maanantai 19. lokakuuta 2020

Nettiseurakunnasta koinoniaan


Korona-aika ottaa koville.
Läheiset kontaktit ovat kaventuneet ja siirtyneet nettiin. On otettu fyysistä etäisyyttä, mutta tarpeet huutavat edelleenkin henkistä läheisyyttä ja kosketusta. Ihmisellä tarve on päästä toista lähelle, päästä puhumaan, päästä näkemään ja kokemaan. Kosketus ja halaus viestivät hyväksytyksi tulemisesta. Tätä kaikkea ihmiset ovat nyt vailla.

Korona-ahdistuksen tuottamat mielenterveysongelmat ovat totisinta totta monille suomalaisille. Kriisipuhelimen ja työterveyshuollon luvut paljastavat korona-ahdistuksen vaivaavan suomalaisia syvästi. Mielenterveystoimisto on paljastanut, että joillekin kevään tapahtumien eläminen uudelleen on liikaa. Pelätään, että jos rajoitteisiin palataan, itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen. 

Koronaepidemian suurin terveydellinen vaikutus eivät lienekään suorat infektiovaikutukset, vaan se, kuinka me ihmiset reagoimme asiaan. Näissä tilanteissa asiantuntijat neuvovatkin ottamaan etäisyyttä jatkuvaan uutisvirtaan ja varsinkin asian ympärillä vellovaan somepöhinään. 

Koronan pakottama digiloikka on tuonut paljon hyvää. Keskustelu ja osallistuminen ovat virinneet.
Uudet teknologiat on otettu käyttöön. Online-tilaisuudet mahdollistavat keskustelut ja chattailun, johon voidaan osallistua laajasti. Ihmiset, jotka eivät ole ennen saaneet ääntään kuuluville, voivat nyt kirjoittaa ajatuksiaan toisten nähtäville vaikka kesken jumalanpalveluksen. Silti numerot katsojalukuina tai klikkaajina pysyvät järjestäjille pääosin vain kasvottomina numeroina. 

Ihmisellä on ikävä toisen luo. Seurakunnan ei tulisi kadottaa yhteyttään ihmisiin. Elämän vielä teknillistyessä ja ihmissuhteiden edelleen kaventuessa seurakunnat saattavat olla tulevaisuudessa lähes ainoita paikkoja, joissa yhteisöllisyys voi todella toimia. Vaikka joillekin etäyhteys saattaa jatkossakin olla hyvä vaihtoehto paikalle pääsyn fyysisistä rajoitteista johtuen, niin aitoa kohtaamista ei kuitenkaan mikään voi korvata. 

Rakkauden kaksoiskäskyn merkitys korostunee tulevina aikoina. Sen ehtona on vain se, että seurakunta ei kadota yhteyttään ihmisiin. Menetämme paljon mahdollisuuksia, jos emme vaali ihmissuhteita ja kanna toistemme kuormia. Ihmisille voidaan soittaa puheluita ja heitä saa käydä tervehtimässä turvamääräykset huomioiden. 

Kuormitettuja ja täysin nääntyneitä ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Hätä on globaali. Myös lähetystyön näkökulmasta on odotettavissa aivan uudenlainen aika, kun rajoitteet hellittävät. Ihmiset tarvitset toivon ja tulevaisuuden sanoja. 

Maailman joka kolkassa näemme toivottomuutta, syrjäytymistä, sairautta, ahdistusta, väkivaltaa, kärsiviä perheitä, heitteille jätettyjä lapsia. Maailman hädän kaatuessa päällemme meidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Tiedämme, että emme voi pelastaa koko maailmaa, mutta voimme pelastaa jonkun ihmisen koko maailman. 

RV 41/2020

perjantai 9. lokakuuta 2020

Vieläkö on villihevosia?

Suomalainen lähetyshistoria on täynnä esimerkkejä näyn valtaamista miehistä ja naisista. Monet heistä ovat tehneet historiaa, jonka hedelmää saamme tänä päivänä niittää. Tällaisia ovat muun muassa lähetyslaivailijat, kehitysyhteistyöntyön aloittajat ja lähetyspioneerit. Heidän työnsä tuloksena on syntynyt miljoonien jäsenten kirkkokuntia. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin, mutta onneksi osa näistä tarinoista on saatu kirjattua ylös. Missä ovat pioneerit tänään? Käsissämme on suuri johtajuuden tarve. Useimmilla kristillisillä järjestöillä on pulaa uusista johtajista ja uuden näkijöistä. Tarvitsemme johtajia ja visionäärejä, jotka ottavat paikkansa, ei vallanhalusta vaan mahdollisuudesta palvella Jumalaa lahjoillaan ja kutsumuksellaan. 

Jumala kutsuu jo varhain 
Johtajuus ja visionäärisyys alkaa usein jo lapsena tai nuorena. Tästä syystä erityisesti seurakuntien olisi hyvä tunnistaa tällaiset henkilöt ajoissa ja ohjata heidät vastuun ja kasvun tielle. Kantavana ajatuksena nuorten ohjaamiseen tulisi olla heidän kasvattamisensa Jumalan valtakunnalle. Tämä tarkoittaa usein sitä, että he lentävät turvallisesta pesästä, mutta heidän siipensä kantavat, koska heihin on uskottu. Suurten linjojen visionääriä tulee kuitenkin ohjata. Elleivät he kuuntele muita tai uskalla jakaa näkyä toisten arviotavaksi, karahtavat heidän suunnitelmansa kiville. Tästä syystä tarvitsemme uuden sukupolven näkijöitä, mutta myös ohjaavia vanhempia. 

Hyvä parhaimman edellä Nykyisin kristittyjen huomiosta kilpailee niin moni asia, että lähetystehtävä on saattanut jäädä vain yhdeksi pohdinnan arvoiseksi kysymykseksi muiden joukossa. Keskittyminen ihmisoikeuksiin ja poliittisiin vaikuttamismahdollisuuksiin on hyvä asia, mutta jos lähetyskäsky ei enää sytytä, on syytä huolestua. Seurakunnat nykyajassa ovat ikävällä tavalla jakautuneet, eikä tilanteeseen ilman ihmettä ole odotettavissa suurta muutosta. Kuitenkin historia toisaalta osoittaa, että lähetystehtävä on yhdistänyt kirkkokuntia ja herätysliikkeitä. Mitä tapahtuisi, jos olisimme yhtä? Oppisiko maailma tuntemaan Jumalan siitä, että kristityillä on keskinäinen rakkaus? Entä mitä tapahtuisi, jos tapamme kohdata ihmisiä huokuisi vastustamatonta lähimmäisenrakkautta? 

Rajattomat mahdollisuudet odottavat 
Lähetystyön historia kätkee sisäänsä voimakkaita pioneerihahmoja, joita on ollut vaikea laittaa karsinaan tai raamiin. Joskus nämä henkilöt ovat saattaneet olla haastavia työtovereita ja monet heistä ovat kulkeneet omia polkujaan. Edelleenkin tarvitaan persoonia ja villihevosia. Kuitenkin heidän on osattava voittaa puolelleen toisten luottamus ja kyettävä rakentavaan yhteistyöhön. Vahvalla näyllä ja itsetunnolla varustettu työntekijä osaa olla sekä hyvä johtaja, että hyvä johdettava. Lähetystyö ei ole rakettitiedettä, se on tavallisten ihmisten liikkeelle lähtöä. Jumala ei etsi superlahjakkuuksia, vaan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat antaa talenttinsa maailman arvokkaimpaan työhön. Lähetystyössä on vielä miljoonia mahdollisuuksia. Uusia työmuotoja syntyy jatkuvasti ja niissä vain mielikuvitus on rajana. 

Alioartikkeli RV 2020

perjantai 27. joulukuuta 2019

Turhautumisesta tuloksiin

Turhautuminen on yksi parhaista tunteista muutoksen mahdollisuuteen. Kun jokin asia on tarpeeksi kauan aiheuttanut tuskaa ja harmitusta, tulee eteen muutoksen pakko. Kun kärsimys saavuttaa lakipisteen, muutosta ei voi enää pysäyttää. Kaikkea tätä edeltää turhautuminen. Turhautuminen on hyvä asia. Se voi siis olla paras muutosagentti, kun sen valjastaa hyvää tarkoitusta varten.
Myös yhteiskunnallinen turhautuminen voi saada ihmeitä aikaan. Hiljattain Suomessa vieraillut rauhannobelisti Denis Mukwege kertoi Kongon kansan turhautumisesta jatkuvaan riistoon, murhiin ja raiskauksiin. Tämä turhautuminen on johtanut kansainvälisen huomion kiinnittymiseen Kongon tilanteeseen, joka toivottavasti saa aikaan pysyvän muutoksen Kongossa.
Muita hyviä turhautumisen syitä voisi olla esimerkiksi kirkkokuntien passiivisuus evankeliumin levittämiseen, materialismin lisääntyminen ja kaikenlainen innostuneisuuden puuttuminen. Lähetysinnostuksen puuttuminen viestii itsekeskeisestä elämäntavasta, joka saa huomion kiinnittymään yhteisestä hyvästä omaan hyvinvointiin. Kaiken tämän lisäksi voimme turhautua myös epäoikeudenmukaisuuteen, syrjintään, rakkaudettomuuteen ja kristillisten arvojen hylkäämiseen.
Myös henkilökohtainen turhautuminen on tarpeellinen tunne. Sen viesti on ”nyt riittää, asioiden on muututtava!” Omassa elämässämme ja elintavoissamme saattaa olla taipumuksia, jotka eivät muutu kuin perusteellisen turhautumisen kautta. Muutoksen on kaikella tavalla hyvä alkaa omasta itsestä. Toista on vaikea saada muuttumaan, ellei itse ensin muutu. Kuitenkin yhden ihmisen turhautuminen voi aloittaa lumivyöryn, joka muuttaa kokonaisia kansakuntia. Nyt on hyvä hetki kysyä: ”Mikä minua turhauttaa?”
Pääkirjoitus Fida-lehti 04/2019

torstai 17. lokakuuta 2019

Ellei kukaan lähetä

Raamatun toteama ”kuinka kukaan voi kuulla, ellei kukaan lähetä?” on edelleen ajankohtainen. Maailman teknillistyessä voimme ajatella, että ihmistä ei enää tarvita juuri mihinkään. Asiat voisi hoitaa pelkästään teknologiaa hyväksikäyttämällä. Vaikka tämä on totta, niin silti evankeliumi tarvitsee ihmisen.

Myös Jumala olisi voinut ratkaista maailman evankelioimisen jollain toisella tavalla. Hän olisi voinut piirtää taivaalle pysyvän taulun, jossa olisi lukenut ”uskokaa minuun” tai jotain muuta vastaavaa. Jumala olisi varmasti päässyt monellakin tavalla helpommalla, mutta hän päätti tulla ihmiseksi. Jumala lähetti asialle oman Poikansa.

Samoin on lähetystyössä aikojen alusta alkaen aina lähetetty ihminen. Antiokian seurakunta lähetti Paavalin ja Barnabaksen, Jeesus lähetti opetuslapset, ja niin kristillinen seurakunta on lähettänyt lähettinsä aina tähän päivään saakka.

Sosiaalisen median, TV:n ja radion kiistattomista eduista huolimatta mikään ei voita henkilökohtaista kohtaamista. Maailmamme täyttyessä yhä enemmän negatiivisista ja ahdistavista uutisista on Raamatun toteama ”kuinka suloiset ovatkaan ilosanomat tuojan jalat” jälleen niin totta. Lähetys­järjestöjen ja seurakuntien perustehtävä on pysynyt samana – lähettää ihminen. Vaikka taloudellinen tuki voitaisiinkin lähettää pelkästään jonkun järjestön pankkitilille, niin silti on arvokkaampaa lähettää ihminen.

Ihmisen lähettämiseen sisältyy aina myös riskejä. Tehtävä voi epäonnistua. Joskus lähetetyt lähetystyöntekijät joutuvat maksamaan lähtemisestään kalliin hinnan. Jotkut ovat maksaneet sen jopa hengellään. Monien nyt kristillisten maiden maaperässä lepää varhaisten lähetyssaarnaajien kallis marttyyriveri. Ilman tuota hintaa emme voisi nyt nähdä evankeliumin voittokulkua noissa maissa.

Täytyy siis olla ihmisiä, jotka lähtevät, mutta nyt tarvitaan kipeästi niitä, jotka lähettävät. Jokainen uusitestamentillinen seura­kunta on lähetysseurakunta ja sen vastuulla on lähetys­käskyn toteuttaminen. Terve seurakunta ei voi väistää tätä vastuuta. Ellei seurakunta opi antamisen siunausta, se ei pidemmän päälle itsekään saa siunauksia.

Sama lainalaisuus pätee yksilöuskovaan ja periaatteessa jokaisen ihmisen elämään. Vain antamalla voi saada ja antamalla sitä, mitä itse rakastaa, saa annetun tavalla tai toisella takaisin. Jokainen Suomen helluntaiseurakunta on lähetysseurakunta. Jokaisella seurakunnalla voisi olla vähintään yksi osakannatuslähetti. Lähetti, joka on ihminen.

