Pitäisikö aina ottaa kantaa?

Kantaa voi ottaa monella tavalla. Se voi olla lausunto medialle tai julkilausuma. Se voi olla mielenilmaisu julkisessa tukimarssissa tai mielipidepalstalle suunnattu kirjoitus. Kannanotto voi tapahtua myös työpaikan kahvipöytäkeskustelussa tai äänestyskopissa. Nykyajan yleisin ja nopein tapa ottaa kantaa tapahtuu sosiaalisessa mediassa ja nettipalstoilla.
Oikein käytettynä sosiaalinen media edistää ihmisten tervettä vuorovaikutusta ja edesauttaa verkostoitumista, mutta väärin käytettynä se voi aiheuttaa ahdistusta ja kiusaamista.
Somen käyttäjät ovat selvästi jakautuneet ainakin kahteen ryhmään: niihin, jotka jakavat harmittoman pinnallisia kuulumisia ja niihin, jotka julkaisevat vakavia uutisaiheita ja ottavat kantaa lähes kaikkiin päivänpolitiikan tapahtumiin. Kristittyjen keskuudessa jakauma on samankaltainen. Käyttäjistä erottuvat leppoisat arkipostaajat ja kiivailevat väittelijät.
Nykyään joudutaan miettimään, millaisena henkilönä somessa esiinnytään. Esimerkiksi pastorin on syytä miettiä, kuinka hänet mielletään. Vaikka hän haluaisi esiintyä omana arkisena yksityishenkilönä, niin hänet yleensä tulkitaan pastorina ja hänen kommenttejaan peilataan asemaa vasten. Samoin on muidenkin ammattiryhmien kanssa. On oltava tarkkana, milloin somessa edustaa organisaatiota ja milloin toimii yksityishenkilönä.
Moni katuu kommenttejaan jälkeenpäin; siksi olisi hyvä laatia kantaa ottamisen periaatteet.

Ottiko Jeesus kantaa?
Vaikka Jeesus otti puheissaan kantaa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen, hänen kantansa ilmeni pääosin opetuksissa, ei manifesteissa.
Jeesus näytti kunnioittavan kaikessa lakia ja esivaltaa. Hän kehotti maksamaan verot keisarille. Syntiset ihmiset, kuten prostituoidut ja korruptoituneet veronkantajat, eivät saaneet Jeesukselta tuomioita, vaan tulivat opetuksen ja rakkauden tähden kuin itsestään synnintuntoon.
Sen sijaan Jeesuksen kanta ulkokultaisuutta ja epärehellistä jumalanpalvelusta kohtaan oli tiukka. Jeesus kaatoi rahastajien pöydät temppelistä ja nuhteli vääriä opettajia. Linja näytti selkeästi olevan se, että syntiset katuvaiset saivat armon, mutta hengellistä asemaa hyväksikäyttävät saivat kovan tuomion.
Mitä Jeesus sitten kirjoittaisi someen? Kuinka hän kirjoittaisi esimerkiksi pakolaisista? Nämä ovat kysymyksiä, jotka voisivat auttaa meitäkin linjaamaan sanomisiamme ennen julkaisua. Koskaan Jeesus ei lyönyt painanut alaspainettuja vaan asettui heikkojen ja sorrettujen puolelle.

Negatiivisuus väsyttää
Jatkuva kriittisyys ja kantaaottavuus väsyttää. Joskus on hyvä pitää sometaukoa tai mediapaastoa. Häiritsevästä keskustelusta ja negatiivisesta kaveruudesta voi myös poistua. Kenenkään ei tarvitse kuunnella uhkailuja, pelotteluja, väheksymisiä, loukkauksia, nöyryytyksiä, vihjailevia kommentteja, mustamaalaamista, aiheetonta arvostelua tai rasistista häirintää.
Somessa tulisi kirjoittaa omalla nimellään ja miettiä loppuun asti ennen kuin julkaisee. Kiusaaminen, henkilökohtainen kritiikki, juoruilu ja provosoituminen ei ole suotavaa. Jokaisen tulisi olla lojaali omalle perheelle, läheisilleen ja työnantajalleen myös somessa.
Kannanottamisen ähkyä kuvaa hyvin Elina Salmisen runo, kirjasta Jos minä jostain alkaisin (Visiokuva 2015). ”Tänään en enää murehdi mistään. En ole mitään mieltä, enkä ota kantaa. En koita olla oikeassa, enkä aio selvittää ensimmäistäkään sotkua. Hetken tässä vain hengittelen, ja sitten painaudun huokaisten pehmoiseen petiin.”

Palmin pähkinä. RV-lehti 8/2016.

Turvalliseen seurakuntaan luotetaan

Jokainen laivamatkustaja luottaa lähtökohtaisesti siihen, että laivan kapteeni osaa navigoida laivansa määräsatamaan. Ellei näin olisi, laivayhtiö olisi pian entinen ja itse laiva iskeytyisi ennen pitkää karille. Matkustajien on voitava luottaa siihen, että miehistö osaa työnsä.

Tämän lisäksi matkustajien on lupa nauttia turvallisuudesta, ja siitä, että heidän tarpeistaan huolehditaan koko matkan ajan. Kun matka on turvallinen ja onnistunut, on melko varmaa, että matkustaja valitsee saman laivayhtiön uudelleen.

Samoin lentokoneen kapteeni valaa kuulutuksillaan turvallisuutta lennon aikana. Pilotti tietää, mitä tekee. Hän ei välitä matkustajille tiedotuksia, joista kuvastuu epävarmuus tai huoli esimerkiksi siitä, pysyykö lentokone ilmassa koko lentomatkan ajan. Pienikin epävarmuustekijä lentäjien ammattitaidossa voisi nopeasti nostaa paniikin matkustamossa. Henkilökunta tuntee vastuunsa arvokkaiden ihmisten kuljetuksesta.

Näin on myös seurakunnan kohdalla. Seurakunta on tarkoitettu turvalliseksi yhteisöksi. Raamattu vertaa sitä lammastarhaan, jota hyvä paimen paimentaa.

Turvallisuus seurakunnassa ilmenee monella eri tavalla. Ensinnäkin turvallisuutta on terve opetus. Pastorit ja opettajat tekevät luonnollisesti myös virheitä, mutta ne tunnustetaan ja niistä opitaan.

Johtajat ja paimenet kantavat vastuun seurakunnan päätöksistä. Heiltä odotetaan kykyä edetä ja tehdä päättäväisiä ratkaisuja mutta myös herkkyyttä olla ryhtymättä epävarmoihin hankkeisiin. Riskejä täytyy ottaa, mutta mielettömyyksiin ei saa ryhtyä.

Ympäröivä yhteiskunta ja ajan haasteet aiheuttavat seurakunnassa jatkuvaa muutostarvetta. Tästä syystä seurakunta ei voi hetkeäkään levätä laakereillaan. Tämä tosiasia ei kuitenkaan aiheuta levottomuutta muutosvalmiissa seurakunnassa, koska sen perustus on hyvässä kunnossa ja sen johtoon luotetaan.

Turvallisessa seurakunnassa on myös opittu käyttäytymään kunnioittavasti ja sivistyneesti. Keskinäistä rakkautta ja toisten kunnioitusta opetellaan niin kuin Raamattu kehottaa.

Turvallisessa seurakunnassa taloutta hoidetaan ammattitaitoisesti ja läpinäkyvästi. Päättäjät ovat sisäistäneet sen, että Jumalalle uhrattuja varoja on hoidettava vastuullisesti ja erityisellä tarkkaavaisuudella.

Kun seurakunnan johto viestii ympärilleen turvallisuutta, antaa tilaa keskustelulle ja erilaisille mielipiteille, ei provosoidu kriittisestä palautteesta ja pitää toiminnan Kristus-keskeisenä, seurakuntaan luotetaan ja se menestyy.

Pääkirjoitus RV-lehti 2/2016

Miksi uskovan mieli järkkyy?

Tästä aiheesta toivoisi enemmänkin keskustelua ja asiantuntijanäkökulmat olisivat tervetulleita. Omassa artikkelissani perehdyn kysymykseen vain suppeasti, oman pastorintyössä saadun kokemuksen pohjalta.

Voi tapahtua kenelle tahansa
Mielenterveyden järkkymiselle ei ole olemassa mitään yhtä selkeää syytä. Psykoanalyytikko Marja-Liisa Elorannan mukaan masennukseen ja skitsofreniaan sairastumiseen on fyysisten lisäksi myös psyykkisiä syitä. Näitä ovat erilaiset elämän pettymykset ja vastoinkäymiset. Todella suuret pettymykset sairastuttavat kenet tahansa, mutta jotkut sairastuvat pienienkin vastoinkäymisten nujertamina. Sairastumisalttius on suurempi niillä, joiden kyvyt ovat jääneet vähäisiksi elämän varhaisvaiheissa koetun turvattomuuden takia. Elämä kolhii heitä herkemmin kuin muita.
Professori Eero Castrén toteaa, että aivojen kehittyminen on sikiöajasta lähtien kuin talon rakentamista. Jos jokin osa, rakennuspalikka jää pois tai särkyy kovassa kulutuksessa, se pitää jotenkin korvata. Puuttuvan osan tärkeydestä riippuu, miten hyvä tai huono valmiista rakennelmasta tulee. Pahimmassa tapauksessa romahtaa koko rakennus, tai ihmisen mieli. Kun mieli järkkyy, aivot eivät toimi tarkoituksenmukaisella tavalla. Jossain kehityksen vaiheessa on tapahtunut jotain, minkä seurauksena hermoverkko toimii henkisesti raskaissa tilanteissa huonosti. Kehityshäiriö yhdessä ympäristötekijöiden ja perimän kanssa altistaa sairastumiselle jossain myöhemmän elämän vaiheessa.

Ihminen on hauras
Seurakunta on läpileikkaus ympäröivästä yhteiskunnasta. Uskon ratkaisun tehneet tuovat mukanaan paljon rikkinäisyyttä. Evankeliumi ei välttämättä kelpaa onnistuneelle ihmiselle. Jeesus teki tämän harvinaisen selväksi sanomalla: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Mark. 2:17.)
Kuin paradoksina tästä uskovalla voi olla taistelu siitä, voiko hän Jumalan lapsena ylipäätään olla sairas tai masentunut. Vääristynyt seurakuntanäkemys voi pahimmillaan lisätä tätä tunnetta ja ahdistusta. Uskovat usein ajattelevat, että heidän pitäisi aina olla iloisia ja hyväntuulisia.
Raamattu kehottaa meitä iloitsemaan, mutta myös itkemään. Raamatun henkilöt, kuten Mooses, Salomo, Daavid ja Elia kärsivät ajoittaisesta masennuksesta ja mielen taisteluista. Raamatun valossa sairastaminen tai masennukset eivät ole poikkeuksellisia eivätkä väärin. Aika on myös surulla.

Seurakunta ei ole täydellinen
Vaikka Jumala vakuuttaa halustaan antaa masentuneen hengen sijaa ylistyksen viitan (Jes. 61:3), niin ihmisarvomme ei riipu siitä, olemmeko virheettömiä. On tärkeää, että seurakunta on olemassa heikkoja ihmisiä varten. Terveessä seurakunnassa rohkaistaan löytämään tasapaino, elämään armosta ja luovuttautumaan Herralle. Näin ihminen huomaa, että tässä levossa hänen hermonsakin lepäävät.
Seurakunta ei ole virheetön tai ongelmaton. Se on joukko armosta pelastettuja syntisiä ja kokoon kutsuttuja ihmisiä. Sen jäsenillä on heikkouksia, puutteita, häiriöitä, ärsyttäviä piirteitä ja sairauksia. He ovat lihaa ja verta olevia ihmisiä.
Synti, psyykkiset häiriöt, erityyppiset neuroosit ja sairaudet kuuluvat kristittyjen ja muiden ihmisten arkeen. Kristus on tullut korjaamaan häiriintyneitä suhteita joka tasolla. Hänen lunastuksensa on sataprosenttinen, mutta ihmisen paraneminen voi olla pitkällinen prosessi.

Palmin pähkinä. RV-lehti 1/2016.

Jumalan pojan syntymäpäivät!

Muistan vieläkin elävästi erään joulunaikaisen keskustelun koululuokassani. Vaikka tapahtuneesta on jo melkein neljäkymmentä vuotta, herättää se silti ristiriitaisia tunteita sitä muistellessa.

Opettaja kysyi meiltä oppilailta, mitä joulu merkitsee itse kullekin. Kierros lähti käyntiin siten, että tiesin oman vastausvuoroni tulevan viimeisenä. Vastauksina tuli joululle tyypillisiä tunnetiloja ja mielikuvia. Joulu oli monen mielestä lahjojen antamista ja saamista, lomaa ja kynttilän loistetta, joulukinkkua ja porkkanalaatikkoa. Tunnelma oli leppoinen ja mukava siihen saakka, kunnes tuli minun vuoroni. Innoissani ja riemuissani kerroin, että joulu on minulle Jumalan pojan, Jeesuksen syntymäjuhla. Vastaukseni jälkeen luokkaan tuli syvä hiljaisuus. Kiusallinen vaivautuneisuus oli niin suuri, että höyhenenkin putoaminen lattialle olisi rikkonut hiljaisuuden. Halusin vain vilpittömästi kertoa, mitä joulu minulle merkitsee. En olisi millään arvannut, että vastaukseni saisi aikaan niin erikoisen reaktion.

Tämä kuvastaa sitä, että jos henkilökohtaisesta uskosta puhuminen oli lapsuudessani tabu, taitaa se olla sitä vieläkin vuonna 2015. Siksi onkin riemullista, että Turun joulurauhan julistuksessa sanotaan selvällä ja vanhalla suomenkielellä, “Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään”.
Näin on hyvä. Joulu on todellakin valon ja ilon juhla. Vapahtaja on syntynyt ja sitä on syytä juhlia!

Mitä on Herran pelko?

Moni käsittää Herran pelon väärin. Se ei tarkoita kuvaa vihaisesta ja ankarasta Jumalasta. Se ei myöskään tarkoita pelkoa Jumalan rangaistuksesta. Ihmisen ei tarvitse pelätä lähestyessään Jumalaa, sillä Jumala iloitsee, kun ihminen kääntyy hänen puoleensa.

Jumalakuvan merkitys
Jumalasuhteen tarkoitus olisi päästä läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Emme voi olla läheisiä jonkun sellaisen kanssa, jota pelkäämme. Koska Jumalan on tarkoitus olla lapsillensa isä, on tärkeää, että kuvamme Jumalasta olisi rakastavan isän kaltainen.
Jumalakuvaan saattaa vaikuttaa moni asia, eikä vähäisimpänä se, millaisen isäkuvan lapsuuskokemukset vanhempiemme kanssa ovat meihin jättäneet. Ensimmäiset kasvun vuodet ovat persoonallisuutemme kehittymisen kannalta kaikkein tärkeimmät. Silloin meissä kehittyvät muun muassa itsetunto ja arvot.
Kun osoitamme lapselle paljon rakkautta, myöhemmin hänen käsityksensä Jumalasta kasvaa mitä todennäköisimmin rakastavaksi Jumalaksi. Kun itkevä lapsi otetaan syliin ja rauhoitetaan, niin aikuisena Jumalaan turvautuminen on hänelle luonnollisempaa, koska kuva turvallisesta Taivaan Isästä on syntynyt jo lapsena.

Syyllisyyden merkitys
Jumalaa ei siis lähtökohtaisesti tarvitse pelätä. Kuitenkin pelokas suhtautuminen Jumalaan on piirtynyt meihin jo Raamatun alkulehdillä, ja se liittyy johonkin, jota on salattava Jumalalta.
Aadamin ja Eevan tottelemattomuus ja Kainin kykenemättömyys nostaa katseensa Herraan kertovat syyllisyydestä, joka estää vilpittömän kontaktin syntymisen. Käsittelemätön synti ja syyllisyys ajavat meitä kauemmas Jumalasta. Sitä vastoin synnin tiedostaminen ja sen valoon tuomisen tarve vetää meitä lähemmäs Jumalaa.
Raamatun Daavidilla oli synneistään huolimatta pyhä pelko Jumalaa kohtaan. Se tuli ilmi monessa tilanteensa. Daavid rukoili rukouksia, joiden sisältö oli: "Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139:23–24).
Kun pelkäämme Jumalaa terveellisellä tavalla, tiedämme, ettemme voi salata häneltä mitään. Kun antaudumme hänen tutkittavakseen ja tunnustamme syntimme, siitä seuraa rauha, jossa tunnemme turvallisuutta ja Jumalan hyväksynnän.

Kuuliaisuuden merkitys
Joskus meidän on kysyttävä itseltämme, haluammeko enemmän miellyttää ihmisiä vai Jumalaa. Siksi meille sanotaan: "Herran pelko on viisauden alku" (Ps. 110:10). Terve Herran pelko ja pyhä kuuliaisuus pitävät meidät oikealla polulla. Kun sydämissämme asuu Herran pelko, niin jo lähtökohtaisesti se ohjaa meitä oikealle tielle ja varjelee tekemästä vääriä ratkaisuja.
Jumala näkee kaikkialle. Hänen silmiltään ei mikään ole salassa. Se on yhtä aikaa turvallista ja pyhää. Siksi on tärkeää, että emme tee kompromisseja omantuntomme kanssa, vaan pyrimme vaeltamaan puhtaasti ennen kaikkea Jumalan edessä. Joskus se tarkoittaa myös sellaista kuuliaisuutta, joka on epäedullista lihallisille pyrkimyksille ja hetken edunsaannille mutta edullista iankaikkisuutta ajatellen. Herran pelko on siis ennen kaikkea suojeleva ominaisuus. Se pelastaa meidät tuholta, jos seuraamme sitä, emmekä lihamme haluja.
Lopuksi Herran pelkoon liittyy myös käänteinen siunaus: mitä sy-vemmäksi se tulee, sitä enemmän väärät pelkomme vähenevät. Jumalan pelossa opimme tuntemaan Jumalaa paremmin ja turvautumaan häneen kaikissa tilanteissa. Jumalan pelosta seuraa Jumalan rauha.

RV-lehti nro 46/2015, Palmin pähkinä.

Kunnioituksen kulttuuri kunniaan

Ulkomailta tulleissa uutiskuvissa olemme tottuneet näkemään kansalaisten vihaa ja raivoa. Yllättäen samat ilmiöt ovat alkaneet näkyä myös omassa ympäristössämme. Suomalaisesta keskustelukulttuurista on tullut räjähdysherkkää. Kuka olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut, että Suomen Punaisen Ristin työntekijät ja pakolaiskeskusten vapaaehtoistyöntekijät saisivat osakseen uhkauksia ja heidän autojaan kivitettäisiin? Tai että ensihoitajat joutuisivat käyttämään työssään luotiliivejä. Nettiraivon siirtyminen käytännön tekoihin on huolestuttavaa ja kaikin puolin tuomittavaa.

Useat mediat ovat ainakin väliaikaisesti joutuneet sulkemaan keskustelupalstat täysin asiattoman ja uhkailevan nettikäyttäytymisen vuoksi. Vaihtoehtoja ei ole ollut.

Samat ilmiöt ovat vaarassa rantautua myös tunnustavien kristittyjen pariin. Itse asiassa viime aikojen nettikeskustelut pakolaiskysymyksistä, naisen palvelutyön mahdollisuuksista ja suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin ovat leimahtaneet sen kaltaisiin äänenpainoihin, joiden ei pitäisi ilmetä Jeesuksen seuraajien kielenkäytössä. Jos kiivailut tatuoinneista tai avioliittolaista ovat meille tärkeämpiä kuin lähimmäinen, olemme suistuneet väärille raiteille.

Nettiraivon syitä on myös tutkittu. Terapeutti Tommy Hellstenin mukaan vihan lietsonnan taustalla vaikuttaa huono itsetunto. Uhon avulla vihaa lietsova yrittää rakentaa minuuttaan ja osoittaa erinomaisuuttaan. Nettipalstat ovat vihaa lietsovalle terapeutin mukaan kuin ryyppyremmi, jossa samanmieliset komppaavat toisiaan. Nettiraivoaja yrittää polkea muita alas ja nousta heidän yläpuolelleen kasvaakseen siten suureksi vaikuttajaksi. Tosiasiassa hän pienenee silloin ihmisenä entisestäänkin, koska hän ei kohtaa itseään. Nettivihaan voi jopa jäädä koukkuun, jolloin sitä on vaikea lopettaa.

Erilaisille mielipiteille pitää luonnollisesti olla tilaa, ja rakentavaa keskustelua tulee käydä. Meidät on kuitenkin kutsuttu kunnioittamaan toisiamme ja jopa kilpailemaan siinä. Myös herätysliikkeemme yhteys ja tulevaisuus perustuvat tähän fundamenttiin. Jeesuksen viimeinen rukous kiteytyi siihen, että hänen omansa olisivat ihmisten edessä yhtä.

Ilman rakentavaa kunnioituksen kulttuuria asiat eivät yksinkertaisesti etene ja jakaantuminen sekä mielipide-eroista johtuva taantuminen kiihtyy.

Elämme ilmapiirissä, jossa on kunnioituksen tyhjiö. Kunnioituksen kulttuuri ei voi rakentua sen ympärille, mitä minä tarvitsen, vaan sen varaan, mitä voin antaa. Jos emme opi kunnioittamaan niitä, jotka sitä vähiten ansaitsevat, kunnioituksen tyhjiö ei koskaan täyty.

RV-lehti 43/2015, pääkirjoitus.

Annetaan valon loistaa!

Näinä aikoina kun sosiaalinen media on pullollaan raivoa, katkeruutta ja vihaa, olisi entistä tärkeäpää antaa hyvän vaikuttaa ympäristössämme. Jokaisessa ihmisessä lienee jotain pahaa ja pimeä puolensa, mutta jokaisessa ihmisessä on myös taatusti paljon hyvää. Hyvä pitäisi päästää valloilleen.
Ei ole huono asia kannustaa toisiamme hyvän tekemiseen. Monet suuret muutokset ovat lähteneet yhden ihmisen halusta elää epäitsekkäästi ja tehdä hyvää. Yhtenä esimerkkinä voisimme mainita albanialaisen äiti Teresan, joka uhrasi elämänsä hyvän tekemiseen Intiassa. Sen jälkeen termi laupeudentyö, on saanut aivan uuden sisällön ihmisten ajatuksissa. Suomessa yhtenä laupeudentyön uranuurtajana voidaan pitää Veikko Hurstia, jonka tekemä työ jatkuu jo toisessa sukupolvessa.
Pimeys ja pahuus pelottaa. Ympärillämme on paljon uhkakuvia ja elämme monella tapaa pimeässä maailmassa. Silti meidän ei tarvitse säikähtää pimeyttä, eikä taivastella sen suuruutta. Vaikka aikamme pahuus näyttää jopa liian suurelta käsitellä, on Jumala jo löytänyt vastaukset tähän yhä lisääntyvään pahuuteen. Jumalan vastaus pahuuteen oli oman poikansa lähettäminen pimeään maailmaan. Jumala on voittanut kaiken pahuuden ja itse paholaisenkin Poikansa kautta. Samalla Jumala on näyttänyt esimerkin siitä, kuinka paha voitetaan – valoa loistamalla! Pahaa ei voiteta kostamalla paha pahalla, vaan voittamalla se hyvällä. Kun löydämme itsestämme tämän hyvän puolen, voimme laittaa sen käytäntöön. Valoa loistava ihminen voi olla kuin ikoni, kuin ikkuna taivaaseen.

Kuinka pelko voitetaan?

Pelkoja on monenlaisia. Kaikki ihmiset kärsivät niistä. Pelot voivat olla erilaisia, mutta pelon luonne on sama riippumatta siitä, minkälaisesta pelosta on kysymys. Vaikka kyseessä olisi pelko henkensä menettämisestä tai pelko työpaikan häviämisestä, pelko on aina pelkoa. Raamattu on täynnä viitteitä siitä, että Jumala haluasi lapsiensa elää pelosta vapaana. Muun muassa Herran siunauksessa pyydetään, että Herra kääntäisi kasvonsa puoleemme ja antaisi sieluumme rauhan. Pelko on suuri este. Se estää hyvän kehityksen ja heikentää psyykettä. Vaikka näyttäisimme seesteistä ulkokuorta, romahdamme ennemmin tai myöhemmin, ellemme käsittele sydämessämme majailevaa pelkoa.

Mitkä asiat murtavat rauhan?
Huonot uutiset. Sellainen voi olla odottamaton puhelu, kutsu yt-neuvotteluun, lääkärin soitto tai liikenneonnettomuus. Kaikki voi muuttua sekunneissa, eikä kelloa voi kääntää taaksepäin. Näissä tilanteissa koemme, että emme enää hallitse olosuhteita. Noissa hetkissä myös rauha poistuu sydämestä.
Moraalinen hairahdus. Kun ihminen astuu tietyn moraalisen rajan yli, sydämeen tulee syyllisyys. Sitä seuraa pelonaalto, tunnontuskat ja häpeä. Samalla rauha on tipotiessään. Langennut ihminen on vihainen itsellensä. Sydämen rauha tuntuu menetetyltä. Ainoat ajatukset ovat tuomio, häpeä, piiloutuminen, salaisuus ja pelko. Harvat asia vievät niin voimakkaasti rauhan pois sydämestämme kuin moraalinen lankeaminen.
Kuolevaisuuden kohtaaminen. Huono uutinen on se, että jonain päivänä kaikki tulemme siihen hetkeen, että kohtaamme kuolevaisuutemme. Tajuamme, että elämä alkaa kääntyä kohti loppua. Ehkä joku on jo pohtinut asiaa. Ehkä pöydällä on diagnoosi, joka viestii samaan suuntaan. Miten annamme Jumalan rauhan hallita sydäntämme kun tiedämme ikuisuuskutsun oleva lähempänä ja lähempänä. Kuolema voi aiheuttaa pelkoa ja olla suuri rauhanmurtaja.
Mitä teemme kun nämä murtajat tulevat? Yritämmekö vain kohdentaa ajatukset muualle? Selitämmekö itsemme ulos tilanteesta jotenkin, vai alistummeko pelon valtaan? Raamatun viesti on, että kaikissa taisteluissa voimme säilyttää rauhan.

Miten taistella pelkoa vastaan?
Kun pelko tulee, voimme käydä sitä vastaa tietyillä aseilla. On esimerkiksi ymmärrettävä, mistä pelko on peräisin. Tri Joseph Wolpe, eteläafrikkalainen psykiatri omisti elämänsä siihen, että hän yritti selvittää ihmisten fobioiden alkuperää. Hän sai selville, että monet elävät koko elämänsä sellaisen pelon vankina, jonka juuret ovat yhdessä ainoassa lapsuudenaikaisessa traumaattisessa tapahtumassa. On sääli kuinka jotkut elävät koko elämänsä pelkojen vankina, joka voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin vapautua kun se kohdattaisiin. On siis tärkeää paljastaa pelon valheet. Paholaisen ja pelon tärkein juoni on saada meidät näkemään asiat väärässä valossa. Valossa, joka ei ole totta. Pelokas ihminen alkaa helposti rakentaa pahinta vaihtoehtoa. Tällainen ajattelutapa syöksee mielen pois raiteilta. Jos pelko saa meistä tällaisen otteen, niin katseemme kääntyy pois Jumalan huolenpidosta ja luottamuksesta.
Tutkimukset osoittavat, että pelkojen vähättely saa ne vain yltymään. Pelkojen voima alkaa vähentyä, kun ihminen pyrkii ymmärtämään pelkojen alkuperää, paljastaa niiden valheet ja kohtaa ne suoraan. Nämä askeleet on otettava kohti vapautta. Ainoa tapa todella voittaa pelko, on tarttua Jumalan isän vakaaseen käteen ja kulkea hänen kanssaan kohti pelkoa ja hänen voimallaan vapautua pelon sitovista kahleista.

RV-lehti, Palmin pähkinä syyskuu 2015.

Hyperarmoa, onko sitä?

Viime aikoina on käyty keskustelua hyperarmosta. Termi on mielenkiintoinen, mutta samalla myös harhaanjohtava. Asiaa on syytä hiukan pohtia.

Mitä hyperarmo tarkoittaa?
Hyperarmon teologia ja konteksti olisi hyvä hallita, ettei tässäkin asiassa se kuuluisa lapsi huuhtoutuisi pesuveden mukana viemäriin. Hyperarmo teologisena suuntauksena tarkoittaa julistusta, jonka seurauksena armoon ei enää tarvita parannuksen tekoa. Siinä siis luotetaan vain yksin armoon kattavuuteen.
Suomalaisessa herätyskristillisyydessä ei vielä toistaiseksi ole ollut merkkejä tämän kaltaisesta julistuksesta. Parempi termi tälle olisikin valearmo. Hyperarmon käsitteestä voi helposti tulla lyömäase terveellistä armon julistusta vastaan.
Suomalaisissa seurakunnissa kasvaa yllättävän paljon niin sanottuja armon kaventajia, joille kelpaa vain kovan linjan syntijulistus ja suoritukseen perustuva uskon kilvoittelu. Joskus myös tietty musiikkityyli, värivalot tai jumalanpalvelusmuoto liitetään hyperarmoon. Niillä ei kuitenkaan ole välttämättä mitään yhteyttä keskenään.

Mihin asti armo riittää?
Yksi suurimpia ongelmia uskovan kasvussa on armon määrän käsittäminen. Luontainen ja väärä taipumuksemme on arvioida armon riittävän tiettyyn rajaan asti mutta ei enää siitä yli. Ajattelemme herkästi, että lankeemukset ja synnit, kun niitä tarpeeksi tekee, suistavat meidät viimein armon ulkopuolelle.
Suuri teologinen virheemme onkin armon rajaaminen tiettyyn mittaan. Olemme esimerkiksi helposti tarjoamassa rajattoman armon ensimmäistä kertaa uskonratkaisua tekevälle. Sen sijaan uudelleen ja uudelleen lankeavalle uskovalle saman armon tarjoaminen laittaa armokäsityksemme koetukselle. Näin ei saisi olla! ”Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, saa armon”, sanoo Raamattu. Tämän Raamatun periaatteen täytyy riittää.
Antaako tämä armo sitten luvan tehdä syntiä, koska tiedämme saavamme synnit anteeksi? Ei anna! ”Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!” (Room. 6:15). Raamatun mukaan meitä ei ole pelastettu synnin palvelijoiksi, vaan Jumalan, jotta toteuttaisimme hänen tahtoaan.

Jeesus tarjosi superarmoa
Evankeliumeissa on lukuisia esimerkkejä superarmosta. Niitä ovat muun muassa ristin ryöväri, syntinen nainen, juomarit, talousrikolliset tullimiehet, Pietarin kieltämistragedia ja monet muut. Jeesukselle armon osoittaminen ei ole vaikeaa, se on hänen luonteenominaisuutensa. On väärin ajatella, että Jumalalle olisi jotenkin vastentahtoista armahtaa meitä. Se on hänelle pelkkä ilo. Tämä on joillekin vaikea pala sulattaa.
Rankaiseeko Jumala meitä sitten synneistämme? Ei! Hän ei rankaise meitä, koska hänen vihansa ei Jeesuksen tähden voi enää kohdistua meihin. Jotkut meistä pyrkivät kuitenkin itse rankaisemaan itseään tai toisia. Joskus he hautovat virheitä vuosikaupalla. Tällaiset ajatukset eivät ole Jumalasta. Paholainen haluaa meidän ymmärtävän asian niin, että Jeesus ei olisi enää meille armollinen ja jäisimme pois kaidalta tieltä ja seurakuntayhteydestä. Jeesuksen veren alla olemme paikassa, johon Jumalan viha ei voi enää kohdistua.
On hyvä tietää, että kun me väsymme tunnustamaan syntejämme toistuvasti, Jumala ei väsy kuuntelemaan meitä. Kun Jumala antaa meille syntimme anteeksi, ne yksinkertaisesti katoavat olemasta. Sielunvihollisella tai omatunnollamme ei ole oikeutta nostaa syytöstä meitä vastaan, koska Jeesuksen veri on pessyt pois syntimme.
Jumala ei koskaan enää nosta tunnustettuja syntejä meitä vastaan. Tämä jos mikä on super-, hyper- ja mega-armoa.
RV-lehti 27/2015

Nautitaan joka hetkestä!

Suomen alkukesää on leimannut kylmä, kolea ja sateinen sää. Ihmisten mielet ovat olleet synkkiä talouden, turvallisuuden ja tulevaisuuden suhteen. Kuitenkin on todella paljon asioita, joista on syytä olla kiitollinen.
Tärkeintä arkielämässä ovat hyvät ihmissuhteet. Emme aina osaa arvostaa ihmisiä ympärillämme. Saatamme aika ajoin kaivata vähän räväkämpää elämää ja unohdamme, että juuri ne turvalliset ja joskus vähän tylsiltäkin tuntuvat ihmissuhteet ovat elämämme suurimpia voimavaroja. He ovat juuri niitä, joiden puoleen voimme kääntyä silloin, kun elämässämme tulee eteen haasteita ja koettelemuksia.
Olin jokin aika sitten mukana hautajaisissa, jonka muistotilaisuudessa pohdittiin elämän tärkeimpiä asioita. Jälleen kerran tultiin siihen lopputulokseen, että tavaralla, varallisuudella tai asemalla ei ole merkitystä silloin kun loppusuora lähestyy. Se, mitä ihmiset useimmiten katuvat on se, että olisi pitänyt enemmän viettää aikaa läheisten kanssa. Vain harva, jos kukaan, katuu, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa työpaikalla ja toimistossa.
Haastakaamme itsemme tänä kesänä nauttimaan elämästä ja tehkäämme itsemme onnellisiksi! Oli sää lämmin tai kylmä, ei anneta sen pilata päiväämme. Nautitaan joka hetkestä. Onni on arkisissa hetkissä ja sielun rauhassa. Kun suhteet ovat kunnossa ylös ja sivuille, voimme hyvällä mielellä todeta, että on onni olla lähellä Jumalaa ja lähellä ihmistä.

Ikääntymisen siunaus

Ikääntyminen merkitsee monenlaisia muutoksia ihmisen elämässä, eikä ole yllättävää, että monilla on myös pelkoja sen suhteen. Niitä voivat olla; kuolemanpelko, yksinäisyydenpelko, tarpeettomuuden tunne, sekä oman ruumiin muutosten sekä itsensä muuttumisen pelko. Vanhuuteen liittyvät stressin aiheet tuottavat joillekin vaikeuksia selvitä niistä. Ikääntyminen voi horjuttaa itsearvostusta ja altistaa depressiolle. Erityisen herkkiä vanhuuden stressille ovat yksinäiset vanhukset, lesket, naimattomat ja eronneet. Mitä hankalampaa sopeutuminen elämään on yleensä ollut, sitä pienempi stressi vaaditaan aikaansaamaan ikääntyneen ahdistus.
Kristittyinä Jumalan lapsina meidän tulisi kuitenkin muistaa, että elämänkaaren toisessa päässä jokainen vanhus ja sairaskin kantaa olemuksessaan Jumalan luomistyön suurta arvoa. Tämä arvo on täysin riippumaton ihmisen yhteiskunnallisesta tai sosiaalisesta merkityksestä, tai edes iästä. Vaikka yhteiskunta saattaa suhtautua ikääntyneisiin halventavalla tavalla tai joukkona, joka ei ole enää tuottava voimavara, niin Jumalalle ikääntyneen ihmisen arvo on suorastaan mittaamaton.
Seurakunnassakin ikääntyneet ihmiset saattavat kokea, että he eivät enää ole tarpeellisia, mutta Raamatun arvomaailma maalaa meille toisenlaisen kuvan. Vanhuuteen kätkeytyy suuri viisaus ja elämänkokemus. Tuo voimavara pitäisi saattaa käyttöön seurakunnassa tulevien sukupolvien pääomaksi.
Ikääntyneitä ei voi niputtaa samaan kategoriaan, vaan kukin vanhenee omalla tavallaan. Vielä jopa työelämässä mukana oleva voi kokea itsensä liian vanhaksi ja vastaavasti eläkeläinen voi kokea itsensä hyvin virkeäksi ja elämästä nauttivaksi. Vanha ihminen ei koskaan ole yksinomaan vanha, vaan myös hänen kokeman nuoruusvuodet ovat läsnä hänen nykyisyydessään.
Aikaisemmin elämä jakautui selvemmin ikävaiheisiin. Ensin oli lapsuus, opiskeluvaihe ja valmistautuminen työelämään. Sitä seurasi työntäyteinen aika, kunnes työstä irrottauduttiin ja koitti eläkeikä. Enää nämä elämänvaiheet eivät erotu yhtä selvästi toisistaan, eikä ole syytäkään. Seurakunnassa iloitsemme jokaisesta ikääntyneestä ja haluamme oppia heidän kokemuksestaan mahdollisimman monipuolisesti.

Pääkirjoitus, Keskipiste 3/2015

Meitä on monta

Suomalaiseen herätyskristillisyyteen ja helluntailaisuuteen on aina kuulunut yhteen tulemisen kaipuu. Vuodesta toiseen hengelliset kesäjuhlat ovat olleet olennainen osa herätysliikkeiden identiteettiä. Niissä koetaan yhteenkuuluvuutta sekä iloitaan suuresta joukosta samalla tavalla uskovista ja ajattelevista kristityistä.
Herätyskristityt ovat aina olleet vähemmistönä suuren kirkon varjossa, ja tämän vuoksi he selvästikin tarvitsevat nostattavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Viimeisin osoitus tästä olivat vappuna eri puolilla Suomea järjestetyt Jeesus-marssit, jotka ovat jälleen kasvattaneet suosiotaan. Monilla paikkakunnilla koetaan tarvetta tulla esiin yhtenä joukkona.
Herätyskristityt ovat pitkästä aikaa jälleen huomanneet, että evankeliumin sanoman ja raamatullisten arvojen esille tuominen on yhteinen etu ja velvollisuus. Helluntaiherätys luettiin Suomessa alun perin protestiliikkeeksi. Jotain samankaltaista on jälleen ilmassa, kun maamme henkinen arvoilmapiiri on muodostumassa entistä maallisemmaksi. Kristittyjen ääni on uudelleen kasvamassa. Se saa entistä enemmän tilaa, eikä sitä voida enää ohittaa. On pelkästään hyvä asia, kun kristityt uskaltavat pikku hiljaa tulla ulos bunkkereistaan ja antavat äänensä kuulua.
Samaan kategoriaan voidaan luokitella myös hengelliset suurtapahtumat. Vaikka pienryhmä- ja solutoiminnalla on oma tarpeellinen paikkansa, ei suurten yhteen tulemisten aika ole suinkaan ohi. Itse asiassa sen parhaat ajat ovat vielä edessäpäin.
Yhteenkuulumisen merkitystä palvelevat myös nykyiset mahdollisuudet osallistua jumalanpalveluksiin nettilähetysten välityksellä. Ennen tätä loistavaa mahdollisuutta ei ollut olemassa, ja siksi syystä tai toisesta tilaisuuksiin pääsemättömyys tarkoitti kokonaan yhteyden ulkopuolelle jäämistä. Virtuaalinen osallistuminen ei kuitenkaan korvaa henkilökohtaista osallistumista. Siksi se jopa lisää tarvetta tulla fyysisesti yhteen toisten kanssa.
Uskovien yhteys on äärimmäisen tärkeä asia. Aitoa kohtaamista ei voi mikään korvata. Uskovien kohtaamisessa koetaan myös jotain sellaista, mitä ei mistään muusta yhteisöllisyydestä saa. Se vahvistaa, ruokkii ja antaa rohkeutta elämään. Kun kristityt kaikista sosiaaliluokista ja kansallisuuksista tulevat yhteen, siinä on voimaa, joka muuttaa maailmaa.
Tämän lisäksi yhteenkuulumisen tunteella ja kokemuksella on suuri merkitys kristittyjen omalle identiteetille.
Pääkirjoitus, RV-lehti toukokuu 2015

Kuinka profetiaa ohjataan seurakunnassa?

Profetian ohjaaminen herätyskristillisissä seurakunnissa on haasteellista, koska käytännössä kuka tahansa voi jumalanpalveluksessa korottaa äänensä tai sopivaksi katsomallaan ajalla tulla mikrofonin taakse tuomaan sanoman.
Mikäli sanomassa esiintyy tulkinnan tarvetta, siihen tulee reagoida nopeasti. Tilanne saattaa jättää jälkeensä hämmentyneet kuulijat ja pahimmillaan synnyttää epäluottamuksen sanoman tuojaan tai seurakunnan johtoon. Tarvittaisiin siis tervettä opetusta ja ohjausta – kuitenkin niin, että Hengen lahjat eivät sammuisi, vaan tulisivat voimakkaammin käyttöön.

Ei vastuuta, ei auktoriteettia
Profeetan tulisi pyrkiä tuottamaan kunniaa Herralle ja hänen seurakunnalleen. Niitä, joilla on profetian lahja, voi haastaa houkutus toimia oman vastuualueensa ulkopuolella.
Yleisesti meillä on auktoriteettia siinä suhteessa, kun meillä on vastuuta kyseisellä alueella. Paavali puhuu tästä: "Me emme rupea kerskumaan yli määrän, vaan ainoastaan sen vaikutusalan mukaan, minkä Jumala on asettanut meille määräksi" (2. Kor. 10:13). Paavalilla tämä vastuu rajoittui korinttilaisiin siksi, että hän oli seurakunnan synnyttäjä ja edelleen vastuussa heistä.
Ongelmat syntyvät usein siitä, kun profeetat kyettyään aistimaan ongelmia kokevat, että heillä on "yleinen" auktoriteetti seurakunnassa. He uskovat, että tämä antaa heille vallan puuttua asioihin, joihin he ovat kokeneet saaneensa sanan.
Vastuu ja valtuus kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Kukaan ei esimerkiksi voi kurittaa toisten tottelemattomia lapsia. Vain lapsen vanhemmilla on siihen oikeus. Samoin on seurakunnassa. Vastuu ohjauksesta ja hyvinvoinnista kuuluu paimenille. Pahimmillaan tämän auktoriteetin yli toimiminen aiheuttaa hengellistä väkivaltaa, jota kohtaan seurakunnalla tulisi olla nollatoleranssi.

Toivoa, ei ahdistusta
Lähettilään asema on yksi arvostetuimmista. Sen henkilön, jonka Jumala tehtävään valitsee, tulee edustaa lähettäjäänsä sanoillaan, asenteellaan ja toiminnallaan. Alkuperäiseen sanomaan ei tulisi lisätä mitään omaa.
Lähetin tehtävä on vain välittäjän tehtävä. Se on vaikea paikka ja vaatii paljon nöyryyttä. Välittäjän ei tarvitse aina edes ymmärtää sanomaa, vaan sen voi rauhassa ja luottavaisena jättää toisten arvioitavaksi. Jos se koskee johtajia, se tulisi esittää johtajille.
Profeetan ei tulisi laittaa koko arvovaltaansa peliin ottamalla vastuuta oikeassa olemisestaan. On sääli, jos profeetta ei voi tunnustaa omaa pienuuttaan sanoman tulkinnassa. On suuruutta myöntää oman tulkinnan vajavaisuus.
Kun profetoimme, on tärkeää, ettemme ylitä uskomme tasoa. "Jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on" (Room. 12:6). Meidän tulisi siis profetoida tavalla, joka vastaa uskoamme. Eli jos esimerkiksi uskomme, että Jumala parantaa sairaita, emme voi välittää sairaalle sanaa, että tämä sairastaa ja jättää asiaa siihen. Meidän täytyy ymmärtää Jumalan sydän ja se, että hän haluaa parantaa sairaan. Vastaanottaja tulee jättää tähän toivoon, ei ahdistukseen.

Nöyryyttä, ei kovakouraisuutta
Monet kuvittelevat profeettojen olevan vihaisia ihmisiä. Asian ei tulisi olla näin. Profeetta puhuu Jumalan lapsille, eikä Jumala pidä siitä, että kukaan kohtelee hänen lapsiaan kovakouraisesti.
Jumala ei halua tuhota ihmisiä profetian lahjan kautta, vaan rakentaa heitä. Meidän täytyy myös profetoida nöyryydessä ja varoa käsittelemästä kovakouraisesti niitä, joilla on särkynyt mieli. Jos haluamme olla Jeesuksen kaltaisia, meidän on profetoitava elämää niille, jotka ovat elämänsä syvissä vesissä, ei vain kertoa heille, miten syvästi he ovat langenneet.

Lähde: Thompson S. 2003. Tunnista Jumalan ääni. Itätuuli.

Kuka komentaa kelloasi?

Jokin aika sitten sain ystävältäni lahjaksi Helena Ahosen kirjan Kuka komentaa kelloasi (Kirjapaja, 2004). Kysymys on erittäin tärkeä ja kaikille hyödyllinen.
Ihmiset valittavat usein, että heillä ei ole aikaa. Ajan kulumista saatetaan kuvata ahdistavalla tavalla. Se on kuin tiimalasi, jonka läpi valuu hiekka, ja jokaisen kohdalla hiekka tulee kerran loppumaan. Tämä näkökulma voi lamaannuttaa ja saattaa ihmisen pelonsekaisin tuntein tuijottamaan hiekan loppumista.
Vaikka mennyttä aikaa ei saa takaisin, on kaikilla kuitenkin mittaamaton aika minuutteja edessä. Sen lisäksi jokaisella on vielä tässä vaiheessa mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka ne käyttää.
Aikaa kuvataan usein lineaarisin käsittein, joilla on kesto, suunta ja järjestys. On olemassa kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita ei voi pakottaa aikarajoihin. Niillä on oma aikakäsityksensä.
Esimerkiksi ihmisen mieli ja tunteet voivat elää omaa aikakäsitettään, eikä niitä voi aina pakottaa ruotuun. Sanonta "tunteet tulevat perässä" pitää usein paikkansa. Uusien asioiden hyväksyminen ottaa aikansa.

Välitilan kautta
Jokainen tarvitsee joskus väliajan. Pysähtyneisyyden. Aikaa on otettava myös siirtymiin ja muutosvaiheisiin. Antiikin aikoina rakennettiin pylväskäytäviä, sisäpihoja ja aukioita. Niissä filosofit tapasivat mietiskellä ja keskustella toistensa kanssa.
Välitiloja tarvitaan nykyäänkin. Eteisessä riisutaan kengät ja takki. Teatteriin mennään lämpiön kautta, seurakuntaan yleensä aulan kautta. Ne on tarkoitettu virittäytymiseen ja tapaamisiin. Myöhässä tulija juoksee välitilan läpi pysähtymättä, viisas tulee ajoissa ja valmistautuu hengästymättä.
Odotushuoneessa vietetty aika on tarpeellista. Mitä voimakkaampia tunteita tulevaisuus meissä herättää, sitä tarpeellisempaa on odotushuoneessa vietetty aika. Positiiviseenkin muutokseen kuljetaan välitilan kautta. Koska odottamiseen kuuluu hitaus ja kysyminen, kaikki eivät välitilassa viihdy. Mieluummin valitaan kiire.

Siirtymäajan puute
Luulemme olevamme kaikkivoipia, mutta ihminen on kuitenkin rakennettu hidasta elämää varten. Maailman vauhti on saanut ihmisen unohtamaan oman nopeutensa realiteetit.
Biologiset muutokset lapsesta aikuiseksi etenevät hitaasti. Myös mieli ja sielu on sidottu samoihin lainalaisuuksiin. Lapsesta ei tulisi liian nopeasti tehdä aikuista. Voimakkaat tunteet saattavat hidastaa ihmisen kulkua ja toisinaan pysäyttää vauhdin kokonaan. Siksi Raamatun ohje päivän matkasta kerrallaan on suurta viisautta.
Mitä vähemmän ihmisellä on aikaa totutella uuteen, sitä voimakkaammin tunteet heittelevät häntä. Tietokoneen ja älypuhelimen näytöt heittävät viestejä päin kasvoja antamatta ihmiselle mahdollisuutta hitaaseen suorittamiseen. Ennen ihminen etsi tietoa. Nyt tieto etsii ihmistä.

Onni ja ajan valta
Onnea voi olla se, kun aika pysähtyy. Silloin ihminen ehtii havainnoida ja katsella ympärilleen rauhassa. Ehtii huomioida toiset ihmiset ja jopa kysellä heidän kuulumisiaan.
Onni ei ole sidottu taloudelliseen menestykseen tai asemaan. Onni on ihmisen käsitys omasta hyvinvoinnistaan. Sillä on oma tahto. Se voi olla sidottu elämäntilanteeseen, sitä voi yrittää varjella ja vahvistaa. Onni on myös olla Jumalaa lähellä. Se on onnen aikaa parhaimmillaan.
Suurimpia aikaan liittyviä oivalluksia on ymmärtää, että ajan hallitseminen on valtaa. Valtaa käyttävät ne, joille annamme aikamme. Ihminen menettää onnensa ja mielekkyyteensä, jos liian suuri osa hänen ajastaan on toisten käsissä. Tullessaan tietoiseksi tästä ja käyttäessään tätä valtaa ihmisen paras aika voi alkaa.

RV-lehti helmikuu 2014.

Terve ja epäterve yhteisö

Jokainen yhteisö vaikuttaa jäseniinsä jollakin tavalla. Epätervettä on se, mikä ei edistä ihmisen mielenterveyttä eikä kannusta positiiviseen elämänasenteeseen. Epäterveessä yhteisössä jaetaan pelkkiä vaatimuksia itseä ja toisia kohtaan. Armahtavaisuuden sijaan tunnuspiirteenä on pakonomainen suorittaminen. Myös yhteisön kykenemättömyys tunnustaa ihmisen heikkoutta, inhimillisyyttä ja kuolevaisuutta vahvistaa väärää jumalakuvaa ja ihmiskäsitystä.

Yhteisön epäterve hengellisyys on itsekeskeistä, sitovaa ja kaavamaista toimintaa, joka tukahduttaa ilon. Silloin myös jostain häpeään liittyvästä taipumuksesta saattaa tulla hengellisyyden mittari. Uskovat saadaan hyvin helposti kokemaan syyllisyyttä esimerkiksi seksuaalisten tunteiden alueella. Tämä voi johtaa ylilyönteihin ja kontrolloimattomaan seksuaaliseen käytökseen. Epäterveen yhteisön jäsenten yksi tunnusmerkki onkin jatkuva syyllisyys ja häpeä.

Tällaisesta yhteisöstä eroaminen on kuitenkin vaikeaa, koska se johtaa usein pelkoon Jumalan rangaistuksesta. Jumalan ja Raamatun nimissä voidaan jopa hallita ihmisiä puhumalla tuomioita ja kirouksia heidän ylleen. Lisäksi epäterve yhteisö saattaa vaatia yhteyksien katkaisemista ystäviin ja jopa oman perheen jäseniin.

Tuhoava, epäterve kristillisyys ei kierrä kaukaa vapaakristillisiä seurakuntiakaan. Siksi se tulisi tunnistaa ajoissa ja kitkeä pois.

Terveessä yhteisössä sen sijaan voidaan puhua avoimesti myös kärsimyksestä ja elämän koettelemuksista. Yhteisöön saa tulla epäonnistuneena tarvitsematta pelätä leimautumista tai yhteisön rangaistusta. Terveessä yhteisössä jokaista pyritään kohtelemaan samanarvoisesti. Ihmisiä ei aseteta arvojärjestykseen iän, sosiaali-sen aseman, ihonvärin tai varallisuuden perusteella. Tällaisessa yhteisössä saa myös kysyä ja epäillä. Vaikka terveessä yhteisössä pyritään opettamaan oikein, siellä kannustetaan ihmisiä myös itse tutkimaan asioita ja muodostamaan niistä oma perusteltu näkemys. Minkäänlaista henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai hyväksikäyttöä ei luonnollisesti sallita.

Terve yhteisö auttaa ihmisiä rakastamaan oikealla tavalla itseään ja lähimmäisiään. Se johtaa kunnioittamaan lähimmäistä sellaisena kuin tämä on.

Terveessä yhteisössä ei myöskään kilpailla paikoista esiintymislavalla tai muissa vastuutehtävissä. Siellä ilmenee aitoa palvelemisen ja auttamisen halua, ja siellä kunnioitetaan tervettä johtajuutta.

Terveen yhteisön kokoontumisesta lähtee hyvillä mielin, ja sinne haluaa tulla mielellään myös uudestaan.

RV-lehti 3/2015

Eduskunta äänesti, mitä nyt tapahtuu?

Miten kristittyjen tulisi nyt vaikuttaa? Mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Pitäisikö järjestää mielenosoitus? Tai erota kirkosta?
Seurakunta joutuu kohtaamaan liberalismin haasteen yhä kovemmin. Kristittyjen on pakko pohtia arvojensa lähtökohtia. Joidenkin arvojen päälle on pakko rakentaa, muuta mahdollisuutta ei ole. Monet ovat hämmentyneitä. Näin ei pitänyt käydä, mutta silti näin kävi. Onko Jumalalla edelleen kontrolli? Jos uskomme on Kaikkivaltiaassa, meillä on luottamus tässäkin hämmennyksessä.
Ympärillämme puhaltavat mitä kiusallisimmat vapaamielisyyden tuulet, ja kristityt tuntuvat jäävän jalkoihin tasa-arvon ja rakkauden nimissä tapahtuvassa muutoksessa.
Kristittyjen lähtökohtana on ollut vastustaminen, mutta se ei ole johtanut haluttuun vaan tavallaan vastakkaiseen lopputulokseen. Kristityt ovat usein saaneet ahdasmielisen, tuomitsevan rakkikoiran maineen. Kristittyjen ääni kuulostaa vähemmistön ääneltä, joka tuntuu samalla loukkaavan laajakatseista liberaalia.
Vastustaminen ei siis näytä hyvältä vaihtoehdolta. Entä jos vain ohittaisimme koko asian ja työntäisimme päämme pensaikkoon? Sekään ei olisi hyvä vaihtoehto. Vaikeiden kysymysten ulkopuolelle vetäytyessään seurakunta vaipuisi traditioiden ja farisealaisuuden vaatimuksiin, eivätkä seurakuntalaisemme saisi enää eväitä ympäröivän maailman kohtaamiseen.
Pitäisikö sitten vaieta ja olla hiljaa? Se taas on vaarallista, koska siitä seuraa todellinen taantuminen. Vaikeneminen on mukautumista. Tämä näyttäisi olevan erityisesti luterilaisen kirkon suosima vaihtoehto.
Seksuaalieettisissä kysymyksissä on havaittavissa, että kirkon kanta on sopeutua yhteiskunnassa vallitsevaan näkemykseen ja valtiovallan tekemiin päätöksiin. Tämä aiheuttaa kirkolle vaaroja. Miten kirkon sanoma tulee esille, jos se perustelee näkemyksensä tasa-arvolla tai yleisellä oikeudenmukaisuudella?
Kirkon kannanotot voisivat parhaimmillaan olla arvojulistusta, jossa kerrottaisiin, miten kirkon käsitys perustuu sen sanomaan ja opetukseen. Nyt näyttää käyvän niin, että kirkko on menettämässä sekä liberaalit että konservatiivit. Jos näin käy, mitä jää jäljelle?
Maassamme on mitä ilmeisemmin luultua vähemmän vakaumuksellisia kristittyjä. Heihin myös kohdistuu ennennäkemätön määrä dis-informaatiota. Se saa kristityt näyttämään taantumuksellisilta fundamentalisteilta. Samaan hengenvetoon on todettava, että alkuseurakunta eli huomattavasti vaikeammissa olosuhteissa ja paineissa. Silti evankeliumi levisi räjähdysmäisesti kaikkeen maailmaan.
Monissa maissa, joissa tasa-arvoinen avioliittolaki on voimassa, seurakunta onkin jopa vahvistunut. Näin on esimerkiksi Brasiliassa ja Argentiinassa.
Uskon, että kristityillä on vielä paljon annettavaa myös arvokysymyksissä, kunhan toimimme viisaasti. Seuraava hyvä mahdollisuus vaikuttaa ovat kevään eduskuntavaalit. Nyt jos koskaan on vaikuttamisen paikka.
Kristittyjen tulisi olla viisaita vastustaessaan liberalismia, ettei asian päämäärä käänny hyvää tarkoitusta vastaan. Kannatan harkittuja toimintatapoja, jotka kohdistuvat vaikuttajiin ja mediaan, mutta uskon kestävän vaikutuksen nousevan myös kristillisestä elämäntavasta ja Raamatun sanan terveestä julistuksesta. Mielenilmaukset eivät johda toivottuun tulokseen.
Palmin pähkinä. RV-lehti, joulukuu 2014.

Viikon mietelmä

”Muutos on mahdollista vasta silloin, kun ymmärrämme, että vastuu on minulla.” – Jyrki Palmi, Mies ole rohkea, Aikamedia Oy.

Miksi miestenpäivät eivät vedä nuoria miehiä?

Tätä pähkinää pureksimalla voi löytää syitä myös muihin kysymyksiin, kuten miksi seurakunnissa on usein se kuuluisa ”kuilu” nuorten ja vanhojen välillä. Yksi syy miestyön vetämättömyyteen saattaa olla siinä, että nuoria miehiä ei seurakunnissa pidetä miehinä. Pojittelun kulttuuri hengellisissä piireissä onkin melko tavallista. Monet nuoret miehet kokevat, että tullakseen mieheksi, täytyy ensin tulla vanhaksi. Miksi näin? Perinteisesti nuoria miehiä ei ole valittu vanhimmistoon, eikä johtotehtäviin. Nuorten pukeutuminen ja ulkoinen habitus on saattanut sulkea tiettyjä vastuita. Monet miehet ovat kokeneet olevansa seurakunnan palveluksessa aina liian nuoria, kunnes ovat huomanneet tulleensa liian vanhoiksi.

Nuoruus ei ole uhka
Meidän tulisi tehdä selväksi, ettemme halveksi nuoruutta. Daavid oli teini-ikäinen kaataessaan Goljatin. Daniel ja hänen kolme urheaa ystäväänsä olivat alle kaksikymppisiä. Silti he uskalsivat nousta vastustamaan Babylonian kuninkaan hirmuvaltaa. Jeesus valitsi opetuslapsikseen nuoria miehiä. Aivan liian usein vanhemmat pastorit kokevat tulevansa uhatuiksi, kun nuoremmat menestyvät. Tämä voi aiheuttaa niin sanotun Saul-syndrooman. Saul tuli mustasukkaiseksi Daavidin uroteoista eikä kestänyt sitä, että nuorempi mies ylsi mahtavimpiin urotekoihin kuin hän itse. Kansan huudot ”Saul voitti tuhansia, mutta Daavid kymmeniätuhansia” sai Saulin mielen mustumaan, vaikka hänen olisi tullut olla iloinen Daavidin menestyksestä. Olihan Daavidin menestys samalla koko kuningaskunnan menestys.

Mies kaipaa luottamuksen ilmapiiriä
Toinen ja hyvin yksinkertainen syy miestyön alennustilaan on se, että nuoret miehet eivät itse juurikaan järjestä miestenpäiviä. Miehet eivät muutenkaan lähde liikkeelle yhtä hyvin kuin naiset. Naistenpäiville riittää (karrikoidusti sanottuna) asiantuntijaluento, keskusteluhetket, manikyyri, pedikyyri ja hyvä ruoka. Miehiä on vaikea saada kiinnostumaan mistään. Mies kaipaa tekemistä ja elämyksiä. Seurakunnan arki ei niitä tarjoa, joten ekstrapäivä kirkonpenkissä ei ole riittävä vetonaula. Toisaalta mies kaipaa myös tuhtia, suoraan asiaan menevää opetusta ja vertaiskokemuksia, mutta näihin vaaditaan luottamuksen ilmapiiri. Nuorimies ei noin vain avaudu toiselle. Itsensä ja sielunsa avaaminen saattaa olla yllättävän kova prosessi ja ellei miehillä ole turvallisia paikkoja, joissa he voivat puhua tuskastaan, häpeästään ja hämmennyksestään, he alkavat kovettua karskeiksi, koviksi miehiksi, joita on vaikea lähestyä. Niinpä myytti ”pojat ovat poikia” suojeleekin meitä ”vanhoja” käsittelemästä omia virheitämme ja pahaa oloamme seuratessamme, kuinka poikamme käyvät läpi samaa synkkää tapahtumasarjaa, jossa miehisyys tulisi ansaita eikä saada.

Näytä mallia
Nuoret miehet tarvitsevat selkeää malliopetusta tehdä asiat ”niin kuin minä teen” eikä ”niin kuin minä sanon”. Eli jos haluamme juurruttaa nuoriin miehiin esimerkiksi kunnioitusta tyttöjä ja naisia kohtaan, niin heille ei kannata painottaa ainoastaan sellaista kuin ”älä puhu äidillesi tuolla tavalla” tai ”älä kohtele siskoasi noin”. Sen sijaan meidän tulisi antaa esimerkki siitä, kuinka kohtelemme vaimoamme, tyttäriämme ja muita naisia seurakunnassa. Kun näytämme esimerkkiä, emme ainoastaan välty vaaralta, että nuoret miehet pitävät sanojamme tekopyhinä, vaan annamme heidän nähdä kunnioittamiensa aikuisten näyttävän mallia, millaista miehuutta haluamme heidän oppivan seurakunnassa.
RV-lehti 43/2014 Palmin pähkinä

Trendiseurakunta vai seurakunta kaikille?

Jokin aika sitten Helsingin Sanomat uutisoi ilmiöstä, joka tuo trendikkäitä ja ajassa kiinni olevia nuoria uusiin seurakuntiin. On hienoa, että valtamedia huomioi myös hengellisiä megatrendejä. Helsinkiläistä nuorista vain noin puolet kuuluu luterilaiseen kirkkoon, joten tyhjiölle täytyy olla täyttäjiä. Näiden seurakuntien toimintafilosofia on rakennettu palvelemaan nimenomaan tiettyä ikäryhmää tai kulttuuria. Esimerkiksi Filan toimintastrategia on ”20-30-vuotiaat suurkaupunkilaiset, urallaan ja yhteiskunnassa aktiiviset ihmiset, jotka haluavat menestyä.”
Vaikka Hesari kuvaakin ilmiötä hiukan provosoivasti, muun muassa vertaamalla näitä seurakuntia trendiklubeihin, joissa kirkkohameet ovat vaihtuneet mikroshortseihin, on ilmiöön syytä perehtyä hiukan tarkemmin.
Aikamme ilmiö on hengellisen kentän pirstaloituminen. Yhä useammat alakulttuurit ja ikäryhmät perustavat omia seurakuntiaan. Myös tietyntyyppinen musiikki tai elämäntapa saattaa olla sysäyksenä oman toiminnan aloittamiseen. Ilmiön voisi ennustaa kasvavan. Kaikki tämä on eduksi tavoitettaessa uusia ihmisiä evankeliumin sanomalla, mutta miten tarjonnassa pärjäävät vanhat seurakunnat?
Seurakunnalle, joka huolehtii kaikenikäistä ja kaikenlaisista ihmisistä on aina tilausta. Vanhan ja vakiintuneen seurakunnan on vain erittäin harvoin syytä segmentoida toimintansa pelkästään tietylle ihmisryhmälle. Kaikkia tarvitaan, mutta seurakunta, joka on koti kaikille on turvallinen seurakunta.
Myös kulttuuriseurakunta muuttuu ajan saatossa. Ihmiset vanhenevat. Mieltymykset muuttuvat. Nuoret menevät naimisiin ja saavat lapsia. Ellei seurakunta muutu ihmisten mukana saattaa edessä olla uuden kodin etsintä. Trendiseurakunnat ovatkin usein välietappeja kohti pysyvämpää. Loppujen lopuksi se saattaa olla kaikkien etu.
Joka tapauksessa seurakuntiemme valikoimasta pitäisi löytyä koti kaikille, niin kadunmiehelle kuin bisnesmiehellekin. Samoin myös romanihameiselle naiselle ja rollattoria työntävälle vanhukselle.
Ajat ovat muuttuneet. Nykyajan suomalaiseen seurakuntaan kuuluu tavallisia suomalaisia, sekä useista kansallisuuksista kotoisin olevia upeita ihmisiä. Seurakunta jossa on huomioitu kaikki ikäluokat, kulttuurit ja kaikille on ajanmukaista, nykyaikaista tarjontaa on valloittava.
Yksikään seurakunta ei ole täydellinen, mutta seurakunta joka opettaa ja valmentaa terveellisesti, harjoittaa diakoniaa, huolehtii lapsista , nuorista ja vanhuksista, ja jossa Kristus on numero yksi, pysyy ajasta aikaan.
Rv, pääkirjoitus 09/2014

Missä ovat persoonalliset puhujat?

Helluntaiherätyksessä on paljon lahjakkaita puhujia. Monet heistä hallitsevat puhetekniikan niksit ammattilaisten tavoin. Silti saarnaajajoukkoon kaipaisi lisää persoonallisuuksia. Jos kirkkokansan keskellä tehtäisiin tutkimus, niin todennäköisesti eniten tykkäyksiä saisivat mieleen jäävät persoonallisuudet.
Soljuvaa puhetyyliä arvostetaan saarnoissa, mutta kiinnostava esitystapa saa mielenkiinnon heräämään ja puhe muistetaan myös jälkikäteen. Toivottavaa olisi, että saarnaajat olisivat tyyleiltään hyvin erilaisia. Kun he antavat oman persoonansa näkyä, se tekee heistä aitoja ja siksi hyviä puhujia. Totta kai Jumalan siunauksella ja helluntailaisten korostamalla voitetulla on myös puheessa oma merkityksensä, mutta ei puhetekniikan opettelussakaan mitään pahaa ole.
Entä onko eri liikkeiden julistajilla tietynlainen saarnanuotti? Karkeasti yleistäen voisi todeta, että ainakin lestadiolaisilla, luterilaisilla ja helluntailaisilla näyttäisi olevan oma tyylinsä. Tarkkakorvainen voi havaita joidenkin nykyhelluntaisaarnaajien puheentyylin noudattavan tiettyä kaavaa. Yleensä helluntaisaarnaaja korottaa puhuessaan ääntänsä ja intonaatio painottuu lauseen viimeiseen sanaan. Näin tavoiteltu paatos voimistuu ja kuulijoiden mielenkiinto pyritään pitämään vireänä huikeaan loppuun saakka.
Logos, ethos ja pathos ratkaisevat. Jo antiikin aikana tiedettiin, että hyvä puhuja hallitsee argumentit ja kielenkäytön. Hän on persoonallisesti uskottava, osaa vaikuttaa ja vedota tunteisiin. Sanoilla voidaan liikutella suuria massoja. Sanoilla saadaan aikaan tunteita ja ajatuksia. Sanoilla voidaan luoda haluttu ilmapiiri. Ovatko kaikki ja kaikkien ihmisten sanat sitten painoarvoltaan yhtä suuria? Eivät ole. Sanat liikuttavat ihmisiä vasta sitten kun puhuja saa ne liikahtamaan. Puhujalla on valta sanoissaan. Siksi hänellä on myös suuri vastuu. Karismaattisen saarnaajan tulisi tiedostaa tämä, eikä käyttää sitä väärällä tavalla hyväkseen.
Suomalaisia pidetään usein huonoina puhujina, jotka eivät kykene samaan karismaattiseen tasoon kuin ulkomaiset kollegansa. Sanotaan, että suomalaiset puhujat eivät ole innostavia, eivätkä heidän puheensa saa aikaan tunnetiloja. Suomalainen saarna on liian usein esitelmöintiä, josta puuttuu se, mikä tekee puheesta koskettavan. Siitä puuttuu innostus, aitous, tunteet ja huumori. Mihin ne ovat kadonneet?
Yksi syy voi olla se, että kouluissa keskitytään esitelmän pitämiseen ja esseiden kirjoittamiseen. Arvosanat saadaan esityksen pituudesta ja tiedon paljoudesta. Esitystekniikkaan ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Normaalisti suomalainen saa siis, vain vähän kokemusta julkisesta esiintymisestä. Ei ihme, että meitä sanotaan huonoiksi puhujiksi. Mistä olisimme voineet kokemuksemme saada?
Seurakunnat tarjoavat mitä parhaimmat tilaisuudet saada esiintymiskokemusta. Moni taitava puhuja onkin kehittynyt juuri seurakuntaympäristössä. Siksi niin sanotut todistuspuheenvuorot pitäisi saada takaisin käyttöön. Niiden kautta saa rohkeutta julkiseen puheeseen. Positiivinen palaute rohkaisee yrittämään uudelleen, ja niin uinuvat lahjat saadaan käyttöön.
Yksi puhujan tärkeimpiä tavoitteita on olla itse innostunut omasta puheestaan. Annetaan tunteiden tulla! Innostetaan ja uskalletaan olla aitoja persoonallisuuksia. Antaudutaan epäonnistumiselle ja mennään onnistumaan! Kun puhe tulee sydämestä, se näkyy ja tuntuu.
Winston Churchill on sanonut “Kaikista ihmisille annetuista lahjoista on puhetaito kaikkein arvokkain. Kenellä se on, hän on suurta kuningastakin mahtavampi.”

RV-lehti 27/2014, Palmin pähkinä

Miksi päätöksen tekeminen on niin hankalaa?

Näyttäisi siltä, että joillekin päätöksen tekeminen on melko helppoa ja joillekin taas todella vaikeaa. Päättämättömyys on asia, joka jollakin tapaa jopa leimaa joidenkin ihmisten persoonallisuutta.
Päättämättömyys näkyy kaikessa. Se voi alkaa jo ruokakaupasta. Se näkyy ravintolassa, vaateostoksilla ja tulevaisuuden suunnittelussa. Päättämättömälle valinta useiden mahdollisuuksien joukosta tuntuu tuskalta. Mikäli päättämättömyys vaivaa voi siitä muodostua rasite koko elämän ajaksi.
Päättäväinen ei voi ymmärtää millaista tuskaa valinnat tuottavat päättämättömälle. Opiskeluun suuntautuminen, ammatin valinta, aviopuolison valinta, auton tai asunnon hankkiminen, kaikki nämä voivat tuottaa suurta tuskaa päättämättömyyteen taipuvalle ihmiselle. Päättämätön ihminen turhauttaa usein myös lähipiirinsä omalla jahkailullaan.
Syy epävarmojen ihmisten päättämättömyyteen on usein siinä, että he pelkäävät tekevänsä vääriä ratkaisuja. Ratkaisun tekeminen on aina riski. Se voi joko onnistua tai epäonnistua. Useille voi olla vaikeaa ottaa sitä riskiä, että he olisivat väärässä.
Totta kai päättäväisetkin ihmiset tekevät myös huonoja päätöksiä, mutta koska he tekevät päätöksiä, tekevät he päätöksiä, jotka useimmiten ovat oikeita kuin vääriä.
Tuskin Jumalakaan haluasi meidän elävän paikalleen jumittunutta elämää, koska liiallinen päättämättömyys voi horjuttaa luottamusta Jumalan johdatukseen elämämme valinnoissa.
Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, joita olemme parhaan harkintakykymme mukaan tehneet. Jumalalla on kyllä kyky kääntää asiat parhaaksemme jopa väärän ratkaisun jälkeen. Rohkeutta elämässä etenemiseen voi saada ainoastaan tekemällä rohkeita ratkaisuja. Toisinaan opimme siitä mitä olemme tehneet väärin ja toisinaan siitä, mitä olemme tehneet oikein. Lapsikaan ei opi kävelemään ennen kuin on kaatunut useamman kerran. Täytyy aina nousta ja yrittää uudelleen. Paikalleen jääminen pysäyttäisi elintärkeän kasvun. Näin on myös päättäväisyyden laita. On otetteva riski ja tehtävä päätös siitäkin huolimatta, vaikka se olisi väärä.
Myös seurakuntia saattaa vaivata päättämättömyys, vaikka jotkut voivat tulkita sen väärällä tavalla hyveeksi. Harkitsematta perusteellisesti kaikkia vaihtoehtoja, ei päätöksiä kannata tehdä, mutta päättämättömyydestä ei seuraa kuitenkaan mitään hyvää. Päättäväisyys on johtajuutta, jota myös seurakuntalaiset arvostavat. Raamatussa Jaakob sanoo, että kaksimielinen ihminen on epävakainen kaikilla teillään, eikä saa Herralta mitään pyytämäänsä.
RV toukokuu 2014

Herätysliikkeen elinkaari

Ulf Ekman on eräiden arvioiden mukaan sukupolvemme merkittävin teologi, karismaatikko ja uskonnollinen vaikuttaja Ruotsissa. Pelkästään Uppsalan seurakunnan menestystarina on vailla vertaa. Joidenkin arvioiden mukaan Livets Ord –verkosto on perustanut lähes viisituhatta seurakuntaa eri puolille maailmaa. Liikkeen johtajan siirtyminen katoliseen kirkkoon on luonnollisesti sokki Elämän Sanan -seurakunnille ja koko herätyskristilliselle kentälle. Siihen sisältyy kuitenkin viesti, jota kannattaa tutkia. Tapahtumat herättävät keskustelua herätyskristillisen liikkeen tarpeellisuudesta.
Ekmanin mukaan herätysliikkeet ovat syntyneet halusta säilyttää kristinuskon keskeinen sisältö ja uudistaa hengellistä elämää. Kääntöpuolena ovat kuitenkin eri yhteisöjen ja ihmisten väliset ristiriidat ja erimielisyydet. Katolisen kirkon rikas sakramenttielämä, moraalinen lujuus sekä laupeus kaikkein köyhimpiä, sairaimpia ja syntymättömiä kohtaan, herättää Ekmanissa kunnioitusta sekä suuren kaipauksen liittyä kirkkoon. Herätysliikkeiden tulisi rehellisesti tutkia, miksi ristiriidat ajavat heitä jatkuvasti erilleen. Toisaalta tulisi havahtua siihen, että liikkeen juuret tulisi olla syvemmällä kuin ihmisten karismassa.
Herätyskristillisyys tarvitsee herättäjiä ja karismaattisia persoonia. Montakaan herätystä ei olisi syntynyt ilman ainutlaatuisten persoonien vaikutusta. Toiminnan jatkuvuus ei kuitenkaan saisi olla kiinni heistä. Pahimmillaan herätys ja liikehdintä pysähtyy johtohenkilön menehtymiseen, lankeemukseen tai uskon kriisiin.
Terveen karismaatikon tunnistaa siitä, että tämä ei lahjoistaan huolimatta pyri sitomaan herätystä itseensä. Terve karismaatikko korostaa työssään Kristusta ja seurakunnan merkitystä. Apostolit viitoittivat asenteellaan tietä ja esimerkkiä tuleville julistajille. Heitä ei motivoinut esillä oleminen, vaan Kristuksen kirkastuminen kansojen keskellä. Evankelioinnin päämääränä on yksinkertaisesti sanoman vieminen, ei julkisuushakuisuus.
Kaikella on aikansa. Kaikki alkanut päättyy aikanaan. Jokaisella asialla auringon alla on elinkaarensa. Myös jokaisella herätysliikkeellä ja kirkkokunnalla on alku ja loppu. Tämä lainalaisuus on jokaisen karismaatikonkin tunnustettava ja hyväksyttävä. Karismaatikko on onnistunut silloin kun hänen jälkeensä jäänyt joukko jatkaa kasvuaan Kristukseen kiinnittyneenä.
Livets Ord tuskin katoaa maailmankartalta, mutta sen elämänkaaressa on tulossa uusi vaihe. Nyt se tarvitsee purjeisiinsa uutta tuulta.
RV huhtikuu 2014

Nyt tarvitaan positiivisuuden vallankumousta!

Duuri- vai mollivire?
Suomessa lähestytään asioita usein itsekriittisyyden tulokulmasta. Asiaan kuuluu tietynlainen rehellinen silmästä silmään katsominen, mikä on hienoa suomalaisuudessa. Suomalais-ugrilaiset heimot uskaltavat puhua asioista oikeilla nimillä, se puuttuu muun muassa aasialaisesta kulttuurista. Anglosaksisessa seurakuntakulttuurissa puolestaan on päällimmäisenä positiivinen vire ja usko tulevaisuuteen. Jopa laulut ovat enemmän duurivoittoisia. Suomalainen hengenheimolainen rakentuu paremmin mollimelankolian synkkien syövereiden siivittämänä.

Lopetetaan itseruoskinta
Suomessa on oman tulkintani mukaan tällä hetkellä melko painostava hengellinen ilmapiiri. Media etsii suurennuslasilla skandaaliotsikoita, mistä vain ne voisi repäistä. Konservatiivisia uskovia syytetään ahdasmielisyydestä. Karismaattiset piirit syyttävät toisiaan arvostelusta ja samalla kilpaillaan siitä, missä on parhaat kokousbileet ja suurin voitelu. Ulkopuolelle on syntynyt mielikuva, että uskonyhteisöt piilottelisivat ongelmia, hyväksikäyttötapauksia, hengellistä väkivaltaa ja taloussotkujaan.
Näitä tauostoja vasten, vuosia erinäisillä päivillä istuneena odottaisi edes pientä positiivisuuden virettä itseruoskinnan sijaan. Ongelmia ei missään tapauksessa tule piilotella. Ne on tuotava esiin, mutta niistä on osattava rakentaa tie ulos. On totta, että keskuudessamme on paljon ongelmia, olemmehan ihmisiä. On kateutta, arvostelua ja kilpailuviettiä. Uskoisin kuitenkin, että jokainen haluaisi kuulla, että paras on vielä edessä tai että vähintäänkin pahin on jo takana! Realistisia hengennostattajia kaivattaisiin kipeästi.

Päästetään irti vanhasta
Se, mitä on takana, ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin se, mitä on edessä. Menneisyyttä ei tule kieltää, siitä tulee oppia. Samoja virheitä ei ole syytä ainakaan tulevien sukupolvien toistaa. Emme voi juuttua tappiomielialaan. Emme saa myöskään jatkuvasti ruoskia itseämme. Olisi aika uskoa suureen Jumalaan, joka voi tehdä suuria Suomessakin. Jumalalla on varmasti suunnitelma Suomen kristikunnalle ja Hänen suunnitelmansa on täynnä voittoja, siunauksia ja mielisuosiota.

Unelmoidaan suuria
Jatkakaamme rohkeaa unelmointia. Parhaat päivät ovat vielä edessäpäin. Opitaan karistamaan pois katkeruus ja kauna. Älkäämme jääkö liikaa vatvomaan kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Luottakaamme siihen, että Jumalalla on kaikki hallinnassa ja hän haluaa toimia keskellämme siunaavalla tavalla.
”Ja lopuksi veljet (myös sisaret) ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.” Fil. 4:8.

Onko viina viisasten juoma?

Alkoholinkäyttö on monelle suomalaiselle kristitylle vaikea pala. Jotkut opettajat ovat kohtuukäytön puolestapuhujia, ja se saa vakaatkin kristityt hämilleen. Ongelmana on rajanveto. Raamattu ei kiellä alkoholinkäyttöä, mutta varottaa juopumisesta ja humalahakuisuudesta. Sen lisäksi Sana sanoo, että viinan käytöstä seuraa irstas meno. Eurooppalaisilla kristityillä luontaiseen tapakulttuuriin kuuluvat ruokaviinit ja illallissnapsit. Miten meidän suomalaisten tulisi tähän suhtautua?
Itse otin ensimmäisen kerran alkoholia, kun toimin lähetyssaarnaajana Albaniassa. Sairastin kuukausia rajua maha- ja oksennustautia ja lähimmät apteekit olivat Kreikassa. Lääkärini antoi minulle saman neuvon kuin Paavali Timoteukselle. Hän käski ottaa vähän alkoholia jatkuvien vatsavaivojen ja pahoinvoinnin vuoksi. Paavalin aikoihin alkoholia käytettiin lääkkeenä. Nykyisin vaivoihin on olemassa muitakin kehittyneitä lääkkeitä.

Unkarissa paikalliset pastorit ja uskovat tarjosivat poikkeuksetta viiniä ja jopa olutta ruokajuomana. Se oli uutta ja outoa. Minulla on alkoholistikotini tähden sisäsyntyinen varautuneisuus ja pelko alkoholia kohtaan, siksi olinkin yleensä joukon kummajainen vesilaseineni. Hetken perästä pastorikollegojen kanssa minäkin kokeilin, miltä juoma maistuu. Vaikka yritin totutella tapaan, niin jokaisen kerran jälkeen minua painoi syyllisyys ja paha mieli. En osaa sanoa monessako lasillisessa humaltumisen raja menee, mutta helpompi se on ylittää kuin alittaa.
En haluaisi olla ilonpilaaja tai lakihenkinen, mutta rehellisesti on sanottava, että en tiedä montaakaan hyvää asiaa, jota alkoholi toisi tullessaan. En tosin tuomitse tai vahdi ketään, joka ottaa ja arvostan niitä, jotka pystyvät kontrolloimaan juomatapansa. Mutta koska pullon henki voi viedä mennessään, on varoituksen sana paikallaan. Läheltä nähneenä tiedän lukuisia rikkoutuneita perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita ja työpaikan menetyksiä. Lähipiirissäni on ollut riippuvuutta, alkoholimyrkytyksiä, äkkikuolemia, itkua, surua ja murhetta. En tunne kovin montaa onnellista kohtuukäyttäjää. Ilmeisesti he pysyvät (koti)kaapeissaan, mutta viimeistään silloin kun kohtuukäyttäjän oma lapsi hoipertelee humalassa kotiin, alkoholivalistus alkaa saada uusia vivahteita. Yleensä alkoholin kanssa alkanut hauska läträys on tavalla tai toisella päättynyt ikävästi, eikä kulturelli keskieurooppalainen juominenkaan siinä poikkeusta tee.
Tekopyhää tai ei, niin mielestäni vanhempi lastensa esikuvana tai pastori laumansa edelläkävijänä ei toimi väärin kieltäytyessään alkoholista. Omalta kohdaltani totean, että en ole absolutisti, mutta raitis olen ja hyvä niin, sillä pastorin ei sovi läträtä viinan kanssa.
“Älä katsele viinin hehkuvaa punaa, älä katso sen 
välkettä maljassa. Helposti se valahtaa kurkusta
alas, mutta perästäpäin se puree kuin käärme, iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy. Silmäsi näkevät outoja, puheesi ovat hullun houreita. Olet kuin aalloilla keskellä merta, kuin maston nenässä mainingeilla. ”Minut piestiin, mutta en tuntenut mitään, minut hakattiin, mutta en tiennyt mitään. Milloin pääni selviää? Pitäisi päästä hakemaan lisää.” Snl. 23: 31.

Niin kuin oli Nooan päivinä

Niin on myös Ihmisen Pojan tullessa (Matt. 24:37-38). Olkoonkin, että parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Noah-elokuva on paljolti fiktiivinen kuvaus vedenpaisumuksen tapahtumista, tarjoaa se paljon pohdittavaa niin uskoville kuin epäilijöillekin.
Raamattu vertaa Nooan päiviä Jeesuksen paluu päiviin. Nooan päivinä ihmiset eivät piitanneet Jumalasta. He elivät itsekkäästi omia halujaan seuraten. Ajatus nykykehityksestä saa aikaan hämmästyttävän samankaltaisuuden tunteen. Kun länsimainen, liberaali elämäntyyli yrittää työntää Jumalan pois yhteiskunnasta, ei voi välttyä ajatukselta Nooan päivien heijastuksesta.
Historian suurin päivä on vielä edessäpäin. Jeesuksen paluun päivä koittaa väistämättä. Samaan hengenvetoon on mainittava, että Jumala tarjoaa samankaltaista pelastusta ihmiskunnalle kuin Nooan sukupolvelle tarjottiin. Ovi pelastukseen on auki. Arkki ei vielä ole täynnä, kaikkia kutsutaan. Tämä ikiaikainen sanoma saattaa epäilijän korvissa kuulostaa hulluudelta, mutta sitä kannattaa kuitenkin kuunnella. Jumala ei tahdo, että yksikään hukkuu, vaan että kaikki pelastuisivat.

Muutosjohtamisen karikot

Seurakunnat ja herätysliike elävät jatkuvan muutospaineen alla. Uusi sukupolvi, kukin vuorollaan, tuo mukanaan painetta toiminnan rakenteiden tarkasteluun.
Useimpien mielestä muutokset ovat pelottavia ja epämukavia. Sen takia johtajien tulisi ottaa aina huomioon, että ihmiset saattavat reagoida muutoksiin tunneperäisesti. Johtajien olisi myös hyvä auttaa ihmisiä sopeutumaan muutoksiin antamalla mahdollisimman paljon tietoa muutoksen takana olevista prosesseista.
Muutoksen keskelle tulisi luoda turvallinen ympäristö, jossa ihmiset saavat kertoa muutokseen liittyvistä peloistaan ja myös kyseenalaistaa asioita. Muutosta ei voi vanhoissa seurakunnissa runnoa läpi ilman aitoa vuoropuhelua. Seurakuntalaisten harkintakykyyn kannattaa luottaa.
Helluntaiherätyksen yksi taakka on ollut vuorovaikutuksen tukahduttaminen. Sen seuraukset voivat pahimmillaan siirtyä sukupolvelta toiselle. Isot muutokset eivät saisi koskaan olla pelkkiä ilmoitusasioita. Seurakuntalaiset kokevat ymmärrettävästi omistajuutta seurakunnasta, ja he ovat tärkeitä myös sen päätöksenteossa. Siksi uudelle näylle tulisi hankkia mahdollisimman laaja omistajuus.
Uusi näky voi tulla Jumalalta, ja sitä tarvitaan. Aina kannattaa kuitenkin antaa tunnustusta myös aiemmin tehdyistä päätöksistä ja työstä, joka sekin on perustunut Jumalalta saatuun näkyyn. Uudelle näylle tulisi aina saada laaja yhteinen pohja. Ennen näyn yleistä esittelyä sen taakse olisi tärkeä saada mahdollisimman monta seurakunnan vaikuttajaa, jotka ovat valmiita antamaan sille oman tukensa. Tästä huolimatta näky pitäisi uskaltaa antaa myös muiden tutkittavaksi ja arvioitavaksi.
Pastorit, jotka haluavat kehittää seurakuntansa toimintaa näyn pohjalta, saattavat joutua joskus kohtuuttomiin paineisiin. Heidän odotetaan olevan voimakkaita johtajia tässä ajassa, jossa kaikki johtajuus kyseenalaistetaan. Pastoreiden toivotaan olevan yhtä taitavia ja sosiaalisesti lahjakkaita kuin minkä tahansa kansainvälisen suuryrityksen johtajat. Se, jos mikään, polttaa näkyjohtajat helposti loppuun.
Ja ellei mikään muutu tai ellei näky pääse toteutumaan, liian monista pastoreista tulee kyynisiä ja välinpitämättömiä. Liian monet heistä jättäytyvät kokonaan pois turhauttavasta oravanpyörästä, joka ei heidän mielestään koskaan johda mihinkään uuteen.
Herätysliikkeessämme tarvitaan nyt yhteistä näkyä ja henkeä. Sellaista ilmapiiriä, jossa kilpaillaan ainoastaan toinen toistemme kunnioittamisessa ja hyvinvoinnin edellytysten luomisessa.

Pääkirjoitus RV-lehti 48/2013

Toisenlainen kirja-arvio

Hienoa, että selvästi myös joku ei-kristillinen henkilö on tehnyt on tehnyt kirja-arvion :)

"Kirja, joka jokaisen miehen tulisi lukea ja jonka jokainen nainen haluaa lukea.” Eipä ollenkaan vaatimaton mainoslause kirjalle, jonka sisältö ja sanoma kumpuavat kristilliseltä arvopohjalta. Läpi kirjan kaikkia asioita tuodaan esille raamatunkohtien valossa, olipa kyse mistä elämän aiheesta tahansa. Jos sen asian ei anna häiritä, niin kirja on todellinen opas elämään. Näkökulma on miehinen; kirjailijan sanoin suunnattu kristitylle miehelle. Mutta, mutta. Kuten jo mainitsin. Älä anna sen asian häiritä. Jyrki Palmin kirja sopii jokaiselle suomalaiselle miehelle ja miksei myös naiselle, uskonnosta, iästä tai muustakaan asiasta huolimatta.
Kirjan sisältö on jaettu selkeästi lukuihin, joiden otsikot todella houkuttavat tutustumaan sisältöön lähemmin. Alaluvut vielä lyövät löylyä lisää: ”Miten naisen sydän valloitetaan?”, ”Seksiä se vain on”, ”Nyt lähtee läskit!”. Kirja ei syyllistä, ei osoita, ei ahdista. Kirja on lohdullinen sanoma miehelle kaikissa niissä asioissa, joissa jokainen mies jossain elämänsä vaiheessa painiskelee. Erittäin myönteisessä hengessä kirjoitettu kirja, josta jokainen voi löytää itsensä. Kirja neuvoo, opastaa ja ymmärtää. Jos jokainen voisi elää kuten kirjassaan Jyrki Palmi tuo esille, niin maailma olisi paljon parempi. Jos runsaat viittaukset Raamattuun ärsyttävät, niin lue sittenkin. Ota itsellesi ne asiat, jotka omassa elämäntilanteessasi ovat ajankohtaisia tai joissa olet kipuillut. Ennen kaikkea mies, ole mies. Ole tosimies. Ole itsenäinen ja ajatteleva mies. Uskalla lukea Palmin kirja, ja ihan ajatuksella. Ja vielä lopuksi ja lohduksi, kuten nimimerkki ”Onnellinen vaimo” kirjassa kirjoittaa: ”Kun mies on sopivasti ”villi”, hän on onnellinen ja pitää myös vaimonsa onnellisena”.

Vesa S.

Mieskirja, jonka nainenkin haluaa lukea

Jyrki Palmi: Mies ole rohkea. Aikamedia 2013, nid. 189 s.

Pastori Jyrki Palmi tunnustaa heti mieskirjansa alkusanoissa tärkeän asian itsestään: ”En ole täydellinen mies, en läheskään. Voin avoimesti tunnustaa, että olen kompuroinut lähes jokaisella alueella, josta kirjoitan tässä kirjassa.” Loistava avaus! Täydellisen miehen tekstiä tuskin jaksaisi lukeakaan. Palmi jatkaakin uskovansa, että juuri tämän kompuroimisensa ansiosta hänellä on jotain sanottavaa tämän ajan kristityille miehille.
Kirjailija kertoo havainneensa miestenpäivillä luennoidessaan miehille suunnatun materiaalin vähyyden. Tähän puutteeseen hän nyt omalta osaltaan vastaa.
Kirjassa käydään läpi lähestulkoon miehen koko elämänpiiri. Liikkeelle lähdetään itsetuntemuksesta ja identiteetistä. Seuraavissa luvuissa käsitellään miehenä ja isänä olemista sekä lasten kasvatusta. Miesten helmasynnit viina, raha, naiset ja valta tulevat tutuiksi. Kristitty mies ja seksi, ajatusten pitäminen puhtaana, kiusausten voittaminen, fyysisestä ja henkisestä kunnosta huolehtiminen, hyvät harrastukset, Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen, anteeksianto. Aiheita on paljon ja kun kirjassa on vain 189 sivua, pakostakin joitain aiheita sivutaan hieman pintapuolisesti. Ehkä näin on hyväkin, sillä liiallinen analysointi saattaisi olla turhan raskasta luettavaa ja näin päästään tutustumaan miehen elämään laidasta laitaan.
Palmin uusi kirja soveltuukin mainiosti miesten piireihin keskustelujen alustukseksi. Sen kaikista aiheista voi puhua. Uskon, että kirjan avulla päästään avoimiin ja rohkeisiinkin kohtaamisiin.
Kirjan sisällössä huomio kiinnittyy siihen, että lukujen nimet ovat imperatiivimuodossa: pidä, voita, älä, ole, hallitse. Äkkiseltään voisi ajatella, että teksti on kovinkin käskevää ja vaativaa. Näin ei kuitenkaan ole. Palmi kertoo jo kirjan alussa huomanneensa, että suomalainen mies tarvitsee apua sisäisessä parantumisessa, itsetunnon kehittymisessä, armon vastaanottamisessa ja vasta sen jälkeen tapakasvatuksessa. Kirjailija toivookin, ettei kristitty mies kirjaa lukiessaan tuntisi haastetta kasvaa liian vaikeaksi. Se, että Palmi on uskaltautunut kirjassaan avaamaan omia haavojaan ja ihmisyyttään, tekee tekstistä uskottavaa ja kohti tulevaa.
Kirja on tarkoitettu miehille rohkaisuksi. Se on miehen puhetta miehelle. Olisin toivonut, että se olisi ollut sitä loppuun asti. Nyt myös naiset ovat päässeet ääneen kertoessaan mielipiteensä siitä, millainen on tosimies. Meillä naisillahan ei ole mitään vaikeutta kertoa millainen miehen tulee olla. Mielenkiintoisempaa ja rakentavampaa olisi ollut kuulla miten miehet itse määrittävät itsensä, tosimiehen.
Jyrki Palmi on kirjoittajana löytänyt oman alueensa ja tietää mistä kirjoittaa. Moni kirjan lukenut varmasti odottaa jo jatkoa.

Anita Laine

Valoa pimeään

Elämme aikaa jolloin päivä lyhenee ja pimeä valtaa Suomen syksyä. Erityisen pimeältä saattaa tuntua juuri nyt, ennen pysyvän lumen saapumista. Valon kaipuu on suuri ja sitä tarvitaan monella eri tavalla. Jotkut ovat varautuneet pimeään talveen jopa kirkasvalolamppujen avulla.

Myös ihmiset ympärillämme kaipaavat valoa pimeään sielunmaisemaan. Tämän valon välittäminen on meidän Kristuksen seuraajien tehtävä. Tehtävä ei ole vaikea. Kristuksen valona oleminen ei ole sen vaikeampaa kuin esimerkiksi kuun tehtävä, joka välittää auringon valoa yön pimeyteen. Valo ei tule itsestämme, se tulee pyhästä Jumalasta.

Elämme monella tapaa pimeässä maailmassa, mutta täällä eläessämme meidän ei tarvitse pelätä pimeyttä, eikä taivastella sen suuruutta. Vaikka aikamme pahuus näyttää suurelta, on Jumala jo itse löytänyt vastaukset lisääntyvään pahuuteen. Jumalan vastaus langenneen maailman pahuuteen oli Hänen oman Poikansa lähettäminen. Jumala on voittanut kaiken pahuuden ja itse paholaisenkin Poikansa Jeesuksen kautta. Samalla Jumala on näyttänyt myös esimerkin siitä, kuinka paha voitetaan – valoa loistamalla! Pojassa maailma näki Isän, meissä maailma näkee Pojan.

Uskova on kuin ikoni, aivan kuin ikkuna taivaaseen. Jumalan uudeksi luova voima muuttaa ihmisen, joka kääntyy pois pahoilta teiltään kohti Kristuksen kaltaisuutta. Meidän kauttamme maailma voi nähdä välähdyksen Jumalan pyhyydestä ja hyvyydestä.

Niin kuin majakka luo valoa pelastaakseen merenkävijöitä, niin ovat. Jeesuksen seuraajat asetettu tälle maailmalle suunnannäyttäjäksi, jotta ihmiset löytäisivät pelastuksen.

Millainen on suomalainen mies?

Tähän kysymykseen löytyy varmasti yhtä paljon vastauksia kuin on vastaajiakin. Usein kuulee sanottavan että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa – ja lausahduksesta saattaa löytyä totuuden siemen.
– Suomalaiset miehet ovat vahvoja ja heiltä myös odotetaan paljon, sanoo Jyväskylän helluntaiseurakunnan johtava pastori Jyrki Palmi.
– Yhteiskunnan viesti miehille on, että työelämässä ja kotonakin pitäisi olla aina vain parempi. Ympäristön paineet nostavat selviytymisen rimaa jatkuvasti korkeammalle.

Monet miehistä ovatkin Palmin mukaan sairastuneet vahvuuteen:
– tämä tarkoitaa sitä, että ongelmista ei puhuta ja varsinkin lapsuuden kokemusten penkomista pidetään akkojen touhuna.
Suomalainen mies kätkee tuskan sisinpäänsä ja valitettavasti tämä taipumus aihettaa monta tragediaa itselle ja lähipiirille. Jyrki huomauttaa, ettei ole itse yhtään sen paremi kuin muutkaan suomenniemen miehet:
– Olen oman osani edestä kompuroinut.


Se tavallinen suomalainen tarina
Jyrki Palmin, kuten niin monen muunkin suomalaisen miehen, elämä ei alkanut ihan onnellisimpien tähtien alla:
– Olen kasvanut alkoholistikodissa, mies sanoo,
– ja lopulta äitini myös menehtyi alkoholin tähden.
Lisäksi hän mainitsee vanhempiensa kokeman konkurssin jättäneen arvet itsetuntoonsa. Mieleen tulee väistämättä säkeistö Eppu Normaalin kappaleesta Murheellisten laulujen maa: Keskeltä kumpujen mullasta maan, isät ylpeinä katsovat poikiaan, kun työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Valitettavan tavallinen suomalaisen miehen tarina.

Jyrki kertoo salanneensa lapsuuden kokemuksiaan pitkään, ja rohkaistuneensa vasta viime aikoina hiukan avaamaan tapahtumia. Menneet kokemukset rakensivat miehen identiteettiä vinoon: Elämää hallitsi työorientoituneisuus ja vahva tarve pärjätä kaikessa.
– Kaikista traumoista voi kuitenkin selvitä, ja omalla esimerkilläni haluan viestiä sitä, että avoimuus kannattaa.
Rikkinäisyyksistä eheytyminen edellyttää omaa aktiviisuutta:
– Pitää hakea apua ja ongelmista täytyy uskaltaa avautua, mies summaa,
– jokaisella pitää olla vähintään yksi henkilö jolle voi uskoa synkimmätkin salaisuutensa.
Useimmiten suomalaisen miehen heikkoudet liittyvät naisiin, rahaan, viinaan tai valtaan. Jyrki painottaa, että heikkouden tunnustamisessa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin suurin virhe olisi jäädä yksin salaisuuksiensa kanssa.


Kokemukset kirjaksi
Jyrki on omien kokemustensa lisäksi nähnyt ja kuullut pastorin työssään paljon. Lopulta kokemukset konkretisoituivat kirjaksi Bhutanin matkalla.
– Rauhallinen ympäristö, Himalajan vuoristo ja puuttuvat viihdykkeet edesauttoivat prosessia.
Jyrki kertoo harkinneensa pitkään, kirjoittaisiko selviytymisoppaan kaikille kristityille vai rajaisiko aiheen miehiin:
– Lopulta miehille suunnatun opetuskirjallisuuden selkeä puute ratkaisi asian.
Palmi vuodatti paperille koko sydämensä, itseään säästelemättä. Hänen hiljattain julkaistu esikoisteoksensa sai nimekseen Mies ole rohkea (Aikamedia, 2013).

Kirjan nimi on omiaan herättämään kysymyksen: Millainen sitten on aito, oikea, rohkea mies?
– Rohkea mies selvittää identiteettinsä, kunnioittaa vanhempiaan, arvostaa naista, hallitsee himonsa, tunnustaa syntinsä, pitää huolta kodistaan ja perheestään, ei turvaudu väkivaltaan, antaa anteeksi, uskoo Jumalaan, rakastaa lähimmäistään ja itseään, linjaa Palmi ja haluaa vielä rohkaista Suomen miehiä:
– Nyt on aika meidän miesten muuttua sellaiseksi kuin meidät on luotu: vastustamattomiksi Jumalan miehiksi.


Kirsi Cultrera