Suomalaiset miehet ovat kovia kerskumaan ja pullistelemaan olemattomilla lihaksillaan. Pohjalaisten sukulaisteni ja sikäläisten vanhojen kavereiden mielestä minäkin olen tyypillinen helsinkiläispelle, joka ei elämässään ole tehnyt mitään ”oikeaa” työtä. Pastorintyö ei edusta heille työtä, vaan lähinnä työn vieroksumista. Jos olisin etelässä raksatöissä tai monttua kaivamassa, niin sillä varmaan ansaitsisin heidän arvostuksensa.
Vuosikaudet olen kesälomillani kuunnellut heidän juttujaan pöllimetsätöistä ja milloin mistäkin raavaan miehen hommista. Niihin eivät etelän vetelät ja räkänokat pysty. Minulla ei ole mitään miehistä meriittiä, millä rehvastella heille. Eiväthän he tietenkään muista tai noteeraa sitä, että minäkin olen nuorena ollut tarhalla kettuja nylkemässä ja sahalla lautoja taapeloimassa.
Sama virsi toistui joka kesä. Kauan mietin, miten voisin lyödä heille luun kurkkuun! Sitten keksin. En voi mennä talvisotaan, mutta voinhan sen sijaan juosta maratonin!
Nyt on millä rehvastella! Viime kesänä juoksin ensimmäisen täysmaratonin. Päätin, että juoksen sen vaikka hampaat irvessä ja periksi en anna! Kun millään muulla henkisyydellä ei ole mitään merkitystä, niin viimeinkin sain nämä tosimiehet hiljaiseksi. ”En millään olisi sinusta uskonut” -kommenteillaan he paljastivat typeryytensä, ja minä naureskelin partoihini.
Olin ylpeä ja rehentelin saavutuksestani kaikkialla aina siihen saakka, kunnes tapasin intialaisen pastorin David Mohanin. Hän oli merkillinen mies. Hän tuntui näkevän lävitseni lähes kaikissa asioissa. Tiesin hänen käyttävän tuntikausia rukoukseen joka päivä, ja aistivan sellaista henkisyyttä johon minä en yllä. Eräänä päivänä, kun juttelimme lounaspöydässä syvällisiä, niin intaannuin kehuskelemaan juosseeni maratonin. David laski ruokailuvälineensä pöydälle ja katsoi minua tiukasti silmiin. Välittömästi tiesin, että jotain kiusallista oli tulossa. ”Miksi juosta maraton”, David kysyi päättäväisesti. Hetken aikaa yritin löytää jotain järkevää syytä juoksulleni. Pyörittelin ajatuksia ja syitä mielessäni, mutta mitään järkevää vastausta en keksinyt. Piinallisen pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin: ”Erittäin hyvä kysymys!”
Tapaus sai minut jälleen ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeää. Riittää, että olen tasapainossa oman itseni kanssa. Minulle riittää, että tiedän tekeväni arvokasta kutsumustyötä, vaikka muut eivät sitä ymmärtäisikään. Minun ei tarvitse saavutuksillani todistaa toisille mitään. Niin ja jos edelleenkin juoksen, teen sen vain omaksi ilokseni.
Tosimies-lehti 3/08
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
lauantai 3. toukokuuta 2008
TURPIIN TULI
Ihme ja kumma, yli neljäkymmentä vuotta olen välttynyt saamasta turpiini. Monia läheltä piti tilanteita, on tietysti ollut Pohjanmaan grillijonoissa jne. Tunnustettakoon sekin, että minulta on kyllä usein kysytty haluaisinko turpiini, mutta aina olen vastannut kieltävästi ja se on riittänyt. No, nyt se sitten tapahtui, kun sitä vähiten olisi odottanut. Turpiin tuli ja vielä naiselta! Ei, ei se ollut vaimoni, vaan eräs seurakuntalainen.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en ehtinyt reagoida tapahtuneeseen mitenkään. Istuin kaikessa rauhassa kirkon penkissä, kun tilanne alkoi kärjistyä. Yritin siinä sitten rauhoitella erästä naista, joka oli tuohtunut siitä, että äänentoistotekniikkamme ei palvellut hänen tarpeitaan tarpeeksi tyydyttävästi. Ehdin vain pahoitella tilannetta, kun läsähti ja silmälasini lensivät seinään. Hölmistyneenä jäin paikalleni jököttämään, kun nainen jo juoksi ulkona menojaan vahtimestarit perässään.
Saattaa olla, että ko. henkilö projisoi kauttani omaa pahaa oloaan, tai sitten hän reflektoi minusta jonkun hänelle pahan ihmisen ruumiillistuman, ja näin ollen olin ansainnukin kyseisen iskun. Sen voi vielä jotenkin ymmärtää, että nainen lyö miestä, mutta jos aikuinen lyö lasta, niin sitä ei voi sallia! Poikani sai kokea tämän nahoissaan asuessamme ulkomailla. Vihainen miesopettaja ei pitänyt pojan ilmeestä liikuntatunnilla ja päätti hoitaa tilanteen voimakeinolla. Isku vasten kasvoja oli niin kova, että poika kaatui maahan. Vaikka jälkeenpäin pyysin opettajaa kokeilemaan voimiaan minuun vastustuskyvyttömän lapsen sijaan, niin silti vieläkin harmittaa, että en tehnyt asiasta rikosilmoitusta.
Lyönti poskelle on aikamoinen loukkaus. Vaikka se ei tekisi kovin kipeääkään, niin siihen sisältyy aina nöyryytys ja häväistys. Se saattaa syöpyä mieliin loppuelämäksi. Raamatussa kerrotaan, että kun Jeesusta ennen ristiin naulitsemista kidutettiin, niin hänelle annettiin ”korvapuusteja”. Ne eivät totisesti olleet mitään pohjalaisia leivonnaisia, eivätkä edes pikku litsareita, vaan raakaa pahoinpitelyä ja halveksintaa. Kukaan ei ole koskaan kärsinyt mitään sellaista, kuin Hän. Tästä syystä Hän tuntee meidän koettelemuksemme omakohtaisesta kokemuksestaan.
Loukattujen tulisi tehdä oma voitavansa selviytyäkseen kipeistä kokemuksistaan anteeksiannon kautta ja tiedän totisesti, että se ei ole helppoa. Jotkut vammat ovat niin kipeitä ja syviä, että niitä ei voi parantaa ilman Jumalan voiman apua ja toivoa siitä, että täydellinen oikeudenmukaisuus ja hyvitys on olemassa iankaikkisessa elämässä.
Tosimies-lehti 2/2008
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en ehtinyt reagoida tapahtuneeseen mitenkään. Istuin kaikessa rauhassa kirkon penkissä, kun tilanne alkoi kärjistyä. Yritin siinä sitten rauhoitella erästä naista, joka oli tuohtunut siitä, että äänentoistotekniikkamme ei palvellut hänen tarpeitaan tarpeeksi tyydyttävästi. Ehdin vain pahoitella tilannetta, kun läsähti ja silmälasini lensivät seinään. Hölmistyneenä jäin paikalleni jököttämään, kun nainen jo juoksi ulkona menojaan vahtimestarit perässään.
Saattaa olla, että ko. henkilö projisoi kauttani omaa pahaa oloaan, tai sitten hän reflektoi minusta jonkun hänelle pahan ihmisen ruumiillistuman, ja näin ollen olin ansainnukin kyseisen iskun. Sen voi vielä jotenkin ymmärtää, että nainen lyö miestä, mutta jos aikuinen lyö lasta, niin sitä ei voi sallia! Poikani sai kokea tämän nahoissaan asuessamme ulkomailla. Vihainen miesopettaja ei pitänyt pojan ilmeestä liikuntatunnilla ja päätti hoitaa tilanteen voimakeinolla. Isku vasten kasvoja oli niin kova, että poika kaatui maahan. Vaikka jälkeenpäin pyysin opettajaa kokeilemaan voimiaan minuun vastustuskyvyttömän lapsen sijaan, niin silti vieläkin harmittaa, että en tehnyt asiasta rikosilmoitusta.
Lyönti poskelle on aikamoinen loukkaus. Vaikka se ei tekisi kovin kipeääkään, niin siihen sisältyy aina nöyryytys ja häväistys. Se saattaa syöpyä mieliin loppuelämäksi. Raamatussa kerrotaan, että kun Jeesusta ennen ristiin naulitsemista kidutettiin, niin hänelle annettiin ”korvapuusteja”. Ne eivät totisesti olleet mitään pohjalaisia leivonnaisia, eivätkä edes pikku litsareita, vaan raakaa pahoinpitelyä ja halveksintaa. Kukaan ei ole koskaan kärsinyt mitään sellaista, kuin Hän. Tästä syystä Hän tuntee meidän koettelemuksemme omakohtaisesta kokemuksestaan.
Loukattujen tulisi tehdä oma voitavansa selviytyäkseen kipeistä kokemuksistaan anteeksiannon kautta ja tiedän totisesti, että se ei ole helppoa. Jotkut vammat ovat niin kipeitä ja syviä, että niitä ei voi parantaa ilman Jumalan voiman apua ja toivoa siitä, että täydellinen oikeudenmukaisuus ja hyvitys on olemassa iankaikkisessa elämässä.
Tosimies-lehti 2/2008
tiistai 22. huhtikuuta 2008
KODIN JA PERHEEN ARVOA ON PUOLUSTETTAVA!
Nykyperheeseen kohdistuvat valtavat odotukset. Työelämän paineet, kiireet ja elämänhallinta uuvuttavat tunnollisimmatkin vanhemmat. Individualismin ja yksilönvapauden korostuminen syö perheen arvostusta. Samaan aikaan sitoutuminen, uskollisuus ja kristillinen kasvatus menettävät merkitystään. Nyt on aika muuttaa suuntaa!
Kodin ja perheen merkitys on ensisijaisen tärkeä niin seurakunnalle, kuin yhteiskunnallekin. Rikkinäiset kodit, uupuneet vanhemmat ja särkyneet unelmat haastavat kristittyjä taistelemaan perheittensä puolesta silloinkin, kun ympäröivä maailma ei siihen kannusta. Samat ongelmat vaanivat kaikkia perheitä. Kodista tulee herkästi motelli, jossa käydään vain nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Monet nykykodit muistuttavatkin lähinnä lentokenttää, jossa risteilee kiireisiä ihmisiä sinne tänne omine päämäärineen.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Nykyisin monet lapset ovatkin, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla täynnä rakkautta. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä. Koti on huolenpidon keskus, joka tuottaa arvokkaita muistoja yhteisen elämän pankkiin. Myöhemmin elämämme tärkeimmiksi hetkiksi muodostuvat juuri ne rakkaat muistot, jotka koimme omassa kodissamme.Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrämme, että vastuu on minulla! Lapsia ja perheitä voidaan pitää itsestäänselvyyksinä, mutta niihin kohdistuviin uhkatekijöihin on suhtauduttava vakavasti.
RV-lehti 17/08
Kodin ja perheen merkitys on ensisijaisen tärkeä niin seurakunnalle, kuin yhteiskunnallekin. Rikkinäiset kodit, uupuneet vanhemmat ja särkyneet unelmat haastavat kristittyjä taistelemaan perheittensä puolesta silloinkin, kun ympäröivä maailma ei siihen kannusta. Samat ongelmat vaanivat kaikkia perheitä. Kodista tulee herkästi motelli, jossa käydään vain nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Monet nykykodit muistuttavatkin lähinnä lentokenttää, jossa risteilee kiireisiä ihmisiä sinne tänne omine päämäärineen.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Nykyisin monet lapset ovatkin, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla täynnä rakkautta. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä. Koti on huolenpidon keskus, joka tuottaa arvokkaita muistoja yhteisen elämän pankkiin. Myöhemmin elämämme tärkeimmiksi hetkiksi muodostuvat juuri ne rakkaat muistot, jotka koimme omassa kodissamme.Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrämme, että vastuu on minulla! Lapsia ja perheitä voidaan pitää itsestäänselvyyksinä, mutta niihin kohdistuviin uhkatekijöihin on suhtauduttava vakavasti.
RV-lehti 17/08
lauantai 1. maaliskuuta 2008
KUMMALLINEN UNI
Näin viime yönä merkillistä unta. Asuntoomme tuotiin kummallinen kasvi. Siinä oli kaksitoista erillistä oksaa. Jokaisen oksan päässä oli kasvot. Ne olivat ikään kuin ihmisen kasvot. Nuo kasvot eivät puhuneet mitään, mutta silti tiesin niiden olevan eläviä olentoja. Tuo kummallinen puu oli kuin Jumalan läsnäolo kodissamme. Sen olemassaolo herätti kunnioitusta.
Jossakin sisimmässäni tiedostin, että tuo kasvi seuraa kaikkea sitä, mitä kodissamme tapahtuu. Oli hienoa katsella, kun se myötäeli kotimme tapahtumia. Kun tapahtui jotain iloista, se huojui tyytyväisenä, kuin vilja tuulessa ja sen kasvot hymyilivät. Hyvä mieli levisi kaikkialle asuntoon suloisen parfyymin lailla. Sitten taas, kun tapahtui jotain ikävää, niin tuon kummallisen kasvin kaikki oksat painuivat murheellisena alas. Se näytti melkein samalta kuin yön syliin vaipunut auringonkukkapelto, joka ikävöi uutta aamua valonsäteiden voimassa. Tuntui siltä, että se heikentyi jokaisesta riidasta ja menetti voimaansa jokaisesta loukkauksesta. Aina kun sanoimme toisillemme jotain pahasti, se masentui ja sen kasvot painuivat alas. Voimansa se puolestaan sai siitä, kun talossa oli rakkautta ja kohtelimme toisiamme ystävällisesti.
Vaikka kasvi olikin vain yhdessä huoneessa, tajusin sen näkevän kaikkiin huoneisiin ja ovien taakse. Mitään ei voinut tehdä siltä salassa. Kummallinen kasvi! Kasvin läsnäololla oli selvästi rauhoittava vaikutus perhe-elämäämme. Emme halunneet korottaa ääntämme tai riidellä sen kuullen, koska emme halunneet tuottaa sille murhetta.
Sitten tapahtui jotain dramaattista! Pikkuhiljaa totuimme kasvin läsnäoloon ja unohdimme sen. Elämä jatkui huolettomana ja kasvin hoitokin unohtui. Emme muistaneet enää antaa sille ravintoa. Riidat ja itsekkyys valtasivat alaa. Eräänä päivänä, kesken suuren perheriidan muistin yhtäkkiä kasvin olemassaolon ja järkytyin tajutessani sen nähneen ja kuulleen kaiken tapahtuneen.
Samassa heräsin hiestä märkänä ja sydän takoi rinnassani, kuin vimmattu. Syyllisyys kalvoi sisintäni, kun mietin unen sanomaa. Ymmärsin unen olleen jotenkin jumalallinen ja henkilökohtaisesti puhutteleva.
Aamukahvin himo sisälläni kompuroin keittiöömme ja tärisin vieläkin unta miettiessäni. Kahvipannu oli pudota kädestäni, kun näin kahvinkeittimen vieressä olevan taulun, jonka olemassaolon olin myös tyystin unohtanut. Siinä luki: ”Jeesus on tämän kodin pää; näkymätön vieras jokaisessa keskustelussa; hiljainen kuuntelija jokaisessa keskustelussa.”
Uni antoi minulle opetuksen, jota en toivottavasti koskaan unohda!
P.S. Tämä tarina on tosi!
Kolumni julkaistu Tosimies -lehdessä 1/2008
Jossakin sisimmässäni tiedostin, että tuo kasvi seuraa kaikkea sitä, mitä kodissamme tapahtuu. Oli hienoa katsella, kun se myötäeli kotimme tapahtumia. Kun tapahtui jotain iloista, se huojui tyytyväisenä, kuin vilja tuulessa ja sen kasvot hymyilivät. Hyvä mieli levisi kaikkialle asuntoon suloisen parfyymin lailla. Sitten taas, kun tapahtui jotain ikävää, niin tuon kummallisen kasvin kaikki oksat painuivat murheellisena alas. Se näytti melkein samalta kuin yön syliin vaipunut auringonkukkapelto, joka ikävöi uutta aamua valonsäteiden voimassa. Tuntui siltä, että se heikentyi jokaisesta riidasta ja menetti voimaansa jokaisesta loukkauksesta. Aina kun sanoimme toisillemme jotain pahasti, se masentui ja sen kasvot painuivat alas. Voimansa se puolestaan sai siitä, kun talossa oli rakkautta ja kohtelimme toisiamme ystävällisesti.
Vaikka kasvi olikin vain yhdessä huoneessa, tajusin sen näkevän kaikkiin huoneisiin ja ovien taakse. Mitään ei voinut tehdä siltä salassa. Kummallinen kasvi! Kasvin läsnäololla oli selvästi rauhoittava vaikutus perhe-elämäämme. Emme halunneet korottaa ääntämme tai riidellä sen kuullen, koska emme halunneet tuottaa sille murhetta.
Sitten tapahtui jotain dramaattista! Pikkuhiljaa totuimme kasvin läsnäoloon ja unohdimme sen. Elämä jatkui huolettomana ja kasvin hoitokin unohtui. Emme muistaneet enää antaa sille ravintoa. Riidat ja itsekkyys valtasivat alaa. Eräänä päivänä, kesken suuren perheriidan muistin yhtäkkiä kasvin olemassaolon ja järkytyin tajutessani sen nähneen ja kuulleen kaiken tapahtuneen.
Samassa heräsin hiestä märkänä ja sydän takoi rinnassani, kuin vimmattu. Syyllisyys kalvoi sisintäni, kun mietin unen sanomaa. Ymmärsin unen olleen jotenkin jumalallinen ja henkilökohtaisesti puhutteleva.
Aamukahvin himo sisälläni kompuroin keittiöömme ja tärisin vieläkin unta miettiessäni. Kahvipannu oli pudota kädestäni, kun näin kahvinkeittimen vieressä olevan taulun, jonka olemassaolon olin myös tyystin unohtanut. Siinä luki: ”Jeesus on tämän kodin pää; näkymätön vieras jokaisessa keskustelussa; hiljainen kuuntelija jokaisessa keskustelussa.”
Uni antoi minulle opetuksen, jota en toivottavasti koskaan unohda!
P.S. Tämä tarina on tosi!
Kolumni julkaistu Tosimies -lehdessä 1/2008
maanantai 4. helmikuuta 2008
YSTÄVÄ RAKASTAA ENEMMÄN KUIN VELI
Ystävyydestä on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja runoja. Ystävyys on parhaimmillaan parasta mitä elämä voi antaa. Hyvä ystävä on kultaakin kalliimpi. Myös Raamattu puhuu ystävyydestä. Se sanoo ystävän rakastavan jopa enemmän kuin veli. Tämä käy ilmi mm. Daavidin ja Joonatanin elämästä. Myös Jumala on ystävä. Hän sanoo olevansa niiden ystävä, jotka häntä pelkäävät ja noudattavat hänen asetuksiaan, mutta myös syntisten ystävä.
Jokaisella tulisi olla ystäviä. Kavereita voi olla useita, mutta todellisia ystäviä ihmisillä on yleensä vain muutamia, joillakin ehkä vain yksi. Todellisen ystävyyden tulee sisältää todellista luottamusta. Ystävään tulee luottaa niin, että voi olla varma, ettei hän petä tilaisuuden tullen. Ystävä hyväksyy myös toisen kaikkine vikoineen. Hyvän ystävän tunnistaa yleensä siitä, että hänelle haluaa kertoa ensimmäisenä niin hyvät, kuin huonotkin uutiset. Ystävyyssuhde saattaa kestää läpi elämän ja antaa voimia vaikeissa tilanteissa. Hyviin ihmissuhteisiin kannattaa satsata.
Ystävyyden vastakohta ei ole yksinäisyys. Jotkut nauttivat yksin olemisesta eivätkä edes kaipaa jatkuvaa seuraa ja sosiaalisuutta. Kaikki yksin elävät eivät siis välttämättä ole yksinäisiä, eivätkä kaikki yksinäiset elä yksin, sillä jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä. Joskus uudessa ympäristössä tai jopa seurakunnassa voi aluksi kokea yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Yksinolo on joskus hyvinkin tervehdyttävä kokemus. Seurakunnassa ystävien hankkimisessa kannattaa itse olla aktiivinen. Kun on avoin uusille ihmisille ja tuttavuuksille, saa myös helpommin uusia ystäviä. Vaikka kaikkien kanssa ei tarvitse olla sydänystävä, niin ystävällisyys on kuitenkin osa hengen hedelmää ja Kristityn tunnuspiirre.
Henry Nouwen on kirjoittanut: ”Me kaikki tarvitsemme jonkun, joka odottaa meitä, sillä muuten on vaikea pysyä hengissä. Jokainen meistä haluaa kertoa tarinansa ja jakaa surun ja riemun hetket läheisen kanssa, joka on odottanut nähdäkseen ystävänsä.”
Jokaisella tulisi olla ystäviä. Kavereita voi olla useita, mutta todellisia ystäviä ihmisillä on yleensä vain muutamia, joillakin ehkä vain yksi. Todellisen ystävyyden tulee sisältää todellista luottamusta. Ystävään tulee luottaa niin, että voi olla varma, ettei hän petä tilaisuuden tullen. Ystävä hyväksyy myös toisen kaikkine vikoineen. Hyvän ystävän tunnistaa yleensä siitä, että hänelle haluaa kertoa ensimmäisenä niin hyvät, kuin huonotkin uutiset. Ystävyyssuhde saattaa kestää läpi elämän ja antaa voimia vaikeissa tilanteissa. Hyviin ihmissuhteisiin kannattaa satsata.
Ystävyyden vastakohta ei ole yksinäisyys. Jotkut nauttivat yksin olemisesta eivätkä edes kaipaa jatkuvaa seuraa ja sosiaalisuutta. Kaikki yksin elävät eivät siis välttämättä ole yksinäisiä, eivätkä kaikki yksinäiset elä yksin, sillä jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä. Joskus uudessa ympäristössä tai jopa seurakunnassa voi aluksi kokea yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Yksinolo on joskus hyvinkin tervehdyttävä kokemus. Seurakunnassa ystävien hankkimisessa kannattaa itse olla aktiivinen. Kun on avoin uusille ihmisille ja tuttavuuksille, saa myös helpommin uusia ystäviä. Vaikka kaikkien kanssa ei tarvitse olla sydänystävä, niin ystävällisyys on kuitenkin osa hengen hedelmää ja Kristityn tunnuspiirre.
Henry Nouwen on kirjoittanut: ”Me kaikki tarvitsemme jonkun, joka odottaa meitä, sillä muuten on vaikea pysyä hengissä. Jokainen meistä haluaa kertoa tarinansa ja jakaa surun ja riemun hetket läheisen kanssa, joka on odottanut nähdäkseen ystävänsä.”
ROMANIT POLTTOPISTEESSÄ
Viime aikoina media on käsitellyt romaneja ja heidän tapojaan hyvin laajasti. Keskustelussa on ollut mm. väistämisvelvollisuus ja muut tavat. Romanikulttuuri elää jatkuvan muutoksen kourissa ja integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan natisee liitoksissaan.
Romanit ovat Pohjois-Intiasta aikoinaan lähtenyt kiertolaiskansa, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa. Romanien tarkkaa kokonaismäärää on heidän kiertolaisen elämäntyylinsä takia vaikea arvioida, mutta arviot liikkuvat yleensä 20 miljoonan tietämillä. Romaneista noin 9–10 miljoonaa romania elää Euroopassa. Suurimmat keskittymät ovat Balkanin niemimaalla, Yhdysvalloissa sekä ja entisissä Itä-Euroopan maissa. Lisäksi pienempiä yhteisöjä asuu Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Maat, joissa romanien määrä ylittää miljoonan, ovat entinen Jugoslavian alue, Venäjä, Espanja, Yhdysvallat, Brasilia ja Argentiina. Romanit ovat historian saatossa levittäytyneet varsin laajalle, mutta eivät missään valtiossa muodosta enemmistöä. 5,4 miljoonan asukkaan Slovakiassa romaneja on 320 000, ja Slovakiassa on suhteessa eniten romaneita väkilukuun nähden. Suomessa romaneja on noin 10 000.
Englanninkielinen nimitys gipsy tai gypsy tulee sanasta Egyptian, koska ennen vanhaan luultiin romanien tulleen Egyptistä. Romanit ovat eri lähteiden mukaan kotoisin Intiasta, ja romanikieli kuuluu indoarjalaisiin kieliin, kuten Intian tärkeimmät kielet, esimerkiksi urdu, hindi, sanskrit ja gudzharati. Suomen romanit nimittävät itseään usein tummiksi, sekä kaaleiksi romanikielen ihmistä tarkoittavan sanan mukaan. Romaneja kutsuttiin Suomessa aiemmin myös tattareiksi ja mustiksi tataareiksi, koska heidän luultiin olevan peräisin Itä-Euroopasta. Sana mustalainen lienee peräisin musta tataari -nimityksestä.
Historia
Koko maailmassa on romaneja n. 20 miljoonaa ja heitä on kaikissa maanosissa. Suomen lisäksi Ruotsissa asuu 3000 - 4000 Suomen romania. Kielitutkimuksen perusteella oletetaan, että romanit ovat lähtöisin Luoteis – Intiasta, nykyisen Pakistanin ja Intian pohjoisilta rajaseuduilta. Romanit lähtivät Intiasta 1000 -luvun molemmin puolin. Varmoja syitä lähtöön ei tiedetä, mutta oletetaan, että luonnonmullistukset, nälänhätä, ruttoepidemia ja maahan tunkeutuneet sota joukot ovat olleet liikkeelle pakottaneita syitä. Eurooppaan romanit saapuivat 1300-luvulla.
Romanien vaelluksen syy on tuntematon. On arveltu, että romanit olivat alun perin alempikastisia hinduja, jotka värvättiin sotureiksi, jolloin he nousivat sotilaskastiin ja heidät lähetettiin länteen vastustamaan muslimien ekspansiota. Toisen teorian mukaan he olivat vankeja, joita muslimit ottivat valloittaessaan Pohjois-Intian, jonka jälkeen heistä tuli erillinen väestö vankeusalueillaan. Eurooppaan saavuttuaan romanit kohtasivat kaikkialla vihamielisyyttä, joka on jatkunut siitä lähtien. Mm. Romaniassa romanit orjuutettiin viideksi vuosisadaksi ennen vapautustaan 1864. Muualla Euroopassa he kohtasivat erilaista vihamielisyyttä karkotuksesta aina lasten pakkotyöhön ottamiseen. Romanien muutto Yhdysvaltoihin alkoi kolonialismin aikana pienestä ryhmästä Virginiassa ja Ranskan Louisianassa. Suurempi muutto alkoi 1860-luvulla Britanniasta ja suurin 1900-luvun alussa Itä-Euroopasta. Suuri määrä muutti myös Etelä-Amerikkaan.
Romanien syrjintä saavutti huippunsa toisessa maailmansodassa, jolloin natsit tuhosivat suuret määrät mustalaisia. Juutalaisten, kommunistien ja vammaisten tavoin romanit oli tarkoitus hävittää, joten heidät lähetettiin pakkotyöhön keskitysleireille tai murhattiin saman tien, etenkin itärintaman tuhoamisosastojen toimesta. 200 000–800 000 romanin arvellaan kuolleen vainossa.
Vainot ja rasismi
Romaneita on historiansa aikana lähes aina vainottu, ja vainotaan edelleenkin joissakin paikoissa. Heidän elinkeinonsa ovat perinteisesti liittyneet hevosiin ja kaupusteluun. Romanivainoilla ja joukkomurhaamisilla Hitlerin aikana on ideologiset juuret vuosisatojen aikana syntyneessä rasistisessa käsityksessä romaneista. Rasistisella suhtautumisella on myös Suomessa pitkät perinteet. Romaniheimojen saapuessa 1400-luvun puolivälissä Eurooppaan eurooppalaiset kuvittelivat, että heillä ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä. Erotukseksi katsottiin ainoastaan se, että romanien katsottiin luoneen itselleen kristittyjen vainojen pelossa uuden kielen. Tämä käsitys kumottiin vasta 1750-luvulla. 1800-luvun alkupuolen kirjallisuus romantisoi romanielämää, mutta olennainen osa 1700-luvun vainojen perintöä siirtyi 1800-luvulla tehtyyn tieteellisenä pidettyyn tutkimukseen. Kirjassa Geschichte der Zigeuner, ihrer Herkunft, Natur und Art 1835 mainittiin romaneista:
"Kuka olisi saattanut aavistaa näiden rääsyisten varkaiden joukkion saapuessa Saksaan, että sellaisten irtolaisten jälkeläiset eivät tulisi neljän vuosisadan kuluttua olemaan yhtään sen parempia kuin esi-isänsä." Kirjoittajan mukaan mustalaiset olivat "ihmiskunnan roskaväkeä", joka oli saapunut Eurooppaan kuin "Jumalan rangaistuksesta". Kirjoittajan mielestä keskiajan suuret ruttoepidemiat olivat romanien ja juutalaisten syytä. Hän yhdisti kummatkin etniset ryhmät toistensa kanssa ulkonäön puolesta. Hänen mukaansa molemmat olivat työtä vieroksuvia, kieroja ja epärehellisiä. Romanit olivat hänelle varkaita ja juutalaiset kauppasivat varastettua tavaraa. Näiden negatiivisten stereotypioiden sitkeähenkisyyttä osoittaa myös suomalainen1900–luvun tarjoama kirjallisuus.
Romanit ja evankeliumi
Nykypäivän tilanne on onneksi toinen. Euroopassa romanit usein elävät lähellä kristillistä kirkkoa tai seurakuntia, mutta ovat samalla eristyneet seurakuntien jumalanpalveluksista. Suomessa romanit ovat olleet osa aktiivista seurakuntaa ja toimineet myös vastuutehtävissä. Saavuttamattomia ja vähän evankelioituja romaneja on maailmassa kuitenkin noin 42 miljoonaa. Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa he ovat piiloutuneet islamin ”huntuun” tai eristäytyneet hindulaisuuden vallan alle. Nämä valtauskonnot ja heidän geopoliittinen sijaintinsa ovat estäneet heitä kuulemasta evankeliumia.
Suomen kristityillä romaneilla olisi paljon annettavaa romanilähetystyöhön. Pitkään jatkunut herätys ei saisi jäädä ainoastaan sisäänpäin kääntyneeksi siunaukseksi. Uskon, että juuri romaneilla voisi olla tarvittavia avaimet saavuttaa saavuttamattomien romanikansojen sydämet. Heillä on luovia kykyjä kehittää sellaisia evankeliumin työn muotoja, jotka saattaisivat murtaa ennakkoluulot vierasta kulttuuria kohtaan. Tällaisia voisivat olla esim. musiikki, kulttuurin ja sukulaisuussuhteiden vaihto, lapsityö ja terveydenhuoltoprojektit. Evankeliumin levittämistä voitaisiin toteuttaa myös yhdessä humanitäärisen työn kanssa. Romanilähetystyössä evankelioinnin fokus tulisi ensisijaisesti kohdentaa niihin romanikansoihin ja heimoihin, jotka eivät vielä ole kuulleet evankeliumia tai joiden kosketus evankeliumiin on ollut vähäistä. Niitä ovat mm. Intian hajallaan asuvat alkuperäisheimot.
Lähteet:
AD2000 and beyound 2007, Elämä ja Valo ry., Opetushallitus, Romanit.net, Romanomissio, Wikipedia
Romanit ovat Pohjois-Intiasta aikoinaan lähtenyt kiertolaiskansa, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa. Romanien tarkkaa kokonaismäärää on heidän kiertolaisen elämäntyylinsä takia vaikea arvioida, mutta arviot liikkuvat yleensä 20 miljoonan tietämillä. Romaneista noin 9–10 miljoonaa romania elää Euroopassa. Suurimmat keskittymät ovat Balkanin niemimaalla, Yhdysvalloissa sekä ja entisissä Itä-Euroopan maissa. Lisäksi pienempiä yhteisöjä asuu Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Maat, joissa romanien määrä ylittää miljoonan, ovat entinen Jugoslavian alue, Venäjä, Espanja, Yhdysvallat, Brasilia ja Argentiina. Romanit ovat historian saatossa levittäytyneet varsin laajalle, mutta eivät missään valtiossa muodosta enemmistöä. 5,4 miljoonan asukkaan Slovakiassa romaneja on 320 000, ja Slovakiassa on suhteessa eniten romaneita väkilukuun nähden. Suomessa romaneja on noin 10 000.
Englanninkielinen nimitys gipsy tai gypsy tulee sanasta Egyptian, koska ennen vanhaan luultiin romanien tulleen Egyptistä. Romanit ovat eri lähteiden mukaan kotoisin Intiasta, ja romanikieli kuuluu indoarjalaisiin kieliin, kuten Intian tärkeimmät kielet, esimerkiksi urdu, hindi, sanskrit ja gudzharati. Suomen romanit nimittävät itseään usein tummiksi, sekä kaaleiksi romanikielen ihmistä tarkoittavan sanan mukaan. Romaneja kutsuttiin Suomessa aiemmin myös tattareiksi ja mustiksi tataareiksi, koska heidän luultiin olevan peräisin Itä-Euroopasta. Sana mustalainen lienee peräisin musta tataari -nimityksestä.
Historia
Koko maailmassa on romaneja n. 20 miljoonaa ja heitä on kaikissa maanosissa. Suomen lisäksi Ruotsissa asuu 3000 - 4000 Suomen romania. Kielitutkimuksen perusteella oletetaan, että romanit ovat lähtöisin Luoteis – Intiasta, nykyisen Pakistanin ja Intian pohjoisilta rajaseuduilta. Romanit lähtivät Intiasta 1000 -luvun molemmin puolin. Varmoja syitä lähtöön ei tiedetä, mutta oletetaan, että luonnonmullistukset, nälänhätä, ruttoepidemia ja maahan tunkeutuneet sota joukot ovat olleet liikkeelle pakottaneita syitä. Eurooppaan romanit saapuivat 1300-luvulla.
Romanien vaelluksen syy on tuntematon. On arveltu, että romanit olivat alun perin alempikastisia hinduja, jotka värvättiin sotureiksi, jolloin he nousivat sotilaskastiin ja heidät lähetettiin länteen vastustamaan muslimien ekspansiota. Toisen teorian mukaan he olivat vankeja, joita muslimit ottivat valloittaessaan Pohjois-Intian, jonka jälkeen heistä tuli erillinen väestö vankeusalueillaan. Eurooppaan saavuttuaan romanit kohtasivat kaikkialla vihamielisyyttä, joka on jatkunut siitä lähtien. Mm. Romaniassa romanit orjuutettiin viideksi vuosisadaksi ennen vapautustaan 1864. Muualla Euroopassa he kohtasivat erilaista vihamielisyyttä karkotuksesta aina lasten pakkotyöhön ottamiseen. Romanien muutto Yhdysvaltoihin alkoi kolonialismin aikana pienestä ryhmästä Virginiassa ja Ranskan Louisianassa. Suurempi muutto alkoi 1860-luvulla Britanniasta ja suurin 1900-luvun alussa Itä-Euroopasta. Suuri määrä muutti myös Etelä-Amerikkaan.
Romanien syrjintä saavutti huippunsa toisessa maailmansodassa, jolloin natsit tuhosivat suuret määrät mustalaisia. Juutalaisten, kommunistien ja vammaisten tavoin romanit oli tarkoitus hävittää, joten heidät lähetettiin pakkotyöhön keskitysleireille tai murhattiin saman tien, etenkin itärintaman tuhoamisosastojen toimesta. 200 000–800 000 romanin arvellaan kuolleen vainossa.
Vainot ja rasismi
Romaneita on historiansa aikana lähes aina vainottu, ja vainotaan edelleenkin joissakin paikoissa. Heidän elinkeinonsa ovat perinteisesti liittyneet hevosiin ja kaupusteluun. Romanivainoilla ja joukkomurhaamisilla Hitlerin aikana on ideologiset juuret vuosisatojen aikana syntyneessä rasistisessa käsityksessä romaneista. Rasistisella suhtautumisella on myös Suomessa pitkät perinteet. Romaniheimojen saapuessa 1400-luvun puolivälissä Eurooppaan eurooppalaiset kuvittelivat, että heillä ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä. Erotukseksi katsottiin ainoastaan se, että romanien katsottiin luoneen itselleen kristittyjen vainojen pelossa uuden kielen. Tämä käsitys kumottiin vasta 1750-luvulla. 1800-luvun alkupuolen kirjallisuus romantisoi romanielämää, mutta olennainen osa 1700-luvun vainojen perintöä siirtyi 1800-luvulla tehtyyn tieteellisenä pidettyyn tutkimukseen. Kirjassa Geschichte der Zigeuner, ihrer Herkunft, Natur und Art 1835 mainittiin romaneista:
"Kuka olisi saattanut aavistaa näiden rääsyisten varkaiden joukkion saapuessa Saksaan, että sellaisten irtolaisten jälkeläiset eivät tulisi neljän vuosisadan kuluttua olemaan yhtään sen parempia kuin esi-isänsä." Kirjoittajan mukaan mustalaiset olivat "ihmiskunnan roskaväkeä", joka oli saapunut Eurooppaan kuin "Jumalan rangaistuksesta". Kirjoittajan mielestä keskiajan suuret ruttoepidemiat olivat romanien ja juutalaisten syytä. Hän yhdisti kummatkin etniset ryhmät toistensa kanssa ulkonäön puolesta. Hänen mukaansa molemmat olivat työtä vieroksuvia, kieroja ja epärehellisiä. Romanit olivat hänelle varkaita ja juutalaiset kauppasivat varastettua tavaraa. Näiden negatiivisten stereotypioiden sitkeähenkisyyttä osoittaa myös suomalainen1900–luvun tarjoama kirjallisuus.
Romanit ja evankeliumi
Nykypäivän tilanne on onneksi toinen. Euroopassa romanit usein elävät lähellä kristillistä kirkkoa tai seurakuntia, mutta ovat samalla eristyneet seurakuntien jumalanpalveluksista. Suomessa romanit ovat olleet osa aktiivista seurakuntaa ja toimineet myös vastuutehtävissä. Saavuttamattomia ja vähän evankelioituja romaneja on maailmassa kuitenkin noin 42 miljoonaa. Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa he ovat piiloutuneet islamin ”huntuun” tai eristäytyneet hindulaisuuden vallan alle. Nämä valtauskonnot ja heidän geopoliittinen sijaintinsa ovat estäneet heitä kuulemasta evankeliumia.
Suomen kristityillä romaneilla olisi paljon annettavaa romanilähetystyöhön. Pitkään jatkunut herätys ei saisi jäädä ainoastaan sisäänpäin kääntyneeksi siunaukseksi. Uskon, että juuri romaneilla voisi olla tarvittavia avaimet saavuttaa saavuttamattomien romanikansojen sydämet. Heillä on luovia kykyjä kehittää sellaisia evankeliumin työn muotoja, jotka saattaisivat murtaa ennakkoluulot vierasta kulttuuria kohtaan. Tällaisia voisivat olla esim. musiikki, kulttuurin ja sukulaisuussuhteiden vaihto, lapsityö ja terveydenhuoltoprojektit. Evankeliumin levittämistä voitaisiin toteuttaa myös yhdessä humanitäärisen työn kanssa. Romanilähetystyössä evankelioinnin fokus tulisi ensisijaisesti kohdentaa niihin romanikansoihin ja heimoihin, jotka eivät vielä ole kuulleet evankeliumia tai joiden kosketus evankeliumiin on ollut vähäistä. Niitä ovat mm. Intian hajallaan asuvat alkuperäisheimot.
Lähteet:
AD2000 and beyound 2007, Elämä ja Valo ry., Opetushallitus, Romanit.net, Romanomissio, Wikipedia
perjantai 4. tammikuuta 2008
RAAMATTU KASVATTAJAN KÄSIKIRJANA
”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.” Snl. 22:6.
Jo aikojen alussa Jumala antoi käskyn ihmisille huolehtia perheestä. Luomisessa ihmiset asetettiin hoitamaan suhteita neljään eri tahoon: Jumalaan, lähimmäisiin, ympäristöön ja itseemme. Näissä suhteissa ihmisen tulisi kasvaa koko elämänsä ajan. Tätä onkin kristillinen kasvatus.
Kasvuun saattaminen
Kasvatustehtävää pidetään erittäin vastuullisena tehtävänä. Kristillisen näkemyksen mukaan jokainen ihminen on Jumalalle äärimmäisen arvokas ja häntä tulee myös kohdella sen mukaan. Erään tulkinnan mukaan kristillisen kasvatuksen tavoitteena on pyrkiä tekemään ihminen ihmiseksi, eli pyrkiä lähestymään Jumalan kuvaa. Voitaneen myös todeta, että Raamatun mukaan kasvatuksella ei saada ihmistä muuttumaan hyväksi, koska jokainen kuitenkin itse tekee omat eettiset ratkaisunsa ja ratkaisee oman suhteensa Jumalaan. Näin ollen kristillinen kasvatus onkin tietyssä mielessä kasvamaan saattamista ja jokainen yksilö on itse omantuntonsa mukaan vastuussa elämästään, suhteesta Jumalaan ja lunastustyöhön.
Elämästä huolehtiminen
Jumala pyysi ihmistä lisääntymään ja kantamaan vastuun lisääntymisestä.[i] Ihminen on edelleenkin samassa vastuussa kasvattaessaan ja ohjatessaan lapsiaan Herran tahdon mukaan. Lapsen saaminen ei ole kenellekään itsestäänselvyys, vaan se on aina Jumalan lahja ja ihme. Tätä ihmettä ei voi itse ottaa, se annetaan.[ii] Tämä totuuden tiedostaminen asettaakin vanhemmuuden kokonaan uudelle tasolle; pienestä elämästä on huolehdittava Jumalalta tulleena kasvatustehtävänä.
Vanhemmat, jotka haluavat ohjata lastaan, viestivät samalla määrätynlaista vastuuta ja turvallisuutta, joka liittyy oleellisena osana kristilliseen kasvatukseen.
Arvojen siirtäminen
Kristilliset kasvatusarvot ovat valitettavasti jokseenkin katoava piirre nyky-yhteiskunnassamme. Kristillinen perintö on kuitenkin tärkeä ominaisuus lastenkasvatuksessa ja kauneinta on nähdä sen siirtyvän sukupolvelta toiselle. Turvallisuus, vastuu, rakkaus ja ennen kaikkea Jumalan siunaus ovat niitä elementtejä, joilla erikoisesti pienen lapsen elämä turvataan. Raamatun mukaan ihmisen elämän suuntaviivat ja perustukset lasketaan elämällemme lapsuudessa[iii].
Raamatussa Israelilaisten siunaus siirrettiin sukupolvelta toiselle isien laittaessa kätensä lastensa päälle ja siunauksen sanoilla.[iv] Näin Israelilaiset oppivat tuntemaan itsensä ja keitä he olivat pääasiassa siksi, että he oppivat tuntemaan, keitä heidän isänsä ja isoisänsä olivat. Jatkuvuus oli isien vastuulla. He huolehtivat siitä, että tulevat sukupolvet tiesivät keitä he olivat ja mistä he olivat tulleet. Identiteetin tutkiminen ei ollut lasten vastuulla.
Armon siirtäminen
Kun perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi, niin parisuhde muuttuu kolmiosuhteeksi, jossa jokaisella yksilöllä on omat tarpeensa. Yhteiselo vaatii huolenpitoa näistä kaikista. Joillekin saattaa olla yllätys ja vaikeaa myöntää, että myös pelot ja syyllisyyden tunteet kuuluvat elämään ja vanhemmuuteen. On hyvä oppia käsittelemään niitä ja muistaa, että täydellisiä vanhempia ei olekaan. Myös itselle tulee olla armollinen ja luottaa Jumalan armoon. Myös kasvavan lapsen tulisi saada tulla tuntemaan, mitä on armo ja rakastetuksi tuleminen sellaisenaan. Loppujen lopuksi lapsen rakastaminen on sen rakkauden välittämistä, jonka olemme Jumalalta ensin saaneet.[v] Jumalan armon opettaminen lapsille ja itselle on myös yksi kasvatuksen tärkeimpiä asioita. Ei ole juuri mitään tärkeämpää tietoa, kuin varmuus siitä, että on olemassa mahdollisuus aloittaa alusta ja saada kaikki anteeksi. Jos olemme oppineet luottamaan tähän armoon jo lapsena ja kokeneet sitä omilta vanhemmiltamme, niin meidän on helpompi ottaa vastaan myös se armo, jota Jumala meille tarjoaa.[vi]
Isän rooli
Raamattu antaa ymmärtää, että isä on perheen pää, johtaja ja pappi.[vii] Tämä ei ole valta-asema, vaan suuri vastuu. Isän tulisi rakastaa perhettään ja vaimoaan samalla uhrautuvalla tavalla, kuin Kristuskin rakastaa seurakuntaa.[viii] Isällä on tytön itsetuntoon suurempi vaikutus kuin äidillä. Ajatus saattaa kuulostaa ensi kuulemalla uskomattomalta, koska äidithän viettävät lapsen kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Meneekö siis kaikki huolehtiminen, peseminen, nenän niistäminen, vaippojen vaihto ja Äidin ohjaus ohi jälkiä jättämättä? Ei suinkaan. Äiti on eräänlainen elämän perusturva, mutta isä ennen kaikkea kannustaja ja rohkaisija. Isän rinnalla poika saa tuntea itsensä pikku sankariksi ja isän prinsessasta kasvaa omasta arvostaan tietoinen nainen. Omalla esimerkillään isä opettaa lapsilleen monia asioita, kuten rakkautta äitiä ja muita ihmisiä kohtaan, rukouksen merkitystä ja Jumalan kunnioitusta.[ix]
Äidin rooli
Ohjeita äitiydestä ja äidin vastuista riittää, mutta tärkein avu on kuitenkin jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus.[x] Paras lahja on omistaa Jumalaan uskova äiti. Äiti, joka rukoilee lastensa puolesta, on mittaamattoman arvokas, vaikka lapsi ei sitä vielä lapsena ymmärtäisikään. Äidin rukoukset ja Jumalan varjeleva käsi on parasta mitä elämältä voi toivoa. Yleensä tämä totuus selviää vasta aikuisena. Äidin rakkaus ja suojelus ovat feminiinisiä piirteitä, joihin jopa Jeesus viittasi, kun hän halusi viestittää turvallisuuden tunnetta Jerusalemia kohtaan.[xi] Äiti puolustaa lastaan ja on valmis vaikka antamaan henkensä lapsensa edestä.[xii] Parasta, mitä lapsi voi äidiltään saada on kokemus tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi.
Perhe kasvattajana
Adventtikirkon julkilausumassa kristillisestä perheestä tunnustetaan ja varjellaan jokaisen perheenjäsenen henkilökohtaista arvoa ja arvokkuutta kunnioituksen, tasa-arvoisuuden, avoimuuden ja rakkauden ilmapiirissä. Tässä läheisessä piirissä kehittyvät yksilön varhaisimmat ja kestävimmät ihmissuhdeasenteet samalla kun arvomaailma siirtyy sukupolvelta toiselle.
Jumalan tarkoitus on, että perhesuhteet antavat kuvan myös hänestä ja hänen tahdostaan. Avioliitto, jossa vallitsee keskinäinen rakkaus, kunnioitus, läheisyys ja elämänikäinen sitoutuminen, heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa välistä rakkauden, pyhyyden ja läheisyyden kestävää sidettä. Vanhempien tehtävänä oleva jälkikasvun opastaminen ja oikaiseminen sekä lasten kiintymyksen osoitus heidän kokemastaan rakkaudesta antavat kuvan uskovien kokemuksesta Jumalan lapsina. Jumalan armon avulla perhe voi olla voimallinen tekijä jäsentensä johtamisessa Kristuksen luo.
Lähteet:
Hirsjärvi, Sirkka: Johdatus kasvatusfilosofiaan. Kirjayhtymä. 1985.
Omartian Stormian: The Power of a Praying Parent. Harvest House Publishers. 1995.
Adventtikirkon julkilausuma perheestä: Suomennos 1990.
[i] 1.Moos. 1:28
[ii] Ps. 127:3
[iii] Snl. 22:6
[iv] 1. Moos. 48:1-14
[v] 1. Joh. 4:11
[vi] Hepr. 12:15
[vii] Kol. 3:18-21, 1. Piet. 3:1
[viii] Ef. 5:23-28
[ix] Kol. 3:19
[x] Tit. 2:4
[xi] Luuk. 13:34
[xii] Joh. 15:12-13
Jo aikojen alussa Jumala antoi käskyn ihmisille huolehtia perheestä. Luomisessa ihmiset asetettiin hoitamaan suhteita neljään eri tahoon: Jumalaan, lähimmäisiin, ympäristöön ja itseemme. Näissä suhteissa ihmisen tulisi kasvaa koko elämänsä ajan. Tätä onkin kristillinen kasvatus.
Kasvuun saattaminen
Kasvatustehtävää pidetään erittäin vastuullisena tehtävänä. Kristillisen näkemyksen mukaan jokainen ihminen on Jumalalle äärimmäisen arvokas ja häntä tulee myös kohdella sen mukaan. Erään tulkinnan mukaan kristillisen kasvatuksen tavoitteena on pyrkiä tekemään ihminen ihmiseksi, eli pyrkiä lähestymään Jumalan kuvaa. Voitaneen myös todeta, että Raamatun mukaan kasvatuksella ei saada ihmistä muuttumaan hyväksi, koska jokainen kuitenkin itse tekee omat eettiset ratkaisunsa ja ratkaisee oman suhteensa Jumalaan. Näin ollen kristillinen kasvatus onkin tietyssä mielessä kasvamaan saattamista ja jokainen yksilö on itse omantuntonsa mukaan vastuussa elämästään, suhteesta Jumalaan ja lunastustyöhön.
Elämästä huolehtiminen
Jumala pyysi ihmistä lisääntymään ja kantamaan vastuun lisääntymisestä.[i] Ihminen on edelleenkin samassa vastuussa kasvattaessaan ja ohjatessaan lapsiaan Herran tahdon mukaan. Lapsen saaminen ei ole kenellekään itsestäänselvyys, vaan se on aina Jumalan lahja ja ihme. Tätä ihmettä ei voi itse ottaa, se annetaan.[ii] Tämä totuuden tiedostaminen asettaakin vanhemmuuden kokonaan uudelle tasolle; pienestä elämästä on huolehdittava Jumalalta tulleena kasvatustehtävänä.
Vanhemmat, jotka haluavat ohjata lastaan, viestivät samalla määrätynlaista vastuuta ja turvallisuutta, joka liittyy oleellisena osana kristilliseen kasvatukseen.
Arvojen siirtäminen
Kristilliset kasvatusarvot ovat valitettavasti jokseenkin katoava piirre nyky-yhteiskunnassamme. Kristillinen perintö on kuitenkin tärkeä ominaisuus lastenkasvatuksessa ja kauneinta on nähdä sen siirtyvän sukupolvelta toiselle. Turvallisuus, vastuu, rakkaus ja ennen kaikkea Jumalan siunaus ovat niitä elementtejä, joilla erikoisesti pienen lapsen elämä turvataan. Raamatun mukaan ihmisen elämän suuntaviivat ja perustukset lasketaan elämällemme lapsuudessa[iii].
Raamatussa Israelilaisten siunaus siirrettiin sukupolvelta toiselle isien laittaessa kätensä lastensa päälle ja siunauksen sanoilla.[iv] Näin Israelilaiset oppivat tuntemaan itsensä ja keitä he olivat pääasiassa siksi, että he oppivat tuntemaan, keitä heidän isänsä ja isoisänsä olivat. Jatkuvuus oli isien vastuulla. He huolehtivat siitä, että tulevat sukupolvet tiesivät keitä he olivat ja mistä he olivat tulleet. Identiteetin tutkiminen ei ollut lasten vastuulla.
Armon siirtäminen
Kun perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi, niin parisuhde muuttuu kolmiosuhteeksi, jossa jokaisella yksilöllä on omat tarpeensa. Yhteiselo vaatii huolenpitoa näistä kaikista. Joillekin saattaa olla yllätys ja vaikeaa myöntää, että myös pelot ja syyllisyyden tunteet kuuluvat elämään ja vanhemmuuteen. On hyvä oppia käsittelemään niitä ja muistaa, että täydellisiä vanhempia ei olekaan. Myös itselle tulee olla armollinen ja luottaa Jumalan armoon. Myös kasvavan lapsen tulisi saada tulla tuntemaan, mitä on armo ja rakastetuksi tuleminen sellaisenaan. Loppujen lopuksi lapsen rakastaminen on sen rakkauden välittämistä, jonka olemme Jumalalta ensin saaneet.[v] Jumalan armon opettaminen lapsille ja itselle on myös yksi kasvatuksen tärkeimpiä asioita. Ei ole juuri mitään tärkeämpää tietoa, kuin varmuus siitä, että on olemassa mahdollisuus aloittaa alusta ja saada kaikki anteeksi. Jos olemme oppineet luottamaan tähän armoon jo lapsena ja kokeneet sitä omilta vanhemmiltamme, niin meidän on helpompi ottaa vastaan myös se armo, jota Jumala meille tarjoaa.[vi]
Isän rooli
Raamattu antaa ymmärtää, että isä on perheen pää, johtaja ja pappi.[vii] Tämä ei ole valta-asema, vaan suuri vastuu. Isän tulisi rakastaa perhettään ja vaimoaan samalla uhrautuvalla tavalla, kuin Kristuskin rakastaa seurakuntaa.[viii] Isällä on tytön itsetuntoon suurempi vaikutus kuin äidillä. Ajatus saattaa kuulostaa ensi kuulemalla uskomattomalta, koska äidithän viettävät lapsen kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Meneekö siis kaikki huolehtiminen, peseminen, nenän niistäminen, vaippojen vaihto ja Äidin ohjaus ohi jälkiä jättämättä? Ei suinkaan. Äiti on eräänlainen elämän perusturva, mutta isä ennen kaikkea kannustaja ja rohkaisija. Isän rinnalla poika saa tuntea itsensä pikku sankariksi ja isän prinsessasta kasvaa omasta arvostaan tietoinen nainen. Omalla esimerkillään isä opettaa lapsilleen monia asioita, kuten rakkautta äitiä ja muita ihmisiä kohtaan, rukouksen merkitystä ja Jumalan kunnioitusta.[ix]
Äidin rooli
Ohjeita äitiydestä ja äidin vastuista riittää, mutta tärkein avu on kuitenkin jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus.[x] Paras lahja on omistaa Jumalaan uskova äiti. Äiti, joka rukoilee lastensa puolesta, on mittaamattoman arvokas, vaikka lapsi ei sitä vielä lapsena ymmärtäisikään. Äidin rukoukset ja Jumalan varjeleva käsi on parasta mitä elämältä voi toivoa. Yleensä tämä totuus selviää vasta aikuisena. Äidin rakkaus ja suojelus ovat feminiinisiä piirteitä, joihin jopa Jeesus viittasi, kun hän halusi viestittää turvallisuuden tunnetta Jerusalemia kohtaan.[xi] Äiti puolustaa lastaan ja on valmis vaikka antamaan henkensä lapsensa edestä.[xii] Parasta, mitä lapsi voi äidiltään saada on kokemus tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi.
Perhe kasvattajana
Adventtikirkon julkilausumassa kristillisestä perheestä tunnustetaan ja varjellaan jokaisen perheenjäsenen henkilökohtaista arvoa ja arvokkuutta kunnioituksen, tasa-arvoisuuden, avoimuuden ja rakkauden ilmapiirissä. Tässä läheisessä piirissä kehittyvät yksilön varhaisimmat ja kestävimmät ihmissuhdeasenteet samalla kun arvomaailma siirtyy sukupolvelta toiselle.
Jumalan tarkoitus on, että perhesuhteet antavat kuvan myös hänestä ja hänen tahdostaan. Avioliitto, jossa vallitsee keskinäinen rakkaus, kunnioitus, läheisyys ja elämänikäinen sitoutuminen, heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa välistä rakkauden, pyhyyden ja läheisyyden kestävää sidettä. Vanhempien tehtävänä oleva jälkikasvun opastaminen ja oikaiseminen sekä lasten kiintymyksen osoitus heidän kokemastaan rakkaudesta antavat kuvan uskovien kokemuksesta Jumalan lapsina. Jumalan armon avulla perhe voi olla voimallinen tekijä jäsentensä johtamisessa Kristuksen luo.
Lähteet:
Hirsjärvi, Sirkka: Johdatus kasvatusfilosofiaan. Kirjayhtymä. 1985.
Omartian Stormian: The Power of a Praying Parent. Harvest House Publishers. 1995.
Adventtikirkon julkilausuma perheestä: Suomennos 1990.
[i] 1.Moos. 1:28
[ii] Ps. 127:3
[iii] Snl. 22:6
[iv] 1. Moos. 48:1-14
[v] 1. Joh. 4:11
[vi] Hepr. 12:15
[vii] Kol. 3:18-21, 1. Piet. 3:1
[viii] Ef. 5:23-28
[ix] Kol. 3:19
[x] Tit. 2:4
[xi] Luuk. 13:34
[xii] Joh. 15:12-13
VANHEMPIAAN KUNNIOITTAVAT LAPSET
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: "jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan.”[i]
Kunnioitus ja tottelevaisuus ei saisi perustua armeijamaiseen käskemiseen. Vanhempien ei tule olla komentelijoita, joiden edessä tehdään asento, kun he saapuvat paikalle.
Yhteiskuntamme on rakennettu tiettyjen sääntöjen varaan. Myös tottelevaisuudessa on kyse elämisestä sääntöjen mukaan. Yhteiskunta ei voisi toimia ilman sääntöjä. Esimerkiksi ilman liikennesääntöjä, alkoholinmyyntirajoituksia ja virkavallan läsnäoloa maailmamme ajautuisi kaaokseen.[ii] Ilman sääntöjä ei ole olemassa järjestystä ja ilman järjestystä on kaaos. Näin on yhteiskunnassa, mutta samoin on myös perheissä. Perheissä pelko tekojen seuraamuksista ei kuitenkaan saisi olla ainut motiivi sääntöjen noudattamiselle. Rakkaus ja huoli perheenjäsenten hyvinvoinnista tulisi olla tärkein syy sääntöjen asettamiselle.
Tottelevaisuus ei tapahdu luonnostaan, vaan siihen tulee kasvattaa.[iii] Tottelevaisuutta voidaan opettaa rakkauden välityksellä lapsen tiedostaessa, että ohjaus tapahtuu siksi, koska vanhemmat haluavat hänen parastaan ja ovat huolissaan hänen hyvinvoinnistaan. Jos lapselle jää käsitys, että säännöt on asetettu ainoastaan pilaamaan kaiken hauskan, niin tottelevaisuuden sijasta lapselle kasvaa katkeruutta.
Kun rohkaisemme lapsiamme tottelevaisuuteen, meidän tulisi myös opettaa heitä ymmärtämään, että kaikilla teoillamme on seuraukset, joko hyvät tai pahat. Tottelevaisuus aiheuttaa positiivisia seuraamuksia ja tottelemattomuus negatiivisia.[iv]
Opettaessamme tottelevaisuutta meidän tulee varmistaa, että
lapsemme tuntevat tulleensa rakastetuksi
lapset kokevat myös tekojensa seuraukset
Sääntöjen asettaminen
Tietyt säännöt ovat perheen selkäranka, mutta säännöt eivät välttämättä ole tasapainossa tai hyödyllisiä.
Säännöissä täytyy olla järkeä
Ennen kuin kaiverramme sääntömme perheen liiton tauluun, on syytä miettiä ovatko ne ajankohtaisia ja järkeviä. Sääntöjä ei tulisi määrittää lapsillemme vain siksi, koska omassa lapsuudenkodissammekin vallitsi samanlaiset säännöt. Ennen sääntöjen asettamista tulisi ajatella, miksi tätä sääntöä tarvitaan ja kuinka se hyödyttää perhettämme. Miksi haluamme jonkun asian tulevan tehdyksi tai jäädä tekemättömäksi perheessämme?
Sääntöjen tulee olla yhteisiä
Sääntöjen laadinnan tulisi olla puolisoiden yhteinen päätös. Jos lapset ovat tarpeeksi vanhoja, heidänkin tulee osallistua sääntöjen laatimiseen. Kaikki näkökannat tulisi ottaa huomioon ennen sääntöjen määrittämistä. Joskus määrittäminen on helppoa, mutta joskus joudutaan tyytymään jonkinlaiseen kompromissiin. Esimerkiksi kotiintuloajoista puolisot voivat olla eri mieltä. Kompromissi on joskus hyvä, koska molemmilla puolisoilla tulisi olla oikeus vaikuttaa asiaan.
Sääntöjen tulee olla kohtuullisia
Terveellisillä säännöillä tulee olla positiiviset seuraukset. Helpottaaksemme määrittelyä, tässä muutamia kysymyksiä pohdittavaksi ennen sääntöjen asettamista:
1. Saako tämä sääntö aikaan jotain positiivista lapsen/nuoren elämässä?
2. Varjeleeko tämä sääntö lasta/nuorta joltain vaaralta?
3. Nostaako tämä sääntö esiin jotain positiivisia luonteenpiirteitä, kuten rehellisyys, lempeys, työnteon merkitys, antamisen merkitys tms.?
4. Saako sääntö aikaan tarvetta huolehtia paremmin esim. tavaroistaan?
5. Opettaako sääntö lasta/nuorta suhtautumaan paremmin yhteiseen omaisuuteen?
6. Auttaako tämä sääntö vastuuntuntoisemmaksi?
Säännöt tulee selittää koko perheelle
Kun säännöt ilmoitetaan lapsille, heillä tulisi olla oikeus sanoa mielipiteensä niistä. Heidän tulee saada kokea olevansa osa prosessia. Lasten osallistuminen sääntöjen asettamiseen, ei tarkoita sitä, että heillä olisi viimeinen sana hallussaan. Sen sijaan se tarkoittaa, että heidän tunteensa tulevat huomioonotetuksi sääntöjä laadittaessa. Tällä tavalla emme ainoastaan arvosta heidän mielipidettään, vaan myös opetamme heille vastuun kantamista omista teoistaan.
Seurausten asettaminen
Monesti kuuliaisuus opitaan tottelemattomuuden seurauksena. Se on kivulias tapa oppia, mutta monesti paras. Jos kiellämme lapsilta tämän mahdollisuuden, saatamme tehdä heille karhunpalveluksen. Siksi sääntöjen rikkomisen pitäisi tuottaa seuraamuksia sääntöjen rikkojalle. Rikkomusten seuraukset tulee puolisoiden yhdessä päättää. Fyysinen kuritus on laissa kiellettyä! Rankaisumuotoja on kuitenkin monenlaisia. Yksi tapa on asettaa rangaistus koskemaan läheisesti rikottua aihetta. Esimerkiksi liiallisesta tietokoneella pelaamisesta seuraa se, että kone otetaan pois käytöstä määräajaksi. On tärkeää, että myös seuraukset on sovittu rauhallisena hetkenä koko perheen kesken, eikä niitä huudeta silloin, kuin rikkomus on tapahtunut.
Tieto seurauksista auttaa lapsia pohtimaan, kannattaako tekoon ryhtyä, koska seuraukset ovat tiedossa.[v] Silti lapset useimmiten kokeilevat, onko rikkomuksella todella seuraamus. Jos ei ole, niin he mitä todennäköisimmin uusivat tekonsa.
Kurinpitovelvollisuus
Vanhempien vastuulla on pitää kiinni seuraamusten toteuttamisesta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Ollessamme joskus tiukkoja ja joskus lepsuja seurauksena on lisää tottelemattomuutta. Epäjohdonmukainen kurinpito on kaikkein tavallisin ansa, johon vanhemmat kasvatuksessa lankeavat. Kurinpito vaatii paljon aikaa, rakkautta ja vastuuta! Monesti vanhemmat ovat yksinkertaisesti liian väsyneitä valvomaan, että sovituista seuraamuksista pidetään kiinni. Väsymyksen ei tulisi kuitenkaan pilata sitä hyötyä, jonka lapsi voisi saada kantaessaan rikkomuksensa seuraukset.[vi]
Pähkinänkuoressa:
Ilmaise rakkautesi lapsellesi
Älä toteuta kurinpitoasi huutamalla ja syyttämällä. Anna lastesi tuntea, että sinä välität heistä syvästi ja haluat heidän parastaan. Kurinpidon jälkeen muista halata, jutella ja vaikka antaa lapselle jotain hyvää.
Selitä selkeästi, miksi kurinpito on välttämätöntä
Kerro lapsillesi, mitä sääntöjä he ovat rikkoneet ja kertaa tottelemattomuuden seuraukset. Tämä ei välttämättä tee kuritusta lapsillesi yhtään helpommaksi, mutta vähintäänkin he tietävät että sinä et toimi vihassa.
Varmista, että kurinpito tulee suoritettua.
Vaikka kurissa kasvaminen on vaikeaa lapsille ja kurinpito monesti myös vanhemmille, lasten on opittava ymmärtämään, mitkä ovat seuraamukset yhteisten sääntöjen rikkomisesta.
[i] Ef. 6:2-4
[ii] Room. 13:3-4
[iii] Snl. 22:6
[iv] Gal. 5:19-22
[v] Snl. 1:8
[vi] Snl. 13:1
Lähde:Chapman Gary, Családi össhangzattan. A csládi harmónia öt jellemzöje. Harmat Kiadó, 2002
Kunnioitus ja tottelevaisuus ei saisi perustua armeijamaiseen käskemiseen. Vanhempien ei tule olla komentelijoita, joiden edessä tehdään asento, kun he saapuvat paikalle.
Yhteiskuntamme on rakennettu tiettyjen sääntöjen varaan. Myös tottelevaisuudessa on kyse elämisestä sääntöjen mukaan. Yhteiskunta ei voisi toimia ilman sääntöjä. Esimerkiksi ilman liikennesääntöjä, alkoholinmyyntirajoituksia ja virkavallan läsnäoloa maailmamme ajautuisi kaaokseen.[ii] Ilman sääntöjä ei ole olemassa järjestystä ja ilman järjestystä on kaaos. Näin on yhteiskunnassa, mutta samoin on myös perheissä. Perheissä pelko tekojen seuraamuksista ei kuitenkaan saisi olla ainut motiivi sääntöjen noudattamiselle. Rakkaus ja huoli perheenjäsenten hyvinvoinnista tulisi olla tärkein syy sääntöjen asettamiselle.
Tottelevaisuus ei tapahdu luonnostaan, vaan siihen tulee kasvattaa.[iii] Tottelevaisuutta voidaan opettaa rakkauden välityksellä lapsen tiedostaessa, että ohjaus tapahtuu siksi, koska vanhemmat haluavat hänen parastaan ja ovat huolissaan hänen hyvinvoinnistaan. Jos lapselle jää käsitys, että säännöt on asetettu ainoastaan pilaamaan kaiken hauskan, niin tottelevaisuuden sijasta lapselle kasvaa katkeruutta.
Kun rohkaisemme lapsiamme tottelevaisuuteen, meidän tulisi myös opettaa heitä ymmärtämään, että kaikilla teoillamme on seuraukset, joko hyvät tai pahat. Tottelevaisuus aiheuttaa positiivisia seuraamuksia ja tottelemattomuus negatiivisia.[iv]
Opettaessamme tottelevaisuutta meidän tulee varmistaa, että
lapsemme tuntevat tulleensa rakastetuksi
lapset kokevat myös tekojensa seuraukset
Sääntöjen asettaminen
Tietyt säännöt ovat perheen selkäranka, mutta säännöt eivät välttämättä ole tasapainossa tai hyödyllisiä.
Säännöissä täytyy olla järkeä
Ennen kuin kaiverramme sääntömme perheen liiton tauluun, on syytä miettiä ovatko ne ajankohtaisia ja järkeviä. Sääntöjä ei tulisi määrittää lapsillemme vain siksi, koska omassa lapsuudenkodissammekin vallitsi samanlaiset säännöt. Ennen sääntöjen asettamista tulisi ajatella, miksi tätä sääntöä tarvitaan ja kuinka se hyödyttää perhettämme. Miksi haluamme jonkun asian tulevan tehdyksi tai jäädä tekemättömäksi perheessämme?
Sääntöjen tulee olla yhteisiä
Sääntöjen laadinnan tulisi olla puolisoiden yhteinen päätös. Jos lapset ovat tarpeeksi vanhoja, heidänkin tulee osallistua sääntöjen laatimiseen. Kaikki näkökannat tulisi ottaa huomioon ennen sääntöjen määrittämistä. Joskus määrittäminen on helppoa, mutta joskus joudutaan tyytymään jonkinlaiseen kompromissiin. Esimerkiksi kotiintuloajoista puolisot voivat olla eri mieltä. Kompromissi on joskus hyvä, koska molemmilla puolisoilla tulisi olla oikeus vaikuttaa asiaan.
Sääntöjen tulee olla kohtuullisia
Terveellisillä säännöillä tulee olla positiiviset seuraukset. Helpottaaksemme määrittelyä, tässä muutamia kysymyksiä pohdittavaksi ennen sääntöjen asettamista:
1. Saako tämä sääntö aikaan jotain positiivista lapsen/nuoren elämässä?
2. Varjeleeko tämä sääntö lasta/nuorta joltain vaaralta?
3. Nostaako tämä sääntö esiin jotain positiivisia luonteenpiirteitä, kuten rehellisyys, lempeys, työnteon merkitys, antamisen merkitys tms.?
4. Saako sääntö aikaan tarvetta huolehtia paremmin esim. tavaroistaan?
5. Opettaako sääntö lasta/nuorta suhtautumaan paremmin yhteiseen omaisuuteen?
6. Auttaako tämä sääntö vastuuntuntoisemmaksi?
Säännöt tulee selittää koko perheelle
Kun säännöt ilmoitetaan lapsille, heillä tulisi olla oikeus sanoa mielipiteensä niistä. Heidän tulee saada kokea olevansa osa prosessia. Lasten osallistuminen sääntöjen asettamiseen, ei tarkoita sitä, että heillä olisi viimeinen sana hallussaan. Sen sijaan se tarkoittaa, että heidän tunteensa tulevat huomioonotetuksi sääntöjä laadittaessa. Tällä tavalla emme ainoastaan arvosta heidän mielipidettään, vaan myös opetamme heille vastuun kantamista omista teoistaan.
Seurausten asettaminen
Monesti kuuliaisuus opitaan tottelemattomuuden seurauksena. Se on kivulias tapa oppia, mutta monesti paras. Jos kiellämme lapsilta tämän mahdollisuuden, saatamme tehdä heille karhunpalveluksen. Siksi sääntöjen rikkomisen pitäisi tuottaa seuraamuksia sääntöjen rikkojalle. Rikkomusten seuraukset tulee puolisoiden yhdessä päättää. Fyysinen kuritus on laissa kiellettyä! Rankaisumuotoja on kuitenkin monenlaisia. Yksi tapa on asettaa rangaistus koskemaan läheisesti rikottua aihetta. Esimerkiksi liiallisesta tietokoneella pelaamisesta seuraa se, että kone otetaan pois käytöstä määräajaksi. On tärkeää, että myös seuraukset on sovittu rauhallisena hetkenä koko perheen kesken, eikä niitä huudeta silloin, kuin rikkomus on tapahtunut.
Tieto seurauksista auttaa lapsia pohtimaan, kannattaako tekoon ryhtyä, koska seuraukset ovat tiedossa.[v] Silti lapset useimmiten kokeilevat, onko rikkomuksella todella seuraamus. Jos ei ole, niin he mitä todennäköisimmin uusivat tekonsa.
Kurinpitovelvollisuus
Vanhempien vastuulla on pitää kiinni seuraamusten toteuttamisesta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Ollessamme joskus tiukkoja ja joskus lepsuja seurauksena on lisää tottelemattomuutta. Epäjohdonmukainen kurinpito on kaikkein tavallisin ansa, johon vanhemmat kasvatuksessa lankeavat. Kurinpito vaatii paljon aikaa, rakkautta ja vastuuta! Monesti vanhemmat ovat yksinkertaisesti liian väsyneitä valvomaan, että sovituista seuraamuksista pidetään kiinni. Väsymyksen ei tulisi kuitenkaan pilata sitä hyötyä, jonka lapsi voisi saada kantaessaan rikkomuksensa seuraukset.[vi]
Pähkinänkuoressa:
Ilmaise rakkautesi lapsellesi
Älä toteuta kurinpitoasi huutamalla ja syyttämällä. Anna lastesi tuntea, että sinä välität heistä syvästi ja haluat heidän parastaan. Kurinpidon jälkeen muista halata, jutella ja vaikka antaa lapselle jotain hyvää.
Selitä selkeästi, miksi kurinpito on välttämätöntä
Kerro lapsillesi, mitä sääntöjä he ovat rikkoneet ja kertaa tottelemattomuuden seuraukset. Tämä ei välttämättä tee kuritusta lapsillesi yhtään helpommaksi, mutta vähintäänkin he tietävät että sinä et toimi vihassa.
Varmista, että kurinpito tulee suoritettua.
Vaikka kurissa kasvaminen on vaikeaa lapsille ja kurinpito monesti myös vanhemmille, lasten on opittava ymmärtämään, mitkä ovat seuraamukset yhteisten sääntöjen rikkomisesta.
[i] Ef. 6:2-4
[ii] Room. 13:3-4
[iii] Snl. 22:6
[iv] Gal. 5:19-22
[v] Snl. 1:8
[vi] Snl. 13:1
Lähde:Chapman Gary, Családi össhangzattan. A csládi harmónia öt jellemzöje. Harmat Kiadó, 2002
SOPIVALLA VAI SOPIMATTOMMALLA AJALLA?
Mitä tarkoittaa evankeliumi?
Paavalin kirjeessä korinttilaisille on evankeliumi pähkinänkuoressa. Evankelioivan lähetystyön ydinsanoma on hyvin yksinkertainen. Jos emme tee siitä liian monimutkaista, osaamme kaikki kertoa sen. Se on kiteytettynä: Syntiemme tähden Kristus kuoli, haudattiin ja nousi ylös kuolleista. ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, hänet haudattiin ja hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan.” (1. Kor. 15:1-5).
Lähetystyön motiivit
Lähetystyöhön täytyy olla motiivi, joku voima laittaa meidät liikkeelle. Motiivina ei saisi olla ulkoapäin tuleva painostus. Vaikka seurakunnissa vedotaan voimakkaasti lähetystyöhön antautumisen puolesta, niin kenenkään ei pitäisi lähteä lähetystyöhön toisten ihmisten painostuksesta. Motiivina ei saisi olla myöskään huono omatunto. Se voi myös kasvaa, kun hädänalaisten tai vielä evankelioimattomien kansojen puolesta vedotaan tunteikkaasti.
Paavalia vaati liikkeelle sisäinen tuli, joka hänen rintaansa poltti. Hän ei voinut olla julistamatta evankeliumia. ”Siinä, että julistan evankeliumia, ei ole mitään ylpeilemistä, sillä minun on pakko tehdä sitä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1. Kor. 9:16). Pakkoevankeliointi on ihmisten luoma termi, mutta sisäinen vaatimus meissä tekee kristityistä automaattisesti Kristuksen todistajia. Tämän vuoksi evankelioinnista kieltäytyminen tarkoittaisi myös Kristuksen kieltämistä meissä. Evankelioimis- ja lähetystyötä voidaan tehdä monella eri tavalla. Suurin osa kristityistä evankelioi elämätavallaan, mutta voi meitä, ellemme millään tavalla evankeliumia julista!
Muut motiivit
Evankelioinnissa ja lähetystyössä eivät kaikkien motiivit ole aina puhtaat. Siitä huolimatta Raamattu osoittaa hämmästyttävästi, että itse evankeliumin asian tärkeys voittaa vaikuttimet. Usein haluaisimme kitkeä pois kristillisessä kentässä toimivat ryhmät, jotka mielestämme tekevät työtään arveluttavin metodein. Paavalin mukaan evankeliumi itsessään on puhdas, siksi onkin parempi, että sitä julistetaan tavalla tai toisella. Vajavaisuuksista huolimatta, meidän tulisi olla iloisia, jos edes joku julistaa evankeliumia tässä pimeässä maailmanajassa. ”Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.” (Fil. 1:15-16).
Milloin tulisi evankelioida?
Raamatunjaetta; ”Julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.” (2. Tim. 4:2), on monesti käytetty väärin. Tämä jae ei tarkoita sitä, että Raamatun kuvaama ”sopimaton aika” tarkoittaisi aikaa, jolloin tilanne evankelioinnille olisi mahdollisimman kiusallinen ja epämukava. Monia noloja tilanteita on menneinä aikoina selitetty tällä raamatunjakeella. Kontekstin mukaan ”sopimaton aika ” tarkoittaa kuitenkin aikaa, jolloin tilanne meille itselle ei ole kovin sopiva tai otollinen. Jokaisella on aikoja, jolloin lihallemme olisi paljon mukavampaa rentoutua, kuin lähteä evankelioimaan. Silloin tarvitaan sitoutumista. Lähetystyössä ja evankelioinnissa tarvitaan paljon itsekuria ja uhrautumista. Joskus sen joutuu tekemään myös vapaa-ajan kustannuksella. Raamattu kehottaa meitä pitämään evankeliumin julistuksen prioriteettijärjestyksemme kärkipäässä. Liikkeelle tulisi siis lähteä myös meille sopimattomalla ajalla.
Paavalin kirjeessä korinttilaisille on evankeliumi pähkinänkuoressa. Evankelioivan lähetystyön ydinsanoma on hyvin yksinkertainen. Jos emme tee siitä liian monimutkaista, osaamme kaikki kertoa sen. Se on kiteytettynä: Syntiemme tähden Kristus kuoli, haudattiin ja nousi ylös kuolleista. ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, hänet haudattiin ja hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan.” (1. Kor. 15:1-5).
Lähetystyön motiivit
Lähetystyöhön täytyy olla motiivi, joku voima laittaa meidät liikkeelle. Motiivina ei saisi olla ulkoapäin tuleva painostus. Vaikka seurakunnissa vedotaan voimakkaasti lähetystyöhön antautumisen puolesta, niin kenenkään ei pitäisi lähteä lähetystyöhön toisten ihmisten painostuksesta. Motiivina ei saisi olla myöskään huono omatunto. Se voi myös kasvaa, kun hädänalaisten tai vielä evankelioimattomien kansojen puolesta vedotaan tunteikkaasti.
Paavalia vaati liikkeelle sisäinen tuli, joka hänen rintaansa poltti. Hän ei voinut olla julistamatta evankeliumia. ”Siinä, että julistan evankeliumia, ei ole mitään ylpeilemistä, sillä minun on pakko tehdä sitä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1. Kor. 9:16). Pakkoevankeliointi on ihmisten luoma termi, mutta sisäinen vaatimus meissä tekee kristityistä automaattisesti Kristuksen todistajia. Tämän vuoksi evankelioinnista kieltäytyminen tarkoittaisi myös Kristuksen kieltämistä meissä. Evankelioimis- ja lähetystyötä voidaan tehdä monella eri tavalla. Suurin osa kristityistä evankelioi elämätavallaan, mutta voi meitä, ellemme millään tavalla evankeliumia julista!
Muut motiivit
Evankelioinnissa ja lähetystyössä eivät kaikkien motiivit ole aina puhtaat. Siitä huolimatta Raamattu osoittaa hämmästyttävästi, että itse evankeliumin asian tärkeys voittaa vaikuttimet. Usein haluaisimme kitkeä pois kristillisessä kentässä toimivat ryhmät, jotka mielestämme tekevät työtään arveluttavin metodein. Paavalin mukaan evankeliumi itsessään on puhdas, siksi onkin parempi, että sitä julistetaan tavalla tai toisella. Vajavaisuuksista huolimatta, meidän tulisi olla iloisia, jos edes joku julistaa evankeliumia tässä pimeässä maailmanajassa. ”Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.” (Fil. 1:15-16).
Milloin tulisi evankelioida?
Raamatunjaetta; ”Julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.” (2. Tim. 4:2), on monesti käytetty väärin. Tämä jae ei tarkoita sitä, että Raamatun kuvaama ”sopimaton aika” tarkoittaisi aikaa, jolloin tilanne evankelioinnille olisi mahdollisimman kiusallinen ja epämukava. Monia noloja tilanteita on menneinä aikoina selitetty tällä raamatunjakeella. Kontekstin mukaan ”sopimaton aika ” tarkoittaa kuitenkin aikaa, jolloin tilanne meille itselle ei ole kovin sopiva tai otollinen. Jokaisella on aikoja, jolloin lihallemme olisi paljon mukavampaa rentoutua, kuin lähteä evankelioimaan. Silloin tarvitaan sitoutumista. Lähetystyössä ja evankelioinnissa tarvitaan paljon itsekuria ja uhrautumista. Joskus sen joutuu tekemään myös vapaa-ajan kustannuksella. Raamattu kehottaa meitä pitämään evankeliumin julistuksen prioriteettijärjestyksemme kärkipäässä. Liikkeelle tulisi siis lähteä myös meille sopimattomalla ajalla.
maanantai 3. joulukuuta 2007
POPPIPAPPI VETI SNAPSIT
Poppipappi veti snapsit!
Hesarin Nyt –liitteessä poppipappi Mikko Salmi maistelee väkeviä viinoja papinpaita päällään. Varma tapa herättää keskustelua! Ihmettelin h –Moilasena, mihin poppipappi tällä oikein pyrkii. Asia kirkastui hieman, kun autossa avasin Radio Dein. Ohjelmassa Salmi kertoi, että häntä ottaa pattiin, koska kirkossa ei voi käydä avointa keskustelua alkoholipolitiikasta. No nyt keskustelu varmasti avautuu! Raittiit olivat Salmen mielestä omahurskaita fariseuksia. Kommenteista sai sen käsityksen, että papit juovat viinaa joka tapauksessa salassa kotonaan. Parasta olisi siis olla reilusti ja avoimesti tunnustava kohtuukäyttäjä.
Samassa Hesarissa uutisoitiin näyttävästi, että joka päivä Suomessa kuolee viinankäytön seurauksiin noin kuusi ihmistä. Pieni ristiriita? En ymmärrä, miksi kirkonsisäinen keskustelu pitää synnyttää julkisesti, vai eikö kirkossa todellakaan voi keskustella? Lehdissä revittely voi olla tuhoisaa. Pappi on kuitenkin esimerkki, halusi hän sitä tai ei. Moni saa omantunnon vapauden tehdä samoin, kuin pappi. Heikoimman ehdoilla ei enää mennä.
Salmi on räväyttänyt aikaisemminkin. Seiska -lehden bileissä Salmella oli etuoikeus vihkiä Keskisen salarakkaana tunnettu Marika Fingerroos pyhään avioliittoon ”seurakunnan” läsnäollessa. Fingerroos ratsasti alttarille valkoisella ratsulla ilman alushousuja. Moni pappi olisi varmasti kokenut itsenä suureksi pelleksi tuossa tilanteessa, mutta Salmi veti seremonian pokkana, kuin minkä tahansa toimituksen.
No enivei, Salmen esiintyminen kossulasin kanssa ei mielestäni kovin hyvin sovi yhteen Raamatun sanojen kanssa; (1. Tim. 3:2-3) ”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen…”, Vaikka Salmi hyvin perusteleekin alkoholinkäytön teologisesti, niin kuuma kysymys onkin; sopiiko se papille vai ei?
Sanottakoon vielä, että poppipappi tekee tosi hyvää musaa. Sitä on ilo kuunnella!
Olisi myös kiva haastella Salmen kanssa joskus livenä…
Hesarin Nyt –liitteessä poppipappi Mikko Salmi maistelee väkeviä viinoja papinpaita päällään. Varma tapa herättää keskustelua! Ihmettelin h –Moilasena, mihin poppipappi tällä oikein pyrkii. Asia kirkastui hieman, kun autossa avasin Radio Dein. Ohjelmassa Salmi kertoi, että häntä ottaa pattiin, koska kirkossa ei voi käydä avointa keskustelua alkoholipolitiikasta. No nyt keskustelu varmasti avautuu! Raittiit olivat Salmen mielestä omahurskaita fariseuksia. Kommenteista sai sen käsityksen, että papit juovat viinaa joka tapauksessa salassa kotonaan. Parasta olisi siis olla reilusti ja avoimesti tunnustava kohtuukäyttäjä.
Samassa Hesarissa uutisoitiin näyttävästi, että joka päivä Suomessa kuolee viinankäytön seurauksiin noin kuusi ihmistä. Pieni ristiriita? En ymmärrä, miksi kirkonsisäinen keskustelu pitää synnyttää julkisesti, vai eikö kirkossa todellakaan voi keskustella? Lehdissä revittely voi olla tuhoisaa. Pappi on kuitenkin esimerkki, halusi hän sitä tai ei. Moni saa omantunnon vapauden tehdä samoin, kuin pappi. Heikoimman ehdoilla ei enää mennä.
Salmi on räväyttänyt aikaisemminkin. Seiska -lehden bileissä Salmella oli etuoikeus vihkiä Keskisen salarakkaana tunnettu Marika Fingerroos pyhään avioliittoon ”seurakunnan” läsnäollessa. Fingerroos ratsasti alttarille valkoisella ratsulla ilman alushousuja. Moni pappi olisi varmasti kokenut itsenä suureksi pelleksi tuossa tilanteessa, mutta Salmi veti seremonian pokkana, kuin minkä tahansa toimituksen.
No enivei, Salmen esiintyminen kossulasin kanssa ei mielestäni kovin hyvin sovi yhteen Raamatun sanojen kanssa; (1. Tim. 3:2-3) ”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen…”, Vaikka Salmi hyvin perusteleekin alkoholinkäytön teologisesti, niin kuuma kysymys onkin; sopiiko se papille vai ei?
Sanottakoon vielä, että poppipappi tekee tosi hyvää musaa. Sitä on ilo kuunnella!
Olisi myös kiva haastella Salmen kanssa joskus livenä…
USKO ON ARVOKAS ASIA!
USKO ON ARVOKAS ASIA
Olen kotoisin pohjanmaalta alueelta, jossa puhe uskonasioista oli hyvin luonnollista. Ei ollut mitenkään häpeällistä tunnustaa tulleensa uskoon, sillä olihan melkein puolet paikkakunnan väestä ainakin jonkin sortin uskovaisia. Tulin uskoon 12-vuotiaana poikasena lastenleirillä. Sillä, että ”Jyrki tuli uskoon” ei ollut mitään mainosarvoa ja hyvä niin. Lööpeissä ei hehkuteltu, mutta tulevat vuodet osoittivat, että asialla oli todella merkitystä minulle itselleni. Onneksi olen saanut elää suhteellisen rauhallista uskonelämää ilman ulkopuolisten painostusta. Olen kokenut, että uskoani on aina arvostettu. Olen kokemuksesta sitä mieltä, että usko on paras tunnustaa heti, tai muuten saattaa tulla vaikeuksia. On reilua myös muita kohtaan kertoa vakaumuksensa avoimesti, niin silloin ei tarvitse jälkeenpäinkään pohtia syitä tilannekäyttäytymisiin. En muista kokeneeni vielä varsinaista pilkkaa uskovaisuuteni takia, mutta pitkiä katseita olen kyllä osakseni saanut. Suomessa on helppo elää vakaumuksensa mukaan ja ilmapiiri on suvaitseva.
Usko on arvokas asia ja sitä tulisi käsitellä sen mukaan. Koska myös jokainen ihminen on arvokas, niin uskonasiat pitäisi esittää arvokkaasti ja kunnioittavasti. On tärkeää, että me uskovatkaan emme toiminnallamme loukkaa ketään. Emme aiheuta päämäärämme vastaista reaktiota, jossa ihmiset sulkevat sydämensä kuulemasta evankeliumia. Ei ole juuri mitään hyötyä voittaa hengellinen väittely sillä kustannuksella, että menetämme ihmisen ja sydämet sulkeutuu. Usein meillä on raamatullinen vastaus kaikkiin opillisiin kysymyksiin ja pystymme helposti perustelemaan kantamme. Tätäkin tärkeämpää olisi nähdä itse ihminen ja pystyä vastaamaan hänen senhetkisiin tarpeisiin. Jeesuksen julistus oli tarpeet tyydyttävää ja ihmisen huomioonottavaa toimintaa. Se käy ilmi mm. ruokkimisihmeessä, Kaanaan häissä, jossa viini oli loppunut, sekä lukuisissa paranemisihmeessä ja jopa ristinpuulla, jossa Jeesus huolehti äitinsä Marian tulevaisuudesta.
Jos Jeesus oli valmis tarjoamaan kalaa ja leipää nälkäisille kuulijoilleen, pitäisi myös meidän huomioida ihmiset heidän tarpeissaan, eikä nähdä heitä pelkkinä käännytyskohteina. Joskus evankeliointia kutsutaan kalastamiseksi. Vaikka opetuslapsista tehtiin ihmisten kalastajia, niin tuskin hekään näkivät ihmisiä vain pelkkinä kaloina, ilman ihmisyyden tarpeita. Maslowin pyramidin viisi perustarvetta osoittaa tietä menestyvälle evankelioinnille. Fyysiset tarpeet, turvallisuuden tarve, rakkauden tarve, kunnioituksen tarve ja itsensä toteuttamisen tarve ovat syvällä jokaisessa ihmisessä. Nämä huomioimalla meistä tulee vastustamattomia evankeliumin julistajia.
Emme saavuta ihmisiä, jos emme ole tavallisia ja luonnollisia uskovaisia! Meistä on helppo aistia, jos teeskentelemme tai jos sanomamme rauhan Jumalasta ei ole saanut tehdä työtään meissä itsessämme.
Välitämme Jumalasta sellaisen kuvan, millaisena itse hänet näemme. Jos olemme saaneet häneltä paljon anteeksi, niin on helppo julistaa anteeksiantamuksen evankeliumia!
Olen kotoisin pohjanmaalta alueelta, jossa puhe uskonasioista oli hyvin luonnollista. Ei ollut mitenkään häpeällistä tunnustaa tulleensa uskoon, sillä olihan melkein puolet paikkakunnan väestä ainakin jonkin sortin uskovaisia. Tulin uskoon 12-vuotiaana poikasena lastenleirillä. Sillä, että ”Jyrki tuli uskoon” ei ollut mitään mainosarvoa ja hyvä niin. Lööpeissä ei hehkuteltu, mutta tulevat vuodet osoittivat, että asialla oli todella merkitystä minulle itselleni. Onneksi olen saanut elää suhteellisen rauhallista uskonelämää ilman ulkopuolisten painostusta. Olen kokenut, että uskoani on aina arvostettu. Olen kokemuksesta sitä mieltä, että usko on paras tunnustaa heti, tai muuten saattaa tulla vaikeuksia. On reilua myös muita kohtaan kertoa vakaumuksensa avoimesti, niin silloin ei tarvitse jälkeenpäinkään pohtia syitä tilannekäyttäytymisiin. En muista kokeneeni vielä varsinaista pilkkaa uskovaisuuteni takia, mutta pitkiä katseita olen kyllä osakseni saanut. Suomessa on helppo elää vakaumuksensa mukaan ja ilmapiiri on suvaitseva.
Usko on arvokas asia ja sitä tulisi käsitellä sen mukaan. Koska myös jokainen ihminen on arvokas, niin uskonasiat pitäisi esittää arvokkaasti ja kunnioittavasti. On tärkeää, että me uskovatkaan emme toiminnallamme loukkaa ketään. Emme aiheuta päämäärämme vastaista reaktiota, jossa ihmiset sulkevat sydämensä kuulemasta evankeliumia. Ei ole juuri mitään hyötyä voittaa hengellinen väittely sillä kustannuksella, että menetämme ihmisen ja sydämet sulkeutuu. Usein meillä on raamatullinen vastaus kaikkiin opillisiin kysymyksiin ja pystymme helposti perustelemaan kantamme. Tätäkin tärkeämpää olisi nähdä itse ihminen ja pystyä vastaamaan hänen senhetkisiin tarpeisiin. Jeesuksen julistus oli tarpeet tyydyttävää ja ihmisen huomioonottavaa toimintaa. Se käy ilmi mm. ruokkimisihmeessä, Kaanaan häissä, jossa viini oli loppunut, sekä lukuisissa paranemisihmeessä ja jopa ristinpuulla, jossa Jeesus huolehti äitinsä Marian tulevaisuudesta.
Jos Jeesus oli valmis tarjoamaan kalaa ja leipää nälkäisille kuulijoilleen, pitäisi myös meidän huomioida ihmiset heidän tarpeissaan, eikä nähdä heitä pelkkinä käännytyskohteina. Joskus evankeliointia kutsutaan kalastamiseksi. Vaikka opetuslapsista tehtiin ihmisten kalastajia, niin tuskin hekään näkivät ihmisiä vain pelkkinä kaloina, ilman ihmisyyden tarpeita. Maslowin pyramidin viisi perustarvetta osoittaa tietä menestyvälle evankelioinnille. Fyysiset tarpeet, turvallisuuden tarve, rakkauden tarve, kunnioituksen tarve ja itsensä toteuttamisen tarve ovat syvällä jokaisessa ihmisessä. Nämä huomioimalla meistä tulee vastustamattomia evankeliumin julistajia.
Emme saavuta ihmisiä, jos emme ole tavallisia ja luonnollisia uskovaisia! Meistä on helppo aistia, jos teeskentelemme tai jos sanomamme rauhan Jumalasta ei ole saanut tehdä työtään meissä itsessämme.
Välitämme Jumalasta sellaisen kuvan, millaisena itse hänet näemme. Jos olemme saaneet häneltä paljon anteeksi, niin on helppo julistaa anteeksiantamuksen evankeliumia!
VAPAAEHTOISUUS VOIMAVARAKSI
Vapaaehtoisuus voimavaraksi!
Vapaaehtoistoiminta on seurakunnan toiminnan peruspilari ja tärkein voimavara. Ellei tätä voimavaraa pystytä hyödyntämään, niin seurakunnan toiminta lamaantuu.
Vapaaehtoistoiminnan periaatteena on, että kaikki siihen osallistuvat tekevät työtä vapaaehtoisesti, omasta halustaan. Toinen tärkeä periaate on palkattomuus. Vapaaehtoisille ei makseta palkkaa eikä palkkiota, vaikka toiminnasta aiheutuneita suoria kuluja voidaankin korvata. Vapaaehtoistoiminta ei korvaa ammattilaisten työtä vaan toimii sen rinnalla. Se on toimintaa, josta kaikki osapuolet saavat iloa. Vapaaehtoisapua annetaan tavallisien ihmisen tiedoin ja taidoin, se riittää. Seurakuntakontekstissa myös vapaaehtoinen on vaitiolovelvollinen ja hänen tulee toimia rehellisesti. Vapaaehtoisia tulee koko ajan rohkaista hankkimaan tarvitsemaansa tietotaitoa ja kehittämään sitä. On luotava sellainen ilmapiiri, joka kannustaa, motivoi ja sitouttaa kaikkia ponnistelemaan kohti yhteistä visiota.
Huono johtaminen ajaa ihmiset pois toiminnasta. Tästä syystä myös vapaaehtoisten johtamiseen on kiinnitettävä vähintäänkin yhtä paljon huomiota, kuin henkilöstön johtamiseen. Vapaaehtoistoiminta on vuosikymmenten aikana tullut henkisesti yhä raskaammaksi. Siksi satsaus virkistykseen ja koulutukseen voisi myös olla paikallaan. Palkitseminen on nousemassa entistä enemmän pöydälle myös seurakunnan vapaaehtoistyössä. On syytä muistaa vapaaehtoistoiminnan perusperiaatteet, mutta samalla pohtia, kuinka motivaatio toimintaan pysyisi korkealla.
Loppuun palamiset ovat arkipäivää myös vapaaehtoistoiminnassa, siksi resurssin ylläpitämiseksi olisi löydettävä tasapainottava ratkaisu. Se voisi olla siinä, että edelleenkään vapaaehtoistoiminnasta ei maksettaisi palkkaa, mutta siitä jaettaisiin tunnustusta ja selkeää arvostusta. Palkitseminen voisi olla satsaamista vapaaehtoisten koulutukseen ja virkistymiseen esim. juhla- ja kiitoshetkien järjestämisen muodossa.
Vapaaehtoistoiminta on seurakunnan toiminnan peruspilari ja tärkein voimavara. Ellei tätä voimavaraa pystytä hyödyntämään, niin seurakunnan toiminta lamaantuu.
Vapaaehtoistoiminnan periaatteena on, että kaikki siihen osallistuvat tekevät työtä vapaaehtoisesti, omasta halustaan. Toinen tärkeä periaate on palkattomuus. Vapaaehtoisille ei makseta palkkaa eikä palkkiota, vaikka toiminnasta aiheutuneita suoria kuluja voidaankin korvata. Vapaaehtoistoiminta ei korvaa ammattilaisten työtä vaan toimii sen rinnalla. Se on toimintaa, josta kaikki osapuolet saavat iloa. Vapaaehtoisapua annetaan tavallisien ihmisen tiedoin ja taidoin, se riittää. Seurakuntakontekstissa myös vapaaehtoinen on vaitiolovelvollinen ja hänen tulee toimia rehellisesti. Vapaaehtoisia tulee koko ajan rohkaista hankkimaan tarvitsemaansa tietotaitoa ja kehittämään sitä. On luotava sellainen ilmapiiri, joka kannustaa, motivoi ja sitouttaa kaikkia ponnistelemaan kohti yhteistä visiota.
Huono johtaminen ajaa ihmiset pois toiminnasta. Tästä syystä myös vapaaehtoisten johtamiseen on kiinnitettävä vähintäänkin yhtä paljon huomiota, kuin henkilöstön johtamiseen. Vapaaehtoistoiminta on vuosikymmenten aikana tullut henkisesti yhä raskaammaksi. Siksi satsaus virkistykseen ja koulutukseen voisi myös olla paikallaan. Palkitseminen on nousemassa entistä enemmän pöydälle myös seurakunnan vapaaehtoistyössä. On syytä muistaa vapaaehtoistoiminnan perusperiaatteet, mutta samalla pohtia, kuinka motivaatio toimintaan pysyisi korkealla.
Loppuun palamiset ovat arkipäivää myös vapaaehtoistoiminnassa, siksi resurssin ylläpitämiseksi olisi löydettävä tasapainottava ratkaisu. Se voisi olla siinä, että edelleenkään vapaaehtoistoiminnasta ei maksettaisi palkkaa, mutta siitä jaettaisiin tunnustusta ja selkeää arvostusta. Palkitseminen voisi olla satsaamista vapaaehtoisten koulutukseen ja virkistymiseen esim. juhla- ja kiitoshetkien järjestämisen muodossa.
JOKAINEN ON LAHJAKAS
Jokainen on lahjakas!
Olemme syntymässämme saaneet paljon lahjoja ja luovuutta, joita tulemme käyttämään jonkin asian puolesta. Joillekin se on ura, urheilu, harrastus, maine tai vauraus. Palvellessamme Jumalaa ja elämämme tarkoitusta, luovuutemme tulisi suuntautua sen mukaan.
Ennen kuin Jumala loi meidät, hän halusi antaa meille tiettyjä lahjoja, joilla me voisimme palvella Jumalaa ja lähimmäistämme. Meidän olisi ymmärrettävä, että käyttäessämme lahjojamme, tuotamme samalla kunniaa Jumalalle. Vaikka voimme kehittyä lahjoissamme ja luovuudessamme, emme kuitenkaan voi ansaita niitä. Ne ovat ilmentymiä Jumalan armosta. Lahjojen moninaisuus on ihme! Yhtään täsmälleen samaa lahjaa ei ole jaettu kaikille ihmisille. Jumala on suunnitellut näin, että tarvitsisimme toinen toistamme. Luovuutta ei ole hyvä käyttää yksin. Kun käytämme lahjojamme yhdessä, se on kaikille siunaus.
Olisi tärkeää, että löytäisimme itsellemme ja lahjoillemme sopivan palvelustehtävän myös seurakunnassa. Kun saamme tehdä sellaista, joka on meille mieluista, niin kenenkään ei tarvitse motivoida tai haastaa meitä tekemään jotakin, vaan teemme sen silkasta ilosta. Silloin emme tarvitse edes palkkiota, päähän taputusta tai erillistä huomiota, koska palvelemme mielellämme. Eräs tavallisimmista ihmisten esittämistä verukkeista olla palvelematta on väite, ettei heillä ole siihen kykyjä. Meillä kaikilla on lukemattomia tunnistamattomia ja käyttämättömiä kykyjä, jotka ovat uinumassa sisällämme. Elävän seurakunnan velvollisuuksiin kuuluu tunnistaa taitomme ja vapauttaa ne Jumalan palvelukseen. Jokainen voi loistaa eritystaidoillaan Jumalan kunniaa ja olla merkityksellinen. Astu siis esiin lahjoinesi
Olemme syntymässämme saaneet paljon lahjoja ja luovuutta, joita tulemme käyttämään jonkin asian puolesta. Joillekin se on ura, urheilu, harrastus, maine tai vauraus. Palvellessamme Jumalaa ja elämämme tarkoitusta, luovuutemme tulisi suuntautua sen mukaan.
Ennen kuin Jumala loi meidät, hän halusi antaa meille tiettyjä lahjoja, joilla me voisimme palvella Jumalaa ja lähimmäistämme. Meidän olisi ymmärrettävä, että käyttäessämme lahjojamme, tuotamme samalla kunniaa Jumalalle. Vaikka voimme kehittyä lahjoissamme ja luovuudessamme, emme kuitenkaan voi ansaita niitä. Ne ovat ilmentymiä Jumalan armosta. Lahjojen moninaisuus on ihme! Yhtään täsmälleen samaa lahjaa ei ole jaettu kaikille ihmisille. Jumala on suunnitellut näin, että tarvitsisimme toinen toistamme. Luovuutta ei ole hyvä käyttää yksin. Kun käytämme lahjojamme yhdessä, se on kaikille siunaus.
Olisi tärkeää, että löytäisimme itsellemme ja lahjoillemme sopivan palvelustehtävän myös seurakunnassa. Kun saamme tehdä sellaista, joka on meille mieluista, niin kenenkään ei tarvitse motivoida tai haastaa meitä tekemään jotakin, vaan teemme sen silkasta ilosta. Silloin emme tarvitse edes palkkiota, päähän taputusta tai erillistä huomiota, koska palvelemme mielellämme. Eräs tavallisimmista ihmisten esittämistä verukkeista olla palvelematta on väite, ettei heillä ole siihen kykyjä. Meillä kaikilla on lukemattomia tunnistamattomia ja käyttämättömiä kykyjä, jotka ovat uinumassa sisällämme. Elävän seurakunnan velvollisuuksiin kuuluu tunnistaa taitomme ja vapauttaa ne Jumalan palvelukseen. Jokainen voi loistaa eritystaidoillaan Jumalan kunniaa ja olla merkityksellinen. Astu siis esiin lahjoinesi
Saalem tekee mittavaa lähetystyötä
Saalem tekee mittavaa lähetystyötä
Saalem –seurakunnan lähetystyöllä on pitkät perinteet. Saalemin lähetyssaarnaajat ovat olleet uraauurtavia pioneereja monilla kentillä. Jopa maailmanlaajuisen mission kannalta heidän työpanoksensa on ollut merkittävä.
Jumalan miehiä ja naisia
Esimerkkeinä voisi mainita jo vuonna 1929 Toimi Yrjölän, jonka seurakuntamme lähetti alun perin Kiinaan tekemään lähetystyötä. Hänen vaikutusalueensa ulottui myöhemmin myös Sri Lankalle ja Indonesiaan. Indonesian työn voidaan katsoa jatkuneen jo kolmanteen polveen, kun Emmanuel ja Mirja Yrjölä ovat palvelleet vuosikymmenet Indonesiassa ja myöhemmin myös Mika ja Rommy Yrjölä. Saalemin pioneereja Afrikassa ovat olleet mm. Sylvi Mömmö ja Tyyne Vatanen. Tapani ja Lea Kärnä puolestaan toimivat jo varhaisessa vaiheessa Kiinassa, Taiwanilla ja pitkän työkauden Japanissa. Espanjankielistä maailmaa ovat puolestaan valloittaneet Pentti ja Riitta Manninen Uruguayissa ja Espanjassa. Kenian ja Ugandan merkittävinä pioneereina on mainittava Åke ja Pirkko Söderlund. Heidänkin Afrikalle antama lähetysuhri kantaa hedelmää aina kolmanteen polveen saakka, kun Pertti ja Heidi Söderlund perheineen tekevät tahoillaan lähetystyötä Ugandassa ja Tansaniassa. Thaimaan pioneereja ovat mm. Raul ja Lilja Laine, sekä Reino Vatanen. Aasiasta puhuttaessa ei voi olla unohtamatta Valter Eerolaa, joka teki työtä mm. Burmassa ja Filippiineillä. Monet Saalemilaiset naislähetit mm. Anna Ekroos, Sisko ja Mandi Nykänen, Anna-Liisa Antturi, Anna-Liisa Airaksinen, Mirjam Rantanen, Katri Sairanen, Raija Lepczynski, Eeva-Liisa Nikkilä, Vuokko Kuikka, Sari Isohanni ja Irja Immonen ovat uhranneet lähes koko elämänsä lähetystyön hyväksi saaden aikaan runsasta satoa taivaan valtakuntaan. Entisaikaan matkat lähetyskentille taittuivat pääsääntöisesti laivoilla ja kestivät jopa viikkoja.
Monin eri tavoin
Merten saaret ja lähetyslaivat ovat myös oma erityispiirre Saalemin tekemässä lähetystyössä. Ebeneserin lisäksi Kari ja Sirkka Immonen ovat luotsanneet Kaksi Kalaa –nimistä lähetyslaivaa ja organisoineet tyynen meren saarilla tehtävää lähetystyötä. Myös lähetyslentotyössä Saalemilaiset lähetyslentäjät ovat olleet aktiivisesti mukana. Reijo Antero Valtonen ja Hannu Nikunen olivat ensimmäisiä suomalaisia lähetyslentäjiä ja edelleenkin samaisessa työssä palvelevat Saalemin lähetit Aaro ja Outi Alanne.
Kehitysapua ja kirpputoreja
Saalemilaisten työpanos maailmanlaajuisessa kehitysaputyössä on niin ikään ollut merkittävä. Seurakuntamme jäsenet Veikko Klemetti ja Kalevi Helimäki olivat vaikuttamassa Lähetyksen Kehityksen LKA:n syntyyn. Sen johdossa ja työtekijöinä ovat myöhemmin palvelleet monet Saalem seurakunnan jäsenet mm. Seppo Honkanen, Anneli Karras ja Pauli Rantanen. Lukemattomia eri avustuskuormia katastrofialueille lääkkeiden ym. avustusten muodossa on ollut organisoimassa Vilho Kivikangas. Saalemin ja Fidan yhteiset kirpputorit ovat paikkoja, joissa lukuiset Saalemilaiset ovat palvelleet työssä kokoaikaisesti ja vapaaehtoisesti.
Nykyisyys
Jumalan siunaus Saalemin lähetystyössä ei ole ylpeilyn aihe, vaan armon ilmentymä. Jumala on selkeästi siunannut seurakuntaamme lukuisilla lähetystyölle antautuneilla ihmisillä. Nykyisin seurakunnallamme on etuoikeus tukea yli kahtakymmentä lähettiä kymmenessä eri maassa. Jotkut läheteistämme ovat palvelleet kentällään jo kymmeniä vuosia, mutta monta uutta lähtijää on myös saatu lähettää. Uutena ja merkittävänä toimena on kuvaan astunut ns. teltantekijätyö. Teltantekijätyö tarkoittaa lähetystyötä, joka tehdään oman ammatin kautta. Nykyisessä globaalissa maailmassa monien alojen ammattilaisia tarvitaan erilaisiin kansainvälisiin tehtäviin. Koska lähetyssaarnaajaviisumin saaminen suljettuihin maihin on yhä vaikeampaa, satsaus teltantekijätyöhön on yhä enemmän ajankohtaista. Saalemista on jo nyt lähetetty muutamia teltantekijälähettejä, mutta uskon tämän työmuodon vahvistuvan merkittävästi lähivuosina. Lähettävänä seurakuntana haluamme kohdella teltantekijälähettejä samanarvoisesti, kuin muitakin lähettejä. He ansaitsevat ja tarvitsevat kaiken mahdollisen hengellisen ja henkisen huollon, jonka seurakuntana voimme heille tarjota.
tiistai 13. marraskuuta 2007
Tragedian tulisi yhdistää myös kirkkoja
Tragedian tulisi yhdistää myös kirkkoja
On suorastaan absurdia, kuinka kirkot käyttävät voimavaransa mainoskampanjoihin tavoittaakseen kirkosta etääntyviä ihmisiä. Viimeistään nyt olisi aika huomata, mikä on kirkkojen todellinen ja yhteinen tehtävä. Kirkot eivät tarvitse mainostoimistojen apua tehdäkseen itseään tunnetuksi apua tarvitseville ihmisille. Jos kirkot olisivat läsnä arkipäivässä, se riittäisi. Seurakuntien tulisi olla luonnollinen osa ihmisten elämää, ei vain kirkollisia toimituksia varten.
Seurakunnat ovat etääntyneet ihmisen tuskaista arkipäivästä. Kristillisen sanoman ydinhän on siinä, että Jumala itse jätti taivaan ja tuli ihmisten arkeen ja suruun. Vain eläminen ihmisen rinnalla voi vakuuttaa sanoman todenperäisyydestä. Eihän seuraajien tehtävä ole muuttunut? Kirkkohistoria on täynnä varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka johtajat ovat askarrelleet toisarvoisten kysymysten kanssa juuri silloin, kun selkeää valoa olisi tarvittu. Onko mitään opittu? Nyt kun monella on paha olla, tarvittaisiin kirkkojen ja seurakuntien sydäntä. On aika unohtaa toisarvoiset pyrkimykset ja keskittyä ihmisen hätään. Olisiko parempaa mainosta, kuin että kristityt yhdessä unohtaisivat kehälliset asiansa ja tulisivat ihmisten keskelle? Kirkoilla on paljon annettavaa. Sen sanoma ja sanoman todeksi elävät ihmiset voisivat muuttaa maamme ilmapiirin ja antaa ihmisille uskon elämään. Pimeys voisi muuttua valkeudeksi, masennus iloksi ja epätoivo toivoksi.
Herätkää kirkot, yhdistäkää voimanne ja tehkää tästä maasta onnellisten ihmisten maa!
On suorastaan absurdia, kuinka kirkot käyttävät voimavaransa mainoskampanjoihin tavoittaakseen kirkosta etääntyviä ihmisiä. Viimeistään nyt olisi aika huomata, mikä on kirkkojen todellinen ja yhteinen tehtävä. Kirkot eivät tarvitse mainostoimistojen apua tehdäkseen itseään tunnetuksi apua tarvitseville ihmisille. Jos kirkot olisivat läsnä arkipäivässä, se riittäisi. Seurakuntien tulisi olla luonnollinen osa ihmisten elämää, ei vain kirkollisia toimituksia varten.
Seurakunnat ovat etääntyneet ihmisen tuskaista arkipäivästä. Kristillisen sanoman ydinhän on siinä, että Jumala itse jätti taivaan ja tuli ihmisten arkeen ja suruun. Vain eläminen ihmisen rinnalla voi vakuuttaa sanoman todenperäisyydestä. Eihän seuraajien tehtävä ole muuttunut? Kirkkohistoria on täynnä varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka johtajat ovat askarrelleet toisarvoisten kysymysten kanssa juuri silloin, kun selkeää valoa olisi tarvittu. Onko mitään opittu? Nyt kun monella on paha olla, tarvittaisiin kirkkojen ja seurakuntien sydäntä. On aika unohtaa toisarvoiset pyrkimykset ja keskittyä ihmisen hätään. Olisiko parempaa mainosta, kuin että kristityt yhdessä unohtaisivat kehälliset asiansa ja tulisivat ihmisten keskelle? Kirkoilla on paljon annettavaa. Sen sanoma ja sanoman todeksi elävät ihmiset voisivat muuttaa maamme ilmapiirin ja antaa ihmisille uskon elämään. Pimeys voisi muuttua valkeudeksi, masennus iloksi ja epätoivo toivoksi.
Herätkää kirkot, yhdistäkää voimanne ja tehkää tästä maasta onnellisten ihmisten maa!
lauantai 3. marraskuuta 2007
KRISTITTY JA SEKSI
KRISTITTY JA SEKSI
Mahdoton yhtälö? No ei sentään. Sitä paitsi se voi toimia parhaiten juuri kristityillä. Seksi kun ei ole pelkkää lihan läiskyntää, vaan se on tunteiden kommunikointia kaikkein intiimimmässä olomuodossaan. Seksi on siis fyysistä ja henkistä läheisyyttä. Siksi avioliitossa harjoitettavaan seksiin ei liity syyllisyyttä, vaan siitä voi nauttia täysin siemauksin.
Seksistä puhuminen ei ole helppoa
Seksistä kirjoittaminen vakaille kristityille ei ole helppoa. Perinteisesti on lähdetty liikkeelle näkökulmasta; mitä uskovan ei saisi tehdä! Ei ole helppoa kirjoittaa toisestakaan näkökulmasta. Käytännön vinkkejä on vaikea antaa punastelematta, koska seksistä puhuminen ei juurikaan kuulu kristittyjen pöytäpuheisiin. On totuttu siihen, että ”kyllä luonto hoitaa.” Ja kyllähän se hoitaakin. Usein juuri aika ja kokemus ovat niitä, jotka opettavat uskovia aviopuolisoita löytämään nautinnollisen ja molempia osapuolia tyydyttävän seksielämän.
Kaksi niin erilaista
Vaikeudet syntyvät usein siitä, että molemmat osapuolet tuovat suhteeseen mukanaan oman rikkinäisyytensä. Tämän ajan rikkinäisessä maailmassa on paljon rikkinäisiä ihmisiä. Siksi avioliittoon saattaa tulla kaksi täysin erilaista ihmistä. Toinen saattaa olla ns. uskovan kodin lapsi ja toinen kaiken kokenut maailmankiertäjä. Lisäksi on paljon itsetunnollisia ongelmia ja jopa itseinhoa. Usein onkin vaikeaa rakastaa toista ehdoitta, ellei ensin pysty rakastamaan itseään. Onnellinen seksielämä rakentuukin siis hyvin monista palasista. Tasapainottomuus ei ole harvinaista kristittyjenkään keskuudessa, mutta aikaa parantumiselle toki on.
Uusi lehti kääntyy
Hyvä uutinen kaikille kristityille on, että saamme Jeesuksessa kääntää uuden puhtaan sivun elämämme kaikilla osa-alueilla, myös seksuaalisuudessa. Seksuaalisuuden alueilla koetut virheet saattavat aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Ahdistusta lisää usein se, että olemme asian kanssa useimmiten aivan yksin. Pelkästään avautuminen näistä asioista aiheuttaa monelle häpeää. Harva rohkenee puhua ongelmistaan sielunhoitajalle. Pelkäämme myöntää miten pitkälle olemme menneet, sillä silloin meitä voitaisiin pitää perversseinä. Emme uskalla ajatella, että henkilö, jolle pelkäämme mennä puhumaan, on saattanut itsekin käydä läpi samanlaisia ongelmia ja voisi suhtautua meihin hyvinkin ymmärtäväisesti. Tuntuu siltä, kuin juuri minä olisin aivan yksin tämän ongelman kanssa.
On ihan hyvä, että joskus joudumme kokemaan syyllisyyttä ja häpeää. Jos olemme tehneet väärin, meidän on syytäkin hävetä tekojamme. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja olemaan yhteydessä Jumalaan. Meidän tulisi pyrkiä Kristuksen kaltaisuuteen. Se on ihanteemme ja päämäärämme. Kukaan meistä ei kuitenkaan onnistu tässä. Onnistumme ainoastaan sotkemaan elämämme. Jumala on kuitenkin kehottanut meitä tulemaan pyhiksi, kuten hän itse on pyhä. Pyhäksi tuleminen ei tarkoita säkkiin ja tuhkaan pukeutumista, vaan se tarkoittaa Jeesuksen veren suojiin juoksua. Katumus ja häpeä toimivat oikeana kannustimena puhtauteen. Pahan olon pitäisi usuttaa meitä muuttamaan toimintaamme.
Ristipaineessa
Uskova elää kuitenkin teorian ja käytännön ristipaineessa. Maailman ihmiset voivat rellestää kaikessa rauhassa tuntematta mitään syyllisyyttä, mutta uskova kokee syyllisyyttä jo pelkistä likaisista ajatuksista. Yritämme lukea raamattua ja sanat pomppaavat silmillemme muistuttaen meitä syyllisyydestämme. Istumme kirkossa mieli maassa, vaikka onnistummekin hämäämään toiset leveällä hymyllämme. Rukoilemisesta ei tule mitään. Aivan kuin joku olisi rakentanut korkean muurin meidän ja Jumalan välille. Jos yritämme selvitä syyllisyydestämme unohtamalla, päädymme elämään hajottavaa kaksoiselämää. On pelottavaa, miten monet nuoret luopuvat uskostaan tyttö- tai poikaystävänsä tähden. Ristiriita kahden elämän välillä kasvaa liian suureksi. Suhteemme Jumalaan on kuitenkin tärkeämpi kuin mikään ihmissuhde.
Suurista vuorista huolimatta, seksuaaliset ongelmat ovat vain yksi niistä lukuisista tavoista, joilla saatamme rikkoa Jumalan käskyjä vastaan. Siksi uuden alku on aina mahdollinen ja menneisyyden voi rauhassa uskoa Jeesuksen sovitettavaksi.
Avioliitossako täydellistä?
Helpottavaa on tietää sekin, että edes avioliitossa seksin ei tarvitse olla täydellistä ja taivaallista. Tutustuminen toinen toisiimme ja erotiikan opettelu vaatii valtavasti vaivannäköä ja sitoutumista. Monet luulevat avioliiton olevan jatkuvaa hääyötä ja romantiikkaa. Sitä se ei ole. Onni ei synny siitä, että ollaan naimisissa; se syntyy siitä, että nähdään vaivaa suhteen lujittamiseen. Molempien puolisoiden täytyy sitoutua tekemään töitä avioliiton onnistumisen eteen. Harras ja hyvä työ palkitaan parisuhteessa. Ajan mittaan avioparit oppivat myös löytämään molempia tyydyttävän seksielämän. Kun seksin paine haluaa jatkuvasti tyydytystä, avioparit oppivat enemmänkin antamaan ja tekemään puolisonsa onnelliseksi.
Sinkkunako parempi?
Jotkut ajautuvat avioliittoon vain siksi, että se tuntuu olevan seuraava looginen vaihe seurustelussa. Ja kuka enää haluaisi jäädä yksin varsinkin, kun ikä alkaa painaa? Seurakunnatkin voivat joskus olla niin perhekeskeisiä, että yksinäiset ihmiset jäävät niiden toiminnassa huomioimatta. Sinkkuja katsotaan usein alaspäin ja kohdellaan ikään kuin toisen luokan kansalaisina. Jopa heidän seksuaaliseen suuntautuneisuuteensa saatetaan suhtautua epäluuloisesti. Naimattomuuden armolahjasta vitsaillaan taitamattomasti. Totuus on kuitenkin se, että sitä lahjaa ei halua kukaan! Mutta ei avioliittoon kannata mennä vain, kun joku sattuu kosimaan. Asiaa kannattaa sittenkin harkita tarkasti! Avioliitossa ja yksin elämisessä on kummassakin etunsa ja haittansa. Monesti sinkkuja kuitenkin säälitään. Ajatellaan, että heidän elämänsä on yksinäistä ja ikävää. Ei kai Paavalinkaan elämä ollut mitään yksitoikkoista ja ikävää toisen luokan elämää? Naimattomuus mahdollisti kaikki hänen evankeliumin tähden tekemänsä uroteot. Avioliittoon mennessämme meidän täytyy ennen muuta ratkaista, onko se meille paras ja sopivin vaihtoehto. Emme voi ajatella, että naimisiin ”kuuluu” mennä (edes seksin takia) ja summata koko suurta päätöstä kysymykseen ”kenen kanssa?”.
Jyrki Palmi
Lähde: Steve Ayers, Sex & Sensibility
Mahdoton yhtälö? No ei sentään. Sitä paitsi se voi toimia parhaiten juuri kristityillä. Seksi kun ei ole pelkkää lihan läiskyntää, vaan se on tunteiden kommunikointia kaikkein intiimimmässä olomuodossaan. Seksi on siis fyysistä ja henkistä läheisyyttä. Siksi avioliitossa harjoitettavaan seksiin ei liity syyllisyyttä, vaan siitä voi nauttia täysin siemauksin.
Seksistä puhuminen ei ole helppoa
Seksistä kirjoittaminen vakaille kristityille ei ole helppoa. Perinteisesti on lähdetty liikkeelle näkökulmasta; mitä uskovan ei saisi tehdä! Ei ole helppoa kirjoittaa toisestakaan näkökulmasta. Käytännön vinkkejä on vaikea antaa punastelematta, koska seksistä puhuminen ei juurikaan kuulu kristittyjen pöytäpuheisiin. On totuttu siihen, että ”kyllä luonto hoitaa.” Ja kyllähän se hoitaakin. Usein juuri aika ja kokemus ovat niitä, jotka opettavat uskovia aviopuolisoita löytämään nautinnollisen ja molempia osapuolia tyydyttävän seksielämän.
Kaksi niin erilaista
Vaikeudet syntyvät usein siitä, että molemmat osapuolet tuovat suhteeseen mukanaan oman rikkinäisyytensä. Tämän ajan rikkinäisessä maailmassa on paljon rikkinäisiä ihmisiä. Siksi avioliittoon saattaa tulla kaksi täysin erilaista ihmistä. Toinen saattaa olla ns. uskovan kodin lapsi ja toinen kaiken kokenut maailmankiertäjä. Lisäksi on paljon itsetunnollisia ongelmia ja jopa itseinhoa. Usein onkin vaikeaa rakastaa toista ehdoitta, ellei ensin pysty rakastamaan itseään. Onnellinen seksielämä rakentuukin siis hyvin monista palasista. Tasapainottomuus ei ole harvinaista kristittyjenkään keskuudessa, mutta aikaa parantumiselle toki on.
Uusi lehti kääntyy
Hyvä uutinen kaikille kristityille on, että saamme Jeesuksessa kääntää uuden puhtaan sivun elämämme kaikilla osa-alueilla, myös seksuaalisuudessa. Seksuaalisuuden alueilla koetut virheet saattavat aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Ahdistusta lisää usein se, että olemme asian kanssa useimmiten aivan yksin. Pelkästään avautuminen näistä asioista aiheuttaa monelle häpeää. Harva rohkenee puhua ongelmistaan sielunhoitajalle. Pelkäämme myöntää miten pitkälle olemme menneet, sillä silloin meitä voitaisiin pitää perversseinä. Emme uskalla ajatella, että henkilö, jolle pelkäämme mennä puhumaan, on saattanut itsekin käydä läpi samanlaisia ongelmia ja voisi suhtautua meihin hyvinkin ymmärtäväisesti. Tuntuu siltä, kuin juuri minä olisin aivan yksin tämän ongelman kanssa.
On ihan hyvä, että joskus joudumme kokemaan syyllisyyttä ja häpeää. Jos olemme tehneet väärin, meidän on syytäkin hävetä tekojamme. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja olemaan yhteydessä Jumalaan. Meidän tulisi pyrkiä Kristuksen kaltaisuuteen. Se on ihanteemme ja päämäärämme. Kukaan meistä ei kuitenkaan onnistu tässä. Onnistumme ainoastaan sotkemaan elämämme. Jumala on kuitenkin kehottanut meitä tulemaan pyhiksi, kuten hän itse on pyhä. Pyhäksi tuleminen ei tarkoita säkkiin ja tuhkaan pukeutumista, vaan se tarkoittaa Jeesuksen veren suojiin juoksua. Katumus ja häpeä toimivat oikeana kannustimena puhtauteen. Pahan olon pitäisi usuttaa meitä muuttamaan toimintaamme.
Ristipaineessa
Uskova elää kuitenkin teorian ja käytännön ristipaineessa. Maailman ihmiset voivat rellestää kaikessa rauhassa tuntematta mitään syyllisyyttä, mutta uskova kokee syyllisyyttä jo pelkistä likaisista ajatuksista. Yritämme lukea raamattua ja sanat pomppaavat silmillemme muistuttaen meitä syyllisyydestämme. Istumme kirkossa mieli maassa, vaikka onnistummekin hämäämään toiset leveällä hymyllämme. Rukoilemisesta ei tule mitään. Aivan kuin joku olisi rakentanut korkean muurin meidän ja Jumalan välille. Jos yritämme selvitä syyllisyydestämme unohtamalla, päädymme elämään hajottavaa kaksoiselämää. On pelottavaa, miten monet nuoret luopuvat uskostaan tyttö- tai poikaystävänsä tähden. Ristiriita kahden elämän välillä kasvaa liian suureksi. Suhteemme Jumalaan on kuitenkin tärkeämpi kuin mikään ihmissuhde.
Suurista vuorista huolimatta, seksuaaliset ongelmat ovat vain yksi niistä lukuisista tavoista, joilla saatamme rikkoa Jumalan käskyjä vastaan. Siksi uuden alku on aina mahdollinen ja menneisyyden voi rauhassa uskoa Jeesuksen sovitettavaksi.
Avioliitossako täydellistä?
Helpottavaa on tietää sekin, että edes avioliitossa seksin ei tarvitse olla täydellistä ja taivaallista. Tutustuminen toinen toisiimme ja erotiikan opettelu vaatii valtavasti vaivannäköä ja sitoutumista. Monet luulevat avioliiton olevan jatkuvaa hääyötä ja romantiikkaa. Sitä se ei ole. Onni ei synny siitä, että ollaan naimisissa; se syntyy siitä, että nähdään vaivaa suhteen lujittamiseen. Molempien puolisoiden täytyy sitoutua tekemään töitä avioliiton onnistumisen eteen. Harras ja hyvä työ palkitaan parisuhteessa. Ajan mittaan avioparit oppivat myös löytämään molempia tyydyttävän seksielämän. Kun seksin paine haluaa jatkuvasti tyydytystä, avioparit oppivat enemmänkin antamaan ja tekemään puolisonsa onnelliseksi.
Sinkkunako parempi?
Jotkut ajautuvat avioliittoon vain siksi, että se tuntuu olevan seuraava looginen vaihe seurustelussa. Ja kuka enää haluaisi jäädä yksin varsinkin, kun ikä alkaa painaa? Seurakunnatkin voivat joskus olla niin perhekeskeisiä, että yksinäiset ihmiset jäävät niiden toiminnassa huomioimatta. Sinkkuja katsotaan usein alaspäin ja kohdellaan ikään kuin toisen luokan kansalaisina. Jopa heidän seksuaaliseen suuntautuneisuuteensa saatetaan suhtautua epäluuloisesti. Naimattomuuden armolahjasta vitsaillaan taitamattomasti. Totuus on kuitenkin se, että sitä lahjaa ei halua kukaan! Mutta ei avioliittoon kannata mennä vain, kun joku sattuu kosimaan. Asiaa kannattaa sittenkin harkita tarkasti! Avioliitossa ja yksin elämisessä on kummassakin etunsa ja haittansa. Monesti sinkkuja kuitenkin säälitään. Ajatellaan, että heidän elämänsä on yksinäistä ja ikävää. Ei kai Paavalinkaan elämä ollut mitään yksitoikkoista ja ikävää toisen luokan elämää? Naimattomuus mahdollisti kaikki hänen evankeliumin tähden tekemänsä uroteot. Avioliittoon mennessämme meidän täytyy ennen muuta ratkaista, onko se meille paras ja sopivin vaihtoehto. Emme voi ajatella, että naimisiin ”kuuluu” mennä (edes seksin takia) ja summata koko suurta päätöstä kysymykseen ”kenen kanssa?”.
Jyrki Palmi
Lähde: Steve Ayers, Sex & Sensibility
maanantai 22. lokakuuta 2007
”Puolet helluntailaisista ei puhu kielillä”
David Petts:
”Puolet helluntailaisista ei puhu kielillä”
Perinteisellä Ison Kirjan teologisella jatkokurssilla aiheena oli helluntailainen pneumatologia. Opettajana toimi tuttuun tapaan Dr. David Petts Englannista. Vuonna 2004 Mattersey Hall Bible Collegesta eläkkeelle jäänyt rehtori on myös tunnettu helluntaijulistaja ja teologi.
Teologian puute
Pettsin ihanteena on vahvan helluntaiteologian rakentuminen Euroopassa. Varhaiset helluntailaiset tekivät sen virheen, että he eivät antaneet koulutukselle paljonkaan arvoa. Tästä syystä monet helluntaisaarnaajat joutuivat osallistumaan liberaaliin raamattukoulutukseen. Sen hedelmää kannamme nyt mitä raskaimmin. Helluntailaisille tyypilliset perusopit, kuten Pyhällä Hengellä täyttyminen, kielilläpuhuminen ja vesikaste ovat monille pastoreille tuntemattomia alueita, ainakin silloin kun ne taitavasti kyseenalaistetaan. Nykyisin jopa puolet klassisista helluntailaisista ei puhu kielillä tai omaa erityisiä Pyhän Hengen lahjoja. Suuntaus on huolestuttava. On mahdollista, että ilman vahvaa helluntaiopetusta seuraavasta sukupolvesta tulee liberaali vapaa-ajattelijasukupolvi, joka työntää kielilläpuhumisen epämiellyttävien ja vastenmielisten kokemusten sarjaan. – Petts sanoo.
Täyteyden viivyttelyä
Erääksi helluntailaisten käytännön ongelmaksi on muodostunut kääntymyksen, kasteen ja Pyhän Hengen täyttymisten erottaminen kauas toistaan. Vaikka ne ovatkin selkeästi erillisiä tapahtumia, niin ne voivat ja niiden pitäisi liittyä enemmän toisiinsa. Petts kertoi omasta kokemuksestaan, kuinka kymmenvuotisen pastorinuransa aikana yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki uskoon tulleet saivat Pyhän Hengen täyteyden ennen kasteelle menoa tai vähintään vuorokausi sen jälkeen.
Merkki vai ei?
Kurssille osallistuvat Mth –opiskelijat saivat tehtäväkseen laatia esseen aiheesta: Helluntailainen ensitodisteoppi – onko kielilläpuhuminen Pyhällä Hengellä täyttymisen ensitodiste? Asiaa tutkittiin laajasti jo tunneilla ja Pettsin opetuksen mukaan Raamattu on tässä loogisen selvä: ”Vaikka joku sanoisi täyttyneensä Pyhällä Hengellä ilman kielilläpuhumisen todistetta, meidän ei pitäisi asettaa heidän kokemustaan kyseenalaiseksi. Sen sijaan meidän tulisi rohkaista häntä puhumaan kielillä, koska sille ei ole mitään estettä. Pyhällä Hengellä täyttyneelle kielilläpuhuminen on mahdollista, mutta sen käyttöönotto vaatii usein uskoa ja luottamusta.”
Paavali ja Luukas ristiriidassa?
Ensitodisteopin tulkintaan vaikuttaa laajempi ongelma. Peruskysymys on se, voidaanko Apostolien tekojen pohjalta tehdä oppia? Petts on kirjoittanut aiheesta kirjan (Holy Spirit an introduction) ja merkittäviä artikkeleja, haastaen tunnetut teologit, kuten mm. Fee, Stronstrad, Menzies ja Johns.
”Luukas ei ollut ristiriidassa Paavalin kanssa ja Apostolien tekoja voidaan lukea samalla tavalla kuin Vanhan testamentin historian kirjoja ja Uuden testamentin evankeliumeja. Myös Jeesus ja Paavali käyttivät historiallisia narratiivejä opetuksessaan. Ehkä historian kirjoittajien, kuten Luukaan ensisijainen tarkoitus ei ollut opettaa teologiaa, mutta Pyhän Hengen tarkoitus oli. On syytä muistaa, että Apostolien teot eivät sisällä ihmisten, vaan Jumalan tekoja ja Jumalan tekoja Raamatussa ei voida ylenkatsoa.” - Petts kiteyttää.
Jyrki Palmi
”Puolet helluntailaisista ei puhu kielillä”
Perinteisellä Ison Kirjan teologisella jatkokurssilla aiheena oli helluntailainen pneumatologia. Opettajana toimi tuttuun tapaan Dr. David Petts Englannista. Vuonna 2004 Mattersey Hall Bible Collegesta eläkkeelle jäänyt rehtori on myös tunnettu helluntaijulistaja ja teologi.
Teologian puute
Pettsin ihanteena on vahvan helluntaiteologian rakentuminen Euroopassa. Varhaiset helluntailaiset tekivät sen virheen, että he eivät antaneet koulutukselle paljonkaan arvoa. Tästä syystä monet helluntaisaarnaajat joutuivat osallistumaan liberaaliin raamattukoulutukseen. Sen hedelmää kannamme nyt mitä raskaimmin. Helluntailaisille tyypilliset perusopit, kuten Pyhällä Hengellä täyttyminen, kielilläpuhuminen ja vesikaste ovat monille pastoreille tuntemattomia alueita, ainakin silloin kun ne taitavasti kyseenalaistetaan. Nykyisin jopa puolet klassisista helluntailaisista ei puhu kielillä tai omaa erityisiä Pyhän Hengen lahjoja. Suuntaus on huolestuttava. On mahdollista, että ilman vahvaa helluntaiopetusta seuraavasta sukupolvesta tulee liberaali vapaa-ajattelijasukupolvi, joka työntää kielilläpuhumisen epämiellyttävien ja vastenmielisten kokemusten sarjaan. – Petts sanoo.
Täyteyden viivyttelyä
Erääksi helluntailaisten käytännön ongelmaksi on muodostunut kääntymyksen, kasteen ja Pyhän Hengen täyttymisten erottaminen kauas toistaan. Vaikka ne ovatkin selkeästi erillisiä tapahtumia, niin ne voivat ja niiden pitäisi liittyä enemmän toisiinsa. Petts kertoi omasta kokemuksestaan, kuinka kymmenvuotisen pastorinuransa aikana yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki uskoon tulleet saivat Pyhän Hengen täyteyden ennen kasteelle menoa tai vähintään vuorokausi sen jälkeen.
Merkki vai ei?
Kurssille osallistuvat Mth –opiskelijat saivat tehtäväkseen laatia esseen aiheesta: Helluntailainen ensitodisteoppi – onko kielilläpuhuminen Pyhällä Hengellä täyttymisen ensitodiste? Asiaa tutkittiin laajasti jo tunneilla ja Pettsin opetuksen mukaan Raamattu on tässä loogisen selvä: ”Vaikka joku sanoisi täyttyneensä Pyhällä Hengellä ilman kielilläpuhumisen todistetta, meidän ei pitäisi asettaa heidän kokemustaan kyseenalaiseksi. Sen sijaan meidän tulisi rohkaista häntä puhumaan kielillä, koska sille ei ole mitään estettä. Pyhällä Hengellä täyttyneelle kielilläpuhuminen on mahdollista, mutta sen käyttöönotto vaatii usein uskoa ja luottamusta.”
Paavali ja Luukas ristiriidassa?
Ensitodisteopin tulkintaan vaikuttaa laajempi ongelma. Peruskysymys on se, voidaanko Apostolien tekojen pohjalta tehdä oppia? Petts on kirjoittanut aiheesta kirjan (Holy Spirit an introduction) ja merkittäviä artikkeleja, haastaen tunnetut teologit, kuten mm. Fee, Stronstrad, Menzies ja Johns.
”Luukas ei ollut ristiriidassa Paavalin kanssa ja Apostolien tekoja voidaan lukea samalla tavalla kuin Vanhan testamentin historian kirjoja ja Uuden testamentin evankeliumeja. Myös Jeesus ja Paavali käyttivät historiallisia narratiivejä opetuksessaan. Ehkä historian kirjoittajien, kuten Luukaan ensisijainen tarkoitus ei ollut opettaa teologiaa, mutta Pyhän Hengen tarkoitus oli. On syytä muistaa, että Apostolien teot eivät sisällä ihmisten, vaan Jumalan tekoja ja Jumalan tekoja Raamatussa ei voida ylenkatsoa.” - Petts kiteyttää.
Jyrki Palmi
sunnuntai 2. syyskuuta 2007
Pysyvän laihtumisen salaisuus
PYSYVÄN LAIHTUMISEN SALAISUUS PALJASTETAAN SINULLE NYT!
Laihduttamisesta on tullut monelle elämäntapa. Laihdutuskuuri saatetaan aloittaa säännöllisin väliajoin, usein jonkin muotidieetin innoittamana. Motivaatio jatkaa laihdutusta voi olla lujilla, kun muutaman kilon laihdutusta seuraa repsahdus ja paino nousee takaisin. Pysyvään tulokseen ei pääsekään laihdutuskuureilla, vaan pysyvillä elämäntapamuutoksilla.
Painonhallinta on elimistön energiansaannin ja –kulutuksen säätelyä ruokavalion ja liikunnan avulla. Siinä ei ole kenellekään mitään uutta. Haaste onkin siinä, miten saada uudet tottumukset syömisessä ja säännöllisen liikunnan harrastamisessa pysyvästi osaksi arkea, sillä jos haluaa laihtua pysyvästi, myös muutosten on oltava pysyviä. Tavallaan kyse on kokonaisvaltaisesta elämänhallinnasta ja uudenlaisesta ajattelutavasta, jonka avulla paino pidetään kontrollissa omalla tietoisella päätöksellä ja jämäkällä pyrkimisellä kohti tavoitepainoa.
Uusien elämäntapojen omaksuminen voi kuitenkin olla vaikeaa, sillä painonhallinnan keinot vaativat perehtymistä asiaan – tiedon hankkimista ja opiskelua. Keinot painon pudotukseen pitää opetella, sillä niitä ei kenelläkään ole syntymälahjana.
Motivaatio kohdilleen
Syyt painon pudottamisen taustalla on hyvä tiedostaa. Jos aloittaa laihdutuskuurin vain saadakseen itsensä rantakuntoon tai mahtuakseen pieninumeroiseen vaatteeseen, yritys ei välttämättä johda pysyvään tulokseen. Samoin, jos laihduttamisen aloittaa ulkopuolisten painostuksesta.
Muutoshalukkuuden pitää tulla itsestä, omasta halusta muuttua. Kun laihdutuksen punaisena lankana on itsestä huolehtimisen näkökulma, painonhallintaan on helpompi asennoitua oikein, ja se myös näkyy tuloksissa.
Pysyvä elämäntapamuutos edellyttää hyvää motivaatiota. Siksi omia muutoksen tarpeita on pohdittava tietoisesti. Sen lisäksi, että mielikuvaharjoittelun avulla ajattelee itseään hoikempana, on syytä miettiä, millaisia muutoksia painon pudottaminen aiheuttaa elämään.
Pelkkä kiloihin tuijottaminen ei kuitenkaan riitä, vaan kannattaa miettiä myös laihdutuksen vaikutusta yleiseen hyvinvointiin. Muutokset ovat toki yksilöllisiä, mutta jokainen voi kuvitella, kuinka olo kevenee, ulkonäkö paranee, terveys säilyy ja itsetunto saa positiivisen piristysruiskeen.
Jos kuitenkin tuntuu, ettei vielä ole valmis pysyvän painon pudotuksen vaatimaan elämäntapamuutokseen, kannattaa ottaa aikalisä, jolloin keskittyy laihdutusmotivaation lisäämiseen. Tämä vähentää riskiä, että hätäisesti aloitettu laihdutus epäonnistuu, mitä seuraa pettymyksen tunne.
Realistiset tavoitteet ja oikeat keinot
Ensimmäiseksi kannattaa arvioida oma laihtumisen tarve ja nopeus. Järkevänä painon pudotuksen rajana pidetään noin kiloa viikossa. Tämä tarkoittaa 500-1000 kcal vähennystä päivittäiseen energiansaantiin. Painonhallinnassa tarvittava ruokavalio ei ole kuivaa ”rehujen” pureskelemista ja nautinnoista luopumista. Todellisuudessa muutokset voivat olla hyvinkin pieniä; kaksi munkkia tai sata grammaa sipsejä sisältää energiaa vaaditun 500 kcal.
Paino lähtee laskuun yksinkertaisesti vähentämällä ravinnon energiamäärää ja lisäämällä sen kulutusta esimerkiksi hyötyliikunnan avulla. Ruokavalio voi säilyä hyvinkin entisen kaltaisena, kunhan siihen tekee laadullisia muutoksia, mm. rasvaa vähentämällä. Kevyemmän ruokavalion laadintaan kannattaa hankkia lisätietoja kirjallisuudesta.
Muotidieetit ja ihmepillerit on syytä unohtaa lopullisesti. Niitä aikakauslehdet esittelevät uuden joka kuukausi. Tiukasti rajattujen ruokavalioiden riskinä on yksipuolinen ravintoaineiden saanti ja niiden vaikutuksesta pitkällä tähtäimellä ei ole tutkittua tietoa. Ihmepillerit laihduttavat tehokkaasti ainoastaan lompakkoa ja suurin osa niistä on humpuukia. Rasva ei todellakaan ”pala” omenaviinietikalla.
Henkilökohtainen todistus
Oma tavoitteeni oli pudottaa painoa kaksi kiloa kuukaudessa. Käytännössä paino putosi kuitenkin hiukan nopeammin. Jätin pois ”höppeet” leivän päältä. Siis voin ja juuston. Paheeni on kahvipulla, josta en ole vieläkään päässyt eroon, enkä ehkä halua päästäkään (jotain hemmottelua ihmisellä pitää mielestäni olla, ettei elämä mene liian askeettiseksi). Muuten olen syönyt normaalisti lähes kaikkea mahdollista. Olen hieman pienentänyt annoskokoja. Usein sitä syö vaan silmillään. Täytyy ajatella realistisesti, paljonko kroppa oikeasti tarvitsee ravintoa ja syödä sen mukaan. Onneksi en ole mikään sipsi, karkki tai limppari-ihminen, joten niistä ei tarvinnut itseään vierottaa. Aloitin lenkkeilyn 3-4 kertaa viikossa. Liikkuminen oli alussa todella tervan juontia. Muutama sata metriä ja puuskutin, kuin vanha höyryveturi. Vasta noin vuoden kuluttua saavutin tilan, jossa voisi juosta periaatteessa vaikka kuinka kauan. Lenkille lähtö vaatii ihan mielettömän kovaa päättäväisyyttä. Toisaalta olotila lenkin jälkeen on todella hieno, kun endorfiinit jylläävät kropassa. Tulee sellainen olo, että olenpa kova jätkä, kun pystyin tähän! Jo yksi lenkki saa hyvälle mielelle. Lähtö lenkille on aina kuitenkin taistelua ja sille täytyy vain ottaa aikaa jostakin. Talvella en viitsinyt lähteä lumihankeen tarpomaan, vaan ostin kuntopyörän ja jyystin sitä. Sen ongelma on yksitoikkoisuus. Siinä eivät maisemat juurikaan vaihdu, mutta huomasin sen olevan jopa tehokkaampaa rasvanpolttoa, kuin lenkkeily. Tavallisesti poljen noin 15 kilometriä tai 45 minuuttia ja laitan jotain hyvää musiikkia tai radion soimaan. Sen päälle suihku maistuu, kun hiki kaatuu päältä kuin vuoripuro. Tällä tavalla laihduin vuodessa noin 15 kiloa. Lähtöpainoni oli 88 kiloa. Parhaimmillani olen ollut 90 kiloa! Nyt painan 70 kiloa. Asetin tiettyjä välitavoitteita. Joskus näytti siltä, että paino pysyy tietyssä lukemassa todella kauan, vaikka tekisi mitä. Silloin tuli ajatuksia, että ”tästä ei tuu mitään”. Päättäväisyys ja periksi antamattomuus täytyy silloin astua kuvaan mukaan. Enää en aio laihtua, vaan haluan pysyä tässä painossa. Elämänmuutos on tuonut paljon hyvää tulleessaan. Ei ahista niin, kuin ennen. Verenpaine on pudonnut. Jopa palavereissa pysyy silmät auki jne.
Tavoitepainoon pienin askelin
Pitkällä tähtäyksellä, laihduttaminen kannattaa jakaa välitavoitteisiin, esimerkiksi muutaman kilon etappeihin – näin tavoitepaino ei tunnu kaukaiselta ajatukselta. Tämä pätee varsinkin silloin kun painoa täytyy pudottaa kymmeniä kiloja.
Terveyden kannalta merkittävä tavoite on 5-10 % nykypainosta, jolla tutkimusten mukaan on jo merkittäviä etuja, mm. korkea verenpaine laskee ja veren rasva-arvot paranevat. Prosenttimäärä tarkoittaa jokaiselle tämä erilaista tavoitetta ja kiloina voi tuntua jopa vähäiseltä. 80-kiloiselle se merkitsee 4-8 kilon pudotusta. Siitä puolestaan on hyvä jatkaa taas seuraavaan välitavoitteeseen, joka voi olla taas muutama kilo lisää pois.
Tavoitepainon saavuttamiseen kannattaa varata aikaa, sillä kiirettä ei ole! Kun tekee pysyvän elämäntapamuutoksen, paino laskee tasaisesti, varmasti ja lopulta myös pysyy kurissa.
Näin se toimii usko tai älä!
Laihduttamisesta on tullut monelle elämäntapa. Laihdutuskuuri saatetaan aloittaa säännöllisin väliajoin, usein jonkin muotidieetin innoittamana. Motivaatio jatkaa laihdutusta voi olla lujilla, kun muutaman kilon laihdutusta seuraa repsahdus ja paino nousee takaisin. Pysyvään tulokseen ei pääsekään laihdutuskuureilla, vaan pysyvillä elämäntapamuutoksilla.
Painonhallinta on elimistön energiansaannin ja –kulutuksen säätelyä ruokavalion ja liikunnan avulla. Siinä ei ole kenellekään mitään uutta. Haaste onkin siinä, miten saada uudet tottumukset syömisessä ja säännöllisen liikunnan harrastamisessa pysyvästi osaksi arkea, sillä jos haluaa laihtua pysyvästi, myös muutosten on oltava pysyviä. Tavallaan kyse on kokonaisvaltaisesta elämänhallinnasta ja uudenlaisesta ajattelutavasta, jonka avulla paino pidetään kontrollissa omalla tietoisella päätöksellä ja jämäkällä pyrkimisellä kohti tavoitepainoa.
Uusien elämäntapojen omaksuminen voi kuitenkin olla vaikeaa, sillä painonhallinnan keinot vaativat perehtymistä asiaan – tiedon hankkimista ja opiskelua. Keinot painon pudotukseen pitää opetella, sillä niitä ei kenelläkään ole syntymälahjana.
Motivaatio kohdilleen
Syyt painon pudottamisen taustalla on hyvä tiedostaa. Jos aloittaa laihdutuskuurin vain saadakseen itsensä rantakuntoon tai mahtuakseen pieninumeroiseen vaatteeseen, yritys ei välttämättä johda pysyvään tulokseen. Samoin, jos laihduttamisen aloittaa ulkopuolisten painostuksesta.
Muutoshalukkuuden pitää tulla itsestä, omasta halusta muuttua. Kun laihdutuksen punaisena lankana on itsestä huolehtimisen näkökulma, painonhallintaan on helpompi asennoitua oikein, ja se myös näkyy tuloksissa.
Pysyvä elämäntapamuutos edellyttää hyvää motivaatiota. Siksi omia muutoksen tarpeita on pohdittava tietoisesti. Sen lisäksi, että mielikuvaharjoittelun avulla ajattelee itseään hoikempana, on syytä miettiä, millaisia muutoksia painon pudottaminen aiheuttaa elämään.
Pelkkä kiloihin tuijottaminen ei kuitenkaan riitä, vaan kannattaa miettiä myös laihdutuksen vaikutusta yleiseen hyvinvointiin. Muutokset ovat toki yksilöllisiä, mutta jokainen voi kuvitella, kuinka olo kevenee, ulkonäkö paranee, terveys säilyy ja itsetunto saa positiivisen piristysruiskeen.
Jos kuitenkin tuntuu, ettei vielä ole valmis pysyvän painon pudotuksen vaatimaan elämäntapamuutokseen, kannattaa ottaa aikalisä, jolloin keskittyy laihdutusmotivaation lisäämiseen. Tämä vähentää riskiä, että hätäisesti aloitettu laihdutus epäonnistuu, mitä seuraa pettymyksen tunne.
Realistiset tavoitteet ja oikeat keinot
Ensimmäiseksi kannattaa arvioida oma laihtumisen tarve ja nopeus. Järkevänä painon pudotuksen rajana pidetään noin kiloa viikossa. Tämä tarkoittaa 500-1000 kcal vähennystä päivittäiseen energiansaantiin. Painonhallinnassa tarvittava ruokavalio ei ole kuivaa ”rehujen” pureskelemista ja nautinnoista luopumista. Todellisuudessa muutokset voivat olla hyvinkin pieniä; kaksi munkkia tai sata grammaa sipsejä sisältää energiaa vaaditun 500 kcal.
Paino lähtee laskuun yksinkertaisesti vähentämällä ravinnon energiamäärää ja lisäämällä sen kulutusta esimerkiksi hyötyliikunnan avulla. Ruokavalio voi säilyä hyvinkin entisen kaltaisena, kunhan siihen tekee laadullisia muutoksia, mm. rasvaa vähentämällä. Kevyemmän ruokavalion laadintaan kannattaa hankkia lisätietoja kirjallisuudesta.
Muotidieetit ja ihmepillerit on syytä unohtaa lopullisesti. Niitä aikakauslehdet esittelevät uuden joka kuukausi. Tiukasti rajattujen ruokavalioiden riskinä on yksipuolinen ravintoaineiden saanti ja niiden vaikutuksesta pitkällä tähtäimellä ei ole tutkittua tietoa. Ihmepillerit laihduttavat tehokkaasti ainoastaan lompakkoa ja suurin osa niistä on humpuukia. Rasva ei todellakaan ”pala” omenaviinietikalla.
Henkilökohtainen todistus
Oma tavoitteeni oli pudottaa painoa kaksi kiloa kuukaudessa. Käytännössä paino putosi kuitenkin hiukan nopeammin. Jätin pois ”höppeet” leivän päältä. Siis voin ja juuston. Paheeni on kahvipulla, josta en ole vieläkään päässyt eroon, enkä ehkä halua päästäkään (jotain hemmottelua ihmisellä pitää mielestäni olla, ettei elämä mene liian askeettiseksi). Muuten olen syönyt normaalisti lähes kaikkea mahdollista. Olen hieman pienentänyt annoskokoja. Usein sitä syö vaan silmillään. Täytyy ajatella realistisesti, paljonko kroppa oikeasti tarvitsee ravintoa ja syödä sen mukaan. Onneksi en ole mikään sipsi, karkki tai limppari-ihminen, joten niistä ei tarvinnut itseään vierottaa. Aloitin lenkkeilyn 3-4 kertaa viikossa. Liikkuminen oli alussa todella tervan juontia. Muutama sata metriä ja puuskutin, kuin vanha höyryveturi. Vasta noin vuoden kuluttua saavutin tilan, jossa voisi juosta periaatteessa vaikka kuinka kauan. Lenkille lähtö vaatii ihan mielettömän kovaa päättäväisyyttä. Toisaalta olotila lenkin jälkeen on todella hieno, kun endorfiinit jylläävät kropassa. Tulee sellainen olo, että olenpa kova jätkä, kun pystyin tähän! Jo yksi lenkki saa hyvälle mielelle. Lähtö lenkille on aina kuitenkin taistelua ja sille täytyy vain ottaa aikaa jostakin. Talvella en viitsinyt lähteä lumihankeen tarpomaan, vaan ostin kuntopyörän ja jyystin sitä. Sen ongelma on yksitoikkoisuus. Siinä eivät maisemat juurikaan vaihdu, mutta huomasin sen olevan jopa tehokkaampaa rasvanpolttoa, kuin lenkkeily. Tavallisesti poljen noin 15 kilometriä tai 45 minuuttia ja laitan jotain hyvää musiikkia tai radion soimaan. Sen päälle suihku maistuu, kun hiki kaatuu päältä kuin vuoripuro. Tällä tavalla laihduin vuodessa noin 15 kiloa. Lähtöpainoni oli 88 kiloa. Parhaimmillani olen ollut 90 kiloa! Nyt painan 70 kiloa. Asetin tiettyjä välitavoitteita. Joskus näytti siltä, että paino pysyy tietyssä lukemassa todella kauan, vaikka tekisi mitä. Silloin tuli ajatuksia, että ”tästä ei tuu mitään”. Päättäväisyys ja periksi antamattomuus täytyy silloin astua kuvaan mukaan. Enää en aio laihtua, vaan haluan pysyä tässä painossa. Elämänmuutos on tuonut paljon hyvää tulleessaan. Ei ahista niin, kuin ennen. Verenpaine on pudonnut. Jopa palavereissa pysyy silmät auki jne.
Tavoitepainoon pienin askelin
Pitkällä tähtäyksellä, laihduttaminen kannattaa jakaa välitavoitteisiin, esimerkiksi muutaman kilon etappeihin – näin tavoitepaino ei tunnu kaukaiselta ajatukselta. Tämä pätee varsinkin silloin kun painoa täytyy pudottaa kymmeniä kiloja.
Terveyden kannalta merkittävä tavoite on 5-10 % nykypainosta, jolla tutkimusten mukaan on jo merkittäviä etuja, mm. korkea verenpaine laskee ja veren rasva-arvot paranevat. Prosenttimäärä tarkoittaa jokaiselle tämä erilaista tavoitetta ja kiloina voi tuntua jopa vähäiseltä. 80-kiloiselle se merkitsee 4-8 kilon pudotusta. Siitä puolestaan on hyvä jatkaa taas seuraavaan välitavoitteeseen, joka voi olla taas muutama kilo lisää pois.
Tavoitepainon saavuttamiseen kannattaa varata aikaa, sillä kiirettä ei ole! Kun tekee pysyvän elämäntapamuutoksen, paino laskee tasaisesti, varmasti ja lopulta myös pysyy kurissa.
Näin se toimii usko tai älä!
Oikeus olla lapsi
OIKEUS OLLA LAPSI
Seurakunta jos mikä on paikka, jossa lapsen edellytykset kasvaa ja elää lapsuutta tulisi olla turvattu. Nykyisin lapsuus kuluu pois valtavaa vauhtia. Lapsuus on lyhyt. Sitä ei saisi häiritä.
YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa sanotaan mm. näin: ”Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua, ja hänelle tulee lainsäädännöllä ja muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä.”
Lapsi on aina ollut Jumalan silmäterä. Meidän on hyvä muistaa, että kun käsittelemme lapsia, niin käsittelemme Jumalan silmäterää. Mikäli teemme lapsille pahaa, niin joudumme siitä aikanaan vastuuseen. Aivan erityisen ankarasti Jeesus käsitteli niitä, jotka tuovat synnin tai viettelyksen lasten maailmaan. ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt 18:6). Lapsen oikeuksia muualla maailmassa on helpompi kauhistella. Kauhistelun osoitteet eivät löydy kehitysmaista, Venäjältä tai Aasiasta. Ne löytyvät oman takin alta! Lapsiin kohdistuneita raakuuksia löytyy maastamme yhtä paljon, kuin muualta.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Jeesus sanoi, että viettelysten täytyy tulla, mutta ”voi niitä, joiden kautta ne tulevat.” Nykyisin monet lapset ovat, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole kuitenkaan syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Enemmän lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla rakkaudellisempi, kuin rikas koti. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä.
Sinulla on vastuu! Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrän, että vastuu on minulla! Me voimme kasvattaa lapsiamme esirukousten lapsina! Maailman väkeviä voimia ja viettelyksiä suurempi on isän ja äidin rukous. Se ulottuu lastemme koulutielle. Se irrottaa synnin otteesta, kuoleman ja sairauden pauloista. Autuaat ne, joilla on rukoileva isä ja äiti! Jumala ei hylkää esirukousten lasta! Hän saattaa elää kaukanakin Jumalasta, mutta hänet otetaan kiinni. Hän palaa takaisin vanhempiensa Jumalan syliin, uudistuu ja antaa perintönään uskon ihmeitä tekevään Jumalaan lapsilleen ja lastensa lapsille.
Lapsenuskoa ei saisi riistää! Niin kauan, kuin lapsi vilpittömästi uskoo jumalaan, häntä ei saisi painostaa uskonratkaisuun. Lapsi ei voi langenneen aikuisen tavoin käsittää, miksi Jumala ei hyväksyisi häntä enää lapsenaan, niin kuin ennen. Kun sitten tulee aika, jolloin lapsi kokee synnin tunnon ja syyllisyyden, niin armon ja anteeksiantamuksen tulisi olla lähellä. Meidän täytyy uskoa lapsen puhtauteen ja Jumalan rakkauteen. Jos emme siihen pysty, niin meidän tulisi kipeästi saada kokea sitä itse!
”Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa.” Matt. 18:10.
Kristitty -lehdessä julkaistu pääkirjoitus
Seurakunta jos mikä on paikka, jossa lapsen edellytykset kasvaa ja elää lapsuutta tulisi olla turvattu. Nykyisin lapsuus kuluu pois valtavaa vauhtia. Lapsuus on lyhyt. Sitä ei saisi häiritä.
YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa sanotaan mm. näin: ”Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua, ja hänelle tulee lainsäädännöllä ja muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä.”
Lapsi on aina ollut Jumalan silmäterä. Meidän on hyvä muistaa, että kun käsittelemme lapsia, niin käsittelemme Jumalan silmäterää. Mikäli teemme lapsille pahaa, niin joudumme siitä aikanaan vastuuseen. Aivan erityisen ankarasti Jeesus käsitteli niitä, jotka tuovat synnin tai viettelyksen lasten maailmaan. ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt 18:6). Lapsen oikeuksia muualla maailmassa on helpompi kauhistella. Kauhistelun osoitteet eivät löydy kehitysmaista, Venäjältä tai Aasiasta. Ne löytyvät oman takin alta! Lapsiin kohdistuneita raakuuksia löytyy maastamme yhtä paljon, kuin muualta.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Jeesus sanoi, että viettelysten täytyy tulla, mutta ”voi niitä, joiden kautta ne tulevat.” Nykyisin monet lapset ovat, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole kuitenkaan syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Enemmän lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla rakkaudellisempi, kuin rikas koti. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä.
Sinulla on vastuu! Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrän, että vastuu on minulla! Me voimme kasvattaa lapsiamme esirukousten lapsina! Maailman väkeviä voimia ja viettelyksiä suurempi on isän ja äidin rukous. Se ulottuu lastemme koulutielle. Se irrottaa synnin otteesta, kuoleman ja sairauden pauloista. Autuaat ne, joilla on rukoileva isä ja äiti! Jumala ei hylkää esirukousten lasta! Hän saattaa elää kaukanakin Jumalasta, mutta hänet otetaan kiinni. Hän palaa takaisin vanhempiensa Jumalan syliin, uudistuu ja antaa perintönään uskon ihmeitä tekevään Jumalaan lapsilleen ja lastensa lapsille.
Lapsenuskoa ei saisi riistää! Niin kauan, kuin lapsi vilpittömästi uskoo jumalaan, häntä ei saisi painostaa uskonratkaisuun. Lapsi ei voi langenneen aikuisen tavoin käsittää, miksi Jumala ei hyväksyisi häntä enää lapsenaan, niin kuin ennen. Kun sitten tulee aika, jolloin lapsi kokee synnin tunnon ja syyllisyyden, niin armon ja anteeksiantamuksen tulisi olla lähellä. Meidän täytyy uskoa lapsen puhtauteen ja Jumalan rakkauteen. Jos emme siihen pysty, niin meidän tulisi kipeästi saada kokea sitä itse!
”Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa.” Matt. 18:10.
Kristitty -lehdessä julkaistu pääkirjoitus
Soluseurakunnan salat
JÄSENHUOLTO TOIMII SOLUSEURAKUNNASSA
Kesäkuun alussa 2004 Ari ja Sari Kattainen, sekä Jyrki ja Anne Palmi kävivät tutustumassa soluseurakuntiin Zürichissä ja Stuttgartissa. Samalla he osallistuivat Zürichin Christliches Cetrum Bucheggin järjestämään vuotuiseen pastorien konferenssiin, joka oli järjestyksessään jo kahdestoista. Pastorien konferenssista on tullut suosittu tapaaminen Keski-Euroopan ja Itä-Euroopan pastoreille, jotka kantavat sydämellään näkyä soluseurakunnasta. Tämänkertaiseen konferenssiin osallistui 710 osanottajaa 19 eri maasta.
Suomessa kuulee mielipiteitä soluseurakunnan puolesta ja vastaan ja siksi olikin todella mielenkiintoista päästä itse aistimaan, miltä soluseurakunta käytännössä näyttää ja tuntuu. Heti alussa kävi ilmi, että soluseurakunta ja sellainen seurakunta, jossa on solutoimintaa, ovat kaksi eri asiaa.
Soluseurakunta tarkoittaa seurakuntaa, jossa koko seurakunta, sen johtajat ja jäsenet ovat sitoutuneet soluseurakuntamalliin. Kaikki seurakunnan jäsenet kuuluvat johonkin soluun, eikä mihinkään toimintaan voi tulla mukaan, ellei ole jonkun solun jäsen. Seurakunnan jäsenyyteen tuleminen tarkoittaa siis myös liittymistä soluun.
Aluksi tämä kaikki tuntui suomalaisesta näkökulmasta liian byrokraattiselta ja suurelta vaatimukselta ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan. Mennäänkö ohjaavuudessa jo liian pitkälle, kunnioittamatta ihmisen vapaata tahtoa? Enemmän asiaa tutkittuamme huomasimme järjestelmän pitävän sisällään kuitenkin monia etuja. Lisäksi kaikki haastattelemamme henkilöt vaikuttivat kovin tyytyväisiltä solutoimintaan ja olivat erityisen ihastuneita ja jopa ylpeitä omasta seurakunnastaan. Seurakunta oli heille todellinen hengellinen koti, jossa he viihtyivät. He eivät voineet kuvitellakaan tilannetta, että esim. sunnuntain jumalanpalveluksesta jäätäisiin pois ilman todella painavaa syytä. Tarve saada kokea seurakuntayhteyttä oli suuri ja motiivit oikeita.
Raamatulliset perusteet
Solutoiminnan perusteet löytyvät raamatusta. Sillä pyritään alkuseurakunnalliseen malliin, jossa uskovat kokoontuivat sekä kodeissa, että temppelissä (Apt. 2:46). Tällä tavalla kukaan ei huku suureen massaan, vaan jokainen on tärkeä ja voi myös helpommin palvella niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut. Samalla tavalla tämä toimii soluseurakunnassa. Pienryhmät kokoontuvat yhdessä rukoilemaan toinen toistensa tarpeiden puolesta ja syventymään opetukseen, joka juuri sillä hetkellä on ajankohtainen seurakunnassa. Tässä tiiviissä yhteydessä syvät ihmissuhteet pääsevät syntymään luonnollisesti. Sunnuntain saarnaa käsitellään solussa, niin että se voisi tulla käytäntöön, eikä sen tärkeä opetus pääsisi unohtumaan. Tämä saa aikaan hengellistä kasvua ja auttaa uskovaa löytämään paikkansa seurakunnassa.
Yhteys vahvistaa
Yhteys tarkoittaa elävää yhteyttä seurakuntalaisten kanssa ja vastuuta toisista. Samalla se on myös halua olla vastuullinen itsestään toisille ihmisille. Solussa tämä vastuu toimii parhaiten. Käytäntö on osoittanut, että ollakseen tehokas solu ei voi olla suurempi kuin viisitoistajäseninen. Soluseurakuntaa verrataan myös ihmisruumiiseen. Niin kuin ihmisen ruumiskin muodostuu miljoonista soluista, niin myös soluseurakunta on riippuvainen solujen yhteydestä. Jokaisen solun yhteyden tunne on suuri ja yhdessä kaikki solut muodostavat seurakunnan, jonka sisällä vallitsee voimakas ykseys. Tällä tavalla ihmiset rakentavat yhteyttä Jumalaan, toinen toisiinsa ja niihin, jotka eivät vielä ole sisällä pelastuksessa.
Kuinka soluun pääsee?
Seurakunnan aulassa on iso taulu ja kaupungin kartta, johon solut on merkitty. Sen vieressä on käyntikortteja muistuttava teline, josta voi ottaa haluamansa solun yhteystiedot. Näin uusi jäsen voi ottaa yhteyttä solujohtajaan, joka kertoo lisää solunsa elämästä. Ellei halua johonkin tiettyyn soluun, niin voi jättää yhteystietolomakkeen seurakuntaan ja se toimitetaan edelleen muutamalle lähinnä olevalle solujohtajalle, jotka ottavat yhteyttä hakijaan. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti, eikä tietojen antaminen vielä tarkoita sitoutumista mihinkään.
Minkälaisia soluja on tarjolla?
Zürichin seurakunnassa on aluesoluja ja ns. homogeenisia soluja. Soluja on siis myös tietyille sidosryhmille, kuten mm. naisille, miehille, nuorille pareille, nuorille, nuorille aikuisille, senioreille +60 v. ja eri kieliryhmille (esim. espanjan-, portugalin-, englannin-, ja thaikielelle).
Sunnuntain solutapaaminen
Molemmissa seurakunnissa on sunnuntaisin kolme jumalanpalvelusta. Määrä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki eivät mahdu kerralla sisään. Saarna on kaikissa tilaisuuksissa samankaltainen, mutta musiikissa on eroja. Joissakin on enemmän ylistystä, kun taas toisissa enemmän perinteistä laulantaa. Jumalanpalvelus on paikka, jossa solut tapaavat toisensa. Merkillepantavaa molemmissa seurakunnissa oli, että jumalanpalveluksen jälkeen kenelläkään ei ollut kiire kotiin. Seurakuntaväki jäi yleensä pitkään keskustelemaa ja vaihtamaan kuulumisia. Tätä varten oli erillinen iso kahvila, jossa tilaisuuksien jälkeen sai ostaa kahvia, limsaa, leivonnaisia ja sämpylöitä. Iloinen puheensorina täytti koko kahvilan. Yhteyden helpottamiseksi molemmissa seurakunnissa oli suuri aula tai kahvio, jossa tapaamiset oli helppo järjestää. Stuttgartissa oli erikseen vielä kahvio nuorille, sekä liikuntahalli.
Vaikeuksien kautta voittoon
Soluseurakunnan alku oli molemmissa seurakunnissa kivikkoinen. Se oli monille vaikea pala niellä. Alussa monia ihmisiä muutti muihin seurakuntiin. Stuttgartissa 150 hengen seurakunta väheni aina viiteenkymmeneen jäseneen. Sitten se lähti kasvuun ja on tänään yli 2000 hengen seurakunta. Lisäksi molemmissa seurakunnissa merkillepantavana piirteenä on se, että tilaisuuksissa käy lähes kaksinkertainen määrä väkeä jäsenmäärään nähden.
Kotiseurakunta soluseurakunnan jalostunut muoto?
Stuttgartin seurakunta sanoo olevansa jalostunut muoto perinteisestä soluseurakunnasta. Se on ns. kotiseurakunta-seurakunta. Siinä ajatus kotona kokoontuvasta seurakunnasta on viety niin pitkälle, että yksittäinen kotona kokoontuva ryhmä mielletään ihan oikeaksi seurakunnaksi. Näissä kotiseurakunnissa vietetään jopa ehtoollista. Soluseurakunnan ja kotiseurakunta-seurakunnan välisestä erosta on jo ehditty kirjoittaa kirjojakin ja juuri mallien analysoinnissa saatetaan ajautua tahattomasti ojaan ja allikkoon. Solun tai pienryhmän tulisi ennen kaikkea olla vain väline, jonka kautta seurakuntalaiset voisivat kokea yhteyttä ja saada voimaa uskonelämään. Lisäksi sillä pitäisi olla evankelioiva funktio, mikäli se haluaa moninkertaistua.
Yhteenveto
Mielestäni vanhan seurakunnan järjestäytymistä soluseurakunnaksi ei saisi tehdä kevein perustein. Eikä sitä pitäisi missään tapauksessa tehdä, ellei koko johtajisto ja suurin osa seurakuntalaisista ole sen kannalla. Siitä huolimatta vanhassakin seurakunnassa voitaisiin aloittaa kattava solutoiminta. Sen tulisi toimia vapaaehtoisella pohjalla ja olla ennen kaikkea väylä sisään seurakuntayhteyteen. Seurakuntiimme muuttaa jatkuvasti väkeä muilta paikkakunnilta. Miten heidän pääsynsä seurakuntayhteyteen voisi helpottua? Voisimmeko tarjota heille solun, johon he voisivat osallistua? Entä vasta uskoon tulleet? Mielestäni on ratkaisevaa, jos voisimme osoittaa vasta uskoon tulleille pienryhmän, jossa he voivat turvallisesti ottaa ensiaskeliaan uskontiellä. Pienryhmä voisi olla myös tehokas evankelioimisväline, koska se perustuu henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Suhteet alkavat monesti ihan tavallisilla tapaamisilla kahvikupin ääressä.
Julkaistu Kristitty -lehdessä
Kesäkuun alussa 2004 Ari ja Sari Kattainen, sekä Jyrki ja Anne Palmi kävivät tutustumassa soluseurakuntiin Zürichissä ja Stuttgartissa. Samalla he osallistuivat Zürichin Christliches Cetrum Bucheggin järjestämään vuotuiseen pastorien konferenssiin, joka oli järjestyksessään jo kahdestoista. Pastorien konferenssista on tullut suosittu tapaaminen Keski-Euroopan ja Itä-Euroopan pastoreille, jotka kantavat sydämellään näkyä soluseurakunnasta. Tämänkertaiseen konferenssiin osallistui 710 osanottajaa 19 eri maasta.
Suomessa kuulee mielipiteitä soluseurakunnan puolesta ja vastaan ja siksi olikin todella mielenkiintoista päästä itse aistimaan, miltä soluseurakunta käytännössä näyttää ja tuntuu. Heti alussa kävi ilmi, että soluseurakunta ja sellainen seurakunta, jossa on solutoimintaa, ovat kaksi eri asiaa.
Soluseurakunta tarkoittaa seurakuntaa, jossa koko seurakunta, sen johtajat ja jäsenet ovat sitoutuneet soluseurakuntamalliin. Kaikki seurakunnan jäsenet kuuluvat johonkin soluun, eikä mihinkään toimintaan voi tulla mukaan, ellei ole jonkun solun jäsen. Seurakunnan jäsenyyteen tuleminen tarkoittaa siis myös liittymistä soluun.
Aluksi tämä kaikki tuntui suomalaisesta näkökulmasta liian byrokraattiselta ja suurelta vaatimukselta ihmisen yksilöllisyyttä kohtaan. Mennäänkö ohjaavuudessa jo liian pitkälle, kunnioittamatta ihmisen vapaata tahtoa? Enemmän asiaa tutkittuamme huomasimme järjestelmän pitävän sisällään kuitenkin monia etuja. Lisäksi kaikki haastattelemamme henkilöt vaikuttivat kovin tyytyväisiltä solutoimintaan ja olivat erityisen ihastuneita ja jopa ylpeitä omasta seurakunnastaan. Seurakunta oli heille todellinen hengellinen koti, jossa he viihtyivät. He eivät voineet kuvitellakaan tilannetta, että esim. sunnuntain jumalanpalveluksesta jäätäisiin pois ilman todella painavaa syytä. Tarve saada kokea seurakuntayhteyttä oli suuri ja motiivit oikeita.
Raamatulliset perusteet
Solutoiminnan perusteet löytyvät raamatusta. Sillä pyritään alkuseurakunnalliseen malliin, jossa uskovat kokoontuivat sekä kodeissa, että temppelissä (Apt. 2:46). Tällä tavalla kukaan ei huku suureen massaan, vaan jokainen on tärkeä ja voi myös helpommin palvella niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut. Samalla tavalla tämä toimii soluseurakunnassa. Pienryhmät kokoontuvat yhdessä rukoilemaan toinen toistensa tarpeiden puolesta ja syventymään opetukseen, joka juuri sillä hetkellä on ajankohtainen seurakunnassa. Tässä tiiviissä yhteydessä syvät ihmissuhteet pääsevät syntymään luonnollisesti. Sunnuntain saarnaa käsitellään solussa, niin että se voisi tulla käytäntöön, eikä sen tärkeä opetus pääsisi unohtumaan. Tämä saa aikaan hengellistä kasvua ja auttaa uskovaa löytämään paikkansa seurakunnassa.
Yhteys vahvistaa
Yhteys tarkoittaa elävää yhteyttä seurakuntalaisten kanssa ja vastuuta toisista. Samalla se on myös halua olla vastuullinen itsestään toisille ihmisille. Solussa tämä vastuu toimii parhaiten. Käytäntö on osoittanut, että ollakseen tehokas solu ei voi olla suurempi kuin viisitoistajäseninen. Soluseurakuntaa verrataan myös ihmisruumiiseen. Niin kuin ihmisen ruumiskin muodostuu miljoonista soluista, niin myös soluseurakunta on riippuvainen solujen yhteydestä. Jokaisen solun yhteyden tunne on suuri ja yhdessä kaikki solut muodostavat seurakunnan, jonka sisällä vallitsee voimakas ykseys. Tällä tavalla ihmiset rakentavat yhteyttä Jumalaan, toinen toisiinsa ja niihin, jotka eivät vielä ole sisällä pelastuksessa.
Kuinka soluun pääsee?
Seurakunnan aulassa on iso taulu ja kaupungin kartta, johon solut on merkitty. Sen vieressä on käyntikortteja muistuttava teline, josta voi ottaa haluamansa solun yhteystiedot. Näin uusi jäsen voi ottaa yhteyttä solujohtajaan, joka kertoo lisää solunsa elämästä. Ellei halua johonkin tiettyyn soluun, niin voi jättää yhteystietolomakkeen seurakuntaan ja se toimitetaan edelleen muutamalle lähinnä olevalle solujohtajalle, jotka ottavat yhteyttä hakijaan. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti, eikä tietojen antaminen vielä tarkoita sitoutumista mihinkään.
Minkälaisia soluja on tarjolla?
Zürichin seurakunnassa on aluesoluja ja ns. homogeenisia soluja. Soluja on siis myös tietyille sidosryhmille, kuten mm. naisille, miehille, nuorille pareille, nuorille, nuorille aikuisille, senioreille +60 v. ja eri kieliryhmille (esim. espanjan-, portugalin-, englannin-, ja thaikielelle).
Sunnuntain solutapaaminen
Molemmissa seurakunnissa on sunnuntaisin kolme jumalanpalvelusta. Määrä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki eivät mahdu kerralla sisään. Saarna on kaikissa tilaisuuksissa samankaltainen, mutta musiikissa on eroja. Joissakin on enemmän ylistystä, kun taas toisissa enemmän perinteistä laulantaa. Jumalanpalvelus on paikka, jossa solut tapaavat toisensa. Merkillepantavaa molemmissa seurakunnissa oli, että jumalanpalveluksen jälkeen kenelläkään ei ollut kiire kotiin. Seurakuntaväki jäi yleensä pitkään keskustelemaa ja vaihtamaan kuulumisia. Tätä varten oli erillinen iso kahvila, jossa tilaisuuksien jälkeen sai ostaa kahvia, limsaa, leivonnaisia ja sämpylöitä. Iloinen puheensorina täytti koko kahvilan. Yhteyden helpottamiseksi molemmissa seurakunnissa oli suuri aula tai kahvio, jossa tapaamiset oli helppo järjestää. Stuttgartissa oli erikseen vielä kahvio nuorille, sekä liikuntahalli.
Vaikeuksien kautta voittoon
Soluseurakunnan alku oli molemmissa seurakunnissa kivikkoinen. Se oli monille vaikea pala niellä. Alussa monia ihmisiä muutti muihin seurakuntiin. Stuttgartissa 150 hengen seurakunta väheni aina viiteenkymmeneen jäseneen. Sitten se lähti kasvuun ja on tänään yli 2000 hengen seurakunta. Lisäksi molemmissa seurakunnissa merkillepantavana piirteenä on se, että tilaisuuksissa käy lähes kaksinkertainen määrä väkeä jäsenmäärään nähden.
Kotiseurakunta soluseurakunnan jalostunut muoto?
Stuttgartin seurakunta sanoo olevansa jalostunut muoto perinteisestä soluseurakunnasta. Se on ns. kotiseurakunta-seurakunta. Siinä ajatus kotona kokoontuvasta seurakunnasta on viety niin pitkälle, että yksittäinen kotona kokoontuva ryhmä mielletään ihan oikeaksi seurakunnaksi. Näissä kotiseurakunnissa vietetään jopa ehtoollista. Soluseurakunnan ja kotiseurakunta-seurakunnan välisestä erosta on jo ehditty kirjoittaa kirjojakin ja juuri mallien analysoinnissa saatetaan ajautua tahattomasti ojaan ja allikkoon. Solun tai pienryhmän tulisi ennen kaikkea olla vain väline, jonka kautta seurakuntalaiset voisivat kokea yhteyttä ja saada voimaa uskonelämään. Lisäksi sillä pitäisi olla evankelioiva funktio, mikäli se haluaa moninkertaistua.
Yhteenveto
Mielestäni vanhan seurakunnan järjestäytymistä soluseurakunnaksi ei saisi tehdä kevein perustein. Eikä sitä pitäisi missään tapauksessa tehdä, ellei koko johtajisto ja suurin osa seurakuntalaisista ole sen kannalla. Siitä huolimatta vanhassakin seurakunnassa voitaisiin aloittaa kattava solutoiminta. Sen tulisi toimia vapaaehtoisella pohjalla ja olla ennen kaikkea väylä sisään seurakuntayhteyteen. Seurakuntiimme muuttaa jatkuvasti väkeä muilta paikkakunnilta. Miten heidän pääsynsä seurakuntayhteyteen voisi helpottua? Voisimmeko tarjota heille solun, johon he voisivat osallistua? Entä vasta uskoon tulleet? Mielestäni on ratkaisevaa, jos voisimme osoittaa vasta uskoon tulleille pienryhmän, jossa he voivat turvallisesti ottaa ensiaskeliaan uskontiellä. Pienryhmä voisi olla myös tehokas evankelioimisväline, koska se perustuu henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Suhteet alkavat monesti ihan tavallisilla tapaamisilla kahvikupin ääressä.
Julkaistu Kristitty -lehdessä
Jumalan navigaattori
JUMALAN NAVIGAATTORI JOHDATTAA SELKEÄSTI
”Lähetystyöhön valmistuva nuoripari rukoili johdatusta tulevaa lähetyskenttää silmälläpitäen. Erään kerran he avasivat Raamatun umpimähkään, ns. peukalopaikkamenetelmää käyttäen. Hämmästys oli melkoinen, kun sormi osoitti Apt. 27:26, ”Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua."
Ongelmamme suhteessa Jumalan Sanan johdatukseen on se, että pyrimme laittamaan sinne jotain sellaista, mitä siihen ei ole kirjoitettu. Tämä kiusaus ei kierrä kaukaa ketään. Joidenkin irrallisten raamatunkohtien soveltaminen omaan henkilökohtaiseen elämään voi tuntua houkuttelevalta, mutta on loppujen lopuksi vaarallista peliä.
Koska johdatuksen lähteenä saattaa toimia myös oma mielikuvituksemme, niin sekin tulisi alistaa Jumalan Sanan valoon. Pyhä henki myös itse alistuu Jumalan Sanaan, eikä toimi sen ulkopuolella. Tämän vuoksi Jumalan Sanan tulisi olla ehdoton indikaattori, jota ei saa unohtaa johdatusta etsiessä.
Jumalan Sanaa ei saisi tulkita väkivaltaisesti. Jokainen voi tarpeeksi pengottuaan kyllä löytää Raamatusta lauseita, jotka tukevat omia päämääriä. Tällainen toimintapa on tyypillistä kuitenkin vain lapsille, jotka jatkavat pyytämistä niin kauan, kunnes saavat sen, mitä haluavat. Tästä syystä ns. mannalaput ja peukalopaikat eivät voi olla johdatuksen ainoita indikaattoreita.
Jumalasta johdatusautomaatti?
Johdatus ja siihen liittyvät asiat ovat kristitylle tärkeitä asioita. On sanomattakin selvää, että haluaisimme kaikessa tehdä Jumalan tahdon. Haluaisimme valita oikein, kun pitää päättää esim. työpaikasta, asunnosta tai vaikkapa aviopuolisosta. Kaikessa tässä Jumala on antanut meille myös vapaan tahdon. Hän ei ole johdatusautomaatti, vaan luottaa myös meidän kykyymme tehdä oikeita ratkaisuja Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen ohjauksen valossa. On luonnollista, että kun jumalasuhteemme syvenee, niin sen mukana opimme tuntemaan myös hänen tahtonsa selvemmin.
Niin täydellisiksi emme kuitenkaan koskaan tule, ettemmekö tarvitsisi enää Jumalan henkilökohtaista johdatusta. Varmaa kuitenkin on, että mitä paremmin tunnemme Jumalan, sitä paremmin tunnemme myös hänen tahtonsa.
Valitsinko väärin?
Yksilöuskovan vaara on luottaa enemmän johdatuksen menetelmiin, kuin itse Jumalaan. Saatamme väsyttää itsemme, pastorit ja sielunhoitajat jatkuvilla johdatuksen esirukouksilla ja odottaa jotain selvää merkkiä taivaasta. Saatamme etsiä epävoivoisesti profeettoja ja odottaa yliluonnollista. Tämän kaiken jatkuessa saatamme kadottaa jopa koko johdatuksen alkulähteen, eli Jumalan itsensä äänen.
Meidän ei tulisi hätääntyä, vaikka emme aina osaisi päättää oikein. Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, jos ne on tehty sen ymmärryksen valossa, joka meillä Jumalan lapsina on. Jumala ei poistu seurastamme, vaikka olisimme valinneet väärän vaihtoehdon. Jumalalla ei välttämättä ole elämällemme vain yhtä oikeaa vaihtoehtoa. Uskon Jumalan olevan niin suuri, että hän voi johdattaa meitä vielä silloinkin, kun olemme valinneet toiseksi parhaan vaihtoehdon. Jumalalla on tapa vaikuttaa tahtoaan meissä niin, että toiseksikin parhaasta tulee lopulta paras (Room. 8:28). Jos Jumala ehdottomasti haluaisi meidän valitsevan toisin, kun parhaan ymmärryksen, rukouksen ja Jumalan Sanan valossa olemme valitsemassa, niin hänellä on kyllä voima ilmoittaa siitä meille tai antaa ratkaisumme epäonnistua.
Minun johdattajani!
Jumala ei etsi tilaisuutta rangaistakseen meitä vääristä valinnoista. Hän tietää, että voimme mennä harhaan. Joskus jopa kokonainen seurakuntakin voi valita väärin ja palata silti raiteilleen. Jumalan johdossa voimme kuitenkin turvallisesti kasvaa ja luottaa siihen, että Hän on meidän Isämme, joka rakastaa meitä ja tahtoo meidän parastamme.
Voisitko kuvitella maallista isää, joka ei olisi millään tavalla kiinnostunut lapsensa tulevasta elämästä, eikä mitenkään suunnittelisi tämän elämää ja hyvinvointia? Voisitko kuvitella äitiä, joka ei haluisi varjella lapsiaan vääriltä ratkaisuilta? Voisitko kuvitella hallitsijaa, jolla ei olisi mitään suunnitelmia maalleen? Voisitko kuvitella paimenta, joka ei johdattaisi lampaita mihinkään? Jos voit uskoa nämä asiat todeksi, niin voit varmasti uskoa myös sen, että Jumalalla on suunnitelma sinunkin elämällesi!
Jyrki Palmi
Lähde: Guidance by God, Zondervan publishing house.
Jukaistu Kristitty -lehdessä
”Lähetystyöhön valmistuva nuoripari rukoili johdatusta tulevaa lähetyskenttää silmälläpitäen. Erään kerran he avasivat Raamatun umpimähkään, ns. peukalopaikkamenetelmää käyttäen. Hämmästys oli melkoinen, kun sormi osoitti Apt. 27:26, ”Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua."
Ongelmamme suhteessa Jumalan Sanan johdatukseen on se, että pyrimme laittamaan sinne jotain sellaista, mitä siihen ei ole kirjoitettu. Tämä kiusaus ei kierrä kaukaa ketään. Joidenkin irrallisten raamatunkohtien soveltaminen omaan henkilökohtaiseen elämään voi tuntua houkuttelevalta, mutta on loppujen lopuksi vaarallista peliä.
Koska johdatuksen lähteenä saattaa toimia myös oma mielikuvituksemme, niin sekin tulisi alistaa Jumalan Sanan valoon. Pyhä henki myös itse alistuu Jumalan Sanaan, eikä toimi sen ulkopuolella. Tämän vuoksi Jumalan Sanan tulisi olla ehdoton indikaattori, jota ei saa unohtaa johdatusta etsiessä.
Jumalan Sanaa ei saisi tulkita väkivaltaisesti. Jokainen voi tarpeeksi pengottuaan kyllä löytää Raamatusta lauseita, jotka tukevat omia päämääriä. Tällainen toimintapa on tyypillistä kuitenkin vain lapsille, jotka jatkavat pyytämistä niin kauan, kunnes saavat sen, mitä haluavat. Tästä syystä ns. mannalaput ja peukalopaikat eivät voi olla johdatuksen ainoita indikaattoreita.
Jumalasta johdatusautomaatti?
Johdatus ja siihen liittyvät asiat ovat kristitylle tärkeitä asioita. On sanomattakin selvää, että haluaisimme kaikessa tehdä Jumalan tahdon. Haluaisimme valita oikein, kun pitää päättää esim. työpaikasta, asunnosta tai vaikkapa aviopuolisosta. Kaikessa tässä Jumala on antanut meille myös vapaan tahdon. Hän ei ole johdatusautomaatti, vaan luottaa myös meidän kykyymme tehdä oikeita ratkaisuja Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen ohjauksen valossa. On luonnollista, että kun jumalasuhteemme syvenee, niin sen mukana opimme tuntemaan myös hänen tahtonsa selvemmin.
Niin täydellisiksi emme kuitenkaan koskaan tule, ettemmekö tarvitsisi enää Jumalan henkilökohtaista johdatusta. Varmaa kuitenkin on, että mitä paremmin tunnemme Jumalan, sitä paremmin tunnemme myös hänen tahtonsa.
Valitsinko väärin?
Yksilöuskovan vaara on luottaa enemmän johdatuksen menetelmiin, kuin itse Jumalaan. Saatamme väsyttää itsemme, pastorit ja sielunhoitajat jatkuvilla johdatuksen esirukouksilla ja odottaa jotain selvää merkkiä taivaasta. Saatamme etsiä epävoivoisesti profeettoja ja odottaa yliluonnollista. Tämän kaiken jatkuessa saatamme kadottaa jopa koko johdatuksen alkulähteen, eli Jumalan itsensä äänen.
Meidän ei tulisi hätääntyä, vaikka emme aina osaisi päättää oikein. Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, jos ne on tehty sen ymmärryksen valossa, joka meillä Jumalan lapsina on. Jumala ei poistu seurastamme, vaikka olisimme valinneet väärän vaihtoehdon. Jumalalla ei välttämättä ole elämällemme vain yhtä oikeaa vaihtoehtoa. Uskon Jumalan olevan niin suuri, että hän voi johdattaa meitä vielä silloinkin, kun olemme valinneet toiseksi parhaan vaihtoehdon. Jumalalla on tapa vaikuttaa tahtoaan meissä niin, että toiseksikin parhaasta tulee lopulta paras (Room. 8:28). Jos Jumala ehdottomasti haluaisi meidän valitsevan toisin, kun parhaan ymmärryksen, rukouksen ja Jumalan Sanan valossa olemme valitsemassa, niin hänellä on kyllä voima ilmoittaa siitä meille tai antaa ratkaisumme epäonnistua.
Minun johdattajani!
Jumala ei etsi tilaisuutta rangaistakseen meitä vääristä valinnoista. Hän tietää, että voimme mennä harhaan. Joskus jopa kokonainen seurakuntakin voi valita väärin ja palata silti raiteilleen. Jumalan johdossa voimme kuitenkin turvallisesti kasvaa ja luottaa siihen, että Hän on meidän Isämme, joka rakastaa meitä ja tahtoo meidän parastamme.
Voisitko kuvitella maallista isää, joka ei olisi millään tavalla kiinnostunut lapsensa tulevasta elämästä, eikä mitenkään suunnittelisi tämän elämää ja hyvinvointia? Voisitko kuvitella äitiä, joka ei haluisi varjella lapsiaan vääriltä ratkaisuilta? Voisitko kuvitella hallitsijaa, jolla ei olisi mitään suunnitelmia maalleen? Voisitko kuvitella paimenta, joka ei johdattaisi lampaita mihinkään? Jos voit uskoa nämä asiat todeksi, niin voit varmasti uskoa myös sen, että Jumalalla on suunnitelma sinunkin elämällesi!
Jyrki Palmi
Lähde: Guidance by God, Zondervan publishing house.
Jukaistu Kristitty -lehdessä
Kiitollisuus on asenne
Pääkirjoitus
KIITOLLISUUS ON ASENNE
Vuosituhantinen mysteeri on ihmisten erilainen suhtautuminen vaikeuksiinsa. Vaikeuksissaan toinen kiroaa Jumalaa ja toinen näkee siinä jotain hyvää ja kasvattavaa.
Tyytymätön ei ole löytänyt elämälleen tarkoitusta, vaan pitää sitä sattumanvaraisena arpapelinä. Elämä tuottaa hänelle jatkuvia epäoikeudenmukaisuuksia.
Sellainen ihminen, joka on löytänyt elämälleen tarkoituksen, pitää päinvastoin elämäänsä tärkeänä kasvuna jotain päämäärää varten ja vaikeudet hänen elämässään ovat vain tärkeitä kasvun paikkoja.
Kiitollinen asenne elämää kohtaan tarkoittaa sitä, että otamme vastaan Jumalan suvereenin johdatuksen. Olemme sinut sen kanssa, että toipa elämäämme tullessaan mitä tahansa, niin siinä kaikessa on Jumalan suunnitelma. Tämä avaa myös portit ihmisenä kasvuun. Kapinointi elämälle vie loputkin kasvun mahdollisuudet.
Oi jospa ihminen osaisikin kiittää. Moni asia olisi silloin helpompi!
Kiitollisuus ei ole teko, joka suoritetaan hampaat irvessä. Se että ihminen kielellänsä kiittää merkitsee yhtä vähän, kuin pakotettu anteeksipyytäminen sydämen jäädessä katkeraksi.
Kiitollisuus on asenne, joka lähtee sydämestä. Olemalla kiitollinen ihminen jo rukoilee, vaikka ei sanoisi yhtään mitään. Aidot kiitolliset sanat ovatkin vain hedelmää jo aiemmin tapahtuneesta asian sisäistämisestä.
Kiitollisuutta ei ole se kun tapahtuu jotain mullistavaa vaan se, kun tapahtuu jotain pientä ja kaunista.
Elämän vastoinkäymisiä ei kukaan pääse pakoon. Siihen joukkoon eivät pääse edes kristityt. Kristitty osaa kuitenkin nähdä olosuhteiden taakse ja suhteuttaa ne kaiken tarkoitukseen.
Joka kerta, kun olemme sydämessämme kiitollisia Jumalalle, kasvaa myös meissä oleva Hengen hedelmä.
Meitä ympäröi kaikkialta painava tyytymättömyys. Se on aistittavissa suhteessa yhteiskuntaan, olosuhteisiin, rahaan ja kulutukseen. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi!
Tyytymättömyys ahdistaa, mutta kiitollisuus rikastuttaa elämää ja voi tehdä elämästä seikkailun, jota ei kannata olla näkemättä!
Julkaistu Kristitty -lehdessä
KIITOLLISUUS ON ASENNE
Vuosituhantinen mysteeri on ihmisten erilainen suhtautuminen vaikeuksiinsa. Vaikeuksissaan toinen kiroaa Jumalaa ja toinen näkee siinä jotain hyvää ja kasvattavaa.
Tyytymätön ei ole löytänyt elämälleen tarkoitusta, vaan pitää sitä sattumanvaraisena arpapelinä. Elämä tuottaa hänelle jatkuvia epäoikeudenmukaisuuksia.
Sellainen ihminen, joka on löytänyt elämälleen tarkoituksen, pitää päinvastoin elämäänsä tärkeänä kasvuna jotain päämäärää varten ja vaikeudet hänen elämässään ovat vain tärkeitä kasvun paikkoja.
Kiitollinen asenne elämää kohtaan tarkoittaa sitä, että otamme vastaan Jumalan suvereenin johdatuksen. Olemme sinut sen kanssa, että toipa elämäämme tullessaan mitä tahansa, niin siinä kaikessa on Jumalan suunnitelma. Tämä avaa myös portit ihmisenä kasvuun. Kapinointi elämälle vie loputkin kasvun mahdollisuudet.
Oi jospa ihminen osaisikin kiittää. Moni asia olisi silloin helpompi!
Kiitollisuus ei ole teko, joka suoritetaan hampaat irvessä. Se että ihminen kielellänsä kiittää merkitsee yhtä vähän, kuin pakotettu anteeksipyytäminen sydämen jäädessä katkeraksi.
Kiitollisuus on asenne, joka lähtee sydämestä. Olemalla kiitollinen ihminen jo rukoilee, vaikka ei sanoisi yhtään mitään. Aidot kiitolliset sanat ovatkin vain hedelmää jo aiemmin tapahtuneesta asian sisäistämisestä.
Kiitollisuutta ei ole se kun tapahtuu jotain mullistavaa vaan se, kun tapahtuu jotain pientä ja kaunista.
Elämän vastoinkäymisiä ei kukaan pääse pakoon. Siihen joukkoon eivät pääse edes kristityt. Kristitty osaa kuitenkin nähdä olosuhteiden taakse ja suhteuttaa ne kaiken tarkoitukseen.
Joka kerta, kun olemme sydämessämme kiitollisia Jumalalle, kasvaa myös meissä oleva Hengen hedelmä.
Meitä ympäröi kaikkialta painava tyytymättömyys. Se on aistittavissa suhteessa yhteiskuntaan, olosuhteisiin, rahaan ja kulutukseen. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi!
Tyytymättömyys ahdistaa, mutta kiitollisuus rikastuttaa elämää ja voi tehdä elämästä seikkailun, jota ei kannata olla näkemättä!
Julkaistu Kristitty -lehdessä
Karkumatkalla
Kolumni
KARKUMATKALLA
Myrsky yltyi yltymistään, suuri puulaiva natisi liitoksissaan. Oli vain ajan kysymys, milloin se hajoaisi palasiksi ja kaikki siinä matkustavat joutuisivat kylmän meren syleilyyn ja kuoleman porteille.
Se kaikki oli yhden miehen syytä. Miehen, joka oli karkumatkalla. Joona nukkui laivan ruumassa. Kun raivostunut kapteeni herätti Joonan, joutui hän katsomaan tosiasioita silmästä silmään. Sekunnin murto-osassa Joonan tajuntaan jysähti syyllisyys, josta ei voinut päästä eroon kuin yhdellä tavalla. ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” – Joona sai sanotuksi.
Joona heitettiin välimereen. Profeetta oli vajoamassa meren pohjaan. Tarinan piti loppua tähän. Paikalle lähetettiin elävä sukellusvene ottamaan karkuri talteen ja turvaan! Joona istui höyrysaunassa kolme päivää ja yötä. Kun aika tuli täyteen, niin Jumala käski kalaa oksentamaan profeetta kuivalle maalle. Merisairaana, yltä päältä limassa Joona kuuli Jumalan äänen toisen kerran. Tällä kertaa hän päätti totella. Hän julisti Herran sanan. Niinivee teki parannuksen ja Jumala osoitti suuren armon parannusta tekeville ihmisille.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Jotkut näkevät Joonassa suuren luuserin. Itse näen Joonassa ihmisen joka toimi inhimillisesti, niin kuin minäkin usein toimin. Usein menen juuri toiseen suuntaan, kuin mihin Jumala tahtoisi minun menevän. Silti Jumala toimii ja antaa uuden mahdollisuuden.
Kertomus Joonasta on muutakin, kuin vain kutsumustaan välttelevä profeetta ja suuri kala. Se on kertomus armosta! Suurimmassa myrskyssä Jumala antoi armonsa käydä oikeudesta! Jumala armahti jumalattomia merimiehiä, Niiniveen asukkaita ja eläimiä ja tietenkin myös Joonaa itseään.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Oletko sinä keskellä myrskyä? Oletko karkumatkalla? Oletko hätääntynyt, koska olet vetänyt myrskyn päällesi. Joonakin veti itse myrskyn päällensä, mutta mitä hän löysi? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme elämämme suurimmissa myrskyissä ja taisteluissa? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme itse aiheuttaneet kaiken sotkun? Armon!
Elämän myrskyissä, jopa niissä jotka olemme itse aiheuttaneet, saamme osaksemme armon oikeaan aikaan!
Julkaistu Elämä ja Valo -lehdessä
KARKUMATKALLA
Myrsky yltyi yltymistään, suuri puulaiva natisi liitoksissaan. Oli vain ajan kysymys, milloin se hajoaisi palasiksi ja kaikki siinä matkustavat joutuisivat kylmän meren syleilyyn ja kuoleman porteille.
Se kaikki oli yhden miehen syytä. Miehen, joka oli karkumatkalla. Joona nukkui laivan ruumassa. Kun raivostunut kapteeni herätti Joonan, joutui hän katsomaan tosiasioita silmästä silmään. Sekunnin murto-osassa Joonan tajuntaan jysähti syyllisyys, josta ei voinut päästä eroon kuin yhdellä tavalla. ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” – Joona sai sanotuksi.
Joona heitettiin välimereen. Profeetta oli vajoamassa meren pohjaan. Tarinan piti loppua tähän. Paikalle lähetettiin elävä sukellusvene ottamaan karkuri talteen ja turvaan! Joona istui höyrysaunassa kolme päivää ja yötä. Kun aika tuli täyteen, niin Jumala käski kalaa oksentamaan profeetta kuivalle maalle. Merisairaana, yltä päältä limassa Joona kuuli Jumalan äänen toisen kerran. Tällä kertaa hän päätti totella. Hän julisti Herran sanan. Niinivee teki parannuksen ja Jumala osoitti suuren armon parannusta tekeville ihmisille.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Jotkut näkevät Joonassa suuren luuserin. Itse näen Joonassa ihmisen joka toimi inhimillisesti, niin kuin minäkin usein toimin. Usein menen juuri toiseen suuntaan, kuin mihin Jumala tahtoisi minun menevän. Silti Jumala toimii ja antaa uuden mahdollisuuden.
Kertomus Joonasta on muutakin, kuin vain kutsumustaan välttelevä profeetta ja suuri kala. Se on kertomus armosta! Suurimmassa myrskyssä Jumala antoi armonsa käydä oikeudesta! Jumala armahti jumalattomia merimiehiä, Niiniveen asukkaita ja eläimiä ja tietenkin myös Joonaa itseään.
Elämän myrskyissä Jumala armahtaa meitäkin!
Oletko sinä keskellä myrskyä? Oletko karkumatkalla? Oletko hätääntynyt, koska olet vetänyt myrskyn päällesi. Joonakin veti itse myrskyn päällensä, mutta mitä hän löysi? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme elämämme suurimmissa myrskyissä ja taisteluissa? Armon!
Mitä me löydämme, kun olemme itse aiheuttaneet kaiken sotkun? Armon!
Elämän myrskyissä, jopa niissä jotka olemme itse aiheuttaneet, saamme osaksemme armon oikeaan aikaan!
Julkaistu Elämä ja Valo -lehdessä
keskiviikko 8. elokuuta 2007
Seurakunnan istuttamisen ABC
Opetuskirjoitus
Seurakunnan istuttamisen ABC
Uuden seurakunnan istuttaminen paikkakunnalle, missä jo ennestään on seurakunta, on erittäin haasteellinen ja vaativa tehtävä. Siihen pitäisi suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä matkaan tulisi lähteä vain kokeilumielellä.
Rohkeasti vai varovasti?
Kokeileva malli on vaarallinen siksi, että seurakunnan istutuksessa ei olla tekemisissä vain itsensä ja oman kunnian tai maineen menettämisen kanssa, vaan ihmisten kanssa. Mikäli ihmiset ovat seurakunnanistuttajalle vain kokeiluja eri toimintatapojen purevuudesta, tästä voi seurata monelle vilpittömälle seurakuntalaiselle elinikäiset haavat. Toisaalta taas ylivarovainen suhtautuminen tai pelko seurakunnan istuttamiseen saattaa lamaannuttaa ja saada aikaan vastareaktion, missä uusia seurakuntia ei haluta istuttaa, koska se saattaa hyvinkin epäonnistua. Lähtökohta seurakunnan istutukselle onkin varmuudessa ja kutsussa, joka on saatu Jumalalta ja sen pohjana tulee olla Jumalan sanan kehotus.[1]
Valmistautuminen ja rukous
On syytä olettaa, että seurakunnan istuttajalle selviää motiivi, miksi uusi seurakunta tulee istuttaa valitulle paikkakunnalle. Syitä voi olla monia. C. Peter Wagner sanoo seurakuntien istuttamisen olevan raamatullista. Hän tähdentää sen olevan Uuden Testamentin mallin mukaista evankeliumin levittämistä.[2] Raamatussa esiintyvä seurakuntakasvu antaa meille tämän mallin, mutta riitoihin ja jakaantumiseen perustuva seurakunta ei ole Wagnerin mukaan tervettä seurakuntakasvua, vaikkakin joskus valitettavasti välttämätöntä.[3] Valmistautuminen seurakunnan istuttamiseen tarkoittaa kokonaisvaltaista elämänmuutosta entisestä. Se vie istuttajalta lähes kaiken ajan ja se vaatii totaalista sitoutumista, pitkiä työpäiviä, jatkuvaa asioiden hoitoa, puhelimessa keskustelua, ihmisten tapaamista henkilökohtaisesti ja varautumista siihen, että asiat eivät läheskään aina luista toivotulla tavalla. Monesti suurin vastustus tulee jo toimivilta seurakunnilta kyseisellä paikkakunnalla. Myös tästä syystä on välttämätöntä valmistautua tulevaan tehtävää rukouksin.[4] Olisi ehdottoman tärkeää, että rukouksessa ja kahdenkeskisessä hetkissä Jumalan kanssa ja muiden kanssa käytyjen neuvottelujen kautta ”näky” uuden seurakunnan istuttamisesta olisi tullut niin selväksi, että se antaisi voimaa ja rohkaisisi silloin kun vaikeudet koittavat. Rukous on perustuksen luomista koko työlle. Se ei ole merkityksetöntä aikaa, vaan aikaa, jolloin koko projektin pohja luodaan. Vaikka seurakunnan perusta on itse Kristus, niin istuttaja joutuu viemään koko prosessin lähes alusta loppuun saakka yksin.[5] Hyvä valmistautuminen on Raamatunkin mukaan välttämätöntä ja takaa tehokkuuden itse koitoksessa.[6]
Yhteistyötahojen valinta
Yhteistyötahojen valinta on välttämätöntä jo siksi, että kukaan ei voi selviytyä niin suuresta tehtävästä yksin. Suositeltavaa olisi, että seurakunnan istuttaja löytäisi rinnalleen ainakin yhden työtoverin, mutta mieluummin tiimin tai pienen ryhmän henkilöitä, joilla on samansuuntainen näky, kuin seurakunnan istuttajalla.[7] Tässä saattaa olla myös siemen erimielisyyksiin, joka voi matkan varrella purkautua erilaisina näkemyksinä toimintatapojen suhteen, mutta se riski on otettava. Joka tapauksessa työtovereita tarvitaan. Heidät olisikin valittava huolella ja asian puolesta olisi syytä rukoilla. Yhteistyötahoksi saattaa tulla myös paikkakunnalla jo oleva uskovien joukko, joka on kenties jo odottanut seurakunnan istuttajaa. [8]Voimme myös olettaa, että siellä saattaisi olla muutamia jo toiminnan kautta kääntyneitä uskovia, jotka ovat seurakunnan siemen. Tärkeää olisi, että seurakunnan istuttaja hyvin selkeästi esittäisi näkynsä ja päämääränä, millaisen seurakunnan hän aikoo istuttaa. Yhteistyötahojen olisi syytä jo alusta alkaen tietää, millaiseen prosessiin he ovat lähtemässä. Ei ole hyvä, että se kirkastuu heille prosessin kuluessa, koska silloin he saattavat kokea tulleensa petetyiksi. Istuttajan on ehdottoman tärkeää itse tietää, mikä hänen pyrkimyksensä on? Mikäli seurakunnasta on tarkoitus tehdä esimerkiksi jonkin kulttuurin mukainen seurakunta, niin se olisi syytä pitää esillä heti alusta alkaen. Näiden asioiden esillä pitäminen saattaa tipauttaa joitakin yhteistyötahoja pois heti alkuvaiheessaan, mutta se on kuitenkin parempi niin ja reilua myös heitä kohtaan, etteivät ikävät yhteentörmäykset tulisi turhan takia. Joskus yhteistyötahoksi saattaa tulla myös jokin toinen paikkakunnalla jo oleva seurakunta, mutta sellaisen yhteistyön toimivuus voi olla kyseenalaista, varsinkin jos näky, toimintatavat ja pyrkimykset eroavat merkittävästi toisistaan. Myös johtajuuskysymys saattaa aiheuttaa skismaa ja se on syytä selvittää jo ennen, kuin siitä aletaan taistella. Yhteistyökumppanit on siis syytä valita harkiten, päämäärä on syytä pitää esillä kirkkaasti ja prosessi on valmisteltava huolella. Wagnerin mukaan tämä ydinjoukon kokoaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Hän tähdentää myös, että jos suunnitteluvaihe kestää liian kauan, menetetään syntymän jännitys.
Aluekartoitus
Sekä Wagner, että Warren painottavat aluekartoitusta ja väestötieteellistä tutkimusta. Tämä on hyvin tärkeää. Se auttaa hahmottamaan kohdealueen kuulijakuntaa ja tietämään, keitä alueella asuu ja mikä auttaa suunnittelua. Väestötutkimusta voi nykyisin tehdä internetin kautta, koska lähes jokaisella kunnalla on omat tilastolliset kotisivunsa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan yksin riitä. On hyvä vierailla useasti tulevassa kohteessa ja tutustua sen alueen ihmisiin, elinkeinoelämään, kauppoihin, asumisoloihin jne. Hyvää valmistautumista voisi olla myös paikkakunnan kartan hankkiminen ja rukous kartan avulla eri kaupunginosien ja erityisesti sen osan puolesta, johon suunniteltu työ tulee kohdentumaan. Samalla kun mietitään seurakunnan maantieteellistä sijaintia, on myös mietittävä, millaisia ihmisiä alueella asuu. Jos työ aloitetaan tietyn kohderyhmän parissa, niin seurakunta pitäisi sijoittaa paikalle, jossa kohderyhmä on tavoitettavissa ja tutkia eri vaihtoehdot sijainnille. Aluekartoitukseen kuluu osana myös tutustuminen muihin jo paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. On hyvä aistia ja tutkia toisten seurakuntien toimintatapoja ja tutustua niiden johtajiin. Avoin keskustelu seurakunnanistutussuunnitelmista heidän kanssaan voi olla haastavaa, mutta se on kuitenkin paras tapa ja on ehdottomasti parempi tehdä työtä avoimesti ja pyrkiä yhteistyöhön heidän kanssaan niillä tasoilla silloin, kuin se on mahdollista.
Suunnitelman laatiminen
Kun edellä mainitut seikat on tehty ja seurakunnan luonne, malli ja päämäärä ovat kirkkaasti selvillä, on aika alkaa tehdä suunnitelmaa, jolla istutus toteutetaan. Suunnitelma ja päämäärä olisi hyvä tehdä kirjallisesti. Syitä siihen on ainakin kaksi. Ensinnäkin se pysyy kirkkaana itselle ja se muistuttaa aina uudestaan seurakunnan päämäärästä. Toiseksi tulee olemaan myös paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita seurakunnan luonteesta, ja silloin se on hyvä antaa heille kirjallisena materiaalina. Ehkä on turhaa yrittää alkuvaiheessa tehdä tavoitemääritelmästä ja suunnitelmasta liian laajaa, koska mitä laajempi se on, sitä epämääräisempi ja vaikeampi se on toteuttaa. Pitää ottaa huomioon, että tavoitteisiin tulee myöhemmin uusia seikkoja, joita halutaan saavuttaa. Siksi lyhyt ja yksinkertainen suunnitelma on aluksi paikallaan. Sen tulee myös olla siinä mielessä realistinen, että ymmärretään, mitkä ovat ne rajat, johon itse istuttaja ja mukaan tulijat kykenevät.
Toteutus
Seurakunta voidaan istuttaa monella eri tavalla. Siinä voidaan käyttää monia eri metodeja. Mahdollisuudet vaihtelevat aina henkilökohtaisten kontaktien luomisen, kutsujen kautta aina suurtapahtuman järjestämiseen ja kaikkea siltä väliltä.[9]
Kaikkea luovuutta ja mahdollisuuksia voidaan käyttää. On siis viisasta laittaa vireille monia eri vaihtoehtoja. Pelkän yhden kortin varaan laskeminen ei liene viisasta. Pelkästään uudentyyppisen jumalanpalveluksen tarjoaminen ei todennäköisesti ole riittävä houkutin ihmisille liikkeelle lähtöön. Itsensä ja seurakunnan tunnetuksi tekeminen on koko toiminnan a ja o., ja tämä täytyy ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Seurakuntaa, työtä ja julkisia tilaisuuksia pitäisi mainostaa kaikin mahdollisin keinoin. Tässä voidaan ottaa luovuus käyttöön. Vaikka nykyisin mainontaa voidaan tehdä myös uusin keinoin, niin täytyy ottaa huomioon, että mainonta on kallista. Muutenkin seurakunnan istutus tulee vaatimaan huomattavia taloudellisia resursseja ainakin alkuvaiheessaan. Kaikkeen tähän tulee varautua. Näyttää pitävän paikkansa, että jos evankelioimiseen sijoitetaan niukasti, ovat myös tulokset niukkoja.[10]
Jatkuvuus
Työn jatkuvuus on varmistettava jo ennen toteutusta. On oltava selkeä suunnitelma siitä, kuinka työ jatkuu ensimmäisten kampanjoiden ja kokousten jälkeen. On varauduttava siihen, että säännöllinen toiminta saattaa vaatia huomattavasti enemmän voimavaroja, kuin yksittäisten kampanjoiden järjestäminen. On myös varmistettava, että kaikki toimii viikosta toiseen. Jos seurakunnan istuttaja on laskenut toiminnan liiaksi vain itsensä varaan, niin hän tulee palamaan loppuun muutaman kuukauden pyörityksen jälkeen. Jatkuvuuden turvaaminen tarkoittaa ennen kaikkea ihmisten rekrytointia. On oltava tarpeeksi väkeä huolehtimaan kokousohjelmasta ja kaikenlaisista käytännön töistä. Olisi syytä myös miettiä, kuinka työ jatkuu, jos istuttaja itse lähtee pois paikkakunnalta. Onko työn jatkuvuus silloin turvattu? Kuinka tiiviisti työ rakennetaan istuttajan itsensä ympärille tai hänen persoonallisuutensa varaan? Onko seurakuntaa enää sen jälkeen, kun seurakunnan istuttajaa ei enää ole?
Istuttajalle luvassa ilon ja surun kyyneleitä
Suomalaista helluntailaisuutta tuntuu vieläkin vaivaan ajatus, että seurakunnan perustaminen lähetyskentälle on täysin normaalia, mutta kotimaassa sen oikeutus täytyy tarkkaan punnita. Kotimaassa ei ole ehkä ymmärretty, että uudet seurakunnat voisivat olla suoranaisia evankelioinnin välineitä tai tapoja tavoittaa uusia ihmisiä. Reviiriajattelu on vielä paikoin voimakasta. Kuitenkaan uuden ja toisten seurakuntien menestys ei ole pois muiltakaan, vaan se hyödyttää aina kaikkia paikkakunnalla toimivia seurakuntia. Nopean itsenäistymisen tavoittelun voisi sen sijaan kyseenalaistaa. Istutuksen tapahtuessa äitiseurakunnan siunauksella, kiirettä itsenäistymiseen ei tulisi olla. Mikäli uuden työn pyrkimyksenä on maksaa toimitilat ja työntekijän palkka, tulee se vielä pitkään kärsimään resurssipulasta ja talousvaikeuksista. Liian nopea itsenäistyminen on ajanut monet uudet seurakunnat vaikeuksiin, minkä takia voisi oikeutetusti kysyä, voisiko työ olla yhtä tehokasta tai jopa tehokkaampaa myös ns. toimipistetyönä?
Monelle seurakunnan istuttajalle työ on unelma ja elämäntehtävä. Koko prosessi ja ensimmäinen julkisuuteen astuminen ovat jännittäviä hetkiä. Hengellinen taistelu on kouriintuntuvaa. Esiin on astuttava täydellä varmuudella ja uskolla. On tärkeää, että istuttajasta näkyy palvelualttius, selkeä vakaumus, hengellinen voima, rakkaus ja usko. Jokaiselle oikeilla motiiveillakin varustetuille seurakunnan istuttajille on luvassa myös vaikeita aikoja ja paljon kyyneleitä. Apostolista istuttajaa painaa elinikäinen vastuu. Samalla se myös lähtemättömästi muuttaa elämän ja tulee antamaan kaipuun, joka ei enää koskaan tyydy entiseen, merkityksettömään ja tyhjään hengelliseen elämään. Istuttajan paras palkka on nähdä ihmisten pelastuvan.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus:
Wagner C. Peter: Church Planting for a Greater Harvest - A Comprehensive Guide, Regal Books 1990.
Warren Rick: Päämäärätietoinen seurakunta, Aika Oy 1999.
[1] 2. Tess. 2:15, Mark. 16:15
[2] 2. Tess. 3:1, Apt. 1:8, Apt. 9:31
[3] 1. Kor. 6:1-6
[4] Kol. 1:9-10
[5] Apt. 20:28
[6] Saarn. 10:10
[7] 1. Kor. 3:6-9
[8] Apt. 18:27
[9] Apt. 20:20
[10] 2. Kor. 9:6
Seurakunnan istuttamisen ABC
Uuden seurakunnan istuttaminen paikkakunnalle, missä jo ennestään on seurakunta, on erittäin haasteellinen ja vaativa tehtävä. Siihen pitäisi suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä matkaan tulisi lähteä vain kokeilumielellä.
Rohkeasti vai varovasti?
Kokeileva malli on vaarallinen siksi, että seurakunnan istutuksessa ei olla tekemisissä vain itsensä ja oman kunnian tai maineen menettämisen kanssa, vaan ihmisten kanssa. Mikäli ihmiset ovat seurakunnanistuttajalle vain kokeiluja eri toimintatapojen purevuudesta, tästä voi seurata monelle vilpittömälle seurakuntalaiselle elinikäiset haavat. Toisaalta taas ylivarovainen suhtautuminen tai pelko seurakunnan istuttamiseen saattaa lamaannuttaa ja saada aikaan vastareaktion, missä uusia seurakuntia ei haluta istuttaa, koska se saattaa hyvinkin epäonnistua. Lähtökohta seurakunnan istutukselle onkin varmuudessa ja kutsussa, joka on saatu Jumalalta ja sen pohjana tulee olla Jumalan sanan kehotus.[1]
Valmistautuminen ja rukous
On syytä olettaa, että seurakunnan istuttajalle selviää motiivi, miksi uusi seurakunta tulee istuttaa valitulle paikkakunnalle. Syitä voi olla monia. C. Peter Wagner sanoo seurakuntien istuttamisen olevan raamatullista. Hän tähdentää sen olevan Uuden Testamentin mallin mukaista evankeliumin levittämistä.[2] Raamatussa esiintyvä seurakuntakasvu antaa meille tämän mallin, mutta riitoihin ja jakaantumiseen perustuva seurakunta ei ole Wagnerin mukaan tervettä seurakuntakasvua, vaikkakin joskus valitettavasti välttämätöntä.[3] Valmistautuminen seurakunnan istuttamiseen tarkoittaa kokonaisvaltaista elämänmuutosta entisestä. Se vie istuttajalta lähes kaiken ajan ja se vaatii totaalista sitoutumista, pitkiä työpäiviä, jatkuvaa asioiden hoitoa, puhelimessa keskustelua, ihmisten tapaamista henkilökohtaisesti ja varautumista siihen, että asiat eivät läheskään aina luista toivotulla tavalla. Monesti suurin vastustus tulee jo toimivilta seurakunnilta kyseisellä paikkakunnalla. Myös tästä syystä on välttämätöntä valmistautua tulevaan tehtävää rukouksin.[4] Olisi ehdottoman tärkeää, että rukouksessa ja kahdenkeskisessä hetkissä Jumalan kanssa ja muiden kanssa käytyjen neuvottelujen kautta ”näky” uuden seurakunnan istuttamisesta olisi tullut niin selväksi, että se antaisi voimaa ja rohkaisisi silloin kun vaikeudet koittavat. Rukous on perustuksen luomista koko työlle. Se ei ole merkityksetöntä aikaa, vaan aikaa, jolloin koko projektin pohja luodaan. Vaikka seurakunnan perusta on itse Kristus, niin istuttaja joutuu viemään koko prosessin lähes alusta loppuun saakka yksin.[5] Hyvä valmistautuminen on Raamatunkin mukaan välttämätöntä ja takaa tehokkuuden itse koitoksessa.[6]
Yhteistyötahojen valinta
Yhteistyötahojen valinta on välttämätöntä jo siksi, että kukaan ei voi selviytyä niin suuresta tehtävästä yksin. Suositeltavaa olisi, että seurakunnan istuttaja löytäisi rinnalleen ainakin yhden työtoverin, mutta mieluummin tiimin tai pienen ryhmän henkilöitä, joilla on samansuuntainen näky, kuin seurakunnan istuttajalla.[7] Tässä saattaa olla myös siemen erimielisyyksiin, joka voi matkan varrella purkautua erilaisina näkemyksinä toimintatapojen suhteen, mutta se riski on otettava. Joka tapauksessa työtovereita tarvitaan. Heidät olisikin valittava huolella ja asian puolesta olisi syytä rukoilla. Yhteistyötahoksi saattaa tulla myös paikkakunnalla jo oleva uskovien joukko, joka on kenties jo odottanut seurakunnan istuttajaa. [8]Voimme myös olettaa, että siellä saattaisi olla muutamia jo toiminnan kautta kääntyneitä uskovia, jotka ovat seurakunnan siemen. Tärkeää olisi, että seurakunnan istuttaja hyvin selkeästi esittäisi näkynsä ja päämääränä, millaisen seurakunnan hän aikoo istuttaa. Yhteistyötahojen olisi syytä jo alusta alkaen tietää, millaiseen prosessiin he ovat lähtemässä. Ei ole hyvä, että se kirkastuu heille prosessin kuluessa, koska silloin he saattavat kokea tulleensa petetyiksi. Istuttajan on ehdottoman tärkeää itse tietää, mikä hänen pyrkimyksensä on? Mikäli seurakunnasta on tarkoitus tehdä esimerkiksi jonkin kulttuurin mukainen seurakunta, niin se olisi syytä pitää esillä heti alusta alkaen. Näiden asioiden esillä pitäminen saattaa tipauttaa joitakin yhteistyötahoja pois heti alkuvaiheessaan, mutta se on kuitenkin parempi niin ja reilua myös heitä kohtaan, etteivät ikävät yhteentörmäykset tulisi turhan takia. Joskus yhteistyötahoksi saattaa tulla myös jokin toinen paikkakunnalla jo oleva seurakunta, mutta sellaisen yhteistyön toimivuus voi olla kyseenalaista, varsinkin jos näky, toimintatavat ja pyrkimykset eroavat merkittävästi toisistaan. Myös johtajuuskysymys saattaa aiheuttaa skismaa ja se on syytä selvittää jo ennen, kuin siitä aletaan taistella. Yhteistyökumppanit on siis syytä valita harkiten, päämäärä on syytä pitää esillä kirkkaasti ja prosessi on valmisteltava huolella. Wagnerin mukaan tämä ydinjoukon kokoaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Hän tähdentää myös, että jos suunnitteluvaihe kestää liian kauan, menetetään syntymän jännitys.
Aluekartoitus
Sekä Wagner, että Warren painottavat aluekartoitusta ja väestötieteellistä tutkimusta. Tämä on hyvin tärkeää. Se auttaa hahmottamaan kohdealueen kuulijakuntaa ja tietämään, keitä alueella asuu ja mikä auttaa suunnittelua. Väestötutkimusta voi nykyisin tehdä internetin kautta, koska lähes jokaisella kunnalla on omat tilastolliset kotisivunsa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan yksin riitä. On hyvä vierailla useasti tulevassa kohteessa ja tutustua sen alueen ihmisiin, elinkeinoelämään, kauppoihin, asumisoloihin jne. Hyvää valmistautumista voisi olla myös paikkakunnan kartan hankkiminen ja rukous kartan avulla eri kaupunginosien ja erityisesti sen osan puolesta, johon suunniteltu työ tulee kohdentumaan. Samalla kun mietitään seurakunnan maantieteellistä sijaintia, on myös mietittävä, millaisia ihmisiä alueella asuu. Jos työ aloitetaan tietyn kohderyhmän parissa, niin seurakunta pitäisi sijoittaa paikalle, jossa kohderyhmä on tavoitettavissa ja tutkia eri vaihtoehdot sijainnille. Aluekartoitukseen kuluu osana myös tutustuminen muihin jo paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. On hyvä aistia ja tutkia toisten seurakuntien toimintatapoja ja tutustua niiden johtajiin. Avoin keskustelu seurakunnanistutussuunnitelmista heidän kanssaan voi olla haastavaa, mutta se on kuitenkin paras tapa ja on ehdottomasti parempi tehdä työtä avoimesti ja pyrkiä yhteistyöhön heidän kanssaan niillä tasoilla silloin, kuin se on mahdollista.
Suunnitelman laatiminen
Kun edellä mainitut seikat on tehty ja seurakunnan luonne, malli ja päämäärä ovat kirkkaasti selvillä, on aika alkaa tehdä suunnitelmaa, jolla istutus toteutetaan. Suunnitelma ja päämäärä olisi hyvä tehdä kirjallisesti. Syitä siihen on ainakin kaksi. Ensinnäkin se pysyy kirkkaana itselle ja se muistuttaa aina uudestaan seurakunnan päämäärästä. Toiseksi tulee olemaan myös paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita seurakunnan luonteesta, ja silloin se on hyvä antaa heille kirjallisena materiaalina. Ehkä on turhaa yrittää alkuvaiheessa tehdä tavoitemääritelmästä ja suunnitelmasta liian laajaa, koska mitä laajempi se on, sitä epämääräisempi ja vaikeampi se on toteuttaa. Pitää ottaa huomioon, että tavoitteisiin tulee myöhemmin uusia seikkoja, joita halutaan saavuttaa. Siksi lyhyt ja yksinkertainen suunnitelma on aluksi paikallaan. Sen tulee myös olla siinä mielessä realistinen, että ymmärretään, mitkä ovat ne rajat, johon itse istuttaja ja mukaan tulijat kykenevät.
Toteutus
Seurakunta voidaan istuttaa monella eri tavalla. Siinä voidaan käyttää monia eri metodeja. Mahdollisuudet vaihtelevat aina henkilökohtaisten kontaktien luomisen, kutsujen kautta aina suurtapahtuman järjestämiseen ja kaikkea siltä väliltä.[9]
Kaikkea luovuutta ja mahdollisuuksia voidaan käyttää. On siis viisasta laittaa vireille monia eri vaihtoehtoja. Pelkän yhden kortin varaan laskeminen ei liene viisasta. Pelkästään uudentyyppisen jumalanpalveluksen tarjoaminen ei todennäköisesti ole riittävä houkutin ihmisille liikkeelle lähtöön. Itsensä ja seurakunnan tunnetuksi tekeminen on koko toiminnan a ja o., ja tämä täytyy ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Seurakuntaa, työtä ja julkisia tilaisuuksia pitäisi mainostaa kaikin mahdollisin keinoin. Tässä voidaan ottaa luovuus käyttöön. Vaikka nykyisin mainontaa voidaan tehdä myös uusin keinoin, niin täytyy ottaa huomioon, että mainonta on kallista. Muutenkin seurakunnan istutus tulee vaatimaan huomattavia taloudellisia resursseja ainakin alkuvaiheessaan. Kaikkeen tähän tulee varautua. Näyttää pitävän paikkansa, että jos evankelioimiseen sijoitetaan niukasti, ovat myös tulokset niukkoja.[10]
Jatkuvuus
Työn jatkuvuus on varmistettava jo ennen toteutusta. On oltava selkeä suunnitelma siitä, kuinka työ jatkuu ensimmäisten kampanjoiden ja kokousten jälkeen. On varauduttava siihen, että säännöllinen toiminta saattaa vaatia huomattavasti enemmän voimavaroja, kuin yksittäisten kampanjoiden järjestäminen. On myös varmistettava, että kaikki toimii viikosta toiseen. Jos seurakunnan istuttaja on laskenut toiminnan liiaksi vain itsensä varaan, niin hän tulee palamaan loppuun muutaman kuukauden pyörityksen jälkeen. Jatkuvuuden turvaaminen tarkoittaa ennen kaikkea ihmisten rekrytointia. On oltava tarpeeksi väkeä huolehtimaan kokousohjelmasta ja kaikenlaisista käytännön töistä. Olisi syytä myös miettiä, kuinka työ jatkuu, jos istuttaja itse lähtee pois paikkakunnalta. Onko työn jatkuvuus silloin turvattu? Kuinka tiiviisti työ rakennetaan istuttajan itsensä ympärille tai hänen persoonallisuutensa varaan? Onko seurakuntaa enää sen jälkeen, kun seurakunnan istuttajaa ei enää ole?
Istuttajalle luvassa ilon ja surun kyyneleitä
Suomalaista helluntailaisuutta tuntuu vieläkin vaivaan ajatus, että seurakunnan perustaminen lähetyskentälle on täysin normaalia, mutta kotimaassa sen oikeutus täytyy tarkkaan punnita. Kotimaassa ei ole ehkä ymmärretty, että uudet seurakunnat voisivat olla suoranaisia evankelioinnin välineitä tai tapoja tavoittaa uusia ihmisiä. Reviiriajattelu on vielä paikoin voimakasta. Kuitenkaan uuden ja toisten seurakuntien menestys ei ole pois muiltakaan, vaan se hyödyttää aina kaikkia paikkakunnalla toimivia seurakuntia. Nopean itsenäistymisen tavoittelun voisi sen sijaan kyseenalaistaa. Istutuksen tapahtuessa äitiseurakunnan siunauksella, kiirettä itsenäistymiseen ei tulisi olla. Mikäli uuden työn pyrkimyksenä on maksaa toimitilat ja työntekijän palkka, tulee se vielä pitkään kärsimään resurssipulasta ja talousvaikeuksista. Liian nopea itsenäistyminen on ajanut monet uudet seurakunnat vaikeuksiin, minkä takia voisi oikeutetusti kysyä, voisiko työ olla yhtä tehokasta tai jopa tehokkaampaa myös ns. toimipistetyönä?
Monelle seurakunnan istuttajalle työ on unelma ja elämäntehtävä. Koko prosessi ja ensimmäinen julkisuuteen astuminen ovat jännittäviä hetkiä. Hengellinen taistelu on kouriintuntuvaa. Esiin on astuttava täydellä varmuudella ja uskolla. On tärkeää, että istuttajasta näkyy palvelualttius, selkeä vakaumus, hengellinen voima, rakkaus ja usko. Jokaiselle oikeilla motiiveillakin varustetuille seurakunnan istuttajille on luvassa myös vaikeita aikoja ja paljon kyyneleitä. Apostolista istuttajaa painaa elinikäinen vastuu. Samalla se myös lähtemättömästi muuttaa elämän ja tulee antamaan kaipuun, joka ei enää koskaan tyydy entiseen, merkityksettömään ja tyhjään hengelliseen elämään. Istuttajan paras palkka on nähdä ihmisten pelastuvan.
Jyrki Palmi
Kirjallisuus:
Wagner C. Peter: Church Planting for a Greater Harvest - A Comprehensive Guide, Regal Books 1990.
Warren Rick: Päämäärätietoinen seurakunta, Aika Oy 1999.
[1] 2. Tess. 2:15, Mark. 16:15
[2] 2. Tess. 3:1, Apt. 1:8, Apt. 9:31
[3] 1. Kor. 6:1-6
[4] Kol. 1:9-10
[5] Apt. 20:28
[6] Saarn. 10:10
[7] 1. Kor. 3:6-9
[8] Apt. 18:27
[9] Apt. 20:20
[10] 2. Kor. 9:6
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)