keskiviikko 8. elokuuta 2007

Taru rumpujen herrasta

Kolumni

TARU RUMPUJEN HERRASTA

Niin minäkin olen sellainen. Rumpali nimittäin. Kaikki alkoi jo viiden vanhana, kun vedin keittiön kaapeista kaikki kattilat, kannet, kannut ja hakkasin niitä puukauhoilla suuren inspiraation vallassa. Minulla on mielikuva siitä, että äitini ei repinytkään hiuksiaan päästään, vaan huvittuneena seurasi pojan pakkomiellettä kattiloiden herrana. Niin se jatkui.
Koltiaisina teimme naapurin pojan kanssa ensimmäiset rummut peltisistä kurkkupurkeista. Niistä tuli yllättävän hyvät. Purkista pohja pois, siitä sai hyvän symbaalin. Pyykkikorvosta tuli hyvä bassorumpu. Ruskeaa pakkausteippiä kalvoksi ja hyvin jytisi. Meidän olisi pitänyt muuttaa maailmaa, mutta meistä tulikin rumpaleita. Kaverini pääsi johonkin hyvään bändiin, mutta minä unohdin soittamisen ja keskityin nuoruuden haasteisiin.
Tulin uskoon murrosiässä ja ihmettelin, mitä ihmettä voisin tehdä seurakunnassa? Näytti siltä, että kaikki aktiviteetti pyöri vain musiikin ympärillä. Jos et osannut laulaa tai soittaa, niin sinulla ei ollut juuri muuta tekemistä, kuin lämmittää penkkiä. Olo alkoi tuntua aika ulkopuoliselta ja kun kaikki kauniit tytötkin lauloivat kuorossa, niin päätin päästä mukaan tavalla tai toisella.
Kerran eräissä nuorisokuoron harkoissa katselin rumpalin soittoa herkeämättä. Menin kysymään, saisinko kokeilla soittamista? Rumpali nousi tuoliltaan, tartuin puikkoihin ja kaikkien hämmästykseksi osasin soittaa ihan hyvin. Maestro istui takaisin tuolilleen, mutta minä menin kotiin hiomaan kynsiäni.
Keräsin pulloja ja kerjäsin rahaa sukulaisiltani. Ensimmäiset rummut ostin kaikkien tuntemalta hyvältä rumpalilta, joka oli alkoholisoitunut ja tarvitsi kipeästi rahaa näkäräisiin. Vetäydyin rumpujeni kanssa puuliiteriin ja päätin, että tulen sieltä hyvänä soittajana. Muutaman kuukauden hakkasin ja tatsi löytyi.
Pääsin soittamaan nuorisokuoroon ja perustimme kavereiden kanssa bändin. Luulin että nyt tie on auki taivasta myöden, mutta toisin kävi. Saimme osaksemme jatkuvaa arvostelua. Meitä pidettiin lähes häirikköinä. Myös uskoamme ja motiivejamme soittamiseen epäiltiin. Monien mielestä en osannut ollenkaan soittaa rumpuja, osasin ainoastaan hakata niitä.
Monet kerrat meidät vaiennettiin, mutta me tulimme aina takaisin. Monesti lähdimme kirkosta ovet paukkuen, mutta taas tulimme takaisin. Kerrankin kun sain kuulla kunniani, heitin kapulat kastealtaaseen (tyhjään) ja kävelin pihalle. Meille sanottiin, että tuotamme häpeää Herralle ja seurakunnalle, häiritsemme muita, nauramme liian paljon ja pidämme liian suurta meteliä. Kun päivisin harjoittelimme rukoushuoneella, niin koko kylä kuulemma raikui.
Tapahtumista on jo neljännesvuosisata ja olen ehtinyt hankkia rummut jo omille lapsillenikin. Siksi onkin lähinnä koomista, että kotikaupungissani käväistessäni, monet seurakuntalaiset vieläkin päivittelevät minulle: ”Eipä olisi ikinä uskonut, että sinusta rumpuja hakkaavasta pojannulikasta tuli eräänä päivänä oikein Saalemin pastori!”Mitäpä tuohon sitten sanoisi?

Julkaistu RV-lehdessä

Ei kommentteja: