Turhautumisesta tuloksiin

Turhautuminen on yksi parhaista tunteista muutoksen mahdollisuuteen. Kun jokin asia on tarpeeksi kauan aiheuttanut tuskaa ja harmitusta, tulee eteen muutoksen pakko. Kun kärsimys saavuttaa lakipisteen, muutosta ei voi enää pysäyttää. Kaikkea tätä edeltää turhautuminen. Turhautuminen on hyvä asia. Se voi siis olla paras muutosagentti, kun sen valjastaa hyvää tarkoitusta varten.
Myös yhteiskunnallinen turhautuminen voi saada ihmeitä aikaan. Hiljattain Suomessa vieraillut rauhannobelisti Denis Mukwege kertoi Kongon kansan turhautumisesta jatkuvaan riistoon, murhiin ja raiskauksiin. Tämä turhautuminen on johtanut kansainvälisen huomion kiinnittymiseen Kongon tilanteeseen, joka toivottavasti saa aikaan pysyvän muutoksen Kongossa.
Muita hyviä turhautumisen syitä voisi olla esimerkiksi kirkkokuntien passiivisuus evankeliumin levittämiseen, materialismin lisääntyminen ja kaikenlainen innostuneisuuden puuttuminen. Lähetysinnostuksen puuttuminen viestii itsekeskeisestä elämäntavasta, joka saa huomion kiinnittymään yhteisestä hyvästä omaan hyvinvointiin. Kaiken tämän lisäksi voimme turhautua myös epäoikeudenmukaisuuteen, syrjintään, rakkaudettomuuteen ja kristillisten arvojen hylkäämiseen.
Myös henkilökohtainen turhautuminen on tarpeellinen tunne. Sen viesti on ”nyt riittää, asioiden on muututtava!” Omassa elämässämme ja elintavoissamme saattaa olla taipumuksia, jotka eivät muutu kuin perusteellisen turhautumisen kautta. Muutoksen on kaikella tavalla hyvä alkaa omasta itsestä. Toista on vaikea saada muuttumaan, ellei itse ensin muutu. Kuitenkin yhden ihmisen turhautuminen voi aloittaa lumivyöryn, joka muuttaa kokonaisia kansakuntia. Nyt on hyvä hetki kysyä: ”Mikä minua turhauttaa?”
Pääkirjoitus Fida-lehti 04/2019

Ellei kukaan lähetä

Raamatun toteama ”kuinka kukaan voi kuulla, ellei kukaan lähetä?” on edelleen ajankohtainen. Maailman teknillistyessä voimme ajatella, että ihmistä ei enää tarvita juuri mihinkään. Asiat voisi hoitaa pelkästään teknologiaa hyväksikäyttämällä. Vaikka tämä on totta, niin silti evankeliumi tarvitsee ihmisen.

Myös Jumala olisi voinut ratkaista maailman evankelioimisen jollain toisella tavalla. Hän olisi voinut piirtää taivaalle pysyvän taulun, jossa olisi lukenut ”uskokaa minuun” tai jotain muuta vastaavaa. Jumala olisi varmasti päässyt monellakin tavalla helpommalla, mutta hän päätti tulla ihmiseksi. Jumala lähetti asialle oman Poikansa.

Samoin on lähetystyössä aikojen alusta alkaen aina lähetetty ihminen. Antiokian seurakunta lähetti Paavalin ja Barnabaksen, Jeesus lähetti opetuslapset, ja niin kristillinen seurakunta on lähettänyt lähettinsä aina tähän päivään saakka.

Sosiaalisen median, TV:n ja radion kiistattomista eduista huolimatta mikään ei voita henkilökohtaista kohtaamista. Maailmamme täyttyessä yhä enemmän negatiivisista ja ahdistavista uutisista on Raamatun toteama ”kuinka suloiset ovatkaan ilosanomat tuojan jalat” jälleen niin totta. Lähetys­järjestöjen ja seurakuntien perustehtävä on pysynyt samana – lähettää ihminen. Vaikka taloudellinen tuki voitaisiinkin lähettää pelkästään jonkun järjestön pankkitilille, niin silti on arvokkaampaa lähettää ihminen.

Ihmisen lähettämiseen sisältyy aina myös riskejä. Tehtävä voi epäonnistua. Joskus lähetetyt lähetystyöntekijät joutuvat maksamaan lähtemisestään kalliin hinnan. Jotkut ovat maksaneet sen jopa hengellään. Monien nyt kristillisten maiden maaperässä lepää varhaisten lähetyssaarnaajien kallis marttyyriveri. Ilman tuota hintaa emme voisi nyt nähdä evankeliumin voittokulkua noissa maissa.

Täytyy siis olla ihmisiä, jotka lähtevät, mutta nyt tarvitaan kipeästi niitä, jotka lähettävät. Jokainen uusitestamentillinen seura­kunta on lähetysseurakunta ja sen vastuulla on lähetys­käskyn toteuttaminen. Terve seurakunta ei voi väistää tätä vastuuta. Ellei seurakunta opi antamisen siunausta, se ei pidemmän päälle itsekään saa siunauksia.

Sama lainalaisuus pätee yksilöuskovaan ja periaatteessa jokaisen ihmisen elämään. Vain antamalla voi saada ja antamalla sitä, mitä itse rakastaa, saa annetun tavalla tai toisella takaisin. Jokainen Suomen helluntaiseurakunta on lähetysseurakunta. Jokaisella seurakunnalla voisi olla vähintään yksi osakannatuslähetti. Lähetti, joka on ihminen.

RV-lehti pääkirjoitus 30.9.2019

Kuinka mennä kohti unelmaa?

Aikamme korostaa unelman merkitystä. Kaikilla pitäisi olla unelma. Entä jos ei ole? Mistä unelman voisi saada?
Ensinnäkin on tärkeää tiedostaa, että Jumala rakastaa meitä aivan yhtä paljon, oli meillä unelma tai ei. Jumala rakastaa ihmistä enemmän kuin unelmaa. On olemassa suuria unelmia, jotka ovat muuttaneet maailmaa, kuten Martin Luther Kingin unelma maailmasta ilman rotuerottelua. Suuret ihmiset ovat seisseet ja kuolleet unelmansa edessä, eivätkä välttämättä ole itse koskaan nähneet unelman toteutuvan.
Myös Jumalalla näyttäisi oleva unelma. Se on unelma ihmisestä, joka viettäisi hänen kanssaan iankaikkisuuden. Jumala teki kaikkensa unelman saavuttamiseksi ja maksoi siitä kalliin hinnan. Jumala ei antanut minkään tulla esteeksi unelman toteutumiselle.

Unelman esteet
Kohti unelmaa kohtaamme monia esteitä, joihin unelma on vaarassa kaatua. Unelmiamme koetellaan. Unelman esteitä asettavat ihmiset, olosuhteet ja asenteet. Usein toiset ihmiset ympärillämme eivät ymmärrä unelmiamme ja pyrkivät tarkoituksella tai tarkoituksettomasti saada meidät luopumaan unelmistamme. Unelman kantaja on helppo masentaa. Vain muutamalla realismiksikin tarkoitetulla sanalla voi unelmalta lähteä matto alta. Mutta kuinka siunattuja ovatkaan ne ystävät ja rohkaisijat, jotka uskovat samaan kuin mekin ja jaksavat kannustaa silloinkin kun olosuhteet kääntyvät unelmaa vastaan. Joskus unelmista joutuu luopumaan, mutta kuolleetkin unelmat voivat nousta henkiin. Jumalan istuttamat unelmat eivät siis kuole. Ihmiset voivat ne kaataa, mutta ne heräävät henkiin aina uudestaan ja uudestaan. Joskus unelmista on jopa hyvä luopua ja antaa niiden kuolla, koska silloin unelma palaa takaisi unelman antajalle. Unelma on loppujen lopuksi unelman antajan vastuulla ja kun aika on oikea, niin unelma alkaa jälleen nousta ja saada kasvualustaa unelman kantajan sydämessä. Vaikeinta prosessissa on kuitenkin odottaminen.

Odottavan aika on pitkä
Unelman kantajan odottelemista voisi verrata Isrealin kansan erämaavaellukseen. Matkalle mahtuu paljon pettymyksiä ja raskaita vaiheita. Sellaisesta maastosta selviäminen muuttaa ihmistä. Luvattuun maahan saapuvat israelilaiset eivät olleet sama heikkotahtoisten joukko, joka oli lähtenyt Egyptistä. Autiomaassa oli kasvanut uusi, koeteltu sukupolvi. Unelma voidaan myös periä. Joosua kypsyi koetusten ja kärsimysten aikana ja loputtomissa viivästyksissä. Hän eteni Mooseksen apulaisesta tiedustelijaksi ja soturiksi. Lopulta hän oli alkuperäisen unelman kantaja ja valmiina johdattamaan kansa luvattuun maahan. Odotusajan tärkein opetus on se, että kun kaikki näyttää menevän pieleen, olemmeko vieläkin valmiit luottamaan häneen niin paljon, että annamme hänen valmistella meitä kohti saavuttamatonta unelmaa.
Mitä suurempi unelma, sitä pitempi näyttäisi olevan valmistautuminen. Joosefilla siihen sisältyivät vankilavuodet ja Daavidilla paimenpojan vastuut. Mutta niin kuin Joosua, Joosef ja Daavid selviytyivät autiomaakoetuksistaan ja valmistuivat niissä unelmaansa, niin mekin voimme.

Luottamuksen vahvistuminen
Uskovan elämässä ei ole loppujen lopuksi kysymys mistään muusta kuin luottamisesta. Sitä kysytään niiltä, jotka vaeltavat uskossa, eivätkä näkemisessä ja siksi luottamuksen Jumalaan on kasvettava. Sitoutuminen unelman antajaan enemmän kuin unelmaan pitää meidät pystyssä. Jos juurrutamme sitoutumisen niin syvälle sydämeemme, että emme käänny takaisin, vaikka olosuhteet ovat mitkä tahansa, niin lopulta sitoutumisemme kantaa hyvää hedelmää. Jokaisella olisi myös hyvä olla turvaverkko, josta saa suojaa, kun haluaisi vain hylätä unelman antajan kutsun omassa elämässään. Joskus jopa Jumala saattaa pyytää meiltä unelmaamme takaisin, koska siitä voi tulla meille itsessään Jumala. Sokeasta unelmasta voi tulla epäjumala, joka aiheuttaa särön jumalasuhteeseemme. Unelman tarkoitus on olla enemmän kuin mitä se vain itsessään on tai mitä me itse olemme. Jumalan antama unelma vie meidät lähemmäksi häntä ja toisia ihmisiä. Unelma ei ole useinkaan tarkoitettu itsekkäitä päämääriä varten vaan toisille siunaukseksi.

RV-lehti, Palmin pähkinä 23/2019

Millaisia arvoja seurakunta tarvitsee

Arvoja pohditaan lähes kaikissa organisaatioissa, niin suurissa yhtiöissä, verotoimistoissa, ministeriöissä kuin urheiluseuroissakin. Kaikilla näillä on omat erityispiirteensä, mutta pääkysymykset säilyvät samanlaisina organisaatiosta toiseen: Mitä pidämme tärkeinä? Mitä tahdomme? Seurakunnan arvot nousevat pääsääntöisesti Raamatusta ja niistä puhutaan jumalanpalveluksissa paljon. Kaikki eivät tietenkään osaa hahmottaa, milloin puhe on juuri arvoista. Kuitenkin koska arvot ovat usein esillä seurakunnan opetuksessa, se osoittaa sen, että arvot ovat ihmisille ja seurakunnan opettajille tärkeitä.

Seurakunta arvoyhteisönä
Seurakunta jos mikä on arvoyhteisö. Sen erityishaasteena kuitenkin on saada yhteisön arvot vaikuttamaan yksilötasolla. Mikäli arvot eivät vastaa käyttäytymistä, on mahdollista, että arvot heijastavat ihanteita, joita ei aina saavuteta. Tällaisiin tilanteisiin seurakunnassa joudutaan aika usein, onhan kysymys ihmisyydestä ja siinä onnistumisesta. Arvoristiriita tulee räikeimmin esiin sellaisissa tapauksissa, joissa joku seurakunnan jäsen on julkisesti toiminut seurakunnan arvojen vastaisesti. Silloin seurakunnan johto joutuu käsittelemään tapahtunutta ja selittämään arvojen vastaista käyttäytymistä joskus jopa median edessä. Kristilliset arvot ja ihanteet koetaan usein olevan niin korkeita, että ihminen ei aina kykene niitä noudattamaan. Onneksi kuitenkin seurakunnalla on käytössään voimakas arvo nimeltään armo. Armo voi palauttaa uskovan vaelluksensa alkulähteille ja uudelleen aloittamiseen.

Yhteiskunnan arvot vs. seurakunnan arvot
Yhteiskunnassa tapahtuvat murrokset saavat arvokeskustelun käymään seurakunnassa vilkkaana. Joudumme pohtimaan esimerkiksi sitä, kuinka suhtaudumme vapauteen toteuttaa seksuaalisuutta. Tällainen arvokeskustelu on kristityille usein varsin hämmentävää, koska se herättää kysymyksen, mistä näissä arvoissa todella on kysymys ja onko niillä jotain muita päämääriä? Koska siis on olemassa kristilliset arvot ja niiden vastakkaiset arvot, on tärkeää, että seurakunta määrittelee omat arvonsa ja vahvistaa niitä. Maailmamme on tullut hyvin monimutkaiseksi ja voidaksemme edes jollakin tavalla hallita tätä moninaisuutta, ihmisten on etsittävä joitakin yksinkertaisia määrittelyjä ja arvoja, joihin voidaan viime kädessä nojautua.

Arvot keskusteluun
Seurakunnassa olisi hyvä käydä avointa arvokeskustelua. Arvot olisi hyvä tulla esiin seurakunnan opetuksessa ja saarnoissa, mutta niiden pohjalta voitaisiin järjestää jopa erillisiä keskustelutilaisuuksia. Suurin virhe tehdään silloin, jos arvot jätetään teorian asteelle mappeihin, eikä niiden edistämiseksi tehdä työtä. Arvojen määrittelyksi ei riitä se, että seurakunnan johto valitsee mukavia sanoja, joiden pohjalta arvot rakennetaan. Tällaisessa tilanteessa arvokeskusteluun ei tule syvyyttä eikä todellista kosketuspintaa.
Arvokeskustelun tulisi lähteä nimenomaan sellaisista arvoista, jotka seurakunnan jäsenet voisivat juuri nyt kokea omikseen. Kunnon arvokeskustelu tekisi hyvää myös koko herätysliikkeelle. Suomen evankelisluterilaisen kirkko on onnistunut hyvin arvokeskustelun ylläpitämisessä esimerkiksi oikeudenmukaisuuskysymyksissä ja pakolaisten kohtelussa. Toisaalta on herännyt myös kysymys, onko evankelisluterilainen kirkko liiaksikin keskittynyt arvokeskusteluun varsinaisen evankeliumin julistamisen sijasta.

Palmin pähkinä RV-lehti, maaliskuu 2019

Kuinka vähentää huolia ja murheita?

Ihmisellä on taipumus huoliin. Toisella enemmän, toisella vähemmän. Vaikka Jumala on luvannut lapsilleen kokonaisvaltaisen huolenpidon, niin silti kristitylläkin on taipumus murehtimiseen. Asiaa siivittävät luonnonlait, koska uskova kokee samat kamppailut kuin muutkin ihmiset. Taloushuolet, koettelemukset, ihmissuhdeongelmat ja sairaudet, nämä kaikki koskettavat jokaista ihmistä elintasosta ja asuinmaasta huolimatta.


Murhe loppuu aikanaan
Vaikka Raamattu valaa lapsilleen luottamusta muun muassa toteamalla ”älkää mistään murehtiko”, niin silti Raamatusta löytyy myös vastakkaisia toteamuksia, kuten ”jota Jumala rakastaa, sitä hän kurittaa”. Miten tämä olisi ymmärrettävissä? Tässä ajatuksessa viitataan kasvatustehtävään, jota Jumala harjoittaa suhteessa omiin lapsiinsa. Toteamus perustuu samaan ajatukseen, jolla luonnolliset vanhemmat kasvattavat lapsiaan. Joskus lapsia on oman etunsa tähden ”kuritettava” ja kiellettävä heiltä asioita, jotka eivät ole heille hyväksi. Siksi kurituksesta sanotaankin ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhan hedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut” (Hepr. 12:11). Tässäkin asiassa, kuten elämässä yleensä on kysymys ajanjaksosta. Kaikki kestää aikansa, koska kaikella on aikansa.
Meillä on taipumus ajatella, että vaikeat olosuhteet eivät koskaan parane, tai ne muuttuvat pahemmiksi. Vastaavasti hyvän jakson ollessa valloillaan, pelkäämme sen loppuvan ja vaikeuksien vaanivan nurkan takana. Kumpikin ajatus saa sydämemme murehtimaan.
Kaikki muuttuu jatkuvasti. Joskus muutokset ovat jännittäviä, ja joskus ne ovat vaikeita. Jumala ei kuitenkaan koskaan muutu. Niin kauan kun pidämme katseemme hänessä, selviämme muutoksen kourissa ja kasvamme uskossamme. Kun Raamattu kieltää meitä kiinnittämästä sydäntämme liikaa tämän maailman asioihin, se tarkoittaa, että emme saa takertua liikaa mihinkään tässä elämässä. Muutosten maailmassa niin hyvästä kuin pahasta tulisi osata päästää ajallaan irti. Muutokset ovat lopulta Jumalan lapsille suotuisia. Illalla on vieraana itku, mutta aamulla ilo. Meidän on helpompi heittää murheemme Herran päälle, kun tiedämme, että ne kestävät vain aikansa.

Murehtiminen on turhaa
Matteuksen evankeliumin kuudes luku kertoo meille suoraan, kuinka turhaa murehtiminen on. Sanoman painavuutta lisää se, että sanat ovat itsensä Jeesuksen sanoja. Jeesus kehottaa meitä katsomaan taivaan lintuja ja eläimiä. Linnut ja eläimet eivät stressaa kuukausipalkasta tai laskuista, mutta kuitenkin Jumala huolehtii heistä ja he saavat ruokansa ajallaan. Jeesus vakuuttaa, että taivaallinen isämme tietää, mitä me tarvitsemme ja sanoo, että hän on luvannut antaa sen meille. Miksi siis murehtia? Luvun lopussa Jeesus paljastaa murehtimisen perimmäisen ongelman. Me murehdimme, pelkäämme ja olemme huolissamme, koska tärkeysjärjestyksemme on väärä. Meitä kehotetaan etsimään ensin Jumalaa ja hänen vanhurskauttaan ja sen kautta luottamaan siihen, että hän antaa ajallaan kaiken muun mitä me tarvitsemme elääksemme tyytyväistä elämää.
Raamatun neuvo murehtijalle on, että kullekin päivälle riittää omat murheensa. Murheita tulevaisuudesta ei siksi tulisi kasata itsellensä liikaa. Murheita saisi kantaa vain sen verran kuin yhden päivän haasteet vaativat. Selviämme kyllä yhden päivän murheista, mutta parhainkaan murehtija ei selviä kuukausien tai jopa vuosien murheiden vuoresta.

RV-lehti, Palmin pähkinä, tammikuu 2019