Suomalaiset miehet ovat kovia kerskumaan ja pullistelemaan olemattomilla lihaksillaan. Pohjalaisten sukulaisteni ja sikäläisten vanhojen kavereiden mielestä minäkin olen tyypillinen helsinkiläispelle, joka ei elämässään ole tehnyt mitään ”oikeaa” työtä. Pastorintyö ei edusta heille työtä, vaan lähinnä työn vieroksumista. Jos olisin etelässä raksatöissä tai monttua kaivamassa, niin sillä varmaan ansaitsisin heidän arvostuksensa.
Vuosikaudet olen kesälomillani kuunnellut heidän juttujaan pöllimetsätöistä ja milloin mistäkin raavaan miehen hommista. Niihin eivät etelän vetelät ja räkänokat pysty. Minulla ei ole mitään miehistä meriittiä, millä rehvastella heille. Eiväthän he tietenkään muista tai noteeraa sitä, että minäkin olen nuorena ollut tarhalla kettuja nylkemässä ja sahalla lautoja taapeloimassa.
Sama virsi toistui joka kesä. Kauan mietin, miten voisin lyödä heille luun kurkkuun! Sitten keksin. En voi mennä talvisotaan, mutta voinhan sen sijaan juosta maratonin!
Nyt on millä rehvastella! Viime kesänä juoksin ensimmäisen täysmaratonin. Päätin, että juoksen sen vaikka hampaat irvessä ja periksi en anna! Kun millään muulla henkisyydellä ei ole mitään merkitystä, niin viimeinkin sain nämä tosimiehet hiljaiseksi. ”En millään olisi sinusta uskonut” -kommenteillaan he paljastivat typeryytensä, ja minä naureskelin partoihini.
Olin ylpeä ja rehentelin saavutuksestani kaikkialla aina siihen saakka, kunnes tapasin intialaisen pastorin David Mohanin. Hän oli merkillinen mies. Hän tuntui näkevän lävitseni lähes kaikissa asioissa. Tiesin hänen käyttävän tuntikausia rukoukseen joka päivä, ja aistivan sellaista henkisyyttä johon minä en yllä. Eräänä päivänä, kun juttelimme lounaspöydässä syvällisiä, niin intaannuin kehuskelemaan juosseeni maratonin. David laski ruokailuvälineensä pöydälle ja katsoi minua tiukasti silmiin. Välittömästi tiesin, että jotain kiusallista oli tulossa. ”Miksi juosta maraton”, David kysyi päättäväisesti. Hetken aikaa yritin löytää jotain järkevää syytä juoksulleni. Pyörittelin ajatuksia ja syitä mielessäni, mutta mitään järkevää vastausta en keksinyt. Piinallisen pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin: ”Erittäin hyvä kysymys!”
Tapaus sai minut jälleen ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeää. Riittää, että olen tasapainossa oman itseni kanssa. Minulle riittää, että tiedän tekeväni arvokasta kutsumustyötä, vaikka muut eivät sitä ymmärtäisikään. Minun ei tarvitse saavutuksillani todistaa toisille mitään. Niin ja jos edelleenkin juoksen, teen sen vain omaksi ilokseni.
Tosimies-lehti 3/08
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti