Kolumni
Venemies on erimies
Opetuslapset olivat kaikki venemiehiä. Veneessä he kokivat elämänsä suurimmat kauhun- ja onnenhetket. Suuret laivat herättävät minussakin kunnioitusta ja kaipuuta.
Meri kutsuu lähtemään. Olen joskus kaihoisasti katsellut aalloilla kiitäviä veneitä ja ajatellut niiden, jotka niillä kruisalevat kokevan suurta vapauden tunnetta. Halu oli ruoriin, mutta tilaisuutta ei vain tullut. Asuimme pitkään Unkarissa, jossa vesistöjä ei ollut, mutta unelma veneilystä ei kuitenkaan kuollut. Ajattelin, että jos joskus asuisimme meren rannalla, niin ehkä sitten toiveeni toteutuisi. Kolme vuotta sitten muutimme Helsinkiin ´meren rannalle keskelle kaupunkia´ Meri-Rastilaan. Tämä on parasta paikkaa Helsingissä! Täällä olemme olleet onnellisia. Kuin kohtalon oikkua, työtoverini nimi on Mauri Venemies. Venemiehellä oli oma vene rannassa. Pyysin nöyrästi päästä kyytiin jonain päivänä. Kun sitten päivä koitti, ihailin Helsinkiä mereltä. Sieltä kaikki näyttää niin erilaiselta. Menimme saareen, paistoimme makkarat, joimme kahvia termospullosta ja työkiireetkin haihtuivat ainakin hetkeksi. Koukkasimme Hakaniemessä, Katajanokalla ja Kaivopuistossa. Ostimme jopa jäätelöt venebensa-asemalta. Nautin vauhdin hurmasta ja ajattelin, että myös minun on pakko saada oma vene. Rahaa ei ollut paljon, mutta seurasin ilmoituksia ja kävimme Maurin kanssa katsastamassa muutaman veneen. Eräässä paikassa, kun ystäväni esitteli itsensä Venemieheksi, myyjä tokaisi: "No hyvä, että meillä on sitten ammattilainenkin paikalla." Kun sitten viimein ostin vanhan veneen 70-luvun moottorilla, menimme Maurin kanssa kauppakahveille. Onnellisena veneen omistajana kohotin kupin veneelleni. Siihen Mauri ammattilaisena totesi: "Nämä taitavatkin olla ainoat onnelliset hetket tuon veneen kanssa." Niinhän siinä kävikin. Ensimmäisellä kerralla, kun tohkeissani toin perheeni veneilemään, nykäisin käynnistysnarua niin, että se katkesi ja löysin itseni veneen pohjalta. Yhden ajon jälkeen moottori hajosi lopullisesti. Mutta pohjalainen ei periksi anna! Ostin Maurin vanhan veneen ja Mauri uuden. Tämä on kallis harrastus ja nälkä kasvaa syödessä. Veneeni ei ollut mikään helmi ja poikani totesivatkin sarkastisesti sen olevan laiturin "komein" vene. Pussi päässä sillä kuulemma kehtaisi vesille lähteä. Kun rahat loppuivat, niin jouduin myymään tuonkin veneen. Nyt minulla on enää pieni jolla, eikä sillekään rantapaikkaa ja aallokko sen kun vaan kutsuu. Veneilyssä, niin kuin elämässäkin, on paljon opittavaa. Kannattaa lukea merikorttia ja Raamattua rinnakkain. Niissä kivet ja matalikot on kerrottu. Kun oppirahat on maksettu ja potkurit vaihdettu, niin kirjat kyllä löytyvät varusteista. Kenenkään ei ole pakko astua veneeseen, mutta elämässä jokaisen on pakko navigoida. Purtemme on vesillä. Veneitä ilman ohjaajaa näkyy liian paljon. Sääntöjä tulee kunnioittaa ja kaveria auttaa hädässä. Veneilyä jo jonkun aikaa harrastaneena olen tullut siihen tulokseen, että myös purjehdus on turhaa! Asiat täytyy olla tärkeysjärjestyksessä. Suuremman kutsun käydessä myös opetuslapset jättivät veneensä. Siksi kaikki paitsi Jeesuksen seuraaminen on turhaa! Kuuletko meren kutsuvan?
Julkaistu RV-lehdessä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti