jumalalta anteeksiantoa samalla tavalla, kuin itsekin annamme anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan. Samassa yhteydessä Jeesus sanoo: ”Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne” (Matt. 6:15). Tämä jae on aiheuttanut monta epäilystä ja murhetta siitä, voiko varmasti itsekään saada syntejään anteeksi, jos tunnolla on selvittämättömiä asioita ihmisten kanssa, jopa sellaisia joita ei edes muista. Jumalan anteeksiantamus ei ole vaihtokauppaa. Se, että annamme anteeksi toisille, ei ole Jumalan anteeksiantamuksen ehto, mutta se on edellytys sille, että pystymme itse vastaanottamaan anteeksiantamuksen. Anteeksiantamattomuus on kuin panssari, jolla voimme eristää itsemme niin, että Jumalan anteeksiantamus kohdallamme estyy.
Pelko esteenä
Eräs suurimpia anteeksiantamuksen esteitä on pelko. Pyrkiessämme antamaan anteeksi pelkäämme samalla jo tietoisesti tai tietämättämme uusia haavoja. Saatamme ajatella, että emme pysty antamaan anteeksi, koska meitä loukanneet ihmiset ovat iskeneet meihin niin syviä haavoja, että antaessamme anteeksi, saisimme vain lisää niitä. Kuitenkin anteeksiantamus on juuri se avain, jolla suojelemme itsemme uusilta haavoilta. Kun annamme anteeksi, niin se on kuin suoristaisimme katkenneen luun. Jos sitä ei suoristeta, se jää pysyvästi vammaiseksi.
Anteeksiantamuksen on suoristettava ja lastoitettava sielujamme sen sijaan, että antaisimme sielumme ja sydämemme mennä mutkalle, kovettua katkeruudesta ja niistä haavoista, jotka ovat mielestämme toisten syytä. Anteeksiantamus tekona vapauttaa ja käynnistää myös tunne-elämän parantumisen. Sen kautta meistä tulee niin vahvoja, että kestämme seuraavatkin ja kaikki tulevat iskut.
Jeesustakin loukattiin
Saatamme ajatella, että kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon meitä on loukattu ja kuinka paljon meille on tehty vääryyttä. Tämä saattaa olla totta, mutta silti yhtä persoonaa; Jeesusta on loukattu yhtä paljon kuin meitä ja enemmänkin, silti hän säilytti anteeksiantavan mielen. Tästä syystä hän voi näyttää meille, miten voimme antaa anteeksi ja miten anteeksiantamus otetaan vastaan.
Mitä sitten tulisi tehdä?
Loukkauksen tai vihan tunnetta ei tarvitse kieltää. Ne voi vapaasti tunnistaa ja työstää. Ei ole hyvä keskittyä henkilöön joka loukkasi, vaan tunnistaa loukkauksen aiheuttanut asia. Ei pitäisi keskittyä kostamiseen tai kaunan vaalimiseen, vaan antaa anteeksi. Tämä valinta on tärkein vaihe anteeksiantamuksen tiellä. Anteeksiantamukselle voi myös muodostaa selkeän järkiperusteen.
Joskus meiltä pyydetään anteeksi sellaistakin pahaa tai väärää, mitä ei ole olemassakaan. Silloin ei pitäisi ruokkia anteeksipyytäjän syyllisyyttä antamalla anteeksi, vaan tekemällä selväksi, että asiassa ei ole mitään anteeksipyydettävää, tästä syystä siinä ei ole mitään anteeksiannettavaakaan. Jos annamme anteeksi sellaista, missä ei ole mitään väärää, vahvistamme ihmisten syyllisyydentunnetta ja edistämme heidän herkkää ja vääristynyttä omaatuntoaan.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus:
Alajoki, Pirjo: Masennus elämän voimavarana. Uusi Tie. 2004.
Kariste, Olli: Älä hylkää itseäsi. Netto kustannus. 2001.
Mäkelä, Raimo: Murtunutta hän ei muserra. Perus Sanoma. 2006.
Ruthe, Reinhold: Kun sielu huutaa. Perus Sanoma. 2006.
Corrie ten Boom antoi anteeksi
Hollantilainen nainen Corrie ten Boom joutui natsien keskitysleirille sen vuoksi, että hän osallistui Euroopan juutalaisten pelastamiseen. Kätköpaikka –nimisessä kirjassaan hän kertoo, kuinka hän joka päivä muistuttaa itseään vankinumerostaan 66730. Se oli hänen numeronsa, kun häntä pidettiin vangittuna Ravensbückin keskitysleirillä. Hän kertoo, kuinka hänen ylpeytensä ja maineensa riistettiin häneltä hänen seistessään alastomana SS-vartijoiden edessä odottamassa suihkuvuoroaan. Tuossa tilanteessa yli neljäkymmentävuotias naimaton nainen sai kärsiä raakojen miesten tuijotuksesta ja pilkasta. Sitten Herra muistutti häntä siitä, että Hänkin oli seissyt alastomana niiden miesten edessä, jotka naulitsivat Hänet ristille kaikkien nähtäväksi ja kaikki katsoivat Häntä inhoten. Hän luopui maineestaan kokonaan pelastaakseen meidät.
Kun Corrie ten Boom pääsi Saksan keskitysleiriltä, jolla häntä oli pidetty toisen maailmansodan aikana, hän sanoi Jumalalle, että hän menisi minne tahansa muualle tekemään Jumalan valtakunnan työtä, mutta ei Saksaan. Muistot olivat liian kipeitä, olihan hänen sisarensakin kuollut keskitysleirillä. Kuitenkin Herra pyysi häntä menemään juuri sinne. Jumalan suunnitelma ei ollut ainoastaan se, että hän itse paranisi, vaan myös se että saksalaiset paranisivat. Kun Corrie erään kerran puhui auditoriossa, hänen luokseen puhujakorokkeelle tuli mies, joka oli ollut yhdellä vankileirillä vartijana. Hän pyysi Corrieta antamaan hänelle anteeksi. Corrie rukoili hiljaa mielessään: Jumala, minä en voi antaa hänelle anteeksi! Hän ja ne kaikki muut ovat vastuussa sisareni kuolemasta! Herra sanoi Corrielle lempeästi: Anna hänelle minun tähteni anteeksi! Corrie ojensi hänelle kätensä, ja samalla hetkellä kun heidän kätensä puristuivat yhteen, Corrie tunsi anteeksiantamuksen tulvahtavan lävitseen. Anteeksiantamuksen tunne seurasi hänen tahtoratkaisuaan. Jumalan armo vapautui ja auttoi häntä itseään vapautumaan ja toista lähestymään armollista Jumalaa kohti.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus: Loren Cunningham: Luovutusvoitto. Päivä Osakeyhtiö. 2001.
Elämä on iankaikkisuuskertomuksen johdantoluku
Opetuskirjoitus
Kuolema on osa elämää
”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen! Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni.” (Ps.39:5-6.)
Elämme aikaa, jossa näemme ihmisten lähtöjä päivittäin. Sellaisetkin henkilöt, joita olemme tottuneet pitämään lähes itsestäänselvyyksinä, poistuvat yllättäen keskuudestamme. Kuolema pysäyttää aina, ainakin hetkeksi.
Vaikka kuolema on jatkuvasti keskuudessamme, ihminen ei totu ajatukseen, että se olisi osa elämää. Ihminen karttaa kuolemaa niin pitkään kuin mahdollista. Silti se juoksee kintereillä kuin varjo.
Raamattu kuvaa ihmiselämää muun muassa sanoilla sumu, henkäys ja katoava savu.[i] Kuolemaa ei voi paeta eikä pettää. Se on yhteinen portti, josta kaikkien on kuljettava. Sen porteille saattelemme myös läheisemme.
Kuoleman todellisuudesta huolimatta kristitty voi elää täysipainoista ja sisältörikasta elämää. Tämä on mahdollista, kun hän muistaa, että elämä ajassa on vain väliaikainen tila ja että elämä ajassa on ikuisuuteen verrattuna erittäin lyhyt.
Muukalaisena vieraalla maalla
Ihmisen ongelma on kiintyminen maailmaan niin, että iankaikkinen unohtuu. Tätä silmälläpitäen Jumala on suunnitellut ihmisen sisimpään muukalaisuuden tunteen. Se muistuttaa ihmistä, ettei hän ei ole tullut tänne jäädäkseen.
Raamattu vertaa elämää toistuvasti vieraalla maalla elämiseen. Selvästi tämä näkyy esimerkiksi termeistä, joita ihmisestä käytetään; ihmistä kutsutaan muun muassa muukalaiseksi, pyhiinvaeltajaksi, matkalaiseksi ja vierailijaksi.[ii] Daavid sanoi olevansa muukalainen täällä ajassa.[iii] Pietari kehotti elämään jumalanpelossa ”tätä muukalaisuuden aikaa”.[iv]
Monien ulkomailla asuvien suomalaisten suomalaisuus ja kotimaan identiteetti on voimakkaampi kuin kotimaassa asuvien. Raamatun viesti on, että myös ihmisten pitäisi tuntea samoin tässä maailmanajassa. Oikea kotimaamme on taivaassa.[v] Kun ihminen ymmärtää tämän, hän vapautuu pakosta saavuttaa kaikki tämän elämän aikana.
Raamattu vertaa kristittyjä myös suurlähettiläisiin.[vi] Jos ymmärrämme identiteettimme Jumalan valtakunnan lähettiläiksi maailmassa, niin meidän tulisi olla uskollisia sille, jonka lähettiläitä olemme. Samalla kun Raamattu muistuttaa ihmistä tämän muukalaisuudesta, kehottaa se pysymään erossa maailman himosta.[vii] Jumala on luonut maailman nautittavaksemme, mutta sen vääristynen menon kanssa ei pitäisi flirttailla.
Väliaikaisuuden ymmärtäminen tulisi radikaalisti vaikuttaa myös arvoihimme.
Kotka haluaa lentoon
Ne asiat, jotka näemme tänään, ovat huomenna menneet, kun taas ne asiat, jotka nyt ovat näkymättömiä, kestävät ikuisesti. Se että maa ei ole kotimme, selittää sen, miksi Jeesuksen seuraaja kohtaa vaikeuksia, surua ja jopa hylkäämistä maailman taholta. Samoin se näyttäisi selittävän myös sen, miksi jotkut lupaukset eivät näytä toteutuvan ja joihinkin rukouksiin ei näytä tulevan vastausta ja jotkut olosuhteet ovat meille epäreiluja.
Varjellakseen ihmisiä kiintymästä liikaa maailmaan, Jumala myös sallii epämiellyttävien asioiden tapahtumista – kaipuuta, joka ei koskaan tule tyydyttymään tällä puolen elämän ja kuoleman rajaa. Emme tule olemaan täydellisen onnellisia, koska meidän ei ole tarkoituskaan olla. Kala ei koskaan ole onnellinen kuivalla maalla, koska se on luotu veteen. Kotka ei ole onnellinen, ellei se saa lentää.
Ihmisinä olemme hetkittäin onnellisia täälläkin, mutta mikään ei riitä korvaamaan sitä, minkä Jumala on meille valmistanut. On virhe luulla, että Jumalan suunnitelma on antaa meille menestys vain tätä aikaa varten.
Kotona juhlitaan
Jumalan silmissä suurimmat sankarit eivät näyttäisi olevan niitä, jotka ovat saavuttaneet ajassa mainetta ja kunniaa, vaan ne jotka ovat eläneet ikuisuutta varten. Heistä Raamattu sanoo, että he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata ja että Jumala on rakentanut heitä varten kaupungin.[viii]
Vanha tarina kertoo amerikkalaisesta lähetyssaarnaajasta, joka oli viettänyt lähes koko elämänsä lähetystyössä. Hän oli palaamassa laivalla eläkkeelle kotimaahansa. Samassa laivassa matkusti Yhdysvaltojen presidentti. Laivan saapuessa satamaan suuri väkijoukko hurrasi, taputti, osoitti suosiotaan ja toivotti presidentin tervetuulleeksi maahansa. Samaan aikaan vanha lähetyssaarnaaja astui laivasta kenenkään huomaamatta. Surua ja suurta itsesääliä tuntien, hän kysyi: ”Eikö kukaan huomaa minua ja minun elämäntyötäni?” Silloin Jumala hellästi kuiskasi hänelle: ”Mutta lapseni, ethän sinä vielä ole kotona!”
Kun elämäämme tulee ongelmia ja ongelmat kaatuvat päällemme, epäilemme usein, onko uskovana eläminen täällä kaiken tämän arvoista. Muistakaamme silloin, että emme vielä ole kotona.
Ihmisen suurin onnettomuus ei ole kuolema, vaan elämä ilman sisältöä ja tarkoitusta.
Kirjallisuus:
Kilpeläinen, Irja: Sinun kanssasi surussa. Kirjapaja. 1989.
Warren, Rick: The Purpose Driven Life. Zondervan. 2002.
[i] 1. Piet. 1:24; Jes. 40:7; Ps. 37:20; Ps. 62:10; 144:4; Jaak. 4:14 ; Jes. 51:6.
[ii] Hepr. 11:13; Ps. 39:13; 2. Aik. 29:15:
[iii] Ps. 199:19;
[iv] 1. Piet. 1:17.
[v] Fil. 3:20.
[vi] 2. Kor. 5:20
[vii] Jaak. 4:4; 1. Piet. 2:11.
[viii] Hepr.11:13, 16.
Kuolema on osa elämää
”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen! Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni.” (Ps.39:5-6.)
Elämme aikaa, jossa näemme ihmisten lähtöjä päivittäin. Sellaisetkin henkilöt, joita olemme tottuneet pitämään lähes itsestäänselvyyksinä, poistuvat yllättäen keskuudestamme. Kuolema pysäyttää aina, ainakin hetkeksi.
Vaikka kuolema on jatkuvasti keskuudessamme, ihminen ei totu ajatukseen, että se olisi osa elämää. Ihminen karttaa kuolemaa niin pitkään kuin mahdollista. Silti se juoksee kintereillä kuin varjo.
Raamattu kuvaa ihmiselämää muun muassa sanoilla sumu, henkäys ja katoava savu.[i] Kuolemaa ei voi paeta eikä pettää. Se on yhteinen portti, josta kaikkien on kuljettava. Sen porteille saattelemme myös läheisemme.
Kuoleman todellisuudesta huolimatta kristitty voi elää täysipainoista ja sisältörikasta elämää. Tämä on mahdollista, kun hän muistaa, että elämä ajassa on vain väliaikainen tila ja että elämä ajassa on ikuisuuteen verrattuna erittäin lyhyt.
Muukalaisena vieraalla maalla
Ihmisen ongelma on kiintyminen maailmaan niin, että iankaikkinen unohtuu. Tätä silmälläpitäen Jumala on suunnitellut ihmisen sisimpään muukalaisuuden tunteen. Se muistuttaa ihmistä, ettei hän ei ole tullut tänne jäädäkseen.
Raamattu vertaa elämää toistuvasti vieraalla maalla elämiseen. Selvästi tämä näkyy esimerkiksi termeistä, joita ihmisestä käytetään; ihmistä kutsutaan muun muassa muukalaiseksi, pyhiinvaeltajaksi, matkalaiseksi ja vierailijaksi.[ii] Daavid sanoi olevansa muukalainen täällä ajassa.[iii] Pietari kehotti elämään jumalanpelossa ”tätä muukalaisuuden aikaa”.[iv]
Monien ulkomailla asuvien suomalaisten suomalaisuus ja kotimaan identiteetti on voimakkaampi kuin kotimaassa asuvien. Raamatun viesti on, että myös ihmisten pitäisi tuntea samoin tässä maailmanajassa. Oikea kotimaamme on taivaassa.[v] Kun ihminen ymmärtää tämän, hän vapautuu pakosta saavuttaa kaikki tämän elämän aikana.
