AFRIKAN MATKAPÄIVÄKIRJA 26.10. – 14.11.2008

Su 26.10. Saalemin päiväkokouksen jälkeen (jossa minulla oli saarnavuoro) kävimme nopeasti kotoamme hakemassa matkalaukkumme ja suuntasimme kohti lentokenttää. Kentällä lähtöselvityksessä kävi ilmi, että jostain syystä varausjärjestelmä ei voinut antaa paikkalippuja Nairobiin muille kuin minulle. Amsterdamiin saakka saimme kuitenkin paikat ja koneessa jännitimme, kuinka jatkolentomme tulisi onnistumaan. Jännitys jatkui aivan portille asti, koska edes transfer deskillä virkailijat eivät voineet antaa paikkalippuja. Kone oli heidän mukaansa ylibuukattu. Lähtöportilla virkailija kuitenkin antoi meille jopa vierekkäiset liput ja onnellisina, sekä juoksemisesta hikimärkinä istuimme huojentuneina Kenian Airwaysin koneeseen.

Ma 27.10. Saapuminen Nairobiin klo 6.30. Vietimme viisumijonossa 1,5 tuntia. (50 usd/kpl). Aarno Alanne tuli meitä vastaan lentokentälle. Hänen kyydissään matkustimme heidän kotiinsa ja matkalla näimme myös Nairobin slummialueen. Iltapäivällä vietimme Saalemin lähettipäivää, johon saapui Alanteiden lisäksi myös Pekka ja Leena Ahonen. Kävimme läpi uutta lähetysstrategiaa, joka sujui leppoisissa merkeissä, ja strategia sai hyvän vastaanoton. Myöhemmin seuraamme liittyi Pertti Söderlund ja Alanteiden poika Viiru, joka tuli kotivierailulle Intiasta. Talo oli melko kylmä ja kostea, mutta ulkona oli lämmintä ja tarjoilu oli hyvää.

Ti 28.10. Aamulla aikaisin lähdimme Pertin, Annen ja Rebeccan kanssa matkaan kohti Ugandaa. Ajoimme mielenkiintoisten ja alkeellisten kylien läpi. Ehkä mieleenpainuvin kylä oli Smelly Town, joka oli todella nimensä mukainen; saasteinen, likainen ja täynnä ihmisiä. Tiet kylissä ja paikka paikoin olivat todella huonokuntoisia. Aivan varmaa on, että niitä ei olisi tavallisella henkilöautolla päässyt kulkemaan. Onneksi Pertillä on hyvä Toyota Land Cruiser maasturi, joka sekin kyllä joutuu jatkuvalle koetukselle näissä olosuhteissa. Pertin mukaan autoa joutuukin korjaamaan lähes jatkuvasti.

Liikenne Keniassa ja Ugandassa on oma kokemuksensa. Tiet ovat täynnä monttuja ja kuoppia. Autoja, ihmisiä ja eläimiä kulkee tienvarsilla ja teiden poikki jatkuvasti. Liikenne on sekamelska, jossa pärjää vain siihen tottuneet kuskit. Onneksi Pertti on tässä omaa luokkaansa ja osaa ajaa olosuhteisiin nähden todella lujaa! Heikkohermoinen saisi kyllä jo kyydissäkin hepulin! Puolen päivän maissa saavuimme Rift Valley -laaksoon, jossa oli tanskalaisen liikemiehen omistama ”ranch” Naivashassa. Paikka oli todella upea. Jokaiselle oli oma ”telttamaja” kaikilla varusteilla. Oli uima-allasta jne. Oma eksoottinen kokemus oli se, kun iltapäivällä lähdimme Pertin kanssa 12 km lenkille savannille. Juoksimme yhdessä seeprojen ja kirahvien kanssa vanhalle tulivuoren reunalle. Harvoin sitä saa lenkkeillä tällaisissa olosuhteissa! Matkalla näimme myös syödyksi tulleen seepran raadon ja jonkun eläimen pääkallon. Aika ajoin mielessä kävi myös pieni huoli siitä, jos vastaan sattuisi tulemaan leopardi tai leijona. Niitäkin kuulemma majailee tulivuoren rinteillä. On hienoa, että Pertillä on ystäviä, jotka antavat tällaista ”lomakeskusta” lähettien käyttöön. Illalla paistoimme vielä pihvit pihagrillissä ja vetäydyimme ”telttoihimme” kuuntelemaan Afrikan yön ääniä. Onneksi alueella valvoivat yövahdit ja tietenkin meitä vartio myös omat enkelimme.

