Spiritualiteetti tarkoittaa samaa, kuin ”hengellinen elämä”. Spiritualiteetti on tullut kirkkojen ja kristittyjen kielenkäyttöön vasta hiljattain. Helluntailaista tämä termi saattaa pelottaa, ja saada hengellisen elämän kuulostamaan kylmemmältä kuin se onkaan. Heikki Kotilan kirjoittamassa Spiritualiteetin käsikirjassa spiritualiteettia luonnehditaan ”kokemuksen teologiaksi” ja ”tien teologiaksi”. Oleellista siinä on hengellinen kilvoitus ja elämä kristittynä arjen keskellä. Rukouksen ja hengellisen elämän teologisointia pelätään turhaan. Jokainen joka rukoilee on teologi ja jokainen teologi myös rukoilee!
Oma hartauselämä on sanomattoman tärkeä. Sitä ei voi vaalia kuukaan muu kuin henkilö itse. Jokaisella uskovalla tulisi olla oma säännöllinen ja salattu hartauselämänsä, eli spiritualiteetti. Jokainen rakentaa spiritualiteettinsa itse. Kaksinkeskinen elämä Jumalan kanssa on intiimi alue ja suurin osa siitä on viisasta pitää salaisena. Jeesuksen aikana ulkokullatut ripottelivat tuhkaa päällensä, repivät vaatteensa halki, soittivat torvea edellänsä ja pitivät kasvoillaan sellaista ilmettä, joka kuvasti rukouksen ja paaston tuskaa. Tässä olotilassa he kulkivat kaduilla ja yrittivät näyttää hurskailta. Hurskastelun tarve ei kierrä kaukaa meitäkään nykypäivän kristittyjä. Kiusauksenamme on näyttää muille, kuinka edistyneitä olemme omassa spiritualiteetissamme. Oman hengellisen elämän liiallinen paljastaminen haavoittaa. Kun Jumala operoi meidän kanssamme kahden kesken, niin siihen ei ole syytä pyytää muita paikalle. On kysymys tarpeesta, jota ihmiset eivät voi täyttää. Se on sydämen halajaminen, joka täyttyy ainoastaan silloin, kun Jumala sen täyttää.
Spiritualiteettiin kuuluu myös seurakuntayhteys, jota ilman ei kukaan Jeesukseen uskova voi tulla toimeen. Kun hengellinen elämämme koostuu tasapainoisesti omasta spiritualiteetista ja toimivasta seurakuntayhteydestä, ovat palaset elämässämme asettuneet oikeille paikoilleen.
Kristitty-lehti 10-11/08, pääkirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti