Sen väri on sininen!

Seurakuntapastorin työni aikana minulla on ollut kunnia saattaa kymmeniä ihmisiä viimeiselle matkalle. Tosin kyseessä on aina ollut vain maallisen ruumiin siunaus ja saattoväen hyvästit. Siinä tilanteessa ihmisen henki on jo Jumalan tykönä ja ruumis kuin tyhjä kuori, jonka elämä on lopullisesti hyvästellyt. Hautajaiset ovat aina erilaisia. Koskaan niitä ei voi vetää rutiinilla. Joka kerta omaisten suru koskettaa. Myötäelämisen taito on tärkeämpääkin tärkeämpää. Jotkut hautajaiset eivät vain koskaan poistu mielestä. Eniten ovat puhutelleet nuorten lähdöt. Kun joutuu palvelemaan parikymppisen ruumiinsiunaajana, tuntuu kuin se ei olisi oikein alkuunkaan. Kuolema tuntuu joskus niin väärältä, silti se on väistämätön osa jokaisen tulevaisuutta. Jokainen joutuu sen kanssa silmätysten ennemmin tai myöhemmin. Hautajaiset ovat otollinen tilaisuus pohtia myös omaa kuolemaa, silti useimmat poistuvat niistä helpottuneena. Kuoleman todellisuuden voi taas hetkeksi työntää pois mielestä. Useimmat ajattelevat, että asia ei koske minua, ei ainakaan vielä pitkään aikaan. Todellisuus on kuitenkin aivan toinen. Se juoksee kintereillä kuin varjo. Jo syntymästä saakka sininen sointu värähtää askeleissamme. Aikamme maanpäällä on osa iankaikkisuuskertomustamme. Siihen liittyy olennaisena osana syntymä, kuolema ja ylösnousemus. Itse asiassa ruumiin ylösnousemus on luovuttamaton osa kristityn uskontunnustusta ja sen päällä lepää usko iankaikkisen elämän todellisuuteen. Ainahan ihmiset ovat kuolleet! Tämä on varmasti totta, mutta koskaan ennen ei media ole työntänyt tavallisten ihmisten ja julkkisten kohtaloita olohuoneisiimme sellaisella vyörytyksellä kuin tänään. Elämme aikaa, jossa näemme ihmisten lähtöjä edessämme päivittäin. Sellaisetkin henkilöt, joita olemme tottuneet pitämään melkein itsestäänselvyyksinä tai ikuisuusidoleina, poistuvat yllättäen keskuudestamme. Kuolema pysäyttää aina, ainakin hetkeksi. Kuolema on jatkuvasti keskuudessamme, mutta silti ihminen ei totu ajatukseen, että se olisi osa elämää. Ihminen karttaa kuolemaa niin pitkään kuin mahdollista, mutta ei pääse irti sen kylmästä henkäyksestä. Raamattu kuvaa elämää muun muassa sanoilla; sumu, henkäys, katoava savu ja varjo. Kuolemaa ei voi pettää. Se on yhteinen portti, josta kaikkien on kuljettava. Sen porteille saattelemme myös läheisemme. Jeesukseen uskovaa kuoleman ei tarvitse pelottaa. Raamatun kokonaissanoma antaa ymmärtää, että elämä maan päällä on osa iankaikkisuutta. Kuolemassa elämän muoto vain vaihtuu toisenlaiseksi, menemme Herran luokse. Kuoleman todellisuudesta huolimatta Jeesukseen uskovan on lupa ja melkeinpä velvollisuus elää täysipainoista ja sisältörikasta elämää.
Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen! Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni. Ps.39:5-6

Lähetystyö kuuluu kaikille

Jokainen kristitty ei voi lähteä maailman ääriin levittämään evankeliumia, mutta jokaisella on mahdollisuus olla osa maailmanlaajuista lähetystyötä. Mitä sinä haluaisit tehdä?

Lähetystyö on Raamatun läpi kulkeva punainen lanka. Se on nähtä-vissä alkulehdiltä aina Ilmestyskirjan loppusivuille asti.
Kristuksen lähetyskäskystä ja rakkauden motiivista nousevaa lähetystyö on seurakunnan keskeisin ja tärkein tehtävä. Sitä ei tarvitse koskaan hävetä tai anteeksipyydellä. Lähetystyö on Jumalan omaa lähetystä (Missio Dei), jossa kaikki seurakuntalaiset lapsesta vanhukseen saavat olla mukana.
Jeesus käski saarnata evankeliumia kaikkialla maailmas-sa, kaikissa kulttuureissa, kaikille ihmisille ja jokaiselle sukupolvelle. Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta koko maailman ja yksilöihmisen syntien sovittajana on mullistava ja sydämet valloittava sanoma. Jokaisen ihmisen sydämessä on paikka Jumalalle, koska ihminen on luotu hänen yhteyteensä. Lähetystyöntekijän tehtävä on vain saattaa puuttuva pala paikalleen.
Seurakunnalle on annettu tehtävä, jonka sanoma ei aikojen vaihtuessa muutu. Evankeliumi voi saavuttaa jokaisen ihmisen. Maailman kansainvälistyessä seurakunnan tulisi varustaa jäsenensä kohtaamaan ajan haasteet ja olemaan luonnollisia, elävää uskoa säteileviä lähetyssaarnaajia.

Strategia ja teologia
Lähetysstrategia on seurakunnan näystä nouseva pyrkimys kohdata maailmantilanne ja tulevaisuus Jumalan pelastussuunnitelman poh-jalta. Tämän tulisi tapahtua niin, että Jumalan tarkoitukset pääsisivät toteutumaan.
Lähetysstrategia ja lähetysteologia tulisi ymmärtää yh-dessä ja erikseen. Lähetysstrategia vastaa kysymykseen, miten lähetystyötä tulisi tehdä. Lähetysteologia puolestaan vastaa kysymyksiin, mitä ja miksi lähetystyötä tehdään.
Liiallisen strategisoinnin ongelmaksi voi helposti nousta strategian ja sanoman eriytyminen. Oikean strategianvalinnan ja onnistuneen työn välisessä maastossa vaanii vaara ruohonjuuritason työntekijöiden ja päättävän tason eriytymisestä. Liian usein strategiaa valmistelevat eri henkilöt kuin ne, jotka toteuttavat sitä käytännössä.

Näky antaa suunnan
Jokaisen uskovan tulisi miettiä omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta. Rukouselämän, raamatunluvun, unelmien, keskustelujen ja tulevaisuudensuunnitelmien tulisikin sisältää näkyjä maailman haasteista. Näyn tiedostamisessa ei ole kysymys siitä, kuinka rohkaista toisia osallistumaan lähetystyöhön, vaan siitä, miksi minun itseni tulisi osallistua lähetystyöhön! Näyn tulisi olla henkilökohtainen, Pyhän Hengen johtama päätös oman elämän suunnasta.
Lähetysnäyn tiedostanut kristitty toimii konkreettisella tavalla: Hän tutkii lähetyskirjoja. Tilaa lähetysjulkaisuja. Tutustuu lähetystä ja maailmatilannetta käsitteleviin julkaisuihin. Osallistuu lähetykseen liittyville kursseille ja konferensseihin sekä pitää yhteyttä lähetystyöntekijöihin.
Kristitty tiedostaa, että elämämme ja voimavaramme ovat lahjoja, jotka on annettu meille joksikin aikaa siksi, että käyttäisimme ne Jumalan kunniaksi. Uskovan tulisikin luovuttaa oikeutensa Jumalalle. Silloin hän voi elää onnellisen ja tarkoituksenmukaisen elämän Jumalan suunnitelmassa.
Velvollisuutemme ei ole ainoastaan näyn tunnistaminen, vaan myös haasteen vastaanottaminen ja siihen vastaaminen. Meidän tulisi miettiä, mitä Raamatun opetukset merkitsevät elämäntapamme kannalta ja mitä voimme käytännössä tehdä. Seuraavaksi tarkastelemme käytännön askeleita, jotka johtavat käytännön lähetystyöhön ja uuden työn aloittamiseen lähetyskentällä.

Rukous muuttaa kohtaloita
Työ alkaa määrätietoisella rukouksella jo kotimaassa. Rukous myös kirkastaa strategiaa ja ohjaa sitä Jumalan tarkoittamaan suuntaan.
Rukousta voi harrastaa Raamatun äärellä, sanomalehtiä lukiessa ja monissa eri tilanteissa. On mahdollista kohdistaa rukous siten, että rukoilee vaikkapa uusien lähetystyöntekijöiden nousemisen, nykyisten lähetyssaarnaajien tai saavuttamattomien kansojen puolesta. Apuvälineiksi sopivat lähetysjärjestöjen julkaisemat kalenterit, joissa on konkreettisia rukousaiheita.
Kristittyjen olisi löydettävä rukous uudelleen; se on ilmiselvästi tehokas, halpa ja helppo tapa tehdä lähetystyötä. Mitä palavammin haluamme evankeliumin läpimurtoa, sitä vakuuttuneemmaksi tulemme sen hengellisestä luonteesta ja siitä, että tärkein ase on rukous. Se on kiistaton ase maailmanpoliittisiin tilanteisiin, se muuttaa kansojen kohtaloita.

Kulttuurintuntemus kunniaan
Ymmärretyksi tuleminen on lähetystyön suurimpia tavoitteita, ja siihen tarvitaan kulttuuriin tutustumista. Perehtyminen tapoihin on välttämätöntä, jotta lähetystyö menestyy. Kulttuuriantropologia on itse asiassa tutustumista Jumalan luomistyöhön, ihmiseen.
Ihmiset ovat vioittaneet Jumalan suhdetta ihmiskuntaan rikkomalla suhteensa Jumalaan. Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on valmistanut mahdollisuuden korjata tämä. Meidän tehtävämme kristittyinä on saattaa lähimmäisemme kuulemaan sovituksen uutinen. Kulttuuriantropologia auttaa ymmärtämään paremmin, mikä on ihmisen ja mikä Jumalan rooli sovituksen prosessissa.
Kannattaa opetella ymmärtämään uutta kulttuuria ja pon-nistella mahdollisimman kommunikoinnin parantamiseksi. Lähetys-työntekijän pitäisi tuntea vastuunsa, jotta evankeliumi välittyy kulttuurin läpi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lähetys-työntekijän on opittava kommunikoimaan juuri niillä termeillä, joilla kussakin kulttuurissa kommunikoidaan.

Ketkä kohderyhmäksi?
Monet valitsevat ensin kohderyhmän ja sitten paikan, jossa kohderyhmän voi saavuttaa. Jos lähetystyöntekijä toimii näin, toisinaan maantiede ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä mutta toisinaan taas eivät. Alueellinen ajattelu on ollut toimivaa, mutta koska nykyään on globaalia moniarvoisuutta, tarvitsemme uutta lähestymistapaa. Tämä tarkoittaa sitä, että lähetystyöntekijä valitsee seurakunnalle paikan, josta käsin kohderyhmän sosiaalinen verkosto on tavoitettavissa ja jonne kuulijoiden on helppo tulla.
Väestötieteelliset tutkimukset luovat hyvän perustan paikkavalinnalle. Tutkimukset antavat tietoa siitä, keitä alueella asuu, mikä auttaa suunnittelua. Kohderyhmän valintaan vaikuttavat myös maantieteelliset, historialliset ja kulttuuriset näköalat.
Kohderyhmän valinnassa on kysymys keskittymisestä ja oikeiden asioiden suorittamisesta oikealla tavalla. Pitäisi päättää, mihin tähtää ja mihin käyttää olemassa olevat voimavarat. Mahdollisuuksia on monia, esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyö, opiskelijat, köyhät, kaupunkityö ja humanitäärinen työ.

Rahaakin tarvitaan
Lähetystyöntekijän olisi hyvä välttää liian itsenäistä toimintaa ja ajattelua. Hänen tulisi jakaa lähetysnäkynsä muiden kanssa eikä olla itsepäinen. Mitä enemmän lähetystyöntekijä pyrkii olemaan vahva ja tulemaan toimeen ilman apua, sitä heikommaksi hän tulee.
Kysymys ei ole yhden työstä tai näystä vaan yhteisestä työstä. Sama koskee myös rahaa. Näyn jakaminen ei tarkoita rahan kerjäämistä, vaan kysymys on voimien yhdistämisestä, jossa toiset uhraavat ja toiset tekevät työtä käytännössä. Rahojen kokoamiseksi on tehtävä työtä, mikä koskee lähtijää yhtä paljon kuin lähettäjääkin.
Lähetys tarvitsee varoja, mutta raha ei luo lähetystä. Olisi hurmahenkistä ajatella lähetystä ilman lujaa taloudellista pohjaa, mutta samalla olisi evankeliumin vastaista ajatella, että lähetystyö edellyttää runsaita varoja. Kaikkien kokonaisedun kannalta olisi kuitenkin suotavaa, että lähtijälle löytyisi säännöllinen kannattaja ja matkaan lähettäjä. Se voi olla jokin lähetysjärjestö, mutta sen takana on poikkeuksetta myös seurakunta.
Fida Internationalin ohjeiston mukaan seurakunta on lähetin hengellisenä tukena. Lähetille ja hänen tekemälleen työlle on ratkaisevan tärkeää, että lähettäjäseurakunnasta tulee vahva hengellinen tuki rukouksen ja keskinäisen tiedonvälityksen kautta. Lähetti tarvitsee myös henkistä tukea ja myötäelämistä. Seurakunnan tulisi järjestää tukirengas, joka on kirjeenvaihdossa lähetin kanssa ja paneutuu hänen ajankohtaisiin asioihinsa sekä tarpeen mukaan informoi niistä seurakuntaa. Nämä toimenpiteet varmistavat turvallisen lähdön, olipa kyseessä sitten lyhyt- tai pitkäaikainen lähetysprosessi.

Liikkeelle lähtö on etuoikeus
Lähetyssaarnaajaksi lähteminen merkitsee vieraaseen maahan ja kulttuuriin asettautumista lyhytaikaisesti tai pitkäaikaisesti. Olennaisinta on liikkeelle lähteminen. Lähetystyöntekijä tekee suuren uhrauksen, kun hän luopuu kodistaan ja ystävistään voidakseen olla evankeliumin lähettiläänä lähetyskentällä. Silti työnteko ei ole velvollisuus vaan etuoikeus.
Liikkeelle lähdön helpottamiseksi monet lähetysjärjestöt kuten Fida International antavat hyviä käytännön ohjeita viime hetken valmisteluihin, matkustamiseen ja kohdemaahan asettumiseen.

Verkostot selville
Verkostoitumisen tehtävänä on kristittyjen keskinäisen yhteyden vaaliminen, ja samalla se avaa lukuisia mahdollisuuksia ei-kristittyjen kohtaamiseen. Verkostointi tässä merkityksessä on ytimeltään keskinäistä yhteydenpitoa ja vuorovaikutusta.
Maailmassa on yli 4 000 lähetysjärjestöä, ja jokaisella niistä on tietynlainen hierarkia ja tapa toimia. Tämän vuoksi turhia päällekkäisyyksiä tulisi välttää. Yhteistyö ja toimivuus Kristuksen ruumiissa ovat elintärkeä asia. Kaikki jäsenet eivät voi tehdä samaa asiaa, mutta se, mitä yksilöjäsen tekee, on tärkeää lähetyskäskyn toteuttamisessa. Manilan manifestissa vuodelta 1989 todetaan: ”Ihmisten, joilla on erilainen luonne, lahjat, kutsumus ja kulttuuri, on tehtävä yhdessä työtä. Kirkkojen, kristillisten järjestöjen ja lähetysseurojen, kaikkien ikäluokkien ja molempien sukupuolten tarvitsee tehdä yhdessä työtä.”
Verkostoituminen ja tutustuminen muihin lähetysjärjestöihin ja -työntekijöihin tulee aloittaa heti lähetyskentälle tultua. Verkostoituminen vähentää päällekkäisyyksiä ja antaa myös muille selkeän kuvan siitä, mitä ja missä olemme tekemässä.

Voiko Jumala kehottaa lyömään esirukousta pyytävää henkilöä?

Olin jumalanpalveluksessa, jossa puhuja kertoi kuuluisan helluntaisaarnaajan Smith Wigglesworthin (1859–1947) lyöneen joskus esirukousjonossa olleita nyrkillä palleaan. Wigglesworth oli kuulemma perustellut tätä sillä, että ei hän lyönyt ihmisiä vaan demoneja, ja ihmiset vain sattuivat olemaan siinä edessä. Puhuja tuntui pitävän tätä paitsi hauskana juttuna niin myös esimerkkinä tavoiteltavasta, radikaalista kristillisyydestä. Minua kertomus puistatti. Toisaalta Jeesuskin parantaessaan sokean miehen sylki tätä silmille (Mark. 8:23). Mitä tällaisista toimintatavoista tulisi ajatella?
Wigglesworth oli yksi viimevuosisadan ainutlaatuisimmasta sananjulistajista. On varmaa, että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, niin media olisi tehnyt hänestä maailmanlaajuisen ilmiön. Täytyttyään Pyhällä Hengellä hän jätti putkimiehen työt ja aloitti saarnaajan uran. Wigglesworth matkusti paljon ja saarnasi muun muassa parantumisesta. Jumala vahvisti hänen palvelutyönsä ihmeiden kautta: ihmisiä parantui, monet sokeat saivat näkönsä, onnettomuuksissa menetettyjä ruumiinjäseniä syntyi uudelleen, syöpäkasvaimia katosi ja useita ihmisiä nousi kuolleista.
Kaikessa tässä Wigglesworth toimi hyvin erikoisilla ja tavoilla, mihin kysymyksessäkin viitattiin. Muutaman vuoden takaisissa Lakelandin herätyskokouksissa myös kanadalaisevankelista Todd Bentley löi esirukousta pyytäviä ihmisiä vatsaan. Se näytti julmalta, enkä olisi suostunut menemään hänen rukousjonoonsa.
Näyttäisi siltä, että ne, joille Jumala on antanut erityisen parantamisen armolahjan – kuten Wigglesworthille -, voivat toimia hyvin erikoisilla tavoilla, ja silti Jumalan vaikuttamia asioita tapahtuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän toimintatavoistaan tulisi ottaa mallia. Aikamme ongelma on pyrkimys matkia tai kopioida hengellisiä ilmiöitä ja manifestaatioita. Jumala ei välttämättä toimi enää toista kertaa samalla tavalla. Kun Mooses toisen kerran löi kallioon saadakseen vettä, se ei ollutkaan enää Jumalan tahdon mukaista.
Nykyisin sokeiden puolesta rukoilevat eivät Jeesuksen tavoin sylje sokean silmille tai maahan ja tee syljestä ja hiekasta tahnaa, jota laittavat sokean silmille. Usein ihmiset tarvitsevat kuitenkin uskonsa välikappaleiksi jonkin konkreettisen ilmaisun. Uudessa testamentissa annetaan tätä varten kaksi sopivaa ja turvallista toimintatapaa: kätten päällepano ja öljyllä voiteleminen. On myös tärkeä muistaa, että loppujen lopuksi parantumisessa ei ole kysymys toimintavoista, vaan uskon rukouksesta ja Jumalan vaikutuksesta.
Kysymyksiin vastasi Jyrki Palmi

Pitääkö seurakuntalaisten aina olla yksimielisiä?

Uuden testamentin kirjeissä Jeesukseen uskovia kehotetaan toistuvasti yksimielisyyteen (esim. Room. 15:5; 1. Kor. 1:10). Olen miettinyt, että miten tämä saavutetaan käytännössä. Jos olen seurakunnassa jonkun kanssa eri mieltä esimerkiksi rukoushuoneremontin tarpeellisuudesta tai kolehtivarojen käyttökohteista, niin tarkoittavatko apostolit, että jommankumman on luovuttava näkemyksestään? Kumman? Millaista ja mitä asioita koskevaa yksimielisyyttä kirjoittajat tarkoittavat, ja miten siihen päästään?
Yksimielisyyden periaatetta voidaan käyttää oikein tai väärin.
Väärinkäytettynä se on eräänlaista vallankäyttöä ja sanelupolitiikkaa, jossa seurakuntalaisten mielipiteet ja vaikutusmahdollisuudet mitätöidään. Raamatusta näemme useita tapauksia, missä asioista ollaan eri mieltä ja jopa riidellään näyttävästi. Esimerkiksi kuuluisassa Apostolien kokouksessa jokainen sai sanoa mielipiteensä.
Näyttäisi siltä, että Raamatun kirjoittajat tarkoittavat yksimielisyyskehotuksellaan päätöksenteon jälkeistä yksimielisyyttä. Kun seurakunta on sopinut jostakin asiasta, on kaikkien kannalta parasta olla yksimielisiä eikä hajottaa yhdessä sovittua periaatetta. Tällainen yksimielisyys tuo siunauksen ja menestyksen seurakunnalle.
Kysymyksiin vastasi Jyrki Palmi

Ovatko vastoinkäymiset sielunvihollisen aiheuttamia?

Toisinaan kuulee uskovien tulkitsevan kokemiaan vastoinkäymisiä
sielunvihollisen aiheuttamina ja merkkinä siitä, että heidän hengellinen palvelutyönsä tai juuri sillä hetkellä menossa oleva projektinsa on erityisen tärkeä. Saako tällainen ajattelutapa tukea Raamatusta?
Elämän vastoinkäymisten tulkinta on äärimmäisen vaikeaa. Vaikka selittäisimme asiat omalla tavallamme Jumalan nimissä, totuus ei välttämättä ole sen mukainen. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Jobin kärsimykset ja hänen ystäviensä selitysyritykset. Joillakin kristityillä on myös taipumus laittaa omat väärät valintansa sielunvihollisen syyksi.
Mitä hengelliseen palvelutyöhön tulee, niin on sanomattakin selvää, että sielunvihollinen vihaa evankeliumin julistusta ja yrittää estää sitä. Tästä esimerkkinä ovat muun muassa Paavalin kokemat vaikeudet lähetysmatkoillaan. Joskus myös Jumala vaikeuttaa matkaamme, jos emme ole kuuliaiset hänen kutsulleen. Näin kävi Joonalle.
Monessa kulttuurissa vastoinkäymisiä pidetään selkeästi Paholaisen tai pahojen henkien työnä ja menestystä Jumalan siunauksena, mutta länsimainen kulttuuri ja teologia on pragmaattista ja haluaisi järkeistää kokemukset. Tämä lienee turhaa, koska Raamatun lupauksien mukaan Jumala tietää tarkkaan omien lastensa vaiheet ja elämäntilanteet. Näyttäisi siltä, että loppujen lopuksi meidät on vaikeuksissakin kutsuttu luottamaan siihen, että tapahtuipa meille mitä tahansa, niin se on osa Jumalan suurempaa suunnitelmaa ja sallimusta.
Kysymykseen vastasi Jyrki Palmi

Muuttamisen ihana keveys

Muuttamiseen voi liittyä jännittävä ja innostava odotus. Mutta meille ja niille, jotka ovat muuttaneet jo kymmeniä kertoja, tuo sana on lähinnä painajainen ja stressin aiheuttaja. ”Voi ei, joko taas”, se on päällimmäinen tunteeni tässäkin muutossa, mutta totuuden nimissä siihen sisältyy myös positiivisia puolia. Yksi niistä on turhasta luopumisen ihanuus. Vaimonikin tuntuu saavan intoa kaappien tyhjennyksestä. Tosin siinä, missä minä heittäisin turhat tavarat jätesäkkiin ja kuskaisin ne nopeasti roskiin, hän saattaa punnita yksittäisen tavaran tarpeellisuutta minuuttikaupalla. Olen pannut merkille, että vanhoihin tavaroihin liittyy omat tarinansa. Toiselle samat tavarat ovat rojua, mutta toiselle niihin kätkeytyy luovuttamatonta tunnearvoa.
Vaimoni on halunnut säästää vähintään yhden vaatekappaleen kunkin lapsemme kustakin ajanjaksosta. Kun minä haluan kiirehtiä ylimääräisen tavaran poisheitossa, vaimoni saattaa tokaista, ”oi muistatko, kun poikamme lähti tässä paidassa ensimmäisen kerran kouluun”? Ajanhampaan vääjäämättömän purennan huomasin myös siinä, että laatikoita pursuavat vanhat c-kasetit ja vhs-videonauhat ovat käyneet hyödyttömiksi. Löysin piirongin laatikosta parisataa c-kasettia, mutta en löytänyt asunnostamme soitinta, jolla niitä olisi voinut kuunnella. Laskin kokoelmani nopeasti tuhansien markkojen arvoiseksi ja tuntui todella pahalta heittää se pois. Kehitykselle ei voi mitään. Loppujen lopuksi kaikki katoaa ja tulee tiensä päähän. Muuton ihanuus (ainakin minun mielestäni) on inventaario. Se tarjoaa tilaisuuden laskea kertyneen varaston arvo ja tehdä tarvittavat poistot ennen logistiikan saapumista. Todennäköisesti jokainen meistä lupaa jatkossa pyhästi olla hankkimatta mitään turhaa, mutta huomaa jälleen seuraavassa muutossa olleensa himohamstraaja.
Kaiken kaikkiaan muuttaminen kuluttaa voimavaroja ja vaatii venyvyyttä. Työt ja muu elämä on organisoitava sen kanssa lomittain. Talkoolaisia on pyydettävä apuun. Apuvoima toimii usein vaihtoperiaatteella. Jos olen hyödyntänyt toista muutossa, olen itsekin velvollinen auttamaan tätä tilaisuuden tullen. Hyvä näin. On ilo auttaa ja saada apua!
Hyvä uutinen kaikille muuttoihin väsyneille on se, että viimeistä muuttoa ei tarvitse stressata. Raamatussa kerrotaan Jeesuksen valmistavan meille asunnon taivaaseen. Hän sanoi menevänsä sinne jo etukäteen hioakseen kaikki kuntoon. Isän kodissa on monta asuinsijaa ja huoneistot ovat valmiiksi kalustettuja. Mistään ei siis tarvitse stressata, mitään ei tarvitse ottaa mukaan, muuttomieskin odottaa rannalla. Ainoastaan uskomalla Herraan Jeesukseen pääsemme kerran unelmakämppään!

Tule sellaiseksi kuin olet!

Minäkuva on ihmisen oma käsitys itsestään. Kristityn minäkuva rakentuu niistä aineksista, jotka Jumala on luomisessa meihin istuttanut. Emme ole sattumalta sellaisia kuin olemme. Hän on luonut jokaisen ainutlaatuiseksi. Kahta samanlaista ei ole. Meidän tulisi saada iloita itsestämme! Jumala on suunnitellut rakkaussuhteen itsensä ja meidän välille. Hänellä on hyviä ajatuksia meitä kohtaan.
Matkan varrella moni asia voi kuitenkin mennä vikaan. Jokainen meistä tekee vääriä valintoja, epäonnistuu ja tuntee sielussaan vajaamittaisuutta. Sielunvihollinen on jo nimensäkin puolesta sielumme vihollinen. Se haluaa saada näkemään itsemme väärässä valossa. Se pyrkii kaikin keinoin hajottamaan ihmisen persoonaa ja identiteettiä. Musertaessaan itsetuntoamme, sielunvihollinen käyttää usein välikappaleina toisia ihmisiä, jotka tietoisesti tai tietämättään loukkaavat persoonaamme. Pahimmassa tapauksessa voimme jäädä traumaattisen itseinhon tunteen valtaan vuosikausiksi. Terveeseen minäkuvaan kuuluu kyky rakastaa itseään ja lähimmäistään. Kun opettelemme tuntemaan ja hyväksymään itsemme, pystymme oppimaan rakastamaan myös toisia ihmisiä.
Jumala haluaa eheyttää persoonaamme ja itsetuntoamme. Siksi meidän tulisi hyväksyä itsemme sellaisina kuin Jumala on meidät luonut. Itsensä hyväksyminen on itsetunnon eheytymisen tärkein askel. Jumala ei muuta meitä toisiksi ihmisiksi, koska on tarkoitus, että olemme sellaisia kuin olemme. Hän voi kuitenkin parantaa haavamme, jotka rikkovat ja vääristävät todellista minäkuvaamme. Raamatun mukaan Kristuksessa meistä tulee uusia luomuksia. Vanha on poissa ja uusi on sijaan tullut. Tämä tarkoittaa kokonaisvaltaista uuden ihmisen syntymää hengen ja sielun alueella.
Kristuksessa minäkuvamme voi tämän armon tähden korjaantua oikeaan suuntaan joka päivä. Takaiskuista huolimatta suunta on eheää minäkuvaa kohti! Omana itsenä eläminen tuottaa vapauden elää rikasta ja yltäkylläistä elämää.

Pitääkö minunkin vielä kärsiä?

Evankeliumit kuvaavat melko tarkasti Jeesuksen tuskia. Jeesuksen kärsimyksistä on tehty paljon elokuvia ja kirjoitettu kirjoja. Niiden tarkoitus on ennen kaikkea saada meidät ymmärtämään se hinta joka meistä on maksettu. Kyseessä on Jeesuksen kallis veri, joka tähtemme on vuodatettu.
Ristiinnaulitsemista pidettiin alentavimpana ja häpeällisimpänä kaikista rangaistusmenetelmistä. Sitä sovellettiin maantievarkaisiin, merirosvoihin, vääriin todistajiin, kapinallisiin ja kavaltajiin. Teloituspaikaksi valittiin kaupungin ulkopuolinen pilkan ja häpeän paikka, sellainen oli myös Golgata.
Ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta, voimme Raamattua lukiessamme aavistaa, että Jeesuksen ulkoiset kärsimykset olivat pientä hänen sisäisten kärsimystensä rinnalla. Hän sai koko elämänsä kärsiä pilkkaa ja vainoa fariseusten ja kirjanoppineiden taholta, joiden piti olla Jumalan lain edustajia maan päällä. Jeesuksen henkeä vainottiin jatkuvasti ja hänessä sanottiin olevan riivaaja. Hän sai kärsiä jatkuvaa väärinymmärrystä ja pilkkaa kansan taholta. Kansa ei ymmärtänyt hänen tehtäväänsä ja tarkoitustaan.
Halusimmepa tai emme, Raamattu vakuuttaa meidän joutuvan osallisiksi hänen kärsimyksistään, pilkasta ja häpeästä. Ristin teologia ei tarkoita sitä, että kun Kristus on kärsinyt, niin meillä ei tule olemaan mitään kärsimystä maan päällä. Se tarkoittaa sitä, että samalla tavalla kun olemme osalliset hänen kärsimyksiinsä, olemme osalliset myös hänen ylösnousemukseensa ja voittovoimaansa. Mekin tulemme voittamaan kuoleman ja kärsimyksen, koska Kristus on ensin voittanut!

Jeesus auttaa elämän myrskyissä!

Radion aamuhartaus YLE 10.12.2011
Jyrki Palmi, pastori, Helsinki

”Ja sanottuaan heille jäähyväiset hän meni pois vuorelle rukoilemaan. Ja kun ilta tuli, oli venhe keskellä järveä, ja hän oli yksinään maalla. Ja kun hän näki heidän soutaessaan olevan hädässä, sillä tuuli oli heille vastainen, tuli hän neljännen yövartion vaiheilla heidän luoksensa kävellen järven päällä ja aikoi kulkea heidän ohitsensa. Mutta nähdessään hänen kävelevän järven päällä he luulivat häntä aaveeksi ja rupesivat huutamaan; sillä kaikki näkivät hänet ja peljästyivät. Mutta heti hän puhutteli heitä ja sanoi heille: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö." (Mark. 6:46-50)

Oletko koskaan ollut laivassa, joka on joutunut kovaan myrskyyn? Minä olen pari kertaa. Silti en varmasti tiedä kunnon myrkystä mitään. Ihmisen sydän on kuin laiva myrskyisellä merellä. Neljältä ilmansuunnalta puhaltavat tuulet keikuttavat ja riepottelevat sitä. Jokainen meistä joutuu elämässään silloin tällöin suureen tai pieneen myrskyyn, ja joskus meistä tuntuu kuin taivaltaisimme pimeässä yössä.
Yksi teologisesti vaikeimpia asioita onkin selittää ihmisen kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Siihen en itsekään kykene, mutta lukemissamme jakeissa näemme joitakin viitteitä siitä, miten taivas reagoi kärsimyksiimme.
Samaisena iltapäivänä, juuri ennen tätä tapahtumaa Jeesus oli ruokkinut 5000 nälkäistä ja tehnyt suuren ihmeen viidestä leivästä ja kahdesta kalasta. Opetuslapset olivat tapahtuman silminnäkijöitä, todistajia ja osallisia. Tämän jälkeen Jeesus oli vetäytynyt vuorelle rukoilemaan, mistä käsin hän näki opetuslasten lähtevän veneellä järvelle. Vuorelta hän näki, kuinka myrsky yltyi ja opetuslapset joutuivat vaikeuksiin myrskyn kourissa. Vuorella ollessaan hänen olisi tarvinnut sanoa vain sana, niin myrsky olisi tyyntynyt ja ongelma olisi ollut ohitse. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin! Miksi? Opetuslapset eivät kenties olisi nähneet asiassa mitään jumalallista, eikä heidän uskonsa olisi kasvanut. Heidän piti kokea myrsky! Usein meidän suurissa myrskyissämme, me opimme jotain uutta meidän jumalastamme. Merkillistä on se, että tekstissä sanotaan, että Hän tuli heidän luoksensa aaltoja pitkin ja aikoi kulkea heidän ohitsensa! Teksti ei paljasta meille miksi Jeesus aikoi kulkea ohitse, mutta saattaa olla, että Jeesus ei välttämättä tule veneeseemme väkisin, ellemme pyydä häntä tulemaan! Silti hän on lähellä ja koko ajan tietoinen tilanteestamme.
Mutta huomatessaan opetuslasten pelon ja kauhun hän välittömästi puhutteli heitä: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää pelätkö”. Välittömästi myrsky laantui ja tuli tyven. Teksti sanoo, että he olivat hämmästyksissään. Tekstin mukaan he menivät sanattomiksi, koska heidän sydämensä oli paatunut. He olivat nopeasti unohtaneet elämänsä fokuksen ja turvan hädässä, Jeesuksen. Kun Jeesus teki ruokkimisihmeen, he olivat innostuneita! He olivat ihastuneet ihmeeseen, ei siihen, kuka teki ihmeen. Silloin, kun elämässämme tapahtuu positiivisia asioita, on helppo keskittyä siunauksiin sen sijaan, että keskittyisi siunauksen antajaan. Samalla tavalla huonoina aikoina on helpompaa ja inhimillisempää keskittää huomionsa vaikeuksiin ja olosuhteisiin sen sijaan, että katsoisi mestariin. Opetuslapset olivat keskittyneet ongelmaan ja unohtaneet huutaa avuksensa Jeesusta.
Tämän kertomuksen keskipiste onkin Jeesus ja Hänen väliintulonsa. Niin hyvinä, kuin huonoinakin aikoina voimme olla varmoja Jeesuksen olemassaolosta myrskyissä ja saamme kuulla hänen sanansa: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö!” Nämä ajatukset johtavat meidät seuraavanlaisiin päätelmiin:
1. Kun me emme näe Jeesusta, niin Jeesus näkee meidät. Hän on vuorella! Hän rukoilee nytkin Isän valtaistuimen edessä puolestamme. Hän on sanonut ja sanoo: ”En minä sinua hylkää, enkä sinua jätä! (Hep. 13:5)”. Ole turvallisella mielellä. Kun sinä et pimeyden tai olosuhteiden läpi voi nähdä Jeesusta, niin Jeesus näkee sinut!
2. Kun me emme voi mennä Jeesuksen luokse, niin Jeesus tulee meidän luoksemme. Hän laskeutuu alas vuorelta, Hän tulee järven rantaan, Hän astuu myrskyisille aalloille ja tulee luoksemme. Hän rukoilee puolestamme taivaasta ja Hän on lähettänyt myös Pyhän Hengen meille lohduttajaksi, auttajaksi ja ystäväksi.
3.Kun me emme tiedä mitä sanoisimme tai puhuisimme Jeesukselle, niin hän puhuu meille. Joskus vaikeuksissa ollessamme, emme edes tiedä mitä tai miten rukoilisimme. Parasta on silloin huomata, että Jeesus puhuukin meille: "Ole turvallisella mielellä, minä se olen; älä pelkää!

