Peikkoja ja demoneita

Moni näkee ekumeniassa paljon peikkoja ja demoneita. Parhaimmillaan se voi kuitenkin olla Pyhän Hengen synnyttämää sydänten yhteyttä. Tämän todisti jälleen todeksi tammikuussa järjestetty kansanvälinen ekumeeninen rukousviikko. Viikko huipentui Helsingin Tuomiokirkossa järjestettyyn koko kansan rukoustilaisuuteen. Vaikka tilaisuus ei vetänyt väkeä samalla tavalla kuin Haiti-konsertti, koskettavuudessaan se ylsi vähintäänkin samalle tasolle.
Rukousviikkoa on kansainvälisesti vietetty jo sata vuotta ja Suomessa 1950-luvulta alkaen. Säännöllisesti sitä on vietetty vuodesta 1964, jolloin Helsingin Vanhankirkon seurakunnassa järjestettiin rukousviikon tilaisuus. Ennen vanhaan rukousviikon tilaisuuksien järjestäminen vaati rohkeaa pioneerihenkeä, sillä yhteistä rukousta eri kirkkokuntiin kuuluvien kesken pidettiin laajasti arveluttavana. Epäluulot ovat onneksi enimmäkseen taakse jäänyttä elämää, ja voimme nyt veljien ja sisarten kanssa eri seurakunnista kokoontua yhteen kiittämään ja rukoilemaan.
Yhteys perustuu luottamukseen. Aluksi se voi pelottaa, mutta sydänten yhteys syntyy ajan kanssa. Niin ikävää kuin se onkin, meidän on kestettävä arvioida asioita, jotka koskevat tapojamme ja näkemyksiämme. Meidän on kyettävä avoimeen keskusteluun ja vastaamaan lempeästi ja sävyisästi.
Apostolit todistivat, kuinka suuretkin asiat ja riitakysymykset selviävät avoimissa ja Pyhän Hengen voitelemissa keskusteluissa. Tämä on ainut tie, jolla kristityt voivat edetä menestyksellisesti. Salailu pahentaa asenteita. Sivulinjan kysymyksissä meillä voi ja saa olla erilaisia näkemyksiä rakenteidemme mukaisesti.
Olisi mieletöntä lähteä vaatimaan, että olisimme kaikki samanlaisia. Jos ymmärtäisimme luottamuksen merkityksen, epäluulot ja kyräily loppuisivat. Leirittymisen sijaan katseemme kiinnittyisi yksimielisinä Kristukseen. Silloin kun Kristus on selkeästi yhdistävä tekijä, yhteyden perustuskin on vahva.
Ekumenia onnistuu parhaiten silloin, kun oma identiteetti ja omat arvot ovat kirkkaasti selvillä. Ekumenian yksi suurimmista harhaluuloista on olettamus, että omista fundamenteistaan tulisi luopua. Asia on täysin päinvastainen. Yhteys onnistuu parhaiten silloin, kun selkeästi tietää, mikä omassa uskonkäsityksessä on hyvää ja luovuttamatonta.

Julkaistu seurakuntalainen.fi blogissa

Blogistina seurakuntalaisessa

Aloitin Aikamedia Oy:n blogistina uudella yhteiskristillisellä seurakuntalainen.fi verkkopalvelusivustolla. Käy katsomassa!

Kuningas tuli luokseni!

Elipä kerran kaukaisilla mailla hyvä ja viisas kuningas, joka rakasti kansaansa. Hän olisi halunnut olla enemmän tekemisissä tavallisen kansan kanssa, mutta hän koki omassa loisteliaassa linnassaan elävänsä eristyksissä heistä.
Kuningas halusi kuitenkin tietää, miten kansa elää. Siksipä hän aina ajoittain pukeutui ryysyisiin, likaisiin vaatteisiin ja kulki pitkin valtakunnan katuja tavallisena ja huomiota herättämättömänä kansalaisena. Hän kulki talosta taloon, otti vastaan ihmisten vieraanvaisuuden ja kuunteli heidän ongelmiaan. Kukaan ei tunnistanut häntä kuninkaaksi.
Kerran hän kävi katsomassa erästä hyvin köyhää miestä, joka asui pimeässä kellarissa. Hän söi köyhän miehen valmistamaa vaatimatonta ruokaa ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja ja kuunteli tämän murheita.
Myöhemmin tämä köyhä mies sai tietää, että itse kuningas oli vieraillut hänen luonaan. Köyhä mies sanoi: ”Kuningas jätti palatsinsa loiston ja kirkkauden ja tuli minun pimeään, köyhään ja likaiseen kotiini. Hän söi ja joi minun kanssani. Hän toi iloisen mielen sydämeeni. Toisille hän on ehkä tuonut lahjoja ja rikkauksia, mutta minulle hän antoi itsensä. Enempää en olisi voinut toivoa!”
Juuri näin teki itse taivaan ja maan Herra. Kuningasten kuningas jätti taivaan loiston ja kirkkauden, tuli itse luoksemme pimeään ja synkkään maailmaan. Näin hän toi toivon ja valon ihmismieliin. Mitä muuta voisimme toivoa?
Tässä on aietta iloon ja riemuun!
Joulun sanoma ei ole rajoitettu sanoma, joka on ohi yhdessä päivässä. Se on yksi kristikunnan suurista juhlista, joka juhlistaa Jumalan kokonaissuunnitelmaa. Tätä joulun sanomaa julistakaamme ja levittäkäämme ympäristöömme hyvää mieltä!
Hän tuli kerran luoksemme, jotta me voisimme kerran tulla hänen luoksensa kotiin!
Ole varuillasi! Kuningas saattaa tulla kotiisi tänä jouluna!

Hyvä Sanoma, joulu 2009

Elämän junassa

Olen junassa, elämäni junassa.
Milloin nousin tähän, milloin lähdin?
Olenko istunut tässä koko elämäni?
Mikä on määränpää?
Yhtä pyydän sinulta juna, älä koskaan pysähdy!
Mene läpi vieraiden maiden,
mene ohitse hautojen,
mene ohitse juhlien,
älä koskaan pysähdy!
Jo hetken tunsin oloni turvalliseksi,
kunnes kuulin äänesi:
päätepysäkki!

Rukoile ja tee työtä!

Suomeen ulottunut talouskriisi on iskenyt kyntensä asioihin, joita varsinkin täällä etelässä on totuttu pitämään itsestäänselvyytenä. Työpaikka on melko vaivattomasti löytynyt pääkaupunkiseudulta ja koulutetuille ammattiosaajille on ollut töitä. Nyt ja melko yllättäen kaikki onkin toisin. Työpaikka ei ole enää itsestäänselvyys ja niitä on vain vähän tarjolla. Huonot uutiset ja tulevaisuuden varjot voivat halvaannuttaa myös vakaan kristityn. Epävarmuustekijät joihin ei voi itse vaikuttaa heikentävät käsitystä omasta elämänhallinnasta. Toisaalta se on myös testi Jumalan huolenpitoon luottamisesta.
Elämme muutoksen aikaa. Työnteon rinnalle on noussut toisia arvoja. Arvot ovat kahdenlaisia. Toisaalta ne ovat pehmentyneet, koska työ ja raha eivät ole kaikki kaikessa, mutta toisaalta arvot muuttuvat entistäkin kovemmaksi varsinkin niille, jotka eivät pärjää, tai täytä työelämän vaatimuksia. Kokonaan oma lukunsa ovat ne, jotka ovat kerta kaikkiaan pudonneet yhteiskunnan tukirakenteista ja ovat luovuttaneet lakaten yrittämästä. Kovat arvot ajavat kilpailuyhteiskuntaan, jossa vain vahvat ja sitkeät pärjäävät. Kun kilpailuyhteiskunta ei enää välitä häviäjistä, niin kuka silloin välittää? Välittääkö seurakunta, Kristuksen ruumis? Niin kauan kuin Raamatun hengen mukainen arvoperusta säilyy, säilyy myös pyrkimys hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa työnteko on jokamiehen oikeus.
Vaikka työnteko ei olekaan kaikki kaikessa, niin on se silti hyvin raamatullista. Sen tekeminen antaa tyydytyksen elämään. Työn jälkeen on hyvä ristiä kätensä ja kiittää jokapäiväisestä leivästä. ”Ora et labora” sisältää kaksi elementtiä. Työ tekemisen ja Jumalan armon varaan heittäytymisen.

Kristitty 6/09

Jumala tuli takaisin

International Herald Tribune kirjoitti jokin aika sitten mielenkiintoisen artikkelin uskonnon uudelleen tulemisesta moderniin maailmaan. Se tarkasteli asiaa maailmanlaajuisesti ja totesi uskontojen vahvistuvan ja saavan sijaa ihmisten arkipäiväisessä elämässä kaikkialla muualla paitsi Euroopassa.
On käynyt toisin kuin ennustettiin. Demokratian, teknologian ja markkinatalouden piti tuhota uskonnolliset tarpeet mutta näin ei tapahtunut. Kristillinen arvomaailma tarjoaa vastauksia markkinatalouteen ja maalliseen mammonaan pettyneille ihmisille. Samalla myös muslimimaailma ja islam on tehostanut Jumalan etsintää, sekä kohdistanut kritiikkinsä länsimaisen hapatuksen pinnallisuuteen.
Ihmisten perustarpeet näyttäisivät olevan samankaltaiset kaikkialla maailmassa. Raha ja pinnallinen elämä ei sittenkään tyydytä ihmistä. Tarvitaan sielunravintoa. Tästä syystä erikoisesti amerikkalaisen herätyskristillisyyden tarjoamat elämänhallintaluennot ovat tulleet erittäin suosituiksi. Nykyisin lähes kaikki elämänhallintaan liittyvät kurssit, kirjat ja luennot ovat kristillispohjaisia ja jopa seurakuntien järjestämiä. Suomalaisillekin tuttu Dr. Phil opastaa kristillisten arvojen pohjalta. Seurakuntien pastoreista on tullut elämänohjeita jakavia personal trainereita, konsultteja ja jopa maan päämiesten neuvonantajia. Rick Warrenin ja Joyce Mayerin kaltaiset pastoriopettajat saavat suurimmatkin areenat täyteen kuulijoita, kun aiheena on elämänhallinta. Evankeliset kristityt ovat kiinnostuneet filosofiasta. Yhä useampi yliopistosta valmistunut ajattelija on vakaa kristitty. Vahva evankelinen ajattelutapa ja filosofia hakee selvästi muotoaan modernissa maailmassa.
Ihmiset tuntuvat epätoivoisesti etsivän perustusta elämälleen kaikkialla maailmassa. Sodat, luonnonmullistukset ja kulkutaudit vain lisäävät tätä kaipuuta. Vain Eurooppa näyttäisi olevan poikkeus. Ilmeisesti Euroopassa vielä luotetaan talouden voimaan ja hyvinvointivaltion suomiin etuisuuksiin. Euroopassa eletään kuin lintukodossa, jossa muun maailman ongelmat tuntuvat olevan kaukana. Se mikä koskettaa köyhiä maita, ei ulotu Eurooppaan. Eurooppa on hengellisesti pimeä maanosa, jossa Jumala yritetään kieltää ja jopa systemaattisesti poistaa ihmisten elämästä.
Euroopasta onkin tullut lähetyskenttä, josta ollaan huolestuneita muualla maailmassa. Eurooppaan tulee tulevaisuudessa kristillisiä lähetystyöntekijöitä, jotka yrittävät palauttaa eurooppalaisten uskon Jumalaan. Toivottavasti tämä onnistuu, ja aikoinaan kristinuskon kehtona olleesta ja lähetystyöntekijöitä lähettävästä maanosasta tulisi jälleen Jumalaan uskova manner.

Hyvä Sanoma 9/2009

YKSIKIN ON TÄRKEÄ

Opetuslapseuttamisen perusteet nousevat Jeesuksen lähetyskäskystä, jossa käsketään tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Opetuslapsia ei siis ollut vain kaksitoista, vaan kaikki Jeesuksen seuraajat kautta aikojen. Tämä tehtävä velvoittaa seurakuntaa vielä tänäkin päivänä.
Opetuslapseus on keskittymistä yhteen arvokkaaseen ihmiseen kerrallaan. Yhdestä ihmisestä huolehtiminen on työlästä. Tästä syystä keskittyminen massoihin ja suuriin kalansaaliisin on monen mielestä mieluisampaa.
Jeesus näytti olevan kiinnostunut yksilöihmisistä. Useimmat suurimmat teologiset linjaukset hän kertoi vain yhdelle tai muutamille ihmisille. Näin tapahtui muun muassa Nikodemukselle ja Syykkarin kaivon syntiselle naiselle. Jeesus välitti yksilöistä. Hän oli valmis jättämään muut ja etsimään vain yhtä kadonnutta lammasta. Herätyskristillisyyden yksi sudenkuoppa voikin karrikoidusti ilmaistuna olla juuri se, että se keskittää kaikki voimavaransa massojen ratkaisuun, mutta jättää sen jälkeen ihmisen Herran haltuun.
Raamatussa on loistavia esimerkkejä opetuslapseuttamisesta. Ehkä kaikkein koskettavin esimerkki on Paavalin ja Timoteuksen välinen suhde. Siinä Paavali tekee kaikkensa, että nuori Timoteus tulisi täysin varustettua tulevaan tehtävään.
Opetuslapseuttaminen edellyttää mallina olemista ja aitoa läpinäkyvyyttä. Tässä suhteessa vanhemmat kristityt voisivat olla vahvoja opetuslapseuttajia, vaikka se vaatiikin paljon voimavaroja.
Seurakunnissamme kasvaa nuori sukupolvi, joka kaipaa hengellisiä isiä ja äitejä. He odottavat, että joku todella ohjaisi ja opettaisi heitä. Oppiminen tapahtuu myös sanoitta. Tiedämme tämän jo omista perheistämme. Kotona olemme oppineet vanhemmiltamme ja heidän esimerkin kautta asioita, vaikka emme sitä välttämättä tiedostaisikaan.
Jos ottaisimme opetuslapseuttamisen vastuun Jumalalta tulleena tehtävänä, niin jokaisella riittäisi seurakunnassa tehtävää. Tuntekaamme siis aitoa vastuuta toinen toisistamme ja ohjatkaamme toisiamme syvempään Kristuksen tuntemiseen.

Kristitty 5/09

Voiko onni olla tässä?

Viime aikoina olen kai potenut neljänkympin jälkeistä kriisiä, kun melkein kaikki asiat ovat saaneet miehisen mieleni herkistymään.
Eräänäkin päivänä, kiireen keskellä, töihin lähtiessäni, jälleen aavistuksen verran myöhässä jähmetyin paikalleni kuin lumoutunut. Kuulin lasten iloista naurua. Katsoessani ulos ikkunasta, näin kuinka lapset laskivat pulkkamäkeä aivan asuntomme vieressä ja iloitsivat talvisesta pakkaspäivästä. Hetken halusin itsekin olla lapsi, ja toivoin, että olisin voinut olla siellä laskemassa mäkeä heidän kanssaan. Kahvi oli jäähtyä kuppiini, kun pohdin syytä siihen, miksi en aikaisemmin ollut kuullut lasten naurua, vaikka taatusti he olivat siinä ilkamoineet jokaisena talvipäivänä.
Jotain samankaltaista tunsin kerran uimahallissa. Samaan porealtaaseen tuli veden iloista nauttimaan pieni poika isänsä kanssa. Isä piti poikaansa turvallisesti sylissään ja poika tarrautui molemmilla käsillään isän jykevään kaulaan. Tilanne oli selvästi pojalle yhtä aikaa jännittävä, sekä turvallinen. Onneksi siinä kosteassa ympäristössä kukaan ei huomannut, kun kyyneleet alkoivat valua poskillani. Olisin vain halunnut olla tuo poika tai isä, kumpi tahansa. Nykyisin uimahallissa yksin harhaillessani toivoisin niin kovasti, että voisin vielä pitää lapsiani sylissäni ja leikkiä heidän kanssaan vesileikkejä. Se aika on auttamattomasti ohi. Nyt he ovat niin isoja, että tuskin edes kehtaisivat näyttäytyä isäukkonsa kanssa uima-altaan reunalla.
Mennyttä aikaa ei saa takaisin, mutta onneksi niistä on hyviä muistoja. Niihin voi aina palata. Täytyy tunnustaa sellainenkin asia, että joskus ollessani yksin kotona, selaan salaa vanhoja valokuva-albumeita ja vuodatan yksinäisiä onnen kyyneliä. Illalla sitten taas olen järkevä ja vastuullinen perheenisä.
Kaikessa tässä kummallisessa prosessissa olen hiljalleen alkanut ymmärtää, että itse asiassa elän nytkin sellaisia aikoja, joita todennäköisesti eräänä päivänä haikeana muistelen. Olen siis tehnyt suuren löydön: Onni onkin tässä! Onko tätä kukaan muu huomannut? Minusta on tulossa suuri filosofi!
Meille on annettu vain tämä hetki. Kaikki suuret ilot ja surut ovat mahdollista vain tässä hetkessä. Aionkin nyt nauttia siitä, että lapseni ovat ehkä vielä muutaman vuoden kanssamme saman katon alla. Pian tulee se hetki, kun puolisoni kanssa istumme autiossa talossamme ja katselemme tyhjiä huoneita. Samalla toivomme, että lapset tulisivat edes käymään meillä kylässä. Jumala on jostain syystä nähnyt näin parhaaksi. Taitaa olla onni sekin, että tulevaisuuteen ei pääse vielä kurkistamaan. Emme ehkä pitäisi kaikesta siitä, mitä se tuo mukanaan. Jumalaakin kannattaa etsiä silloin kun hänet voidaan löytää, eli nyt!

Hyvä Sanoma 5/2009

Romanivainot nousussa Unkarissa

International Herald Tribune kirjoitti 27.4.2009, että romaniviha on saanut äärimmäisen vakavia ilmentymiä Unkarissa. Viimeisen vuoden aikana vähintään seitsemän romania on tapettu ja kolmeenkymmeneen romanitaloon on heitetty polttopommeja. Romaneja on surmattu hyvin raa’alla ja alkukantaisella tavalla. Talot on ensin sytytetty tuleen ja sen jälkeen pakenevat ihmiset on tapettu kotipihalleen. Lehden mukaan Unkarissa vaikuttava romanivaino on pahinta koko Keski- ja Itä-Euroopassa. Romanivihaa ovat lietsoneet myös äärioikeistolaiset pienpuolueet, ja veriteot ovat huhujen mukaan käytännössä entisten Balkanin sodan ja Ranskan muukalaislegioonan veteraanien suorittamia teloituksia. Koko unkarin 600.000-jäseninen romanivähemmistö on peloissaan ja vertaa tapahtumia holokaustin aikaisiin tunnelmiin.

Tuuli puhaltaa missä tahtoo

Karismaattisuus ja Pyhän Hengen työ liitetään usein yhdeksi ja samaksi asiaksi. Monesti kuitenkin unohdamme, että Jumala on kolminaisuus, ja että kaikessa Jumalan työssä on Pyhä Henki aina mukana. Ei siis ole erikseen sellaisia tilaisuuksia, missä olisi paikalla vain Jumala tai vain Pyhä Henki. Pyhän Hengen ilta mainoslauseena ei ole sen painavampi, kuin Jumalan- tai Jeesuksen ilta. Jos olemme suuntautuneet ajattelemaan, että Pyhä Henki persoonana on karismaattisempi, kuin Jumala niin olemme ajautuneet harhaan.
Me emme pysty kontrolloimaan Jumalaa, niinpä meidän tulee antaa Jumalan kontrolloida meitä! Jeesus selvensi kyselevälle Nikodeemukselle, että tuuli puhaltaa missä tahtoo. Kreikankielessä sana Henki tarkoittaa kirjaimellisesti tuulta. Koska Tuuli puhaltaa missä tahtoo, meidän tehtävämme ei ole komentaa Tuulta, vaan nostaa purjeet ja olla valmiit Tuulen vietäväksi. Kaikkien tuulten vietäväksi ei kuitenkaan ole viisasta lähteä. Jokaisessa laivassa on peräsin jolla suuntaa ohjataan. Hyväksi peräsimeksi kannattaa ottaa Jumalan Sana ja aika ajoin tarkistaa kurssi kirjoituksista.
On hyvä olla tuulisissa paikoissa! Seurakuntaelämässä kaikki raamattutunnit, rukouskokoukset, pyhäkoulut ja pienryhmät ovat tuulisia paikkoja. Jumalan kolminaisuus toimii niissä kaikissa ja Pyhä Henki puhaltaa sinne elämää.
Jokaisella merellä on karikkoja, niin lienee karismaattisuudessakin. Laivan pitäminen kurssissa ei ole ilmiöiden vastustamista tai matkustajien ilon pilaamista; pikemminkin terveellistä vastuuta.

Kristitty 2/09

Arfikka on edelleen ajankohtainen

Afrikka lähetyskenttänä on uuden murroksen edessä. Samalla kun voimakaan lähetystyön voidaan todeta saaneen aikaan suuria tuloksia, niin haasteet köyhyyden, hädän ja levottomuuksien suhteen eivät tunnu loppuvan.

Ilmapiiri tarttuu

Lähes kaikki kansainväliset lähetysjärjestöt toimivat Afrikassa. Erityisesti Itä-Afrikassa tehdyn lähetystyön siunaukset ovat silmiinpistäviä. Myös Saalem-seurakunta on ollut etuoikeutetussa asemassa saadessaan lähettää uskonhenkisiä lähetyssaarnaajia Afrikkaan. Monesti tyhjästä aloitettu pioneerityö on kasvanut suureksi kirkkokunnaksi ja tänään voimme vain kiittää Jumalaa siunauksen vuosikymmenistä. Entisen pimeän Afrikan henki on tänään hyvin erilainen. Esimerkiksi Kenian, Tansanian ja Ugandan ilmapiiri on hyvin kristillinen. Gospel-musiikki soi kaupoissa, autojen puskureissa on Jeesus-tarroja ja myös kirkko tai rukoushuone löytyy lähes joka kylästä. Tietyissä osissa Afrikkaa on jopa trendikästä olla kristitty ja ylistää Jumalaa. Juuri Itä-Afrikan siunaus antaa toivoa koko Afrikan mantereelle ja jopa koko maailmalle. On hyvin todennäköistä, että Itä-Afrikan suuret seurakunnat lähettävät tulevaisuudessa monia lähetyssaarnaajia sivistyneisiin länsimaihin ja palauttavat alkuperäisen ja vilpittömän uskon myös pakanallistuneeseen Eurooppaan.

Hätä on suuri

Afrikka on kuitenkin iso manner. Suuret muslimialueet odottavat edelleen pioneerilähettejä ja evankeliumin kirkasta sanomaa. Humanitäärinen hätä on suuri ja ihmisten silmistä näkyy toivottomuus. Usein kärsimyksillä ei tunnu olevan mitään rajaa. Kun yhdestä vitsauksesta on päästy, niin toinen odottaa vuoroaan. Aids leviää valtavalla voimallaan, kolera vaatii veronsa, pilaantunut vesi ja kuivuus piinaavat laajoja alueita, kansamurhat ja levottomuudet toisensa jälkeen ajavat ihmisiä kodeistaan ja levittävät pelkoa jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Afrikassa on vaurautta ja köyhyyttä. Turistisafarit eläinpuistoissa antavat Afrikasta valheellisen kuvan. Varallisuus on jakautunut epätasaisesti. Usein kaikkialla rehottava korruptio vie humanitääriset lahjoitukset vääriin taskuihin. Ahneet kansanjohtajat hamuavat valtaa, aseita ja luonnonvaroja itsekkääseen käyttöönsä. Afrikassa on suuri hätä! Vaikka edelleen tarvittaisiin pioneerilähettejä erikoisesti pimeille muslimialueelle, niin nyt tarvittaisiin myös humanitäärisellä, kristillisellä mielenlaadulla varustettuja lähetystyöntekijöitä. Tarvetta on niin veri alojen ammattiosaajista, kuin traumaterapeuteistakin. Esimerkiksi laajoilla alueilla tapahtuneiden kansanmurhien vaatimat traumahoidot ovat hyvin puutteellisia erikoisesti lasten kohdalla.

Uusia lähtijöitä tarvitaan

Nyt Afrikkaan tarvittaisiin uuden ajan lähettejä. Uusi sukupolvi voisi nyt nousta täysin uusiin haasteisiin. Tämä voisi tarkoittaa erikoisesti oman ammattinsa kautta tapahtuvaa lähtemistä. Tarvetta olisi lääkäreitä, sairaanhoitajista, psykologeista, terapeuteista, rakennusmiehistä jne. Afrikkaan panostettu uhraus ei valu tyhjään, vaan se vaikuttaa globaaliin menestymiseen kaikilla aloilla. Ennen kaikkea se antaa toivoa paremmasta ja Jumalan valtakunnan esiin murtautumisesta afrikkalaisten kautta, joilla on selkeästi oma roolinsa viimeisten aikojen evankelioinnissa.

Kirja-arvio

Davis Petts:
Raamattu ja parantuminen. Aikamedia, 2009. Nid. 297 s.

Teologian tohtori David Pettsistä näyttäisi lyhyen ajan sisällä tulleen suomalaisen helluntailaisuuden luottoteologi. Vielä 2000-luvun alussa Ristin Voiton mielipidepalstoilla käytiin kiivasta keskustelua Pettsin teologiasta suhteessa sairasten paranemiseen. Nyt kaikki on toisin ja hyvä niin. Heti kirjan alussa Petts viittaakin kohua herättäneeseen tulkintaan, kantoiko Jeesus sairautemme ristille samalla tavoin kuin hän kantoi meidän syntimme. Muun muassa tämän kysymyksen selventämiseksi kannattaa lukea Pettsin uusin kirjakäännös, joka käsittelee jumalallista parantumista.
Tyylilleen uskollisena Petts ei jätä kiveäkään kääntämättä Raamatun parantumisihmeitä tarkastellessaan. Kirjoittaja käy systemaattisesti läpi lähes kaikki Vanhassa – ja Uudessa testamentissa kerrotut paranemistapaukset, ja tekee kunkin luvun lopussa selventävän johtopäätöksen luetusta. Toisin kuin useimmat teologit Petts pyrkii selvästikin antamaan lukijalle vastauksia. Tosin selviä vastauksia odottaville Pettsin vastukset saattavat olla liian ympäripyöreitä, kuten esimerkiksi toteamus: ”Emme saa olettaa, että jonkun ihmisen sairaus johtuu hänen henkilökohtaisesta synnistään. Se voi johtua siitä, mutta niin ei välttämättä ole.” Voisi kuvitella, että juuri Pettsin usein mainitsema sairauden ja synnin syy-yhteys saisi herkän lukijan helposti syyllistymään tai masentumaan. Petts on kirjassaan kuitenkin myös sielunhoidollinen ja osaa hoitaa tämän problematiikan. Usein kirjoittaja sysääkin vastuuta paranemisesta enemmän niille, jotka rukoilevat sairasten puolesta. Eräässä kohdassa Petts mainitsee parantumattomuuden yhdeksi syyksi jopa vanhimmat, jotka eivät usko rukouksen voimaan. Paranemisen ja uskon yhteys on mielenkiintoinen teema kirjan kokonaisuudessa. Kirjoittaja nostaa esiin useita eri tapauksia, joissa usko oli vuoroin sairaalla ja vuoroin jollain toisella. Näin ollen mitään selvää sapluunaa paranemisen marssijärjestykseen ei näyttäisi olevan olemassa.
Pettsin opetus on turvallista ja rauhoittavaa. Hän uskaltaa käsitellä mm. paranemisen ja kärsimyksen välisiä suuria kysymyksiä, eikä pyri kumoamaan lääketiedettä paranemisen mahdollisuutena. Kirja antaa taitavasti toivoa myös niille, jotka eivät koe paranemista ja vakuuttaa, että kaikki sairaat paranevat kerran taivaassa.
Kirja on helposti luettava, eikä vaadi lukijalta ennestään teologista perehtyneisyyttä. Samalla kirja on myös teologisesti arvokas ja soveltuu pastorien ja raamatunopettajien käsikirjaksi, sekä terveellisen ja turvallisen opetusmateriaalin aineistoksi.
On ilahduttavaa, että Aikamedia on viimeaikoina rohkeasti kustantanut teologista kirjallisuutta, josta Suomen pienillä markkinoilla on suuri puute. Tämäntyyppisistä kirjoista otetaan usein verrattain pieni painos eikä lisäpainoksista ole varmuutta, sen vuoksi kannattaa hankkia tämä ja Pettsin aikaisemmat Aikamedian suomennokset (Pyhän Hengen olemus ja Armolahjat seurakuntaa rakentamassa) omaan kirjahyllyyn ennen, kuin ne loppuvat kaupoista.
Kannen ulkoasuun on markkinoinnin kannalta hyvä kiinnittää huomiota. Tässä valossa kansikuvassa roikkuvat sideharsot ja laastarit ovat teennäisen näköisiä. Sisältö on ehtaa tavaraa!

Pankki vei rahani ja ylpeyteni!

Vaimoni sai muutaman tonnin perintörahaa ja yhdessä mietimme, mitä sille tekisimme. Koska elämämme on lähes aina ollut kädestä suuhun elämistä tyyliin; tili tuli ja tili meni, niin päätimme laittaa rahat pankkiin. Olinkin pitkään haaveillut puskurirahastosta pesukoneen rikkoutumista tai jotain vastaavaa varten.
Käyttötilillämme oli mitätön korko, niinpä vertailin eri säästötilien korkoja. Kaupthing-pankki näytti kaikin tavoin parhaalta vaihtoehdolta. Ei kuukausimaksuja, ei nostorajoitteita ja koronmaksukin joka kuukausi. Kysyin parilta asiantuntijalta, sisältyisikö talletukseen riskejä. Molemmat olivat sitä mieltä, että talletussuojan rajoissa talletus on turvallinen.
Kun sitten eräänä aamuna uutisissa sanottiin pankin menneen nurin ja tilit jäädytetyt, alkoi ahdistus. Tilanne oli minulle vaikea koska, olen pitänyt kunnia-asianani hoitaa perheemme raha-asiat hyvin. Pienistä tuloistamme huolimatta ja hyvän taloudenhoidon ansiosta, olemme lähes aina kyenneet hoitamaan laskumme eräpäivään mennessä. Olin kuvitellut olevani järkevä, budjettiorientoitunut mies, enkä koskaan ole tuhlannut vastuuttomasti.
Nyt olin sijoittanut vaimoni pienen ja ainoan perinnön pankkiin, joka ryösti minut sinisilmäisen. Häpeä ja syyllisyys vaivasi. Aloin ahdistua. Tunsin itseni typeräksi. Uhrista tuli syyllinen. Luin netistä asian ympärillä käytyä keskustelua ja se vain lisäsi tuskaani. Ihmiset antoivat olan takaa: ”Oma vika, jos on niin tyhmä, että on sijoittanut rahansa islantilaispankkiin”. ”Saakoot nyt kärsiä ne, jotka ovat ahneuksissaan tavoitelleet suuria korkoja.” En voinut millään ymmärtää, että muutuin ahneeksi sijoittajaksi jos sukanvarren sijaan laitoin rahaa pankkiin. Kertoessani, joillekin kohtalostani, aistin sen olevan heille kiinnostava uutinen. Oli varmaan mukavaa pohtia, onko pastori rahanahne ja niin typerä, että on sortunut tuollaiseen. Vaimolle puolestaan lupasin, että hankin rahat takaisin vaikka lisätyöllä, mutta takaisin ne tulevat. Onneksi kaikki päätyi hyvin ja jäljelle jäi vain hyvä opetus: älä luota mammonaan!
Viime päivinä olen paljon miettinyt niitä, jotka ovat ajautuneet konkurssiin, tulleet petetyiksi ja joiden osakkeet ovat romahtaneet. Heihin on helppo suhtautua pilkallisesti. Koskaan ei kuitenkaan tietä, milloin talouskriisi koskettaa omaa ympäristöä. Tämä kaikki johtaa meidät pohtimaan myös sitä, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. Iso kirja sanoo selvästi, että maallinen perustus pettää ja ainoastaan taivaan pankkiin sijoitetut varat pysyvät tallessa. Mitä tahansa taantuma tuokaan tullessaan, ollaan toistemme tukena!

Hyvä Sanoma-lehti 2/09

LÄHETYSTYÖ EI OLE VAIHTOEHTO

Kristityn elämässä jotkut asiat ovat vapaaehtoisia tai vaihtoehtoisia, evankeliointi ei. Kenkien käyttäminen on vapaaehtoista, mutta usein järkevää. Syöminen on vapaaehtoista, mutta välttämätöntä. Auton ajaminenkin on vapaaehtoista, mutta heti, kun lähdemme ajamaan autoa, sen kuljettaminen vasenta kaistaa (Suomessa) ei ole vaihtoehto. Uskoontulo, sekin on vapaaehtoista, mutta sen jälkeen, kun annamme elämämme ohjakset Jumalalle, maailman evankeliointi ei enää ole vaihtoehto. Katsoessamme maailman hätää ja tarpeita Jumalan silmin samaistumme Jumalan sydämen sykkeeseen ja hukkuvan maailman hätään. Jos puolestaan valitsemme olla välittämättä, joudumme sivuraiteelle.
Lähetystyö on parhaimmillaan tervettä riskinottoa ja äärirajoilla elämistä. Voimme valita pelkän penkissä istujan roolin, kun samalla voisimme elää jännittävää elämää ihmisten keskellä. Vaikka Jumalan johdatus veisi meidät olosuhteisiin, joissa emme itse välttämättä haluasi olla, on se kuitenkin paikka, missä tunnemme olevamme kaikkein onnellisimpia. Satsaamalla omaan tahtoon ja pelkästään itsellemme elämiseen, valmistaudumme heikosti päivään, jolloin tekomme punnitaan tulessa. Olemmepa sitten rakentaneet perustuksellemme kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin Raamatun mukaan aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan.
Lähtökohta lähetysihmisenä elämiseen, on alkaa nähdä maailmaa samalla tavalla, kuin Jumala sen näkee. Välähdyksen Jumalan tuntemuksesta maailmaa kohtaan voimme nähdä ehkä Raamatun tunnetuimmassa jakeessa: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi…”
Ajatellessamme maailman hätää, se voi tulla liian suureksi vuoreksi edessämme. Kukaan meistä ei voi pelastaa maailmaa yksin. On helpottavaa tietää, että maailman pelastus onkin Jumalan käsissä. Ainoastaan Jumala voi todella rakastaa maailmaa, mutta hypätäksemme mukaan Jumalan suunnitelmaan, emme voi elää pelkästään itsellemme.

Kristitty 1/09

MIEHELLÄ AINA MIELESSÄ

Varhaisten kirkkoisiemme opetuksen perusteella seksi on perinteisesti ollut likaista ja sen ajatteleminen tuomittavaa. Jonkin tutkimuksen mukaan 85% 20-30 vuotiaista miehistä ajattelee seksiä kerran minuutissa ja nainen vain kerran pari päivässä. Luulisi kuitenkin, että jos mies käy töissä ja elää suhteellisen normaalia elämää, niin ei sitä seksiä ehtisi jatkuvasti pohdiskelemaan. Kaikkia yleistämättä, eiköhän seksin ajattelu ole melko yksilöllistä. Joidenkin ajatukset voivat lähes jatkuvasti pyöriä seksin ympärillä, toisilla taas siihen riittää suhteellisen vähän mielenkiintoa. Muut elämän päämäärät ja kiireet voivat työntää seksin sivummalle ajatuksista.
Yhtä kaikki, kristitty mies elää melkoisessa ristipaineessa. Maailman ihmiset voivat ainakin teoriassa rellestää syyllisyyttä tuntematta, mutta uskova kokee syyllisyyttä jo pelkistä ajatuksista.
Täytyisi muistaa, että vaikka seksiä pursuaa nykyään joka tuutista, niin silti se on vain yksi asia muiden joukossa. Seksi ja seksuaaliset ajatukset ovat alueita, joissa tunnetaan suurta syyllisyyttä ja osataan myös syyllistää. Syyllisyydestä huolimatta seksuaaliset ongelmat ovat vain yksi niistä lukuisista tavoista, joilla saatamme rikkoa Jumalan käskyjä vastaan. Pitäisi muistaa, että niin kuin muissakin asioissa, niin myös seksin alueella uusi alku on aina mahdollinen ja menneisyyden voi rauhassa uskoa Jeesuksen sovitettavaksi.
Helpottavaa on sekin tieto, että edes avioliitossa seksin ei tarvitse olla täydellistä ja taivaallista. Puolisoon tutustuminen ja erotiikan opettelu vaatii valtavasti vaivannäköä ja sitoutumista. Monet luulevat avioliiton olevan jatkuvaa hääyötä ja romantiikkaa, sitä se ei ole. Onni ei synny siitä, että on käyty vihillä; se syntyy siitä, että nähdään vaivaa suhteen lujittamiseen. Molempien puolisoiden täytyy sitoutua tekemään töitä avioliiton onnistumiseen. Harras ja hyvä työ palkitaan parisuhteessa. Ajan mittaan avioparit oppivat myös löytämään molempia tyydyttävän seksielämän. Seksi ei ole vain lihan läiskyntää. Kun mediasta omaksuttu seksin paine haluaa vain tyydytystä, niin kristityt avioparit oppivat enemmänkin antamaan ja tekemään puolisonsa onnelliseksi.
Hyvät seksikokemukset puolison kanssa voivat virittää intohimoisen ja kauniin seksin ajattelemisen. Traumaattiset ja likaiset kokemukset puolestaan voivat johtaa ahdistukseen ja seksiin liittyvien ajatusten torjuntaan. Kauniit ja oikeansuuntaiset seksiunelmat voivat siis jopa piristää ja irrottaa mielen arkirutiineista. Näin seksi voi olla motiivi, joka vie miestä elämässä eteenpäin. Toivoisin jokaisen miehen saavan hyvää seksiä ja antavan sitä puolisolleen.

Tosimies 6/08

Aadam ja Eeva BB-talossa

Taas olemme joutuneet seuraamaan toilailuja Big Brother-talossa. Ja vaikka emme katsoisikaan, niin lehdistö huolehtii noista tyhjänpäiväisyyksistä otsikoin: ”Irstasta menoa BB-talossa”, jne. Tämäkö on sivistysvaltion tarjoamaa laatuviihdettä parhaimmillaan? Kyllä, koska formaatille on suuri tilaus. Ihmiset haluavat tirkistellä ja TV-yhtiöt ottavat siitä kaiken hyödyn irti.
BB-viihteessä on jotain alkukantaista barbaarimaisuutta. Ihmisen taipumukset himoon syöksyvät esiin ilman estoja. Ympäristössä kannustetaan irstailemaan ja juomaan alkoholia niin paljon, kuin sielu sietää. Taloon valitaan ihmisiä, joilta estot puuttuvat. Nämä uhrit hoitavat sikailun ja juopuvat julkisuudesta. Tuottajat käärivät rahat. Negatiivinen julkisuus ei näitä nuoria haittaa, koska tänä aikana halutaan julkisuuteen keinolla millä tahansa. Jos silmiemme edessä on evoluution huippu homo sapiens, niin eikö maailma ole tullut hulluksi ja kaikki sivistys ja valistus mennyt hukkaan!
Parasta viihdettä ylemmyydentuntoisen sohvaperunan mielestä olisi ehdottomasti se, että BB-talon ovet suljettaisiin kokonaan ja nuo typerykset lukittaisiin sisään koko loppuelämäkseen. Eikö olisi hienoa, kun turvalliselta kotisohvalta voisi katsella, kun ihmiset käyvät toistensa kimppuun? Se olisi helvetti maan päällä, vai onko se sitä jo nyt? Kaikkein kuvottavinta tässä ajatuksessa on se, että löydämme tämän kaiken itsestämme. Katsomme kuin itseämme peilistä. Jo ensimmäisten kameroiden alla Aadam ja Eeva todistivat, että eivät ole meitä parempia.
Ihmisen persoonallisuuden sisässä on syvä nyrjähtäminen, eikä sitä voi tehdä sivistyneeksi valistuksella tai lakia säätämällä. Järkyttävä totuus on, että ei ole olemassa yhtään ”hyvää” ihmistä, mikä tarkoittaa sitä, että mikään ei ole alkuperäisen luomissuunnitelman tasolla. Suurinkin moralisti joutuu tunnustamaan olevansa mielihalujen ja jonkin alaspäin suuntautuvan tunteen vanki. Alkukantaiset mieliteot piinaavat meitä kaikkia. Kyseessä eivät ole vain BB-talon asukkaat tai kadunmiehet, vaan tähän kategoriaan sopivat niin uskonnolliset johtajat, poliitikot kuin liikemiehetkin. Heikkoutemme näissä asioissa vaihtelee, mutta meissä kaikissa on sama leima: olemme syntisiä ja tarvitsemme vapautusta, jonka on tultava jostain ulkopuolelta, muusta lähteestä, kuin meistä itsestämme.
Kenellä on voima murskata paratiisiin luikertaneen käärmeen pää? Ristin tapahtumissa vapautui voima, joka voi muuttaa kaikki ihmiset. Sen voiman rinnalla kirkkainkin valo kalpenee!

Tosimies-lehti 5/08

AFRIKAN MATKAPÄIVÄKIRJA 26.10. – 14.11.2008

Su 26.10. Saalemin päiväkokouksen jälkeen (jossa minulla oli saarnavuoro) kävimme nopeasti kotoamme hakemassa matkalaukkumme ja suuntasimme kohti lentokenttää. Kentällä lähtöselvityksessä kävi ilmi, että jostain syystä varausjärjestelmä ei voinut antaa paikkalippuja Nairobiin muille kuin minulle. Amsterdamiin saakka saimme kuitenkin paikat ja koneessa jännitimme, kuinka jatkolentomme tulisi onnistumaan. Jännitys jatkui aivan portille asti, koska edes transfer deskillä virkailijat eivät voineet antaa paikkalippuja. Kone oli heidän mukaansa ylibuukattu. Lähtöportilla virkailija kuitenkin antoi meille jopa vierekkäiset liput ja onnellisina, sekä juoksemisesta hikimärkinä istuimme huojentuneina Kenian Airwaysin koneeseen.

Ma 27.10. Saapuminen Nairobiin klo 6.30. Vietimme viisumijonossa 1,5 tuntia. (50 usd/kpl). Aarno Alanne tuli meitä vastaan lentokentälle. Hänen kyydissään matkustimme heidän kotiinsa ja matkalla näimme myös Nairobin slummialueen. Iltapäivällä vietimme Saalemin lähettipäivää, johon saapui Alanteiden lisäksi myös Pekka ja Leena Ahonen. Kävimme läpi uutta lähetysstrategiaa, joka sujui leppoisissa merkeissä, ja strategia sai hyvän vastaanoton. Myöhemmin seuraamme liittyi Pertti Söderlund ja Alanteiden poika Viiru, joka tuli kotivierailulle Intiasta. Talo oli melko kylmä ja kostea, mutta ulkona oli lämmintä ja tarjoilu oli hyvää.

Ti 28.10. Aamulla aikaisin lähdimme Pertin, Annen ja Rebeccan kanssa matkaan kohti Ugandaa. Ajoimme mielenkiintoisten ja alkeellisten kylien läpi. Ehkä mieleenpainuvin kylä oli Smelly Town, joka oli todella nimensä mukainen; saasteinen, likainen ja täynnä ihmisiä. Tiet kylissä ja paikka paikoin olivat todella huonokuntoisia. Aivan varmaa on, että niitä ei olisi tavallisella henkilöautolla päässyt kulkemaan. Onneksi Pertillä on hyvä Toyota Land Cruiser maasturi, joka sekin kyllä joutuu jatkuvalle koetukselle näissä olosuhteissa. Pertin mukaan autoa joutuukin korjaamaan lähes jatkuvasti.

Liikenne Keniassa ja Ugandassa on oma kokemuksensa. Tiet ovat täynnä monttuja ja kuoppia. Autoja, ihmisiä ja eläimiä kulkee tienvarsilla ja teiden poikki jatkuvasti. Liikenne on sekamelska, jossa pärjää vain siihen tottuneet kuskit. Onneksi Pertti on tässä omaa luokkaansa ja osaa ajaa olosuhteisiin nähden todella lujaa! Heikkohermoinen saisi kyllä jo kyydissäkin hepulin! Puolen päivän maissa saavuimme Rift Valley -laaksoon, jossa oli tanskalaisen liikemiehen omistama ”ranch” Naivashassa. Paikka oli todella upea. Jokaiselle oli oma ”telttamaja” kaikilla varusteilla. Oli uima-allasta jne. Oma eksoottinen kokemus oli se, kun iltapäivällä lähdimme Pertin kanssa 12 km lenkille savannille. Juoksimme yhdessä seeprojen ja kirahvien kanssa vanhalle tulivuoren reunalle. Harvoin sitä saa lenkkeillä tällaisissa olosuhteissa! Matkalla näimme myös syödyksi tulleen seepran raadon ja jonkun eläimen pääkallon. Aika ajoin mielessä kävi myös pieni huoli siitä, jos vastaan sattuisi tulemaan leopardi tai leijona. Niitäkin kuulemma majailee tulivuoren rinteillä. On hienoa, että Pertillä on ystäviä, jotka antavat tällaista ”lomakeskusta” lähettien käyttöön. Illalla paistoimme vielä pihvit pihagrillissä ja vetäydyimme ”telttoihimme” kuuntelemaan Afrikan yön ääniä. Onneksi alueella valvoivat yövahdit ja tietenkin meitä vartio myös omat enkelimme.

Ke 29.10. Jatkoimme matkaamme kohti Ugandaa. Tiellä eteemme ilmestyi mm. paviaani, joka olisi varmaan halunnut meiltä jotain evästä. Kävimme myös Sabatiassa katsomassa Åke ja Pirkko Söderlundin vahaa kotitilaa. Tuolla mahtavalla maatilalla asuivat aikoinaan kaikki Söderlundit. Harmillisesti paikka oli nyt päässyt rempalleen ja nykyiset asukkaat tuskin enää tietävät sen taustoista mitään. Tallella oli kuitenkin vielä Åken rakentama sauna, kiuas ja uima-allasmonttu. Vierasmajakin oli pystyssä. Siinä oli yöpynyt mm. rouva Tellervo Koivisto. Samassa yhteydessä oli myös Söderlundien perustama Solian Girls Highschool tyttökoulu, joka toimii edelleen. Kävimme sen pihassa pyörähtämässä ja näimme monia tyttöjä suomenvärisissä sinivalkoisissa asuissaan juoksemassa koulun pihoilla. Koulussa on edelleen noin tuhat oppilasta. Koulun takana oli myös kirkko, joka on yksi Full Gospel Church of Kenian seurakunnista (noin 4000 kirkkoa ja 350.000 – 400.000 jäsentä). Tähän kirkkoon kuuluu noin 700 jäsentä.
Sieltä jatkoimme kohti Kakamegaa, jossa tarkoituksemme oli tutustua Daisy Centeriin. Keskus on nimetty Daisy Söderlundin mukaan. Paikka teki meihin todella syvän vaikutuksen. Center on tarkoitettu vammaisten lasten kouluksi ja asuntolaksi. Monet noista vammaisista lapsista ovat perheidensä hylkäämiä, koska vammaisuutta pidetään yleensä Afrikassa kirouksena. Monien lasten kasvot syöpyivät alitajuntaamme pitkäksi aikaa. Näimme kädettömiä ja jalattomia pieniä lapsia, jotka tuntevat kaikki samat tunteet, kuin mekin ja tarvitsevat toivoa elämänsä varalle.

Myös Daisy Centerin läheisyydessä on seurakunta, jonka ovat perustaneet Pertti ja Heidi Söderlund. Kirkko oli rakennettu Pertin suunnitelmien pohjalta, ja oli modernin näköinen. Myös tämä kirkko yritettiin polttaa vuoden 2007 lopulla puhjenneissa levottomuuksissa. Onneksi se ei kuitenkaan onnistunut. Alttarin kankaat ja penkit oli yritetty sytyttää, mutta ne eivät jostain syystä syttyneet. Kirkon kyljessä sijaitseva toimistorakennus kuitenkin paloi, ja nyt sitä yritetään rakentaa uudelleen. Kirkon pastori pyysi minua istuttamaan kirkon pihalle puun, jonka tein juhlallisin menoin. Tuntui siltä, että pieni pala sydäntä jäi Daisy Centeriin ja päätimmekin ottaa kummilapsen tästä keskuksesta.
Iltahämärissä suuntasimme automme Ugandan rajaa kohti. Raja oli lievästi sanottuna kaoottinen paikka. Ihmisiä, autoja, kerjäläisiä, trokareita, kauppiaita ja muita hämärämiehiä parveili joka paikassa ja tuntui siltä, että kaikki olisivat halunneet meiltä jotain. Yllätykseksemme väkijoukon seasta löytyi yllättäen Pertin vanha tuttu Herman, joka auttoi meitä jonojen ohitse ja ”järjesti” meidän paperiasiamme yllättävänkin vikkelästi. Rajalta ajoimme kohti Kampalaa yhtä maan pääväylää, joka paikoitellen oli aivan järkyttävässä kunnossa, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti perille Söderlundien kotiin illalla klo 22.00.

To 30.10. Tämä päivä on tarkoitus ottaa vähän rennommin. Nukuimme jopa yhdeksään ja aamupäivän vain lepäilimme Söderlundien kodissa. Päivän mittaan tutustuimme myös PCU:n (Pentecostal Church of Uganda) Kampalan raamattukouluun, Heidi Södelundin kummilapsi toimintaan ja Caring Hands projektiin, jonka on perustanut Milla Happonen. CH-projekti on mahtava osoitus uudesta ideasta. Menetelmällä voidaan paperia käsittelemällä valmistaa todella kauniita koruja naisille. Projekti on työllistänyt jo monia naisia ja tuonut rahaa lähetykselle. Jopa presidentti on huomioinut tämän projektin ja osoittanut tyytyväisyytensä sen ansioista. Iltapäivällä shoppailimme Kampalan torilla ja ostimme jotain Afrikka-tavaraa tuliaisiksi. Kampala näytti kaiken kaikkiaan melko siistiltä ja rauhalliselta kaupungilta. Koska kaupunki sijaitsee monen kukkulan ja vuoren kupeessa, se antaa sille viehättävämmän ilmeen, kuin esim. Nairobi.

Pe 31.10. Aikaisen aamuherätyksen jälkeen lähdimme Pertin kanssa PCU:n raamattukoululle, jossa minulla oli aamunavaus koulun oppilaille. Tilaisuus oli miellyttävä kokemus, ja minulla oli mahdollisuus rohkaista oppilaita. Myös he rukoilivat minun puolestani ja siunasivat minua hyvin rohkaisevalla tavalla. Huomiona muuten sellainen seikka, että hyvään ylistykseen ja lauluun ei tarvita välttämättä soittimia, kuten meillä suomessa. Pelkät kädetkin riittävät rytmisoittimiksi ja sitten vaan liikkeelle. Yhteislaulu sujuu hyvin pelkästään laulaen, kunhan vain vetäjä on itse innostunut asiasta.
Iltapäivällä starttasimme kohti pohjoista. Tarkoituksenamme oli ehtiä Sorotiin hyvissä ajoin yöksi, koska lauantaille oli suunniteltu tilaisuus Obalangan kylään, jossa järjestettäisiin ulkoilmatilaisuus. Matka sujui hyvin ja yövyimme suhteellisen hyvässä motellissa. Anne ja Rebecca saivat huoneen, jossa oli moskiittoverkko, mutta minun ja Pertin huoneesta se puuttui. Myrkytimme huoneen hyvin, jopa niin hyvin, että aloin jo ajatella ötköiden jäävän eloon ja meidän tukehtuvan. Rebecca säikkyi kaikkea maassa liikkuvaa. Sisiliskot, koppakuoriaiset ja tuhatjalkaiset saivat aikaan ”iik huutoja”.

