Parantava yksinäisyys

Kolumni

Parantava yksinäisyys

Ihminen saattaa joskus olla satojen ihmisten joukossa ja kokea silti olevansa yksin. Joskus hän saattaa katsella muita, ikään kuin lasiseinän läpi ja kokea vierautta. Tämä ei välttämättä ole huono asia, eikä merkki psykiatrin tarpeesta.
Ihminen voi kuluttaa elämänsä kiivaalla tahdilla, miettimättä hetkeäkään, kuka hän pohjimmiltaan on. Seurassa ja ihmisten ympäröimänä tämä ei yleensä onnistu. Jumalan on kutsuttava ”orava pyörinen” hiljaisuuteen.
Yksinäisyys ja hiljaisuus ovat raastavia kohdattavia, mutta samalla ne ovat hoitavia ja ehdottoman välttämättömiä. Yksinäisyys voi pelottaa, sillä se paljastaa sisimmän. Yksin olleessaan ihminen on sitä, mitä hän pohjimmiltaan on. Kun maailma hiljenee, kun viihdykkeet ovat poissa, kun sähköiset viestimet eivät tavoita, alkaa Jumalan osuus. Yleensä sisimmästä nousee synkkiä ja epämiellyttäviä asioita ja ne on kohdattava silmästä silmään. Yksinäisyys on prosessi, joka saa sisimpämme madot esiin.
Useimmat lankeemukset tapahtuvat yksinäisyydessä. Todellinen luonto testataan silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Kun kontrolli on kaukana, niin ihmisen kaikkein aidoin selviää. Yksinäisyyden voi kääntää edukseen tai haitakseen.
Useimmat uudistumiset tapahtuvat yksinäisyydessä. Kun kukaan ei ole näkemässä, voi vapaasti huutaa Jumalansa puoleen, voi huoletta vuodattaa tuskansa kyyneleet ja anoa armoa.
Kun Jumala kutsuu sinua yksinäisyyteen, älä pyydä sinne kavereitasi. Eihän kukaan kutsu kavereitaan leikkaussaliinkaan kirurgin avustajaksi! Sitä ei toivo Jumalakaan. Hän haluaa operoida sinun kanssasi henkilökohtaisesti ilman häiriötekijöitä.
Kun sisimmässämme koemme, että aika on käsillä, aika jolloin Jumala kutsuu meitä hiljaisuuteen, niin useimmiten reagoimme asiaan väärin. Alamme vaistonvaraisesti täyttää läheisyyttämme muilla ihmisillä ja pakenemme Jumalan kutsua. Tunnemme itsemme levottomaksi ja turhautuneeksi. Haluamme vierellemme jonkun olemaan kuin kilpenä, suojelijana ja ystävänä. Jonkun, joka täyttää ajan niin, että ei jäisi aikaa kuunnella hiljaista ääntä.
Sydämen halajaminen täyttyy ainoastaan silloin, kun Jumala voi tulla siihen. Lohdutus ei korvaa itsetutkiskelua. Se mitä itsetutkistelu aluksi tekee - repii rikki kovettuneen kuoren, onkin juuri sitä, joka parantaa meidät. Lopuksi olemme siitä kiitollisia ja ihmettelemme Jumalaa, joka jaksoi tehdä työtään meissä.
Aina edes Jumala ei tunnu onnistuvan viemään meitä itsetutkisteluun. Silloin siihen tarvitaan ihmistä. Oikea apu ja ystävyys ei ole sitä, että joku aina kaikessa ymmärtää ja lohduttaa meitä. Oikea apu ja ystävyys on sitä, että tarpeen tullen meitä ojennetaan ja ohjataan. Pelkkä ymmärtäminen ja päänsilitys ei ole hyväksi kenellekään.
Tarvitsemme ystävän ja Jumalan, joka tarpeen tullen sanoo meille: ”Olet väärässä, tee parannus!”

Julkaistu RV-lehdessä