Raamattu vertaa kristittyjä myös suurlähettiläisiin.[vi] Jos ymmärrämme identiteettimme Jumalan valtakunnan lähettiläiksi maailmassa, niin meidän tulisi olla uskollisia sille, jonka lähettiläitä olemme. Samalla kun Raamattu muistuttaa ihmistä tämän muukalaisuudesta, kehottaa se pysymään erossa maailman himosta.[vii] Jumala on luonut maailman nautittavaksemme, mutta sen vääristynen menon kanssa ei pitäisi flirttailla.
Väliaikaisuuden ymmärtäminen tulisi radikaalisti vaikuttaa myös arvoihimme.
Kotka haluaa lentoon
Ne asiat, jotka näemme tänään, ovat huomenna menneet, kun taas ne asiat, jotka nyt ovat näkymättömiä, kestävät ikuisesti. Se että maa ei ole kotimme, selittää sen, miksi Jeesuksen seuraaja kohtaa vaikeuksia, surua ja jopa hylkäämistä maailman taholta. Samoin se näyttäisi selittävän myös sen, miksi jotkut lupaukset eivät näytä toteutuvan ja joihinkin rukouksiin ei näytä tulevan vastausta ja jotkut olosuhteet ovat meille epäreiluja.
Varjellakseen ihmisiä kiintymästä liikaa maailmaan, Jumala myös sallii epämiellyttävien asioiden tapahtumista – kaipuuta, joka ei koskaan tule tyydyttymään tällä puolen elämän ja kuoleman rajaa. Emme tule olemaan täydellisen onnellisia, koska meidän ei ole tarkoituskaan olla. Kala ei koskaan ole onnellinen kuivalla maalla, koska se on luotu veteen. Kotka ei ole onnellinen, ellei se saa lentää.
Ihmisinä olemme hetkittäin onnellisia täälläkin, mutta mikään ei riitä korvaamaan sitä, minkä Jumala on meille valmistanut. On virhe luulla, että Jumalan suunnitelma on antaa meille menestys vain tätä aikaa varten.
Kotona juhlitaan
Jumalan silmissä suurimmat sankarit eivät näyttäisi olevan niitä, jotka ovat saavuttaneet ajassa mainetta ja kunniaa, vaan ne jotka ovat eläneet ikuisuutta varten. Heistä Raamattu sanoo, että he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata ja että Jumala on rakentanut heitä varten kaupungin.[viii]
Vanha tarina kertoo amerikkalaisesta lähetyssaarnaajasta, joka oli viettänyt lähes koko elämänsä lähetystyössä. Hän oli palaamassa laivalla eläkkeelle kotimaahansa. Samassa laivassa matkusti Yhdysvaltojen presidentti. Laivan saapuessa satamaan suuri väkijoukko hurrasi, taputti, osoitti suosiotaan ja toivotti presidentin tervetuulleeksi maahansa. Samaan aikaan vanha lähetyssaarnaaja astui laivasta kenenkään huomaamatta. Surua ja suurta itsesääliä tuntien, hän kysyi: ”Eikö kukaan huomaa minua ja minun elämäntyötäni?” Silloin Jumala hellästi kuiskasi hänelle: ”Mutta lapseni, ethän sinä vielä ole kotona!”
Kun elämäämme tulee ongelmia ja ongelmat kaatuvat päällemme, epäilemme usein, onko uskovana eläminen täällä kaiken tämän arvoista. Muistakaamme silloin, että emme vielä ole kotona.
Ihmisen suurin onnettomuus ei ole kuolema, vaan elämä ilman sisältöä ja tarkoitusta.
Kirjallisuus:
Kilpeläinen, Irja: Sinun kanssasi surussa. Kirjapaja. 1989.
Warren, Rick: The Purpose Driven Life. Zondervan. 2002.
[i] 1. Piet. 1:24; Jes. 40:7; Ps. 37:20; Ps. 62:10; 144:4; Jaak. 4:14 ; Jes. 51:6.
[ii] Hepr. 11:13; Ps. 39:13; 2. Aik. 29:15:
[iii] Ps. 199:19;
[iv] 1. Piet. 1:17.
[v] Fil. 3:20.
[vi] 2. Kor. 5:20
[vii] Jaak. 4:4; 1. Piet. 2:11.
[viii] Hepr.11:13, 16.
Kaamoslampun äärellä!
Kolumni
KAAMOSLAMPUN ÄÄRELLÄ
Näinä aikoina Inarissa aurinko ei nouse lainkaan ja Helsingissäkin vain kuudeksi tunniksi. Ihmisiä vaivaa kaamosmasennus.
Itse olen jo kauan halunnut ostaa kaamoslampun. Haluan lampun, joka poistaa kaamoksen ja väsymyksen kuin taikaiskusta. Elätän mielikuvaa, jossa istun kaamoslapun äärellä ja imen sen energiaa suoraan käpyrauhaseeni 10000 luksin voimalla. Ihmisten ilmoille tullessani kasvoni loistavat kuin Mooseksen kasvot vuorikokemuksen jälkeen. Kaamoslamppu poistaa masennuksen, tuo herätyksen ja on ratkaisu kaikkiin ongelmiin!
Mikä laukaisee masennuksen? Kaamosko? Valolla lienee erityisen suuri merkitys aivojen mielitilan kannalta, mutta masennuksen syyt voivat olla paljon monimutkaisemmat. Joskus on mahdollista nimetä masennuksen laukaisija, mutta usein sen syy on aivan muu, kuin luultu aiheuttaja. Enemmän kuin rakenteellista vikaa, syy saattaa olla hyvinkin luonnollinen; tarvitsemme enemmän aikaa itsellemme, unta ja lepoa.
Masennus on kummallinen tila, josta ei voi lausua mitään yleispätevää selitystä. Silti siihen on suhtauduttava kaikella vakavuudella. Koska ihmiset ovat erilaisia, kokevat he myös erilaisia masennuksia. Toinen saattaa kokea olonsa kurjaksi vain muutaman päivän ajan, kun toinen taas lamaantuu viikoiksi. Olemme varmasti kaikki joskus olleet masentuneita. Tärkeää on murtaa myytti, jonka mukaan ihmisen tulisi aina kyetä hallitsemaan tunteensa. Jos tämä pitäisi paikkaansa, niin romahdus odottaa ennen pitkää parastakin suoriutujaa.
Pahimmillaan hyvääkin tarkoittavat kristityt saattavat syyllistää masentuneen vihjailemalla kaiken olevan kiinni siitä, kuinka paljon hänellä on uskoa ja hengen voimaa. Tämä aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja masennusta.
On hyvä tietää, että jos ihmisen hyvinvointi alkaa olla vaakalaudalla, niin silloin on apua etsittävä kaikista lähteistä. Uskovankaan ei pidä hävetä kääntyä lääkärin, psykoterapeutin tai sielunhoitajan puoleen. Tärkeintä on, että masentunut ei jää yksin, vaan hakee apua. Masennuksesta voi olla jopa hyötyä. Sillä voi olla tärkeä viesti ja se voi olla portti johonkin uuteen.
Tämä oli tällä erää viimeinen kolumnini. Sopimukseni Ristin Voiton kolumnistina päättyy tähän. Olen todella nauttinut kirjoittamisesta. Jokainen kolumni on syntynyt itsestään, eikä yhdenkään tekeminen ole tuottanut ahdistusta. Lehden välityksellä olen tunkeutunut lukijoiden olohuoneisiin, keittiöpöytiin ja iltahetkiin. Usein olen haastanut lukijat tyylillä, jossa varsinainen sanoma on kätketty rivien väliin. Monet ovat sen oivaltaneet ja jotkut eivät. Yhtä kaikki, olen saanut kolumneistani vain hyvää palautetta ja siksi pieni melankolia kalvaakin mieltäni. Uskon selviäväni tästä kaamoslampun avulla. Ostan sen alennusmyynnistä heti, kun kaamos on ohi!
Julkaistu RV-lehdessä
KAAMOSLAMPUN ÄÄRELLÄ
Näinä aikoina Inarissa aurinko ei nouse lainkaan ja Helsingissäkin vain kuudeksi tunniksi. Ihmisiä vaivaa kaamosmasennus.
Itse olen jo kauan halunnut ostaa kaamoslampun. Haluan lampun, joka poistaa kaamoksen ja väsymyksen kuin taikaiskusta. Elätän mielikuvaa, jossa istun kaamoslapun äärellä ja imen sen energiaa suoraan käpyrauhaseeni 10000 luksin voimalla. Ihmisten ilmoille tullessani kasvoni loistavat kuin Mooseksen kasvot vuorikokemuksen jälkeen. Kaamoslamppu poistaa masennuksen, tuo herätyksen ja on ratkaisu kaikkiin ongelmiin!
Mikä laukaisee masennuksen? Kaamosko? Valolla lienee erityisen suuri merkitys aivojen mielitilan kannalta, mutta masennuksen syyt voivat olla paljon monimutkaisemmat. Joskus on mahdollista nimetä masennuksen laukaisija, mutta usein sen syy on aivan muu, kuin luultu aiheuttaja. Enemmän kuin rakenteellista vikaa, syy saattaa olla hyvinkin luonnollinen; tarvitsemme enemmän aikaa itsellemme, unta ja lepoa.
Masennus on kummallinen tila, josta ei voi lausua mitään yleispätevää selitystä. Silti siihen on suhtauduttava kaikella vakavuudella. Koska ihmiset ovat erilaisia, kokevat he myös erilaisia masennuksia. Toinen saattaa kokea olonsa kurjaksi vain muutaman päivän ajan, kun toinen taas lamaantuu viikoiksi. Olemme varmasti kaikki joskus olleet masentuneita. Tärkeää on murtaa myytti, jonka mukaan ihmisen tulisi aina kyetä hallitsemaan tunteensa. Jos tämä pitäisi paikkaansa, niin romahdus odottaa ennen pitkää parastakin suoriutujaa.
Pahimmillaan hyvääkin tarkoittavat kristityt saattavat syyllistää masentuneen vihjailemalla kaiken olevan kiinni siitä, kuinka paljon hänellä on uskoa ja hengen voimaa. Tämä aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja masennusta.
On hyvä tietää, että jos ihmisen hyvinvointi alkaa olla vaakalaudalla, niin silloin on apua etsittävä kaikista lähteistä. Uskovankaan ei pidä hävetä kääntyä lääkärin, psykoterapeutin tai sielunhoitajan puoleen. Tärkeintä on, että masentunut ei jää yksin, vaan hakee apua. Masennuksesta voi olla jopa hyötyä. Sillä voi olla tärkeä viesti ja se voi olla portti johonkin uuteen.
Tämä oli tällä erää viimeinen kolumnini. Sopimukseni Ristin Voiton kolumnistina päättyy tähän. Olen todella nauttinut kirjoittamisesta. Jokainen kolumni on syntynyt itsestään, eikä yhdenkään tekeminen ole tuottanut ahdistusta. Lehden välityksellä olen tunkeutunut lukijoiden olohuoneisiin, keittiöpöytiin ja iltahetkiin. Usein olen haastanut lukijat tyylillä, jossa varsinainen sanoma on kätketty rivien väliin. Monet ovat sen oivaltaneet ja jotkut eivät. Yhtä kaikki, olen saanut kolumneistani vain hyvää palautetta ja siksi pieni melankolia kalvaakin mieltäni. Uskon selviäväni tästä kaamoslampun avulla. Ostan sen alennusmyynnistä heti, kun kaamos on ohi!
Julkaistu RV-lehdessä
Isi, kerro iltasatu!
Kolumni
ISI, KERRO ILTASATU!
Juoppoporukan iljettävä nauru ja örinä tunkeutui Joonan päähän. Sitä oli jatkunut jo noin neljä tuntia ja meno tuntui vain kiihtyvän. Joona yritti painaa tyynyä pään ympäri molemmille korville, mutta mikään ei auttanut. Se oli kuin helvetti olisi päässyt irti. Kello oli jo yksi yöllä, eikä unta ollut tullut vielä silmäystäkään. Joona oli jo kolme kertaa käynyt pyytämässä, että he lopettaisivat huutamisen ja lähtisivät kotiin.
Nyt Joonan mitta tuli täyteen. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja marssi olohuoneeseen, potkaisi keittiön oven auki ja huusi täyttä kurkkua: ”Turpa kiinni, mä en saa nukuttua, lähtekää jo kotiin!” Pöydällä ja lattialla oli kymmeniä viinapulloja, tupakista tullut savupilvi leijui katossa, pari tyyppiä makasi velttona lattialla. Lasittuneet ja sameat silmät tuijottivat Joonaa hölmistyneen näköisinä. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku sanoi: ”Mikä tuota poikaa oikein vaivaa?”
Samassa äiti nousi vihaisena ylös, tarttui Joonaa käsivarteen ja raahasi hänet huoneeseensa. Siellä poika sai kuulla kunniansa: ”Pitääkö sinun aina nolata meidät kaikkien ihmisten edessä? Älä enempää tule näyttämään naamaasi keittiöön. Nyt alat nukkumaan, hyvää yötä!” Ovi läimäytettiin kiinni ja valot sammutettiin. Kyyneleet alkoivat valua Joonan silmistä. Pientä poikaa pelotti. Pelon ja vihan sekaiset tunteet alkoivat velloa Joonan sisällä. Sisimmässään hän ajatteli: ”En kestä tätä enää, en halua olla täällä, minne muualle voisinkaan mennä? Tämä on yhtä helvettiä.”
Joona mietti millaista hänen luokkakavereillaan mahtoi olla. Pienessä päässä pyöri haavekuva onnellisesta perheestä, jossa aina iltaisin isä tai äiti kertoisi nukkumaan mentäessä iltasadun ja antaisi sitten lapsilleen hellän suukon otsalle. Joona ei muistanut, että hänelle olisi koskaan kerrottu iltasatua.
Juoppojen huuto keittiöstä alkoi jälleen voimistua. Joona käpertyi peittoonsa. Vielä muutamat hetket taistelua ja itkuiset silmät painuivat kiinni, väsymys voitti pienen miehen. Joona ei kuitenkaan ollut huoneessaan yksin. Enkelit lähetettiin kuivaamaan Joonan kyyneleet.
Tämä kertomus on elettyä elämää ja toistuu tänäkin iltana muodossa tai toisessa tuhansissa kodeissa. Liian monelta lapselta puuttuu turvallinen kasvuympäristö ja syli jossa voisi olla. Paljon on muutakin tuskaa. Liian paljon on riitaa, väkivaltaa ja avioeroja.
Tuoreen tutkimuksen mukaan maassamme yli viidennes 8–9-vuotiaista kärsii jonkinasteisista psyykkisistä häiriöistä. Noin 80 000 alle 15-vuotiasta lasta tarvitsee psyykkistä tukea, tutkimusta tai hoitoa. Pahimmillaan suomalaislapsilla on niin paha olla, että pako todellisuudesta psykoosin muodossa on ainoa mahdollinen ratkaisu.
Turvallinen ja rakastava perhe alkaa olla luksusta itsekkäässä ajassamme. Mitä jos tänä iltana menisit lapsesi viereen ja kertoisit hänelle iltasadun? Mihinkään tärkeämpään et voi aikaasi antaa!
Julkaistu RV-lehdessä
ISI, KERRO ILTASATU!
Juoppoporukan iljettävä nauru ja örinä tunkeutui Joonan päähän. Sitä oli jatkunut jo noin neljä tuntia ja meno tuntui vain kiihtyvän. Joona yritti painaa tyynyä pään ympäri molemmille korville, mutta mikään ei auttanut. Se oli kuin helvetti olisi päässyt irti. Kello oli jo yksi yöllä, eikä unta ollut tullut vielä silmäystäkään. Joona oli jo kolme kertaa käynyt pyytämässä, että he lopettaisivat huutamisen ja lähtisivät kotiin.
Nyt Joonan mitta tuli täyteen. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja marssi olohuoneeseen, potkaisi keittiön oven auki ja huusi täyttä kurkkua: ”Turpa kiinni, mä en saa nukuttua, lähtekää jo kotiin!” Pöydällä ja lattialla oli kymmeniä viinapulloja, tupakista tullut savupilvi leijui katossa, pari tyyppiä makasi velttona lattialla. Lasittuneet ja sameat silmät tuijottivat Joonaa hölmistyneen näköisinä. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku sanoi: ”Mikä tuota poikaa oikein vaivaa?”
Samassa äiti nousi vihaisena ylös, tarttui Joonaa käsivarteen ja raahasi hänet huoneeseensa. Siellä poika sai kuulla kunniansa: ”Pitääkö sinun aina nolata meidät kaikkien ihmisten edessä? Älä enempää tule näyttämään naamaasi keittiöön. Nyt alat nukkumaan, hyvää yötä!” Ovi läimäytettiin kiinni ja valot sammutettiin. Kyyneleet alkoivat valua Joonan silmistä. Pientä poikaa pelotti. Pelon ja vihan sekaiset tunteet alkoivat velloa Joonan sisällä. Sisimmässään hän ajatteli: ”En kestä tätä enää, en halua olla täällä, minne muualle voisinkaan mennä? Tämä on yhtä helvettiä.”
Joona mietti millaista hänen luokkakavereillaan mahtoi olla. Pienessä päässä pyöri haavekuva onnellisesta perheestä, jossa aina iltaisin isä tai äiti kertoisi nukkumaan mentäessä iltasadun ja antaisi sitten lapsilleen hellän suukon otsalle. Joona ei muistanut, että hänelle olisi koskaan kerrottu iltasatua.
Juoppojen huuto keittiöstä alkoi jälleen voimistua. Joona käpertyi peittoonsa. Vielä muutamat hetket taistelua ja itkuiset silmät painuivat kiinni, väsymys voitti pienen miehen. Joona ei kuitenkaan ollut huoneessaan yksin. Enkelit lähetettiin kuivaamaan Joonan kyyneleet.
Tämä kertomus on elettyä elämää ja toistuu tänäkin iltana muodossa tai toisessa tuhansissa kodeissa. Liian monelta lapselta puuttuu turvallinen kasvuympäristö ja syli jossa voisi olla. Paljon on muutakin tuskaa. Liian paljon on riitaa, väkivaltaa ja avioeroja.
Tuoreen tutkimuksen mukaan maassamme yli viidennes 8–9-vuotiaista kärsii jonkinasteisista psyykkisistä häiriöistä. Noin 80 000 alle 15-vuotiasta lasta tarvitsee psyykkistä tukea, tutkimusta tai hoitoa. Pahimmillaan suomalaislapsilla on niin paha olla, että pako todellisuudesta psykoosin muodossa on ainoa mahdollinen ratkaisu.
Turvallinen ja rakastava perhe alkaa olla luksusta itsekkäässä ajassamme. Mitä jos tänä iltana menisit lapsesi viereen ja kertoisit hänelle iltasadun? Mihinkään tärkeämpään et voi aikaasi antaa!
Julkaistu RV-lehdessä
Kastekysymyksen kiertelyä
Kolumni
KASTEKYSYMYKSEN KIERTELYÄ
Saarnasin helluntaina radiossa Pyhästä Hengestä ja vesikasteesta. Sain yllättävästi negatiivisen palautteen kasteasian liian selkeästä esilläpidosta.
Radiossa ja mediassa on selkeät pelisäännöt. Hyviin ekumeenisiin tapoihin nimittäin kuuluu toisten näkemysten kunnioittaminen, eikä niitä tulisi julkisesti herjata. Ekumeniaa ei voi kuitenkaan olla ilman selvää tietoisuutta siitä, kuinka itse uskoo, eikä sitä tulisi pitää salassa.
Helluntailaisen vai pitäisikö sanoa raamatullisen kasteasian esilläpito, ei ole kritiikkiä luterilaista kirkkoa kohtaan! Tässä hengessä ymmärrän asian myös päinvastoin. Lapsikasteen esilläpito ei myöskään ole kritiikkiä helluntaiseurakuntia vastaan. Kastekysymyksen kiertely sen sijaan on yksi syy seurakuntiemme kasvamattomuuteen ja ihmisten epätietoisuuteen. Kääntymyksiä onneksi vielä tapahtuu, mutta koska seurakuntiemme jäsenyyteen liitytään juuri kasteen kautta moni uskoon tullut jää ulkopuolelle. Tästäkin syystä kasteasia pitäisi jatkuvasti olla esillä.
Häiriintyykö yhteiskristillinen työ, jos pidämme kasteen esillä? Yhteistyöni pappien, kirkkoherrojen ja muiden seurakuntien työntekijöiden kanssa ei ole koskaan kompastunut kastekysymykseen. Ekumeniahan perustuu luottamukseen, eikä sitä voi olla ilman selkeää omaa teologiaa. Tuntuisi ainoastaan kummalliselta, jos en helluntailaisena selkeästi seisoisi omien näkemysteni takana. Ehkä juuri sen takia voimmekin tehdä yhteistyötä ja kunnioittaa toisiamme. Yhteistyötä ei voi rakentaa, ellei ensin itse selkeästi tiedä mihin ja miten uskoo. Rakastan kristittyjen yhteyttä koko sydämestäni ja myös niitä, jotka näkevät asiat eri tavalla. Samalla iloitsen niistä, jotka voivat tuntea vastavuoroisesti yhteyttä kanssani.
Kastekokousten tulisi olla julkisia ja niissä tulisi mahdollisimman selkeästi kerrata raamatullisen kasteen perusteet. Jokaisen helluntailaisen työntekijän ja pastorin tulisi myös selkeästi sisäistää raamatullinen kaste. Heidän tulisi kyetä opettamaan sitä ja ohjaamaan kaikki uskoon tulleet viivyttelemättä kasteelle.
Itse tulin uskoon 12-vuotiaana ja halusin heti perusteellisesti selvittää kastekysymyksen. En tyytynyt yleiseen opetukseen, vaan soitin seurakunnan pastorille ja pyysin häntä opettamaan sen minulle henkilökohtaisesti. Pastori ajoi 160 kilometriä vain tullakseen kertomaan kasteesta pienelle pojalle. Vasta nyt ymmärrän uhrauksen. Olin elänyt suhteellisen siivoa elämää, mutta muistan monien vanhempien kuivanneen silmänurkkiaan, kun kastekokouksessa todistin ja tunnustin julkisesti tehneeni syntiä ja halusin jättää entisen elämän kasteen hautaan ja nousta sieltä kastettuna Jeesukseen Kristukseen. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun minut yhdessä veljeni ja parinkymmenen muun kanssa kastettiin Seinäjoen Vapaakirkossa.
On aika ryhdistyä, kerrata Jeesuksen asettaman kasteen merkitys ja olla rohkeasti helluntailainen! Siinä ei ole mitään hävettävää!
Julkaistu RV-lehdessä
KASTEKYSYMYKSEN KIERTELYÄ
Saarnasin helluntaina radiossa Pyhästä Hengestä ja vesikasteesta. Sain yllättävästi negatiivisen palautteen kasteasian liian selkeästä esilläpidosta.
Radiossa ja mediassa on selkeät pelisäännöt. Hyviin ekumeenisiin tapoihin nimittäin kuuluu toisten näkemysten kunnioittaminen, eikä niitä tulisi julkisesti herjata. Ekumeniaa ei voi kuitenkaan olla ilman selvää tietoisuutta siitä, kuinka itse uskoo, eikä sitä tulisi pitää salassa.
Helluntailaisen vai pitäisikö sanoa raamatullisen kasteasian esilläpito, ei ole kritiikkiä luterilaista kirkkoa kohtaan! Tässä hengessä ymmärrän asian myös päinvastoin. Lapsikasteen esilläpito ei myöskään ole kritiikkiä helluntaiseurakuntia vastaan. Kastekysymyksen kiertely sen sijaan on yksi syy seurakuntiemme kasvamattomuuteen ja ihmisten epätietoisuuteen. Kääntymyksiä onneksi vielä tapahtuu, mutta koska seurakuntiemme jäsenyyteen liitytään juuri kasteen kautta moni uskoon tullut jää ulkopuolelle. Tästäkin syystä kasteasia pitäisi jatkuvasti olla esillä.
Häiriintyykö yhteiskristillinen työ, jos pidämme kasteen esillä? Yhteistyöni pappien, kirkkoherrojen ja muiden seurakuntien työntekijöiden kanssa ei ole koskaan kompastunut kastekysymykseen. Ekumeniahan perustuu luottamukseen, eikä sitä voi olla ilman selkeää omaa teologiaa. Tuntuisi ainoastaan kummalliselta, jos en helluntailaisena selkeästi seisoisi omien näkemysteni takana. Ehkä juuri sen takia voimmekin tehdä yhteistyötä ja kunnioittaa toisiamme. Yhteistyötä ei voi rakentaa, ellei ensin itse selkeästi tiedä mihin ja miten uskoo. Rakastan kristittyjen yhteyttä koko sydämestäni ja myös niitä, jotka näkevät asiat eri tavalla. Samalla iloitsen niistä, jotka voivat tuntea vastavuoroisesti yhteyttä kanssani.
Kastekokousten tulisi olla julkisia ja niissä tulisi mahdollisimman selkeästi kerrata raamatullisen kasteen perusteet. Jokaisen helluntailaisen työntekijän ja pastorin tulisi myös selkeästi sisäistää raamatullinen kaste. Heidän tulisi kyetä opettamaan sitä ja ohjaamaan kaikki uskoon tulleet viivyttelemättä kasteelle.
Itse tulin uskoon 12-vuotiaana ja halusin heti perusteellisesti selvittää kastekysymyksen. En tyytynyt yleiseen opetukseen, vaan soitin seurakunnan pastorille ja pyysin häntä opettamaan sen minulle henkilökohtaisesti. Pastori ajoi 160 kilometriä vain tullakseen kertomaan kasteesta pienelle pojalle. Vasta nyt ymmärrän uhrauksen. Olin elänyt suhteellisen siivoa elämää, mutta muistan monien vanhempien kuivanneen silmänurkkiaan, kun kastekokouksessa todistin ja tunnustin julkisesti tehneeni syntiä ja halusin jättää entisen elämän kasteen hautaan ja nousta sieltä kastettuna Jeesukseen Kristukseen. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun minut yhdessä veljeni ja parinkymmenen muun kanssa kastettiin Seinäjoen Vapaakirkossa.
On aika ryhdistyä, kerrata Jeesuksen asettaman kasteen merkitys ja olla rohkeasti helluntailainen! Siinä ei ole mitään hävettävää!
Julkaistu RV-lehdessä
Liukuhihnakristillisyyttä
Kolumni
LIUKUHIHNAKRISTILLISYYTTÄ
Joukkoliikennevälineissä on joidenkin mielestä mukava lueskella ilmaisjakelulehtiä. Tämä jo ihan senkin vuosi, että sen kustannuksella ei tarvitse ottaa katsekontaktia kanssamatkustajaan, saatikka sitten jutella henkeviä.
Noissa lehdissä minua on viimeaikoina kiinnostanut palstat, joihin kuka tahansa voi lähettää tekstiviestin julkaistavaksi. Viimeksi silmiini osui viesti: ”Pidän Jeesuksesta, mutta hänen fani-klubinsa ahdistaa.”
Joskus se vain harmittaa ja ahdistaa jopa klubia itseänsä, että ihmiset luokittelevat meidät yhdeksi samankaltaiseksi massaksi. Ahdistuksen syy lienee siinä, että olemme unohtaneet katsoa peiliin. Olemme itse antaneet itsestämme sen kuvan, joka ihmisillä meistä on.
Uskovaisten käyttäytymismallit ovat valitettavasti hyvin ennalta arvattavissa. Media tietää etukäteen, miten uskovaiset vastaavat eettis-moraalisiin kysymyksiin ja siksi he vievät meitä, kuin kuoriämpäriä. Kuohuntaa on helppo nostattaa. Se lienee sosiologiaa.
Jeesuksen opetukset kääntävät nämä käsitykset päälaelleen ja lyövät äimistelijät ällikällä. Siksi nyt jos koskaan tarvittaisiin erilaisuutta, radikalismia, sellaista kuin Jeesuksella oli!
Jeesus tuskin edelleenkään käyttäytyisi niin, kuin media tai kirkonmiehet odottaisivat hänen käyttäytyvän.
Seurakuntaelämään ja kristilliseen käyttäytymiseen on siis valitettavasti pesiytynyt piirre, jota voisi nimittää liukuhihnakristillisyydeksi. Sen mukaan kaikkien uskovaisten pitäisi olla samanlaisia tai ainakin sellaisia, kun mielikuvamme uskovasta on. Kaikilla pitäisi olla samankaltaiset puheet, käyttäytyminen ja mieltymykset. Tästä juuri kukaan ei uskalla poiketa, vaikka juuri sitä tämä maailma tarvitsisikin.
Vaikka tusinatuotteiden tekeminen seurakunnassa vie aina metsään, niin silti siihen on aina ollut kiusaus. Sen takia Paavali jyrisikin korinttolaisille ja varoitti heitä luokittelemasta toisiaan inhimilliseltä kannalta.
Emme ehkä ole vieläkään ymmärtäneet erilaisuuden siunausta ja siinä piilevää voimavaraa. Jumala on rikas luoja ja istutti meihin miljoonia erilaisia geenejä. Olisi siis hulluutta ja jopa luonnonvastaista vaatia, että meidän tulisi olla samanlaisia.
Jumala ei siis ole mikään yksioikoinen ja tylsä hampurilaisketjuyrittäjä, joka syytää uunistaan vain samanlaisia burgereita!
Meille helluntaipastoreillekin voi olla hätkähdyttävää huomata, että Jumalan sydän etsii erilaista ratkaisua. Meitä ei pitäisi haitata se, että seurakuntalaisemme ovat erilaisia ja jotkut heistä näyttävät kulkevat omia polkujaan. Jumalan voima vahvistaa heidän askeleensa ja he tuovat mukanaan luovuuden siunauksen.
Kuolettava ja masentava samankaltaisuus on lähtöisin ihmisistä, joilla on ahdas käsityskyky Jumalan suuruudesta.
Jos aiomme olla uskottavia kristittyjä ulospäin, meidän tulisi uskaltaa olla erilaisia. Perinteet ja rakenteet natisevat sen edessä, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole!
Julkaistu RV-lehdessä
LIUKUHIHNAKRISTILLISYYTTÄ
Joukkoliikennevälineissä on joidenkin mielestä mukava lueskella ilmaisjakelulehtiä. Tämä jo ihan senkin vuosi, että sen kustannuksella ei tarvitse ottaa katsekontaktia kanssamatkustajaan, saatikka sitten jutella henkeviä.
Noissa lehdissä minua on viimeaikoina kiinnostanut palstat, joihin kuka tahansa voi lähettää tekstiviestin julkaistavaksi. Viimeksi silmiini osui viesti: ”Pidän Jeesuksesta, mutta hänen fani-klubinsa ahdistaa.”
Joskus se vain harmittaa ja ahdistaa jopa klubia itseänsä, että ihmiset luokittelevat meidät yhdeksi samankaltaiseksi massaksi. Ahdistuksen syy lienee siinä, että olemme unohtaneet katsoa peiliin. Olemme itse antaneet itsestämme sen kuvan, joka ihmisillä meistä on.
Uskovaisten käyttäytymismallit ovat valitettavasti hyvin ennalta arvattavissa. Media tietää etukäteen, miten uskovaiset vastaavat eettis-moraalisiin kysymyksiin ja siksi he vievät meitä, kuin kuoriämpäriä. Kuohuntaa on helppo nostattaa. Se lienee sosiologiaa.
Jeesuksen opetukset kääntävät nämä käsitykset päälaelleen ja lyövät äimistelijät ällikällä. Siksi nyt jos koskaan tarvittaisiin erilaisuutta, radikalismia, sellaista kuin Jeesuksella oli!
Jeesus tuskin edelleenkään käyttäytyisi niin, kuin media tai kirkonmiehet odottaisivat hänen käyttäytyvän.
Seurakuntaelämään ja kristilliseen käyttäytymiseen on siis valitettavasti pesiytynyt piirre, jota voisi nimittää liukuhihnakristillisyydeksi. Sen mukaan kaikkien uskovaisten pitäisi olla samanlaisia tai ainakin sellaisia, kun mielikuvamme uskovasta on. Kaikilla pitäisi olla samankaltaiset puheet, käyttäytyminen ja mieltymykset. Tästä juuri kukaan ei uskalla poiketa, vaikka juuri sitä tämä maailma tarvitsisikin.
Vaikka tusinatuotteiden tekeminen seurakunnassa vie aina metsään, niin silti siihen on aina ollut kiusaus. Sen takia Paavali jyrisikin korinttolaisille ja varoitti heitä luokittelemasta toisiaan inhimilliseltä kannalta.
Emme ehkä ole vieläkään ymmärtäneet erilaisuuden siunausta ja siinä piilevää voimavaraa. Jumala on rikas luoja ja istutti meihin miljoonia erilaisia geenejä. Olisi siis hulluutta ja jopa luonnonvastaista vaatia, että meidän tulisi olla samanlaisia.
Jumala ei siis ole mikään yksioikoinen ja tylsä hampurilaisketjuyrittäjä, joka syytää uunistaan vain samanlaisia burgereita!
Meille helluntaipastoreillekin voi olla hätkähdyttävää huomata, että Jumalan sydän etsii erilaista ratkaisua. Meitä ei pitäisi haitata se, että seurakuntalaisemme ovat erilaisia ja jotkut heistä näyttävät kulkevat omia polkujaan. Jumalan voima vahvistaa heidän askeleensa ja he tuovat mukanaan luovuuden siunauksen.
Kuolettava ja masentava samankaltaisuus on lähtöisin ihmisistä, joilla on ahdas käsityskyky Jumalan suuruudesta.
Jos aiomme olla uskottavia kristittyjä ulospäin, meidän tulisi uskaltaa olla erilaisia. Perinteet ja rakenteet natisevat sen edessä, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole!
Julkaistu RV-lehdessä
Epävarmuuden sietämätön keveys
Kolumni
EPÄVARMUUDEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS
Istuin Vuosaaren ylä-asteen tiedotustilaisuudessa, jossa kouluun pyrkivien oppilaiden vanhemmille esiteltiin koulua ja koulun päämääriä. Diaesityksen yksi lause jäi jyskyttämään päähäni moukarin tavoin: ”Pyrimme kasvattamaan oppilaita kohtaamaan maailman yleisen epävarmuuden”! Asia on siitä saakka puhutellut minua. Kuinka me kasvatamme seurakuntalaisemme?
Helluntailaisille on tullut tavaksi päästä ikävistä asioista eroon. Oli se sitten vastoinkäyminen, koettelemus, sairaus tai mikä tahansa epämiellyttävä asia, se on voitettava! Olemme hengellisen sodankäynnin spesialisteja. Jos joku ahdistaa, niin pyydämme esirukousta. Jos jossain kolottaa, pyydämme parantumista. Jos joku ovi ei aukene, niin menemme siitä läpi vaikka avaimenreiästä. Se on vahvuutemme. Olemme voittoisaa väkeä!
Entä kääntöpuoli? Olemmeko näin kasvattamassa kansaa, joka ei kestä epävarmuutta? Ihmisiä, jotka eivät pysy pystyssä vaikeuksien tullen. Elämme yhä epävarmemmassa maailmassa ja kohta kaikkeen ei olekaan hengellistä vastausta. Kestämmekö tämän sietämättömän epävarmuuden?
Meille maailman ei pitäisi olla liian kaksinapainen. Olemme joskus lähellä luisua eräänlaiseen dualismiin, jossa meille on vain joko hyviä tai pahoja asioita. Kaikki koettelemus ei sittenkään voi olla pahasta. Emme voi kääntää selkäämme kaikelle. Emme voi loppuun asti odottaa edes parantuvamme kaikista sairauksista, sillä tulee aika, jolloin myös kuolema tulee osaksemme ja ainakin sen kerran joudumme antautumaan inhimilliseen heikkouteen.
Heikkouden tunnustaminen ei tee meistä häviäjiä, vaan se tekee meistä ihmisiä ja ihmisiähän meidän juuri tulisi ollakin. Jeesuskin oli täysin ihminen, eikä se ei tehnyt hänestä yhtään heikompaa Jumalaa. Olemmeko unohtaneet, että hänen opetuksensa tähtäsivät juuri siihen, että hän ei halunnut ottaa meitä pois maailmasta, vaan elämään siinä? Hän lupasi kuitenkin aina olla meidän kanssamme, jopa aina maailman loppuun saakka.
Saattaa tulla asioita, joihin edes meillä helluntailaisilla ei ole vastausta. Sellainen saattaisi olla vaikka esimerkiksi maailmanlaajuinen pandemia, maanjäristys tai tsunami. Kuinka olemme valmentaneet seurakuntalaisemme kohtaamaan yhä epävarmemman maailman? Mielestäni juuri meidän tulisi olla valmiita moninaisiin koettelemuksiin. Jos missä niin seurakunnassa tulisi olla täysi varmuus siitä, että mikään ei voi järkyttää meitä pois varmalta perustukselta!
Meidän tulisi olla valo synkkinä aikoina, eikä käpertyä kuoreemme tai pyrkiä pois vaikeuksien keskeltä. Vaikka ihmiset pelkäisivät menehtyäkseen sitä, mikä maanpiiriä kohtaa, niin sen ei pitäisi tarttua Jumalan seurakuntaan. Vaikka kaikki horjuisi, niin Herran sana ei horju!
Jeesuksen vastaus pelokkaalle ihmisille ei kuitenkaan aina ole toivottu. Hän ei välttämättä heti tempaa meitä pois vaikeuksien keskeltä vaan sanoo: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen.”
Julkaistu RV-lehdessä
EPÄVARMUUDEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS
Istuin Vuosaaren ylä-asteen tiedotustilaisuudessa, jossa kouluun pyrkivien oppilaiden vanhemmille esiteltiin koulua ja koulun päämääriä. Diaesityksen yksi lause jäi jyskyttämään päähäni moukarin tavoin: ”Pyrimme kasvattamaan oppilaita kohtaamaan maailman yleisen epävarmuuden”! Asia on siitä saakka puhutellut minua. Kuinka me kasvatamme seurakuntalaisemme?
Helluntailaisille on tullut tavaksi päästä ikävistä asioista eroon. Oli se sitten vastoinkäyminen, koettelemus, sairaus tai mikä tahansa epämiellyttävä asia, se on voitettava! Olemme hengellisen sodankäynnin spesialisteja. Jos joku ahdistaa, niin pyydämme esirukousta. Jos jossain kolottaa, pyydämme parantumista. Jos joku ovi ei aukene, niin menemme siitä läpi vaikka avaimenreiästä. Se on vahvuutemme. Olemme voittoisaa väkeä!
Entä kääntöpuoli? Olemmeko näin kasvattamassa kansaa, joka ei kestä epävarmuutta? Ihmisiä, jotka eivät pysy pystyssä vaikeuksien tullen. Elämme yhä epävarmemmassa maailmassa ja kohta kaikkeen ei olekaan hengellistä vastausta. Kestämmekö tämän sietämättömän epävarmuuden?
Meille maailman ei pitäisi olla liian kaksinapainen. Olemme joskus lähellä luisua eräänlaiseen dualismiin, jossa meille on vain joko hyviä tai pahoja asioita. Kaikki koettelemus ei sittenkään voi olla pahasta. Emme voi kääntää selkäämme kaikelle. Emme voi loppuun asti odottaa edes parantuvamme kaikista sairauksista, sillä tulee aika, jolloin myös kuolema tulee osaksemme ja ainakin sen kerran joudumme antautumaan inhimilliseen heikkouteen.
Heikkouden tunnustaminen ei tee meistä häviäjiä, vaan se tekee meistä ihmisiä ja ihmisiähän meidän juuri tulisi ollakin. Jeesuskin oli täysin ihminen, eikä se ei tehnyt hänestä yhtään heikompaa Jumalaa. Olemmeko unohtaneet, että hänen opetuksensa tähtäsivät juuri siihen, että hän ei halunnut ottaa meitä pois maailmasta, vaan elämään siinä? Hän lupasi kuitenkin aina olla meidän kanssamme, jopa aina maailman loppuun saakka.
Saattaa tulla asioita, joihin edes meillä helluntailaisilla ei ole vastausta. Sellainen saattaisi olla vaikka esimerkiksi maailmanlaajuinen pandemia, maanjäristys tai tsunami. Kuinka olemme valmentaneet seurakuntalaisemme kohtaamaan yhä epävarmemman maailman? Mielestäni juuri meidän tulisi olla valmiita moninaisiin koettelemuksiin. Jos missä niin seurakunnassa tulisi olla täysi varmuus siitä, että mikään ei voi järkyttää meitä pois varmalta perustukselta!
Meidän tulisi olla valo synkkinä aikoina, eikä käpertyä kuoreemme tai pyrkiä pois vaikeuksien keskeltä. Vaikka ihmiset pelkäisivät menehtyäkseen sitä, mikä maanpiiriä kohtaa, niin sen ei pitäisi tarttua Jumalan seurakuntaan. Vaikka kaikki horjuisi, niin Herran sana ei horju!
Jeesuksen vastaus pelokkaalle ihmisille ei kuitenkaan aina ole toivottu. Hän ei välttämättä heti tempaa meitä pois vaikeuksien keskeltä vaan sanoo: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen.”
Julkaistu RV-lehdessä
Kauppakeskushelvetissä
Kolumni
KAUPPAKESKUSHELVETISSÄ!
Niitä syntyy ihmisten kiusaksi kaikkialle, kuin sieniä sateella. Kuluttajat kuhisevat niiden ympärillä, kuin herhiläiset hunajassa. Joskus kappakeskuksen ihmismassaan sulloutuneena olen ajatellut, että jos länsimaisen ihmisen helvetti olisi maan päällä, niin ovi sinne löytyisi kauppakeskuksesta.
Voima joka useimmiten minut sinne vie, on vaimoni. Minun olisi parasta aina olla valmiina lähtöön. Valitettavaa vain on, että naamastani niin kovin helposti näkyy kiinnostuksen puute. Olen kyllä opetellut sitä. Haluaisin olla hyvä shoppailija, kiinnostunut kuluttaja, joka penkoo, tutkii ja arvioi eri tuotteiden ominaisuuksia. Melkein aina epäonnistun siinä.
Silloin tällöin vaimoni haluaa lähteä Ikeaan ”rentoutumaan.” Kun lähestymme ostosparatiisin täpötäysiä parkkialueita, niin minä muutun pahanilman linnuksi ja tuhisen itsekseni: ”ihmismassasta päätellen täällä vissiin jaetaan ilmaisia huonekaluja!”
Herkkiä tilanteita ovat ne, kun minun pitäisi olla makutuomarina vaimolleni tämän vaateostoksilla. Arvioitaessa vaatekappaleiden istuvuutta on sanat aseteltava todella tarkasti. Useimmiten kompastun niissä ja tunnelma kiristyy turhan tiiviiksi. Suuri virhe, on kun vaimoni kysyy minulta jotain, enkä kuule häntä. Nojailen kädet puuskassa jotakin rekkiä vasten.
Mutta eipä hätiä mitiä! Olen kyllä seuraillut muidenkin pariskuntien käyttäytymistä. Olen naureskellut partoihini katsellessani joidenkin riitelevän, milloin mistäkin. Ulkopuolelta se näyttää tosi koomiselta, mutta samalla pahalta. Miksi niin pienten asioiden, kuin tavaroiden takia pitäisi riidellä?
Monet tuotteet ovat minulle ihan hyviä siihen saakka, kunnes niiden hintalappu tulee esiin. Olen joutunut aika epäedulliseen valoon, kun olen yrittänyt perustella vaimolleni tai lapsilleni, miksi joku halvempi tuote olisi parempi, kuin kalliimpi.
Minulle on usein tuottanut vaikeuksia käsittää, mitä kaikki ihmiset hakevat juuri samasta paikasta samaan aikaan? Olen usein etsinyt parkkipaikkaa yli puolituntia, vain päästäkseni sisään tuhlaamaan rahani. Vielä useammin olen kuin ulkopuolisena, kuin katosta leijuvana henkenä katsellut ihmisten hysteerisyyttä ja ajatellut heidän olevan kuin sätkynukkeja, joita markkinavoimat nykivät näkymättömistä naruistaan. Heitä katsellessani luulen olevani erilainen. Luulen olevani viisas ihminen. Tiedän toisten olevan mainonnan uhreja. Katson huvittuneena ja säälivänä naisparkaa, joka penkoo alennuskoria sellaisella vimmalla, kuin olisi etsimässä aarretta sen uumenista. Onneksi minä en ole sellainen!
Säpsähdän, kun mieleeni muistuu Jeesuksen vertaus itseään täynnä olevasta fariseuksesta: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, jne. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” Jeesus sanoi: ”Publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.”
Toiset lähtevät onnellisina koteihinsa ostoksiensa kera, minä en!
Julkaistu RV-lehdessä
KAUPPAKESKUSHELVETISSÄ!
Niitä syntyy ihmisten kiusaksi kaikkialle, kuin sieniä sateella. Kuluttajat kuhisevat niiden ympärillä, kuin herhiläiset hunajassa. Joskus kappakeskuksen ihmismassaan sulloutuneena olen ajatellut, että jos länsimaisen ihmisen helvetti olisi maan päällä, niin ovi sinne löytyisi kauppakeskuksesta.
Voima joka useimmiten minut sinne vie, on vaimoni. Minun olisi parasta aina olla valmiina lähtöön. Valitettavaa vain on, että naamastani niin kovin helposti näkyy kiinnostuksen puute. Olen kyllä opetellut sitä. Haluaisin olla hyvä shoppailija, kiinnostunut kuluttaja, joka penkoo, tutkii ja arvioi eri tuotteiden ominaisuuksia. Melkein aina epäonnistun siinä.
Silloin tällöin vaimoni haluaa lähteä Ikeaan ”rentoutumaan.” Kun lähestymme ostosparatiisin täpötäysiä parkkialueita, niin minä muutun pahanilman linnuksi ja tuhisen itsekseni: ”ihmismassasta päätellen täällä vissiin jaetaan ilmaisia huonekaluja!”
Herkkiä tilanteita ovat ne, kun minun pitäisi olla makutuomarina vaimolleni tämän vaateostoksilla. Arvioitaessa vaatekappaleiden istuvuutta on sanat aseteltava todella tarkasti. Useimmiten kompastun niissä ja tunnelma kiristyy turhan tiiviiksi. Suuri virhe, on kun vaimoni kysyy minulta jotain, enkä kuule häntä. Nojailen kädet puuskassa jotakin rekkiä vasten.
Mutta eipä hätiä mitiä! Olen kyllä seuraillut muidenkin pariskuntien käyttäytymistä. Olen naureskellut partoihini katsellessani joidenkin riitelevän, milloin mistäkin. Ulkopuolelta se näyttää tosi koomiselta, mutta samalla pahalta. Miksi niin pienten asioiden, kuin tavaroiden takia pitäisi riidellä?
Monet tuotteet ovat minulle ihan hyviä siihen saakka, kunnes niiden hintalappu tulee esiin. Olen joutunut aika epäedulliseen valoon, kun olen yrittänyt perustella vaimolleni tai lapsilleni, miksi joku halvempi tuote olisi parempi, kuin kalliimpi.