Ke 29.10. Jatkoimme matkaamme kohti Ugandaa. Tiellä eteemme ilmestyi mm. paviaani, joka olisi varmaan halunnut meiltä jotain evästä. Kävimme myös Sabatiassa katsomassa Åke ja Pirkko Söderlundin vahaa kotitilaa. Tuolla mahtavalla maatilalla asuivat aikoinaan kaikki Söderlundit. Harmillisesti paikka oli nyt päässyt rempalleen ja nykyiset asukkaat tuskin enää tietävät sen taustoista mitään. Tallella oli kuitenkin vielä Åken rakentama sauna, kiuas ja uima-allasmonttu. Vierasmajakin oli pystyssä. Siinä oli yöpynyt mm. rouva Tellervo Koivisto. Samassa yhteydessä oli myös Söderlundien perustama Solian Girls Highschool tyttökoulu, joka toimii edelleen. Kävimme sen pihassa pyörähtämässä ja näimme monia tyttöjä suomenvärisissä sinivalkoisissa asuissaan juoksemassa koulun pihoilla. Koulussa on edelleen noin tuhat oppilasta. Koulun takana oli myös kirkko, joka on yksi Full Gospel Church of Kenian seurakunnista (noin 4000 kirkkoa ja 350.000 – 400.000 jäsentä). Tähän kirkkoon kuuluu noin 700 jäsentä.
Sieltä jatkoimme kohti Kakamegaa, jossa tarkoituksemme oli tutustua Daisy Centeriin. Keskus on nimetty Daisy Söderlundin mukaan. Paikka teki meihin todella syvän vaikutuksen. Center on tarkoitettu vammaisten lasten kouluksi ja asuntolaksi. Monet noista vammaisista lapsista ovat perheidensä hylkäämiä, koska vammaisuutta pidetään yleensä Afrikassa kirouksena. Monien lasten kasvot syöpyivät alitajuntaamme pitkäksi aikaa. Näimme kädettömiä ja jalattomia pieniä lapsia, jotka tuntevat kaikki samat tunteet, kuin mekin ja tarvitsevat toivoa elämänsä varalle.

Myös Daisy Centerin läheisyydessä on seurakunta, jonka ovat perustaneet Pertti ja Heidi Söderlund. Kirkko oli rakennettu Pertin suunnitelmien pohjalta, ja oli modernin näköinen. Myös tämä kirkko yritettiin polttaa vuoden 2007 lopulla puhjenneissa levottomuuksissa. Onneksi se ei kuitenkaan onnistunut. Alttarin kankaat ja penkit oli yritetty sytyttää, mutta ne eivät jostain syystä syttyneet. Kirkon kyljessä sijaitseva toimistorakennus kuitenkin paloi, ja nyt sitä yritetään rakentaa uudelleen. Kirkon pastori pyysi minua istuttamaan kirkon pihalle puun, jonka tein juhlallisin menoin. Tuntui siltä, että pieni pala sydäntä jäi Daisy Centeriin ja päätimmekin ottaa kummilapsen tästä keskuksesta.
Iltahämärissä suuntasimme automme Ugandan rajaa kohti. Raja oli lievästi sanottuna kaoottinen paikka. Ihmisiä, autoja, kerjäläisiä, trokareita, kauppiaita ja muita hämärämiehiä parveili joka paikassa ja tuntui siltä, että kaikki olisivat halunneet meiltä jotain. Yllätykseksemme väkijoukon seasta löytyi yllättäen Pertin vanha tuttu Herman, joka auttoi meitä jonojen ohitse ja ”järjesti” meidän paperiasiamme yllättävänkin vikkelästi. Rajalta ajoimme kohti Kampalaa yhtä maan pääväylää, joka paikoitellen oli aivan järkyttävässä kunnossa, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti perille Söderlundien kotiin illalla klo 22.00.

To 30.10. Tämä päivä on tarkoitus ottaa vähän rennommin. Nukuimme jopa yhdeksään ja aamupäivän vain lepäilimme Söderlundien kodissa. Päivän mittaan tutustuimme myös PCU:n (Pentecostal Church of Uganda) Kampalan raamattukouluun, Heidi Södelundin kummilapsi toimintaan ja Caring Hands projektiin, jonka on perustanut Milla Happonen. CH-projekti on mahtava osoitus uudesta ideasta. Menetelmällä voidaan paperia käsittelemällä valmistaa todella kauniita koruja naisille. Projekti on työllistänyt jo monia naisia ja tuonut rahaa lähetykselle. Jopa presidentti on huomioinut tämän projektin ja osoittanut tyytyväisyytensä sen ansioista. Iltapäivällä shoppailimme Kampalan torilla ja ostimme jotain Afrikka-tavaraa tuliaisiksi. Kampala näytti kaiken kaikkiaan melko siistiltä ja rauhalliselta kaupungilta. Koska kaupunki sijaitsee monen kukkulan ja vuoren kupeessa, se antaa sille viehättävämmän ilmeen, kuin esim. Nairobi.

Pe 31.10. Aikaisen aamuherätyksen jälkeen lähdimme Pertin kanssa PCU:n raamattukoululle, jossa minulla oli aamunavaus koulun oppilaille. Tilaisuus oli miellyttävä kokemus, ja minulla oli mahdollisuus rohkaista oppilaita. Myös he rukoilivat minun puolestani ja siunasivat minua hyvin rohkaisevalla tavalla. Huomiona muuten sellainen seikka, että hyvään ylistykseen ja lauluun ei tarvita välttämättä soittimia, kuten meillä suomessa. Pelkät kädetkin riittävät rytmisoittimiksi ja sitten vaan liikkeelle. Yhteislaulu sujuu hyvin pelkästään laulaen, kunhan vain vetäjä on itse innostunut asiasta.
Iltapäivällä starttasimme kohti pohjoista. Tarkoituksenamme oli ehtiä Sorotiin hyvissä ajoin yöksi, koska lauantaille oli suunniteltu tilaisuus Obalangan kylään, jossa järjestettäisiin ulkoilmatilaisuus. Matka sujui hyvin ja yövyimme suhteellisen hyvässä motellissa. Anne ja Rebecca saivat huoneen, jossa oli moskiittoverkko, mutta minun ja Pertin huoneesta se puuttui. Myrkytimme huoneen hyvin, jopa niin hyvin, että aloin jo ajatella ötköiden jäävän eloon ja meidän tukehtuvan. Rebecca säikkyi kaikkea maassa liikkuvaa. Sisiliskot, koppakuoriaiset ja tuhatjalkaiset saivat aikaan ”iik huutoja”.

La 1.11. Heti aamupalan jälkeen lähdimme taas liikkeelle. Saavuimme Obalangaan, jossa tutustuimme myös seurakunnan kirkkorakennukseen, joka oli savimaja. Aivan kirkon vieressä asui pastori yhdeksän lapsensa kanssa, kaikki savimajoissa hyvin alkeellisissa olosuhteissa. Aivan lähistöllä oli vain parin vuoden takainen massahauta, johon oli haudattu alueella liikkuneiden sissien tappamat ihmiset. Kaikkia ei voitu tunnistaa, mutta sinne heidän oli haudattu hyvin koruttomin menoin.
Kylän ulkoilmatilaisuus oli järjestetty Fidan ja PCU:n ja C.A.A.F. (Children Affectied by Army Forces) projektin toimesta. Tilaisuus oli hyvin koskettava monine musiikki-, runo- ja näytelmäesityksineen, joita esittivät entiset lapsisotilaat. Myös minä sain pitää lyhyen saarnan tilaisuuden lopussa. Tämä kampushan on siis rakennettu näitä lapsia varten. Hankkeen päärahoittaja on ollut Fida. Alueella kuntoutetaan nimenomaan näitä entisiä lapsisotilaita. Monilla lapsilla on erittäin traumaattinen tausta. Useat ovat loukkaantuneet fyysisesti, mutta useimmilla on erittäin raakoja kokemuksia tappamisesta ja kuoleman näkemisestä. Tänne tarvittaisiin nyt kiireesti osaavia psykologeja ja terapeutteja! Lapset ovat joutuneet lapsisotilaiksi siten, että sissit ovat hyökänneet heidän kyliinsä ja tappaneet heidän vanhempansa ja ryöstäneet heidän kotinsa. Lapset siepattiin ja koulutettiin sotilaiksi. Tämä työ on kaikkein konkreettisimmin sellaista työtä, jossa kaikki hengellinen apu menee suoraan perille ja tämä toiminta voi estää jopa uusien konfliktien syntymistä. Jumala antakoon voimia tässä työssä mukanaoleville ihmisille ja tietenkin erikoisesti Pertille, joka on projektin vetäjä!
Iltapäivällä pääsimme jälleen matkalle takaisin kohti Kampalaa. Matkalla näimme pari vakavaa onnettomuutta aivan silmiemme edessä. Toisessa tapauksessa pikkubussin alle jäi kolme lehmää, jotka kituivat säälittävästi auton alla ja tien penkalla ja toinen oli raju kahden rekan nokkakolari. Onneksi Herra varjeli meidän matkamme niin, että mitään onnettomuuksia ei tapahtunut.
Eräässä kaupungissa ajoimme hiljaa ja kuuntelimme auton ikkunasta evankelioivaa tilaisuutta, mutta aivan vähän matkan päässä muslimeilla oli oma tilaisuutensa, jossa he pilkkasivat Jeesuksen jumalisuutta. Huusin ikkunasta kovaan ääneen: ”Jesus is Lord”! Päät kääntyivät, mutta jatkoimme matkaa. Tärkein tuli sanotuksi.

Su 2.11. Tänään on jumalanpalveluspäivä. Menimme Kampalan keskustassa sijaitsevaan KPC-seurakuntaan, jonka on perustanut K.A.O.G. lähetti Gary Skinner. Seurakunnassa on 22.000 jäsentä, ja viisi jumalanpalvelusta sunnuntaisin toistensa jälkeen. Gary on perustanut myös Watoto-orpolapsitoiminnan, joka on kuuluisa lapsikuorovierailuistaan ympäri maailmaa. Jumalanpalvelus oli mahtava kokemus. Iso kuoro johdatti ylistykseen ja Garyn saarna oli voimallinen ja vahva. Pääsin Garyn juttusille tilaisuuden jälkeen, vaikka hän oli juuri lähdössä lentokentälle ja kokousmatkalle Hong Kongiin. Keskustelun sisällöstä kertonen työtovereilleni, se saattaa nimittäin poikia jotain hyvää… Illalla jännitimme Formuloiden päätöskilpailua.

Ma-Ti 3-4.11. Jo kukonlaulun aikaan starttasimme kohti pohjoista. Matkalla kohti Murchison Fallsia näimme myös yhden onnettomuuden, jossa englantilainen perhe oli ajanut maasturin katolleen ja yksi oli loukkaantunut. Nainen tuntui olevan kurkkuansa myöten täynnä Afrikkaa (I hate Afrika). Luonnonsuolelualueella näimme paljon kaikenlaisia eläimiä aivan läheltä. Pertti ajoi meitä kärsivällisesti ympäri puistoa ja tutustuimme mm. elefantteihin, kirahveihin, puhveleihin, gaselleihin, virtahepoihin, krokotiileihin, lintuihin ja jopa muurahaiskarhuun.

Yövyimme Niilin rannalla sijaitsevassa Paraa Safari Lodgessa. Seuraavana aamuna määränpäämme oli jälleen Kampala. Matkalla sattui mielenkiintoinen tilanne, kun tie oli poikki ja veden vallassa. Minä uhrauduin mielelläni kahlaamaan sen läpi todetaksemme, kuinka syvä se on ja voiko siitä ajaa autolla läpi. Olimme siis keskellä villieläinpuistoa. Pertin ajettua veden poikki, autosta irtosi joku pohjalevy ja sen korjaamiseen yli 30 asteen helteessä vuosi muutama hikipisara. Illalla saavuimme Kampaalaan viimeiseksi yöksi ja saunoimme Söderlundien saunassa. Sähköt olivat poikki, mutta onneksi generaattorit jauhoivat sähköä.

Ke 5.11. Jälleen aikainen herätys ja hyvästelyn aika. Oli haikeaa sanoa hyvästit Söderlundeille. He olivat pitäneet meistä hyvää huolta ja noiden muutaman päivän aikana olimme jutelleet ja nauraneet paljon. Pertti jaksoi kertoa uskomattomia juttuja Ugandan historiasta ja hengellisen työn eri vaiheista. Välillä pidätimme henkeämme, niin ihmeellisiltä ne kuulostivat. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mieliin jäi syvä kiitollisuus. On mahtavaa, että meillä Saalemina on etuoikeus kannattaa tätä lähettiperhettä Ugandassa. Pertti vei meidät lentokentälle ja lensimme takaisin Nairobiin. Alanteille päästyämme, jostain syystä tunsimme tarvetta ottaa pienet nokoset… Kenian oma poika voitti U.S.A.:n presidentinvaalit. Kenia oli Obamasta sekaisin. Eri puolilla Keniaa juhlittiin näyttävästi, ja jopa Kenian presidentti julisti torstain kansalliseksi lomapäiväksi Obaman kunniaksi.

To 6.11. Taas ennen kukkoa säntäsin ylös ja yhdessä Aarnon kanssa suuntasimme maasturin kokan kohti MAF:n lentokenttää. Sain mahdollisuuden tutustua Aarnon lähetyslentotoimintaan osallistumalla yhdelle lennolle Lodvariin. Lentoaika yhteen suuntaan oli noin tunti 20 min. Jälleen tulin vakuuttuneeksi siitä, että meillä on töissä todella alan ammattilaisia. Aarno on ansioitunut lentokapteeni ja voisi hyvin olla hyväpalkkainen pilotti jossain arvostetussa lentoyhtiössä. Sen sijaan hän on halunnut totella Jumalan kutsua jonka hän jo nuorena sai, ja antaa talenttinsa lähetystyöhön. MAF (Mission Aviation Fellowship) on voittoa tavoittelematon, lähetyssaarnaajia ja –järjestöjä palveleva organisaatio. Koneet kuljettavat rahtia ja ihmisiä Afrikassa. Usein Aarnon matkat suuntautuvat Kenian ympäristömaihin ja vähän kauemmaksikin. Iltapäivällä tutustuimme Karen Blixenin museoon, joka sijaitsee samalla alueella, kuin Alanteiden asunto, eli Karenin kaupunginosassa. Karen Blixenin elämäkertahan on monille tuttu elokuvasta; Minun Afrikkani.

Pe-La 7-8.11. Karenin kirahvipuistossa tapasin Kille Kirahvin! Meistä tuli hyviä ystäviä, Kille söi jopa kädestäni! Lauantaina kävimme vierailulla Pekka ja Leena Ahosen kodissa. Ahoset ovat myös Saalemin lähettejä ja toimivat Fidan kehitysyhteistyöhankkeessa, Pekka johtajuuskouluttajana/talouspäällikkönä ja Leena kummityön sihteerinä. Ahoset olivat varanneet meille mieluisan yllätyksen: ajan kokovartalohierontaan. Se tekikin hyvää tämän matkan tiimellyksessä. Illalla tapasimme myös Rönkön perheen Espoosta. Rebecca pääsi ratsastamaan Rönkköjen tyttären, Ellan kanssa. Se oli varmasti mukavaa hänelle, vietettyään melkein kaksi viikkoa aikuisten ”tylsässä” seurassa.

Su 9.11. Tänä aamuna saattelimme Annen ja Rebeccan Nairobin lentokentälle, ja he palasivat takaisin Suomeen. Tuli aika haikea olo! Olisin toisaalta mielelläni lähtenyt heidän mukaansa, mutta toisaalta vielä on mielenkiintoinen matka Sansibarille tekemättä.
Illalla klo 17.00 Alanteilla pidettiin suomalaiskokous, johon oli kutsuttu kaikki Nairobissa asuvat lähetit mukaan. Sain palvella heitä sananjulistuksessa ja meillä oli oikein mukava ilta yhdessä suomalaisten lähettien kanssa.

Ma 10.11. Jälleen aamulla aikaisin taksikyyti kohti lentokenttää. Tuttu George oli pihassa odottamassa jo puoli tuntia ennen sovittua aikaa. George oli rauhallinen kuski. Koska aggressiivisuus puuttui, niin juutuimme aamuruuhkaan ja liikenne ennen kenttää oli katastrofaalista. Jonot vain seisoivat ja seisoivat. Maasturit kyllä pääsivät tien penkkoja pitkin eteenpäin, mutta me seisoimme. Pakokaasu tunki sisään edessä savuavista kuorma-autoista ja minua alkoi jo heikottaa. Viimein, kun pääsin kentälle, niin sain tietää koneeni olevan myöhässä. Parin tunnin päästä se oli edelleen myöhässä. We have a technical problem –ilmoitti porttivartija. Viimein, kun kone oli valmis, niin miehistö puuttui (olivat jo kuulemma lähteneet kotiin). No viimein miehistökin löytyi ja ehdin illaksi Sansibarille ja Kontsasten kotiin. Heti koneesta astuttuani huomasin, että ilmasto täällä on aivan erilainen. Paita liimautui välittömästi ihoon kiinni. Oli kuumaa ja kosteaa.

Ti 11.11. Lähdimme paikallisella Costal-lentotaksilla Dar es Salamiin. Kyllä vähän jännitti, kun pilotti ei meinannut saada ovea kiinni, ja hänen viereensä istuutui juuri sen näköinen muslimimies, kuin terroristiepäilyissä on totuttu näkemään. Kyllä siinä rukouselämä vilkastui ja toivoin, että tämä kaveri ei lennon aikana tarttuisi ohjaimiin. Darressa tapasimme suomalaisia lähettejä. Mm. Lehdot, Lepojärvet ja Nygrenit. Suomesta olivat käymässä Markku Tossavainen ja vanhimmistoveli Oulusta, sekä Frestadiukset Espoosta. Järjestimme pienen suomalaiskokouksen ja rohkaisimme toisiamme uskon tiellä. Aluekoordinaattori Juha Lehdon kanssa kävimme myös neuvotteluja Saalemin työn tulevaisuudesta Itä-Afrikassa. Illaksi palasimme takaisin Sansibarille ”lentokoneella”.
Ke 12.11. oli hauska päivä, vaikka harmiksi Daisy sairastuikin johonkin vatsatautiin. Vietimme kaupungilla päivän ja tutustuimme nuorisokeskuksen työhön. Lisäksi kiertelimme kaupungilla ja kävimme mm. orjatorilla, jossa aikoinaan myytiin mustia orjia ympäri maailmaa ja syömässä pizzat meren rannalla. Ruokailun jälkeinen käynti kalamarketilla meinasi nostattaa pizzan takaisin suuhun! Päivä oli todella lämmin (varmaan lähes +40 c). Suomipojilla olikin paita aika märkänä. Kaupustelija hännystivät meitä kaikkialla, ja jotain afrikka krääsää tarttui aina silloin tällöin myös minun mukaani. Iltapäiväksi halusin mennä kokeilemaan auringonottoa ja uintia edes yhden kerran tällä reissulla. Kontsasten lähellä oli hotelliranta, jossa asialle löytyi otolliset olosuhteet. Yritin tankata lämpöä ja mielikuvaa auringosta koko tulevan talven varalle suomivarastoon. Olihan se aika ruhtinaallista, kun siinä loikoillessani paikallinen mies käveli viereeni ja kysyi: ”What would you like to drik, Sir?” ”A coke please!” Paluumatkalla näin niin ison gekkon (tai varaani), että Rebecca olisi taatusti juossut karkuun ja lujaa! Sansibarilla on kahdet kasvot: kaunista ja ankeaa sopivassa määrin.
To 13.11. Matti kertoi, että jos lähtisimme aikaisin aamulla, niin ehtisimme käydä hiekkasärkällä snorklaamassa, vielä ennen koneeni lähtöä. Niin teimmekin. Venepojat kuljettivat meidän hiekkaluodolle, jossa ei ollut ketään muita kuin me. Vain valkoista hiekkaa ja sinistä vettä. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun oikeastaan snorklasin kunnon välineillä. Olihan se hienoa nähdä kaikki ne korallit ja eri väriset kalat. Aika kävi vähiin ja palattuamme pääsaarelle, oli aika hyvästellä Kontsakset, ja suunnata jälleen kohti Nairobia. Kontsaksilla on edessä mielenkiintoinen ja jännittävä vaihe elämässään. He ovat muuttamassa uuteen maahaan ja uusiin haasteisiin (ks. http://www.famkontsas.blogspot.com/) Lentokentällä söimme vielä jäähyväislounaan ja tiemme erosivat. Lento sujui tällä kertaa varsin mallikkaasti ja Nairobissakin pääsin ennätysajassa passintarkastuksen läpi. Ahosen Pekka oli minua kentällä vastassa ja ajelimme kohti heidän kotiansa. Ahosilla minua pidettiin jälleen kuin piispaa pappilassa. Oli hieno illallinen ja suomalainen sauna. Aika nopeasti ilta kuluikin ja olin valmis yöpuulle. Pe 14.11. Tämä on paluupäivä. Tämänkertainen taksikuski oli melko rivakka mies. Hän ilmeisesti tiesi jonkun kiertoreitin kentälle, koska matka sujui niin nopeasti. Pian olinkin jo koneessa kohti Amsterdamia. Muutaman tunnin kuluttua aloin keskustella vieruskaverini kanssa, ja ilmeni että tämä kenialainen Johnny on töissä Tampereella, ja meillä on sama jatkolento. Koska tiesin, että meillä on kentällä neljän tunnin odotusaika, niin ehdotin, että menisimme yhdessä käväisemään Amsterdamin keskustassa. Se olikin hyvä idea, koska en ollut ennen siellä käynyt. Amsterdam vaikutti hyvin romanttiselta kaupungilta monine kanavineen ja vanhoine rakennuksineen. Vaihdoimme Johnnyn kanssa yhteystietoja ja ehkä vielä tapaamme Helsingissä..
Helsinkiin saavuin klo 23.45, ja jo puolenyön aikaan olin ulkona Helsingin pimeässä räntäsateessa odottamassa kyytiä kotiin…