RV-lehti pääkirjoitus 30.9.2019

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Kuinka mennä kohti unelmaa?

Aikamme korostaa unelman merkitystä. Kaikilla pitäisi olla unelma. Entä jos ei ole? Mistä unelman voisi saada?
Ensinnäkin on tärkeää tiedostaa, että Jumala rakastaa meitä aivan yhtä paljon, oli meillä unelma tai ei. Jumala rakastaa ihmistä enemmän kuin unelmaa. On olemassa suuria unelmia, jotka ovat muuttaneet maailmaa, kuten Martin Luther Kingin unelma maailmasta ilman rotuerottelua. Suuret ihmiset ovat seisseet ja kuolleet unelmansa edessä, eivätkä välttämättä ole itse koskaan nähneet unelman toteutuvan.
Myös Jumalalla näyttäisi oleva unelma. Se on unelma ihmisestä, joka viettäisi hänen kanssaan iankaikkisuuden. Jumala teki kaikkensa unelman saavuttamiseksi ja maksoi siitä kalliin hinnan. Jumala ei antanut minkään tulla esteeksi unelman toteutumiselle.

Unelman esteet
Kohti unelmaa kohtaamme monia esteitä, joihin unelma on vaarassa kaatua. Unelmiamme koetellaan. Unelman esteitä asettavat ihmiset, olosuhteet ja asenteet. Usein toiset ihmiset ympärillämme eivät ymmärrä unelmiamme ja pyrkivät tarkoituksella tai tarkoituksettomasti saada meidät luopumaan unelmistamme. Unelman kantaja on helppo masentaa. Vain muutamalla realismiksikin tarkoitetulla sanalla voi unelmalta lähteä matto alta. Mutta kuinka siunattuja ovatkaan ne ystävät ja rohkaisijat, jotka uskovat samaan kuin mekin ja jaksavat kannustaa silloinkin kun olosuhteet kääntyvät unelmaa vastaan. Joskus unelmista joutuu luopumaan, mutta kuolleetkin unelmat voivat nousta henkiin. Jumalan istuttamat unelmat eivät siis kuole. Ihmiset voivat ne kaataa, mutta ne heräävät henkiin aina uudestaan ja uudestaan. Joskus unelmista on jopa hyvä luopua ja antaa niiden kuolla, koska silloin unelma palaa takaisi unelman antajalle. Unelma on loppujen lopuksi unelman antajan vastuulla ja kun aika on oikea, niin unelma alkaa jälleen nousta ja saada kasvualustaa unelman kantajan sydämessä. Vaikeinta prosessissa on kuitenkin odottaminen.

Odottavan aika on pitkä
Unelman kantajan odottelemista voisi verrata Isrealin kansan erämaavaellukseen. Matkalle mahtuu paljon pettymyksiä ja raskaita vaiheita. Sellaisesta maastosta selviäminen muuttaa ihmistä. Luvattuun maahan saapuvat israelilaiset eivät olleet sama heikkotahtoisten joukko, joka oli lähtenyt Egyptistä. Autiomaassa oli kasvanut uusi, koeteltu sukupolvi. Unelma voidaan myös periä. Joosua kypsyi koetusten ja kärsimysten aikana ja loputtomissa viivästyksissä. Hän eteni Mooseksen apulaisesta tiedustelijaksi ja soturiksi. Lopulta hän oli alkuperäisen unelman kantaja ja valmiina johdattamaan kansa luvattuun maahan. Odotusajan tärkein opetus on se, että kun kaikki näyttää menevän pieleen, olemmeko vieläkin valmiit luottamaan häneen niin paljon, että annamme hänen valmistella meitä kohti saavuttamatonta unelmaa.
Mitä suurempi unelma, sitä pitempi näyttäisi olevan valmistautuminen. Joosefilla siihen sisältyivät vankilavuodet ja Daavidilla paimenpojan vastuut. Mutta niin kuin Joosua, Joosef ja Daavid selviytyivät autiomaakoetuksistaan ja valmistuivat niissä unelmaansa, niin mekin voimme.

Luottamuksen vahvistuminen
Uskovan elämässä ei ole loppujen lopuksi kysymys mistään muusta kuin luottamisesta. Sitä kysytään niiltä, jotka vaeltavat uskossa, eivätkä näkemisessä ja siksi luottamuksen Jumalaan on kasvettava. Sitoutuminen unelman antajaan enemmän kuin unelmaan pitää meidät pystyssä. Jos juurrutamme sitoutumisen niin syvälle sydämeemme, että emme käänny takaisin, vaikka olosuhteet ovat mitkä tahansa, niin lopulta sitoutumisemme kantaa hyvää hedelmää. Jokaisella olisi myös hyvä olla turvaverkko, josta saa suojaa, kun haluaisi vain hylätä unelman antajan kutsun omassa elämässään. Joskus jopa Jumala saattaa pyytää meiltä unelmaamme takaisin, koska siitä voi tulla meille itsessään Jumala. Sokeasta unelmasta voi tulla epäjumala, joka aiheuttaa särön jumalasuhteeseemme. Unelman tarkoitus on olla enemmän kuin mitä se vain itsessään on tai mitä me itse olemme. Jumalan antama unelma vie meidät lähemmäksi häntä ja toisia ihmisiä. Unelma ei ole useinkaan tarkoitettu itsekkäitä päämääriä varten vaan toisille siunaukseksi.

RV-lehti, Palmin pähkinä 23/2019

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Millaisia arvoja seurakunta tarvitsee

Arvoja pohditaan lähes kaikissa organisaatioissa, niin suurissa yhtiöissä, verotoimistoissa, ministeriöissä kuin urheiluseuroissakin. Kaikilla näillä on omat erityispiirteensä, mutta pääkysymykset säilyvät samanlaisina organisaatiosta toiseen: Mitä pidämme tärkeinä? Mitä tahdomme? Seurakunnan arvot nousevat pääsääntöisesti Raamatusta ja niistä puhutaan jumalanpalveluksissa paljon. Kaikki eivät tietenkään osaa hahmottaa, milloin puhe on juuri arvoista. Kuitenkin koska arvot ovat usein esillä seurakunnan opetuksessa, se osoittaa sen, että arvot ovat ihmisille ja seurakunnan opettajille tärkeitä.

Seurakunta arvoyhteisönä
Seurakunta jos mikä on arvoyhteisö. Sen erityishaasteena kuitenkin on saada yhteisön arvot vaikuttamaan yksilötasolla. Mikäli arvot eivät vastaa käyttäytymistä, on mahdollista, että arvot heijastavat ihanteita, joita ei aina saavuteta. Tällaisiin tilanteisiin seurakunnassa joudutaan aika usein, onhan kysymys ihmisyydestä ja siinä onnistumisesta. Arvoristiriita tulee räikeimmin esiin sellaisissa tapauksissa, joissa joku seurakunnan jäsen on julkisesti toiminut seurakunnan arvojen vastaisesti. Silloin seurakunnan johto joutuu käsittelemään tapahtunutta ja selittämään arvojen vastaista käyttäytymistä joskus jopa median edessä. Kristilliset arvot ja ihanteet koetaan usein olevan niin korkeita, että ihminen ei aina kykene niitä noudattamaan. Onneksi kuitenkin seurakunnalla on käytössään voimakas arvo nimeltään armo. Armo voi palauttaa uskovan vaelluksensa alkulähteille ja uudelleen aloittamiseen.

Yhteiskunnan arvot vs. seurakunnan arvot
Yhteiskunnassa tapahtuvat murrokset saavat arvokeskustelun käymään seurakunnassa vilkkaana. Joudumme pohtimaan esimerkiksi sitä, kuinka suhtaudumme vapauteen toteuttaa seksuaalisuutta. Tällainen arvokeskustelu on kristityille usein varsin hämmentävää, koska se herättää kysymyksen, mistä näissä arvoissa todella on kysymys ja onko niillä jotain muita päämääriä? Koska siis on olemassa kristilliset arvot ja niiden vastakkaiset arvot, on tärkeää, että seurakunta määrittelee omat arvonsa ja vahvistaa niitä. Maailmamme on tullut hyvin monimutkaiseksi ja voidaksemme edes jollakin tavalla hallita tätä moninaisuutta, ihmisten on etsittävä joitakin yksinkertaisia määrittelyjä ja arvoja, joihin voidaan viime kädessä nojautua.

Arvot keskusteluun
Seurakunnassa olisi hyvä käydä avointa arvokeskustelua. Arvot olisi hyvä tulla esiin seurakunnan opetuksessa ja saarnoissa, mutta niiden pohjalta voitaisiin järjestää jopa erillisiä keskustelutilaisuuksia. Suurin virhe tehdään silloin, jos arvot jätetään teorian asteelle mappeihin, eikä niiden edistämiseksi tehdä työtä. Arvojen määrittelyksi ei riitä se, että seurakunnan johto valitsee mukavia sanoja, joiden pohjalta arvot rakennetaan. Tällaisessa tilanteessa arvokeskusteluun ei tule syvyyttä eikä todellista kosketuspintaa.
Arvokeskustelun tulisi lähteä nimenomaan sellaisista arvoista, jotka seurakunnan jäsenet voisivat juuri nyt kokea omikseen. Kunnon arvokeskustelu tekisi hyvää myös koko herätysliikkeelle. Suomen evankelisluterilaisen kirkko on onnistunut hyvin arvokeskustelun ylläpitämisessä esimerkiksi oikeudenmukaisuuskysymyksissä ja pakolaisten kohtelussa. Toisaalta on herännyt myös kysymys, onko evankelisluterilainen kirkko liiaksikin keskittynyt arvokeskusteluun varsinaisen evankeliumin julistamisen sijasta.

Palmin pähkinä RV-lehti, maaliskuu 2019

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuinka vähentää huolia ja murheita?

Ihmisellä on taipumus huoliin. Toisella enemmän, toisella vähemmän. Vaikka Jumala on luvannut lapsilleen kokonaisvaltaisen huolenpidon, niin silti kristitylläkin on taipumus murehtimiseen. Asiaa siivittävät luonnonlait, koska uskova kokee samat kamppailut kuin muutkin ihmiset. Taloushuolet, koettelemukset, ihmissuhdeongelmat ja sairaudet, nämä kaikki koskettavat jokaista ihmistä elintasosta ja asuinmaasta huolimatta.


Murhe loppuu aikanaan
Vaikka Raamattu valaa lapsilleen luottamusta muun muassa toteamalla ”älkää mistään murehtiko”, niin silti Raamatusta löytyy myös vastakkaisia toteamuksia, kuten ”jota Jumala rakastaa, sitä hän kurittaa”. Miten tämä olisi ymmärrettävissä? Tässä ajatuksessa viitataan kasvatustehtävään, jota Jumala harjoittaa suhteessa omiin lapsiinsa. Toteamus perustuu samaan ajatukseen, jolla luonnolliset vanhemmat kasvattavat lapsiaan. Joskus lapsia on oman etunsa tähden ”kuritettava” ja kiellettävä heiltä asioita, jotka eivät ole heille hyväksi. Siksi kurituksesta sanotaankin ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhan hedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut” (Hepr. 12:11). Tässäkin asiassa, kuten elämässä yleensä on kysymys ajanjaksosta. Kaikki kestää aikansa, koska kaikella on aikansa.
Meillä on taipumus ajatella, että vaikeat olosuhteet eivät koskaan parane, tai ne muuttuvat pahemmiksi. Vastaavasti hyvän jakson ollessa valloillaan, pelkäämme sen loppuvan ja vaikeuksien vaanivan nurkan takana. Kumpikin ajatus saa sydämemme murehtimaan.
Kaikki muuttuu jatkuvasti. Joskus muutokset ovat jännittäviä, ja joskus ne ovat vaikeita. Jumala ei kuitenkaan koskaan muutu. Niin kauan kun pidämme katseemme hänessä, selviämme muutoksen kourissa ja kasvamme uskossamme. Kun Raamattu kieltää meitä kiinnittämästä sydäntämme liikaa tämän maailman asioihin, se tarkoittaa, että emme saa takertua liikaa mihinkään tässä elämässä. Muutosten maailmassa niin hyvästä kuin pahasta tulisi osata päästää ajallaan irti. Muutokset ovat lopulta Jumalan lapsille suotuisia. Illalla on vieraana itku, mutta aamulla ilo. Meidän on helpompi heittää murheemme Herran päälle, kun tiedämme, että ne kestävät vain aikansa.

Murehtiminen on turhaa
Matteuksen evankeliumin kuudes luku kertoo meille suoraan, kuinka turhaa murehtiminen on. Sanoman painavuutta lisää se, että sanat ovat itsensä Jeesuksen sanoja. Jeesus kehottaa meitä katsomaan taivaan lintuja ja eläimiä. Linnut ja eläimet eivät stressaa kuukausipalkasta tai laskuista, mutta kuitenkin Jumala huolehtii heistä ja he saavat ruokansa ajallaan. Jeesus vakuuttaa, että taivaallinen isämme tietää, mitä me tarvitsemme ja sanoo, että hän on luvannut antaa sen meille. Miksi siis murehtia? Luvun lopussa Jeesus paljastaa murehtimisen perimmäisen ongelman. Me murehdimme, pelkäämme ja olemme huolissamme, koska tärkeysjärjestyksemme on väärä. Meitä kehotetaan etsimään ensin Jumalaa ja hänen vanhurskauttaan ja sen kautta luottamaan siihen, että hän antaa ajallaan kaiken muun mitä me tarvitsemme elääksemme tyytyväistä elämää.
Raamatun neuvo murehtijalle on, että kullekin päivälle riittää omat murheensa. Murheita tulevaisuudesta ei siksi tulisi kasata itsellensä liikaa. Murheita saisi kantaa vain sen verran kuin yhden päivän haasteet vaativat. Selviämme kyllä yhden päivän murheista, mutta parhainkaan murehtija ei selviä kuukausien tai jopa vuosien murheiden vuoresta.

RV-lehti, Palmin pähkinä, tammikuu 2019

tiistai 13. marraskuuta 2018

Kuinka loukkaavat sanat tulisi käsitellä?

Monet tilanteet tulevat eteemme niin yllättäen, että niihin ei ehdi varautua. Yleensä jälkeenpäin harmittelemme, että emme kyseisellä hetkellä osanneet reagoida järkevällä tavalla. Loukkaavat sanat jäävät kalvamaan sisintä. Vaikka tilanteiseen ei voi palata, on kuitenkin vallassamme päättää, miten niihin suhtaudumme.

Solvaukset roskakoriin
Vuosienkaan terapia ei saa onnettomuudessa menetettyä jalkaa kasvamaan uudelleen tai tapahtunutta tapahtumattomaksi. Se, mitä voimme muuttaa, on uusien merkityksien ja arvojen antaminen tapahtuneille. Perusasia, jonka voisimme oppia, liittyy siihen, mitä teemme loukkaantumisen tunteelle. Vaikka on hyvä kertoa, miltä ja miten pahalta loukkaaminen meistä tuntuu, niin missään tapauksessa meillä ei tulisi olla mielemme sopukoissa minkäänlaista varastotilaa, jossa säilytämme loukkaantumisen tunnetta. Loukkaantumisen myrkystä on oman terveydenkin tähden hyvä päästä eroon. Kerrotaan tarinaa juutalaisesta rabbista ja miehestä, joka solvasi rabbia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun mieheltä loppuivat solvaukset, rabbi sanoi: ”Kun joku antaa sinulle lahjan, joka on tarkoitettu aiheuttamaan sinulle onnettomuutta, otatko sen vastaan?” ”En tietenkään”, mies sanoi. Rabbi vastasi: ”Tarjosit minulle solvauksia. En halua niitä, saat pitää ne itse.” Voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta periaatteessa meihin kohdistuvat solvaukset olisi hyvä saman tien heittää roskakoriin.

Mieli vapaaksi
Usein mieltämme järkyttävät asiat, joita ajattelemme muiden ihmisten meistä puhuvan. Meitä voisi helpottaa sen miettiminen, mitkä asiat ovat vallassamme ja mitkä eivät. Omassa vallassamme eivät näet ole ihmisten puheet ja ajatukset meistä, eikä niihin siksi tulisi kiinnittää liikaa huomiota, jos haluaa säilyttää mielenrauhansa. Joskus toisten solvauksiin voisi suhtautua jopa pienellä huumorilla, kuten tekee filosofi Epikletos käsikirjassaan (§33). ”Jos joku kertoo sinulle, että se ja se panettelee sinua, älä ryhdy puolustautumaan panetteluja vastaan, vaan sano: Hän ei nähtävästi tiennyt muita vikojani, sillä muutoin hän ei olisi tyytynyt mainitsemaan vain noita.” Ehkä Epikletos oli löytänyt filosofiansa Jeesuksen maailmaa muuttaneesta ja järisyttävästä opetuksesta vuorisaarnassa: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.” Tällainen suhtautuminen loukkauksiin kertoo ihmisestä, joka on päässyt loukkauksen yläpuolelle ja jättää loukkaajan omaan halveksittavaan tilaansa. Loukkaaja saa palkkansa aikanaan ja vaikka ei saisikaan, senkään ei tulisi vaivata mieltämme. Omalla kohdalla tärkeintä on se, että pystyy jatkamaan elämää mieli vapaana loukkauksista.

Irti sanojen otteesta
Nykyään solvausten ja loukkauksien laukomista ja kiusaamista tapahtuu paljon sosiaalisessa mediassa. Kiusaaminen on niin yleistä, että sitä tapahtuu jossain kohdin melkein kaikille. Usein solvauksiin vastaaminen vain pahentaa kierrettä. Paras tapa irrottaa niiden ote on antaa niille mahdollisimman vähän painoarvoa omassa mielessään ja poistaa solvauksia jakelevat henkilöt kaveripiiristä. Jälleen kerran selviytymisen prosessiin vaikuttaa paljon se, minkälaisen arvon annamme ihmisten sanomisille. Solvatuksi tulemisen jälkeen voi todeta, ettei ole tapahtunut mitään kauheaa eikä häpeällistä. Paras tapa päästä tasoihin meitä loukanneiden kanssa on, että emme ala muistuttaa heitä tapahtuneesta. Epikletoksen mukaan voimme kokeilla solvata kiveä, se ei siitä hetkahda. Jos meillä on korvat kuin kivellä, eivät solvauksetkaan meihin tartu, mutta jos solvaajalla on puolellaan solvattavan heikkous, silloin solvaaja voittaa.

Palmin pähkinä, RV-lehti 44/2018

torstai 13. syyskuuta 2018

Kuka auttaisi auttajaa?

Hengellisessä yhteisössä ja seurakunnissa auttajat ovat kovilla. Pastorit ja sielunhoitajat antavat itsestään paljon. Toisille on kehittynyt ammattimainen ote asioihin, kun taas toiset kantavat autettavien taakkaa vapaa-ajallakin, eivätkä pääse sen paineesta eroon.

Pitäisikö auttajan aina jaksaa?
Näin ainakin yleisesti ajatellaan. Pitkäaikaisen auttajan siima alkaa kuitenkin lyhentyä, ellei omista tarpeista pidetä huolta. Autettavan ahdistus voi siirtyä auttajaan siten, että syntyy ketjuuntumisilmiö jossa rooli muuttuu. Äärimmäinen kuva tästä on työntekijä, joka uhraa suurimman osan elämästään kutsumuksensa toteuttamiseen ja laittaa kaiken energiansa toisten palvelemiseen. Tällainen auttaja kiertää kehää, missä ollaan aina antamassa, mutta ei itse saamassa. Auttaja ajautuu helposti maailmaan, missä hän ei pysty käsittelemään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Tilasta voi tulla vankila, jossa oma elämä jää elämättä.

Kielletäänkö todellisuus?
On vaikea auttaa, ellei itse tule autetuksi tai saa säännöllisesti apua omiin vaikeuksiinsa. Auttaja voi ajautua syndroomaan, jossa auttamisesta tulee osa ratkaisuyritystä omiin ongelmiin. Lääkäreiden jaksamisongelmia tutkittaessa, monet ovat kieltäneet ongelman olemassaolon. Päinvastoin moni korostaa sitä, miten ahkeria, vastuuntuntoisia ja työlleen uhrautuvia he ovat. Tällainen auttaja kieltää asian lisäämällä työkuormaa ja ryhtyy muiden kollegojen auttajaksi. Toisaalta liian usein auttajien maailmassa on harhakäsitys siitä, että auttajana voisi toimia vain sellainen henkilö, joka on jo itse ratkaissut kaikki ongelmansa ja tullut päteväksi omasta eheydestä käsin. Tämän ajattelutavan mukaan perheneuvojalla ei saisi olla perheongelmia, eikä pastorilla uskon epäilyjä tai kiusauksia. Tilanne on absurdi, mutta omalle kohdalle tällaisia tunteita on vaikea hyväksyä. Ehkä myös auttajalle autettavaksi suostuminen voi aiheuttaa uhan joutua häpeälliseen tilanteeseen.

Kuinka eteenpäin?
Varmasti auttaja voi ainakin hetkittäin löytää tapoja auttaa myös itseään. Tällaisia ovat lepo, latautuminen ja rukous. Jos kyseessä on pitempiaikainen väsymys, nämä eivät auta. Silloin auttaja tarvitsee ison korvan, elävän peilin ja sydämen, joka on vain häntä varten.
Työnohjaus on ehkä kaikkein suosituin keino asioiden ammatilliseen purkamiseen. Siinä on mahdollisuus purkaa työpaineita, näyttää avuttomuutensa, saada tukea ja palautetta sekä vahvistaa omaa persoonallista otettaan auttajana. Ennen työnohjauksen aloittamista olisi hyvä selvittää, millä tasolla apua tarvitaan ja mikä on sen todellinen tarve.
Toinen apu voi olla lisäkoulutus. Erityyppiset auttajien lisä- ja jatkokoulutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet huomattavasti. Kolmas apu voi olla konsultointi. Konsulttina voi toimia jo pitempään asiantuntujana toiminut mentori, joka tulee suoraan työyhteisöön ja tapahtumapaikalle antamaan ammatillista tukea käytännön työhön.

Jumala ei vaadi täydellisyyttä
Hengellisessäkin kentässä elämme aikaa, jossa pastoreilta ja sielunhoitajilta odotetaan lähes ammattitaitoista osaamista elämän eri osa-alueilla. On viisautta tunnustaa oma rajoittuneisuutensa ja ohjata ihmiset ammattiavun piriin silloin kuin omat eväät loppuvat. Hengellisen auttajan olisi sisäistettävä, että häneltäkään Jumala ei odota täydellisyyttä. Täydellinen Jumala voi auttaa heikkoa auttajaa olemaan enemmän ihmisen kaltainen ja murtuneenakin arvokas vierelläkulkija. Auttajan kutsumuksen ei tarvitse olla uhattuna kun tunnistaa itsessään vajavaisuutta.

Palmin pähkinä. RV-lehti nro 36.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kuka ansaitsee armon?

Ei kukaan. Artikkeli ei kuitenkaan voi olla näin lyhyt, joten pureskellaan hiukan tätä sitkeää pähkinää.

Ei minun ansiostani
Armoa on monenlaista, mutta armon peruskäsite nousee kristillisestä kielenkäytöstä ja kristillisestä perinteestä. Se liittyy myös vahvasti siihen, kuinka Jumala näkee ihmiskunnan ja käsittelee sitä.
Armon olennainen piirre on, että se tulee sataprosenttisesti Jumalan hyvyydestä, ilman minkäänlaista ihmisen omaa ansiota. Tuomio ja armo kulkevat käsi kädessä. Tätä ihmisen on vaikea ymmärtää, mutta koska Jumala on pyhä, niin kukaan ei pärjäisi teoillaan Jumalan pyhyyden edessä. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ansaitsevat tuomion, mutta jos ei olisi tuomiota, ei voisi olla armoakaan.
Armo merkitsee hyväksyntää ja anteeksiantoa. Armon tulisi merkitä myös sitä, että ihminen hyväksytään täysin omana itsenään ilman ennakkoehtoja. Lisäksi sen tulisi tarkoittaa sitä, että saamme anteeksi kaiken pahan, mitä olemme saaneet aikaan. Seurakuntakontekstissa tällainen armo yleensä annetaan kerran, mutta toinen tai kolmas kerta saattaa tehdä tiukkaa. Siksi armon opettelu käytännössä onkin uskovalle äärimmäisen tärkeää.

Minäkin haavoitan
Jokainen ihminen kantaa sisällään jonkinasteista syyllisyyttä tai häpeää, ja siksi armo on elintärkeää. Vain armo voi vapauttaa ihmisen uudelleen elämään ja hengittämään vapaasti.
Jokaisella on varmaankin kokemuksia armottomuudesta ja ulkopuolelle jättämisestä. Samalla tavalla meillä on kokemuksia myös hylkäämisistä ja loukkauksista, joiden kohteeksi olemme joutuneet. Hengellisissä yhteisöissäkin tapahtuu asioita, jotka haavoittavat ja satuttavat syvältä. Loukkauksista toipuminen voi kestää vuosia tai jopa eliniän.
Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli: me kaikki sanomme ja teemme toisillemme asioita, joilla haavoitamme heitä. Karuinta asiassa on se, että emme välttämättä tee sitä tarkoittamatta tai vahingossa vaan tieten tahtoen.

Kuuluko armo minulle?
Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi, rakastetuksi ja armahdetuksi. Yksikään ei ole niin vahva tai täydellinen, että pystyisi elämään oman voiman ja viisauden varassa tekemättä ainuttakaan virhettä. Siksi me kaikki tarvitsemme ja kaipaamme armoa. Virheemme ja raadollisuutemme tajuttuamme voimme todeta, että meillä ei kuitenkaan aina ole oikeutta tulla armahdetuksi. Siksi armon saanut haukkookin henkeään ja ihmettelee, voiko armahdus todellakin olla totta.
Armon kokemisessa täytyy tehdä ero ihmisen ja Jumalan välillä. Hyväksytyksi tuleminen Jumalan puolelta liittyy hänen muuttumattomaan luonteeseensa, mutta ihmisen puolelta kysymys on viime kädessä ihmisen hyvästä tahdosta. Jos emme saa hyväksyntää ihmiseltä, siitä on vaikea valittaa mihinkään. Oikeusvaltion luonteeseen kuuluu, että rikkomukset on sovitettava tavalla tai toisella. Siksi kukaan ei voi vedota oikeudessa oikeuteensa saada pahat tekonsa anteeksi. Anteeksianto ei kuulu sellaiseen kategoriaan, jota voitaisiin vaatia.

Armahdan kuitenkin
Ihmisten välinen armo kuuluu siis niin sanottuun moraalikategoriaan, ei juridiikkaan. Jos haluaisimme tehdä maailmasta paremman paikan ja elää todeksi Jumalan meille osoittamaa armoa, meidän tulisi kyetä antamaan se eteenpäin myös toisille ihmisille. Armahtaminen on eräänlaista kristityn velvollisuusetiikkaa, joka perustuu siihen, että olemme itse saaneet anteeksi. Raamattu kiteyttää sen lauseessa ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19).

Palmin pähkinä RV-lehti 25/2018

torstai 24. toukokuuta 2018

Äidin rakastava sydän

Äidin rakkaudessa on häivähdys Jumalan rakkaudesta, joka on luonteeltaan epäitsekästä ja uhrautuvaa. Äiti on valmis lait­tamaan lapsen edun oman etunsa edelle, ja hän tekee kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen.

Äidin tehtävä vaatii voimia, eikä sitä useinkaan arvosteta tar­peeksi. Tulemme harvoin ajatelleeksi, mitä äitinä oleminen todel­la tarkoittaa. Äidin tehtävässä ei riitä vain lasten kasvatus. Hänen pitäisi ottaa huomioon myös muun perheen ja puolison tarpeet, eikä myöskään omia tarpeita ja omaa aikaa saisi unohtaa.

Äitiys tuo mukanaan paljon iloa, mutta myös väsymystä, tur­hautumista ja huolta. Kun lapsi esimerkiksi sairastelee pitkään, äidin voimavarat saattavat loppua. Ei ole tavatonta, että hän ko­kee joskus itsensä jopa vihaiseksi ja avuttomaksi.

Äidin rakkaus on kuitenkin uusiutuva voimavara, joka herää aina uudelleen. Vaikka lapsi olisi ollut kuinka tuhma tai tehnyt kuinka väärin tahansa, hän saa sen anteeksi, koska äidillä on ra­kastava sydän niin kuin Jumalallakin. Äidin tai Jumalan rakkaut­ta ei ansaita. Se saadaan.

Länsimainen kulttuuri ei anna aina tarpeeksi arvoa äi­dille. Monessa muussa kulttuurissa äiti on perheen suo­jelija, arvostuksen kohde ja matriarkka. Äidin nimeä ei vedetä lokaan, ja suvun miehet ja pojat huolehtivat sii­tä, ettei äitiä missään olosuhteissa loukata.

Äitiys ansaitsee suuremman arvostuksen kuin nykykulttuurimme sille antaa. Äitienpäivän juhlinta kerran vuo­dessa ei riitä tämän arvostuksen ylläpitämiseen. Sen tulisi näkyä enemmän arkipäivässä ja myös yhteiskuntamme lainsäädän­nössä.

Hyvä äitiys saattaa olla monelle naiselle ihanne, jota on vaikea saavuttaa. Moni kokee, ettei ole siihen riittävän hyvä.

Luontoäiti pitää kuitenkin huolen siitä, että jokaisesta äidis­tä tulee hyvä äiti. Opetuskirjallisuutta äitiydestä riittää joka läh­töön, mutta tärkein avu on jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus. Kun lapsi on varhaislapsuudessaan kokenut aitoa äi­din rakkautta, hän kykenee aikuisena aidosti rakastamaan myös puolisoaan, lapsiaan ja muita ihmisiä.

Kristittyjen tulisi olla esimerkkejä vanhempia kunnioittavis­ta ihmisistä. Osoittakaamme siis kunnioituksemme käytännös­sä ja näkyvästi – eikä pelkästään omalle äidille ja isälle, vaan myös seurakuntamme vanhuksille sekä kaduilla tapaamillemme ja naa­purissa asuville vanhemmille. Voimme olla varmoja, että antaes­samme arvostusta saamme sitä monin verroin myös takaisin.

Pääkirjoitus RV-lehti 4.5.2018

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Mitä merkitystä on ystävyydellä?

Raamattu sanoo, että ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh.15:13). Noissa sanoissa lienee ystävyyden syvällisin olemus. Se kätkee sisäänsä sen, mitä Jeesus teki meille. Vaikka harva joutuu kuvatun kaltaiseen tilanteeseen, niin nämä sanat on annettu hyväksi ohjenuoraksi myös meille: Meidän ei tulisi pettää ystäväämme, ei toimia hänen selkänsä takana eikä saattaa häntä häpeään. Emme myöskään saa kääntää ystävälle selkäämme tai toimia niin, että hänelle koituu vahinkoa.

Aidon ystävyyden merkit
Jumala on luonut rakkauden ja ystävyyden. Ystävyydessä ei ole kyse eroottisesta kiintymyksestä. Kyse on siitä, mitä me kaikki tarvitsemme, kuten esimerkiksi hyväksynnästä.
Tarvitsemme ihmissuhteita, jotka kumpuavat puhtaista raamatullista periaatteista. Oikea ystävyys tarkoittaa toinen toistemme kannustamista, tukemista ja rohkaisua elämän eri tilanteissa. Vaikka ystävyys sisältää luonnollisesti yhdessä harrastamista, hauskapitoa ja matkustamista, niin sen tulisi sisältää myös aitoa rakkautta ja rukoilemista toisen puolesta.

Eristäytymisen seuraukset
Raamatussa on esimerkkejä henkilöistä, jotka torjuivat rakkaudellisen ystävyyden ja eristäytyivät. He halusivat mieluummin olla yksin.
- Saul oli tulla hulluksi yksinäisyydessä. Hän jopa pakeni luolaan, luullen Daavidin haluavan hänen kuninkuutensa.
- Joona pakeni yksinäisyyteen ja luuli Jumalan olevan hänelle ankara ja pyysi merimiesten ottavan hänen henkensä heittämällä hänet yli laidan.
- Simson luuli aina pärjäävänsä yksin, kunnes hän väsyi ja väärässä seurassa lankesi moraalittomuuteen.
- Elia masentui kun hänelle ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa asioita. Yksinäisyys ajoia hänet pakenemaan Isebeliä autiomaahan.
- Jobilla ei ollut aitoja ystäviä. Hän masentui huonojen ystävien seurassa.

Vaihtoehtoiset seuraukset
Kuinka toisenlaisia nämä tarinat olisivat voineet olla, jos näillä miehillä olisi ollut luotettavia, Jumalan mielen mukaisia ystäviä. Saulin ei olisi tarvinnut menettää järkeänsä, jos hänellä olisi ollut ystävä, joka olisi osannut ohjata häntä oikeaan suuntaan. Joonan ei olisi tarvinnut yksinäisyydessään toivottaa itselleen kuolemaan kuivuneen risiinikasvin alla. Simson työskenteli ja matkusti yksin. Hän ei saanut hyviä neuvoja keneltäkään. Läpinäkyvyys ja hyvät neuvot olisivat voineet pelastaa hänet lankeamasta Delilan houkutuksiin. Ilman tukea Elia koki syvän masennuksen ja menetti realististisen näkökulmansa asioihin. Onneksi Jumala hoiti hänet kuntoon autiomaan yksinäisyydessä. Voi kunpa Jobilla hänellä olisi ollut edes yksi Jumalan mielenmukainen hyvä ystävä!

Ystävyyden voima
Todetaan vielä, kuinka erilainen tilanne oli niillä muutamilla, jotka voimme ottaa toisenlaisiksi esimerkeiksi. He eivät langenneet, eivät masentuneet, eivätkä ajautuneet perikatoon, koska heillä oli todellisia ystäviä rinnallaan. Danielilla oli Sadrag, Meesak ja Abednego. Yhdessä he seisoivat pahan kuninkaan edessä, menivät leijonien luolaan ja selvisivät. Joosualla oli Kaaleb. Yhdessä he vakoilivat luvattua maata, eivätkä säikähtäneet jättiläisiäkään. Aabrahamilla oli Loot. Mooseksella oli Aaron ja Jetro. Daavidilla oli Joonatan. Yhdessä he voittivat kaikki esteet.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Mitä on lapsenkaltaisuus?

Lapsenkaltaisuus nousee esiin useimmiten lapsen siunauksen yhteydessä. Siinä muistumme toisiamme Jeesuksen sanoista, joissa hän sanoo taivasten valtakunnan olevan lasten kaltainen ja se joka ei ota valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, ei pääse sinne sisälle (Matt. 18:1-5). Nämä sanat ovat valitettavan usein unohdettuja ja nopeasti sivuutettuja. Kuitenkin nämä kristillisen toimituksen yhteydessä luettavat jakeet sisältävät fundamentit, jotka ansaitsevat perusteellisen pysähtymisen ja itsetutkistelun.

Se on puhdasta
Vastasyntynyt on kuin tyhjä taulu, täysin puhdas, viaton ja taivaskelpoinen. Hän on kuin pala taivasta. Sellaisena jokainen kristittykin pohjimmiltaan haluaisi pysyä. Lapsen asema ei kuitenkaan ole helppo. Lapsi on usein aikuisten armoilla ja jos aikuiset haluavat hänelle pahaa, eivätkä huolehdi hänestä, hänen käy huonosti. Lapsenkaltainen on myös haavoittuvainen. Häntä voidaan helposti loukata tavalla, joka saattaa jättää jäljet hänen identiteettiinsä.

Se on aitoutta
Lapsi on myös tavallaan uhkaava ja vaarallinen, koska lapsi sanoo totuuden. Hän uskaltaa sanoa, miltä asiat todella näyttävät ja tuntuvat. Lapset huomaavat usein meissä aikuisissa ominaisuuksia, joita me emme haluaisi aina kuulla. He saattavat koetella kypsyyttämme kommentoimalla esimerkiksi, onko ruoka on kuumaa, kylmää tai pahaa. Lapsen suusta ei kuulla aikuismaisia kaunisteltuja kohteliaisuuksia.

Se on avuttomuutta
Lapsi on avuton, eikä pärjää yksin. Tämä onkin ominaisuus, josta pyrimme eroon. Emme halua olla kenellekään vaivaksi. Haluamme pärjätä yksin ja olemme siitä ylpeitä. Kuitenkin, tahdoimmepa tai emme, muiden tarvitseminen jatkuu koko elämän ajan. Jos olemme niin ylpeitä, että väitämme pärjäävämme yksin, niin viimeistään vanhuudessa joudumme nielemään tuonkin ylpeyden ja toteamme tarvitsevamme muita. Viimeistään silloin olemme jälleen lapsenkaltaisia ja toisten hoivan varassa.

Se on luottamista
Lapsi luottaa sokeasti. Hän ei kykene epäilemään, että hänet petettäisiin. Koska lapsi ei valehtele, häntä voidaan käyttää hyväksi. Lapsi odottaa luonnostaan, että ihmiset haluavat hänelle hyvää ja luottaa heihin. Siksi lapsen tavalla tai toisella tapahtuva hyväksikäyttö on mitä julmin teko. Ehkä juuri siksi Jeesus sanoo tämänkaltaisille ihmisille, että joka viettelee yhden niistä pienistä, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt. 18:6)

Se on kiehtovaa
Farisealaisille aikuisille lapsessa uhkaavaa on hänen hengellisyytensä. Hänen kasvoiltaan loistaa ensirakkaus Jeesukseen. Lapsenkaltainen haluaa olla jatkuvassa yhteydessä taivaan isään. Tämä voi olla pinttyneelle uskovalle kova paikka, koska tämä näkee lapsenkaltaisessa jotain sellaista, minkä on itse menettänyt, eikä uskalla kohdata sitä. Mikä lapsenkaltaisuudessa sitten eniten kiehtoo? Ehkä kaikki se, mitä paitsi olemme kokeneet jäävämme. Luovuus, uteliaisuus, kyky ihmetellä ja havainnoida asioita. Myös lapsen aito ilo ja elämänhalu ovat asioita, joita kaipaamme ja tavoittelemme, mutta emme löydä niitä, ellemme tule lapsenkaltaiseksi.

Lapsenkaltaisuus tarkoittaa siis jotain muuta kuin biologisesti nuorta ihmistä. Se tarkoittaa ominaisuutta, joka meissä joko on tai ei. Siksi minkä ikäinen tahansa voi olla lapsenkaltainen, eikä Jeesus ei tarkoittanut, että aikuiset eivät pääsisi taivasten valtakuntaan, vaan sellaiset pääsevät, joilla on hänen mainitsemansa ominaisuus, eli lapsenkaltainen sydän.

Palmin pähkinä RV-lehti 3/2018

lauantai 6. tammikuuta 2018

Jeesus takaisin kunniaan!

On joulusesongin aika. Se on aikaa, jolloin Jeesuksen toivoi­si näkyvän kauppojen ikkunoissa edes seimen lapsena tai kuulu­van Marian poikana joululauluissa.

Jeesuksesta voi tulla myös kirkoissa sesonkitavaraa. Seura­kunnissakin voidaan sortua sellaiseen käytäntöön, että Jeesus on seurakuntakalenterissa yksi asia muiden joukossa. Kuitenkaan ilman häntä kristillinen kirkko ei pysy pystyssä vaan romahtaa. Jeesus on seurakuntarakennuksen ainut perusta ja kestävä kul­makivi. Mikä tahansa muu elementti voidaan poistaa ilman, että koko rakennus sortuu sen myötä, mutta jos kulmakivi siirretään syrjään, sen mukana kaatuu koko rakennus.

Kulmakivi on Raamatun mukaan myös sellainen, johon mo­net kompastuvat. Se kuvaa Jeesuksen asemaa. Jeesus ei ole vain profeetta, joulun Herra tai historian henkilö. Hän on Jumala, kol­minaisuuden persoona ja ainut tie Isän luokse. Jeesus on myös ainut mahdollisuus. Kaikki seisoo tai kaatuu hänen varassaan. Jos seurakunta unohtaa perustansa eli Jeesuksen, se lakkaa ole­masta Uuden testamentin mukainen seurakunta.

Jeesus tulisi nostaa takaisin kunniaan. On väärin alen­taa hänen pyhä nimensä esimerkiksi Jeesus-teipin ta­solle tai kutsua häntä Jesseksi. Herran Jeesuksen nimi on edelleen pyhitetty ja sen tulisi saada huulillamme ar­voisensa kunnia. Kristittyjen tulisi ensisijaisesti itse nostaa Jeesus-nimi takaisin pyhäksi. Usein ihmet­telemme, miksi Jeesusta saa nykyisin niin vapaasti pilkata, mut­ta asennemuutos tulisi alkaa meistä kristityistä itsestämme.

Maailmalla on esimerkkejä siitä, kuinka seurakunnasta on tul­lut mukava harrastepaikka sen sijaan, että sen toiminnan keski­össä olisi itse Jeesus. On siis mahdollista, että Kristuksen ruumis eli seurakunta unohtaa, mikä sen perustehtävä on ja harhautuu puuhailemaan niitä näitä. Seurakunta pystyy harvoin kilpaile­maan ammatillisten kanssa keppijumpassa, kahvakuulassa tai muussa sen kaltaisessa, ja sen kannattaisikin keskittyä omaan ydintehtäväänsä, evankeliumin julistamiseen.

Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi tehdä mitään muuta kuin puhua toisillemme raamatunlauseilla tai käyttäytyä ulko­kultaisesti. Kristittyjen tulisi luonnollisesti olla ihmisiä ihmisille, harrastaa hyviä harrastuksia ja olla kosketuksissa toisten kanssa. Jeesus kutsuu meitä tavalliseen elämään ihmisten keskelle. Hän kutsuu meitä osoittamaan, mitä Jeesuksen seuraaminen todella tarkoittaa. Se tarkoittaa levon, tasapainon, elämän tarkoituksen ja rauhan löytämistä.

Olkoon siis Jeesus elämämme koko täyteys ja seurakun­nan Herra tänäkin jouluna ja tulevana vuonna!

Pääkirjoitus RV-lehti 50/2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Onko kodilla, uskonnolla ja isänmaalla enää merkitystä?

Uskonto, toisin kuin ennen, on nykyisin arka ja hienotunteisuutta vaativa keskustelunaihe. Kansanperintönä vaikuttanut vakaumuksen siirtäminen uudelle sukupolvelle ei enää onnistu tai ainakin niin olemme suostuneet ajattelemaan.

Uskontoa ei pääse pakoon
Uskonnottomuus on tosiasia Suomen kaltaisessa humanismia ja tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa, eikä se sellaisenaan ole enää niin houkutteleva kuin ennen. Perinnekristillisyyden tilalle on tullut paljon muuta, joka työntää uskonnon pois arkipäivästämme. Kuitenkin Suomi on sellainen maa, jossa jatkuvasti törmää hengellisiin asioihin. Kulttuurimme pohjautuu niin vahvasti kristinuskoon, että on lähes mahdotonta olla törmäämättä uskontoon ja Jeesukseen. Länsimainen kulttuuri yrittää noudattaa kymmenen käskyn periaatetta tai ainakin osaa niistä. Vaikka se kuinka yrittää vakuuttaa olevansa uskontovapaa, niin se tuskin kokonaan pääsee siitä eroon. Esimerkiksi yksi lepopäivä viikossa on niin iso arvo, ettei agnostikkokaan halua siitä luopua, vaikka ei uskoisikaan siinä olevan mitään raamatullista. Jeesuskin vilahtaa vähintään joululaulussa kauppakeskuksen vilinässä.

Oma koti kullan kallis
Koti on varmaankin vieläkin useimmille kallis, vaikka ei kuitenkaan pyhä tai rakas. Globalisaatio on nopeasti pienentänyt maailmaamme niin, että Eurooppa tuntuu kuin yhdeltä maalta. Melkein jokaisessa sen kolkassa tuntee olevansa kuin kotonaan, oman kulttuurin ja samankaltaisuuden keskellä. Paljon puhutaan eurooppalaisista arvoista, jotka osiltaan ovat korvanneet suomalaisia arvoja. Isänmaallisuus on saanut uusia muotoja. Se näkyy paljolti urheilusuoritusten korostamisessa. Kun siniristilippu nousee salkoon, herkistää se kenen tahansa suomalaisen ainakin hetkeksi kokemaan ylpeyttä omasta kansastaan ja pohjoisesta kodista.

Itsenäisyyden hinta
Isovanhempamme ovat eläneet sota-ajan ja sen jälkeiset vuodet, siksi he ovat sisäistäneet isänmaalliset arvot. He tietävät, minkälainen hinta tästä maasta ja itsenäisyydestä on kerran maksettu. Tästä johtuen nuoremman sukupolven on vaikea ymmärtää, miksi kansainvälisyyden korostaminen saattaa tuntua oman kotimaan hylkäämiseltä sodan kokeneelle sukupolvelle.
Sodan muistojen poispyyhkiminen lienee luonnollinen reaktio, kun halutaan rakentaa uutta ja onnellisempaa tulevaisuutta. Kuitenkin vasta viime aikoina on jälleen alettu antamaan arvoa sotaveteraaneille, lottina toimineille sekä isoäideille ja isoisille. Valitettavan moni heistä ei kuitenkaan ole enää kuulemassa kunniansa palauttamista, mutta maan pelastuminen ja itsenäisyyden säilyminen oli heidän palkkionsa.

Jeesus kutsuu rauhantekijöitä
Kristityn tehtävä on ennen kaikkea olla rauhanrakentaja. Jeesus julistaa vuorisaarnassaan heidät autuaiksi ja heitä tulee kutsua Jumalan lapsiksi. Suomen sodat kokeneet isovanhemmat saattavat olla rauhantahtoisempia kuin nuoret konsanaan, sillä he ovat nähneet sodan todelliset kasvot. He tietävät, mitä kärsimystä sota tuo. Sodassa ei koskaan ole voittajia. Sota ei koskaan ole ratkaisu tai Jumalan tahto ratkaista asiat. Herätyskristillisyyteenkin saattaa valitettavasti liittyä vääränlainen, aggressiivinen patriotismi. Tästä olemme nähneet esimerkkejä maista, joissa uskonnon ja kodin puolustamiseen on populistisella tavalla vedetty mukaan kristinusko.
Jeesus kutsuu omiansa olemaan rauhantekijöitä. ”Älä tapa”, tulisi edelleenkin olla yksi tärkeimmistä arvoistamme, jolle maamme turvallista tulevaisuutta rakennetaan.

Palmin pähkinä, RV-lehti 48/2017

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kuinka parantaa parisuhdetta?

Onnellinen parisuhde vaikuttaa kaikkeen hyvinvointiin. Se näyttäisi vaikuttavan myönteisesti jopa ihmisen terveydentilaan. Ollakseen onnellinen parisuhteessa ihmisen tulisi olla tasapainossa myös itsensä kanssa.

Parisuhde ei korvaa keskeneräisyyttä tai omaa epätasapainoa. Vaikka parisuhde on monella tapaa eheyttävä, ei se kuitenkaan voi olla vain toisen osapuolen hoitamista tai terapiasuhde. Parisuhteen eli avioliiton ei tulisi myöskään liiaksi kaventaa mahdollisuuksia toteuttaa itseään tai unelmiaan.

Pariskunnat voisivat kehittää parisuhdettaan samalla tavalla kuin fyysistä kuntoa. Samoin kuin kunnon ylläpitäminen vaatii säännöllistä treenaamista, vaatii parisuhteen hoito vähintäänkin saman ajan.


Muutoksen hyväksyminen

Tämän päivän trendi näyttäisi olevan tunnekeskeisyys. Se tekee parisuhteesta erityisen haastavan. Kuinka siis säilyttää onnellisuuden tunne avioliitossa?

Ihminen muuttuu parisuhteen aikana. Varsinkin nuorena solmitut liitot joutuvat kokemaan suuria muutoksia matkan varrella. Toisen muuttuminen voi pelottaa. Muuttuminen on kuitenkin tosiasia. Puoliso ei enää kahdenkymmen vuoden kuluttua ole samanlainen. Sairaudetkin voivat tulla matkaan elämän inhimillisyydestä johtuen.

Ainut tapa selvitä muutoksista on hyväksyä muuttuminen. Parisuhdetta ei voi rakentaa keskittymällä vain omaan hyvinvointiin. Parisuhde ei myöskään ole vain ehtoja, joita toisen täytyy sietää tai miellyttää. Elleivät molemmat saa suhteesta sisältöä, jossain vaiheessa jommankumman sietokyky loppuu.


Salaisuus arjen ihmeissä

Huippuhetkien varassa eläminen pettää, mutta arjen keskellä iloitseminen vahvistaa. Koska puolisoiden kyllästyminen toisiinsa näyttäisi olevan hyvin yleinen syy avioeroihin, arkeen pitäisi todella kiinnittää huomioita. Kalliisiin ulkomaanmatkoihin tai huippuillallisiin panostaminen ei välttämättä auta. Yhteiset juttutuokiot, rukoilu, kävelyretket tai yhteinen harrastus voivat parhaimmillaan rakentaa parisuhdetta huomattavasti enemmän kuin suurin odotuksin ladattu kaukomatka.

Työn ja ympäristön sanelemat rutiinit on joskus hyvä rikkoa ja erottaa aikaa kiireettömään yhdessäoloon. Vaikka nuoren parin elämään kuuluu usein paljon lastenhoitoa, niin siihenkin arkeen voi mahtua paljon iloisia ja pieniä yksityiskohtia, jotka antavat sisältöä parisuhteeseen. Pahimmillaan rutinoituneen ja henkisesti erille ajautuneen parin liittoa yhdistää ainoastaan lapsista huolehtiminen. Siitä tilanteesta on vain lyhyt matka romahdukseen.


Sanojen merkitys

Kunnioittava puheen sävy parantaa parisuhdetta. Ajan mittaan parit saattavat vakiintua näennäiseen turvallisuuden tunteeseen, jossa kunnioittavat ja toista miellyttävät ilmaisut vähenevät ja tilalle tulee kielteisiä viestejä. Kun toiseen suunnataan vihaisia ja kitkeriä ilmaisuja, on toisen helppo vastata niihin samalla mitalla. Tämä johtaa molemminpuolisen vastenmielisyyden tunteeseen.

Vaikka ”nalkutus” ja kritiikin esittäminen voitaisiinkin humoristisesti tulkita kuuluvan toisen luonteen laatuun, niin se tukahduttaa parisuhteen ja saa aikaan rakkausvajetta koko ajan tyhjenevässä rakkaussäiliössä. Kehuminen, kiittäminen ja hyvän palautteen antaminen ovat luonnollinen osa työpaikan rutiineja. Kuinka voisimme olettaa jaksavamme parisuhteessa ilman niitä? Pienikin rakkauden teko tai sana voi sytyttää parisuhteen uuteen roihuun. Miksi siis kitsastelisimme kunnioittavissa ja miellyttävissä sanoissa meille rakkaiden ihmisten kohdalla?

Palmin pähkinä, RV-lehti 40/2017

perjantai 22. syyskuuta 2017

Mitä on tilivelvollisuus?

Tilivelvollisuuden määritelmä on joko vapaaehtoisesti tai pakosta tehty sopimus raportoida tekemisistään jollekin taholle. Tilivelvollisuudesta on hyötyä niin työyhteisöissä kuin yksityiselämässäkin. Yrityksillä ja yhteisöillä on omat lainsäädännölliset velvoitteensa todistaa tilivelvollisuutensa tilintarkastuksessa ja hankkia luottamus vuosikokouksessa. Yksityishenkilön tilivelvollisuus perustuu useimmiten vapaaehtoisuuteen.


Sydämen salaisuudet

Hengellisessä mielessä tilivelvollisuus on mielenkiintoinen ja suorastaan raamatullinen tapa keventää sydäntä ja ripittäytyä luotettavalle henkilölle. Tämä periaate nousee Raamatun opetuksesta, jossa kehotetaan tunnustamaan synnit toinen toisillemme parantumisen ja menestymisen elementtinä (Jaak. 5:16).

Samassa hengessä Raamattu varottaa synkkien salaisuuksien ja rikkomusten peittelystä, joka on tuhoavaa. ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.” (Snl. 28:13–14).


Kyse on luottamuksesta

Väärä tulkinta tilivelvollisuudesta on ajatella, että siihen sitoutuminen viestisi luottamuksen puutteesta. Täydellisen vaelluksen myytin sijaan olisikin parempi tunnustaa kaikkien olevan vajavaisia. Paras lääke siivittää toista ja itseä parempaan on sitoutua läpinäkyvään tilivelvollisuuteen.

Käytännössä tilivelvollisuus ei tarkoita tekojen ja lankeemusten julistamista kaikelle kansalle, vaan avautumista luotetulle sielunhoitajalle tai terapeutille. Esimerkiksi työyhteisössä riittää yleensä aivan hyvin se tieto, että asiat käsitellään säännöllisesti ja työntekijän henkisestä hyvinvoinnista huolehditaan tilivelvollisuutta hyödyntäen. Luottamus syntyy siitä tiedosta, että asiat on hoidettu ja käsitelty.


Ratkaisuna tunnustaminen

Omien kamppailujen ja salaisten syntien kantaminen omassatunnossa on raastavaa. Siksi jokaisella tulisi olla edes yksi luotettu ihminen, jonka kanssa voisi jakaa henkiset kamppailunsa. Jos taistelemme yksin kiusauksiamme vastaan, vaivumme helposti kierteeseen, jossa emme selviä yksin.

Jumalan suunnitelman mukaan ihmiset tarvitsevat toisiaan. Ratkaisu parempaan ja vapaaseen elämään on ongelmien tunnustaminen. Olemme juuri niin sairaita, kuin mitä peittävät salaisuutemme pitävät sisällään. Kun tunnustamme ongelmamme, salaisuuksien voima murtuu ja matka vapauteen voi alkaa.

Ihmisen taipumus on salata heikkoutensa. Syy tähän on ylpeys. Haluamme toisten ajattelevan, että olemme kaikin tavoin tasapainoisia. Totuus on kuitenkin se, että kaikki asiat, joista emme pysty puhumaan, hallitsevat elämäämme. Ongelmat rahan kanssa, avioliitossa, seksuaalisuudessa, salaisissa tavoissamme ja ihmissuhteissa – jos pystyisimme voittamaan ne yksin, sielunhoitoa ja terapiaa ei tarvittaisi. Helpompaa on tunnustaa, että emme pysty hallitsemaan kaikkea, koska pelkkä tahdonvoima ei riitä. Tarvitsemme Jumalan ja ihmisten apua.


Tilivelvollisuus vapauttaa

Raamattu varottaa meitä tulemasta ylpeiksi ja yliluottavaisiksi itseemme nähden, sillä se on varma resepti tuhoon. Ihmisen sydän on petollinen ja paha ilman parantavan Jumalan käsittelyä (Jer. 17:9). Uudesta luomuksesta huolimatta kannamme mukanamme langennutta luontoa, joka on kykenevä mihin tahansa rikkomukseen. Emme voi hetkeäkään levätä laakereillamme tai kuvitella olevamme kiusausten ulkopuolella. Yksi tärkeimmistä työkaluista kukistaa kiusausten ylivalta on tilivelvollisuus.

Palmin pähkinä RV-lehti 38/2017


perjantai 15. syyskuuta 2017

Helluntailainen itsetunto

Suomen satavuotias Helluntailiike on joutunut sopeutumaan rooliinsa suuren kirkon varjossa ja hakee vieläkin omaa identiteettiään. Menneet vuosikymmenet, joihin mahtuu lahkolaisuuden ja edelleenkin pilkan kohteena olevan hihhulin leiman kantamista, ovat lyöneet haavansa helluntailaiseen itsetuntoon.

Sanotaan, että suomalaisten itsetunto on heikko. Sen syyksi on arvioitu milloin mitäkin, kuten pitkiä ja pimeitä talvia. Tällainen puhe on kuitenkin vailla pohjaa. Ei ole osoitettu, että suomalaisilla olisi millään tavoin muita kansoja heikompi itsetunto. Päinvastoin Suomen historia heijastaa taistelevan, itseään arvostavan ja itseensä luottavan kansakunnan ominaisuuksia.

Mihin sitten voisi perustua ajatus suomalaisten tai helluntailaisten heikosta itsetunnosta?

Päätelmät tehdään usein ulkoisen käyttäytymisen perusteella, ei syvimmän olemuksen mukaan. Jokaiseen kulttuuriin sisältyy selvät normatiiviset odotukset siitä, miten eri tilanteissa tulee käyttäytyä ja mikä on soveliasta ja mikä ei. Tästäkin syystä on oletettu, ettei helluntailaisilla ole paljoakaan annettavaa älykkääseen yhteiskunnalliseen tai teologiseen keskusteluun. Helluntailaisuutta on pidetty kategorisesti kokemuskeskeisenä kristillisyytenä. Toisaalta helluntailaisten vahvuus on ollut häpeilemättömässä esiintulossa.

Koska suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu ulkoinen vaatimattomuus, helluntailaisuus pelastusvarmuusjulistuksineen tuo siihen hienon piristyksen. Ajanmukainen musiikkityyli, tilan antaminen nuorelle sukupolvelle ja maallikoiden vahva asema ovat olleet helluntailiikkeen omaispiirteitä aina kitarakuoroajoista lähtien. Lahkolaisuuden leima ei ole helluntailaisuutta lannistanut, vaan tehnyt siitä jopa entistä vahvemman ja jollain tapaa kiinnostavan.

Kuuluminen maailmanlaajuiseen helluntaiperheeseen on tärkeä asia maamme helluntailaisille. Se vahvistaa omaa identiteettiä luterilaisessa ympäristössä. Silti suomalainen helluntailaisuus poikkeaa esimerkiksi amerikkalaisesta helluntailaisuudesta oman kulttuuriperimänsä takia. Suomalaiset helluntailaiset ovat sittenkin melko harkitsevia ja yksilöllisiä, mutta kuitenkin karismaattisia, mikä tekee herätysliikkeestä rikkaan.

Helluntailaisuudessa on omat ongelmansa. Liikkeen itsetunto on kuitenkin hyvä, kun se ei kiellä puutteitaan. Helluntailaisten ei myöskään tarvitse tasapainoilla eri uskonsuuntien keskellä, vaan heillä on täysi oikeus arvostaa itseään ja muita myös reformaation merkkivuotena 2017.

Pääkirjoitus, RV-lehti 25.8.2017

torstai 13. heinäkuuta 2017

Saako uskova olla masentunut?

Sana masentunut merkitsee lamautunutta, apeaa, alakuloista, tukahtunutta, alistuvaa, hiljaista ja nöyrää. Se tulee sanajuuresta, joka tarkoittaa väsymistä, uupumista, pulaan tai hätään joutumista. Masennus voidaan luokitella kolmella tasolla: masentuneen mielialana, masennukseen taipuvaisena persoonallisuutena ja kliinisenä sairautena. Olisi tärkeää erottaa tunteiden aallonpohja ja masennus toisistaan, koska ne ovat eri asioita. Useimmat ihmiset kokevat toisinaan tunteiden ailahtelemista ja ovat alakuloisia. On kuitenkin väärin sanoa, että olemme masentuneita, jos olemme tunteiden aallonpohjassa. Sanat masennus ja depressio olisikin varattava tarkoittamaan paljon syvempää, ankarampaa ja pitkäkestoisempaa alakuloisuutta ja surullisuutta johon tarvitaan hoitoa.

Masentuneen Jumala-kuva
Masentunut ihminen kokee Jumalan toisenlaisena kuin Raamattu opettaa. Jumala-kuva on vääristynyt. Sitä kuvaa ankara Jumala, joka on vaativa ja ankara. Tämä kalvaa ihmisen itsetuntoa, omanarvontuntoa ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Se pakottaa ihmisen ponnistelemaan omin voimin ja tekemään itsestään vanhurskaan, koska ei uskalla antautua ankaran Jumalan armoille. Se että masentunut ihminen ajatuksissaan ja myös tunteillaan kykenee omaksumaan raamatullisen kuvan Jumalasta Isänä, on tavallisesti pitkä prosessi, koska elämän takaiskut vaikuttavat myös uskonkokemuksiimme.

Masennukseen taipuvaisuus
Jotkut tutkijat ovat varmoja, että kaikilla ihmisillä on taipuvaisuus masennukseen, koska ihminen on yhtä, kuin hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä. Masennus voi olla osa täysin normaalia tilaa ja muutosta, jota ruumiissamme tapahtuu. Elämän muutokset, varttuminen, aikuistuminen, vanheneminen, lapsen syntymä ovat kaikki jaksoja, joiden kuluessa ihmiset voivat kokea masennusoireita. Meissä kaikissa on monenlaisia persoonallisuuden piirteitä, jotka stressin alla ollessamme korostuvat ja aiheuttavat ongelmia sekä itsellemme että läheisillemme. Sen sijaan että vähättelisimme masennukseen taipuvaista persoonallisuutta, voimme hyväksyä sen. Jumala voi hioa, koulia ja kasvattaa melankolisuuttamme ja käyttää sitä omaksi kunniakseen.

Masennuksen siunaus
Voiko masennuksessa olla myös jotain hyvää? On tärkeää luottaa Jumalaan, vaikka selviä vastauksia löytyisikään. Joka tapauksessa masennus palauttaa ihmisen armollisesti uudelleen siihen tienhaaraan, jossa aikaisemmin väärin valaistu omatunto on johtanut ihmisen harhaan. Masennuksen olemassaolon pohtiminen on tärkeää, koska se voi auttaa meitä näkemään sen hyödyllisyyden. Mikäli masennus saa ihmisen prosessiin, niin se voi olla uuden elämän alku. Uskovalle masennuksella voi olla erittäin parantava ja syvällinen sanoma elämän voimavarana ja jopa Jumalan kasvatusmetodi. Jumala on läsnä ihmisen masennuksessa, eikä jätä tätä vaikeuksien tullen.

Masentunut hengellisessä yhteisössä
Uskovalla voi olla taistelu siitä, voiko hän Jumalan lapsena ylipäätään olla masentunut. Vääristynyt seurakuntanäkemys voi pahimmillaan lisätä tätä tunnetta ja ahdistusta. Pahimmillaan hyvääkin tarkoittavat kristityt saattavat syyllistää masentuneen vihjailemalla kaiken olevan kiinni siitä, kuinka paljon hänellä on uskoa ja hengen voimaa. Tämä aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja masennusta. Kristus on tullut maailmaan parantamaan sairaita myös henkisellä tasolla ja seurakunnassa pitäisi olla mahdollisuus elää kaikki nämä elämään kuuluvat vaiheet iloineen ja suruineen.

Palmin pähkinä, RV-lehti 28/2017

torstai 1. kesäkuuta 2017

Mitä menestyminen todella vaatii?

Ensin pitäisi määritellä, mitä menestyminen tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Yleisesti ottaen menestymisellä tarkoitetaan uralla etenemistä, suuremman suosion saamista, taloudellisen aseman ja arvostuksen kasvamista sekä unelmien täyttymistä. Kristillisessä mielessä menestyminen saattaa kuitenkin tarkoittaa eri asioita. Ainakin keinot ja motivaatiot menestymiseen tulisivat olla erilaiset.

Kovaa työtä
Jos ajatellaan vaikkapa yrityksen menestymistä, niin menestymisen eteen joutuu usein tekemään töitä lähes vuorokauden ympäri. Samoin on urheilussa ja viihdemaailmassa. Menestymisen eteen on tehtävä valtavasti töitä ja itseään tulee pitää jatkuvasti esillä. Menestyjän herätyskello soi säännöllisesti viimeistään kello viisi aamulla. Elämän täytyy muutenkin olla kurinalaista. Kovassa kilpailussa pysähtymiseen ei juuri ole mahdollisuuksia, koska toiset ajavat tilaisuuden tullen nopeasti ohi. Vaatimattomuus ei ole hyve menestyjien piirissä. Menestymiseen tarvitaan intohimoa, sinnikkyyttä ja kovaa työtä.

Itsensä nostamista
Vaatimattomat ja toiseksi parhaat putoavat helposti kilpailun kelkasta ja jäävät unohduksiin. Menestysvalmentajat puhuvat ja opettavat menestyksen avaimena muun muassa niin sanottua SSP-metodia, eli shameless self promotonia, häpeämätöntä itsensä nostamista. Tällä metodilla tulee huomatuksi. Tärkeintä siinä on jatkuvasti nostaa itseään, pitää itseään esillä ja edistää omaa uraansa kunnianhimoisesti ja häpeämättömästi. Menestymisen huumassa ei tulisi unohtaa, että tuhkimotarinoista huolimatta menestyminen ei koskaan ole kaikkien mahdollisuus. Suuri osa ihmisistä elää köyhissä oloissa ilman koulutusmahdollisuuksia ja tarvittavaa varallisuutta. Sairaat, vammautuneet, kastittomat ja syrjityt ovat unohdettu ryhmä, joita ei voi ensimmäisenä lähestyä länsimaisella menestyskärjellä.

Menestyksen muut sävyt
Menestymisen vaativassa maailmassa monet ovat väsähtäneet. Koska jatkuvasti ei voi olla paras, ovat monet löytäneet elämästä myös muita puolia. Menestyksen mittarit ja arvot voivat vaihtua toisenlaisiksi. Menestystä tärkeämmäksi ovat nousseet myös suhde perheeseen ja läheisiin, ystävyyssuhteista huolehtiminen sekä rakkauden antaminen ja saaminen. Kovan maailman arvoissa menestymisen sijaan on tullut myös sävyjä, joissa tärkeää on lähimmäisen huomioiminen ja pyyteetön auttaminen. Ilahduttavia trendejä on etenkin nuorten keskuudessa virinnyt hyvän tekemisen ja diakonian nousu.

Mitä Jeesus opetti menestyksestä?
Jeesus opetti lainalaisuuksia, jotka ovat usein juuri päinvastaisia kuin menestysvalmentajan teesit. ”Joka teidän keskuudessaan tahtoo tulla suureksi, olkoon toisten palvelija” (Matt. 20:26). Maineen etsijöille ja kyynärpäätaktikoille Raamattu kirjoittaa ”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room. 12:10). Myös Vuorisaarnan opetukset ovat kaikki vastoin liikemaailman ja maksimaalisen voitontavoittelun periaatteita.
Voisiko menestyminen siis sittenkin olla muutakin kuin julkista suosiota ja jatkuvia voittoja? Äiti Teresan sanat: ”Jos tahdot muuttaa maailmaa, mene kotiin ja rakasta perhettäsi”, laittavat meidän pienelle paikalle. Samoin Jeesuksen sanat ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen ja joka kadottaa elämänsä minut tähteni, löytää sen”, ne pistävät meidät pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei? Raamatun sanoma on radikaali sanoma nykyajalle, jossa itsensä toteuttaminen, hyvinvointi, oman menestyksen puolesta taisteleminen, sisäinen sankaruus, voiton optimointi ja kaiken saavuttaminen ovat nousseet tärkeimmiksi asioiksi.

Palmin pähkinä RV-lehti 22/2017

lauantai 6. toukokuuta 2017

Mitä on kohotettu realismi?

Ihan ensimmäisenä on paljastettava, että kirjoittaja ei itsekään tarkalleen tiedä vastausta otsikon kysymykseen, mutta tarkastelee sitä kristillisestä näkökulmasta ja soveltaa sitä läntiseen elämyskokemuksellisuuteen.

Tv-sarjoista tuttu formaatti
Kohotettu realismi on tv-sarjoista ja elokuvista tuttu formaatti, jossa tavallisten ihmisten elämää kuvataan kiinnostavammin kuin se todellisuudessa onkaan. Tällaisissa, usein saippuasarja tyyppisissä formaateissa tapahtuu asioita, joita normaalissa elämässä ei tapahdu. Vaikka nähty ei olisikaan realistista, kiinnostaa se kuitenkin katsojaa ja tarjoaa hetkellisen pakopaikan arjesta. Kohotettu realismi maistuu makealta, mutta ei kanna normaalissa elämässä, koska yleensä elämässä ei tapahdu samanlaisia jatkuvia juonenkäänteitä kuin elokuvissa. Jokainen toimintaelokuvissa istunut mies saattaa hetkellisesti kokea samaistuvansa elokuvan sankariin, mutta viimeistään paluu arkisiin kotiympyröihin palauttaa arkirealismin.

Loppumaton elämyshakuisuus
Kysymys on elämyshakuisesta markkinataloudesta. Elämykset myyvät ja niistä pyritään saamaan irti mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Nykyihminen on valmis maksamaan elämyksestä ja sen tulee olla aina vain suurempi ja parempi kokemus. ”Elämys teoreettisesta näkökulmasta on aistien kokema tunteellinen ja unohtumaton tapahtuma, jonka aikana ihminen kokee jotain henkilökohtaista eri aistein ja tuntein. Elämys on aina jonkun oma kokemus, joka vaihtelee kokijan mukaisesti. Se on vahva tunne jostain ja se jää mieleen. Se kestää usein vain pienen hetken. Elämyksien kokemisessa on eroavaisuuksia myös sen vuoksi, että elämyksiin vaikuttaa vahvasti kokijan oma elämä ja historia.” (doria.fi).
Viihdeteollisuus on nopeasti muuttunut visuaaliseksi elämystarjonnaksi. Vetääkseen väkeä, konserttien on oltava aina vain enemmän spektaakkelinomaisia ja elokuvien yhä kalliimpien efektien täyttämää tarjontaa. Saadakseen tarpeeksi lipputuloja, jokaisessa ensi-illassa tulisi olla jotain ennennäkemätöntä.

Seurakunnan elämystarjonta
Vapaakristillinen jumalanpalvelus on valitettavasti joutumassa samanlaiseen kilpailutilanteeseen. Seurakunnastakin haetaan elämyksiä. Arkinen ei enää kiinnosta. Elämyshakuisuus ei sinänsä ole paha asia, mutta jos se kohdistuu ihmisiin ja aina vain paremman tarjonnan vaatimuksiin ollaan tiellä, jolta ei ole paluuta. Saatetaan ajautua tilanteeseen, jossa tarpeeksi isoja elämyksiä pystyvät tarjoamaan vain isot seurakunnat ja tapahtumajärjestäjät. Jos seurakunnan toiminta perustuu elämystarjontaan siinä pelossa, että sen kävijöiden pelätään tylsistyvän ja siirtyvän kilpailevaan leiriin, toimitaan harkitsemattomasti. Silloin pidetään yllä kohotettua realismia, joka ei enää ole arjessa koettua normaalia kristityn elämää.

Aidon elämyksen kokemus
Elämyksiä kuitenkin tarvitaan. Emme voi elää irrallaan kulttuurista. Seurakunnilla saa ja pitää olla ajanmukainen korkeatasoinen tekniikka, jolla se saavuttaa nykyajan elämyksiin tottuneet ihmiset. Seurakunnan tulee kuitenkin pystyä tarjoamaan myös jotain muuta. Jotain sellaista, mitä ei ”maailmasta” saa. Sen tulisi kasvattaa jäsenensä syvälle Jumalan sanaan ja ohjata heidät selviämään arjen haasteista. Pinnallinen elämyskokemus ei auta, kun vaikeudet koittavat. Paras elämys Jeesuksen seuraajalle on edelleen kokemus syntien anteeksi saamisesta, Pyhällä Hengellä täyttymisestä, lähimmäisen palvelusta ja rukouksessa koetusta jumalyhteydestä.

Anna anteeksi!

Anteeksianto tarkoittaa toisen ihmisen vapauttamista hänen tekemistään vääryyksistä meitä kohtaan. Anteeksiantamuksen ydin on löydettävissä Jeesuksen sanoista: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Nämä Jeesuksen sanat ovat ehkä maailmanhistorian merkittävimmät ja inspiroivimmat sanat. Ne sisältävät viisauden, jonka johdosta miljoonat ihmiset ovat saaneet voimaa antaa anteeksi heihin kohdistunutta vääryyttä. On ihmisluonnolle käsittämätöntä tulla teloitetuksi syyttömänä ja siitä huolimatta huokua anteeksiantoa ja rakkautta vihollisiaan kohtaan.

Ilman näitä Vapahtajamme anteeksiantavia sanoja maailma olisi huomattavasti kylmempi ja kovempi paikka. Ihmisinä emme voisi sovittaa syntivelkaamme ristiinnaulitulle. Mitkään seremoniat, liturgiat, rukoukset tai uhraukset eivät voi tätä velkaa sovittaa. Vain Jeesuksen oman anteeksiantamuksen kautta se voi olla mahdollista. Pyynnössään Isälle Jeesus pyytääkin häntä antamaan meille anteeksi syntimme. Tämän suurempaa välimiestä ja sovittajaa ihmisen ja Jumalan välillä ei voi olla.

Anteeksianto perustuu yleensä omaan anteeksipyyntöön ja synnin tunnustamiseen. Tässä kohden näemme kuitenkin poikkeuksen. Jeesus itse pyytää anteeksiantoa sotilaiden puolesta, koska nämä eivät tienneet, kuinka hirvittävää syntiä he olivat tekemässä.

Ihmiskuntaa vaivaa edelleen sama ongelma: emme tiedä, mitä olemme tekemässä. Käyttäydymme ajattelemattomasti ja olemme usein itsekkään luontomme vallassa. Loukkaamme toisiamme usein tietämättämme, ja vaikka tiedostaisimmekin virheemme, emme aina ymmärrä, kuinka syvästi tekomme voi satuttaa toista ihmistä.

Anteeksiantaminen on eräänlaista velvollisuusetiikkaa. Me rakastamme, koska se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme – ei pelkkä tunnekysymys. Jos suljemme itsemme Jumalan anteeksiantamukselta ja anteeksiantamukselta toisiamme kohtaan, edistämme osaltamme vihan, synnin ja itsekkyyden valtaa maan päällä. Nämä ovat pohjimmiltaan ne tekijät, jotka ajavat ihmisiä toisiaan vastaan, synnyttävät sotia ja tuntuvat jopa hajottavan Telluksemme.

Jeesus antoi esimerkin oikeasta mielenlaadusta kaikille kristityille ja koko maailmalle. Maailman evankelioimisen ja Jumalan rakkauden leviämisen voisi pelkistäen sanoa riippuvan siitä, annammeko anteeksi toinen toisillemme. Jos Jumala pyytää meitä näin tekemään, sen täytyy olla mahdollista, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.

Pääsiäisen suuri sanoma kutsuu meidät sovintoon sekä Jumalan että ihmisten kanssa.

Pääkirjoitus RV 9.4.2017

Jatkuva uudistuminen on elinehto

Seurakuntatyön yksi keskeisistä arvoista on uudistuminen. Uudistumisen ehtona on halu jatkuvaan muutokseen. Jatkuvalla uudistumisella on monta ulottuvuutta. Yrityselämässä uudistuminen on elinehto yrityksen menestymiselle.
Uudistuminen on prosessi, joka helposti unohtuu hyvinä aikoina. Uudistumisen voimaa ei aina ymmärretä. Hyvinä aikoina ei saisi tuudittautua hyvän olon tunteeseen ja sen ylläpitämiseen, vaan tulisi varmistaa hyvien tuulten jatkuminen myös tuleville vuosille.
Uudistuminen on eloonjäämistaistelua ja keino pärjätä. Toimialasta riippumatta organisaation ja seurakunnan tulisi koko ajan uudistua, seurata toimintaympäristöä ja olla avoin muutokselle. Uudistuminen voi kuulostaa vaikealta ja työläältä, mutta jos elämme ajassa ja ajan hermolla, uudistuminen tapahtuu kuitenkin kuin itsestään.
Uudistumiseen tarvitaan ketteryyttä ja joustavuutta. Aikaansa seuraava organisaatio ennakoi muutokset, oppii virheistä ja toimii nopeasti. Jatkuvasti uudistuvassa seurakunnassa on luonnollisesti innostunut ja motivoitunut henkilöstö sekä selvä visio siitä, mihin ollaan menossa.
Roomalaiskirje muistuttaa meitä olemaan mukautumatta maailman menoon, mutta samalla muuttumaan ja uudistumaan aina kulloisessakin ajassa. Kehotus sisältää myös hienon lupauksen. Kun uudistumme, niin samalla saamme viisauden arvioida, mikä on hyvää ja Jumalan tahto omassa ajassamme (Room: 12:2).
Menestyksen yksi vahva resepti on siis uudistuminen. Miksi emme ottaisi uudistumista jatkuvaksi elämäntavaksi? Uudistuminen pitää meidät elossa ja turvaa tulevaisuuden nouseville sukupolville.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mihin strategista ajattelua tarvitaan?

Seurakuntakentässä näkemykset tuppautuvat liian usein ajautumaan vastakkainasetteluksi. Hengellisen ympäristön strateginen ajattelu onkin jakanut yllättävän paljon mielipiteitä johtoportaissa. Joidenkin mielestä strateginen työskentely ei ole ollenkaan hengellinen tapa edetä ja toisten mielestä se on hyvinkin raamatullista.

Lyhyt- vai pitkäaikainen suunnittelu?
Strategisen ajattelun vastakohtia voisivat olla esimerkiksi toiminnan lyhytjänteinen suunnittelu ja ajelehtiminen. Tämä tarkoittaa sitä, että reagoidaan asioihin sitä mukaan kun ne tulevat eteen. Tällaisessa tilassa seurakunta ei ole johtamassa jäseniään mihinkään päämäärään, vaan katsoo aina tilanteen tullen mikä on paras ratkaisu kulloisessakin tilanteessa. Strateginen johtajuus tulisikin olla käytössä prosessimaisesti ja joustavasti koko ajan. Sen tulisi näyttää suuntaa ja inspiroida työntekijöitä pelaamaan samaan suuntaan seurakuntalaisten kanssa. Strategisen ajattelun tulisi soljua siten, että se ottaa huomioon sekä ulkoiset tekijät että sisäiset toimintatavat haluttuun päämäärään suunnistettaessa.

Mitä haluamme saavuttaa?
Strategista ajattelua tulisi johtaa kysymys “miksi”. Miksi toimimme niin kuin toimimme? Tarvitaan yhteinen käsitys siitä, mitä halutaan saavuttaa ja kuinka se saavutetaan. Jos toimintaa pyöritetään ilman minkäänlaista suunnitelmaa, niin se karkaa käsistä ja ajautuu monien tuulten vietäväksi. Jumalan kuuluu olla seurakunnan ohjaimissa, mutta toimintasuunnitelman tekijöiden täytyy kuulla Jumalan ohjaava ääni.
Seurakunnan arvot, tapa toimia ja kulttuuri vaikuttavat strategian toimivuuteen voimakkaasti. Yhdessä ne voivat estää hyvän strategian toimeenpanon, tai parhaimmillaan saada kaikki ymmärtämään mistä on kyse ja inspiroitumaan toimintaan.
Strategia mappihyllyssä tai paperilappusena aulassa ei johda mihinkään. Strategia tulisi sisäistää niin, että se tulee selkärangasta, muuten vallitseva kulttuuri tuhoaa sen muutamassa hetkessä.

Mitä toimintaympäristö sanelee?
Strategiassa täytyy ottaa huomioon monia asioita. Seurakuntien toimintaympäristö on muutoksessa, joten täytyy pohtia kykeneekö seurakunta selviämään siinä, vai taantuuko se hiljalleen kuihtuvaksi yhteisöksi. Taantumassa on liian myöhäistä alkaa ensimmäistä kertaa ajattelemaan tai kokeilemaan uutta toimintatapaa. Seurauksena voi olla sarja erilaisia kokeiluja. Ajelehtivassa tilanteessa on houkutus tarttua maailmalla liikkuviin syötteihin. Moni seurakunta on toimii juuri näin. Kun on kuultu, että esimerkiksi soluseurakuntamalli tai etsijäystävällinen jumalanpalvelus on saanut aikaan kasvua jossain päin, niin otetaan nopeasti käyttöön kopio, joka ei kuitenkaan toimi omassa toimintaympäristössä. Iso kysymys onkin, mikä on juuri meidän kaupunkimme erityispiirre ja tarve? Esimerkiksi nuorekas opiskelijakaupunkiympäristö asettaa omat haasteensa. Toisaalta taas puhtaasti työläis- tai maatalousvetoinen paikkakunta asettaa toiminnalle kokonaan eri haasteet.

Mitä Raamattu sanoo?
Raamatussa on paljon esimerkkejä Jumalan antamista toimintasuunnitelmista Israelin kansalle, kuninkaille ja profeetoille. Myös Paavalin päämäärätietoisen elämän mottona oli ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Kor. 9:26).
Kasvu ei kuitenkaan tule pelkästään strategialla. Siihen tarvitaan lisäksi rukousta ja valmistautumista. ”Jos rauta on tylsynyt eikä teränsuuta tahkota, täytyy ponnistaa voimia; mutta hyödyllinen kuntoonpano on viisautta.” (Saarn. 10:10).

Palmin pähkinä RV-lehti 07/2017.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vanha ei ole taakka

Elämme hektisessä länsikulttuurissa, jossa ei juurikaan katsella taaksepäin. Eteenpäin on menevän mieli, kuten sanonta kuuluu. Tämä on hyvä asenne, mutta helposti meiltä unohtuu se voimavara, joka vanhassa olisi tarjolla.

Suomalainen yhteiskunta on rakennettu edellisten sukupolvien kovalla työllä. Se perusta, jolle nykyinen hyvinvointimme rakentuu, ei ole itsestäänselvyys. On arvokas asia, että aikamme ihmisten ei tarvitse nähdä vilua ja nälkää, mutta näin ei aina ole ollut. Jopa nykyisillä vanhuksilla ja veteraaneilla on karmaisevia kertomuksia köyhyyden runtelemasta Suomesta. Etuuksiemme pohjaksi on maksettu kova hinta, ja siksi ei ole samantekevää, kuinka jatkamme rakentamista tuolle perustalle.

Tämän voisi aivan hyvin rinnastaa myös seurakuntaelämään. Harjoitamme toimintaamme pitkälti edellisen sukupolven rakentamissa velattomissa rukoushuoneissa. Olemme saaneet arvokkaan lahjan ja valmiudet tavoittaa oman sukupolvemme etsijät. Se, kuinka osaamme hyödyntää tätä voimavaraa, riippuu kokonaan meistä itsestämme. Meille jätetty pääoma on kuin perintö, jonka huoneenhaltijoina meiltä vaaditaan viisautta toimia tehokkaasti sekä kykyä osoittaa kunnioitusta edellä kulkeneille.

On selvää, että vanhat työtavat eivät saa aikaan kasvua nykyajassa. Tämä on käynyt selväksi jo jonkin aikaa sitten. Se ei kuitenkaan tarkoita perustan purkamista. Perusta, jolle seurakuntamme ovat rakennetut, on vahva. Jumalan sana ja raamattu-uskollisuus ovat perustuksia, joista ei missään olosuhteissa pidä antaa periksi. Tällä perustalla seurakunnat voivat edelleenkin kasvaa ja tavoittaa aikamme urbaanit ihmiset.

Vanha ei ole taakka, mutta vanhoista toimintatavoista ei tarvitse kynsin hampain pitää kiinni. Maailma muuttuu silmissämme nopeammin kuin koskaan. Digitalisaation vauhti haastaa jopa xsukupolven. Ne sovellukset, alustat ja tavat, joilla nyt toimitaan, vanhenevat jopa parissa vuodessa. Tästä syystä seurakunnissa tarvitaan näkijöitä ja profeettoja, jotka voisivat nähdä pidemmälle. Ei ole mitään syytä, miksi seurakunta ei voisi olla tiennäyttäjä ja edelläkulkija nykymaailman murroksessa.

Parasta muutoksen vauhdissa on Jumalan suvereenisuus omassa suunnitelmassaan. Hän toteuttaa oman missionsa maailmassa, ja se tapahtuu huolimatta siitä, pysyvätkö seurakunnat Kaikkivaltiaan vauhdissa vai eivät.

Uuteen aikaan ja uuden vuoden haasteisiin on luottavaista lähteä vanhalta perustalta mutta uuden näyn siivittämänä.

Pääkirjoitus RV-lehti 1/2017

maanantai 19. joulukuuta 2016

Kuinka murehtimisesta pääsee vapaaksi?

Murehtiminen tekee elämästä raskasta. Sitä voisi kuvailla myös levottomuudeksi, ahdistukseksi tai epämääräiseksi peloksi, johon ei ole mitään tiettyä syytä. Murehtija elää kuluttavaa elämää. Hänellä on jatkuvasti tunne, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Kyseessä on eräänlainen luottamuksen puute elämän kantokykyyn. Joiltakin murehtiminen vie kyvyn elää nykyhetkessä. Murehtiessa monet iloiset asiat jäävät huomaamatta ja elämästä nauttiminen käy lähes mahdottomaksi.

Salakavalasti hiipivä huoli
Jostakin syystä toiselle pienet asiat näyttävät suurilta murheilta ja toisille isotkin vaikeudet ovat helposti selätettäviä pikku juttuja. Onkin syytä kysyä, onko olemassa asioita, jotka olisi vain parasta ohittaa antamatta niiden järkyttää mielenrauhaamme. Koska jokaisen psyyke on erilainen ja reagoi asioihin eri tavalla, olisi tärkeää tunnistaa mieltä järkyttävät asiat ajoissa ja ottaa niin sanotut ”pienet ketut kiinni”, ennen kuin ne ehtivät saada aikaan tuhoa (Laulujen laulu 2:15). Jeesus itse antoi ohjeen: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö” (Joh. 14:27). Periaatteessa nämä sanat osoittavat, että on mahdollista pysyä rauhallisena ja pelottomana silloinkin, kun huomaamme huolen hiipivän puseroon.

Murehtimisen seurauksia
Taipumus murehtimiseen voi johtua monesta eri syystä, esimerkiksi menneisyydessä koetuista pettymyksistä tai sielun haavoista. Niistä vapautuminen ei ole helppoa, mutta Jumalan sana ohjaa meitä parantumaan ja asettamaan luottamuksemme häneen.

On luonnollista, että pitkäaikaisella murehtimisella on myös terveydellisiä vaikutuksia. Koska murehtiminen on stressin sukulainen, pitkittyessään se voi johtaa esimerkiksi unettomuuteen, vatsavaivoihin, verenpaineen nousuun ja sydänsairauksiin. Kristittyinä meidän on uskottava myös näkymättömään maailmaan, jossa meistä pyritään tekemään kireitä, huolestuneita, rauhattomia ja tasapainottomia. Tässä tilassa uskova on erityisen altis lankeamaan virheisiin.

Hetkessä elämisen voima
Kielteisistä asioista ei voi koskaan päästä kokonaan eroon, vaan elämässä tulee jatkuvasti vastaan onnettomuuksia ja pettymyksiä. Sielun tasapaino riippuu pitkälti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme. Psalmissa (118:24) kehotetaan kiinnittämään huomiota tämän päivän positiivisiin asioihin ja niistä nouseviin ilon aiheisiin: ”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä.” Ilottomuus johtuu osaltaan siitä, että emme osaa elää tässä hetkessä. Taipumuksemme on tunnetasolla elää tulevaisuudessa ja tavoitella niitä asioita, joista haaveilemme. Toiset taas kamppailevat menneisyyden epäonnistumisten kanssa. Yhtä kaikki meidän tulisi oppia nauttimaan hetkestä, joka meille on annettu, ja laittamaan luottamus Jumalaan, joka pitää huolen tulevaisuudestamme ja menneisyydestämme.

Kaikki murhe ei ole pahasta
On olemassa myös tervettä huolta ja murhetta, joka on ihmiselle hyödyksi. Se saattaa liittyä esimerkiksi oman elämäntavan muuttamisen tarpeeseen. Murheellinen tulee olla myös läheistemme tai yhteiskuntamme rappiotilasta. Vanhemmat kantavat luonnollisesti huolta myös omista lapsistaan. Kaikesta murehtimisesta ei siis tarvitse päästä vapaaksi, mutta tuhovasta murheesta on olemassa Vapahtajan valmistama tie ulos. Se johtaa sielun terveelliseen ja luottavaiseen lepotilaan.

Palmin pähkinä RV-lehti 50/2016

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kärsitkö lentopelosta?

Paljastetaan heti alussa, että kysymys ei ole lentokoneella lentämisestä. Kysymys on itsenäistymisestä ja omien siipien kantovoiman kokemisesta.

Kotipesä on turvallinen. Niinhän se on linnullakin. Kotipesässä on totuttu siihen, että sinne tuodaan ruoka suoraan suuhun ja kaikki tarpeet täytetään. Kotipesäelämä olisi täydellistä, mutta niin ei voi jatkua ikuisesti. Pesään jääminen on epätervettä ja tyrehdyttää jatkuvuuden, jonka luonto on säätänyt.
Ensimmäiset yritykset omilla siivillä lentämiseen on otettava ennemmin tai myöhemmin. Se on luonnollisesti kova paikka. Kova maailma on ympärillä ja kylmät tuulet puhaltavat uhkaavasti. Ensimmäinen lentoyrityskin saattaa päätyä ikävästi. Seurauksena voi olla totaalinen mahalasku. Siihen ei pidä kuitenkaan jäädä. Lintu on luotu lentämään ja siivet kantavat aivan varmasti kunhan niitä vain käyttää. Samoin kantaa myös ihmisen elämä. Pikkuhiljaa, vanhempien ja hyvien opastajien tuella, myös pieni ihminen alkaa kokea onnen hetkiä itsenäistymisen ihanalla tiellä.
Paikalleen jääminen ja ympäristön pelkääminen asettaa ihmisenkin vaaraan. Elämän syliin on vain hypättävä ja seikkailusta nautittava vaikka se kuinka pelottaisi. Itsenäistymisen vaiheet tekevät joskus kipeää ja takaiskuja tulee, mutta menneeseen ei kannata haikailla.
Mihin pieni ihminen voi sitten omissa lentoyrityksissään ja itsenäistymisen haasteissa luottaa? ”Jumalaan, joka kulkee taivasten yli sinun apunasi ja korkeudessaan pilvien päällitse. Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” 5. Moos.33:26-27