Minulle on usein tuottanut vaikeuksia käsittää, mitä kaikki ihmiset hakevat juuri samasta paikasta samaan aikaan? Olen usein etsinyt parkkipaikkaa yli puolituntia, vain päästäkseni sisään tuhlaamaan rahani. Vielä useammin olen kuin ulkopuolisena, kuin katosta leijuvana henkenä katsellut ihmisten hysteerisyyttä ja ajatellut heidän olevan kuin sätkynukkeja, joita markkinavoimat nykivät näkymättömistä naruistaan. Heitä katsellessani luulen olevani erilainen. Luulen olevani viisas ihminen. Tiedän toisten olevan mainonnan uhreja. Katson huvittuneena ja säälivänä naisparkaa, joka penkoo alennuskoria sellaisella vimmalla, kuin olisi etsimässä aarretta sen uumenista. Onneksi minä en ole sellainen!
Säpsähdän, kun mieleeni muistuu Jeesuksen vertaus itseään täynnä olevasta fariseuksesta: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, jne. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” Jeesus sanoi: ”Publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.”
Toiset lähtevät onnellisina koteihinsa ostoksiensa kera, minä en!
Julkaistu RV-lehdessä
Mitä toivot sinusta muistettavan?
Kolumni
Mitä toivot sinusta muistettavan?
Ihmisellä on luontainen tarve jättää jälkeensä jonkinlainen perintö. Joko henkinen tai aineellinen. Siihen sisältyy vilpitön tarve testamentata jotain, mistä toisille olisi hyötyä. Siihen saattaa sisältyä myös halu tulla muistetuksi.
Mistä toivot, että sinut muistetaan?
Tavallisesti vanhemmat ovat huolissaan tulevista sukupolvista. Tänään nuoremmat ovat huolissaan väistyvistä. Poikien ja tyttärien on vaikea katsoa sitä perintöä, jonka isät ja äidit ovat heille jättämässä. Se on ristiriitainen perintö.
Ihminen voi saada elämässään paljon aikaan. Hän voi saavuttaa maat ja maan ääret. Hän voi ostaa maat ja mannut. Hän voi tienata omaisuuden ja lahjoittaa sen köyhille. Hän voi esiintyä hyväntekijänä. Kokonaan toinen asia on, mistä hänet muistetaan. Joskus vuosikymmenten ponnistelut voivat hautautua hiekkaan vain yhden pienen virheen tähden. Elämä voi pahimmillaan olla todella epäreilua.
On surullista, että presidentti Clintonia ei muisteta hänen merkittävistä saavutuksistaan, arvosanoistaan ja hyvin hoidetusta ulkopolitiikasta, vaan lankeemuksestaan. Harmillista on, että Mika Myllylää ei ensimmäiseksi muisteta saavutetuista voitoista, vaan dopingista. Ihmistirkistelijää kiinnostaa enemmän luonne, kuin lahjat. Monet urheilijat olisivat jääneet muistoon, jos he olisivat lopettaneet silloin, kun he olivat vielä huipulla. Jotkut halusivat kaiken, mutta eivät saaneet mitään. Toiset luulivat saavansa vielä lisää, mutta tavoittelivat tavoittamattomia. Jotkut taas kurottivat liian pitkälle.
Mistä toivot, että sinut muistetaan?
Meistä ketään ei tulla muistamaan suorituksistamme; kuinka paljon saimme aikaan, montako sielua voitimme, montako virkaa hoidimme tai kuinka monta palaveria istuimme. Meidät muistetaan siitä, kuinka vaelsimme!
Mikä ihmisestä sitten tekee unohtumattoman? Kovuus, lujuus vai periksi antamattomuus? Ei. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, arvokkainta hänen uskollisuutensa ja parasta hänen lempeytensä.
Mistä toivot, että sinut muistetaan? Luonteestasi sinut muistetaan!
Elämä on liian lyhyt. Sen aikana ei millään ehdi tekemään kaikkea, mitä haluaisi. Tahtoi tai ei, paljon jää tekemättä ja se on jätettävä toisten tehtäväksi. Vaikeaa tai ei, niin tulee aika, jolloin on päästettävä irti, antaa otteen irrota ja tulla korvattavaksi. Kun työ on tehty ja hiukset harmaantuneet, on hyvä käydä ansaitulle levolle.
Jumala ei odota ihmiseltään hengellistä itsemurhaa, mutta ihmisestä on kunniakasta lähteä saappaat jalassa. Kenen on kunnia ja kenen häpeä loppujen lopuksi?
Mitä minä sitten toivoisin? Mieluummin toivoisin isien jakavan kokemuksiaan ja kertovan viisaudesta kuin näkisin työhönsä kaatuneita sankareita, joiden mittoihin minä en koskaan tule yltämään.
Mistä toivot, että sinut muistetaan?
Julkaistu RV-lehdessä
Mitä toivot sinusta muistettavan?
Ihmisellä on luontainen tarve jättää jälkeensä jonkinlainen perintö. Joko henkinen tai aineellinen. Siihen sisältyy vilpitön tarve testamentata jotain, mistä toisille olisi hyötyä. Siihen saattaa sisältyä myös halu tulla muistetuksi.
Mistä toivot, että sinut muistetaan?
Tavallisesti vanhemmat ovat huolissaan tulevista sukupolvista. Tänään nuoremmat ovat huolissaan väistyvistä. Poikien ja tyttärien on vaikea katsoa sitä perintöä, jonka isät ja äidit ovat heille jättämässä. Se on ristiriitainen perintö.
Ihminen voi saada elämässään paljon aikaan. Hän voi saavuttaa maat ja maan ääret. Hän voi ostaa maat ja mannut. Hän voi tienata omaisuuden ja lahjoittaa sen köyhille. Hän voi esiintyä hyväntekijänä. Kokonaan toinen asia on, mistä hänet muistetaan. Joskus vuosikymmenten ponnistelut voivat hautautua hiekkaan vain yhden pienen virheen tähden. Elämä voi pahimmillaan olla todella epäreilua.
On surullista, että presidentti Clintonia ei muisteta hänen merkittävistä saavutuksistaan, arvosanoistaan ja hyvin hoidetusta ulkopolitiikasta, vaan lankeemuksestaan. Harmillista on, että Mika Myllylää ei ensimmäiseksi muisteta saavutetuista voitoista, vaan dopingista. Ihmistirkistelijää kiinnostaa enemmän luonne, kuin lahjat. Monet urheilijat olisivat jääneet muistoon, jos he olisivat lopettaneet silloin, kun he olivat vielä huipulla. Jotkut halusivat kaiken, mutta eivät saaneet mitään. Toiset luulivat saavansa vielä lisää, mutta tavoittelivat tavoittamattomia. Jotkut taas kurottivat liian pitkälle.
Mistä toivot, että sinut muistetaan?
Meistä ketään ei tulla muistamaan suorituksistamme; kuinka paljon saimme aikaan, montako sielua voitimme, montako virkaa hoidimme tai kuinka monta palaveria istuimme. Meidät muistetaan siitä, kuinka vaelsimme!
Mikä ihmisestä sitten tekee unohtumattoman? Kovuus, lujuus vai periksi antamattomuus? Ei. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, arvokkainta hänen uskollisuutensa ja parasta hänen lempeytensä.
Mistä toivot, että sinut muistetaan? Luonteestasi sinut muistetaan!
Elämä on liian lyhyt. Sen aikana ei millään ehdi tekemään kaikkea, mitä haluaisi. Tahtoi tai ei, paljon jää tekemättä ja se on jätettävä toisten tehtäväksi. Vaikeaa tai ei, niin tulee aika, jolloin on päästettävä irti, antaa otteen irrota ja tulla korvattavaksi. Kun työ on tehty ja hiukset harmaantuneet, on hyvä käydä ansaitulle levolle.
Jumala ei odota ihmiseltään hengellistä itsemurhaa, mutta ihmisestä on kunniakasta lähteä saappaat jalassa. Kenen on kunnia ja kenen häpeä loppujen lopuksi?
Mitä minä sitten toivoisin? Mieluummin toivoisin isien jakavan kokemuksiaan ja kertovan viisaudesta kuin näkisin työhönsä kaatuneita sankareita, joiden mittoihin minä en koskaan tule yltämään.
Mistä toivot, että sinut muistetaan?
Julkaistu RV-lehdessä
Raha loppuu!
Kolumni
RAHA LOPPUU!
Tunnen pohjanmaalta miehen, joka on laskenut, paljonko hänen pastorinsa puhe maksaa. Miehen mielestä pastori saarnaa vain noin 4-6 kertaa kuukaudessa. Jos siis pastorin kuukausipalkka koostuu viidestä puheesta, niin yhdelle puheelle tulee melkoisesti hintaa. Hänen mielestään tulisikin halvemmaksi antaa pastorille potkut ja tilata vieraileva puhuja vaikka joka sunnuntaiksi.
Voi pastori ja seurakuntalais-parkaa! Monesti saarnaajan tarpeellisuus mitataan tuottavuudessa. Vallalla on ajatus, että työn tulisi kustantaa itse itsensä. Niin on myös pastorin. Ellei kolehdit riitä palkan maksuun, astuu inhimillisyys kehiin vaatien toimenpiteitä.
Nyt kun rahaa vielä kerätään haaveilla ja kopilla, niin johtopäätöksiä tilaisuuden siunauksellisuudesta onkin kiusaus vetää. Usein kuulee kommentteja; ”kylläpä oli hyvä tilaisuus ja kolehtikin oli hyvä.” Monet saarnaajat on saatu vedettyä tähän ansaan. Jotkut ovatkin erityisen kunnostautuneita hyvinä uhripuheiden pitäjinä. Sellaisen saaminen seurakuntaan on tähän mennessä ollut ”kullan” arvoista.
Vaan eipä ole kauan! Käteinen raha maksuvälineenä on nimittäin häipymässä. Voisin olla melko varma, jos ennustaisin että kymmenen vuoden kuluttua (ellei seurakunta ole jo taivaassa) käteistä ei enää paljon keräillä kirkoissa. Seurakuntien talousvastaavien tulisikin jo nyt kiireesti miettiä, kuinka uhraaminen tulevaisuudessa tapahtuu?
Sähköinen uhraaminen ja pankkikortin käyttö tulisi jo nyt olla mahdollista. Voisiko seurakunnassa olla esim. palvelupiste (ellei se ole peto), jossa uhraamisen voisi käydä hoitamassa suoraan verkossa? Ainakaan minulla ei ole käteistä mukanani juuri koskaan.
Uhraaminen ei voi perustua tilaisuuden tunnekuohuun. Tulevaisuuden uhraaminen tapahtuukin uskollisten seurakuntalaisten maksusitoumusten kautta. Niin onkin parempi! Uskon sellaiseen tulevaisuuteen, että kaikki strateginen toiminta seurakunnassa voidaan toteuttaa, jopa ylitsevuotavasti ja täysin levossa.
Nyt on kuitenkin vallalla ajatus, että seurakunnalla ei saisi olla säästöjä. Pelätään, että uhreja ei tule jos ei voida vedota tilien tyhjyyteen ja välittömään tarpeeseen. Usein sitten saarnaaja laitetaan sysäämään vastuu kuulijalle, kun budjetti on laadittu ”veitsi kurkulla”.
En edes usko, että kovin moni suomen helluntailainen säätelee kukkaroaan kokousmenon perusteella. Mieluiten annetaan omaan seurakuntaan ja uhripäätös tehdään jo kotona ennen kirkkoon menoa. Tarpeet voidaan tuoda esiin, mutta ellei Jumala kehota uhraamaan, niin siihen yllyttäminen saattaa vaikuttaa jopa päinvastoin.
Itse olen vain kerran vetänyt lompakon nyörit kiinni. Se tapahtui eräässä massatapahtumassa, jossa ulkomainen puhuja kehotti jatkuvasti tuplaamaan summan, jonka olin ajatellut laittaa uhrikoppaan. Kun rahat lompakossa loppuivat, niin tätä varten jaettiin lappuja, joihin sai laittaa nimen ja osoitteen. Pankkisiirto luvattiin lähettää kotiin. Jästipää kun olen, niin menin lihaan ja ajattelin: ”minulta ette saa senttiäkään”!
Julkaistu RV-lehdessä
RAHA LOPPUU!
Tunnen pohjanmaalta miehen, joka on laskenut, paljonko hänen pastorinsa puhe maksaa. Miehen mielestä pastori saarnaa vain noin 4-6 kertaa kuukaudessa. Jos siis pastorin kuukausipalkka koostuu viidestä puheesta, niin yhdelle puheelle tulee melkoisesti hintaa. Hänen mielestään tulisikin halvemmaksi antaa pastorille potkut ja tilata vieraileva puhuja vaikka joka sunnuntaiksi.
Voi pastori ja seurakuntalais-parkaa! Monesti saarnaajan tarpeellisuus mitataan tuottavuudessa. Vallalla on ajatus, että työn tulisi kustantaa itse itsensä. Niin on myös pastorin. Ellei kolehdit riitä palkan maksuun, astuu inhimillisyys kehiin vaatien toimenpiteitä.
Nyt kun rahaa vielä kerätään haaveilla ja kopilla, niin johtopäätöksiä tilaisuuden siunauksellisuudesta onkin kiusaus vetää. Usein kuulee kommentteja; ”kylläpä oli hyvä tilaisuus ja kolehtikin oli hyvä.” Monet saarnaajat on saatu vedettyä tähän ansaan. Jotkut ovatkin erityisen kunnostautuneita hyvinä uhripuheiden pitäjinä. Sellaisen saaminen seurakuntaan on tähän mennessä ollut ”kullan” arvoista.
Vaan eipä ole kauan! Käteinen raha maksuvälineenä on nimittäin häipymässä. Voisin olla melko varma, jos ennustaisin että kymmenen vuoden kuluttua (ellei seurakunta ole jo taivaassa) käteistä ei enää paljon keräillä kirkoissa. Seurakuntien talousvastaavien tulisikin jo nyt kiireesti miettiä, kuinka uhraaminen tulevaisuudessa tapahtuu?
Sähköinen uhraaminen ja pankkikortin käyttö tulisi jo nyt olla mahdollista. Voisiko seurakunnassa olla esim. palvelupiste (ellei se ole peto), jossa uhraamisen voisi käydä hoitamassa suoraan verkossa? Ainakaan minulla ei ole käteistä mukanani juuri koskaan.
Uhraaminen ei voi perustua tilaisuuden tunnekuohuun. Tulevaisuuden uhraaminen tapahtuukin uskollisten seurakuntalaisten maksusitoumusten kautta. Niin onkin parempi! Uskon sellaiseen tulevaisuuteen, että kaikki strateginen toiminta seurakunnassa voidaan toteuttaa, jopa ylitsevuotavasti ja täysin levossa.
Nyt on kuitenkin vallalla ajatus, että seurakunnalla ei saisi olla säästöjä. Pelätään, että uhreja ei tule jos ei voida vedota tilien tyhjyyteen ja välittömään tarpeeseen. Usein sitten saarnaaja laitetaan sysäämään vastuu kuulijalle, kun budjetti on laadittu ”veitsi kurkulla”.
En edes usko, että kovin moni suomen helluntailainen säätelee kukkaroaan kokousmenon perusteella. Mieluiten annetaan omaan seurakuntaan ja uhripäätös tehdään jo kotona ennen kirkkoon menoa. Tarpeet voidaan tuoda esiin, mutta ellei Jumala kehota uhraamaan, niin siihen yllyttäminen saattaa vaikuttaa jopa päinvastoin.
Itse olen vain kerran vetänyt lompakon nyörit kiinni. Se tapahtui eräässä massatapahtumassa, jossa ulkomainen puhuja kehotti jatkuvasti tuplaamaan summan, jonka olin ajatellut laittaa uhrikoppaan. Kun rahat lompakossa loppuivat, niin tätä varten jaettiin lappuja, joihin sai laittaa nimen ja osoitteen. Pankkisiirto luvattiin lähettää kotiin. Jästipää kun olen, niin menin lihaan ja ajattelin: ”minulta ette saa senttiäkään”!
Julkaistu RV-lehdessä
Antaisitko Jeesukselle päivällisesi?
Kolumni
ANTAISITKO JEESUKSELLE PÄIVÄLLISESI?
