Kolumni
MAGNEETIT HATUSSA
Unkarissa asuessamme teimme työtä pienessä seurakunnassa, jossa uskoon tuli mitä merkillisimpiä ihmisiä. Eräänä kauniina kesäisenä sunnuntaina seurakuntamme rauhaa tuli järkyttämään villapipoinen mies. Kun kesä oli kuumimmillaan ja kaikilla muilla mahdollisimman vähän vaatteita, niin tuolla miehellä oli yllään villapaita ja päässään karvalakki.
Ylistys oli juuri päässyt käyntiin, kun tuo onneton mies sattui tulemaan sisään. Pienessä salissa mies joutui melko lailla eteen kaikkien silmätikuksi. Kun toiset seisoen ylistivät ja lauloivat, tämä mies istui rauhallisesti tuolissaan. Ehkä hän ei tiennyt, kuinka karismaattisessa seurakunnassa käyttäydytään. Muutamat selvästi vaivaantuivat miehen läsnäolosta, tämä kuitenkin seurasi tilaisuutta kiinnostuneena. Ja minä kun kerran tiesin ulkopuolisen olevan paikalla, saarnasin kuin syntisille, seurauksena miehen uskoontulo.
Hän oli harras katolilainen. Hän piti tilaisuudestamme ja kehui saarnankin olleen puhutteleva. Itse asiassa hän piti ilmapiiristä niin paljon, että kysyi saisiko vielä toistekin tulla seurakuntaamme. Olin hyvin iloinen uudesta ystävästämme ja toivotin miehen tervetulleeksi.
Lakkimies alkoi säännöllisesti käydä kokouksissamme. Ystävystyimme ja vierailin jopa hänen kodissaan. Siellä selvisi syy pipoon ja villapaitaan. Asunnossa lämpöpuhaltimet pauhasivat ja ilma oli todella tunkkainen. Hän sanoi kärsivänsä kroonisesta kylmyydestä. Hän oli lapsena paleltunut niin pahasti, että se oli jättänyt pysyvät vammat hänen hermoratoihinsa.
Mies oli arkkitehti ja tuntui lähes nerolta. Hän oli tehnyt useita keksintöjä ja kehittänyt järjestelmän, jolla pystyi liikkumaan ulkona kylmyydestä kärsimättä. Hän oli asentanut magneetteja hattuun ja kenkiin. Niiden tasapaino piti hänet tolpillaan. En osannut sanoa siihen paljonkaan, olin vain iloinen että mies oli päässyt uskon tiellä hyvään alkuun.
Seurakuntalaisia hattu tuntui kuitenkin vaivaavan. He keskustelivat kiivaasti miehen magneeteista. He olivat sitä mieltä, että se oli eräänlaista epäjumalanpalvelusta, johon sekoittui pimeyden voimia. He sanoivat miehelle, että hänen tulisi pian vapautua magneeteistaan. Lisäksi hattupään läsnäolo tuntui sitovan ylistystä ja monet eivät pystyneet rukoilemaan vapautuneesti. Asia kärjistyi niin pahaksi, että pieni joukko esitti minulle vaatimuksen nuhdella miestä. He vaativat minua antamaan miehelle ehdon, jolla hän saisi tulla seurakuntaan ja se oli; ilman magneetteja.
Rauhoittelin seurakuntalaisia ja pyysin heitä antamaan aikaa Jumalan työlle. ”Selkärangattomuudestani” johtuen kaksi vanhinta päätti kuitenkin käydä miehen kodissa ja sanella ehdot.
Aika kului, eikä miestä ei enää näkynyt. Viikkojen päästä tapasin magneettimiehen kadulla ja hiukan huolestuneena kyselin kuulumisia. Mies kertoi vanhinten vierailusta ja saamastaan porttikellosta seurakuntamme. Yritin paikkailla virhettä, mutta haava oli jo syntynyt.
Jällellä oli kuitenkin pieni puhdas joukko, jonka rauhaa ei syntinen enää häirinnyt.
Julkaistu RV-lehdessä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti