TOIVEET EIVÄT AINA TOTEUDU

Minua on aina kiehtonut satujen maailmat. Ilman satumaailman ulottuvuutta elämä olisi tylsää ja puisevaa. Jokaisella (jopa aikuisella) on oikeus heittäytyä kertomusten lumoihin ja antaa tarinoiden kuljettaa mitä kiehtovimpiin maisemiin. Klassikoista parhain C.S. Lewisin Narnian tarinat jaksaa aina tarjota uusia näköaloja. Opettavaisuudessaan ja vertauskuvallisuudessaan ne ovat vailla vertaa.
Narnia-sarjan ensimmäisessä osassa, Taikurin sisarenpojassa, joka on kirjoitettu ennen usein tarinan ensimmäisenä pidettyä Velho ja leijona-kirjaa Lewis kertoo sydäntä särkevän tarinan Digory-nimisestä pojasta, jonka äiti on kuolemaisillaan. Pelosta jäykkänä Digory uskaltautuu tulla mahtavan Aslan-leijonan eteen pyytämään Narnian maasta jonkin taikahedelmän, joka tekisi hänen äitinsä terveeksi. Kerättyään kaiken rohkeutensa Digory takellellen ja änkyttäen anoo leijonan edessä ja toivoo epätoivoisesti Leijonan vastaavan myönteisesti.
Digoryn suureksi pettymykseksi Aslan näyttää jättävän pyynnön täysin vaille huomiota, eikä sano pojalle sanaakaan. Välinpitämättömyys on murskata Digoryn, eikä poika uskalla nostaa katsettaan leijonaan. Käsiteltyään pettymystä jonkin aikaa Digory uskaltautuu kuin uskaltautuukin Aslanin eteen vielä toisen kerran. ”Hän ajatteli äitiään ja niitä suuria toiveita, joita oli elätellyt mielessään, ja kuinka ne kaikki kuolivat, ja pala nousi hänen kurkkuunsa ja kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän tokaisi: ”Mutta ole kiltti ja anna – etkö voisi antaa minulle jotakin, mikä parantaisi äidin?” Siihen asti hän oli katsellut ainoastaan Leijonan suurta etukäpälää ja sen valtavia kynsiä. Nyt hän epätoivossaan kohotti katseensa hänen kasvoihinsa. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä enemmän kuin mikään hänen elämässään. Sillä kultaiset kasvot olivat kumartuneet aivan hänen lähelleen ja Leijonan silmissä kimaltelivat suuret kyyneleet. Nuo kyyneleet olivat niin suuria ja kirkkaita verrattuna pojan omiin, että hänestä tuntui sillä hetkellä kuin Leijona olisi ollut murheellisempi hänen äitinsä puolesta kuin hän itse.”
Tässä on koko kärsimyksen (teodikea) ja pahan ongelman ydin. Kristus kärsii yhdessä meidän kanssamme. Kun me itkemme, hänkin itkee. Kun meihin koskee, häneenkin koskee.
Elämme maailmassa ja lainalaisuuksissa, jotka tarjoavat meille vuoroin onnen ja pettymysten tunteita. Vaikka emme aina ymmärrä kaikkia ratkaisuja ja olosuhteita elämässämme, ja vaikka meistä tuntuisi, että Jumala pysyy vaiti elämämme suurissa myrskyissä, niin se ei kuitenkaan ole koko totuus. Jos vain uskallamme ja jaksamme kaiken tuskan keskellä nostaa katseemme Kristukseen, suureen kärsijään, niin huomaamme, että hän on kumartunut lähellemme ja hänellä on ”suuria, kirkkaita kyyneliä silmissään.”