Paikalla oli 5000 nälkäistä miestä. Tilanne alkoi luisua käsistä. Tilaisuuden järjestäjät olivat pahassa pulassa. Pieni poika pelasti tuhansien ihmisten päivän antamalla päivällisensä Jeesukselle.
Tämän päivän ihmiset ovat kuormitettuja valtavien ongelmien, hädän, tarpeiden ja auttamismahdollisuuksien ristipaineessa. Riittää päivän lehti tai iltauutiset, niin viimeisimmät maailmanlaajuiset tragediat vyöryvät alitajuntaamme. Kaiken tämän keskellä on ymmärrettävää vaipua epätoivoon ja kristittynä velvollisuus kysellä, mitä minä voisin tehdä?
Olen monesti pohtinut pienuuttani globaalin hädän edessä. Joskus olen tuntenut jopa Jumalan kutsua pelipaikalle, mutta näky on aina pysähtynyt mahdottomuuteensa.
Nuorena poikana näin televisiosta dokumentin. Siinä sadat köyhät filippiiniläiset penkoivat roskia Manilan roskavuorella, saadakseen edes jotain ruokaa tai myytävää itselleen. Olisin heti siitä paikasta halunnut lähetä auttamaan tai tekemään jotain heidän hyväksensä. Mitään en voinut kuitenkaan tehdä. Kymmenen vuotta myöhemmin luin lähetyslehdestä, että Lähetysnuoret olivat menneet ja perustaneet lähetysaseman roskavuorelle. He ovat pystyttäneet sinne suuren kyltin ”Tervetuloa savuavalle vuorelle!” Siellä nuoret kristityt vieläkin opettavat terveydenhuoltoa, antavat rokotuksia tauteja vastaan ja jakavat evankelioivaa kirjallisuutta. Heiltä kysyttiin, miksi he tulivat roskavuorelle? He vastasivat: ”Elon Herra kutsui meidät ja halusimme totella.”
Silloin tajusin, että minäkin olin kuullut saman kutsun, mutta en pystynyt lähtemään. Onneksi joku muu pystyi!
Kun parikymppisenä sain lähetyskutsun, niin sain myös hullun idean. Olisin halunnut lähteä Espanjaan ja sieltä käsin evankelioida Marokosta tulevia ja sinne meneviä muslimeja. Ideani kuitenkin tyrmättiin ja sitä pidettiin lähinnä turistityönä, ei lähetystyönä. Ei hätä kuitenkaan tämän näköinen ollut. Jumala puhui tietenkin myös toisille ja niin kymmenen vuoden kuluttua alkoi operaatio Transit; samannäköinen kuin minunkin näkyni.
Pari viikkoa sitten saarnasin, aiheena tämän kolumnin otsikko. Asia polttaa minua vieläkin ja jopa niin paljon, että päätin tehdä tässä ja nyt konkreettisen ehdotuksen!
Olisiko mahdollista (esim. Fidalle) järjestää valtakunnallinen keräyspäivä, otsikolla: Antaisitko Jeesukselle päivällisesi? Se voitaisiin toteuttaa vaikkapa kansallisen nälkäpäivän yhteydessä ja olisi erikoisesti uskoville suunnattu. Ideana olisi se, että luopuisimme yhdestä päivällisestä ja antaisimme sen rahana kehitysaputyöhön. Käytännössä se tarkoittaisi 6-10 euroa. Tällainen päivä voisi olla vaikka kerran vuodessa. Jos asialle innostuttaisiin, niin voisimme saada valtaisan siunauksen aikaan jossakin, missä apua todella tarvitaan. Luopuisimme vain kerran omasta ”viidestä leivästämme ja kahdesta kalastamme.” Jeesus siunaa lahjamme ja moninkertaistaa sen!
Olisitko sinä valmis antamaan päivällisesi Jeesukselle?
Julkaistu RV-lehdessä
ANTAISITKO JEESUKSELLE PÄIVÄLLISESI?
Paikalla oli 5000 nälkäistä miestä. Tilanne alkoi luisua käsistä. Tilaisuuden järjestäjät olivat pahassa pulassa. Pieni poika pelasti tuhansien ihmisten päivän antamalla päivällisensä Jeesukselle.
Tämän päivän ihmiset ovat kuormitettuja valtavien ongelmien, hädän, tarpeiden ja auttamismahdollisuuksien ristipaineessa. Riittää päivän lehti tai iltauutiset, niin viimeisimmät maailmanlaajuiset tragediat vyöryvät alitajuntaamme. Kaiken tämän keskellä on ymmärrettävää vaipua epätoivoon ja kristittynä velvollisuus kysellä, mitä minä voisin tehdä?
Olen monesti pohtinut pienuuttani globaalin hädän edessä. Joskus olen tuntenut jopa Jumalan kutsua pelipaikalle, mutta näky on aina pysähtynyt mahdottomuuteensa.
Nuorena poikana näin televisiosta dokumentin. Siinä sadat köyhät filippiiniläiset penkoivat roskia Manilan roskavuorella, saadakseen edes jotain ruokaa tai myytävää itselleen. Olisin heti siitä paikasta halunnut lähetä auttamaan tai tekemään jotain heidän hyväksensä. Mitään en voinut kuitenkaan tehdä. Kymmenen vuotta myöhemmin luin lähetyslehdestä, että Lähetysnuoret olivat menneet ja perustaneet lähetysaseman roskavuorelle. He ovat pystyttäneet sinne suuren kyltin ”Tervetuloa savuavalle vuorelle!” Siellä nuoret kristityt vieläkin opettavat terveydenhuoltoa, antavat rokotuksia tauteja vastaan ja jakavat evankelioivaa kirjallisuutta. Heiltä kysyttiin, miksi he tulivat roskavuorelle? He vastasivat: ”Elon Herra kutsui meidät ja halusimme totella.”
Silloin tajusin, että minäkin olin kuullut saman kutsun, mutta en pystynyt lähtemään. Onneksi joku muu pystyi!
Kun parikymppisenä sain lähetyskutsun, niin sain myös hullun idean. Olisin halunnut lähteä Espanjaan ja sieltä käsin evankelioida Marokosta tulevia ja sinne meneviä muslimeja. Ideani kuitenkin tyrmättiin ja sitä pidettiin lähinnä turistityönä, ei lähetystyönä. Ei hätä kuitenkaan tämän näköinen ollut. Jumala puhui tietenkin myös toisille ja niin kymmenen vuoden kuluttua alkoi operaatio Transit; samannäköinen kuin minunkin näkyni.
Pari viikkoa sitten saarnasin, aiheena tämän kolumnin otsikko. Asia polttaa minua vieläkin ja jopa niin paljon, että päätin tehdä tässä ja nyt konkreettisen ehdotuksen!
Olisiko mahdollista (esim. Fidalle) järjestää valtakunnallinen keräyspäivä, otsikolla: Antaisitko Jeesukselle päivällisesi? Se voitaisiin toteuttaa vaikkapa kansallisen nälkäpäivän yhteydessä ja olisi erikoisesti uskoville suunnattu. Ideana olisi se, että luopuisimme yhdestä päivällisestä ja antaisimme sen rahana kehitysaputyöhön. Käytännössä se tarkoittaisi 6-10 euroa. Tällainen päivä voisi olla vaikka kerran vuodessa. Jos asialle innostuttaisiin, niin voisimme saada valtaisan siunauksen aikaan jossakin, missä apua todella tarvitaan. Luopuisimme vain kerran omasta ”viidestä leivästämme ja kahdesta kalastamme.” Jeesus siunaa lahjamme ja moninkertaistaa sen!
Olisitko sinä valmis antamaan päivällisesi Jeesukselle?
Julkaistu RV-lehdessä
Taru rumpujen herrasta
Kolumni
TARU RUMPUJEN HERRASTA
Niin minäkin olen sellainen. Rumpali nimittäin. Kaikki alkoi jo viiden vanhana, kun vedin keittiön kaapeista kaikki kattilat, kannet, kannut ja hakkasin niitä puukauhoilla suuren inspiraation vallassa. Minulla on mielikuva siitä, että äitini ei repinytkään hiuksiaan päästään, vaan huvittuneena seurasi pojan pakkomiellettä kattiloiden herrana. Niin se jatkui.
Koltiaisina teimme naapurin pojan kanssa ensimmäiset rummut peltisistä kurkkupurkeista. Niistä tuli yllättävän hyvät. Purkista pohja pois, siitä sai hyvän symbaalin. Pyykkikorvosta tuli hyvä bassorumpu. Ruskeaa pakkausteippiä kalvoksi ja hyvin jytisi. Meidän olisi pitänyt muuttaa maailmaa, mutta meistä tulikin rumpaleita. Kaverini pääsi johonkin hyvään bändiin, mutta minä unohdin soittamisen ja keskityin nuoruuden haasteisiin.
Tulin uskoon murrosiässä ja ihmettelin, mitä ihmettä voisin tehdä seurakunnassa? Näytti siltä, että kaikki aktiviteetti pyöri vain musiikin ympärillä. Jos et osannut laulaa tai soittaa, niin sinulla ei ollut juuri muuta tekemistä, kuin lämmittää penkkiä. Olo alkoi tuntua aika ulkopuoliselta ja kun kaikki kauniit tytötkin lauloivat kuorossa, niin päätin päästä mukaan tavalla tai toisella.
Kerran eräissä nuorisokuoron harkoissa katselin rumpalin soittoa herkeämättä. Menin kysymään, saisinko kokeilla soittamista? Rumpali nousi tuoliltaan, tartuin puikkoihin ja kaikkien hämmästykseksi osasin soittaa ihan hyvin. Maestro istui takaisin tuolilleen, mutta minä menin kotiin hiomaan kynsiäni.
Keräsin pulloja ja kerjäsin rahaa sukulaisiltani. Ensimmäiset rummut ostin kaikkien tuntemalta hyvältä rumpalilta, joka oli alkoholisoitunut ja tarvitsi kipeästi rahaa näkäräisiin. Vetäydyin rumpujeni kanssa puuliiteriin ja päätin, että tulen sieltä hyvänä soittajana. Muutaman kuukauden hakkasin ja tatsi löytyi.
Pääsin soittamaan nuorisokuoroon ja perustimme kavereiden kanssa bändin. Luulin että nyt tie on auki taivasta myöden, mutta toisin kävi. Saimme osaksemme jatkuvaa arvostelua. Meitä pidettiin lähes häirikköinä. Myös uskoamme ja motiivejamme soittamiseen epäiltiin. Monien mielestä en osannut ollenkaan soittaa rumpuja, osasin ainoastaan hakata niitä.
Monet kerrat meidät vaiennettiin, mutta me tulimme aina takaisin. Monesti lähdimme kirkosta ovet paukkuen, mutta taas tulimme takaisin. Kerrankin kun sain kuulla kunniani, heitin kapulat kastealtaaseen (tyhjään) ja kävelin pihalle. Meille sanottiin, että tuotamme häpeää Herralle ja seurakunnalle, häiritsemme muita, nauramme liian paljon ja pidämme liian suurta meteliä. Kun päivisin harjoittelimme rukoushuoneella, niin koko kylä kuulemma raikui.
Tapahtumista on jo neljännesvuosisata ja olen ehtinyt hankkia rummut jo omille lapsillenikin. Siksi onkin lähinnä koomista, että kotikaupungissani käväistessäni, monet seurakuntalaiset vieläkin päivittelevät minulle: ”Eipä olisi ikinä uskonut, että sinusta rumpuja hakkaavasta pojannulikasta tuli eräänä päivänä oikein Saalemin pastori!”Mitäpä tuohon sitten sanoisi?
Julkaistu RV-lehdessä
TARU RUMPUJEN HERRASTA
Niin minäkin olen sellainen. Rumpali nimittäin. Kaikki alkoi jo viiden vanhana, kun vedin keittiön kaapeista kaikki kattilat, kannet, kannut ja hakkasin niitä puukauhoilla suuren inspiraation vallassa. Minulla on mielikuva siitä, että äitini ei repinytkään hiuksiaan päästään, vaan huvittuneena seurasi pojan pakkomiellettä kattiloiden herrana. Niin se jatkui.
Koltiaisina teimme naapurin pojan kanssa ensimmäiset rummut peltisistä kurkkupurkeista. Niistä tuli yllättävän hyvät. Purkista pohja pois, siitä sai hyvän symbaalin. Pyykkikorvosta tuli hyvä bassorumpu. Ruskeaa pakkausteippiä kalvoksi ja hyvin jytisi. Meidän olisi pitänyt muuttaa maailmaa, mutta meistä tulikin rumpaleita. Kaverini pääsi johonkin hyvään bändiin, mutta minä unohdin soittamisen ja keskityin nuoruuden haasteisiin.
Tulin uskoon murrosiässä ja ihmettelin, mitä ihmettä voisin tehdä seurakunnassa? Näytti siltä, että kaikki aktiviteetti pyöri vain musiikin ympärillä. Jos et osannut laulaa tai soittaa, niin sinulla ei ollut juuri muuta tekemistä, kuin lämmittää penkkiä. Olo alkoi tuntua aika ulkopuoliselta ja kun kaikki kauniit tytötkin lauloivat kuorossa, niin päätin päästä mukaan tavalla tai toisella.
Kerran eräissä nuorisokuoron harkoissa katselin rumpalin soittoa herkeämättä. Menin kysymään, saisinko kokeilla soittamista? Rumpali nousi tuoliltaan, tartuin puikkoihin ja kaikkien hämmästykseksi osasin soittaa ihan hyvin. Maestro istui takaisin tuolilleen, mutta minä menin kotiin hiomaan kynsiäni.
Keräsin pulloja ja kerjäsin rahaa sukulaisiltani. Ensimmäiset rummut ostin kaikkien tuntemalta hyvältä rumpalilta, joka oli alkoholisoitunut ja tarvitsi kipeästi rahaa näkäräisiin. Vetäydyin rumpujeni kanssa puuliiteriin ja päätin, että tulen sieltä hyvänä soittajana. Muutaman kuukauden hakkasin ja tatsi löytyi.
Pääsin soittamaan nuorisokuoroon ja perustimme kavereiden kanssa bändin. Luulin että nyt tie on auki taivasta myöden, mutta toisin kävi. Saimme osaksemme jatkuvaa arvostelua. Meitä pidettiin lähes häirikköinä. Myös uskoamme ja motiivejamme soittamiseen epäiltiin. Monien mielestä en osannut ollenkaan soittaa rumpuja, osasin ainoastaan hakata niitä.
Monet kerrat meidät vaiennettiin, mutta me tulimme aina takaisin. Monesti lähdimme kirkosta ovet paukkuen, mutta taas tulimme takaisin. Kerrankin kun sain kuulla kunniani, heitin kapulat kastealtaaseen (tyhjään) ja kävelin pihalle. Meille sanottiin, että tuotamme häpeää Herralle ja seurakunnalle, häiritsemme muita, nauramme liian paljon ja pidämme liian suurta meteliä. Kun päivisin harjoittelimme rukoushuoneella, niin koko kylä kuulemma raikui.
Tapahtumista on jo neljännesvuosisata ja olen ehtinyt hankkia rummut jo omille lapsillenikin. Siksi onkin lähinnä koomista, että kotikaupungissani käväistessäni, monet seurakuntalaiset vieläkin päivittelevät minulle: ”Eipä olisi ikinä uskonut, että sinusta rumpuja hakkaavasta pojannulikasta tuli eräänä päivänä oikein Saalemin pastori!”Mitäpä tuohon sitten sanoisi?
Julkaistu RV-lehdessä
Magneetit hatussa
Kolumni
MAGNEETIT HATUSSA
Unkarissa asuessamme teimme työtä pienessä seurakunnassa, jossa uskoon tuli mitä merkillisimpiä ihmisiä. Eräänä kauniina kesäisenä sunnuntaina seurakuntamme rauhaa tuli järkyttämään villapipoinen mies. Kun kesä oli kuumimmillaan ja kaikilla muilla mahdollisimman vähän vaatteita, niin tuolla miehellä oli yllään villapaita ja päässään karvalakki.
Ylistys oli juuri päässyt käyntiin, kun tuo onneton mies sattui tulemaan sisään. Pienessä salissa mies joutui melko lailla eteen kaikkien silmätikuksi. Kun toiset seisoen ylistivät ja lauloivat, tämä mies istui rauhallisesti tuolissaan. Ehkä hän ei tiennyt, kuinka karismaattisessa seurakunnassa käyttäydytään. Muutamat selvästi vaivaantuivat miehen läsnäolosta, tämä kuitenkin seurasi tilaisuutta kiinnostuneena. Ja minä kun kerran tiesin ulkopuolisen olevan paikalla, saarnasin kuin syntisille, seurauksena miehen uskoontulo.
Hän oli harras katolilainen. Hän piti tilaisuudestamme ja kehui saarnankin olleen puhutteleva. Itse asiassa hän piti ilmapiiristä niin paljon, että kysyi saisiko vielä toistekin tulla seurakuntaamme. Olin hyvin iloinen uudesta ystävästämme ja toivotin miehen tervetulleeksi.
Lakkimies alkoi säännöllisesti käydä kokouksissamme. Ystävystyimme ja vierailin jopa hänen kodissaan. Siellä selvisi syy pipoon ja villapaitaan. Asunnossa lämpöpuhaltimet pauhasivat ja ilma oli todella tunkkainen. Hän sanoi kärsivänsä kroonisesta kylmyydestä. Hän oli lapsena paleltunut niin pahasti, että se oli jättänyt pysyvät vammat hänen hermoratoihinsa.
Mies oli arkkitehti ja tuntui lähes nerolta. Hän oli tehnyt useita keksintöjä ja kehittänyt järjestelmän, jolla pystyi liikkumaan ulkona kylmyydestä kärsimättä. Hän oli asentanut magneetteja hattuun ja kenkiin. Niiden tasapaino piti hänet tolpillaan. En osannut sanoa siihen paljonkaan, olin vain iloinen että mies oli päässyt uskon tiellä hyvään alkuun.
Seurakuntalaisia hattu tuntui kuitenkin vaivaavan. He keskustelivat kiivaasti miehen magneeteista. He olivat sitä mieltä, että se oli eräänlaista epäjumalanpalvelusta, johon sekoittui pimeyden voimia. He sanoivat miehelle, että hänen tulisi pian vapautua magneeteistaan. Lisäksi hattupään läsnäolo tuntui sitovan ylistystä ja monet eivät pystyneet rukoilemaan vapautuneesti. Asia kärjistyi niin pahaksi, että pieni joukko esitti minulle vaatimuksen nuhdella miestä. He vaativat minua antamaan miehelle ehdon, jolla hän saisi tulla seurakuntaan ja se oli; ilman magneetteja.
Rauhoittelin seurakuntalaisia ja pyysin heitä antamaan aikaa Jumalan työlle. ”Selkärangattomuudestani” johtuen kaksi vanhinta päätti kuitenkin käydä miehen kodissa ja sanella ehdot.
Aika kului, eikä miestä ei enää näkynyt. Viikkojen päästä tapasin magneettimiehen kadulla ja hiukan huolestuneena kyselin kuulumisia. Mies kertoi vanhinten vierailusta ja saamastaan porttikellosta seurakuntamme. Yritin paikkailla virhettä, mutta haava oli jo syntynyt.
Jällellä oli kuitenkin pieni puhdas joukko, jonka rauhaa ei syntinen enää häirinnyt.
Julkaistu RV-lehdessä
MAGNEETIT HATUSSA
Unkarissa asuessamme teimme työtä pienessä seurakunnassa, jossa uskoon tuli mitä merkillisimpiä ihmisiä. Eräänä kauniina kesäisenä sunnuntaina seurakuntamme rauhaa tuli järkyttämään villapipoinen mies. Kun kesä oli kuumimmillaan ja kaikilla muilla mahdollisimman vähän vaatteita, niin tuolla miehellä oli yllään villapaita ja päässään karvalakki.
Ylistys oli juuri päässyt käyntiin, kun tuo onneton mies sattui tulemaan sisään. Pienessä salissa mies joutui melko lailla eteen kaikkien silmätikuksi. Kun toiset seisoen ylistivät ja lauloivat, tämä mies istui rauhallisesti tuolissaan. Ehkä hän ei tiennyt, kuinka karismaattisessa seurakunnassa käyttäydytään. Muutamat selvästi vaivaantuivat miehen läsnäolosta, tämä kuitenkin seurasi tilaisuutta kiinnostuneena. Ja minä kun kerran tiesin ulkopuolisen olevan paikalla, saarnasin kuin syntisille, seurauksena miehen uskoontulo.
Hän oli harras katolilainen. Hän piti tilaisuudestamme ja kehui saarnankin olleen puhutteleva. Itse asiassa hän piti ilmapiiristä niin paljon, että kysyi saisiko vielä toistekin tulla seurakuntaamme. Olin hyvin iloinen uudesta ystävästämme ja toivotin miehen tervetulleeksi.
Lakkimies alkoi säännöllisesti käydä kokouksissamme. Ystävystyimme ja vierailin jopa hänen kodissaan. Siellä selvisi syy pipoon ja villapaitaan. Asunnossa lämpöpuhaltimet pauhasivat ja ilma oli todella tunkkainen. Hän sanoi kärsivänsä kroonisesta kylmyydestä. Hän oli lapsena paleltunut niin pahasti, että se oli jättänyt pysyvät vammat hänen hermoratoihinsa.
Mies oli arkkitehti ja tuntui lähes nerolta. Hän oli tehnyt useita keksintöjä ja kehittänyt järjestelmän, jolla pystyi liikkumaan ulkona kylmyydestä kärsimättä. Hän oli asentanut magneetteja hattuun ja kenkiin. Niiden tasapaino piti hänet tolpillaan. En osannut sanoa siihen paljonkaan, olin vain iloinen että mies oli päässyt uskon tiellä hyvään alkuun.
Seurakuntalaisia hattu tuntui kuitenkin vaivaavan. He keskustelivat kiivaasti miehen magneeteista. He olivat sitä mieltä, että se oli eräänlaista epäjumalanpalvelusta, johon sekoittui pimeyden voimia. He sanoivat miehelle, että hänen tulisi pian vapautua magneeteistaan. Lisäksi hattupään läsnäolo tuntui sitovan ylistystä ja monet eivät pystyneet rukoilemaan vapautuneesti. Asia kärjistyi niin pahaksi, että pieni joukko esitti minulle vaatimuksen nuhdella miestä. He vaativat minua antamaan miehelle ehdon, jolla hän saisi tulla seurakuntaan ja se oli; ilman magneetteja.
Rauhoittelin seurakuntalaisia ja pyysin heitä antamaan aikaa Jumalan työlle. ”Selkärangattomuudestani” johtuen kaksi vanhinta päätti kuitenkin käydä miehen kodissa ja sanella ehdot.
Aika kului, eikä miestä ei enää näkynyt. Viikkojen päästä tapasin magneettimiehen kadulla ja hiukan huolestuneena kyselin kuulumisia. Mies kertoi vanhinten vierailusta ja saamastaan porttikellosta seurakuntamme. Yritin paikkailla virhettä, mutta haava oli jo syntynyt.
Jällellä oli kuitenkin pieni puhdas joukko, jonka rauhaa ei syntinen enää häirinnyt.
Julkaistu RV-lehdessä
Surun aalto
Kolumni
SURUN AALTO
Suru on kuin aalto. Se tulee uudestaan ja uudestaan. Se peittää alleen. Se viiltää syvältä, se murtaa, se ei tunnu loppuvan. Suru kestää kauan. Sen jälkeen mikään ei ole entisensä. Surun jälkeen kaikki on roskaa ja turhuutta. Mikään ei ole mitään sen rinnalla, että entisen saisi takaisin.
Surun kipu on yksinäisyyden tunnetta. Kun toinen on lähtenyt, on toinen jäänyt yksin. Tätäkään ihmisyyden varjoa ei kukaan pääse pakoon. Suremaan jääneen tilanne on vaikeampi, kuin lähtijän. Surijalla on vain kysymykset, mutta lähtijällä vastaukset mukanaan.
Sure ihminen, sure! Surussa ei ole mitään hävettävää. Jokaisen olisi saatava surra sydämensä pohjasta. Kyyneleiden tulisi saada vuotaa. Kasvojen tulisi saada olla turvonneet. Suru ei ole sanoja, se on valitusta ja parkua. Se on itkua ja huutoa. Se on vaikeroimista ja voi-huutoja.
Sure ihminen, sure. Sillä suru ei lähde muuten kuin suremalla. Jos voit, niin sure jonkun olkaa vasten. Ilman ystäviä, sukulaisia ja ilman Jumalaa tunnemme olevamme vain tarkoituksettomuuteen tuomittuja ihmispoloisia.
Sure, mutta muista: tyhjyys etsii kipulääkettä ja katkeruus tarjoaa kalkkia. Näitä kahta varo! Hetkellisen helpotuksen haku ei poista surua, se tulee sitäkin suurempana takaisin. Katkeruus vie elinvoiman ja sammuttaa toivonkipinän. Surua ei kannata kiertää. Suruun antautuminen vaatii rohkeutta, mutta se puhdistaa. Sure niin kauan, kunnes tiedät olevasi osa koko elämää, iloa, surua, luomakunnan raivoa ja sen hellyyttä. Suru on sitä, että ihmisellä on sellaista, mitä hän ei halua, mutta jonka läpi hänen on mentävä.
Ihminen tuntee kiusausta syyttää menetyksistään Jumalaa varsinkin silloin, kun seurauksia ei voi kenenkään muun syyksi laittaa. Tähän lankeaminen johtaa tyhjyyteen. Voimme etsiä vastauksia, hikoilla ja raivota. Voimme kaivautua syvälle itsesyytöksiin ja -sääliin. Voimme tuntea, että Jumala ei rakasta meitä. Silti totuus on, että sekin on vain osa elämää, välttämätöntä mutta pakollista.
Meidät sai aikaan Jumalan rakkaus eikä se lopu meidän loppuumme. Myös risti osoittaa, ettei elämä tarkoita pääsyä surusta. Turvatessamme Jeesukseen on surukin hallittavissa. Meitä ei ole tuomittu tarkoituksettomuuteen. On asioita, joihin Jumala ei puutu eikä vastaa, koska hän rakastaa meitä. Sen sijaan, että hän ratkaisi ongelmamme, kutsuukin hän meitä luokseen suurissa myrskyissä.
Saako uskovainen valittaa ja surra? Kyllä saa ja pitää! Vain luopumisen kautta voi syntyä jotain uutta. Surun läpikäyneen sanoissa on uutta painoarvoa. Surreen sanoja kuunnellaan. Kun surrut sanoo: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, liikahtavat taivaat ja maat.
Taistelun jälkeen tulee hyväksyntä. Surun jälkeen otamme aivan tietoisesti vastaan sen, mitä ensin emme olisi halunneet. Näin suru, joka ei kenellekään kelpaisi; suru jota jokainen välttää, muuttuu pääomaksi, joka tekee meistä entistä vahvempia.
Sure ihminen, sure ja muistele miestä, joka on kulkenut aaltojen päällä!
Julkaistu RV-lehdessä
SURUN AALTO
Suru on kuin aalto. Se tulee uudestaan ja uudestaan. Se peittää alleen. Se viiltää syvältä, se murtaa, se ei tunnu loppuvan. Suru kestää kauan. Sen jälkeen mikään ei ole entisensä. Surun jälkeen kaikki on roskaa ja turhuutta. Mikään ei ole mitään sen rinnalla, että entisen saisi takaisin.
Surun kipu on yksinäisyyden tunnetta. Kun toinen on lähtenyt, on toinen jäänyt yksin. Tätäkään ihmisyyden varjoa ei kukaan pääse pakoon. Suremaan jääneen tilanne on vaikeampi, kuin lähtijän. Surijalla on vain kysymykset, mutta lähtijällä vastaukset mukanaan.
Sure ihminen, sure! Surussa ei ole mitään hävettävää. Jokaisen olisi saatava surra sydämensä pohjasta. Kyyneleiden tulisi saada vuotaa. Kasvojen tulisi saada olla turvonneet. Suru ei ole sanoja, se on valitusta ja parkua. Se on itkua ja huutoa. Se on vaikeroimista ja voi-huutoja.
Sure ihminen, sure. Sillä suru ei lähde muuten kuin suremalla. Jos voit, niin sure jonkun olkaa vasten. Ilman ystäviä, sukulaisia ja ilman Jumalaa tunnemme olevamme vain tarkoituksettomuuteen tuomittuja ihmispoloisia.
Sure, mutta muista: tyhjyys etsii kipulääkettä ja katkeruus tarjoaa kalkkia. Näitä kahta varo! Hetkellisen helpotuksen haku ei poista surua, se tulee sitäkin suurempana takaisin. Katkeruus vie elinvoiman ja sammuttaa toivonkipinän. Surua ei kannata kiertää. Suruun antautuminen vaatii rohkeutta, mutta se puhdistaa. Sure niin kauan, kunnes tiedät olevasi osa koko elämää, iloa, surua, luomakunnan raivoa ja sen hellyyttä. Suru on sitä, että ihmisellä on sellaista, mitä hän ei halua, mutta jonka läpi hänen on mentävä.
Ihminen tuntee kiusausta syyttää menetyksistään Jumalaa varsinkin silloin, kun seurauksia ei voi kenenkään muun syyksi laittaa. Tähän lankeaminen johtaa tyhjyyteen. Voimme etsiä vastauksia, hikoilla ja raivota. Voimme kaivautua syvälle itsesyytöksiin ja -sääliin. Voimme tuntea, että Jumala ei rakasta meitä. Silti totuus on, että sekin on vain osa elämää, välttämätöntä mutta pakollista.
Meidät sai aikaan Jumalan rakkaus eikä se lopu meidän loppuumme. Myös risti osoittaa, ettei elämä tarkoita pääsyä surusta. Turvatessamme Jeesukseen on surukin hallittavissa. Meitä ei ole tuomittu tarkoituksettomuuteen. On asioita, joihin Jumala ei puutu eikä vastaa, koska hän rakastaa meitä. Sen sijaan, että hän ratkaisi ongelmamme, kutsuukin hän meitä luokseen suurissa myrskyissä.
Saako uskovainen valittaa ja surra? Kyllä saa ja pitää! Vain luopumisen kautta voi syntyä jotain uutta. Surun läpikäyneen sanoissa on uutta painoarvoa. Surreen sanoja kuunnellaan. Kun surrut sanoo: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, liikahtavat taivaat ja maat.
Taistelun jälkeen tulee hyväksyntä. Surun jälkeen otamme aivan tietoisesti vastaan sen, mitä ensin emme olisi halunneet. Näin suru, joka ei kenellekään kelpaisi; suru jota jokainen välttää, muuttuu pääomaksi, joka tekee meistä entistä vahvempia.
Sure ihminen, sure ja muistele miestä, joka on kulkenut aaltojen päällä!
Julkaistu RV-lehdessä
Mistä on tosimiehet tehty?
Kolumni
MISTÄ ON TOSIMIEHET TEHTY?
Vuokrasimme ystäväni kanssa moottoripyörät ja olimme taas kuin pikkupoikia. Se herää kyllä miehessä kuin miehessä, aina kun saa alleen tarpeeksi kuutioita. Mutta sen ymmärtää vain se, joka on lähtenyt liikennevaloista keulimalla.Moottoripyörä on maskuliininen vehje. Kun sille antaa hanaa, niin se liikahtaa kuin raketti ja tottelee käskijäänsä tunnollisesti. Sen päällä mies tuntee olevansa kuningas ja tosimies. Mies on näet saalistaja ja pröystäilijä. Se luulee, että alumiinivanteet, levikkeet, spoilerit, leveät renkaat ja kaunis nainen tekisi siitä tosimiehen, mutta ei tiedä totuutta.Millaiset ovat suomalaiset miehenmallit, arvilindit vai mattinykäset? Mies hakee samaistumista sankareista, onnistuneista ja epäonnistuneista. Langenneeseen on huomattavasti helpompi samaistua; ”Minä olen menettänyt kaiken, mutta niin on hänkin!” Yleensä tätä itketään tuopin ääressä, silloin kun takana on mahtava ura ja edessä epäonnistunut tulevaisuus. Uhriksi ei tulla, vaan se valitaan. Onnistujaan on vaikeampi samaistua, koska ihanteet ovat liian korkealla, mutta langennet saavat enemmän sympatiaa. Mihin ovat sankarit kaatuneet? Voimmeko enää olla ylpeitä kenestäkään? Voimme! Tosimiehet eivät loista lööpeissä, vaan heidät voi löytää arjesta. Sankarit löytyvät kotoa. Heitä on vielä jäljellä! He eivät heilu kapakoissa, vaan he leikkivät kotona lastensa kanssa. He eivät elä kaksoiselämää, vaan he elävät yhtä ainoaa elämää ja elävät sen täysillä. He eivät elä itselleen vaan toisille.Tosimies on mies, jolla on arvot ja hän todistaa ne elämällä niiden mukaisesti. Miehet, joilla ei ole arvoja, ovat vellihousuja! Tosimiehellä on luonnetta! Hänessä on särmää, hän on rohkea ja janoaa haasteita. Tosimies on yhtä aikaa hellä ja tiukka. Tosimies ottaa vastuun teoistaan ja uskaltaa tunnustaa virheensä. Tosimies pyrkii Kristuksen kaltaisuuteen. Tosimies osaa käyttäytyä. Hän kohtelee hienosti naisia ja kunnioittaa vanhuksia. Lapset ovat hänelle rakkaita. Tosimies hallitsee itsensä, suunsa ja rahansa. Tosimies hankkii hyviä ystäviä, eikä liiku tyhmien seurassa. Tosimies ei katsele pullon pohjaa, vaan katsoo Kristukseen. Tosimies ei riitele, ei mekasta, eikä vaadi oikeutta. Tosimies jättää koston Jumalalle. Tosimies ei ole se, joka ei koskaan epäonnistu, vaan se, joka ei koskaan anna periksi.Miehellä on kuitenkin ongelma. Hänen täytyisi jaksaa. Kun mies väsyy, niin vaara onkin jo ovella. Delilan talo tarjoaa hänelle levähdyspaikkaa. Delilan talossa mahtavimmastakin sankarista tulee avuton mies. Tämän ajan mies on väsynyt sankari, joka etsii hellyyttä ja turvallisuutta, kuin äidin syliä. Käsivarsia, joilla saisi olla täysin avuton, mutta silti hyväksytty. Tosimiehet ovat takaa ajettuja. Heitä jahdataan. Monet ovat nähneet tuhon enkelin läheltä ja monet ovat kaatuneet. Vasta menetyksen jälkeen miehen arvo huomataan. Mutta vielä silloinkin tosimies ryömii Jumalan käsivarsille. Hän on kuin Johannes, joka painaa päänsä Jeesuksen rintaa vasten ja kuulee rakastavan sydämen sykkivän. Se on se syli, jossa mies ymmärtää hapuilunsa loppuneen. Ei tarvitse enää olla ”tosimies”. Saa olla tosi mies; lapsi, Jumalan lapsi.Jos joskus näet minut moottoripyörän selässä, mikroautossa tai veneessä, niin tiedä, että siinä menee tosimies! Voit myös vähän hymyillä, niin tekee Jumalakin.
Julkaistu RV-lehdessä
MISTÄ ON TOSIMIEHET TEHTY?
Vuokrasimme ystäväni kanssa moottoripyörät ja olimme taas kuin pikkupoikia. Se herää kyllä miehessä kuin miehessä, aina kun saa alleen tarpeeksi kuutioita. Mutta sen ymmärtää vain se, joka on lähtenyt liikennevaloista keulimalla.Moottoripyörä on maskuliininen vehje. Kun sille antaa hanaa, niin se liikahtaa kuin raketti ja tottelee käskijäänsä tunnollisesti. Sen päällä mies tuntee olevansa kuningas ja tosimies. Mies on näet saalistaja ja pröystäilijä. Se luulee, että alumiinivanteet, levikkeet, spoilerit, leveät renkaat ja kaunis nainen tekisi siitä tosimiehen, mutta ei tiedä totuutta.Millaiset ovat suomalaiset miehenmallit, arvilindit vai mattinykäset? Mies hakee samaistumista sankareista, onnistuneista ja epäonnistuneista. Langenneeseen on huomattavasti helpompi samaistua; ”Minä olen menettänyt kaiken, mutta niin on hänkin!” Yleensä tätä itketään tuopin ääressä, silloin kun takana on mahtava ura ja edessä epäonnistunut tulevaisuus. Uhriksi ei tulla, vaan se valitaan. Onnistujaan on vaikeampi samaistua, koska ihanteet ovat liian korkealla, mutta langennet saavat enemmän sympatiaa. Mihin ovat sankarit kaatuneet? Voimmeko enää olla ylpeitä kenestäkään? Voimme! Tosimiehet eivät loista lööpeissä, vaan heidät voi löytää arjesta. Sankarit löytyvät kotoa. Heitä on vielä jäljellä! He eivät heilu kapakoissa, vaan he leikkivät kotona lastensa kanssa. He eivät elä kaksoiselämää, vaan he elävät yhtä ainoaa elämää ja elävät sen täysillä. He eivät elä itselleen vaan toisille.Tosimies on mies, jolla on arvot ja hän todistaa ne elämällä niiden mukaisesti. Miehet, joilla ei ole arvoja, ovat vellihousuja! Tosimiehellä on luonnetta! Hänessä on särmää, hän on rohkea ja janoaa haasteita. Tosimies on yhtä aikaa hellä ja tiukka. Tosimies ottaa vastuun teoistaan ja uskaltaa tunnustaa virheensä. Tosimies pyrkii Kristuksen kaltaisuuteen. Tosimies osaa käyttäytyä. Hän kohtelee hienosti naisia ja kunnioittaa vanhuksia. Lapset ovat hänelle rakkaita. Tosimies hallitsee itsensä, suunsa ja rahansa. Tosimies hankkii hyviä ystäviä, eikä liiku tyhmien seurassa. Tosimies ei katsele pullon pohjaa, vaan katsoo Kristukseen. Tosimies ei riitele, ei mekasta, eikä vaadi oikeutta. Tosimies jättää koston Jumalalle. Tosimies ei ole se, joka ei koskaan epäonnistu, vaan se, joka ei koskaan anna periksi.Miehellä on kuitenkin ongelma. Hänen täytyisi jaksaa. Kun mies väsyy, niin vaara onkin jo ovella. Delilan talo tarjoaa hänelle levähdyspaikkaa. Delilan talossa mahtavimmastakin sankarista tulee avuton mies. Tämän ajan mies on väsynyt sankari, joka etsii hellyyttä ja turvallisuutta, kuin äidin syliä. Käsivarsia, joilla saisi olla täysin avuton, mutta silti hyväksytty. Tosimiehet ovat takaa ajettuja. Heitä jahdataan. Monet ovat nähneet tuhon enkelin läheltä ja monet ovat kaatuneet. Vasta menetyksen jälkeen miehen arvo huomataan. Mutta vielä silloinkin tosimies ryömii Jumalan käsivarsille. Hän on kuin Johannes, joka painaa päänsä Jeesuksen rintaa vasten ja kuulee rakastavan sydämen sykkivän. Se on se syli, jossa mies ymmärtää hapuilunsa loppuneen. Ei tarvitse enää olla ”tosimies”. Saa olla tosi mies; lapsi, Jumalan lapsi.Jos joskus näet minut moottoripyörän selässä, mikroautossa tai veneessä, niin tiedä, että siinä menee tosimies! Voit myös vähän hymyillä, niin tekee Jumalakin.
Julkaistu RV-lehdessä
Kaaleita ja gaajeita
Kolumni
KAALEITA JA GAAJEITA
Minua on sukunimeni takia usein luultu romaniksi. Useimmiten se on ollut hauskaa, mutta muutama kiusallinenkin tilanne on ollut. Kerran olin puhelimitse vuokraamassa asuntovaunua ja kaikki tuntui sujuvan loistavasti siihen saakka, kunnes kerroin nimeni. Myyjän äänestä oli helppo kuulla pieni vaivautuneisuus ja lopulta hän sai, kuin saikin kysytyksi: ”Oletko romani?” Vaikka tämä on vain pieni esimerkki, niin se pakottaa kysymään: Entä sitten, vaikka olisinkin?En osaa sanoa, johtuuko se sukunimestäni vai mistä, mutta myös minä olen aina jotenkin kietoutunut romanien parissa tehtävään evankeliumin työhön. Romanit ovat yleensä pitäneet minusta, vaikka en ymmärräkään miksi. Muistan jo nuoruusvuosiltani esimerkkejä, kuinka tämä tapahtui. Kerran eräs tyttö soitti ja tunnusti olevansa tulisesti rakastunut minuun. Kun yritin udella tytön nimeä, hän ei sitä kertonut. Hän sanoi vain olevansa varma, etten tuntisi samoin häntä kohtaan, koska hän on romani. Romanien kanssa on helppo ystävystyä. He ovat avoimia ja huumorintajuisia. He voivat tietysti olla tulisia ja joskus herkästi loukkaantuviakin. Tämän vuoksi ei kuitenkaan kannata jättää tutustumatta ainutlaatuisiin romanipersooniin. Vilpittömimmät työtoverini ovat aina olleet romaneja. He ovat valmiita lyhyelläkin varoitusajalla lähtemään liikkeelle kokousten pitoon. Heitä ei ole koskaan täytynyt suostutella tai taivutella. Evankeliumin työ on heille sydämenasia ja sille on aina aikaa. Romanien rehellisyyttä ja vilpittömyyttä on monesti väärin perustein arvosteltu. Vaikka minullakin olisi esimerkkejä, joissa vippi on jäänyt maksamatta, niin se ei oikeuta leimaamaan romanikansaa epärehelliseksi. On niin käynyt gaajeittenkin kohdalla ja vieläpä useammin.Romanit ovat monien vitsien ja hauskanpidon kohteena. Joskus tässä rakkaassa helluntaikentässäkin kuulee monenlaisia mustalaisvitsejä, joille sitten porukalla hörötetään. Olen usein miettinyt, miksi on niin hauskaa nauraa tietylle vähemmistölle? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, että nuo letkautukset paljastavat vain tyhmyytemme? Sanoohan iso kirjakin: ”Viisasten kieli puhuu taitavasti, mutta tyhmäin suu purkaa hulluutta.” Kristittyjen on aina korrektia puhua kaikista vähemmistöistä kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti.Tarvitaan jotain suurempaa, joka voi yhdistää erilaiset ihmiset. Sitä voi edustaa vaikkapa pieni kala-merkki auton perässä. Moni kristitty ilahtuu kalan nähdessään ja iloa tuskin himmentää hetki, jolloin kuljettajan kasvot paljastuvat. Mutta jos näin käy, niin silloin on syytä itsetutkisteluun. Ennakkoluulojen ainekset asuvat meissä kaikissa. Ne täytyy vain tunnistaa ja tunnustaa, muuten niitä ei voi käsitellä. Kristuksessa ei ole kreikkalaista, eikä juutalaista. Ei kaaleita, eikä gaajeita. Kenenkään ei ole tarvis rakentaa omaa pientä karsinaa, riittää, että olemme kaikki saman paimenen lampaita. Kaaleet eivät ole vain seurakuntiemme viihdyttäjiä musikaalisuutensa ansiosta. He ovat seurakunta, johon myös me gaajeet kuulumme. Jos haluat itsellesi tosiystävän, niin rohkaisen sinua tutustumaan seurakuntasi romaneihin.
Julkaistu RV-lehdessä
KAALEITA JA GAAJEITA
Minua on sukunimeni takia usein luultu romaniksi. Useimmiten se on ollut hauskaa, mutta muutama kiusallinenkin tilanne on ollut. Kerran olin puhelimitse vuokraamassa asuntovaunua ja kaikki tuntui sujuvan loistavasti siihen saakka, kunnes kerroin nimeni. Myyjän äänestä oli helppo kuulla pieni vaivautuneisuus ja lopulta hän sai, kuin saikin kysytyksi: ”Oletko romani?” Vaikka tämä on vain pieni esimerkki, niin se pakottaa kysymään: Entä sitten, vaikka olisinkin?En osaa sanoa, johtuuko se sukunimestäni vai mistä, mutta myös minä olen aina jotenkin kietoutunut romanien parissa tehtävään evankeliumin työhön. Romanit ovat yleensä pitäneet minusta, vaikka en ymmärräkään miksi. Muistan jo nuoruusvuosiltani esimerkkejä, kuinka tämä tapahtui. Kerran eräs tyttö soitti ja tunnusti olevansa tulisesti rakastunut minuun. Kun yritin udella tytön nimeä, hän ei sitä kertonut. Hän sanoi vain olevansa varma, etten tuntisi samoin häntä kohtaan, koska hän on romani. Romanien kanssa on helppo ystävystyä. He ovat avoimia ja huumorintajuisia. He voivat tietysti olla tulisia ja joskus herkästi loukkaantuviakin. Tämän vuoksi ei kuitenkaan kannata jättää tutustumatta ainutlaatuisiin romanipersooniin. Vilpittömimmät työtoverini ovat aina olleet romaneja. He ovat valmiita lyhyelläkin varoitusajalla lähtemään liikkeelle kokousten pitoon. Heitä ei ole koskaan täytynyt suostutella tai taivutella. Evankeliumin työ on heille sydämenasia ja sille on aina aikaa. Romanien rehellisyyttä ja vilpittömyyttä on monesti väärin perustein arvosteltu. Vaikka minullakin olisi esimerkkejä, joissa vippi on jäänyt maksamatta, niin se ei oikeuta leimaamaan romanikansaa epärehelliseksi. On niin käynyt gaajeittenkin kohdalla ja vieläpä useammin.Romanit ovat monien vitsien ja hauskanpidon kohteena. Joskus tässä rakkaassa helluntaikentässäkin kuulee monenlaisia mustalaisvitsejä, joille sitten porukalla hörötetään. Olen usein miettinyt, miksi on niin hauskaa nauraa tietylle vähemmistölle? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, että nuo letkautukset paljastavat vain tyhmyytemme? Sanoohan iso kirjakin: ”Viisasten kieli puhuu taitavasti, mutta tyhmäin suu purkaa hulluutta.” Kristittyjen on aina korrektia puhua kaikista vähemmistöistä kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti.Tarvitaan jotain suurempaa, joka voi yhdistää erilaiset ihmiset. Sitä voi edustaa vaikkapa pieni kala-merkki auton perässä. Moni kristitty ilahtuu kalan nähdessään ja iloa tuskin himmentää hetki, jolloin kuljettajan kasvot paljastuvat. Mutta jos näin käy, niin silloin on syytä itsetutkisteluun. Ennakkoluulojen ainekset asuvat meissä kaikissa. Ne täytyy vain tunnistaa ja tunnustaa, muuten niitä ei voi käsitellä. Kristuksessa ei ole kreikkalaista, eikä juutalaista. Ei kaaleita, eikä gaajeita. Kenenkään ei ole tarvis rakentaa omaa pientä karsinaa, riittää, että olemme kaikki saman paimenen lampaita. Kaaleet eivät ole vain seurakuntiemme viihdyttäjiä musikaalisuutensa ansiosta. He ovat seurakunta, johon myös me gaajeet kuulumme. Jos haluat itsellesi tosiystävän, niin rohkaisen sinua tutustumaan seurakuntasi romaneihin.
Julkaistu RV-lehdessä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)