La 1.11. Heti aamupalan jälkeen lähdimme taas liikkeelle. Saavuimme Obalangaan, jossa tutustuimme myös seurakunnan kirkkorakennukseen, joka oli savimaja. Aivan kirkon vieressä asui pastori yhdeksän lapsensa kanssa, kaikki savimajoissa hyvin alkeellisissa olosuhteissa. Aivan lähistöllä oli vain parin vuoden takainen massahauta, johon oli haudattu alueella liikkuneiden sissien tappamat ihmiset. Kaikkia ei voitu tunnistaa, mutta sinne heidän oli haudattu hyvin koruttomin menoin.
Kylän ulkoilmatilaisuus oli järjestetty Fidan ja PCU:n ja C.A.A.F. (Children Affectied by Army Forces) projektin toimesta. Tilaisuus oli hyvin koskettava monine musiikki-, runo- ja näytelmäesityksineen, joita esittivät entiset lapsisotilaat. Myös minä sain pitää lyhyen saarnan tilaisuuden lopussa. Tämä kampushan on siis rakennettu näitä lapsia varten. Hankkeen päärahoittaja on ollut Fida. Alueella kuntoutetaan nimenomaan näitä entisiä lapsisotilaita. Monilla lapsilla on erittäin traumaattinen tausta. Useat ovat loukkaantuneet fyysisesti, mutta useimmilla on erittäin raakoja kokemuksia tappamisesta ja kuoleman näkemisestä. Tänne tarvittaisiin nyt kiireesti osaavia psykologeja ja terapeutteja! Lapset ovat joutuneet lapsisotilaiksi siten, että sissit ovat hyökänneet heidän kyliinsä ja tappaneet heidän vanhempansa ja ryöstäneet heidän kotinsa. Lapset siepattiin ja koulutettiin sotilaiksi. Tämä työ on kaikkein konkreettisimmin sellaista työtä, jossa kaikki hengellinen apu menee suoraan perille ja tämä toiminta voi estää jopa uusien konfliktien syntymistä. Jumala antakoon voimia tässä työssä mukanaoleville ihmisille ja tietenkin erikoisesti Pertille, joka on projektin vetäjä!
Iltapäivällä pääsimme jälleen matkalle takaisin kohti Kampalaa. Matkalla näimme pari vakavaa onnettomuutta aivan silmiemme edessä. Toisessa tapauksessa pikkubussin alle jäi kolme lehmää, jotka kituivat säälittävästi auton alla ja tien penkalla ja toinen oli raju kahden rekan nokkakolari. Onneksi Herra varjeli meidän matkamme niin, että mitään onnettomuuksia ei tapahtunut.
Eräässä kaupungissa ajoimme hiljaa ja kuuntelimme auton ikkunasta evankelioivaa tilaisuutta, mutta aivan vähän matkan päässä muslimeilla oli oma tilaisuutensa, jossa he pilkkasivat Jeesuksen jumalisuutta. Huusin ikkunasta kovaan ääneen: ”Jesus is Lord”! Päät kääntyivät, mutta jatkoimme matkaa. Tärkein tuli sanotuksi.

Su 2.11. Tänään on jumalanpalveluspäivä. Menimme Kampalan keskustassa sijaitsevaan KPC-seurakuntaan, jonka on perustanut K.A.O.G. lähetti Gary Skinner. Seurakunnassa on 22.000 jäsentä, ja viisi jumalanpalvelusta sunnuntaisin toistensa jälkeen. Gary on perustanut myös Watoto-orpolapsitoiminnan, joka on kuuluisa lapsikuorovierailuistaan ympäri maailmaa. Jumalanpalvelus oli mahtava kokemus. Iso kuoro johdatti ylistykseen ja Garyn saarna oli voimallinen ja vahva. Pääsin Garyn juttusille tilaisuuden jälkeen, vaikka hän oli juuri lähdössä lentokentälle ja kokousmatkalle Hong Kongiin. Keskustelun sisällöstä kertonen työtovereilleni, se saattaa nimittäin poikia jotain hyvää… Illalla jännitimme Formuloiden päätöskilpailua.

Ma-Ti 3-4.11. Jo kukonlaulun aikaan starttasimme kohti pohjoista. Matkalla kohti Murchison Fallsia näimme myös yhden onnettomuuden, jossa englantilainen perhe oli ajanut maasturin katolleen ja yksi oli loukkaantunut. Nainen tuntui olevan kurkkuansa myöten täynnä Afrikkaa (I hate Afrika). Luonnonsuolelualueella näimme paljon kaikenlaisia eläimiä aivan läheltä. Pertti ajoi meitä kärsivällisesti ympäri puistoa ja tutustuimme mm. elefantteihin, kirahveihin, puhveleihin, gaselleihin, virtahepoihin, krokotiileihin, lintuihin ja jopa muurahaiskarhuun.

Yövyimme Niilin rannalla sijaitsevassa Paraa Safari Lodgessa. Seuraavana aamuna määränpäämme oli jälleen Kampala. Matkalla sattui mielenkiintoinen tilanne, kun tie oli poikki ja veden vallassa. Minä uhrauduin mielelläni kahlaamaan sen läpi todetaksemme, kuinka syvä se on ja voiko siitä ajaa autolla läpi. Olimme siis keskellä villieläinpuistoa. Pertin ajettua veden poikki, autosta irtosi joku pohjalevy ja sen korjaamiseen yli 30 asteen helteessä vuosi muutama hikipisara. Illalla saavuimme Kampaalaan viimeiseksi yöksi ja saunoimme Söderlundien saunassa. Sähköt olivat poikki, mutta onneksi generaattorit jauhoivat sähköä.

Ke 5.11. Jälleen aikainen herätys ja hyvästelyn aika. Oli haikeaa sanoa hyvästit Söderlundeille. He olivat pitäneet meistä hyvää huolta ja noiden muutaman päivän aikana olimme jutelleet ja nauraneet paljon. Pertti jaksoi kertoa uskomattomia juttuja Ugandan historiasta ja hengellisen työn eri vaiheista. Välillä pidätimme henkeämme, niin ihmeellisiltä ne kuulostivat. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mieliin jäi syvä kiitollisuus. On mahtavaa, että meillä Saalemina on etuoikeus kannattaa tätä lähettiperhettä Ugandassa. Pertti vei meidät lentokentälle ja lensimme takaisin Nairobiin. Alanteille päästyämme, jostain syystä tunsimme tarvetta ottaa pienet nokoset… Kenian oma poika voitti U.S.A.:n presidentinvaalit. Kenia oli Obamasta sekaisin. Eri puolilla Keniaa juhlittiin näyttävästi, ja jopa Kenian presidentti julisti torstain kansalliseksi lomapäiväksi Obaman kunniaksi.

To 6.11. Taas ennen kukkoa säntäsin ylös ja yhdessä Aarnon kanssa suuntasimme maasturin kokan kohti MAF:n lentokenttää. Sain mahdollisuuden tutustua Aarnon lähetyslentotoimintaan osallistumalla yhdelle lennolle Lodvariin. Lentoaika yhteen suuntaan oli noin tunti 20 min. Jälleen tulin vakuuttuneeksi siitä, että meillä on töissä todella alan ammattilaisia. Aarno on ansioitunut lentokapteeni ja voisi hyvin olla hyväpalkkainen pilotti jossain arvostetussa lentoyhtiössä. Sen sijaan hän on halunnut totella Jumalan kutsua jonka hän jo nuorena sai, ja antaa talenttinsa lähetystyöhön. MAF (Mission Aviation Fellowship) on voittoa tavoittelematon, lähetyssaarnaajia ja –järjestöjä palveleva organisaatio. Koneet kuljettavat rahtia ja ihmisiä Afrikassa. Usein Aarnon matkat suuntautuvat Kenian ympäristömaihin ja vähän kauemmaksikin. Iltapäivällä tutustuimme Karen Blixenin museoon, joka sijaitsee samalla alueella, kuin Alanteiden asunto, eli Karenin kaupunginosassa. Karen Blixenin elämäkertahan on monille tuttu elokuvasta; Minun Afrikkani.

Pe-La 7-8.11. Karenin kirahvipuistossa tapasin Kille Kirahvin! Meistä tuli hyviä ystäviä, Kille söi jopa kädestäni! Lauantaina kävimme vierailulla Pekka ja Leena Ahosen kodissa. Ahoset ovat myös Saalemin lähettejä ja toimivat Fidan kehitysyhteistyöhankkeessa, Pekka johtajuuskouluttajana/talouspäällikkönä ja Leena kummityön sihteerinä. Ahoset olivat varanneet meille mieluisan yllätyksen: ajan kokovartalohierontaan. Se tekikin hyvää tämän matkan tiimellyksessä. Illalla tapasimme myös Rönkön perheen Espoosta. Rebecca pääsi ratsastamaan Rönkköjen tyttären, Ellan kanssa. Se oli varmasti mukavaa hänelle, vietettyään melkein kaksi viikkoa aikuisten ”tylsässä” seurassa.

Su 9.11. Tänä aamuna saattelimme Annen ja Rebeccan Nairobin lentokentälle, ja he palasivat takaisin Suomeen. Tuli aika haikea olo! Olisin toisaalta mielelläni lähtenyt heidän mukaansa, mutta toisaalta vielä on mielenkiintoinen matka Sansibarille tekemättä.
Illalla klo 17.00 Alanteilla pidettiin suomalaiskokous, johon oli kutsuttu kaikki Nairobissa asuvat lähetit mukaan. Sain palvella heitä sananjulistuksessa ja meillä oli oikein mukava ilta yhdessä suomalaisten lähettien kanssa.

Ma 10.11. Jälleen aamulla aikaisin taksikyyti kohti lentokenttää. Tuttu George oli pihassa odottamassa jo puoli tuntia ennen sovittua aikaa. George oli rauhallinen kuski. Koska aggressiivisuus puuttui, niin juutuimme aamuruuhkaan ja liikenne ennen kenttää oli katastrofaalista. Jonot vain seisoivat ja seisoivat. Maasturit kyllä pääsivät tien penkkoja pitkin eteenpäin, mutta me seisoimme. Pakokaasu tunki sisään edessä savuavista kuorma-autoista ja minua alkoi jo heikottaa. Viimein, kun pääsin kentälle, niin sain tietää koneeni olevan myöhässä. Parin tunnin päästä se oli edelleen myöhässä. We have a technical problem –ilmoitti porttivartija. Viimein, kun kone oli valmis, niin miehistö puuttui (olivat jo kuulemma lähteneet kotiin). No viimein miehistökin löytyi ja ehdin illaksi Sansibarille ja Kontsasten kotiin. Heti koneesta astuttuani huomasin, että ilmasto täällä on aivan erilainen. Paita liimautui välittömästi ihoon kiinni. Oli kuumaa ja kosteaa.

Ti 11.11. Lähdimme paikallisella Costal-lentotaksilla Dar es Salamiin. Kyllä vähän jännitti, kun pilotti ei meinannut saada ovea kiinni, ja hänen viereensä istuutui juuri sen näköinen muslimimies, kuin terroristiepäilyissä on totuttu näkemään. Kyllä siinä rukouselämä vilkastui ja toivoin, että tämä kaveri ei lennon aikana tarttuisi ohjaimiin. Darressa tapasimme suomalaisia lähettejä. Mm. Lehdot, Lepojärvet ja Nygrenit. Suomesta olivat käymässä Markku Tossavainen ja vanhimmistoveli Oulusta, sekä Frestadiukset Espoosta. Järjestimme pienen suomalaiskokouksen ja rohkaisimme toisiamme uskon tiellä. Aluekoordinaattori Juha Lehdon kanssa kävimme myös neuvotteluja Saalemin työn tulevaisuudesta Itä-Afrikassa. Illaksi palasimme takaisin Sansibarille ”lentokoneella”.
Ke 12.11. oli hauska päivä, vaikka harmiksi Daisy sairastuikin johonkin vatsatautiin. Vietimme kaupungilla päivän ja tutustuimme nuorisokeskuksen työhön. Lisäksi kiertelimme kaupungilla ja kävimme mm. orjatorilla, jossa aikoinaan myytiin mustia orjia ympäri maailmaa ja syömässä pizzat meren rannalla. Ruokailun jälkeinen käynti kalamarketilla meinasi nostattaa pizzan takaisin suuhun! Päivä oli todella lämmin (varmaan lähes +40 c). Suomipojilla olikin paita aika märkänä. Kaupustelija hännystivät meitä kaikkialla, ja jotain afrikka krääsää tarttui aina silloin tällöin myös minun mukaani. Iltapäiväksi halusin mennä kokeilemaan auringonottoa ja uintia edes yhden kerran tällä reissulla. Kontsasten lähellä oli hotelliranta, jossa asialle löytyi otolliset olosuhteet. Yritin tankata lämpöä ja mielikuvaa auringosta koko tulevan talven varalle suomivarastoon. Olihan se aika ruhtinaallista, kun siinä loikoillessani paikallinen mies käveli viereeni ja kysyi: ”What would you like to drik, Sir?” ”A coke please!” Paluumatkalla näin niin ison gekkon (tai varaani), että Rebecca olisi taatusti juossut karkuun ja lujaa! Sansibarilla on kahdet kasvot: kaunista ja ankeaa sopivassa määrin.
To 13.11. Matti kertoi, että jos lähtisimme aikaisin aamulla, niin ehtisimme käydä hiekkasärkällä snorklaamassa, vielä ennen koneeni lähtöä. Niin teimmekin. Venepojat kuljettivat meidän hiekkaluodolle, jossa ei ollut ketään muita kuin me. Vain valkoista hiekkaa ja sinistä vettä. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun oikeastaan snorklasin kunnon välineillä. Olihan se hienoa nähdä kaikki ne korallit ja eri väriset kalat. Aika kävi vähiin ja palattuamme pääsaarelle, oli aika hyvästellä Kontsakset, ja suunnata jälleen kohti Nairobia. Kontsaksilla on edessä mielenkiintoinen ja jännittävä vaihe elämässään. He ovat muuttamassa uuteen maahaan ja uusiin haasteisiin (ks. http://www.famkontsas.blogspot.com/) Lentokentällä söimme vielä jäähyväislounaan ja tiemme erosivat. Lento sujui tällä kertaa varsin mallikkaasti ja Nairobissakin pääsin ennätysajassa passintarkastuksen läpi. Ahosen Pekka oli minua kentällä vastassa ja ajelimme kohti heidän kotiansa. Ahosilla minua pidettiin jälleen kuin piispaa pappilassa. Oli hieno illallinen ja suomalainen sauna. Aika nopeasti ilta kuluikin ja olin valmis yöpuulle. Pe 14.11. Tämä on paluupäivä. Tämänkertainen taksikuski oli melko rivakka mies. Hän ilmeisesti tiesi jonkun kiertoreitin kentälle, koska matka sujui niin nopeasti. Pian olinkin jo koneessa kohti Amsterdamia. Muutaman tunnin kuluttua aloin keskustella vieruskaverini kanssa, ja ilmeni että tämä kenialainen Johnny on töissä Tampereella, ja meillä on sama jatkolento. Koska tiesin, että meillä on kentällä neljän tunnin odotusaika, niin ehdotin, että menisimme yhdessä käväisemään Amsterdamin keskustassa. Se olikin hyvä idea, koska en ollut ennen siellä käynyt. Amsterdam vaikutti hyvin romanttiselta kaupungilta monine kanavineen ja vanhoine rakennuksineen. Vaihdoimme Johnnyn kanssa yhteystietoja ja ehkä vielä tapaamme Helsingissä..
Helsinkiin saavuin klo 23.45, ja jo puolenyön aikaan olin ulkona Helsingin pimeässä räntäsateessa odottamassa kyytiä kotiin…

Mikä ihmeen spritualiteetti?

Spiritualiteetti tarkoittaa samaa, kuin ”hengellinen elämä”. Spiritualiteetti on tullut kirkkojen ja kristittyjen kielenkäyttöön vasta hiljattain. Helluntailaista tämä termi saattaa pelottaa, ja saada hengellisen elämän kuulostamaan kylmemmältä kuin se onkaan. Heikki Kotilan kirjoittamassa Spiritualiteetin käsikirjassa spiritualiteettia luonnehditaan ”kokemuksen teologiaksi” ja ”tien teologiaksi”. Oleellista siinä on hengellinen kilvoitus ja elämä kristittynä arjen keskellä. Rukouksen ja hengellisen elämän teologisointia pelätään turhaan. Jokainen joka rukoilee on teologi ja jokainen teologi myös rukoilee!
Oma hartauselämä on sanomattoman tärkeä. Sitä ei voi vaalia kuukaan muu kuin henkilö itse. Jokaisella uskovalla tulisi olla oma säännöllinen ja salattu hartauselämänsä, eli spiritualiteetti. Jokainen rakentaa spiritualiteettinsa itse. Kaksinkeskinen elämä Jumalan kanssa on intiimi alue ja suurin osa siitä on viisasta pitää salaisena. Jeesuksen aikana ulkokullatut ripottelivat tuhkaa päällensä, repivät vaatteensa halki, soittivat torvea edellänsä ja pitivät kasvoillaan sellaista ilmettä, joka kuvasti rukouksen ja paaston tuskaa. Tässä olotilassa he kulkivat kaduilla ja yrittivät näyttää hurskailta. Hurskastelun tarve ei kierrä kaukaa meitäkään nykypäivän kristittyjä. Kiusauksenamme on näyttää muille, kuinka edistyneitä olemme omassa spiritualiteetissamme. Oman hengellisen elämän liiallinen paljastaminen haavoittaa. Kun Jumala operoi meidän kanssamme kahden kesken, niin siihen ei ole syytä pyytää muita paikalle. On kysymys tarpeesta, jota ihmiset eivät voi täyttää. Se on sydämen halajaminen, joka täyttyy ainoastaan silloin, kun Jumala sen täyttää.
Spiritualiteettiin kuuluu myös seurakuntayhteys, jota ilman ei kukaan Jeesukseen uskova voi tulla toimeen. Kun hengellinen elämämme koostuu tasapainoisesti omasta spiritualiteetista ja toimivasta seurakuntayhteydestä, ovat palaset elämässämme asettuneet oikeille paikoilleen.

Kristitty-lehti 10-11/08, pääkirjoitus

ONKO VIINA VIISASTEN JUOMA?

Alkoholin käyttö on suomalaiselle kristitylle vaikea pala. Jotkut pastoritkin ovat kohtuukäytön puolestapuhujia, ja se jos mikä saa vakaatkin kristityt hämilleen. Ongelmana on rajan veto. Raamattu ei kiellä alkoholin juontia, mutta varottaa juopumisesta ja humalahakuisuudesta. Sen lisäksi Sana sanoo, että viinan käytöstä seuraa irstas meno. Eurooppalaisilla kristityillä luontaiseen tapakulttuuriin kuuluvat ruokaviinit ja illallissnapsit. Miten meidän suomalaisten tulisi sitten tähän suhtautua?
Itse otin ensimmäisen kerran alkoholia, kun toimin lähetyssaarnaajana Albaniassa. Sairastin kuukausia rajua maha- ja oksennustautia, ja lähimmät apteekit olivat Kreikassa. Lääkärini antoi minulle saman neuvon, kuin Paavali Timoteukselle. Hän käski ottaa vähän alkoholia jatkuvien vatsavaivojen ja pahoinvoinnin vuoksi. Paavalin aikoihin alkoholia käytettiin lääkkeenä. Nykyisin vaivoihin on onneksi olemassa muitakin kehittyneitä lääkkeitä.
Unkarissa paikalliset pastorit ja uskovat tarjosivat poikkeuksetta viiniä, ja jopa olutta ruokajuomana. Se oli uutta ja outoa. Minulla on sisäsyntyinen varautuneisuus ja pelko asiasta, siksi olinkin yleensä joukon kummajainen vesilaseineni. Hetken perästä pastorikollegojen kanssa minäkin kokeilin, miltä liemi maistuu. En voi sille mitään, mutta vaikka yritin totutella tapaan, niin jokaisen kerran jälkeen painoi syyllisyys ja paha mieli. Onneksi olin kuitenkin hyvää seuraa! En osaa sanoa monessako lasillisessa humaltumisen raja menee, mutta helpompi se on ylittää, kuin alittaa.
En haluaisi olla tyypillinen ilonpilaaja tai lakihenkinen fundamentalisti, mutta rehellisesti on sanottava, että en tiedä yhtään hyvää asiaa, mitä alkoholin käyttö toisi tullessaan. En tuomitse ketään joka ottaa, mutta koska pullon henki voi viedä mennessään, on varoituksen sana paikallaan. Läheltä nähneenä tiedän ainoastaan lukuisia rikkoutuneita perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita, työpaikan menetyksiä, riippuvuutta, alkoholimyrkytyksiä, äkkikuolemia, itkua, surua ja murhetta. En tunne yhtään onnellista kohtuukäyttäjää. Ilmeisesti he pysyvät (koti)kaapeissaan. Mutta viimeistään silloin, kun kohtuukäyttäjän oma lapsi hoipertelee humalassa kotiin, niin alkoholivalistus alkaa saada uusia vivahteita. Yleensä kaikki alkoholin kanssa alkanut hauska läträys on päättynyt tavalla tai toisella ikävästi, eikä se kulturelli keskieurooppalainen juominenkaan siinä poikkeusta tee.
Tekopyhää tai ei, niin mielestäni pastori lauman esikuvana ei toimi väärin kieltäytyessään alkoholista, vaikkei viisas olisikaan.

Tosimies 4/08

MIKSI JUOSTA MARATON?

Suomalaiset miehet ovat kovia kerskumaan ja pullistelemaan olemattomilla lihaksillaan. Pohjalaisten sukulaisteni ja sikäläisten vanhojen kavereiden mielestä minäkin olen tyypillinen helsinkiläispelle, joka ei elämässään ole tehnyt mitään ”oikeaa” työtä. Pastorintyö ei edusta heille työtä, vaan lähinnä työn vieroksumista. Jos olisin etelässä raksatöissä tai monttua kaivamassa, niin sillä varmaan ansaitsisin heidän arvostuksensa.
Vuosikaudet olen kesälomillani kuunnellut heidän juttujaan pöllimetsätöistä ja milloin mistäkin raavaan miehen hommista. Niihin eivät etelän vetelät ja räkänokat pysty. Minulla ei ole mitään miehistä meriittiä, millä rehvastella heille. Eiväthän he tietenkään muista tai noteeraa sitä, että minäkin olen nuorena ollut tarhalla kettuja nylkemässä ja sahalla lautoja taapeloimassa.
Sama virsi toistui joka kesä. Kauan mietin, miten voisin lyödä heille luun kurkkuun! Sitten keksin. En voi mennä talvisotaan, mutta voinhan sen sijaan juosta maratonin!
Nyt on millä rehvastella! Viime kesänä juoksin ensimmäisen täysmaratonin. Päätin, että juoksen sen vaikka hampaat irvessä ja periksi en anna! Kun millään muulla henkisyydellä ei ole mitään merkitystä, niin viimeinkin sain nämä tosimiehet hiljaiseksi. ”En millään olisi sinusta uskonut” -kommenteillaan he paljastivat typeryytensä, ja minä naureskelin partoihini.
Olin ylpeä ja rehentelin saavutuksestani kaikkialla aina siihen saakka, kunnes tapasin intialaisen pastorin David Mohanin. Hän oli merkillinen mies. Hän tuntui näkevän lävitseni lähes kaikissa asioissa. Tiesin hänen käyttävän tuntikausia rukoukseen joka päivä, ja aistivan sellaista henkisyyttä johon minä en yllä. Eräänä päivänä, kun juttelimme lounaspöydässä syvällisiä, niin intaannuin kehuskelemaan juosseeni maratonin. David laski ruokailuvälineensä pöydälle ja katsoi minua tiukasti silmiin. Välittömästi tiesin, että jotain kiusallista oli tulossa. ”Miksi juosta maraton”, David kysyi päättäväisesti. Hetken aikaa yritin löytää jotain järkevää syytä juoksulleni. Pyörittelin ajatuksia ja syitä mielessäni, mutta mitään järkevää vastausta en keksinyt. Piinallisen pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin: ”Erittäin hyvä kysymys!”
Tapaus sai minut jälleen ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeää. Riittää, että olen tasapainossa oman itseni kanssa. Minulle riittää, että tiedän tekeväni arvokasta kutsumustyötä, vaikka muut eivät sitä ymmärtäisikään. Minun ei tarvitse saavutuksillani todistaa toisille mitään. Niin ja jos edelleenkin juoksen, teen sen vain omaksi ilokseni.

Tosimies-lehti 3/08

TURPIIN TULI

Ihme ja kumma, yli neljäkymmentä vuotta olen välttynyt saamasta turpiini. Monia läheltä piti tilanteita, on tietysti ollut Pohjanmaan grillijonoissa jne. Tunnustettakoon sekin, että minulta on kyllä usein kysytty haluaisinko turpiini, mutta aina olen vastannut kieltävästi ja se on riittänyt. No, nyt se sitten tapahtui, kun sitä vähiten olisi odottanut. Turpiin tuli ja vielä naiselta! Ei, ei se ollut vaimoni, vaan eräs seurakuntalainen.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en ehtinyt reagoida tapahtuneeseen mitenkään. Istuin kaikessa rauhassa kirkon penkissä, kun tilanne alkoi kärjistyä. Yritin siinä sitten rauhoitella erästä naista, joka oli tuohtunut siitä, että äänentoistotekniikkamme ei palvellut hänen tarpeitaan tarpeeksi tyydyttävästi. Ehdin vain pahoitella tilannetta, kun läsähti ja silmälasini lensivät seinään. Hölmistyneenä jäin paikalleni jököttämään, kun nainen jo juoksi ulkona menojaan vahtimestarit perässään.
Saattaa olla, että ko. henkilö projisoi kauttani omaa pahaa oloaan, tai sitten hän reflektoi minusta jonkun hänelle pahan ihmisen ruumiillistuman, ja näin ollen olin ansainnukin kyseisen iskun. Sen voi vielä jotenkin ymmärtää, että nainen lyö miestä, mutta jos aikuinen lyö lasta, niin sitä ei voi sallia! Poikani sai kokea tämän nahoissaan asuessamme ulkomailla. Vihainen miesopettaja ei pitänyt pojan ilmeestä liikuntatunnilla ja päätti hoitaa tilanteen voimakeinolla. Isku vasten kasvoja oli niin kova, että poika kaatui maahan. Vaikka jälkeenpäin pyysin opettajaa kokeilemaan voimiaan minuun vastustuskyvyttömän lapsen sijaan, niin silti vieläkin harmittaa, että en tehnyt asiasta rikosilmoitusta.
Lyönti poskelle on aikamoinen loukkaus. Vaikka se ei tekisi kovin kipeääkään, niin siihen sisältyy aina nöyryytys ja häväistys. Se saattaa syöpyä mieliin loppuelämäksi. Raamatussa kerrotaan, että kun Jeesusta ennen ristiin naulitsemista kidutettiin, niin hänelle annettiin ”korvapuusteja”. Ne eivät totisesti olleet mitään pohjalaisia leivonnaisia, eivätkä edes pikku litsareita, vaan raakaa pahoinpitelyä ja halveksintaa. Kukaan ei ole koskaan kärsinyt mitään sellaista, kuin Hän. Tästä syystä Hän tuntee meidän koettelemuksemme omakohtaisesta kokemuksestaan.
Loukattujen tulisi tehdä oma voitavansa selviytyäkseen kipeistä kokemuksistaan anteeksiannon kautta ja tiedän totisesti, että se ei ole helppoa. Jotkut vammat ovat niin kipeitä ja syviä, että niitä ei voi parantaa ilman Jumalan voiman apua ja toivoa siitä, että täydellinen oikeudenmukaisuus ja hyvitys on olemassa iankaikkisessa elämässä.

