Surun aalto

Kolumni

SURUN AALTO

Suru on kuin aalto. Se tulee uudestaan ja uudestaan. Se peittää alleen. Se viiltää syvältä, se murtaa, se ei tunnu loppuvan. Suru kestää kauan. Sen jälkeen mikään ei ole entisensä. Surun jälkeen kaikki on roskaa ja turhuutta. Mikään ei ole mitään sen rinnalla, että entisen saisi takaisin.
Surun kipu on yksinäisyyden tunnetta. Kun toinen on lähtenyt, on toinen jäänyt yksin. Tätäkään ihmisyyden varjoa ei kukaan pääse pakoon. Suremaan jääneen tilanne on vaikeampi, kuin lähtijän. Surijalla on vain kysymykset, mutta lähtijällä vastaukset mukanaan.
Sure ihminen, sure! Surussa ei ole mitään hävettävää. Jokaisen olisi saatava surra sydämensä pohjasta. Kyyneleiden tulisi saada vuotaa. Kasvojen tulisi saada olla turvonneet. Suru ei ole sanoja, se on valitusta ja parkua. Se on itkua ja huutoa. Se on vaikeroimista ja voi-huutoja.
Sure ihminen, sure. Sillä suru ei lähde muuten kuin suremalla. Jos voit, niin sure jonkun olkaa vasten. Ilman ystäviä, sukulaisia ja ilman Jumalaa tunnemme olevamme vain tarkoituksettomuuteen tuomittuja ihmispoloisia.
Sure, mutta muista: tyhjyys etsii kipulääkettä ja katkeruus tarjoaa kalkkia. Näitä kahta varo! Hetkellisen helpotuksen haku ei poista surua, se tulee sitäkin suurempana takaisin. Katkeruus vie elinvoiman ja sammuttaa toivonkipinän. Surua ei kannata kiertää. Suruun antautuminen vaatii rohkeutta, mutta se puhdistaa. Sure niin kauan, kunnes tiedät olevasi osa koko elämää, iloa, surua, luomakunnan raivoa ja sen hellyyttä. Suru on sitä, että ihmisellä on sellaista, mitä hän ei halua, mutta jonka läpi hänen on mentävä.
Ihminen tuntee kiusausta syyttää menetyksistään Jumalaa varsinkin silloin, kun seurauksia ei voi kenenkään muun syyksi laittaa. Tähän lankeaminen johtaa tyhjyyteen. Voimme etsiä vastauksia, hikoilla ja raivota. Voimme kaivautua syvälle itsesyytöksiin ja -sääliin. Voimme tuntea, että Jumala ei rakasta meitä. Silti totuus on, että sekin on vain osa elämää, välttämätöntä mutta pakollista.
Meidät sai aikaan Jumalan rakkaus eikä se lopu meidän loppuumme. Myös risti osoittaa, ettei elämä tarkoita pääsyä surusta. Turvatessamme Jeesukseen on surukin hallittavissa. Meitä ei ole tuomittu tarkoituksettomuuteen. On asioita, joihin Jumala ei puutu eikä vastaa, koska hän rakastaa meitä. Sen sijaan, että hän ratkaisi ongelmamme, kutsuukin hän meitä luokseen suurissa myrskyissä.
Saako uskovainen valittaa ja surra? Kyllä saa ja pitää! Vain luopumisen kautta voi syntyä jotain uutta. Surun läpikäyneen sanoissa on uutta painoarvoa. Surreen sanoja kuunnellaan. Kun surrut sanoo: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, liikahtavat taivaat ja maat.
Taistelun jälkeen tulee hyväksyntä. Surun jälkeen otamme aivan tietoisesti vastaan sen, mitä ensin emme olisi halunneet. Näin suru, joka ei kenellekään kelpaisi; suru jota jokainen välttää, muuttuu pääomaksi, joka tekee meistä entistä vahvempia.
Sure ihminen, sure ja muistele miestä, joka on kulkenut aaltojen päällä!

Julkaistu RV-lehdessä