Oletko sinä tänään elämässäsi pahassa myrskyssä? Oletko hätääntynyt, peloissasi tai epätoivoinen? Tämän aamun sana ei ole vain kristillisiä kliseitä tai epätoivoista yritystä vakuuttaa sinua siitä, että kaikki muuttuu parhaaksi. Sen tarkoitus on saada sinut luottamaan, että Jeesus näkee sinun myrskysi ja taistelusi. Hän on edelleen se, jonka sanasta myrsky tyyntyy hetkessä! Hän sanoo sinulle juuri ne sanat, joita sinä tänään tarvitset. Rukoilemme..
”Herra Jeesus, Sinä olet edelleen sama Jumala, jonka käskystä myrskyt vaikenevat. Juuri nyt turvaamme sinuun oman elämämme myrskyissä. Sano vain sana, niin aallot vaikenevat ja tulee tyven. Kaipaamme sinua ja sinun voimaasi. Ole voimamme ja apumme tänä päivänä! Aamen.”

Ei tähän saa parkkeerata!

Tapahtuipa kerran kuluneena kesänä, että osallistuimme ystäväni kanssa juoksukilpailuun, johon olimme innoissamme valmistautuneet ja energisinä saapuneet paikalle. Olimme kuullet, että paikallisen seurakunnan kirkkorakennus ja parkkipaikka sijaitsivat aivan lähtöalueen vieressä. Kysyin etukäteen luvan seurakunnan pastorilta parkkeeraukseen kirkon pihaan. Kuinka viisas olinkaan! Saavuttuamme parkkipaikalle sunnuntain jumalanpalvelus oli jo ohi ja ihmisiä virtaili autoihinsa tasaisena virtana. Venytellessämme raajojamme auton läheisyydessä huomasin, kuinka eräs mies kiinnitti meihin huomionsa. Aikansa meitä tarkkailtuaan tämä uskonveli viimein ja viimein saapui luoksemme ja kysyi, olimmeko osallistumassa maratonille. Saatuaan myönteisen vastauksen, mies totesi yksioikoisesti, että siinä tapauksessa emme saisi parkkeerata autoamme seurakunnan pihaan, koska se on tarkoitettu ainoastaan kirkkokansalle. Mielessäni pyöri monenlaisia vastausvaihtoehtoja. Olisin halunnut hiukan haastaa miestä keskusteluun kirkkokansasta ja ulkopuolisista, sekä siitä, arveliko hän lähestymistapansa vaikuttavan myönteisesti siihen, että jonain päivänä olisimme kenties (ulkopuolisina, joiksi hän meitä oletti) olleet kiinnostuneita tulemaan heidän kirkkoonsa. Katselin seinään kiinnitettyä mainoslakanaa ja ajattelin sen viestivän erilaista sanomaa kuin kokemuksemme kirkon pihalla. Lopuksi tyydyin kuitenkin vain vastaamaan, että meillä on pastorin lupa parkkeeraamiseen. Mies poistui vähin äänin.
Vaikka parkkipaikat ovat yksityisiä ja niitä tulee kunnioittaa, niin jäin miettimään, kuinka loistava tilaisuus seurakunnalla olisi ollut tulla ulos rakennuksestaan ja kohdata ne tuhannet ulkoilemaan tulleet kaupunkilaiset, jotka parveilivat kirkon ympärillä. Ilma oli todella kaunis ja ihmisillä aurinkoinen mieli. Jos seurakunta olisi tarjonnut vaikka vain juotavaa parkkialueella, niin se olisi ollut menestys ja tuonut yhteisön positiivisella tavalla kaupunkilaisten tietoisuuteen. Tilaisuuksia varmasti tulee uusia, mutta samalla se avasi silmiä sen suhteen, kuinka suuri vastuu yksilökristityillä on. Jokainen uskova on Kristuksen todistaja ja seurakuntansa edustaja. Riippuu ratkaisevasti meistä ja käyttäytymisestämme, millaisen kuvan annamme Jumalasta ja seurakunnasta. Suuret mainokset ja kampanjat eivät voi houkutella ihmisiä seurakuntiin voimakkaammin kuin henkilökohtaiset ja rakkaudelliset ihmissuhteet. Ei varmaankaan suotta sanota, että Jeesuksen seuraajat ovat se viides evankeliumi, jota ihmiset tarkkailevat.
Ai että mitenkö juoksu meni? No paremminkin olisi voinut mennä. Maaliin kuitenkin selvittiin ja sehän on se kilvoittelun päätavoite!

Katse kertoo luottamuksesta

”Niin kuin kasvot kuvastuvat vedessä, niin ihmisen sydän toisessa ihmisessä.” Katse kertoo luottamuksesta.Kun ihmistenvälinen luottamus on kunnossa, silloin pystytään vilpittömästi katsomaan silmiin. Katse kertoo, että asiat ovat kunnossa. Lempeä katse todistaa luottamuksesta, mutta sen puuttuminen voi paljastaa suuren epäluottamuksen.Raamatussa voimme monessa kohdin havaita katseen merkityksen. Ihmiselle elintärkeää on Jumalan katse. Jo Herran siunauksessa pyydämme Herran valistavan ja kääntävän katseensa meihin. Se on merkki Jumalan hyväksynnästä ja siitä, että välimme ovat kunnossa. Ihmistenvälisen luottamuksen menetys on suuri tappio ihmissuhteille, mutta suurin rangaistus ihmisille olisi se, jos Jumala ei enää valistaisi katsettaan meihin.
Luonnollisesti on totuttu ajattelemaan, että luottamus seurakunnassa uskovien kesken on huippuluokkaa. Siksi luottamuksen murentuminen toiseen uskovaan saattaa olla suuri pettymys ja vaatii pitkän toipumisajan. Todellisuudessa uskovat kantavat mukanaan samaa luonteen keskeneräisyyttä kuin muutkin ihmiset. Luottamuksen syntyyn tarvitaan aikaa, ja se syntyy vain tekojen kautta. Tätä prosessia voi verrata ystävystymiseen. Luottamuksen rakentamiseen saattaa vierähtää vuosia, mutta se voi romahtaa hetkessä. Luottamuksen edistämiseksi seurakunnassa pitää nähdä vaivaa jatkuvasti ja herpaantumatta. Käytännössä tämä tarkoittaa yksinkertaisia asioita: annetaan Hengen hedelmän(rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä) kasvaa ja tehdään läpinäkyvästi se, mitä luvataan – ja mieluusti hieman enemmänkin. Hyvä uutinen on se, että Jumalaan voi luottaa.
Hän ei jätä eikä petä vaikeinakaan aikoina. Tämä luottamus perustuu Jumalan Pojan työhön ristillä. Sen perusteella uskova on vanhurskautettu ja vajavaisuuksistaan huolimatta syyttömäksi julistettu. ”Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti” (Jes. 32:17).

Miten metallimuusikoiden käsimerkkiin tulisi suhtautua?

Hevimusiikkikulttuuriin liittyy käsimerkki, jossa kohotetun käden keskisormi ja nimetön pidetään koukussa, ja ojennetut etusormi ja pikkurilli muodostavat ikään kuin sarvet. Mielestäni merkki on selvä viittaus Saatanaan, ja rinnastan sen näyttämisen kiroilemiseen. Toisaalta jotkut uskovatkin näyttävät sitä etenkin konserttitilanteissa – hymyssä suin. Mitä kyseisestä käsimerkistä tulisi kristittynä ajatella?

Kyseessä on ns. pirunmerkki, jota pidetään etupäässä satanistisena merkkinä, mutta se voi liittyä myös eräänlaiseen ”haistatteluun”, ja joissakin kulttuureissa sitä voidaan pitää erityisen loukkaavana eleenä. Aito pirunmerkki tehdään kämmenpuoli katsojaan päin, mutta usein sitä näytetään myös toisinpäin. Kuten kysymyksessä todetaan, länsimaissa merkkiä on totuttu näkemään erityisesti hevimusiikkipiireissä. Laulaja Ronnie James Dio väittää olleensa ensimmäinen, joka otti merkin käyttöön ja näytti sitä yleisölle.
Merkin sanoma ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Esimerkiksi buddhalaisuudessa kyseisen merkin, ”karana mudran”, sanotaan karkottavan pahaa mielialaa. Merkki yhdistettynä sivullepäin ojennettuun peukaloon, kämmenpuoli katsojaan päin, puolestaan tarkoittaa Yhdysvalloissa viittomakielellä ”rakastan sinua”.
Useimmiten symboli tulkitaan silti Saatanaan viittaavaksi. Suuri kohu onkin syntynyt eräiden julkkisten kuten George Bushin, Hillary Clintonin, Nikolai Sarkozyn ja Matti Vanhasen näytettyä kyseistä merkkiä. Merkin näyttämisen takana on joskus epäilty olevan ns. illuminati-salaseura, joka tiettävästi yhdistää joitakin satanismin pariin kietoutuneita julkkiksia.
Todennäköisesti monetkaan konserteissa merkkiä näyttävistä nuorista eivät tajua sen sielunviholliseen viittaavaa sisältöä, eikä heitä voi merkin näyttämisestä tuomita. Asiaan pätee sama neuvo kuin muihinkin paheisiin: jos teemme jotain sellaista, mitä emme tiedä pahaksi, sitä ei lueta meille syyksi. Olisi kuitenkin parasta, että uskovat pysyisivät erossa kaikenlaisista tavoista, joiden voidaan tulkita viittaavan saatananpalvontaan. Toivottavasti merkin näyttäminen ei koskaan yleisty kristillisissä tapahtumissa.


Matteuksen evankeliumissa luetellaan Jeesuksen kuoleman jälkeisiä tapahtumia: ”Temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. Maa järisi, kalliot halkesivat, haudat aukenivat, ja monta poisnukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. He lähtivät haudoistaan ja Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monille.” (27:50–53.) Tiedetäänkö, keitä nämä haudoistaan heränneet pyhät olivat? Entä ilmestyivätkö he fyysisessä ruumiissaan vai henkiolentoina? Voisiko jotain vastaavaa tapahtua meidän aikanamme?

Muut evankeliumit eivät mainitse tätä tapahtumaa, ja silloin, kun Raamattu ei itse selitä itseään, joudutaan turvautumaan epävarmoihin tulkintoihin.
Jotkut ovat arvelleet haudoista nousseiden pyhien olleen Vanhassa testamentissa mainittuja henkilöitä, kuten Aadam ja Eeva tai Aabraham. Olipa niin tai ei, tekstikohta on perusteltua ymmärtää niin, että kyseisten henkilöiden ylösnousemus tapahtui Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen: Paavalin mukaan Jeesus oli kuolleista nousseiden esikoinen. Toiseksi on syytä olettaa, että näillä ylösnousseilla oli samankaltainen kirkastusruumis kuin Jeesuksella.
Kysymyksessä mainitun raamatunkohdan tärkein merkitys on se, että se osaltaan vahvistaa sitä raamatullista oppia ruumiin ylösnousemuksesta, johon me Apostolisessa uskontunnustuksessakin sitoudumme. Raamatun mukaan mekin tulemme osallisiksi Jeesuksen ylösnousemusvoimasta. Lohduttavaa on se, että huolimatta ruumiin hajoamisesta Jumalalla on selvästi kyky luoda meille kirkastusruumis, jossa ei ole inhimillisiä heikkouksia.


Efesolaiskirjeessä Paavali kehottaa uskovia varomaan juopumusta ja täyttymään Hengellä (5:18). Sanamuodosta voi päätellä, että apostoli tarkoitti, jos ei päivittäistä, niin ainakin usein tapahtuvaa, Hengellä täyttymistä. Olen ymmärtänyt, että helluntai-karismaattisessa teologiassa päivittäistä Hengellä täyttymistä pidetään uskovan ihanteena. Olen kuitenkin miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan käytännössä: tuskin voimakasta hurmoskokemusta – vai tarkoitetaanko?

Helluntailaisuuteen on aina kuulunut vahva kokemuksellisuus, mutta se ei yksin riitä uskovan terveelliseen kasvuun. Tasapainoinen kristillisyys tarvitsee myös terveen teologisen perustan.
Kysymyksessä mainitussa kohdassa voidaan havaita paitsi kehotus täyttyä Pyhällä Hengellä, myös kehotus olla juopumatta alkoholista, joka avaa ovet muillekin paheille. Juopumuksen vastakohdaksi Paavali asettaa Pyhällä Hengellä täyttymisen.
Samassa yhteydessä Paavali kehottaa laulamaan ja veisaamaan Herralle, aivan kuten ilon täyttämät juopuneetkin tekevät. Toisaalla Raamatussa huomaamme, että täynnä Pyhää Henkeä oleminen ei kuitenkaan tarkoita juopuneen lailla esiintymistä. Esimerkiksi Paavali luonnehtii Pyhää Henkeä terveen harkinnan hengeksi, ja siksi sen vaikutus on monessa mielessä päinvastainen kuin alkoholilla, joka antaa vain hetken ilon.
Uskovalla ei ole muuta mahdollisuutta selvitä arkipäivän haasteista kuin pyrkiä jatkuvasti olemaan täynnä Pyhää Henkeä, tapahtuipa se kokemuksen tai minkä tahansa muun elementin kautta. Onneksi saamme seurakuntana elää Pyhän Hengen aikakautta.


Viitteet:
1) Room. 4:15. 2) vrt. esim. 5. Moos. 18:10–12. 3) 1. Kor. 15:20. 4) Room. 8:11; 1. Kor. 15:42–55. 5) 2. Tim. 1:7. 6) esim. Joh. 14:16–18.


Kysymyksiin vastasi Helsingin Saalem-seurakunnan pastori Jyrki Palmi. Kuva: ilmatar.net

TOIVEET EIVÄT AINA TOTEUDU

Minua on aina kiehtonut satujen maailmat. Ilman satumaailman ulottuvuutta elämä olisi tylsää ja puisevaa. Jokaisella (jopa aikuisella) on oikeus heittäytyä kertomusten lumoihin ja antaa tarinoiden kuljettaa mitä kiehtovimpiin maisemiin. Klassikoista parhain C.S. Lewisin Narnian tarinat jaksaa aina tarjota uusia näköaloja. Opettavaisuudessaan ja vertauskuvallisuudessaan ne ovat vailla vertaa.
Narnia-sarjan ensimmäisessä osassa, Taikurin sisarenpojassa, joka on kirjoitettu ennen usein tarinan ensimmäisenä pidettyä Velho ja leijona-kirjaa Lewis kertoo sydäntä särkevän tarinan Digory-nimisestä pojasta, jonka äiti on kuolemaisillaan. Pelosta jäykkänä Digory uskaltautuu tulla mahtavan Aslan-leijonan eteen pyytämään Narnian maasta jonkin taikahedelmän, joka tekisi hänen äitinsä terveeksi. Kerättyään kaiken rohkeutensa Digory takellellen ja änkyttäen anoo leijonan edessä ja toivoo epätoivoisesti Leijonan vastaavan myönteisesti.
Digoryn suureksi pettymykseksi Aslan näyttää jättävän pyynnön täysin vaille huomiota, eikä sano pojalle sanaakaan. Välinpitämättömyys on murskata Digoryn, eikä poika uskalla nostaa katsettaan leijonaan. Käsiteltyään pettymystä jonkin aikaa Digory uskaltautuu kuin uskaltautuukin Aslanin eteen vielä toisen kerran. ”Hän ajatteli äitiään ja niitä suuria toiveita, joita oli elätellyt mielessään, ja kuinka ne kaikki kuolivat, ja pala nousi hänen kurkkuunsa ja kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän tokaisi: ”Mutta ole kiltti ja anna – etkö voisi antaa minulle jotakin, mikä parantaisi äidin?” Siihen asti hän oli katsellut ainoastaan Leijonan suurta etukäpälää ja sen valtavia kynsiä. Nyt hän epätoivossaan kohotti katseensa hänen kasvoihinsa. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä enemmän kuin mikään hänen elämässään. Sillä kultaiset kasvot olivat kumartuneet aivan hänen lähelleen ja Leijonan silmissä kimaltelivat suuret kyyneleet. Nuo kyyneleet olivat niin suuria ja kirkkaita verrattuna pojan omiin, että hänestä tuntui sillä hetkellä kuin Leijona olisi ollut murheellisempi hänen äitinsä puolesta kuin hän itse.”
Tässä on koko kärsimyksen (teodikea) ja pahan ongelman ydin. Kristus kärsii yhdessä meidän kanssamme. Kun me itkemme, hänkin itkee. Kun meihin koskee, häneenkin koskee.
Elämme maailmassa ja lainalaisuuksissa, jotka tarjoavat meille vuoroin onnen ja pettymysten tunteita. Vaikka emme aina ymmärrä kaikkia ratkaisuja ja olosuhteita elämässämme, ja vaikka meistä tuntuisi, että Jumala pysyy vaiti elämämme suurissa myrskyissä, niin se ei kuitenkaan ole koko totuus. Jos vain uskallamme ja jaksamme kaiken tuskan keskellä nostaa katseemme Kristukseen, suureen kärsijään, niin huomaamme, että hän on kumartunut lähellemme ja hänellä on ”suuria, kirkkaita kyyneliä silmissään.”

Johtaminen on rinnalla kulkemista!

Seurakunnan johtaminen on muutakin kuin saarnaamista. Pastori on seurakuntalaisille ennen kaikkea hengellinen johtaja. Pastori on jo nimensäkin mukaan paimen, jonka tehtävänä on pitää lampaistaan huolta. Aina pastorillakaan ei ole vastauksia kaikkiin elämän suuriin kysymyksiin, mutta hänen tehtävänsä onkin enemmän rinnalla kulkemista.
Seurakuntatyö on monipuolista. Siihen sisältyy muun muassa organisoimista, hallintoa, toimituksia, perhetapahtumia, budjetin tekoa ja seurantaa. Yleensä pastorin työ sisältää kuukausittain noin neljä tuntia saarnaamista ja 156 tuntia muuta johtamista. Seurakunnan pastori ei elä ensisijaisesti itselleen vaan muita ihmisiä varten. Tämä erottaa pastorin työn muista työpaikoista. Pastori ei voi koskaan kävellä ihmisten ohi tai yli. Hänen tulisi olla avoin, luottavainen, huolehtivainen, apua tarjoava ja valmis haavoittumaan. Pastorin työ on ennen kaikkea palvelevaa johtajuutta. Pastori, joka lisää arvoa ja luottamusta seurakuntalaistensa elämään palvelemalla heitä, luottaa heihin ennen kuin he luottavat häneen ja palvelee heitä ennen kuin kukaan palvelee häntä.
Kokemattomilla johtajilla on kiire johtamaan ennen kuin he ovat ottaneet selkoa ihmisistä, joita he aikovat johtaa. Kypsät johtajat kuuntelevat, ottavat selvää ihmisten toiveista, unelmista ja haaveista. He kiinnittävät huomiota ihmisten tunteisiin. Näin he saavat selville, mikä näille on arvokasta, ja vasta tämän jälkeen he johtavat sen perusteella, mitä ovat oppineet. Kun tällaiset johtajat johtavat, jokainen voittaa – yhteisö, johtaja sekä ne, jotka johtajaa seuraavat.

Aikojen on muututtava!

Hyvän tekemiseen ei paljon teologiaa tarvita. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys kristityille. Raamattu on täynnä kertomuksia ja vertauksia, jotka kiteytyvät ihmiselämän suurimmaksi periaatteeksi Jeesuksen lauseessa ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.
Yhdysvalloissa vietetään joka vuosi sattumanvaraisten hyvien tekojen päivää. Päivä on suosittu myös Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Idea on hieno, mutta emmekö voisi ottaa hyvän tekemistä tavaksi vaikkapa joka päivä! Hyvän tekemisen tulee olla pyyteetöntä, ja parasta on tehdä sitä nimettömänä.
Hyviä tekoja voi kuitenkin tehdä myös näkyvästi toisille ihmisille. Voimme esimerkiksi uskaltautua kauppajonossa päästämään jonkun edellemme. Siitä saattaa hyvän mielen lisäksi kehittyä ilahduttava ja piristävä keskustelu. Käytännön hyviä tekoja voi tehdä arkielämässä ja seurakunnassa. Voimme auttaa, siivota, kerätä roskia, hymyillä, tervehtiä ja vierailla vanhusten
luona.
Myös muualta tulleet tarvitsevat apuamme. Seurakunnassamme on paljon maahanmuuttajia, jotka tarvitsisivat käytännön apua. Monet heistä etsivät asuntoa ja työpaikkaa. Varmasti monella on ideoita, kuinka voisimme laittaa hyvän kiertämään. Paras hyvä olo tulee siitä, kun huomaa saaneensa auttaa toista ihmistä!
Positiivisuus on monen suomalaisen mielestä kiusaannuttavaa ja epäilyttävää, mutta aikojen on muututtava! Kristuksen seuraajia ei ole kutsuttu elämään itsekkäästi. Voimme olla esimerkkejä valloittavasta yhteisöllisyydestä niin kuin olemme strategiaamme kirjanneet.
Kaikki hyvä tuntuu käsissämme pilaantuvan, ellemme laita sitä kiertämään. On vapauttavaa luopua liiasta, oli kyse sitten tavarasta tai henkisestä pääomasta.

Milloin koittaa parempi aika?

Viime aikoina olemme kuulleet huonoja uutisia. Luonnonmullistusten, sotien ja kotimaan arvokeskustelun uutisointi on vetänyt monien mielet synkiksi. Nyt tarvitaan hyviä uutisia!

Ympärillämme tapahtuu jatkuvasti sellaisia asioita, joihin meillä ei ole vastauksia. Laajenevat levottomuudet, maanjäristykset, sodat ja tsunamit ovat esimerkkejä tällaisista. Kuinka olemme valmentaneet seurakuntalaisemme kohtaamaan yhä epävarmempia aikoja? Mielestäni juuri seurakuntien tulisi olla valmiita moninaisiin koet­telemuksiin. Jos missä niin seurakunnissa tulisi olla varmuus siitä, että mikään ei voi järkyttää uskovia elämänsä perustukselta!

Asian toinen laita on, että meidän uskovien tulisi olla valona näinä synkkinä aikoina. Emme saisi käpertyä kuoreemme tai pyrkiä pois vaikeuksien keskeltä. Vaikka ihmiset pelkäisivät menehtyäkseen sitä, mikä maanpiiriä kohtaa, sen ei pitäisi tarttua Jumalan seurakuntaan. Vaikka kaikki muu horjuisi, Herran sana ei horju!

Jeesuksen vastaus pelokkaalle ihmisille ei aina ole toivottu. Herra ei välttämättä tempaakaan meitä pois vaikeuksien keskeltä. Hän vakuuttaa myrskyssä olevaa: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen." Mitä meidän sitten tulisi tässä ajassa tehdä? Meidän tulisi ymmärtää, että meillä on vain tämä hetki - se tulisi käyttää oikein!

Siirryttyämme vähän aikaa sitten kesäaikaan huomasimme kuinka ihminen on sidoksissa aikaan. Aika määrittelee tekemisemme sekunnilleen. Meille tunnit voivat olla pitkiä. Meille ihmisille tuhat vuotta on liian pitkä aika, mutta Jumalalle se on kuin yksi päivä. Voimme kuitenkin olla turvallisella mielellä, sillä Jumala valvoo aikaa ja maailman tapahtumia. Raamattu vakuuttaa, että kaikella on määräaikansa.

Saako lasta kurittaa?

”Älä jätä poikaa kurituksetta –– kun hän saa keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.” ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.” Monissa Raamatun sananlaskuissa vanhempia kehotetaan kasvattamaan lastaan paitsi nuhtelemalla niin myös fyysisesti kurittamalla (esim. Sananl. 13:24; 19:18, 23:13–14). Miten näihin kehotuksiin tulisi kristittynä vanhempana suhtautua? Tiedän, että Suomen lain mukaan lasten fyysinen kurittaminen on kiellettyä.

Kuten sanoit, fyysinen kuritus on laissa kiellettyä eikä Raamattukaan suosittele väkivaltaa rangaistuskeinona lapsille. Kysymyksessä mainittujen sananlaskujen ensisijainen tarkoitus on herättää vanhempien huomio siihen, että sääntöjen rikkomisella tulee olla seurauksensa ja siitä täytyy rangaista. Kuritus on kivulias tapa oppia, mutta monesti paras. Jos kiellämme lapsilta sen mahdollisuuden, teemme heille karhunpalveluksen.
Rikkomusten seuraukset pitää puolisoiden yhdessä päättää. Rankaisumuotoja on monia. Yksi tapa on asettaa rangaistus koskemaan läheisesti rikottua aihetta. Esimerkiksi liiallisesta tietokoneella pelaamisesta rangaistus voi olla se, että kone otetaan kokonaan pois käytöstä määräajaksi. On tärkeää, että seuraukset on sovittu jonain rauhallisena hetkenä koko perheen kesken eikä niitä huudeta ilmoille silloin, kun rikkomus on juuri tapahtunut. Tieto seurauksista auttaa myös lapsia pohtimaan, kannattaako kiellettyyn tekoon ryhtyä.
Vanhempien vastuulla onkin pitää kiinni seuraamusten toteuttamisesta. Se vaati päättäväisyyttä. Joskus lapset saattavat tietoisesti kokeilla, onko säännön rikkomisesta todella seurauksena rangaistus. Jos ei ole, niin he mitä todennäköisimmin uusivat tekonsa. Jos vanhempi on joskus tiukka ja joskus lepsu, seurauksena on lisää tottelemattomuutta. Epäjohdonmukainen kurinpito on kaikkein tavallisin ansa, johon vanhemmat kasvatuksessaan lankeavat.
Kurinpito vaatii paljon aikaa, rakkautta ja vastuuta. Usein vanhemmat ovat yksinkertaisesti liian väsyneitä rankaisemaan lapsiansa. Juuri tästä Raamattu haluaa vanhempia muistuttaa. Älä anna väsymyksen pilata sitä hyötyä, jonka lapsi saa kantaessaan rikkomuksensa seuraukset.

Tuleeko kristityn suosia kotimaisia tuotteita?

Pyrin kulutustottumuksissani suosimaan suomalaista, etenkin elintarvikkeiden osalta. Voiko tällaista periaatetta perustella Raamatulla: onko Raamatun valossa merkitystä sillä, poiminko juustohyllystä Arlan vai Valion emmentalia ja ostanko puhelimekseni nokialaisen vai Samsungin?

Raamatusta ei löydy kysymykseen suoraa kannanottoa ellei sellaiseksi lasketa Jumalan kehotusta Jeremian kirjassa: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” Kehotuksella on kulutustottumuksia laajempi merkitys, mutta kotoisten hyödykkeiden suosimisen voi nähdä yhtenä osana tämänkaltaista oman paikkakunnan hyvinvoinnin rakentamista.
Välillisesti kysymyksen aihepiiriin liittyy muun muassa Jumalan ihmiselle antama tehtävä viljellä ja varjella maata: pienentääksemme hiilijalanjälkeämme ja siten luomakuntaa varjellaksemme meidän on monien tuotteiden kohdalla parempi ostaa lähellä tuotettua kuin kaukaa tuotua.
Samoin voimme löytää Raamatusta perusteet välttää ns. sosiaalista syntiä, joka perustuu ihmiskunnan ahneuteen tuottaa suuria voittoja köyhien kustannuksella. Jesajakin ennusti Jeesuksen julistavan köyhille ja sorretuille vapauttavan ilosanoman. On tärkeää, ettemme uskovina sulje silmiämme vääryydeltä vaan oppisimme näkemään maailmantalouden rakenteelliset vääristymät. Niiden seurauksena esimerkiksi joidenkin alikehittyneiden maiden lasten pitää tehdä lähes palkatonta työtä monikansallisten yhtiöiden tuottavuuden eteen. Se on väärin, koska pienten lasten pitäisi olla koulussa, eikä heitä saisi hyödyntää käytännössä ilmaisena työvoimana. Sananlaskuissa sanotaan suoraan: ”Älä riistä heikkoa hänen heikkoutensa vuoksi.”
Vaikka tuntisimme vaikutusmahdollisuutemme pieniksi näissä asioissa, omilla arkisilla valinnoillamme on merkitystä. Esimerkiksi päivittäistavarakaupassa voimme koota ostoskärryymme Reilun kaupan tuotteita monikansallisen yhtiön vastaavan tavaran sijaan. Pienistä puroista syntyy suuri virta.

Saako ihminen aina tekojensa mukaan?

Jeesus viittaa puheessaan sortuneen tornin alle jääneisiin siiloalaisiin (Luuk. 13:4–5) ja toteaa, että elleivät kuulijat tee parannusta, samoin he kaikki tuhoutuvat. Mitä Jeesus tarkoittaa; miten niin parannusta tekemättömät ihmiset tuhoutuvat samalla tavalla?

Tuohon aikaan ajateltiin yleisesti, että ihmisen kohtalo on suoraan verrannollinen hänen syntiensä suuruuteen. Jobin kirja yrittää kumota tämän ajattelutavan, mutta siitä huolimatta Jeesuksenkin aikana ihmiset yhdistivät nämä asiat väärällä tavalla toisiinsa. Eikä tämä ajattelutapa ole hävinnyt vieläkään: todennäköisesti jokainen on tavannut ihmisiä, jotka vaikeita asioita kohdatessa pohtivat, mitä pahaa he ovat tehneet, kun sellaista tapahtuu.
Kysymyksessä mainitussa kohdassa Jeesus sanoo suoraan, että synnin ja kärsimyksen välillä ei ole olemassa suoraa seuraussuhdetta. Samalla hän kytkee ajallisen tuhoutumisen ja iankaikkisen tuhon toisiinsa. Tällä hän saattoi viitata tulevaan Jerusalemin hävitykseen vuonna 70 jKr., mutta toteamus voidaan ymmärtää myös niin, että kaikki, jotka eivät käänny ja tee parannusta, ovat väärällä tiellä ja menossa kohti iankaikkista tuhoa.

Odotamme muutosta, mutta emme halua muuttua!

Merkillistä, kuinka nopeasti ihminen urautuu! Voisimme luetella monia asioita, joita toistamme, koska olemme tottuneet tekemään niin. Muutos tekisi hyvää, mutta se on vaikeampaa kuin arvaammekaan. Kaikki merkittävä muutos tapahtuukin yleensä vain pakon edessä. Tässä on ongelman ydin! Emme halua nähdä sitä vaivaa, jota muutos edellyttää. Toivomme, että muutos tapahtuisi itsestään eikä meidän tarvitsisi ponnistella sen eteen.
Muutos, jossa jotain merkittävää tapahtuu, on valitettavan harvinaista. Se on kuitenkin välttämätöntä, koska uusi voi syntyä vain muutoksen kautta. Kuinka monta kertaa lupaammekaan muuttua, mutta emme kuitenkaan muutu! Toivomme muutosta, mutta todellisuudessa emme ole valmiita muuttumaan. Siksi teemmekin vain kosmeettisia muutoksia voidaksemme uskotella yrittäneemme tehdä jotain.
Todellisen muutoksen merkki on konkreettinen muutos. Se ottaa koville. Ensin on sitouduttava muutosprosessiin, uskallettava hypätä tyhjän päälle ja lakata pelkäämästä muutosta. Vasta sen jälkeen voimme olettaa minkään merkittävän muutoksen toteutuvan. Usein asioiden muuttuessa perusturvallisuus järkkyy. Siksi esimerkiksi seurakunta on muutosvalmiuksiltaan vaikeimpia muuttumaan. Pienikin muutos voi järkyttää seurakuntalaisten turvallisuuden tunnetta. Kirkkohistoria on kuitenkin osoittanut, että seurakunnan tulevaisuus ratkaistaan aina muutosvalmiuden pohjalta. Samalla kun Raamattu kehottaa muuttumaan, se antaa ymmärtää, että on asioita, jotka eivät saa koskaan muuttua. Muutos on kohtalon kysymys.
Muutos vai taantuma – näistä kahdesta on valittava!

Rohkaise edes vähän!

Ted Engstrom kertoo kirjassaan Fine Art of Friendship kahdesta opiskelijaryhmästä, jotka opiskelivat kirjallisuutta Wisconsin yliopistossa. Ensimmäinen ryhmä koostui lahjakkaista nuorista miehistä, jotka halusivat tulla kirjailijoiksi. Heidän opiskelumetodinsa perustui kritiikkiin. He kokoontuivat yhteen arvioimaan toistensa töitä, keskittyen toistensa heikkouksiin. He kutsuivat itseään kuristajiksi olemalla ankaria toisiaan kohtaan. Samassa yliopistossa oli myös ryhmä naisia, jotka eivät nimensä perusteella olleet paljon rohkaisevampia. Heidän ryhmänsä nimi oli riitapukarit! Hekin lukivat toisilleen tuotoksiaan, mutta heidän metodissaan oli merkittävä ero. Kritiikki oli pehmeämpää. Se keskittyi vahvuuksien korostamiseen. Arviointi sisälsi enemmän myönteistä kuin kielteistä palautetta. He keskittyivät siihen, mikä oli kannustavaa ja rohkaisevaa. 20 vuoden kuluttua joku oppilas teki kattavan tutkimuksen näistä kahdesta ryhmästä. Selvisi, että kuristajien ryhmästä kukaan ei ollut tehnyt ainuttakaan kirjallista tuotosta, mutta riitapukareista oli kasvanut kuusi merkittävää kirjailijaa. Heidän joukossaan muun muassa Marjorie Kinnan Rawlings, joka kirjoitti tunnetun lastenkirjallisuuden klassikon Yearling (suomeksi Elämän kevät).
Kuristajia on ihan tarpeeksi, mutta missä ovat tämän päivän rohkaisijat? Jos emme säännöllisesti saa tukea ja kannustusta, niin kenen tahansa on helppo lannistua tai suistua suoranaiseen depressioon.
Yhteinen nimittäjä lannistuneille ihmisille on riittämättömyys. Työelämän vaatimukset, yksityiselämän haasteet, ajan hermolla pysyminen ja kiireinen elämänrytmi vaativat suunnattomasti voimavaroja. Usko omaan selviytymiseen on usein vaakalaudalla, ja jos lapsuuden kasvuympäristö ei ole antanut riittävästi eväitä terveeseen itsetuntoon, niin silloin pieni ihminen on melko hukassa. Mitä tapahtuu kun lannistuminen saa vallan? Ihmiset tulevat heikoiksi, heidän energiansa katoaa ja huomio kiinnittyy yhteisestä hyvästä omaan selviytymiskamppailuun. Silti yksikään ihminen ei ole saari, eikä yksikään valtio linnake. Rohkaisijoita tarvitaan siis kaikkialla. Myös maailman hätä huutaa rohkaisijoita. Rohkaisulle on niin valtava tilaus ajassamme, että siitä voisi melkein vaikka maksaa.
Haastan sinut miettimään edes hiukan. Voisitko sinä rohkaista jotakuta? Voisitko sinä asettua jonkun allapäin olevan ihmisen rinnalle? Ei se niin vaikeaa ole. Ole vain läsnä, kuuntele, rohkaise ja lohduta. Ehkä sinäkin olet joskus rohkaistunut jonkun toisen kautta. Ehkä itsekin olet joskus ollut ahdistunut, masentunut, allapäin ja silloin sinua on rohkaistu. Voisitko tehdä samoin? Sinua odotetaan! Rohkaisu on lahja, joka pitää antaa eteenpäin. Ole rohkaisija, älä kuristaja!

Lue tämä jos uskallat

Lukemisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Näyttäisi siltä, että Jumalan suunnitelma oli ja on ilmoittaa iäti kestävät totuudet kirjoitettuna. Pyhät kirjoitukset Raamattumme muodossa on siitä paras esimerkki. Kirjallisen ilmoituksen etu on ehdottomasti siinä, että se pysyy. Paavali tiesi, mitä teki, kun kehotti nuorta Timoteusta lukemaan.
Vain lukevat johtajat kehittyvät. He ovat vastuussa siitä, että kehittävät jatkuvasti johtamistaitojaan, ja paras tapa on lukea paljon. Vastuulliset itsensä kehittäjät lukevat jatkuvasti. He lukevat laadukkaita klassikoita ja uutuuksia sekä maalliselta että hengelliseltä sektorilta. Se, joka haluaa kehittää itseään, ei halua päästä helpolla. Kun luemme, syötämme samalla uutta ja arvokasta tietoa alitajuntaamme. Saatamme lukea jonkin kirjan läpi ja todeta, että emme ole välttämättä kovinkaan paljon muuttuneet. Joidenkin päivien tai viikkojen jälkeen saatamme kuitenkin joutua keskelle tilannetta tai ongelmaa, jonka osaamme ratkaista vain sen vuoksi, että olimme lukeneet juuri tuon kyseisen kirjan.
Ei ole järkevää joutua elämässään pinteeseen vain siksi, että ei ole lukenut. Lukeminen palkitsee aina, vaikka juuri sillä hetkellä ei siltä tuntuisikaan. Lukeminen kasvattaa ja kehittää ajatusrakenteitamme ja tekee meistä kykeneviä kohtaamaan elämän haastavimmatkin tilanteet. Maailman parhaat kirjailijat ja seurakuntien opettajat ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka ovat kaikkien saatavilla. Kirjassa raha ei koskaan mene hukkaan. Hyvän kirjan arvoa ei voi verrata viihteelliseen ajanviettoon. Siksi lue aina kun voit! Lue silloinkin kun ei tunnu siltä, että huvittaisi lukea. Sijoita tietoon, jonka voit saada ainoastaan lukemalla!

Kysymyksiä ja Jyrkin vastauksia 3

Moottoripyöräily näyttää houkuttelevalta harrastukselta ja
liikkumistavalta, ja mieleni tekisi ostaa itsellekin pyörä. Omatuntoni kuitenkin pistää vastaan: tuntuu, ettei kristityn tulisi sijoittaa niin paljon varoja ”fiilistelyyn” – säilyttäisinhän edelleen myös auton pääasiallisena kulkupelinä. Kannatan seurakuntaa varoillani säännöllisesti. Onko Jumalalla mielipidettä siihen, miten minun tulisi käyttää varojani muilta osin?

Kysymyksesi sai minut iloiseksi. Olet selvästi ajatellut, kuinka käyttäisit rahasi parhaiten. Vaikka Jumala ei kiellä meiltä mitään hyvää tai suoranaisesti ohjaa meitä rahan käytössä, on esittämäsi kysymys erittäin ajankohtainen.
Pohtiessamme elämän rajallisuutta ja sitä kuinka lyhyen elämämme käytämme, nousee eteemme väistämättä kysymys, olemmeko nykyisessä hyödykkeiden runsaudessa keskittyneet ajattelemaan liikaa materiaa ja omaisuuden keräämistä? Keskitymmekö ainoastaan omaan hyvinvointiimme, vai huolehdimmeko myös köyhien tarpeista ja evankeliumintyön rahoituksesta?
Raamatussa Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä tyytymään siihen, mitä meillä on. Käytännössä kehotus tarkoittaa omavaraisuutta tai riippumattomuutta. Riippumattoman ihmisen ei tarvitse kerätä itselleen varallisuutta ja materiaa ollakseen onnellinen. Onnellisuus on ilmaista, mutta omistaminen lisää huolia! Joskus ostamme itsellemme tavaroita, koska siitä tulee väliaikainen hyvä olo. Kuinka paljon parempaa onkaan iankaikkinen ilo, johon ei tarvita polttoaineeksi katoavia hyödykkeitä. Paavali kiteytti tämän sanomalla: ”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.”
Raamattu kehottaa myös tekemään hyviä tekoja, olemaan antelias ja jakamaan omastaan. Näin tehden voi koota itsellensä aarteen tulevaisuuden varalle aina iankaikkisuuteen asti.
Olet vapaa ostamaan moottoripyörän tai kieltäytymään siitä. Rahankäyttö
on hyvin henkilökohtainen asia, ja siksi on parasta, että rukoilet asian
puolesta ja teet päätöksen, joka sopii parhaiten juuri sinun
arvomaailmaasi.

Kysymyksiä ja Jyrkin vastauksia 2

Eräässä sielunhoitoseminaarissa sanottiin, että jos kuulijat haluavat ottaa vastaan Jumalan parantavan rakkauden, heidän tulisi laittaa kätensä sydämensä päälle. Vaikka toki haluan vastaanottaa Jumalan parantavaa vaikutusta, niin koen tällaiset kädenojentelutemput epämukavina. Yleensä en teekään kehotuksen mukaisesti. Silti sekin tuntuu ristiriitaiselta, koska sillä tavoin ikään kuin viestitän, että en halua kokea Jumalan rakkautta. Ovatko tällaiset kehotukset laittaa käsi sydämen tai sairaan ruumiinosan päälle raamatunmukaisia?

Raamatusta ei löydy esimerkkejä siitä, että rukoiltavan tulisi laittaa kätensä sairaan paikan päälle tullakseen terveeksi. Sen sijaan sieltä löytyy muita esimerkkejä, jotka ainutkertaisuudellaan avartavat ymmärrystämme tajuamaan, että tietyt käytännöt ovat tarkoitettu tiettyyn tilanteeseen.
Nykyisin sairasten puolesta rukoilevat eivät esimerkiksi Jeesuksen tavoin sylje maahan ja tee siitä yhdessä hiekan kanssa tahnaa, jota voideltaisiin sairaaseen. Sairaita ei myöskään kanneta esiin, jotta pastorin varjo heihin osuessaan parantaisi heidät.
Usein ihmiset tarvitsevat uskonsa välikappaleiksi jonkin konkreettisen ilmaisun. Jotkut ristivät kätensä rukoukseen, kun toiset taas kohottavat ne ilmaan. Jotkut kokevat tarvetta polvistua Jumalan edessä, toiset taas karkeloida. Yksikään näistä ulkoisista tavoista ei itsessään edistä tai sulje Jumalan mahdollisuuksia kohdata ihmistä. Tärkein asia on sydämen asenne, ei ulkoiset tavat. Raamatun mukaan Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki ja murtunut sydän, niitä ei Jumala hylkää.

Kysymyksiä ja Jyrkin vastauksia 1

Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo kertomuksen Lasaruksesta, joka sai eläessään kokea monenlaista kärsimystä, mutta joka kuolemansa jälkeen pääsi Abrahamin seuraan paratiisiin (16:19–31). Samassa evankeliumissa Jeesus sanoo myös: ”Autuaita olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta” (6:20). Molemmat kohdat luovat kuvan, että taivaaseen pääsyn kriteeriksi riittää se, että on eläessään kokenut vaikeuksia; Jeesushan ei puhu häneen itseensä uskomisesta mitään. Mitä näistä Jeesuksen sanoista tulisi ajatella?

Missään Lasarus-kertomuksen kohdassa ei sanota, että Lasarus olisi mennyt Aabrahamin helmaan siksi, että hän oli köyhä, vaan samasta syystä kuin muutkin, eli hän oli kuullut Moosesta ja profeettoja, ja uskonut heitä (jakeet 29 ja 31). Toki myös aineellinen köyhyys voi viedä ihmisen lähemmäs Jumalaa, kun on tarve turvautua Jumalaan ajallisissakin asioissa. Näin ajallinen ja hengellinen köyhyys usein korreloivat. Toisaalta aineellinen puute voi saada ihmisen jopa kiroamaan Jumalaa, joten sinänsä se ei tee ihmistä autuaaksi.
Nöyrä sydämenasenne Jumalan edessä oli Jeesuksen mielessä myös kysymyksessä mainitussa Kenttäsaarnan kohdassa. Tämä on perusteltu tulkinta muun muassa siksi, että Matteuksen evankeliumissa vastaava Jumalan valtakunnan lupaus osoitetaan hengessään köyhille.
Hengellinen köyhyys ei tarkoita ainoastaan nöyryyttä vaan myös hengessään tyhjennettynä olemista. Kun ihminen on luopunut omaan voimaansa luottamisesta ja niistä asioista, jotka varaavat liikaa tilaa hänen ajatuksistaan, voi Jumala täyttää hänet lahjoillaan. Vain tyhjentynyt voi ottaa vastaan jotain uutta.
Ihmisen olemuksessa on paikka, jossa Jumala kohdataan ja se ei saisi olla varattu tai raskautettu muilla asioilla. Ei ainoastaan rikkaan ole vaikea päästä Jumalan valtakuntaan, vaan myös sen köyhän, joka on kiintynyt siihen vähään mitä hänellä on tai siihen, mitä hän tavoittelee.

Voihan vampyyri!

Mistähän se johtuu, että vampyyrit ovat nyt in? Juuri kun tuntui siltä, että edellinen noitabuumi oli laantunut, niin johan tulivat nämä pitkähampaiset verenimijät!
Amerikassa vampyyrihuuma käy kuulemma niin kuumana, että siellä nuoret ovat jo ihan oikeasti alkaneet purra toisiaan. Tuntuu käsittämättömältä, että kun viihdeteollisuus aloittaa rummutuksen jostain genrestä, niin pian siitä tulee maailmanlaajuinen ilmiö.
Suomenkin televisiossa lähes jokaisella kanavalla pyörii vähintään yksi vampyyriaiheinen tv-sarja. Twilight on täyttänyt elokuvateatterit, ja Suomen toiseksi eniten myynyt romaani on Charlaine Harrisin vampyyrikirja Veren voima. Mielenkiintoista on myös se, että nykyajan vampyyritarinat, jotka sisältävät romantiikkaa ja pelkoa vaikeana yhtälönä, on selkeästi suunnattu teini-ikäisille. Onko kyse pelkästä muoti-ilmiöstä, mytologian noususta vai jostakin vakavammasta?
Kyse on aikamme kiinnostuksesta ja uskosta yliluonnolliseen! Sitä voidaan kuvata myös sanalla supernaturalismi. Se tarkoittaa uskoa yliluonnolliseen sekä yliluonnollista todellisuuskäsitystä. Yliluonnollisen todellisuuskäsityksen vastakohta on naturalismi, luonnolliseen perustuva todellisuuskäsitys.
Yliluonnollinen kiinnostaa, mutta onko se vaarallista? Kiinnostuksen ovat huomanneet erityisesti markkinavoimat, jotka syytävät tarjolle yliluonnollisuuteen verhottuja televisio-ohjelmia, tietokonepelejä ja muuta viihdettä. Kiinnostus yliluonnolliseen voi olla vaarallista siksi, että paha käyttää sitä surutta hyväkseen. Yliluonnollisuutta ja okkulttisuutta pursuavissa elokuvissa, peleissä ja kirjoissa opetetaan, että olisi muka olemassa niin sanottuja kilttejä demoneja ja hyviä henkiä, jotka olisivat jumalten lähettiläitä. Niistä saa sen vaikutelman, että myös itse paha olisi jakautunut hyvään ja pahaan. Täysin vääristynyt käsitys on myös se, että vainajahenget auttaisivat, opastaisivat tai olisivat läsnä arkipäivässämme. Tällä tavalla vilpittömät yliluonnollisuudesta kiinnostuneet ihmiset voivat harhautua pahan puolelle.
Vaikka myös kristillinen usko vaatii uskoa yliluonnolliseen, ihmeitä tekevään, kaikkivoipaan Jumalaan, niin paranormaaleja ilmiöitä ei pidä sekoittaa Jumalan töiksi. Jumalan työ on aina rakentavaa, lohduttavaa ja rakastavaa, ei pelottavaa. Jeesukseen uskovan kristityn on tärkeä tietää, että hän on turvassa pahan hyökkäyksiltä. Samalla hänen on kuitenkin syytä tehdä selvä pesäero taikuuteen, noituuteen, velhouteen ja vainajahenkiin.
Kristityt eivät ole ainoastaan turvassa, vaan heidät on Raamatun mukaan myös varustettu vastustamaan pahan voimia. Taistelu on turvallista siksi, että se on jo voitettu. Raamatusta voimme nähdä pahan olemuksen ja demonien lopullisen tuhon.
Lopuksi tiedoksi kaikille, että valkosipuli ei karkota vampyyria, Valo voittaa pimeyden!

Banghaen seurakunnassa

Sunnuntaina 31.10. vierailimme Banghaen seurakunnassa. Jumalanpalvelus ja sitä seurannut kuoroseminaari raamattukoulussa oli menestys. Ellei aasialainen ystävällisyys ole täyttä huijausta, niin ainakin me koimme saavamme paljon kiitosta ja hyvää palautetta tilaisuuksista. Molemmissa paikoissa sali oli aivan täynnä ihmisiä. Petu saarnasi, Jyrki johti tilaisuuden ja kuoro Arjan johdolla lauloi.

Saalem-kuoro kukoistaa

Saalem-kuorolla on oli onnistunut matka Chiang Maihin. Itse en päässyt sinne mukaan, mutta jumlanpalvelukset ja kuoroseminaari olivat kuulemma onnistuneet loistavasti. Väkeä oli talo täynnä, eli noin 350. Sitten olikin vuorossa kolme vapaapäivää Hua Hinissä, jossa majoituimme hyvään hotelliin. Perjantaina saavuimme takaisin Bangkokiin ja osallsituimme Bangkokin raamattukoulun 50-vuotisjuhliin. Kuoro lauloi juhlassa ja ojensimme Saalem-seurakunnan, kuoron ja thai-solun puolesta lahjat ja onnittelut juhlivalle raamattukoululle. Seuraavat tilaisuudet ovat sunnuntaina paikallisessa seurakunnassa. Kuorolaiset näyttävät olevan yllättävän pirteitä kuumasta ha hiostuttavasta säästä huolimatta. Kukaan ei ole tiettävästi edes sairastanut minkäälaista matkatautia. Kiitos rukouksista ja kannustuksesta. Kuorolaiset lähettävät paljon terveisiä kaikille Suomeen!

Bhutanissa

Matkamme Bhutaniin meinasi hiukan keskeytyä, kun jouduimme tekemään välilaskun Bangladeshiin. Huonon sään takia emme saaneet lähtölupaa ja odottaminen harmitti. Perillä olin iloinen, että pilotti odotti sään paranemista, koska lentokoneen siipi melkein viisti jyrkkää vuorenrinnettä, kun laskeuduimme lentokenttäkaupunkiin Paroon. Matkalla näimme myös Mount Everestin huipun :) Bhutan on hyvin eksoottinen ja jännittävä maa Himalajan vuoristossa. Täytyy laittaa lisää kuvia ja uutisia sitten, kunhan netti toimii nopeammin.

Thaimaassa

Lento meni hyvin, vaikka oli tietysti väsyttävää nuokkua 10 tuntia pienessä penkissä.Lentokentällä meidän (minä ja Petri)tiemme erosivat. Saalem-kuoro jatkoi suoraan Chiangmaihin ja me yhden yön jälkeen Butaniin. Ainakin kentällä kuorolaiset näyttivät melko pirteiltä.

Tästä se lähtee!

Saavuimme kaikki turvallisesti lentokentälle 20.11. illalla ja minä tietysti viimeisenä. Läheltä ehtii huonoiten :) Porukalla näyttää olevan ihan hyvä mieli ja kaikki ovat innoissaan. Pitkä lento on edessä. Katsotaan, millaiset ovat ilmeet Bangkokissa..

Lahjat likoon!

Talentit tarkoittavat lahjoja, joita Jumala on meille uskonut ja antanut käyttöömme. Ihmisellä on taipumus kehittää itse itsensä lahjakkaaksi. On hyödyllistä pohtia, mitä meillä on sellaista, jota emme olisi lahjaksi saaneet. Kaikki, mitä omistamme, on lahjaa ja lainaksi saatua. Ihminen on luonnostaan itsekäs ja haluaisi saada elämältä paljon. Niinpä kristityn kohdalla kysymyksen, mitä elämällä on minulle antaa, tulisi muuttua kysymykseksi, mitä minulla on antaa elämälle ja Jumalalle.
Kutsumuksen toteuttamisessa on omat lainalaisuutensa. Se perustuu lahjojen pois antamiseen ja itselleen kuolemiseen. Raamattu puhuu nisunjyvän tiestä, jossa elämää ei voi syntyä, ellei nisunjyvä ensin putoa maahan ja kuole. Kun sijoitamme palveluun ja toisiin ihmisiin, saamme nähdä panoksemme moninkertaistuvan. Se tuottaa iloa sekä antajalle että saajalle. Pääomamme on Jumalan omaisuutta, ei omaamme.
Lahjat on laitettava likoon! Vain käytettyinä ja toisten hyväksi tuhlattuina ne voivat lisääntyä. Itselle koottuina ja säästelemällä ne vain pilaantuvat. Ei ole hyvä arvioida, kuka on saanut parempia tai huonompia lahjoja ja onko niiden kautta avautunut tehtävä suuri tai pieni. Ihmisen mittarit voivat mennä pahasti pieleen. Jumalalle pieni on usein suurta ja suuri pientä.
Mitä lahjoja Jumala on sinulle antanut? Suostuisitko antamaan ne pois? Seurakunta tarjoaa loistavat mahdollisuudet laittaa lahjat likoon. Kätkettyinä ne eivät hyödytä ketään!

Antaisitko Jeesukselle päivällisesi?

Paikalla oli 5000 nälkäistä miestä. Tilanne alkoi luisua käsistä. Tilaisuuden järjestäjät olivat pahassa pulassa. Pieni poika pelasti tuhansien ihmisten päivän antamalla päivällisensä Jeesukselle.
Tämän päivän ihmiset ovat kuormitettuja valtavien ongelmien, hädän, tarpeiden ja auttamismahdollisuuksien ristipaineessa. Riittää vain päivän lehti tai iltauutiset, niin viimeisimmät maailmanlaajuiset tragediat vyöryvät alitajuntaamme. Kaiken tämän keskellä on ymmärrettävää tuntea itsensä pieneksi, mutta kristittynä velvollisuus kysellä, mitä minä voisin tehdä?
Olen monesti pohtinut pienuuttani globaalin hädän edessä. Joskus olen tuntenut jopa Jumalan kutsua pelipaikalle, mutta näky on usein pysähtynyt mahdottomuuteensa. En ole voinut lähteä, mutta olen silti voinut rukoilla.
Nuorena poikana näin televisiosta dokumentin. Siinä sadat köyhät filippiiniläiset penkoivat roskia Manilan roskavuorella saadakseen edes jotain ruokaa tai myytävää itselleen. Olisin heti siitä paikasta halunnut lähetä Filippiineille auttamaan ja tekemään jotain noiden köyhien ihmisten hyväksi. Mitään en voinut kuitenkaan tehdä.
Kymmenen vuotta myöhemmin luin lähetyslehdestä, että Lähetysnuoret olivat menneet ja perustaneet lähetysaseman tuolle roskavuorelle. He ovat pystyttäneet sinne suuren kyltin "Tervetuloa savuavalle vuorelle!" Siellä nuoret kristityt vielä tänäkin päivänä opettavat terveydenhuoltoa, antavat rokotuksia tauteja vastaan ja jakavat evankelioivaa kirjallisuutta.
Heiltä kysyttiin, miksi he tulivat roskavuorelle? He vastasivat: "Elon Herra kutsui meidät ja halusimme totella." Silloin tajusin, että minäkin olin kuullut saman kutsun, mutta en pystynyt lähtemään. Onneksi joku pystyi! Kuuletko sinä, mitä Herra tänään puhuu?
Usein ajattelemme, että palvellaksemme lähetystyössä meidän tulisi tehdä jotain suurta. Pienen pojan eväät kumoavat tämän ajattelutavan. Riittää kun antaa sen minkä voi!
Olisiko mahdollista, että itsekin luopuisimme jostain joka symbolisoi pienen pojan eväitä? Mitä jos jättäisimme päivällisen joskus väliin ja antaisimme sen Jeesukselle. Tulos saataisi yllättää! Mitä tapahtuisikaan, jos joskus luopuisimme omasta "viidestä leivästämme ja kahdesta kalastamme". Jeesus siunaisi lahjamme ja moninkertaistaisi sen!
Olisitko sinä valmis antamaan päivällisesi Jeesukselle?