Näin viime yönä merkillistä unta. Asuntoomme tuotiin kummallinen kasvi. Siinä oli kaksitoista erillistä oksaa. Jokaisen oksan päässä oli kasvot. Ne olivat ikään kuin ihmisen kasvot. Nuo kasvot eivät puhuneet mitään, mutta silti tiesin niiden olevan eläviä olentoja. Tuo kummallinen puu oli kuin Jumalan läsnäolo kodissamme. Sen olemassaolo herätti kunnioitusta.
Jossakin sisimmässäni tiedostin, että tuo kasvi seuraa kaikkea sitä, mitä kodissamme tapahtuu. Oli hienoa katsella, kun se myötäeli kotimme tapahtumia. Kun tapahtui jotain iloista, se huojui tyytyväisenä, kuin vilja tuulessa ja sen kasvot hymyilivät. Hyvä mieli levisi kaikkialle asuntoon suloisen parfyymin lailla. Sitten taas, kun tapahtui jotain ikävää, niin tuon kummallisen kasvin kaikki oksat painuivat murheellisena alas. Se näytti melkein samalta kuin yön syliin vaipunut auringonkukkapelto, joka ikävöi uutta aamua valonsäteiden voimassa. Tuntui siltä, että se heikentyi jokaisesta riidasta ja menetti voimaansa jokaisesta loukkauksesta. Aina kun sanoimme toisillemme jotain pahasti, se masentui ja sen kasvot painuivat alas. Voimansa se puolestaan sai siitä, kun talossa oli rakkautta ja kohtelimme toisiamme ystävällisesti.
Vaikka kasvi olikin vain yhdessä huoneessa, tajusin sen näkevän kaikkiin huoneisiin ja ovien taakse. Mitään ei voinut tehdä siltä salassa. Kummallinen kasvi! Kasvin läsnäololla oli selvästi rauhoittava vaikutus perhe-elämäämme. Emme halunneet korottaa ääntämme tai riidellä sen kuullen, koska emme halunneet tuottaa sille murhetta.
Sitten tapahtui jotain dramaattista! Pikkuhiljaa totuimme kasvin läsnäoloon ja unohdimme sen. Elämä jatkui huolettomana ja kasvin hoitokin unohtui. Emme muistaneet enää antaa sille ravintoa. Riidat ja itsekkyys valtasivat alaa. Eräänä päivänä, kesken suuren perheriidan muistin yhtäkkiä kasvin olemassaolon ja järkytyin tajutessani sen nähneen ja kuulleen kaiken tapahtuneen.
Samassa heräsin hiestä märkänä ja sydän takoi rinnassani, kuin vimmattu. Syyllisyys kalvoi sisintäni, kun mietin unen sanomaa. Ymmärsin unen olleen jotenkin jumalallinen ja henkilökohtaisesti puhutteleva.
Aamukahvin himo sisälläni kompuroin keittiöömme ja tärisin vieläkin unta miettiessäni. Kahvipannu oli pudota kädestäni, kun näin kahvinkeittimen vieressä olevan taulun, jonka olemassaolon olin myös tyystin unohtanut. Siinä luki: ”Jeesus on tämän kodin pää; näkymätön vieras jokaisessa keskustelussa; hiljainen kuuntelija jokaisessa keskustelussa.”
Uni antoi minulle opetuksen, jota en toivottavasti koskaan unohda!
P.S. Tämä tarina on tosi!
Kolumni julkaistu Tosimies -lehdessä 1/2008
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti