Lähetyskäskyn täyttäminen vaatii luovuutta

Jeesuksen lähetyskäsky on yksi merkittävimmistä Raamatun mandaateista ihmiskunnalle. Se on hänen viimeinen ohjeensa opetuslapsille. Hän käskee menemään ja tekemään opetuslapsia kaikista kansoista, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamaan heitä pitämään evankeliumin sanoma. Tämä on kutsu levittää evankeliumia maapallon jokaiseen kolkkaan. Tässä on koko evankeliumintyön perusta.

On ratkaisevan tärkeää ymmärtää lähetyskäskyn ydin. Se ei ole vain kutsu evankeliointiin, se kattaa kokonaisvaltaisen lähestymistavan opetuslapsuuteen, opettamiseen ja seurakunnan rakentamiseen.

Yksi tärkeimmistä tavoista toteuttaa lähetyskäskyä on henkilökohtainen evankeliointi. Tämä tarkoittaa uskon jakamista ympärillä olevien ihmisten kanssa. Se vaatii kunnioitusta ja aitoa rakkautta muita kohtaan. Siinä on kyse todistajana olemisesta sanoin ja teoin, sekä evankeliumin arvojen elämisestä jokapäiväisessä elämässä.

Kaste on olennainen osa lähetyskäskyssä. Se symboloi uskovan samaistumista Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen ja ylösnousemukseen. Se on ulkoinen ilmaus sisäisestä muutoksesta ja julkinen uskon tunnustus. Kaste ei ole vain rituaali, vaan merkityksellinen askel uskon tiellä. Uskovien rohkaiseminen ja valmistaminen kasteelle on tärkeä osa lähetyskäskyn täyttämisessä.

Lähetyskäskyllä ​​on luonnollisesti globaali myös ulottuvuus. Jeesuksen käsky tehdä opetuslapsia "kaikista kansoista" korostaa lähetystyön tärkeyttä. Tämä sisältää lähetystyöntekijöiden lähettämistä, lyhytaikaisten lähetysmatkojen järjestämistä tai toimimista globaalina ammattilaisena.

Lähetyskäskyyn kuuluu myös yhteisöihin vaikuttavien sosiaalisten, taloudellisten ja oikeudenmukaisten kysymysten käsitteleminen. Jeesuksen palvelustyötä leimasi myötätunto syrjäytyneitä ja kärsiviä kohtaan, ja hänen seuraajansa on kutsuttu tekemään samoin. Tämä voi tarkoittaa köyhien palvelemista, nälkäisten ruokkimista ja rauhan rakentamista jakautuneissa yhteiskunnissa. Näin kokonaisvaltaisesti toimimalla uskovat voivat osoittaa Kristuksen rakkautta käytännöllisillä tavoilla ja tehdä evankeliumista merkitytyksellisen myös ihmisten tarpeiden kannalta.

Rukous on perusta lähetyskäskyn toteuttamisessa. Rukouksessa pyydetään viisautta ja voimaa käskyn toteuttamiseen. Se on myös tapa rukoilla niiden puolesta, jotka eivät ole vielä kuulleet evankeliumia, ja niiden puolesta, joita vainotaan uskonsa vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, sitä että rukous tulisi olla ensimmäinen osa lähetyskäskyä täytettäessä.

Muuttuvassa maailmassa lähetyskäskyn täyttäminen vaatii sopeutumiskykyä ja luovuutta. Digitalisaatio, globaali muuttoliike ja jatkuvasti muuttuvat normit tarjoavat sekä haasteita että mahdollisuuksia evankeliumin levittämiselle. Lähetyskäsky kutsuu edelleen käyttämään kaikkia saatavilla olevia keinoja; sosiaalista mediaa, verkkoalustoja ja muita teknisiä työkaluja, tavoittaakseen koko maailman ja pysyen samalla uskollisina evankeliumille. 

Maksoiko liikaa? Ilmestynyt!

Albanian avautuminen on ehkä lähihistoriamme innostavin esimerkki lähetystön menestytyksestä Euroopassa. Kun maa avautui 1990-luvun alussa, lähetysinnostus oli suurta. Albaniaan asettui asumaan monia lähettejä ympäri maaileri puolilta maailmaa, myös Suomesta.

Jyrki ja Anne Palmin tarina on kertomus siitä, kuinka kaikki alkoi. Listaan voisi lisätä kymmenien muiden suomalaislähettien nimet, jotka tulivat jatkamaan työtä Albaniassa. Albanian esimerkki rohkaisee uskomaan, että mikä tahansa maa voi avautua evankeliumille eikä Jumalalle mikään ole mahdotonta.

Kirja sisältää kuusi kertomusta, joista yksi on Palmien tarina (aikashop.fi)

"Rajan näkyessä pakokauhu on vallata mielen. Satoja albanialaisia on painautuneena raja-aitaa vasten. Jotkut seisovat toistensa harteilla ja yrittävät kivuta viisimetrisen aidan yli. Kreikkalaiset rajavartijat tökkivät pitkillä kepeillä pakoa yrittäviä ihmisiä ja huutelevat heille jotain. Meistä se näyttää kamalalta, mutta albaaneja asia tuntuu vain huvittavan aidan toisella puolella. Aivan kuin tämä kaikki olisi heille vain hauskaa leikkiä rajavartijoiden kustannuksella.

Rajaviranomaiset hämmästelevät nuorta pellavapäistä perhettä, joka haluaa Albaniaan. Sellaista näkyä ei näe joka päivä. Suuret rautaportit on köytetty yhteen rautakettingillä.

– Oletteko aivan varmoja, että haluatte rajan tuolle puolen?

– Totta kai, mehän olemme lähetyssaarnaajia!

Näin tuumii elämänsä ensimmäisellä lähetysmatkallaan oleva nuori ja innokas, vain kaksikymmentäkuusivuotias suomalainen lähetystyöntekijä.

Passien ja asiakirjojen tarkastuksen jälkeen portit avataan. Auto etenee ihmismassaan, ja rajavartijoilla on täysi työ porttien sulkemisessa niin, ettei kukaan livahda rajan toiselle puolelle.

Olenko aivan hullu? Kaikki nämä haluavat täältä pois ja minä haluan viedä perheeni tänne asumaan. Tänne me varmasti jäämme ja kuolemme, ikinä emme pääse täältä pois! Nuori perheenisä ei kuitenkaan sano ajatuksiaan ääneen.

Rautaketju ja suuri munalukko napsahtaa kiinni. Albanialaisten hämmästys on vielä suurempi, ja automme ympäröidään nopeasti. Jotkut makaavat auton katolla, ja kattoluukusta tunkeutuu anovia käsiä yrittäen saada jotain irtainta, rahaa, purkkaa tai mitä tahansa vierailta tulijoilta.

Kun paperit on viimein tarkastettu, alkaa jännittävä matka kohti pääkaupunkia. Kartan mukaan välimatka rajalta Tiranaan ei ole hirvittävän pitkä, mutta siinä vaiheessa ei vielä ollut selvää, että siihen kuluisi koko päivä..."

Lasisen lapsuuden jäljet

Alkoholismi on monen perheen synkkä salaisuus, jota hävetään enemmän kuin mitään muuta. Häpeän päälle pystytetään kiiltävän perhe-elämän kulissit. Kukaan ei saa nähdä, millainen tilanne oikeasti on. Perheen sisällä saatetaan riidellä juomisesta päivittäin, mutta kun läheiseltä kysytään kuulumisia, annetaan ymmärtää, että kaikki on hyvin.

Kulissit rakennetaan taitavasti. Koti on viimeisen päälle laitettu ja pihassa on hienot autot. Siinä missä kulisseilla halutaan hämätä ulkopuolisia, huijataan niillä myös itseä. Normaalin elämän ulkoisilla korjauspalasilla paikataan tunnetta siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin normaalia. Lapsi alkaa suojella alkoholistia – ja samalla itseään – tilanteilta, joissa on riski paljastumiselle.

Alkoholismista ei puhuta ulkopuolisille, mutta ei siitä yleensä puhuta perheen sisälläkään. Asiasta riidellään, mutta siitä ei puhuta. Puhuminen tarkoittaisi ongelman myöntämistä, ja ongelman myöntäminen tekisi siitä totta. Siksi on helpompaa olla vain hiljaa.

Puhumattomuus istuu alkoholistiperheissä todella tiukassa. Vaikka viikonloput saattavat täyttyä vakavista väkivaltatilanteista, perheen lapsille ongelmista ei puhuta. Lapset kuitenkin tiedostavat, että asiat ovat pielessä. Puhumattomuus luokin pelkästään epätietoisuutta: meidän perheemme on jotenkin outo, näistä asioista ei saa puhua. Tätä kautta myös perheen lapset alkavat hävetä.

Lapsella, jonka kotona läheiset aikuiset käyttävää liikaa päihteitä, on monesti kiistaton avun ja tuen tarve. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea hyviä ihmissuhteita, kannustusta ja apua selvitä arkipäivän haasteista. Hän ei kuitenkaan aina saa tarvitsemaansa apua. Tämä johtuu siitä, että meillä on taipumus puhua asioista vain aikuisten ehdoilla ja jättää lapsen näkökulma huomioimatta.

Lapset eivät itsekään aina puhu ongelmistaan – etenkään, jos ne ovat kodin ja omien vanhempien ongelmia. Lapset ovat hyvin uskollisia vanhemmilleen, eivätkä vanhemmat itsekään aina myönnä ongelmiensa olemassaoloa. Läheiset ja ammattiauttajat voivat hekin kokea itsensä voimattomiksi ollessaan epävarmoja siitä, mistä oikein on kyse ja mitä he voisivat asialle tehdä.

Alkoholinkäytöstä ja sen vaikutuksista lapseen on hyvä hankkia tietoa. Sitä on onneksi tänä päivänä jo paljon ja helposti saatavilla. Vanhemmat voivat myös pyrkiä hallitsemaan paremmin omaa alkoholinkäyttöään. Alkoholia nautittaessa onkin aina otettava lapsen näkökulma huomioon. Hänelle on oltava hyvänä esimerkkinä ja opetettava oikeanlaista suhtautumista alkoholiin. Alkoholiasioiden ohella vanhempien on syytä ottaa huomioon myös lapsuuteen liittyvät yleiset toimintaedellytykset ja kasvuehdot. Alkoholinkäyttö perheessä on eräs niihin voimakkaasti vaikuttava seikka.

Jos vanhemmilla on alkoholiongelmia, on tärkeää, että lasta ei sotketa niihin mukaan. Jeesus puhui erittäin vakavasti lapsuuden turmelemisesta ja se tulisi ottaa todesta. Lapsen on saatava kokea lapsuus, johon ei kuulu hänen henkinen ja toiminnallinen ahdistus. Lasta auttaa se, että vanhemmat kohtaavat omat pulmatilanteensa, saavat tukea ja hoitavat asiansa kuntoon.

Mihin lähetysjärjestöä tarvitaan?

 Lähetysjärjestö organisaationa saatetaan kokea seurakunnissa etäiseksi, vaikka yhteistyötä pyritään tekemään parhaalla mahdollisella tavalla. Seurakunta voi tästä huolimatta kokea pärjäävänsä paremmin yksin tai itsenäisesti. 
Lähetysjärjestöllä on kuitenkin keskeinen rooli lähetystyössä. Se tarjoaa rakennetta, tukea ja strategista koordinointia parhaan lopputuloksen varmistamiseksi. Tässä tärkeimpiä syitä, miksi lähetysjärjestö seurakunnan tukena on korvaamaton: 
Strateginen suunnittelu ja koordinointi. Lähetysjärjestöt helpottavat työn suunnittelua ja varmistavat, että lähetystyö on hyvin koordinoituja ja linjassa yhteisten tavoitteiden kanssa. Näin vältetään päällekkäisiä toimintoja ja varmistetaan resurssien tehokas käyttö. Fidalla on tarjota käytännönläheinen strategiatyökalu seurakuntien lähetystyön suunnitteluun.
Resurssien mobilisointi. Nykyisin vain harva seurakunta pystyy yksin kannattamaan kokonaista lähettiperhettä. Lähetystyö vaatiikin usein huomattavia resursseja, kuten taloudellista tukea, lähtijöitä ja lähettäjiä. Tässä lähetysjärjestöt tarjoavat tukea yhteisten resurssien löytämiseen. 
Koulutus ja tuki. Lähetysjärjestöt tarjoavat koulutusta ja henkistä tukea läheteille ja varustavat heitä tuleviin tehtäviin. Esimerkiksi Fidan Care tiimi tarjoaa tukea varmistaen, että lähetit ovat hyvin valmistautuneita kohtaamaan erilaiset kulttuurit ja perheen arkeen liittyvät haasteet.
Riskienhallinta ja turvallisuus. Lähetystyötä tehdään alueilla, joilla työ sisältää riskejä ja epävarmuustekijöitä. Lähetysjärjestöllä on tärkeä rooli tällaisessa riskienhallinnassa. Fida laatii maakohtaiset turvallisuussuunnitelmat, ohjaa matkustusturvallisuudessa ja auttaa kriisitilanteista selviämisestä. Näillä toimenpiteillä pyritään turvaamaan lähetystyöntekijöiden kokonaisvaltainen hyvinvointi.
Kulttuurisensitiivisyys. Erilaisten kulttuurien ymmärtäminen ja kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää. Lähetysjärjestöillä on usein asiantuntemusta kulttuurienvälisestä viestinnästä ja tuntemuksesta, mikä auttaa lähetystyöntekijöitä menestymään ja minimoimaan kulttuuriset väärinkäsitykset.
Pitkäaikainen kestävyys. Vastuullinen lähetystyö ei ole vain pyrähdys lähetyskentällä. Järjestöt edistävät lähetystyön kestävyyttä kehittämällä pitkän aikavälin strategioita. Ne luovat suhteita paikallisiin yhteisöihin, lisäävät luottamusta ja varmistavat, että työn vaikutus kestää alkuvaiheen jälkeen vielä pitkään.
Verkostoituminen ja yhteistyö. Lähetysjärjestöt toimivat verkostoitumisen ja yhteistyön solmukohtina eri kenttien ja muiden toimijoiden välillä. Esimerkiksi Fidalla on erittäin laaja maailmanlaajuinen kumppanuusverkosto.
Vastuullisuus ja arviointi. Läpinäkyvyys, avoimuus ja säännölliset arvioinnit auttavat mittaamaan lähetystyön vaikutusta ja tunnistamaan parannettavia alueita.
Sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin. Globaalit olosuhteet, poliittinen ilmasto ja taloudelliset haasteet, voivat muuttua nopeasti. Lähetysjärjestöllä on joustavuutta sopeutua näihin muutoksiin ja varmistaa, että lähetystyö pysyy tehokkaana muuttuvassa maailmassa.

Hyvä - paha kehitysyhteistyö

 Joskus kristillisissä piireissä kuulee kysyttävän ”miksi kehitysyhteistyötä ja humanitääristä avustusta pitää tehdä, eikö riittäisi pelkkä evankeliumin julistus?”. Kysymys on relevantti ja ansaitsee vastauksen. Pelkästään jo kristillinen velvollisuusetiikka riittäisi perusteluksi, mutta pureudumme aiheeseen syvemmin tässä artikkelissa.

Kehitysyhteistyöstä riittää intohimoja ja erityisesti eduskuntavaalien lähestyessä aihe noussee politikkojen huulille vaaliaseena. Joidenkin mielestä kehitysapuun sijoitetut rahat ovat pois oman maan kansalaisilta ja päätyvät vääriin käsiin, jopa ”heimopäällikköjen taskuun.” 

Ihmisiltä tuntuu herkästi unohtuvan, että tellus-pallomme on yhteinen ja kaikki maailmassamme vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi kiistämätön ilmastonmuutos Itä- ja Keski-Afrikassa on ajanut kymmenet miljoonat ihmiset nälkä- ja vesikriisiin. Afrikan sarvessa nälkään kuolee ihmisiä joka minuutti. Äidit ruokkivat lapsiaan villihedelmillä ja monet koulut ovat tyhjillään, koska lapset ovat etsimässä vettä. Esimerkiksi Keniassa on laajoille alueille julistettu kuivuuden vuoksi katastrofitila, paimentolaisten karja menehtyy kuivuuteen ja kasvit kuolevat. Voimmeko ajatella, että kaikki tämä ei kosketa meitä millään tavalla? Pärjätköön omissa oloissa! Kiistämätön fakta on, että ilmastopakolaisuus on jo nyt tosi asia ja voi yllättää eurooppalaiset hyvinkin pian.

Kehitysyhteistyö ei välttämättä ole kallista. Varsinkin kansalaisjärjestöjen, kuten Fida Internationalin tekemä työ on hyvin kustannustehokasta. Fida on kouluttanut paikallisia työntekijöitä ohjaamaan ja opettamaan elinolosuhteiden kohentamista. On opetettu veden puhdistamista, karjan kasvattamista, koulunkäynnin merkitystä, on annettu terveysvalistusta ja opetettu jopa puiden istuttamista. Yksi aavikoitumisen syitä onkin puunkaato. Puita pitäisi istuttaa enemmän kuin niitä kaadetaan. Kenian pinta-alasta 80 % on kuivaa. Valtion tavoite on istuttaa miljardi uutta puuta vuoteen 2030 mennessä, mutta toteutus takkuaa.

Monen kyläyhteisön elinolot kohdemaissa ovat parantuneet uhraamatta senttiäkään rahaa ihmisten taskuun. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita niin sanottu ”table bank” -koulutus, jossa kyläyhteisöä opetetaan perustamaan oma pankki. Kyläläiset sijoittavat pankkiin säännöllisesti, josta voi sitten lainata rahaa esimerkiksi vuohen tai kanan ostoon. Tämä antaa mahdollisuuden ihmisille itse päättää, kuinka he haluavat olojaan kohetaan, eikä ohjaus tule ulkoapäin. Tällä tavalla ihmiset ovat päässeet elämän syrjään kiinni, perustaneet kanaloita, viljelyspalstoja, kyläkauppoja ja karjan kasvattamoita.

Fidan työn yksi menestystekijä on paikalliset kirkkokuntakumppanit, jotka ovat omaksuneet hyvän tekemisen periaatteet oman teologiansa pohjalta. Jeesuksen esimerkki ruokkia nälkäiset ja vertaus laupiaasta samarialaisesta ovat kiistämättömiä todisteita kristillisen velvollisuusetiikan periaatteista, ne ohjaavat kristittyjen tekoja tänä päivänä. Usko ilman tekoja on kuollut!

Minustako mimmikummi?

 Voiko viisikymppinen mieskin olla mimmikummi? Tottakai voi, minä ainakin! Lähdin heti ensimmäisten joukossa tukemaan mimmejä. Mutta miksi? Olen iloinnut siitä, että Fida on yleensä heikoimpien puolella ja erityisesti niiden, jotka eivät pysty puolustamaan omia etujaan. 

Maailma on kylmä ja julma paikka erityisesti köyhimpien maiden tytöille. UNESCOn arvoin mukaan maailmassa on 129 miljoonaa tyttöä, jotka eivät käy koulua. Tämän lisäksi monen tytön koulutie päättyy alakouluun lapsiavioliiton tai muiden velvollisuuksien takia. 

Ihmiskaupan uhreista suurin osa on nuoria tyttöjä ja jopa lapsia. Raaka rikolliskoneisto käyttää hyväkseen tyttöjen hädänalaista asemaan, monen sulkiessa silmänsä tältä karulta todellisuudelta.

Ihmiskaupan kohteeksi joutumisella on lapsen kannalta hyvin kauaskantoiset vaikutukset. Hyväksikäytön vuoksi ihmiskaupan uhreiksi joutuneet lapset ovat tavallisesti hyvin traumatisoituneita, mikä vaikuttaa heidän kehitykseensä merkittävästi. Mahdollisen seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena syntynyt, hyvin nuorena koettu raskaus voi olla lapselle jopa hengenvaarallinen terveysriski. Ihmiskaupan uhriksi joutumisen seurauksena lapset jäävät todennäköisesti vaille koulutusta. Pahimmillaan lapsikaupan uhrit joutuvat kasvamaan hyvin turvattomassa ympäristössä vailla tasapainoiseen kehitykseen tarvittavaa hoivaa ja huolenpitoa.

Mimmikummina omalta pieneltä osaltani autan maailman tyttöjä siten, että tytöt pääsevät kouluun ja nuoret naiset saavat ammatin. Lapsiavioliitot, silpominen ja koulukeskeytykset vähenevät. Tyttöjen oikeudet maailmalla paranevat ja hätäapu tavoittaa lapset katastrofien keskellä. 

Yhden tytön suuri unelma voi toteutua minun pienellä tuellani osoitteessa www.fida.info/mimmikummi

GA

 Monet lähetysjärjestöt, mukaan lukien Fida International on luopunut teltantekijä nimikkeestä ja siirtynyt käyttämään GA-termiä. Fidassa uskotaan, että GA on tulevaisuuden valtavirtaa lähetystyössä. Yhä useammat lähetystyöhön valmistautuvat ovat tietoisia siitä, että heidän kotiseurakuntansa taloudelliset resurssit ovat hyvin rajalliset. Sen varaan, että seurakunnat pystyisivät rahoittamaan lähetystyön ei välttämättä pysty tulevaisuutta suunnittelemaan. Tästä syystä monet lähetysnäkyä kantavat henkilöt suuntautuvatkin jo varhaisessa vaiheessa hankkimaan itsellensä ammatin, joka mahdollistaa heidän sijoittumisensa globaaliin toiminta- ja työympäristöön. Maailman ollessa enemmän ja enemmän globaali, yhä useammalla on mahdollisuus sijoittua kansainväliseen työympäristöön ja valita työntekovaltioksi jokin kohde Suomen ulkopuolella. Kristillisessä lähetystyössä GA-työ on avainasemassa maailman muuttuessa. Eri alojen ammattilaisia tarvitaan globaalissa työympäristössä ja monikansallisissa yhtiöissä. Toisaalta myös lisääntynyt etätyö mahdollistaa työteon mistä tahansa maailmasta. Esimerkiksi myyntityötä voi tehdä toisesta maasta ja se mahdollistaa asumisen erilaisessa kulttuuriympäristössä.

 

Lähetystyö on siis palaamassa siihen formaattiin, jolla se alkoikin. Ensimmäiset lähetyssaarnaajat olivat niin sanottuja teltantekijöitä. Paavali piti kunnia-asianaan, että ei olisi seurakunnille taloudellisesti rasitteena ja halusi turvata oman elantonsa telttoja valmistamalla. Siihen aikaan teltan tekeminen oli hyvää liiketoimintaa ja Paavali oli alan ammattilainen. Telttoja tarvittiin jatkuvasti, koska niissä asuttiin. Samalla tavalla voisi ajatella, että tämän päivän vastaava ammatti on talonrakentaja, kiinteistönvälittäjä tai kiinteistösijoittaja. Periaate on se, että tällaista työtä tekemällä voi itse ansaita oman palkkansa. Ansaintatyön vaikutuspiirissä kyseinen henkilö puolestaan toteuttaa kutsumustaan. Yksi syy lähetystyön murrokseen on myös se, että nykyisin vain muutamaan maahan voi saada lähetystyöntekijän viisumin. Päästäkseen sisään tiettyihin maihin tai kulttuureihin, lähetystyöntekijän on yksinkertaisesti mentävä kohteeseen oman ammattinsa kautta.

 

Seurakuntien tulisi nähdä tämä työmuoto yhtä tärkeänä lähettämisen väylänä kuin niin sanottu perinteiseen lähetystyöhön lähettäminen. Kysymyksessä on missio, jossa seurakunnat lähettävät globaaleja ammattilaisia monimuotoiseen lähetystyöhön ammattien ja yritystoiminnan kautta erityisesti saavuttamattomien ja vaikeasti tavoitettavien ihmisryhmien pariin ja suurkaupunkeihin. Työssään GA-työntekijä elää oman kulttuurinsa ulkopuolella. Hänen tavoitteenaan on tavoittaa evankeliumilla asuinkulttuurinsa ihmisiä. Asuinpaikassaan GA-työntekijää ei mielletä “uskonnon lähettiläänä”. Kuitenkin kutsumuksensa, motivaationsa ja koulutuksensa puolesta hän on lähetystyöntekijä.

GA-työntekijän palkan maksaa kokonaan tai osittain muu työnantaja kuin lähetysjärjestö.

Päämääränä kuitenkin on, että Globaaleilla ammattilaisilla olisi tulevaisuudessa keskeinen rooli Suomen helluntaiseurakuntien ja Fidan toteuttamassa monimuotoisessa lähetystyössä.

Näistä syistä GA-työhön satsataan tulevaisuudessa voimavaroja. Fida haluaa järjestää yhdessä seurakuntien kanssa relevanttia koulutusta GA-työstä kiinnostuneille. Jo nyt kentällä oleville GA-työntekijöille järjestetään yhteisiä seminaareja ja tapaamisia kohdemaissa. Kaikki GA-työntekijät ovat nyt ja tulevaisuudessa Fidan lähettituen parissa osallistuen lähtö- ja kenttäperehdytyksiin, mentoritukeen ja alueellisille Fida-päiville muiden lähettien kanssa. Lähettävät seurakunnat tukevat GA-lähettejä henkisesti, hengellisesti, työnohjauksellisesti ja mahdollisuuksien mukaan taloudellisesti niissä kuluissa, jotka syntyvät hengellisen työn tarpeista.

Ihmeet ja merkit lähetystyössä

Jo lähetystyön alkuajoista alkaen ihmeet ja merkit ovat olleet olennainen osa lähetystyötä. Apostolien kautta tapahtuneet ihmeet saivat kokonaisia kaupunkeja kääntymään kristinuskoon. Näin tapahtui muun muassa Maltalla. Raamatun mukaan kaikki saaren sairaat tulivat Paavalin rukoiltavaksi ja saivat avun. Kaikki alkoi suuresta ihmeestä, kun haaksirikkoutunut Paavali lämmitteli nuotiolla ja pudisti kädessään riippuvan käärmeen pois tulematta myrkytetyksi.

Nykyään ihmeisiin suhtaudutaan skeptisesti. Parantumisihmeitä on tutkittu ja joidenkin tutkimusten mukaan kukaan ei olisi koskaan parantunut. Evankeliumin julistus ilman ihmeitä ja merkkejä vie kuitenkin pohjan pois lähetystyöltä. Vaikka ihmeet ja merkit eivät missään tapauksessa ole lähetystyön ydintä, ei lähetystyötä voi olla ilman tämän kaltaista ilmentymää.

Apostolien toimintaan kuului niin sanottu kokonaisvaltainen evankeliumin julistus sisältäen sanoman Jeesuksesta, joka pelastaa, parantaa ja täyttää Pyhällä Hengellä. 

Jeesuksen apostoleille antamaan valtuutukseen ei näytä liittyvän mitään rajoituksia. Matteus sanoo, että hän antoi heille vallan parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja. Tämä ulottui jopa kuolleitten herättämiseen. Tarkkaan ottaen tämä valta annettiin tietylle ihmisryhmälle tiettynä aikana. Meidän ei pidä olettaa, että meille on annettu täsmälleen samanlainen valta, silti Jeesuksen lähettäessä 72 opetuslasta, heidätkin lähetettiin samantyyppisen vallan saattamana. Tämä viittaa lähettämisen ja valtuutuksen voimaan, kun missiona on evankeliumin julistus. Samalla kun Jeesus lähettää, hän muistuttaa, että pelastus on tärkeämpi asia, kun parannetuksi tuleminen. Lisäksi hän muistuttaa, että enemmän tulisi iloita nimestä elämän kirjassa, kuin siitä, että ihmeet ja merkit seuraavat julistusta.

Lähetyskäskyssä huomaamme, että vaikka käsky mennä kaikkeen maailmaan annettiin ensin yhdelletoista opetuslapselle, niin lupaus sitä seuraavista merkeistä annettiin kaikille uskoville. Hyvän sanoman eteenpäin viemistä ei siis uskottu pelkästään apostoleille, vaan kaikille, jotka tulisivat uskoon heidän työnsä kautta ja samat merkit seuraisivat myös näitä uusia uskovia heidän saarnatessaan evankeliumia.

Ilosanoma, jota opetuslasten tuli saarnata kaikessa maailmassa, oli se, että Jeesus kuoli meidän syntiemme edestä ja että me pelastumme häneen uskomalla. Ihmeet ja merkit annettiin vahvistamaan pelastuksen sanomaa. Oikein ymmärrettynä Raamattu ei viittaa siihen, että kaikkia kristittyjä käytettäisiin samalla tavalla parantamaan sairaita tai poimimaan myrkyllisiä käärmeitä. Jeesus vain yksinkertaisesti sanoo, että tällaiset ja monet muutkin merkit seuraavat hänen palvelijoitaan, kun he menevät kaikkeen maailmaan ja saarnaavat evankeliumia

Usein ihmeet näyttävät tapahtuvan siellä, missä niitä tarvitaan ja halutaan nähdä. Monessa kulttuurissa evankeliumi täytyy todistaa voimatekojen kautta. Se todistaa omalta osaltaan, että elävä Jumala on elävä Jumala, voimakkaampi kuin epäjumalat ja ainut oikea Jumala.

Unohdetut

Vaikka historia on opettanut eurooppalaisia tavalla ja toisella, niin silti suuri epäinhimillisyyden tragedia näyttäytyy edessämme julmin kasvoin. Asenteet rasismiin ja syrjintään eivät valistuksesta huolimatta ole saaneet suurta muutosta aikaan. Nuo unohdetut ja yhteiskunnan ulkopuolelle työnnetyt hylkiöt ovat tulleet pysyväksi piikiksi eurooppalaiseen hyvinvointilihaan. Jäisellä kadulla kerjäävä romani suistaa omatuntomme ongelmiin ja jakaa mielipiteet moneen leiriin. Keskustelumme pyörii helposti sen ympärillä, onko oikein antaa kerjäävälle lantti? Tukeeko antaminen järjestelmällistä rikollisuutta, vai onko se sittenkin hyvä teko? 

Kokonaan toinen tarina on niiden katulasten kohtalo, jotka kerta toisensa jälkeen etsivät yösijaa Timisoaran viemäriverkostosta. Tai ne perheet, jotka kaupungin virkamiesten toimesta on ajettu taajamasta mukanaan muovirulla, josta voi kyhätä itselleen hökkelin metsään. 
Kyse ei siis ole kerjäläisongelmasta, vaan Itä-Euroopan romaneista, jotka asuvat hevosenlannasta ja savesta kyhätyissä hökkeleissä sähkölinjojen alla kylmillä takamailla. 

Ihmisen taipumus vaikeassa asiassa on siirtää vastuun pallo instanssilta toiselle. Näin on toki käynyt myös romanikerjäläiskysymyksessä. EU syyttää Romanian valtiota, Romania EU:ta ja jäsenmaat toisiaan. Käytännössä auttavaa kättään osoittavat vain kolmannen sektorin järjestöt ja seurakunnat, joiden resurssit ovat rajalliset. Työ kuitenkin kannattaa, koska suuret muutokset ja vyöryt ovat usein lähteneet yhden ihmisen näystä ja halusta tehdä muutos. Voimme muuttaa maailman paremmaksi paikaksi, jos aidosti välitämme tosistamme!
Kaikissa suurissa kysymyksissä pitäisi loppujen lopuksi tulla sen peruskysymyksen ääreen, mitä minä voin tehdä toisten hyväksi? Menemättä sen syvempään teologiaan, voimme todeta Jumalan itsensä asuvan kärsivässä ihmisessä ja odottavan reaktioamme. 

Itse kuljen jatkuvasti kärsivän ja apua tarvitsevan ohi, mutta jospa edes seuraavalla kerralla osaisin auttaa!

Nyt tarvitaan visionäärejä

Yrittäjissä ja lähetyssaarnaajissa on jotain samaa. He uskovat tehtäväänsä ja ovat periksi antamattomia näyn ihmisiä. Historiamme on täynnä uskomattomia tarinoita siitä, kuinka näyn valtaamat ihmiset ovat lähteneet ja menestyneet. Heidän työnsä kautta on syntynyt miljoonien jäsenten kirkkokuntia ja menestyviä yrityksiä.

 

Visionäärisyys alkaa usein jo lapsena tai nuorena. Kantavana ajatuksena nuorten ohjaamiseen tulisi olla heidän kasvattamisensa Jumalan valtakunnalle. Tämä tarkoittaa usein sitä, että he lentävät turvallisesta pesästä ja heidän siipensä kantavat, koska heihin on uskottu. Visionääriä tulee kuitenkin ohjata. Elleivät he kuuntele muita, karahtavat heidän suunnitelmansa helposti kiville. Tästä syystä tarvitsemme uuden sukupolven näkijöitä, mutta myös ohjaavia vanhempia. 

 

Lähetystyön historia kätkee sisäänsä voimakkaita pioneerihahmoja, joita on ollut vaikea laittaa karsinaan tai raamiin. Sama liittynee yrittäjiin. Joskus nämä henkilöt ovat saattaneet olla haastavia työtovereita ja monet heistä ovat kulkeneet omia polkujaan. Edelleenkin tarvitaan persoonia ja visionäärejä. Kuitenkin heidän on osattava myös voittaa puolelleen toisten luottamus ja kyettävä rakentavaan yhteistyöhön. Vahvalla näyllä ja itsetunnolla varustettu työntekijä osaa olla sekä hyvä johtaja, että hyvä johdettava.

 

Nykyisin kristittyjen huomiosta kilpailee niin moni asia, että lähetystehtävä on saattanut jäädä vain yhdeksi pohdinnan arvoiseksi kysymykseksi muiden joukossa. Keskittyminen ihmisoikeuksiin ja poliittisiin vaikuttamismahdollisuuksiin on hyvä asia, mutta jos lähetyskäsky ei enää sytytä, on syytä huolestua. Lähetystyö ei ole rakettitiedettä, se on tavallisten ihmisten liikkeelle lähtöä. Jumala ei etsi superlahjakkuuksia, vaan ihmisiä, jotka haluavat antaa talenttinsa maailman arvokkaimpaan työhön. Lähetystyössä on vielä miljoonia mahdollisuuksia.

Sotaan ei saa turtua!

Yhtäkkiä pandemia onkin aika pieni murhe. Syttyykö tästä isompi sota? Suomeen ei juuri nyt kohdistu uhkaa, mutta tilanne on kuitenkin vakava. Ollako pelokas vai toiveikas, Jyrki Palmi kuvailee ajankohtaisia kysymyksiä.

Laajamittainen sotatila Ukrainassa on kestänyt vasta vähän aikaa, mutta on ymmärrettävää, että se turruttaa ja ahdistaa mieltä. Asiaa saattaa olla vaikea käsitellä, koska samaan aikaan sodan seuraaminen ja lähellä olevien ihmisten konkreettinen kärsimys on haastava yhtälö. 

Suomalaisilla on noussut ihailtava ja ennennäkemätön halu auttaa sodasta kärsiviä ihmisiä. Se on oikein ja kuuluu olennaisena osana kristilliseen etiikkaan. ”Mitä juuri minä voisin tehdä?” on monen tärkeä kysymys tällä hetkellä.  

Fida International aloitti heti ensimmäisten järjestöjen joukossa katastrofikeräyksen Ukrainaan. Keräys on tuottanut hyvin ja saanut monet ideoimaan luovia tapoja tukea keräystä. On järjestetty hyväntekeväisyyskonsertteja, lounaita, kahvituksia, tavarakeräyksiä, somevetoomuksia ja muuta. Luovuus on löytänyt aivan uudenlaisia tapoja tukea sodasta kärsiviä ihmisiä. 

Samalla kun auttamisen ensimmäinen aalto on keskittynyt saamaan apua kohteisiin, häämöttää edessä myös pakolaistilanne omassa lähiympäristössämme. Apua ja auttavia käsiä tarvitaan vielä pitkään. On mahdotonta ennustaa, kuinka pitkä kriisi meillä on käsissämme, mutta olipa se kuinka pitkä tahansa, niin kärsivien ihmisten hätään ei tulisi turtua. Vaara on konkreettinen, koska jatkuva uutisointi turruttaa. Kriisi kriisin päälle saa sodan jaloissa kärsivän tavallisen ihmisen painumaan unohduksiin, silti ikäviin uutisiin ei saisi uppoutua. 

Suomessa sotien jälkeistä aikaa leimasi puhumattomuus ja häpeä. Nyt osataan onneksi puhua avoimesti. Silloin kun asioista ei puhuttu, perheenjäsenet eivät tienneet, mitä sodan käyneet miehet murehtivat, tai miltä Ruotsista kotiin palanneesta lapsesta tuntui. Suomessa 1940–50-lukujen perhe-elämä oli tiukkaa. Köyhyys oli yleistä, ja jopa ruuasta oli pulaa. Kaikki yhteensä jättivät lähtemättömän jäljen sodan käyneisiin ja heidän lastensa sukupolveen. 

Nuorille sota Euroopassa oli maaliskuuhun asti vain historiantuntien aihe. Tieto Venäjän täysimittaisesta hyökkäyksestä Ukrainaan on jotain, mitä he joutuvat nyt käsittelemään, ja monenlaiset pelot nousevat pintaan. Myös skenaario Suomen ajautumisesta mukaan konfliktiin jyskyttää takaraivossa. 

Monet kokevat, että sotaa on pakko seurata eikä siitä pääse irti. Mitään tällaista ei ole milleniaalin elämässä vielä koskaan tapahtunut. Yhtäkkiä pandemia onkin aika pieni murhe. Syttyykö tästä isompi sota? Suomeen ei juuri nyt kohdistu uhkaa, mutta tilanne on kuitenkin vakava. Ollako pelokas vai toiveikas? 

On hyvä pysyä perillä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta ikävien uutisten seuraamiseen ei voi uppoutua kokoaikaisesti. On hyvä rajoittaa ruutuaikaa, pitää kiinni arjen rutiineista ja sosiaalisesta elämästä. Yhteys muihin ihmisiin auttaa. 

Nyt on hyvä aika palata seurakuntayhteyteen! Nyt on hyvä aika auttaa kärsiviä käytännössä. Edessämme on pakolaisaalto Ukrainasta. Ukrainasta on tulossa myös paljon evankelisia kristittyjä, jotka saattavat tuoda mukanaan kaivattua Pyhän Hengen tulta seurakuntiimme. Kenties tämä kaikki palauttaa meidät jälleen kaikkein tärkeimpien perusasioiden ääreen. 

 

 

 

Ilmaston muutos on totta

Kyllä. Pinttyneinkin skeptikko ja epäilijä on myöntämässä tosiasian, joka näkyy silmiemme edessä päivä päivältä yhä todellisemmin. Tiedeyhteisökin alkaa olla yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutos on tosiasia. Se, onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttamaa ja voimmeko vaikuttaa siihen, on sitten toinen kysymys, joka monen muun kysymyksen kanssa valitettavasti repii kristittyjenkin mielipiteitä yhä kauemmas toisistaan.

Totta on sekin, että ilmasto on aina muuttunut, mutta ei koskaan niin nopeasti kuin nyt. Suomen ilmaston keskilämpötila on Ilmatieteen laitoksen mukaan viimeisen 40 vuoden aikana kohonnut 0,2...0,4 astetta vuosikymmenessä. Maapallon ilmasto lämpenee nyt nopeammin kuin ennen, mutta muutoksen suuruus ja vaikutukset vaihtelevat maapallon eri osissa.

Suomi ja muut pohjoiset alueet lämpenevät enemmän kuin maapallo keskimäärin. Lämpenemistahti arktisilla alueilla on noin kaksinkertainen koko maapallon keskimääräiseen verrattuna. Tästä hyvänä esimerkkinä on napajäätiköiden ja Grönlannin mannerjään sulamisvauhti.

Totta on myös se, että ilmastonmuutos ei ole sama kuin säätila tänään kello kaksitoista. Ilmastonmuutokseen kuuluvat rajut säätilan vaihtelut, jotka aiheuttavat kuivuutta, tulvia, pakkasia ja rankkasateita. Välillä on siis keskimääräistä kylmempää ja välillä keskimääräistä lämpimämpää. Pohjois-Euroopan talvien odotetaan kuitenkin lämpenevän 2060-luvulle tultaessa 2-7 asteella ja nykyään vielä poikkeukselliset hellejaksot tulevat ennustusten mukaan Euroopassa yleistymään.

Monissa maapallon osissa yhteiskunnan ja ympäristön sopeutumista ilmastonmuutokseen vaikeuttaa se, että lämpenemisen lisäksi sateiden esiintyminen muuttuu. Vaikka sademäärät keskimäärin maapallolla kasvavat, niin monia tiheästi asuttuja alueita Afrikassa ja Aasiassa uhkaa entistä pahempi vesipula kuivien kausien ja toisaalta veden laatua heikentävien tulvien yleistyessä. Lisäksi alavimpia rannikkoalueita ja saaria koettelee valtamerten pinnan kohoaminen ilmaston lämmetessä.

Ilmastonmuutoksen todellisuus on kuin lukisi Ilmestyskirjaa tai Matteuksen evankeliumin lukua 24. Tuhotulvat, kuivuus ja rankkasateet ovat niitä todellisuuksia, joiden keskellä myös monet Fidan lähetit parhaillaan työskentelevät. Työntekijämme kohtaavat päivittäin haasteita, jotka ovat muuttuneet sydäntä särkeviksi kohtaloiksi rajujen luonnonilmiöiden keskellä elävien ihmisten elämässä.

Joidenkin mukaan puhe ilmastonmuutoksesta on pelkkää politiikkaa ja salaliittoteoria, jolla valtio ja media yrittävät saada huomiomme kääntymään pois jostain muusta asiasta omaa agendaansa ajaen. Olimmepa sitten ilmastomuutoksesta mitä mieltä tahansa, niin kristitty ei voi kulkea kärsivän ihmisen ohi tässä asiassa. Evankeliumi ja rakkauden kaksoiskäsky edellyttää kristittyjä avaamaan silmänsä maailman hädälle ja ojentamaan auttava kätensä hukkuvien puoleen.

Nettiseurakunnasta koinoniaan

Korona-aika ottaa koville. Läheiset kontaktit ovat kaventuneet ja siirtyneet nettiin. On otettu fyysistä etäisyyttä, mutta tarpeet huutavat edelleenkin henkistä läheisyyttä ja kosketusta. Ihmisellä tarve on päästä toista lähelle, päästä puhumaan, päästä näkemään ja kokemaan. Kosketus ja halaus viestivät hyväksytyksi tulemisesta. Tätä kaikkea ihmiset ovat nyt vailla.

Korona-ahdistuksen tuottamat mielenterveysongelmat ovat totisinta totta monille suomalaisille. Kriisipuhelimen ja työterveyshuollon luvut paljastavat korona-ahdistuksen vaivaavan suomalaisia syvästi. Mielenterveystoimisto on paljastanut, että joillekin kevään tapahtumien eläminen uudelleen on liikaa. Pelätään, että jos rajoitteisiin palataan, itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen. 

Koronaepidemian suurin terveydellinen vaikutus eivät lienekään suorat infektiovaikutukset, vaan se, kuinka me ihmiset reagoimme asiaan. Näissä tilanteissa asiantuntijat neuvovatkin ottamaan etäisyyttä jatkuvaan uutisvirtaan ja varsinkin asian ympärillä vellovaan somepöhinään. 

Koronan pakottama digiloikka on tuonut paljon hyvää. Keskustelu ja osallistuminen ovat virinneet.

Uudet teknologiat on otettu käyttöön. Online-tilaisuudet mahdollistavat keskustelut ja chattailun, johon voidaan osallistua laajasti. Ihmiset, jotka eivät ole ennen saaneet ääntään kuuluville, voivat nyt kirjoittaa ajatuksiaan toisten nähtäville vaikka kesken jumalanpalveluksen. Silti numerot katsojalukuina tai klikkaajina pysyvät järjestäjille pääosin vain kasvottomina numeroina. 

Ihmisellä on ikävä toisen luo. Seurakunnan ei tulisi kadottaa yhteyttään ihmisiin. Elämän vielä teknillistyessä ja ihmissuhteiden edelleen kaventuessa seurakunnat saattavat olla tulevaisuudessa lähes ainoita paikkoja, joissa yhteisöllisyys voi todella toimia. Vaikka joillekin etäyhteys saattaa jatkossakin olla hyvä vaihtoehto paikalle pääsyn fyysisistä rajoitteista johtuen, niin aitoa kohtaamista ei kuitenkaan mikään voi korvata. 

Rakkauden kaksoiskäskyn merkitys korostunee tulevina aikoina. Sen ehtona on vain se, että seurakunta ei kadota yhteyttään ihmisiin. Menetämme paljon mahdollisuuksia, jos emme vaali ihmissuhteita ja kanna toistemme kuormia. Ihmisille voidaan soittaa puheluita ja heitä saa käydä tervehtimässä turvamääräykset huomioiden. 

Kuormitettuja ja täysin nääntyneitä ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Hätä on globaali. Myös lähetystyön näkökulmasta on odotettavissa aivan uudenlainen aika, kun rajoitteet hellittävät. Ihmiset tarvitset toivon ja tulevaisuuden sanoja. 

Maailman joka kolkassa näemme toivottomuutta, syrjäytymistä, sairautta, ahdistusta, väkivaltaa, kärsiviä perheitä, heitteille jätettyjä lapsia. Maailman hädän kaatuessa päällemme meidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Tiedämme, että emme voi pelastaa koko maailmaa, mutta voimme pelastaa jonkun ihmisen koko maailman. 

RV 41/2020

Vieläkö on villihevosia?

Suomalainen lähetyshistoria on täynnä esimerkkejä näyn valtaamista miehistä ja naisista. Monet heistä ovat tehneet historiaa, jonka hedelmää saamme tänä päivänä niittää. Tällaisia ovat muun muassa lähetyslaivailijat, kehitysyhteistyöntyön aloittajat ja lähetyspioneerit. Heidän työnsä tuloksena on syntynyt miljoonien jäsenten kirkkokuntia. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin, mutta onneksi osa näistä tarinoista on saatu kirjattua ylös. Missä ovat pioneerit tänään? Käsissämme on suuri johtajuuden tarve. Useimmilla kristillisillä järjestöillä on pulaa uusista johtajista ja uuden näkijöistä. Tarvitsemme johtajia ja visionäärejä, jotka ottavat paikkansa, ei vallanhalusta vaan mahdollisuudesta palvella Jumalaa lahjoillaan ja kutsumuksellaan. 

Jumala kutsuu jo varhain 

Johtajuus ja visionäärisyys alkaa usein jo lapsena tai nuorena. Tästä syystä erityisesti seurakuntien olisi hyvä tunnistaa tällaiset henkilöt ajoissa ja ohjata heidät vastuun ja kasvun tielle. Kantavana ajatuksena nuorten ohjaamiseen tulisi olla heidän kasvattamisensa Jumalan valtakunnalle. Tämä tarkoittaa usein sitä, että he lentävät turvallisesta pesästä, mutta heidän siipensä kantavat, koska heihin on uskottu. Suurten linjojen visionääriä tulee kuitenkin ohjata. Elleivät he kuuntele muita tai uskalla jakaa näkyä toisten arviotavaksi, karahtavat heidän suunnitelmansa kiville. Tästä syystä tarvitsemme uuden sukupolven näkijöitä, mutta myös ohjaavia vanhempia. 

Hyvä parhaimman edellä Nykyisin kristittyjen huomiosta kilpailee niin moni asia, että lähetystehtävä on saattanut jäädä vain yhdeksi pohdinnan arvoiseksi kysymykseksi muiden joukossa. Keskittyminen ihmisoikeuksiin ja poliittisiin vaikuttamismahdollisuuksiin on hyvä asia, mutta jos lähetyskäsky ei enää sytytä, on syytä huolestua. Seurakunnat nykyajassa ovat ikävällä tavalla jakautuneet, eikä tilanteeseen ilman ihmettä ole odotettavissa suurta muutosta. Kuitenkin historia toisaalta osoittaa, että lähetystehtävä on yhdistänyt kirkkokuntia ja herätysliikkeitä. Mitä tapahtuisi, jos olisimme yhtä? Oppisiko maailma tuntemaan Jumalan siitä, että kristityillä on keskinäinen rakkaus? Entä mitä tapahtuisi, jos tapamme kohdata ihmisiä huokuisi vastustamatonta lähimmäisenrakkautta? 

Rajattomat mahdollisuudet odottavat 

Lähetystyön historia kätkee sisäänsä voimakkaita pioneerihahmoja, joita on ollut vaikea laittaa karsinaan tai raamiin. Joskus nämä henkilöt ovat saattaneet olla haastavia työtovereita ja monet heistä ovat kulkeneet omia polkujaan. Edelleenkin tarvitaan persoonia ja villihevosia. Kuitenkin heidän on osattava voittaa puolelleen toisten luottamus ja kyettävä rakentavaan yhteistyöhön. Vahvalla näyllä ja itsetunnolla varustettu työntekijä osaa olla sekä hyvä johtaja, että hyvä johdettava. Lähetystyö ei ole rakettitiedettä, se on tavallisten ihmisten liikkeelle lähtöä. Jumala ei etsi superlahjakkuuksia, vaan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat antaa talenttinsa maailman arvokkaimpaan työhön. Lähetystyössä on vielä miljoonia mahdollisuuksia. Uusia työmuotoja syntyy jatkuvasti ja niissä vain mielikuvitus on rajana. 

Alioartikkeli RV 2020

Turhautumisesta tuloksiin

Turhautuminen on yksi parhaista tunteista muutoksen mahdollisuuteen. Kun jokin asia on tarpeeksi kauan aiheuttanut tuskaa ja harmitusta, tulee eteen muutoksen pakko. Kun kärsimys saavuttaa lakipisteen, muutosta ei voi enää pysäyttää. Kaikkea tätä edeltää turhautuminen. Turhautuminen on hyvä asia. Se voi siis olla paras muutosagentti, kun sen valjastaa hyvää tarkoitusta varten.
Myös yhteiskunnallinen turhautuminen voi saada ihmeitä aikaan. Hiljattain Suomessa vieraillut rauhannobelisti Denis Mukwege kertoi Kongon kansan turhautumisesta jatkuvaan riistoon, murhiin ja raiskauksiin. Tämä turhautuminen on johtanut kansainvälisen huomion kiinnittymiseen Kongon tilanteeseen, joka toivottavasti saa aikaan pysyvän muutoksen Kongossa.
Muita hyviä turhautumisen syitä voisi olla esimerkiksi kirkkokuntien passiivisuus evankeliumin levittämiseen, materialismin lisääntyminen ja kaikenlainen innostuneisuuden puuttuminen. Lähetysinnostuksen puuttuminen viestii itsekeskeisestä elämäntavasta, joka saa huomion kiinnittymään yhteisestä hyvästä omaan hyvinvointiin. Kaiken tämän lisäksi voimme turhautua myös epäoikeudenmukaisuuteen, syrjintään, rakkaudettomuuteen ja kristillisten arvojen hylkäämiseen.
Myös henkilökohtainen turhautuminen on tarpeellinen tunne. Sen viesti on ”nyt riittää, asioiden on muututtava!” Omassa elämässämme ja elintavoissamme saattaa olla taipumuksia, jotka eivät muutu kuin perusteellisen turhautumisen kautta. Muutoksen on kaikella tavalla hyvä alkaa omasta itsestä. Toista on vaikea saada muuttumaan, ellei itse ensin muutu. Kuitenkin yhden ihmisen turhautuminen voi aloittaa lumivyöryn, joka muuttaa kokonaisia kansakuntia. Nyt on hyvä hetki kysyä: ”Mikä minua turhauttaa?”
Pääkirjoitus Fida-lehti 04/2019

Ellei kukaan lähetä

Raamatun toteama ”kuinka kukaan voi kuulla, ellei kukaan lähetä?” on edelleen ajankohtainen. Maailman teknillistyessä voimme ajatella, että ihmistä ei enää tarvita juuri mihinkään. Asiat voisi hoitaa pelkästään teknologiaa hyväksikäyttämällä. Vaikka tämä on totta, niin silti evankeliumi tarvitsee ihmisen.

Myös Jumala olisi voinut ratkaista maailman evankelioimisen jollain toisella tavalla. Hän olisi voinut piirtää taivaalle pysyvän taulun, jossa olisi lukenut ”uskokaa minuun” tai jotain muuta vastaavaa. Jumala olisi varmasti päässyt monellakin tavalla helpommalla, mutta hän päätti tulla ihmiseksi. Jumala lähetti asialle oman Poikansa.

Samoin on lähetystyössä aikojen alusta alkaen aina lähetetty ihminen. Antiokian seurakunta lähetti Paavalin ja Barnabaksen, Jeesus lähetti opetuslapset, ja niin kristillinen seurakunta on lähettänyt lähettinsä aina tähän päivään saakka.

Sosiaalisen median, TV:n ja radion kiistattomista eduista huolimatta mikään ei voita henkilökohtaista kohtaamista. Maailmamme täyttyessä yhä enemmän negatiivisista ja ahdistavista uutisista on Raamatun toteama ”kuinka suloiset ovatkaan ilosanomat tuojan jalat” jälleen niin totta. Lähetys­järjestöjen ja seurakuntien perustehtävä on pysynyt samana – lähettää ihminen. Vaikka taloudellinen tuki voitaisiinkin lähettää pelkästään jonkun järjestön pankkitilille, niin silti on arvokkaampaa lähettää ihminen.

Ihmisen lähettämiseen sisältyy aina myös riskejä. Tehtävä voi epäonnistua. Joskus lähetetyt lähetystyöntekijät joutuvat maksamaan lähtemisestään kalliin hinnan. Jotkut ovat maksaneet sen jopa hengellään. Monien nyt kristillisten maiden maaperässä lepää varhaisten lähetyssaarnaajien kallis marttyyriveri. Ilman tuota hintaa emme voisi nyt nähdä evankeliumin voittokulkua noissa maissa.

Täytyy siis olla ihmisiä, jotka lähtevät, mutta nyt tarvitaan kipeästi niitä, jotka lähettävät. Jokainen uusitestamentillinen seura­kunta on lähetysseurakunta ja sen vastuulla on lähetys­käskyn toteuttaminen. Terve seurakunta ei voi väistää tätä vastuuta. Ellei seurakunta opi antamisen siunausta, se ei pidemmän päälle itsekään saa siunauksia.

Sama lainalaisuus pätee yksilöuskovaan ja periaatteessa jokaisen ihmisen elämään. Vain antamalla voi saada ja antamalla sitä, mitä itse rakastaa, saa annetun tavalla tai toisella takaisin. Jokainen Suomen helluntaiseurakunta on lähetysseurakunta. Jokaisella seurakunnalla voisi olla vähintään yksi osakannatuslähetti. Lähetti, joka on ihminen.

RV-lehti pääkirjoitus 30.9.2019

Kuinka mennä kohti unelmaa?

Aikamme korostaa unelman merkitystä. Kaikilla pitäisi olla unelma. Entä jos ei ole? Mistä unelman voisi saada?
Ensinnäkin on tärkeää tiedostaa, että Jumala rakastaa meitä aivan yhtä paljon, oli meillä unelma tai ei. Jumala rakastaa ihmistä enemmän kuin unelmaa. On olemassa suuria unelmia, jotka ovat muuttaneet maailmaa, kuten Martin Luther Kingin unelma maailmasta ilman rotuerottelua. Suuret ihmiset ovat seisseet ja kuolleet unelmansa edessä, eivätkä välttämättä ole itse koskaan nähneet unelman toteutuvan.
Myös Jumalalla näyttäisi oleva unelma. Se on unelma ihmisestä, joka viettäisi hänen kanssaan iankaikkisuuden. Jumala teki kaikkensa unelman saavuttamiseksi ja maksoi siitä kalliin hinnan. Jumala ei antanut minkään tulla esteeksi unelman toteutumiselle.

Unelman esteet
Kohti unelmaa kohtaamme monia esteitä, joihin unelma on vaarassa kaatua. Unelmiamme koetellaan. Unelman esteitä asettavat ihmiset, olosuhteet ja asenteet. Usein toiset ihmiset ympärillämme eivät ymmärrä unelmiamme ja pyrkivät tarkoituksella tai tarkoituksettomasti saada meidät luopumaan unelmistamme. Unelman kantaja on helppo masentaa. Vain muutamalla realismiksikin tarkoitetulla sanalla voi unelmalta lähteä matto alta. Mutta kuinka siunattuja ovatkaan ne ystävät ja rohkaisijat, jotka uskovat samaan kuin mekin ja jaksavat kannustaa silloinkin kun olosuhteet kääntyvät unelmaa vastaan. Joskus unelmista joutuu luopumaan, mutta kuolleetkin unelmat voivat nousta henkiin. Jumalan istuttamat unelmat eivät siis kuole. Ihmiset voivat ne kaataa, mutta ne heräävät henkiin aina uudestaan ja uudestaan. Joskus unelmista on jopa hyvä luopua ja antaa niiden kuolla, koska silloin unelma palaa takaisi unelman antajalle. Unelma on loppujen lopuksi unelman antajan vastuulla ja kun aika on oikea, niin unelma alkaa jälleen nousta ja saada kasvualustaa unelman kantajan sydämessä. Vaikeinta prosessissa on kuitenkin odottaminen.

Odottavan aika on pitkä
Unelman kantajan odottelemista voisi verrata Isrealin kansan erämaavaellukseen. Matkalle mahtuu paljon pettymyksiä ja raskaita vaiheita. Sellaisesta maastosta selviäminen muuttaa ihmistä. Luvattuun maahan saapuvat israelilaiset eivät olleet sama heikkotahtoisten joukko, joka oli lähtenyt Egyptistä. Autiomaassa oli kasvanut uusi, koeteltu sukupolvi. Unelma voidaan myös periä. Joosua kypsyi koetusten ja kärsimysten aikana ja loputtomissa viivästyksissä. Hän eteni Mooseksen apulaisesta tiedustelijaksi ja soturiksi. Lopulta hän oli alkuperäisen unelman kantaja ja valmiina johdattamaan kansa luvattuun maahan. Odotusajan tärkein opetus on se, että kun kaikki näyttää menevän pieleen, olemmeko vieläkin valmiit luottamaan häneen niin paljon, että annamme hänen valmistella meitä kohti saavuttamatonta unelmaa.
Mitä suurempi unelma, sitä pitempi näyttäisi olevan valmistautuminen. Joosefilla siihen sisältyivät vankilavuodet ja Daavidilla paimenpojan vastuut. Mutta niin kuin Joosua, Joosef ja Daavid selviytyivät autiomaakoetuksistaan ja valmistuivat niissä unelmaansa, niin mekin voimme.

Luottamuksen vahvistuminen
Uskovan elämässä ei ole loppujen lopuksi kysymys mistään muusta kuin luottamisesta. Sitä kysytään niiltä, jotka vaeltavat uskossa, eivätkä näkemisessä ja siksi luottamuksen Jumalaan on kasvettava. Sitoutuminen unelman antajaan enemmän kuin unelmaan pitää meidät pystyssä. Jos juurrutamme sitoutumisen niin syvälle sydämeemme, että emme käänny takaisin, vaikka olosuhteet ovat mitkä tahansa, niin lopulta sitoutumisemme kantaa hyvää hedelmää. Jokaisella olisi myös hyvä olla turvaverkko, josta saa suojaa, kun haluaisi vain hylätä unelman antajan kutsun omassa elämässään. Joskus jopa Jumala saattaa pyytää meiltä unelmaamme takaisin, koska siitä voi tulla meille itsessään Jumala. Sokeasta unelmasta voi tulla epäjumala, joka aiheuttaa särön jumalasuhteeseemme. Unelman tarkoitus on olla enemmän kuin mitä se vain itsessään on tai mitä me itse olemme. Jumalan antama unelma vie meidät lähemmäksi häntä ja toisia ihmisiä. Unelma ei ole useinkaan tarkoitettu itsekkäitä päämääriä varten vaan toisille siunaukseksi.

RV-lehti, Palmin pähkinä 23/2019

Millaisia arvoja seurakunta tarvitsee

Arvoja pohditaan lähes kaikissa organisaatioissa, niin suurissa yhtiöissä, verotoimistoissa, ministeriöissä kuin urheiluseuroissakin. Kaikilla näillä on omat erityispiirteensä, mutta pääkysymykset säilyvät samanlaisina organisaatiosta toiseen: Mitä pidämme tärkeinä? Mitä tahdomme? Seurakunnan arvot nousevat pääsääntöisesti Raamatusta ja niistä puhutaan jumalanpalveluksissa paljon. Kaikki eivät tietenkään osaa hahmottaa, milloin puhe on juuri arvoista. Kuitenkin koska arvot ovat usein esillä seurakunnan opetuksessa, se osoittaa sen, että arvot ovat ihmisille ja seurakunnan opettajille tärkeitä.

Seurakunta arvoyhteisönä
Seurakunta jos mikä on arvoyhteisö. Sen erityishaasteena kuitenkin on saada yhteisön arvot vaikuttamaan yksilötasolla. Mikäli arvot eivät vastaa käyttäytymistä, on mahdollista, että arvot heijastavat ihanteita, joita ei aina saavuteta. Tällaisiin tilanteisiin seurakunnassa joudutaan aika usein, onhan kysymys ihmisyydestä ja siinä onnistumisesta. Arvoristiriita tulee räikeimmin esiin sellaisissa tapauksissa, joissa joku seurakunnan jäsen on julkisesti toiminut seurakunnan arvojen vastaisesti. Silloin seurakunnan johto joutuu käsittelemään tapahtunutta ja selittämään arvojen vastaista käyttäytymistä joskus jopa median edessä. Kristilliset arvot ja ihanteet koetaan usein olevan niin korkeita, että ihminen ei aina kykene niitä noudattamaan. Onneksi kuitenkin seurakunnalla on käytössään voimakas arvo nimeltään armo. Armo voi palauttaa uskovan vaelluksensa alkulähteille ja uudelleen aloittamiseen.

Yhteiskunnan arvot vs. seurakunnan arvot
Yhteiskunnassa tapahtuvat murrokset saavat arvokeskustelun käymään seurakunnassa vilkkaana. Joudumme pohtimaan esimerkiksi sitä, kuinka suhtaudumme vapauteen toteuttaa seksuaalisuutta. Tällainen arvokeskustelu on kristityille usein varsin hämmentävää, koska se herättää kysymyksen, mistä näissä arvoissa todella on kysymys ja onko niillä jotain muita päämääriä? Koska siis on olemassa kristilliset arvot ja niiden vastakkaiset arvot, on tärkeää, että seurakunta määrittelee omat arvonsa ja vahvistaa niitä. Maailmamme on tullut hyvin monimutkaiseksi ja voidaksemme edes jollakin tavalla hallita tätä moninaisuutta, ihmisten on etsittävä joitakin yksinkertaisia määrittelyjä ja arvoja, joihin voidaan viime kädessä nojautua.

Arvot keskusteluun
Seurakunnassa olisi hyvä käydä avointa arvokeskustelua. Arvot olisi hyvä tulla esiin seurakunnan opetuksessa ja saarnoissa, mutta niiden pohjalta voitaisiin järjestää jopa erillisiä keskustelutilaisuuksia. Suurin virhe tehdään silloin, jos arvot jätetään teorian asteelle mappeihin, eikä niiden edistämiseksi tehdä työtä. Arvojen määrittelyksi ei riitä se, että seurakunnan johto valitsee mukavia sanoja, joiden pohjalta arvot rakennetaan. Tällaisessa tilanteessa arvokeskusteluun ei tule syvyyttä eikä todellista kosketuspintaa.
Arvokeskustelun tulisi lähteä nimenomaan sellaisista arvoista, jotka seurakunnan jäsenet voisivat juuri nyt kokea omikseen. Kunnon arvokeskustelu tekisi hyvää myös koko herätysliikkeelle. Suomen evankelisluterilaisen kirkko on onnistunut hyvin arvokeskustelun ylläpitämisessä esimerkiksi oikeudenmukaisuuskysymyksissä ja pakolaisten kohtelussa. Toisaalta on herännyt myös kysymys, onko evankelisluterilainen kirkko liiaksikin keskittynyt arvokeskusteluun varsinaisen evankeliumin julistamisen sijasta.

Palmin pähkinä RV-lehti, maaliskuu 2019

Kuinka vähentää huolia ja murheita?

Ihmisellä on taipumus huoliin. Toisella enemmän, toisella vähemmän. Vaikka Jumala on luvannut lapsilleen kokonaisvaltaisen huolenpidon, niin silti kristitylläkin on taipumus murehtimiseen. Asiaa siivittävät luonnonlait, koska uskova kokee samat kamppailut kuin muutkin ihmiset. Taloushuolet, koettelemukset, ihmissuhdeongelmat ja sairaudet, nämä kaikki koskettavat jokaista ihmistä elintasosta ja asuinmaasta huolimatta.


Murhe loppuu aikanaan
Vaikka Raamattu valaa lapsilleen luottamusta muun muassa toteamalla ”älkää mistään murehtiko”, niin silti Raamatusta löytyy myös vastakkaisia toteamuksia, kuten ”jota Jumala rakastaa, sitä hän kurittaa”. Miten tämä olisi ymmärrettävissä? Tässä ajatuksessa viitataan kasvatustehtävään, jota Jumala harjoittaa suhteessa omiin lapsiinsa. Toteamus perustuu samaan ajatukseen, jolla luonnolliset vanhemmat kasvattavat lapsiaan. Joskus lapsia on oman etunsa tähden ”kuritettava” ja kiellettävä heiltä asioita, jotka eivät ole heille hyväksi. Siksi kurituksesta sanotaankin ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhan hedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut” (Hepr. 12:11). Tässäkin asiassa, kuten elämässä yleensä on kysymys ajanjaksosta. Kaikki kestää aikansa, koska kaikella on aikansa.
Meillä on taipumus ajatella, että vaikeat olosuhteet eivät koskaan parane, tai ne muuttuvat pahemmiksi. Vastaavasti hyvän jakson ollessa valloillaan, pelkäämme sen loppuvan ja vaikeuksien vaanivan nurkan takana. Kumpikin ajatus saa sydämemme murehtimaan.
Kaikki muuttuu jatkuvasti. Joskus muutokset ovat jännittäviä, ja joskus ne ovat vaikeita. Jumala ei kuitenkaan koskaan muutu. Niin kauan kun pidämme katseemme hänessä, selviämme muutoksen kourissa ja kasvamme uskossamme. Kun Raamattu kieltää meitä kiinnittämästä sydäntämme liikaa tämän maailman asioihin, se tarkoittaa, että emme saa takertua liikaa mihinkään tässä elämässä. Muutosten maailmassa niin hyvästä kuin pahasta tulisi osata päästää ajallaan irti. Muutokset ovat lopulta Jumalan lapsille suotuisia. Illalla on vieraana itku, mutta aamulla ilo. Meidän on helpompi heittää murheemme Herran päälle, kun tiedämme, että ne kestävät vain aikansa.

Murehtiminen on turhaa
Matteuksen evankeliumin kuudes luku kertoo meille suoraan, kuinka turhaa murehtiminen on. Sanoman painavuutta lisää se, että sanat ovat itsensä Jeesuksen sanoja. Jeesus kehottaa meitä katsomaan taivaan lintuja ja eläimiä. Linnut ja eläimet eivät stressaa kuukausipalkasta tai laskuista, mutta kuitenkin Jumala huolehtii heistä ja he saavat ruokansa ajallaan. Jeesus vakuuttaa, että taivaallinen isämme tietää, mitä me tarvitsemme ja sanoo, että hän on luvannut antaa sen meille. Miksi siis murehtia? Luvun lopussa Jeesus paljastaa murehtimisen perimmäisen ongelman. Me murehdimme, pelkäämme ja olemme huolissamme, koska tärkeysjärjestyksemme on väärä. Meitä kehotetaan etsimään ensin Jumalaa ja hänen vanhurskauttaan ja sen kautta luottamaan siihen, että hän antaa ajallaan kaiken muun mitä me tarvitsemme elääksemme tyytyväistä elämää.
Raamatun neuvo murehtijalle on, että kullekin päivälle riittää omat murheensa. Murheita tulevaisuudesta ei siksi tulisi kasata itsellensä liikaa. Murheita saisi kantaa vain sen verran kuin yhden päivän haasteet vaativat. Selviämme kyllä yhden päivän murheista, mutta parhainkaan murehtija ei selviä kuukausien tai jopa vuosien murheiden vuoresta.

RV-lehti, Palmin pähkinä, tammikuu 2019

Kuinka loukkaavat sanat tulisi käsitellä?

Monet tilanteet tulevat eteemme niin yllättäen, että niihin ei ehdi varautua. Yleensä jälkeenpäin harmittelemme, että emme kyseisellä hetkellä osanneet reagoida järkevällä tavalla. Loukkaavat sanat jäävät kalvamaan sisintä. Vaikka tilanteiseen ei voi palata, on kuitenkin vallassamme päättää, miten niihin suhtaudumme.

Solvaukset roskakoriin
Vuosienkaan terapia ei saa onnettomuudessa menetettyä jalkaa kasvamaan uudelleen tai tapahtunutta tapahtumattomaksi. Se, mitä voimme muuttaa, on uusien merkityksien ja arvojen antaminen tapahtuneille. Perusasia, jonka voisimme oppia, liittyy siihen, mitä teemme loukkaantumisen tunteelle. Vaikka on hyvä kertoa, miltä ja miten pahalta loukkaaminen meistä tuntuu, niin missään tapauksessa meillä ei tulisi olla mielemme sopukoissa minkäänlaista varastotilaa, jossa säilytämme loukkaantumisen tunnetta. Loukkaantumisen myrkystä on oman terveydenkin tähden hyvä päästä eroon. Kerrotaan tarinaa juutalaisesta rabbista ja miehestä, joka solvasi rabbia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun mieheltä loppuivat solvaukset, rabbi sanoi: ”Kun joku antaa sinulle lahjan, joka on tarkoitettu aiheuttamaan sinulle onnettomuutta, otatko sen vastaan?” ”En tietenkään”, mies sanoi. Rabbi vastasi: ”Tarjosit minulle solvauksia. En halua niitä, saat pitää ne itse.” Voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta periaatteessa meihin kohdistuvat solvaukset olisi hyvä saman tien heittää roskakoriin.

Mieli vapaaksi
Usein mieltämme järkyttävät asiat, joita ajattelemme muiden ihmisten meistä puhuvan. Meitä voisi helpottaa sen miettiminen, mitkä asiat ovat vallassamme ja mitkä eivät. Omassa vallassamme eivät näet ole ihmisten puheet ja ajatukset meistä, eikä niihin siksi tulisi kiinnittää liikaa huomiota, jos haluaa säilyttää mielenrauhansa. Joskus toisten solvauksiin voisi suhtautua jopa pienellä huumorilla, kuten tekee filosofi Epikletos käsikirjassaan (§33). ”Jos joku kertoo sinulle, että se ja se panettelee sinua, älä ryhdy puolustautumaan panetteluja vastaan, vaan sano: Hän ei nähtävästi tiennyt muita vikojani, sillä muutoin hän ei olisi tyytynyt mainitsemaan vain noita.” Ehkä Epikletos oli löytänyt filosofiansa Jeesuksen maailmaa muuttaneesta ja järisyttävästä opetuksesta vuorisaarnassa: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.” Tällainen suhtautuminen loukkauksiin kertoo ihmisestä, joka on päässyt loukkauksen yläpuolelle ja jättää loukkaajan omaan halveksittavaan tilaansa. Loukkaaja saa palkkansa aikanaan ja vaikka ei saisikaan, senkään ei tulisi vaivata mieltämme. Omalla kohdalla tärkeintä on se, että pystyy jatkamaan elämää mieli vapaana loukkauksista.

Irti sanojen otteesta
Nykyään solvausten ja loukkauksien laukomista ja kiusaamista tapahtuu paljon sosiaalisessa mediassa. Kiusaaminen on niin yleistä, että sitä tapahtuu jossain kohdin melkein kaikille. Usein solvauksiin vastaaminen vain pahentaa kierrettä. Paras tapa irrottaa niiden ote on antaa niille mahdollisimman vähän painoarvoa omassa mielessään ja poistaa solvauksia jakelevat henkilöt kaveripiiristä. Jälleen kerran selviytymisen prosessiin vaikuttaa paljon se, minkälaisen arvon annamme ihmisten sanomisille. Solvatuksi tulemisen jälkeen voi todeta, ettei ole tapahtunut mitään kauheaa eikä häpeällistä. Paras tapa päästä tasoihin meitä loukanneiden kanssa on, että emme ala muistuttaa heitä tapahtuneesta. Epikletoksen mukaan voimme kokeilla solvata kiveä, se ei siitä hetkahda. Jos meillä on korvat kuin kivellä, eivät solvauksetkaan meihin tartu, mutta jos solvaajalla on puolellaan solvattavan heikkous, silloin solvaaja voittaa.

Palmin pähkinä, RV-lehti 44/2018

Kuka auttaisi auttajaa?

Hengellisessä yhteisössä ja seurakunnissa auttajat ovat kovilla. Pastorit ja sielunhoitajat antavat itsestään paljon. Toisille on kehittynyt ammattimainen ote asioihin, kun taas toiset kantavat autettavien taakkaa vapaa-ajallakin, eivätkä pääse sen paineesta eroon.

Pitäisikö auttajan aina jaksaa?
Näin ainakin yleisesti ajatellaan. Pitkäaikaisen auttajan siima alkaa kuitenkin lyhentyä, ellei omista tarpeista pidetä huolta. Autettavan ahdistus voi siirtyä auttajaan siten, että syntyy ketjuuntumisilmiö jossa rooli muuttuu. Äärimmäinen kuva tästä on työntekijä, joka uhraa suurimman osan elämästään kutsumuksensa toteuttamiseen ja laittaa kaiken energiansa toisten palvelemiseen. Tällainen auttaja kiertää kehää, missä ollaan aina antamassa, mutta ei itse saamassa. Auttaja ajautuu helposti maailmaan, missä hän ei pysty käsittelemään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Tilasta voi tulla vankila, jossa oma elämä jää elämättä.

Kielletäänkö todellisuus?
On vaikea auttaa, ellei itse tule autetuksi tai saa säännöllisesti apua omiin vaikeuksiinsa. Auttaja voi ajautua syndroomaan, jossa auttamisesta tulee osa ratkaisuyritystä omiin ongelmiin. Lääkäreiden jaksamisongelmia tutkittaessa, monet ovat kieltäneet ongelman olemassaolon. Päinvastoin moni korostaa sitä, miten ahkeria, vastuuntuntoisia ja työlleen uhrautuvia he ovat. Tällainen auttaja kieltää asian lisäämällä työkuormaa ja ryhtyy muiden kollegojen auttajaksi. Toisaalta liian usein auttajien maailmassa on harhakäsitys siitä, että auttajana voisi toimia vain sellainen henkilö, joka on jo itse ratkaissut kaikki ongelmansa ja tullut päteväksi omasta eheydestä käsin. Tämän ajattelutavan mukaan perheneuvojalla ei saisi olla perheongelmia, eikä pastorilla uskon epäilyjä tai kiusauksia. Tilanne on absurdi, mutta omalle kohdalle tällaisia tunteita on vaikea hyväksyä. Ehkä myös auttajalle autettavaksi suostuminen voi aiheuttaa uhan joutua häpeälliseen tilanteeseen.

Kuinka eteenpäin?
Varmasti auttaja voi ainakin hetkittäin löytää tapoja auttaa myös itseään. Tällaisia ovat lepo, latautuminen ja rukous. Jos kyseessä on pitempiaikainen väsymys, nämä eivät auta. Silloin auttaja tarvitsee ison korvan, elävän peilin ja sydämen, joka on vain häntä varten.
Työnohjaus on ehkä kaikkein suosituin keino asioiden ammatilliseen purkamiseen. Siinä on mahdollisuus purkaa työpaineita, näyttää avuttomuutensa, saada tukea ja palautetta sekä vahvistaa omaa persoonallista otettaan auttajana. Ennen työnohjauksen aloittamista olisi hyvä selvittää, millä tasolla apua tarvitaan ja mikä on sen todellinen tarve.
Toinen apu voi olla lisäkoulutus. Erityyppiset auttajien lisä- ja jatkokoulutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet huomattavasti. Kolmas apu voi olla konsultointi. Konsulttina voi toimia jo pitempään asiantuntujana toiminut mentori, joka tulee suoraan työyhteisöön ja tapahtumapaikalle antamaan ammatillista tukea käytännön työhön.

Jumala ei vaadi täydellisyyttä
Hengellisessäkin kentässä elämme aikaa, jossa pastoreilta ja sielunhoitajilta odotetaan lähes ammattitaitoista osaamista elämän eri osa-alueilla. On viisautta tunnustaa oma rajoittuneisuutensa ja ohjata ihmiset ammattiavun piriin silloin kuin omat eväät loppuvat. Hengellisen auttajan olisi sisäistettävä, että häneltäkään Jumala ei odota täydellisyyttä. Täydellinen Jumala voi auttaa heikkoa auttajaa olemaan enemmän ihmisen kaltainen ja murtuneenakin arvokas vierelläkulkija. Auttajan kutsumuksen ei tarvitse olla uhattuna kun tunnistaa itsessään vajavaisuutta.

Palmin pähkinä. RV-lehti nro 36.

Kuka ansaitsee armon?

Ei kukaan. Artikkeli ei kuitenkaan voi olla näin lyhyt, joten pureskellaan hiukan tätä sitkeää pähkinää.

Ei minun ansiostani
Armoa on monenlaista, mutta armon peruskäsite nousee kristillisestä kielenkäytöstä ja kristillisestä perinteestä. Se liittyy myös vahvasti siihen, kuinka Jumala näkee ihmiskunnan ja käsittelee sitä.
Armon olennainen piirre on, että se tulee sataprosenttisesti Jumalan hyvyydestä, ilman minkäänlaista ihmisen omaa ansiota. Tuomio ja armo kulkevat käsi kädessä. Tätä ihmisen on vaikea ymmärtää, mutta koska Jumala on pyhä, niin kukaan ei pärjäisi teoillaan Jumalan pyhyyden edessä. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ansaitsevat tuomion, mutta jos ei olisi tuomiota, ei voisi olla armoakaan.
Armo merkitsee hyväksyntää ja anteeksiantoa. Armon tulisi merkitä myös sitä, että ihminen hyväksytään täysin omana itsenään ilman ennakkoehtoja. Lisäksi sen tulisi tarkoittaa sitä, että saamme anteeksi kaiken pahan, mitä olemme saaneet aikaan. Seurakuntakontekstissa tällainen armo yleensä annetaan kerran, mutta toinen tai kolmas kerta saattaa tehdä tiukkaa. Siksi armon opettelu käytännössä onkin uskovalle äärimmäisen tärkeää.

Minäkin haavoitan
Jokainen ihminen kantaa sisällään jonkinasteista syyllisyyttä tai häpeää, ja siksi armo on elintärkeää. Vain armo voi vapauttaa ihmisen uudelleen elämään ja hengittämään vapaasti.
Jokaisella on varmaankin kokemuksia armottomuudesta ja ulkopuolelle jättämisestä. Samalla tavalla meillä on kokemuksia myös hylkäämisistä ja loukkauksista, joiden kohteeksi olemme joutuneet. Hengellisissä yhteisöissäkin tapahtuu asioita, jotka haavoittavat ja satuttavat syvältä. Loukkauksista toipuminen voi kestää vuosia tai jopa eliniän.
Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli: me kaikki sanomme ja teemme toisillemme asioita, joilla haavoitamme heitä. Karuinta asiassa on se, että emme välttämättä tee sitä tarkoittamatta tai vahingossa vaan tieten tahtoen.

Kuuluko armo minulle?
Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi, rakastetuksi ja armahdetuksi. Yksikään ei ole niin vahva tai täydellinen, että pystyisi elämään oman voiman ja viisauden varassa tekemättä ainuttakaan virhettä. Siksi me kaikki tarvitsemme ja kaipaamme armoa. Virheemme ja raadollisuutemme tajuttuamme voimme todeta, että meillä ei kuitenkaan aina ole oikeutta tulla armahdetuksi. Siksi armon saanut haukkookin henkeään ja ihmettelee, voiko armahdus todellakin olla totta.
Armon kokemisessa täytyy tehdä ero ihmisen ja Jumalan välillä. Hyväksytyksi tuleminen Jumalan puolelta liittyy hänen muuttumattomaan luonteeseensa, mutta ihmisen puolelta kysymys on viime kädessä ihmisen hyvästä tahdosta. Jos emme saa hyväksyntää ihmiseltä, siitä on vaikea valittaa mihinkään. Oikeusvaltion luonteeseen kuuluu, että rikkomukset on sovitettava tavalla tai toisella. Siksi kukaan ei voi vedota oikeudessa oikeuteensa saada pahat tekonsa anteeksi. Anteeksianto ei kuulu sellaiseen kategoriaan, jota voitaisiin vaatia.

Armahdan kuitenkin
Ihmisten välinen armo kuuluu siis niin sanottuun moraalikategoriaan, ei juridiikkaan. Jos haluaisimme tehdä maailmasta paremman paikan ja elää todeksi Jumalan meille osoittamaa armoa, meidän tulisi kyetä antamaan se eteenpäin myös toisille ihmisille. Armahtaminen on eräänlaista kristityn velvollisuusetiikkaa, joka perustuu siihen, että olemme itse saaneet anteeksi. Raamattu kiteyttää sen lauseessa ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19).

Palmin pähkinä RV-lehti 25/2018

Äidin rakastava sydän

Äidin rakkaudessa on häivähdys Jumalan rakkaudesta, joka on luonteeltaan epäitsekästä ja uhrautuvaa. Äiti on valmis lait­tamaan lapsen edun oman etunsa edelle, ja hän tekee kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen.

Äidin tehtävä vaatii voimia, eikä sitä useinkaan arvosteta tar­peeksi. Tulemme harvoin ajatelleeksi, mitä äitinä oleminen todel­la tarkoittaa. Äidin tehtävässä ei riitä vain lasten kasvatus. Hänen pitäisi ottaa huomioon myös muun perheen ja puolison tarpeet, eikä myöskään omia tarpeita ja omaa aikaa saisi unohtaa.

Äitiys tuo mukanaan paljon iloa, mutta myös väsymystä, tur­hautumista ja huolta. Kun lapsi esimerkiksi sairastelee pitkään, äidin voimavarat saattavat loppua. Ei ole tavatonta, että hän ko­kee joskus itsensä jopa vihaiseksi ja avuttomaksi.

Äidin rakkaus on kuitenkin uusiutuva voimavara, joka herää aina uudelleen. Vaikka lapsi olisi ollut kuinka tuhma tai tehnyt kuinka väärin tahansa, hän saa sen anteeksi, koska äidillä on ra­kastava sydän niin kuin Jumalallakin. Äidin tai Jumalan rakkaut­ta ei ansaita. Se saadaan.

Länsimainen kulttuuri ei anna aina tarpeeksi arvoa äi­dille. Monessa muussa kulttuurissa äiti on perheen suo­jelija, arvostuksen kohde ja matriarkka. Äidin nimeä ei vedetä lokaan, ja suvun miehet ja pojat huolehtivat sii­tä, ettei äitiä missään olosuhteissa loukata.

Äitiys ansaitsee suuremman arvostuksen kuin nykykulttuurimme sille antaa. Äitienpäivän juhlinta kerran vuo­dessa ei riitä tämän arvostuksen ylläpitämiseen. Sen tulisi näkyä enemmän arkipäivässä ja myös yhteiskuntamme lainsäädän­nössä.

Hyvä äitiys saattaa olla monelle naiselle ihanne, jota on vaikea saavuttaa. Moni kokee, ettei ole siihen riittävän hyvä.

Luontoäiti pitää kuitenkin huolen siitä, että jokaisesta äidis­tä tulee hyvä äiti. Opetuskirjallisuutta äitiydestä riittää joka läh­töön, mutta tärkein avu on jäljittelemätön ja korvaamaton äidin rakkaus. Kun lapsi on varhaislapsuudessaan kokenut aitoa äi­din rakkautta, hän kykenee aikuisena aidosti rakastamaan myös puolisoaan, lapsiaan ja muita ihmisiä.

Kristittyjen tulisi olla esimerkkejä vanhempia kunnioittavis­ta ihmisistä. Osoittakaamme siis kunnioituksemme käytännös­sä ja näkyvästi – eikä pelkästään omalle äidille ja isälle, vaan myös seurakuntamme vanhuksille sekä kaduilla tapaamillemme ja naa­purissa asuville vanhemmille. Voimme olla varmoja, että antaes­samme arvostusta saamme sitä monin verroin myös takaisin.

Pääkirjoitus RV-lehti 4.5.2018

Mitä merkitystä on ystävyydellä?

Raamattu sanoo, että ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh.15:13). Noissa sanoissa lienee ystävyyden syvällisin olemus. Se kätkee sisäänsä sen, mitä Jeesus teki meille. Vaikka harva joutuu kuvatun kaltaiseen tilanteeseen, niin nämä sanat on annettu hyväksi ohjenuoraksi myös meille: Meidän ei tulisi pettää ystäväämme, ei toimia hänen selkänsä takana eikä saattaa häntä häpeään. Emme myöskään saa kääntää ystävälle selkäämme tai toimia niin, että hänelle koituu vahinkoa.

Aidon ystävyyden merkit
Jumala on luonut rakkauden ja ystävyyden. Ystävyydessä ei ole kyse eroottisesta kiintymyksestä. Kyse on siitä, mitä me kaikki tarvitsemme, kuten esimerkiksi hyväksynnästä.
Tarvitsemme ihmissuhteita, jotka kumpuavat puhtaista raamatullista periaatteista. Oikea ystävyys tarkoittaa toinen toistemme kannustamista, tukemista ja rohkaisua elämän eri tilanteissa. Vaikka ystävyys sisältää luonnollisesti yhdessä harrastamista, hauskapitoa ja matkustamista, niin sen tulisi sisältää myös aitoa rakkautta ja rukoilemista toisen puolesta.

Eristäytymisen seuraukset
Raamatussa on esimerkkejä henkilöistä, jotka torjuivat rakkaudellisen ystävyyden ja eristäytyivät. He halusivat mieluummin olla yksin.
- Saul oli tulla hulluksi yksinäisyydessä. Hän jopa pakeni luolaan, luullen Daavidin haluavan hänen kuninkuutensa.
- Joona pakeni yksinäisyyteen ja luuli Jumalan olevan hänelle ankara ja pyysi merimiesten ottavan hänen henkensä heittämällä hänet yli laidan.
- Simson luuli aina pärjäävänsä yksin, kunnes hän väsyi ja väärässä seurassa lankesi moraalittomuuteen.
- Elia masentui kun hänelle ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa asioita. Yksinäisyys ajoia hänet pakenemaan Isebeliä autiomaahan.
- Jobilla ei ollut aitoja ystäviä. Hän masentui huonojen ystävien seurassa.

Vaihtoehtoiset seuraukset
Kuinka toisenlaisia nämä tarinat olisivat voineet olla, jos näillä miehillä olisi ollut luotettavia, Jumalan mielen mukaisia ystäviä. Saulin ei olisi tarvinnut menettää järkeänsä, jos hänellä olisi ollut ystävä, joka olisi osannut ohjata häntä oikeaan suuntaan. Joonan ei olisi tarvinnut yksinäisyydessään toivottaa itselleen kuolemaan kuivuneen risiinikasvin alla. Simson työskenteli ja matkusti yksin. Hän ei saanut hyviä neuvoja keneltäkään. Läpinäkyvyys ja hyvät neuvot olisivat voineet pelastaa hänet lankeamasta Delilan houkutuksiin. Ilman tukea Elia koki syvän masennuksen ja menetti realististisen näkökulmansa asioihin. Onneksi Jumala hoiti hänet kuntoon autiomaan yksinäisyydessä. Voi kunpa Jobilla hänellä olisi ollut edes yksi Jumalan mielenmukainen hyvä ystävä!

Ystävyyden voima
Todetaan vielä, kuinka erilainen tilanne oli niillä muutamilla, jotka voimme ottaa toisenlaisiksi esimerkeiksi. He eivät langenneet, eivät masentuneet, eivätkä ajautuneet perikatoon, koska heillä oli todellisia ystäviä rinnallaan. Danielilla oli Sadrag, Meesak ja Abednego. Yhdessä he seisoivat pahan kuninkaan edessä, menivät leijonien luolaan ja selvisivät. Joosualla oli Kaaleb. Yhdessä he vakoilivat luvattua maata, eivätkä säikähtäneet jättiläisiäkään. Aabrahamilla oli Loot. Mooseksella oli Aaron ja Jetro. Daavidilla oli Joonatan. Yhdessä he voittivat kaikki esteet.

Mitä on lapsenkaltaisuus?

Lapsenkaltaisuus nousee esiin useimmiten lapsen siunauksen yhteydessä. Siinä muistumme toisiamme Jeesuksen sanoista, joissa hän sanoo taivasten valtakunnan olevan lasten kaltainen ja se joka ei ota valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, ei pääse sinne sisälle (Matt. 18:1-5). Nämä sanat ovat valitettavan usein unohdettuja ja nopeasti sivuutettuja. Kuitenkin nämä kristillisen toimituksen yhteydessä luettavat jakeet sisältävät fundamentit, jotka ansaitsevat perusteellisen pysähtymisen ja itsetutkistelun.

Se on puhdasta
Vastasyntynyt on kuin tyhjä taulu, täysin puhdas, viaton ja taivaskelpoinen. Hän on kuin pala taivasta. Sellaisena jokainen kristittykin pohjimmiltaan haluaisi pysyä. Lapsen asema ei kuitenkaan ole helppo. Lapsi on usein aikuisten armoilla ja jos aikuiset haluavat hänelle pahaa, eivätkä huolehdi hänestä, hänen käy huonosti. Lapsenkaltainen on myös haavoittuvainen. Häntä voidaan helposti loukata tavalla, joka saattaa jättää jäljet hänen identiteettiinsä.

Se on aitoutta
Lapsi on myös tavallaan uhkaava ja vaarallinen, koska lapsi sanoo totuuden. Hän uskaltaa sanoa, miltä asiat todella näyttävät ja tuntuvat. Lapset huomaavat usein meissä aikuisissa ominaisuuksia, joita me emme haluaisi aina kuulla. He saattavat koetella kypsyyttämme kommentoimalla esimerkiksi, onko ruoka on kuumaa, kylmää tai pahaa. Lapsen suusta ei kuulla aikuismaisia kaunisteltuja kohteliaisuuksia.

Se on avuttomuutta
Lapsi on avuton, eikä pärjää yksin. Tämä onkin ominaisuus, josta pyrimme eroon. Emme halua olla kenellekään vaivaksi. Haluamme pärjätä yksin ja olemme siitä ylpeitä. Kuitenkin, tahdoimmepa tai emme, muiden tarvitseminen jatkuu koko elämän ajan. Jos olemme niin ylpeitä, että väitämme pärjäävämme yksin, niin viimeistään vanhuudessa joudumme nielemään tuonkin ylpeyden ja toteamme tarvitsevamme muita. Viimeistään silloin olemme jälleen lapsenkaltaisia ja toisten hoivan varassa.

Se on luottamista
Lapsi luottaa sokeasti. Hän ei kykene epäilemään, että hänet petettäisiin. Koska lapsi ei valehtele, häntä voidaan käyttää hyväksi. Lapsi odottaa luonnostaan, että ihmiset haluavat hänelle hyvää ja luottaa heihin. Siksi lapsen tavalla tai toisella tapahtuva hyväksikäyttö on mitä julmin teko. Ehkä juuri siksi Jeesus sanoo tämänkaltaisille ihmisille, että joka viettelee yhden niistä pienistä, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt. 18:6)

Se on kiehtovaa
Farisealaisille aikuisille lapsessa uhkaavaa on hänen hengellisyytensä. Hänen kasvoiltaan loistaa ensirakkaus Jeesukseen. Lapsenkaltainen haluaa olla jatkuvassa yhteydessä taivaan isään. Tämä voi olla pinttyneelle uskovalle kova paikka, koska tämä näkee lapsenkaltaisessa jotain sellaista, minkä on itse menettänyt, eikä uskalla kohdata sitä. Mikä lapsenkaltaisuudessa sitten eniten kiehtoo? Ehkä kaikki se, mitä paitsi olemme kokeneet jäävämme. Luovuus, uteliaisuus, kyky ihmetellä ja havainnoida asioita. Myös lapsen aito ilo ja elämänhalu ovat asioita, joita kaipaamme ja tavoittelemme, mutta emme löydä niitä, ellemme tule lapsenkaltaiseksi.

Lapsenkaltaisuus tarkoittaa siis jotain muuta kuin biologisesti nuorta ihmistä. Se tarkoittaa ominaisuutta, joka meissä joko on tai ei. Siksi minkä ikäinen tahansa voi olla lapsenkaltainen, eikä Jeesus ei tarkoittanut, että aikuiset eivät pääsisi taivasten valtakuntaan, vaan sellaiset pääsevät, joilla on hänen mainitsemansa ominaisuus, eli lapsenkaltainen sydän.

Palmin pähkinä RV-lehti 3/2018