Tosimies-lehti 2/2008

KODIN JA PERHEEN ARVOA ON PUOLUSTETTAVA!

Nykyperheeseen kohdistuvat valtavat odotukset. Työelämän paineet, kiireet ja elämänhallinta uuvuttavat tunnollisimmatkin vanhemmat. Individualismin ja yksilönvapauden korostuminen syö perheen arvostusta. Samaan aikaan sitoutuminen, uskollisuus ja kristillinen kasvatus menettävät merkitystään. Nyt on aika muuttaa suuntaa!
Kodin ja perheen merkitys on ensisijaisen tärkeä niin seurakunnalle, kuin yhteiskunnallekin. Rikkinäiset kodit, uupuneet vanhemmat ja särkyneet unelmat haastavat kristittyjä taistelemaan perheittensä puolesta silloinkin, kun ympäröivä maailma ei siihen kannusta. Samat ongelmat vaanivat kaikkia perheitä. Kodista tulee herkästi motelli, jossa käydään vain nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Monet nykykodit muistuttavatkin lähinnä lentokenttää, jossa risteilee kiireisiä ihmisiä sinne tänne omine päämäärineen.
Turmelus lasten sydämiin tulee turmeltuneiden aikuisten kautta. Nykyisin monet lapset ovatkin, kuin heitteille jätettyjä. Vaikka heillä on koti, niin heillä ei ole syliä. Heidän täytyy selvitä yksin pettymyksiensä ja tuskiensa kanssa. Lapsen tarve on saada rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Katto pään päällä, ruoka, viikkorahat ja vaatetus eivät voi sitä korvata. Lapsen hyvinvointiin vaikuttaa kodin ilmapiiri. Köyhäkin koti voi olla täynnä rakkautta. Elämän eväät eivät ole materiaalisia, ne ovat henkisiä. Koti on huolenpidon keskus, joka tuottaa arvokkaita muistoja yhteisen elämän pankkiin. Myöhemmin elämämme tärkeimmiksi hetkiksi muodostuvat juuri ne rakkaat muistot, jotka koimme omassa kodissamme.Vastuuta, kuin vastuuta on taipumus siirtää instanssilta ja henkilöltä toiselle. Muutos on mahdollinen vasta silloin, kun ymmärrämme, että vastuu on minulla! Lapsia ja perheitä voidaan pitää itsestäänselvyyksinä, mutta niihin kohdistuviin uhkatekijöihin on suhtauduttava vakavasti.

RV-lehti 17/08

KUMMALLINEN UNI

Näin viime yönä merkillistä unta. Asuntoomme tuotiin kummallinen kasvi. Siinä oli kaksitoista erillistä oksaa. Jokaisen oksan päässä oli kasvot. Ne olivat ikään kuin ihmisen kasvot. Nuo kasvot eivät puhuneet mitään, mutta silti tiesin niiden olevan eläviä olentoja. Tuo kummallinen puu oli kuin Jumalan läsnäolo kodissamme. Sen olemassaolo herätti kunnioitusta.
Jossakin sisimmässäni tiedostin, että tuo kasvi seuraa kaikkea sitä, mitä kodissamme tapahtuu. Oli hienoa katsella, kun se myötäeli kotimme tapahtumia. Kun tapahtui jotain iloista, se huojui tyytyväisenä, kuin vilja tuulessa ja sen kasvot hymyilivät. Hyvä mieli levisi kaikkialle asuntoon suloisen parfyymin lailla. Sitten taas, kun tapahtui jotain ikävää, niin tuon kummallisen kasvin kaikki oksat painuivat murheellisena alas. Se näytti melkein samalta kuin yön syliin vaipunut auringonkukkapelto, joka ikävöi uutta aamua valonsäteiden voimassa. Tuntui siltä, että se heikentyi jokaisesta riidasta ja menetti voimaansa jokaisesta loukkauksesta. Aina kun sanoimme toisillemme jotain pahasti, se masentui ja sen kasvot painuivat alas. Voimansa se puolestaan sai siitä, kun talossa oli rakkautta ja kohtelimme toisiamme ystävällisesti.
Vaikka kasvi olikin vain yhdessä huoneessa, tajusin sen näkevän kaikkiin huoneisiin ja ovien taakse. Mitään ei voinut tehdä siltä salassa. Kummallinen kasvi! Kasvin läsnäololla oli selvästi rauhoittava vaikutus perhe-elämäämme. Emme halunneet korottaa ääntämme tai riidellä sen kuullen, koska emme halunneet tuottaa sille murhetta.
Sitten tapahtui jotain dramaattista! Pikkuhiljaa totuimme kasvin läsnäoloon ja unohdimme sen. Elämä jatkui huolettomana ja kasvin hoitokin unohtui. Emme muistaneet enää antaa sille ravintoa. Riidat ja itsekkyys valtasivat alaa. Eräänä päivänä, kesken suuren perheriidan muistin yhtäkkiä kasvin olemassaolon ja järkytyin tajutessani sen nähneen ja kuulleen kaiken tapahtuneen.
Samassa heräsin hiestä märkänä ja sydän takoi rinnassani, kuin vimmattu. Syyllisyys kalvoi sisintäni, kun mietin unen sanomaa. Ymmärsin unen olleen jotenkin jumalallinen ja henkilökohtaisesti puhutteleva.
Aamukahvin himo sisälläni kompuroin keittiöömme ja tärisin vieläkin unta miettiessäni. Kahvipannu oli pudota kädestäni, kun näin kahvinkeittimen vieressä olevan taulun, jonka olemassaolon olin myös tyystin unohtanut. Siinä luki: ”Jeesus on tämän kodin pää; näkymätön vieras jokaisessa keskustelussa; hiljainen kuuntelija jokaisessa keskustelussa.”
Uni antoi minulle opetuksen, jota en toivottavasti koskaan unohda!

P.S. Tämä tarina on tosi!

Kolumni julkaistu Tosimies -lehdessä 1/2008

YSTÄVÄ RAKASTAA ENEMMÄN KUIN VELI

Ystävyydestä on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja runoja. Ystävyys on parhaimmillaan parasta mitä elämä voi antaa. Hyvä ystävä on kultaakin kalliimpi. Myös Raamattu puhuu ystävyydestä. Se sanoo ystävän rakastavan jopa enemmän kuin veli. Tämä käy ilmi mm. Daavidin ja Joonatanin elämästä. Myös Jumala on ystävä. Hän sanoo olevansa niiden ystävä, jotka häntä pelkäävät ja noudattavat hänen asetuksiaan, mutta myös syntisten ystävä.
Jokaisella tulisi olla ystäviä. Kavereita voi olla useita, mutta todellisia ystäviä ihmisillä on yleensä vain muutamia, joillakin ehkä vain yksi. Todellisen ystävyyden tulee sisältää todellista luottamusta. Ystävään tulee luottaa niin, että voi olla varma, ettei hän petä tilaisuuden tullen. Ystävä hyväksyy myös toisen kaikkine vikoineen. Hyvän ystävän tunnistaa yleensä siitä, että hänelle haluaa kertoa ensimmäisenä niin hyvät, kuin huonotkin uutiset. Ystävyyssuhde saattaa kestää läpi elämän ja antaa voimia vaikeissa tilanteissa. Hyviin ihmissuhteisiin kannattaa satsata.
Ystävyyden vastakohta ei ole yksinäisyys. Jotkut nauttivat yksin olemisesta eivätkä edes kaipaa jatkuvaa seuraa ja sosiaalisuutta. Kaikki yksin elävät eivät siis välttämättä ole yksinäisiä, eivätkä kaikki yksinäiset elä yksin, sillä jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä. Joskus uudessa ympäristössä tai jopa seurakunnassa voi aluksi kokea yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Yksinolo on joskus hyvinkin tervehdyttävä kokemus. Seurakunnassa ystävien hankkimisessa kannattaa itse olla aktiivinen. Kun on avoin uusille ihmisille ja tuttavuuksille, saa myös helpommin uusia ystäviä. Vaikka kaikkien kanssa ei tarvitse olla sydänystävä, niin ystävällisyys on kuitenkin osa hengen hedelmää ja Kristityn tunnuspiirre.
Henry Nouwen on kirjoittanut: ”Me kaikki tarvitsemme jonkun, joka odottaa meitä, sillä muuten on vaikea pysyä hengissä. Jokainen meistä haluaa kertoa tarinansa ja jakaa surun ja riemun hetket läheisen kanssa, joka on odottanut nähdäkseen ystävänsä.”

ROMANIT POLTTOPISTEESSÄ

Viime aikoina media on käsitellyt romaneja ja heidän tapojaan hyvin laajasti. Keskustelussa on ollut mm. väistämisvelvollisuus ja muut tavat. Romanikulttuuri elää jatkuvan muutoksen kourissa ja integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan natisee liitoksissaan.

Romanit ovat Pohjois-Intiasta aikoinaan lähtenyt kiertolaiskansa, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa. Romanien tarkkaa kokonaismäärää on heidän kiertolaisen elämäntyylinsä takia vaikea arvioida, mutta arviot liikkuvat yleensä 20 miljoonan tietämillä. Romaneista noin 9–10 miljoonaa romania elää Euroopassa. Suurimmat keskittymät ovat Balkanin niemimaalla, Yhdysvalloissa sekä ja entisissä Itä-Euroopan maissa. Lisäksi pienempiä yhteisöjä asuu Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Maat, joissa romanien määrä ylittää miljoonan, ovat entinen Jugoslavian alue, Venäjä, Espanja, Yhdysvallat, Brasilia ja Argentiina. Romanit ovat historian saatossa levittäytyneet varsin laajalle, mutta eivät missään valtiossa muodosta enemmistöä. 5,4 miljoonan asukkaan Slovakiassa romaneja on 320 000, ja Slovakiassa on suhteessa eniten romaneita väkilukuun nähden. Suomessa romaneja on noin 10 000.
Englanninkielinen nimitys gipsy tai gypsy tulee sanasta Egyptian, koska ennen vanhaan luultiin romanien tulleen Egyptistä. Romanit ovat eri lähteiden mukaan kotoisin Intiasta, ja romanikieli kuuluu indoarjalaisiin kieliin, kuten Intian tärkeimmät kielet, esimerkiksi urdu, hindi, sanskrit ja gudzharati. Suomen romanit nimittävät itseään usein tummiksi, sekä kaaleiksi romanikielen ihmistä tarkoittavan sanan mukaan. Romaneja kutsuttiin Suomessa aiemmin myös tattareiksi ja mustiksi tataareiksi, koska heidän luultiin olevan peräisin Itä-Euroopasta. Sana mustalainen lienee peräisin musta tataari -nimityksestä.
Historia
Koko maailmassa on romaneja n. 20 miljoonaa ja heitä on kaikissa maanosissa. Suomen lisäksi Ruotsissa asuu 3000 - 4000 Suomen romania. Kielitutkimuksen perusteella oletetaan, että romanit ovat lähtöisin Luoteis – Intiasta, nykyisen Pakistanin ja Intian pohjoisilta rajaseuduilta. Romanit lähtivät Intiasta 1000 -luvun molemmin puolin. Varmoja syitä lähtöön ei tiedetä, mutta oletetaan, että luonnonmullistukset, nälänhätä, ruttoepidemia ja maahan tunkeutuneet sota joukot ovat olleet liikkeelle pakottaneita syitä. Eurooppaan romanit saapuivat 1300-luvulla.
Romanien vaelluksen syy on tuntematon. On arveltu, että romanit olivat alun perin alempikastisia hinduja, jotka värvättiin sotureiksi, jolloin he nousivat sotilaskastiin ja heidät lähetettiin länteen vastustamaan muslimien ekspansiota. Toisen teorian mukaan he olivat vankeja, joita muslimit ottivat valloittaessaan Pohjois-Intian, jonka jälkeen heistä tuli erillinen väestö vankeusalueillaan. Eurooppaan saavuttuaan romanit kohtasivat kaikkialla vihamielisyyttä, joka on jatkunut siitä lähtien. Mm. Romaniassa romanit orjuutettiin viideksi vuosisadaksi ennen vapautustaan 1864. Muualla Euroopassa he kohtasivat erilaista vihamielisyyttä karkotuksesta aina lasten pakkotyöhön ottamiseen. Romanien muutto Yhdysvaltoihin alkoi kolonialismin aikana pienestä ryhmästä Virginiassa ja Ranskan Louisianassa. Suurempi muutto alkoi 1860-luvulla Britanniasta ja suurin 1900-luvun alussa Itä-Euroopasta. Suuri määrä muutti myös Etelä-Amerikkaan.
Romanien syrjintä saavutti huippunsa toisessa maailmansodassa, jolloin natsit tuhosivat suuret määrät mustalaisia. Juutalaisten, kommunistien ja vammaisten tavoin romanit oli tarkoitus hävittää, joten heidät lähetettiin pakkotyöhön keskitysleireille tai murhattiin saman tien, etenkin itärintaman tuhoamisosastojen toimesta. 200 000–800 000 romanin arvellaan kuolleen vainossa.
Vainot ja rasismi
Romaneita on historiansa aikana lähes aina vainottu, ja vainotaan edelleenkin joissakin paikoissa. Heidän elinkeinonsa ovat perinteisesti liittyneet hevosiin ja kaupusteluun. Romanivainoilla ja joukkomurhaamisilla Hitlerin aikana on ideologiset juuret vuosisatojen aikana syntyneessä rasistisessa käsityksessä romaneista. Rasistisella suhtautumisella on myös Suomessa pitkät perinteet. Romaniheimojen saapuessa 1400-luvun puolivälissä Eurooppaan eurooppalaiset kuvittelivat, että heillä ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä. Erotukseksi katsottiin ainoastaan se, että romanien katsottiin luoneen itselleen kristittyjen vainojen pelossa uuden kielen. Tämä käsitys kumottiin vasta 1750-luvulla. 1800-luvun alkupuolen kirjallisuus romantisoi romanielämää, mutta olennainen osa 1700-luvun vainojen perintöä siirtyi 1800-luvulla tehtyyn tieteellisenä pidettyyn tutkimukseen. Kirjassa Geschichte der Zigeuner, ihrer Herkunft, Natur und Art 1835 mainittiin romaneista:
"Kuka olisi saattanut aavistaa näiden rääsyisten varkaiden joukkion saapuessa Saksaan, että sellaisten irtolaisten jälkeläiset eivät tulisi neljän vuosisadan kuluttua olemaan yhtään sen parempia kuin esi-isänsä." Kirjoittajan mukaan mustalaiset olivat "ihmiskunnan roskaväkeä", joka oli saapunut Eurooppaan kuin "Jumalan rangaistuksesta". Kirjoittajan mielestä keskiajan suuret ruttoepidemiat olivat romanien ja juutalaisten syytä. Hän yhdisti kummatkin etniset ryhmät toistensa kanssa ulkonäön puolesta. Hänen mukaansa molemmat olivat työtä vieroksuvia, kieroja ja epärehellisiä. Romanit olivat hänelle varkaita ja juutalaiset kauppasivat varastettua tavaraa. Näiden negatiivisten stereotypioiden sitkeähenkisyyttä osoittaa myös suomalainen1900–luvun tarjoama kirjallisuus.
Romanit ja evankeliumi
Nykypäivän tilanne on onneksi toinen. Euroopassa romanit usein elävät lähellä kristillistä kirkkoa tai seurakuntia, mutta ovat samalla eristyneet seurakuntien jumalanpalveluksista. Suomessa romanit ovat olleet osa aktiivista seurakuntaa ja toimineet myös vastuutehtävissä. Saavuttamattomia ja vähän evankelioituja romaneja on maailmassa kuitenkin noin 42 miljoonaa. Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa he ovat piiloutuneet islamin ”huntuun” tai eristäytyneet hindulaisuuden vallan alle. Nämä valtauskonnot ja heidän geopoliittinen sijaintinsa ovat estäneet heitä kuulemasta evankeliumia.
Suomen kristityillä romaneilla olisi paljon annettavaa romanilähetystyöhön. Pitkään jatkunut herätys ei saisi jäädä ainoastaan sisäänpäin kääntyneeksi siunaukseksi. Uskon, että juuri romaneilla voisi olla tarvittavia avaimet saavuttaa saavuttamattomien romanikansojen sydämet. Heillä on luovia kykyjä kehittää sellaisia evankeliumin työn muotoja, jotka saattaisivat murtaa ennakkoluulot vierasta kulttuuria kohtaan. Tällaisia voisivat olla esim. musiikki, kulttuurin ja sukulaisuussuhteiden vaihto, lapsityö ja terveydenhuoltoprojektit. Evankeliumin levittämistä voitaisiin toteuttaa myös yhdessä humanitäärisen työn kanssa. Romanilähetystyössä evankelioinnin fokus tulisi ensisijaisesti kohdentaa niihin romanikansoihin ja heimoihin, jotka eivät vielä ole kuulleet evankeliumia tai joiden kosketus evankeliumiin on ollut vähäistä. Niitä ovat mm. Intian hajallaan asuvat alkuperäisheimot.

Lähteet:
AD2000 and beyound 2007, Elämä ja Valo ry., Opetushallitus, Romanit.net, Romanomissio, Wikipedia

RAAMATTU KASVATTAJAN KÄSIKIRJANA

”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.” Snl. 22:6.

Jo aikojen alussa Jumala antoi käskyn ihmisille huolehtia perheestä. Luomisessa ihmiset asetettiin hoitamaan suhteita neljään eri tahoon: Jumalaan, lähimmäisiin, ympäristöön ja itseemme. Näissä suhteissa ihmisen tulisi kasvaa koko elämänsä ajan. Tätä onkin kristillinen kasvatus.

Kasvuun saattaminen
Kasvatustehtävää pidetään erittäin vastuullisena tehtävänä. Kristillisen näkemyksen mukaan jokainen ihminen on Jumalalle äärimmäisen arvokas ja häntä tulee myös kohdella sen mukaan. Erään tulkinnan mukaan kristillisen kasvatuksen tavoitteena on pyrkiä tekemään ihminen ihmiseksi, eli pyrkiä lähestymään Jumalan kuvaa. Voitaneen myös todeta, että Raamatun mukaan kasvatuksella ei saada ihmistä muuttumaan hyväksi, koska jokainen kuitenkin itse tekee omat eettiset ratkaisunsa ja ratkaisee oman suhteensa Jumalaan. Näin ollen kristillinen kasvatus onkin tietyssä mielessä kasvamaan saattamista ja jokainen yksilö on itse omantuntonsa mukaan vastuussa elämästään, suhteesta Jumalaan ja lunastustyöhön.

Elämästä huolehtiminen
Jumala pyysi ihmistä lisääntymään ja kantamaan vastuun lisääntymisestä.[i] Ihminen on edelleenkin samassa vastuussa kasvattaessaan ja ohjatessaan lapsiaan Herran tahdon mukaan. Lapsen saaminen ei ole kenellekään itsestäänselvyys, vaan se on aina Jumalan lahja ja ihme. Tätä ihmettä ei voi itse ottaa, se annetaan.[ii] Tämä totuuden tiedostaminen asettaakin vanhemmuuden kokonaan uudelle tasolle; pienestä elämästä on huolehdittava Jumalalta tulleena kasvatustehtävänä.
Vanhemmat, jotka haluavat ohjata lastaan, viestivät samalla määrätynlaista vastuuta ja turvallisuutta, joka liittyy oleellisena osana kristilliseen kasvatukseen.

Arvojen siirtäminen
Kristilliset kasvatusarvot ovat valitettavasti jokseenkin katoava piirre nyky-yhteiskunnassamme. Kristillinen perintö on kuitenkin tärkeä ominaisuus lastenkasvatuksessa ja kauneinta on nähdä sen siirtyvän sukupolvelta toiselle. Turvallisuus, vastuu, rakkaus ja ennen kaikkea Jumalan siunaus ovat niitä elementtejä, joilla erikoisesti pienen lapsen elämä turvataan. Raamatun mukaan ihmisen elämän suuntaviivat ja perustukset lasketaan elämällemme lapsuudessa[iii].
Raamatussa Israelilaisten siunaus siirrettiin sukupolvelta toiselle isien laittaessa kätensä lastensa päälle ja siunauksen sanoilla.[iv] Näin Israelilaiset oppivat tuntemaan itsensä ja keitä he olivat pääasiassa siksi, että he oppivat tuntemaan, keitä heidän isänsä ja isoisänsä olivat. Jatkuvuus oli isien vastuulla. He huolehtivat siitä, että tulevat sukupolvet tiesivät keitä he olivat ja mistä he olivat tulleet. Identiteetin tutkiminen ei ollut lasten vastuulla.

Armon siirtäminen
Kun perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi, niin parisuhde muuttuu kolmiosuhteeksi, jossa jokaisella yksilöllä on omat tarpeensa. Yhteiselo vaatii huolenpitoa näistä kaikista. Joillekin saattaa olla yllätys ja vaikeaa myöntää, että myös pelot ja syyllisyyden tunteet kuuluvat elämään ja vanhemmuuteen. On hyvä oppia käsittelemään niitä ja muistaa, että täydellisiä vanhempia ei olekaan. Myös itselle tulee olla armollinen ja luottaa Jumalan armoon. Myös kasvavan lapsen tulisi saada tulla tuntemaan, mitä on armo ja rakastetuksi tuleminen sellaisenaan. Loppujen lopuksi lapsen rakastaminen on sen rakkauden välittämistä, jonka olemme Jumalalta ensin saaneet.[v] Jumalan armon opettaminen lapsille ja itselle on myös yksi kasvatuksen tärkeimpiä asioita. Ei ole juuri mitään tärkeämpää tietoa, kuin varmuus siitä, että on olemassa mahdollisuus aloittaa alusta ja saada kaikki anteeksi. Jos olemme oppineet luottamaan tähän armoon jo lapsena ja kokeneet sitä omilta vanhemmiltamme, niin meidän on helpompi ottaa vastaan myös se armo, jota Jumala meille tarjoaa.[vi]

Isän rooli
Raamattu antaa ymmärtää, että isä on perheen pää, johtaja ja pappi.[vii] Tämä ei ole valta-asema, vaan suuri vastuu. Isän tulisi rakastaa perhettään ja vaimoaan samalla uhrautuvalla tavalla, kuin Kristuskin rakastaa seurakuntaa.[viii] Isällä on tytön itsetuntoon suurempi vaikutus kuin äidillä. Ajatus saattaa kuulostaa ensi kuulemalla uskomattomalta, koska äidithän viettävät lapsen kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Meneekö siis kaikki huolehtiminen, peseminen, nenän niistäminen, vaippojen vaihto ja Äidin ohjaus ohi jälkiä jättämättä? Ei suinkaan. Äiti on eräänlainen elämän perusturva, mutta isä ennen kaikkea kannustaja ja rohkaisija. Isän rinnalla poika saa tuntea itsensä pikku sankariksi ja isän prinsessasta kasvaa omasta arvostaan tietoinen nainen. Omalla esimerkillään isä opettaa lapsilleen monia asioita, kuten rakkautta äitiä ja muita ihmisiä kohtaan, rukouksen merkitystä ja Jumalan kunnioitusta.[ix]

Äidin rooli
Ohjeita äitiydestä ja äidin vastuista riittää, mutta tärkein avu on kuitenkin jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus.[x] Paras lahja on omistaa Jumalaan uskova äiti. Äiti, joka rukoilee lastensa puolesta, on mittaamattoman arvokas, vaikka lapsi ei sitä vielä lapsena ymmärtäisikään. Äidin rukoukset ja Jumalan varjeleva käsi on parasta mitä elämältä voi toivoa. Yleensä tämä totuus selviää vasta aikuisena. Äidin rakkaus ja suojelus ovat feminiinisiä piirteitä, joihin jopa Jeesus viittasi, kun hän halusi viestittää turvallisuuden tunnetta Jerusalemia kohtaan.[xi] Äiti puolustaa lastaan ja on valmis vaikka antamaan henkensä lapsensa edestä.[xii] Parasta, mitä lapsi voi äidiltään saada on kokemus tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi.

Perhe kasvattajana
Adventtikirkon julkilausumassa kristillisestä perheestä tunnustetaan ja varjellaan jokaisen perheenjäsenen henkilökohtaista arvoa ja arvokkuutta kunnioituksen, tasa-arvoisuuden, avoimuuden ja rakkauden ilmapiirissä. Tässä läheisessä piirissä kehittyvät yksilön varhaisimmat ja kestävimmät ihmissuhdeasenteet samalla kun arvomaailma siirtyy sukupolvelta toiselle.
Jumalan tarkoitus on, että perhesuhteet antavat kuvan myös hänestä ja hänen tahdostaan. Avioliitto, jossa vallitsee keskinäinen rakkaus, kunnioitus, läheisyys ja elämänikäinen sitoutuminen, heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa välistä rakkauden, pyhyyden ja läheisyyden kestävää sidettä. Vanhempien tehtävänä oleva jälkikasvun opastaminen ja oikaiseminen sekä lasten kiintymyksen osoitus heidän kokemastaan rakkaudesta antavat kuvan uskovien kokemuksesta Jumalan lapsina. Jumalan armon avulla perhe voi olla voimallinen tekijä jäsentensä johtamisessa Kristuksen luo.


Lähteet:
Hirsjärvi, Sirkka: Johdatus kasvatusfilosofiaan. Kirjayhtymä. 1985.
Omartian Stormian: The Power of a Praying Parent. Harvest House Publishers. 1995.
Adventtikirkon julkilausuma perheestä: Suomennos 1990.
[i] 1.Moos. 1:28
[ii] Ps. 127:3
[iii] Snl. 22:6
[iv] 1. Moos. 48:1-14
[v] 1. Joh. 4:11
[vi] Hepr. 12:15
[vii] Kol. 3:18-21, 1. Piet. 3:1
[viii] Ef. 5:23-28
[ix] Kol. 3:19
[x] Tit. 2:4
[xi] Luuk. 13:34
[xii] Joh. 15:12-13