Meitä on monta

Suomalaiseen herätyskristillisyyteen ja helluntailaisuuteen on aina kuulunut yhteen tulemisen kaipuu. Vuodesta toiseen hengelliset kesäjuhlat ovat olleet olennainen osa herätysliikkeiden identiteettiä. Niissä koetaan yhteenkuuluvuutta sekä iloitaan suuresta joukosta samalla tavalla uskovista ja ajattelevista kristityistä.
Herätyskristityt ovat aina olleet vähemmistönä suuren kirkon varjossa, ja tämän vuoksi he selvästikin tarvitsevat nostattavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Viimeisin osoitus tästä olivat vappuna eri puolilla Suomea järjestetyt Jeesus-marssit, jotka ovat jälleen kasvattaneet suosiotaan. Monilla paikkakunnilla koetaan tarvetta tulla esiin yhtenä joukkona.
Herätyskristityt ovat pitkästä aikaa jälleen huomanneet, että evankeliumin sanoman ja raamatullisten arvojen esille tuominen on yhteinen etu ja velvollisuus. Helluntaiherätys luettiin Suomessa alun perin protestiliikkeeksi. Jotain samankaltaista on jälleen ilmassa, kun maamme henkinen arvoilmapiiri on muodostumassa entistä maallisemmaksi. Kristittyjen ääni on uudelleen kasvamassa. Se saa entistä enemmän tilaa, eikä sitä voida enää ohittaa. On pelkästään hyvä asia, kun kristityt uskaltavat pikku hiljaa tulla ulos bunkkereistaan ja antavat äänensä kuulua.
Samaan kategoriaan voidaan luokitella myös hengelliset suurtapahtumat. Vaikka pienryhmä- ja solutoiminnalla on oma tarpeellinen paikkansa, ei suurten yhteen tulemisten aika ole suinkaan ohi. Itse asiassa sen parhaat ajat ovat vielä edessäpäin.
Yhteenkuulumisen merkitystä palvelevat myös nykyiset mahdollisuudet osallistua jumalanpalveluksiin nettilähetysten välityksellä. Ennen tätä loistavaa mahdollisuutta ei ollut olemassa, ja siksi syystä tai toisesta tilaisuuksiin pääsemättömyys tarkoitti kokonaan yhteyden ulkopuolelle jäämistä. Virtuaalinen osallistuminen ei kuitenkaan korvaa henkilökohtaista osallistumista. Siksi se jopa lisää tarvetta tulla fyysisesti yhteen toisten kanssa.
Uskovien yhteys on äärimmäisen tärkeä asia. Aitoa kohtaamista ei voi mikään korvata. Uskovien kohtaamisessa koetaan myös jotain sellaista, mitä ei mistään muusta yhteisöllisyydestä saa. Se vahvistaa, ruokkii ja antaa rohkeutta elämään. Kun kristityt kaikista sosiaaliluokista ja kansallisuuksista tulevat yhteen, siinä on voimaa, joka muuttaa maailmaa.
Tämän lisäksi yhteenkuulumisen tunteella ja kokemuksella on suuri merkitys kristittyjen omalle identiteetille.
Pääkirjoitus, RV-lehti toukokuu 2015

Kuinka profetiaa ohjataan seurakunnassa?

Profetian ohjaaminen herätyskristillisissä seurakunnissa on haasteellista, koska käytännössä kuka tahansa voi jumalanpalveluksessa korottaa äänensä tai sopivaksi katsomallaan ajalla tulla mikrofonin taakse tuomaan sanoman.
Mikäli sanomassa esiintyy tulkinnan tarvetta, siihen tulee reagoida nopeasti. Tilanne saattaa jättää jälkeensä hämmentyneet kuulijat ja pahimmillaan synnyttää epäluottamuksen sanoman tuojaan tai seurakunnan johtoon. Tarvittaisiin siis tervettä opetusta ja ohjausta – kuitenkin niin, että Hengen lahjat eivät sammuisi, vaan tulisivat voimakkaammin käyttöön.

Ei vastuuta, ei auktoriteettia
Profeetan tulisi pyrkiä tuottamaan kunniaa Herralle ja hänen seurakunnalleen. Niitä, joilla on profetian lahja, voi haastaa houkutus toimia oman vastuualueensa ulkopuolella.
Yleisesti meillä on auktoriteettia siinä suhteessa, kun meillä on vastuuta kyseisellä alueella. Paavali puhuu tästä: "Me emme rupea kerskumaan yli määrän, vaan ainoastaan sen vaikutusalan mukaan, minkä Jumala on asettanut meille määräksi" (2. Kor. 10:13). Paavalilla tämä vastuu rajoittui korinttilaisiin siksi, että hän oli seurakunnan synnyttäjä ja edelleen vastuussa heistä.
Ongelmat syntyvät usein siitä, kun profeetat kyettyään aistimaan ongelmia kokevat, että heillä on "yleinen" auktoriteetti seurakunnassa. He uskovat, että tämä antaa heille vallan puuttua asioihin, joihin he ovat kokeneet saaneensa sanan.
Vastuu ja valtuus kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Kukaan ei esimerkiksi voi kurittaa toisten tottelemattomia lapsia. Vain lapsen vanhemmilla on siihen oikeus. Samoin on seurakunnassa. Vastuu ohjauksesta ja hyvinvoinnista kuuluu paimenille. Pahimmillaan tämän auktoriteetin yli toimiminen aiheuttaa hengellistä väkivaltaa, jota kohtaan seurakunnalla tulisi olla nollatoleranssi.

Toivoa, ei ahdistusta
Lähettilään asema on yksi arvostetuimmista. Sen henkilön, jonka Jumala tehtävään valitsee, tulee edustaa lähettäjäänsä sanoillaan, asenteellaan ja toiminnallaan. Alkuperäiseen sanomaan ei tulisi lisätä mitään omaa.
Lähetin tehtävä on vain välittäjän tehtävä. Se on vaikea paikka ja vaatii paljon nöyryyttä. Välittäjän ei tarvitse aina edes ymmärtää sanomaa, vaan sen voi rauhassa ja luottavaisena jättää toisten arvioitavaksi. Jos se koskee johtajia, se tulisi esittää johtajille.
Profeetan ei tulisi laittaa koko arvovaltaansa peliin ottamalla vastuuta oikeassa olemisestaan. On sääli, jos profeetta ei voi tunnustaa omaa pienuuttaan sanoman tulkinnassa. On suuruutta myöntää oman tulkinnan vajavaisuus.
Kun profetoimme, on tärkeää, ettemme ylitä uskomme tasoa. "Jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on" (Room. 12:6). Meidän tulisi siis profetoida tavalla, joka vastaa uskoamme. Eli jos esimerkiksi uskomme, että Jumala parantaa sairaita, emme voi välittää sairaalle sanaa, että tämä sairastaa ja jättää asiaa siihen. Meidän täytyy ymmärtää Jumalan sydän ja se, että hän haluaa parantaa sairaan. Vastaanottaja tulee jättää tähän toivoon, ei ahdistukseen.

Nöyryyttä, ei kovakouraisuutta
Monet kuvittelevat profeettojen olevan vihaisia ihmisiä. Asian ei tulisi olla näin. Profeetta puhuu Jumalan lapsille, eikä Jumala pidä siitä, että kukaan kohtelee hänen lapsiaan kovakouraisesti.
Jumala ei halua tuhota ihmisiä profetian lahjan kautta, vaan rakentaa heitä. Meidän täytyy myös profetoida nöyryydessä ja varoa käsittelemästä kovakouraisesti niitä, joilla on särkynyt mieli. Jos haluamme olla Jeesuksen kaltaisia, meidän on profetoitava elämää niille, jotka ovat elämänsä syvissä vesissä, ei vain kertoa heille, miten syvästi he ovat langenneet.

Lähde: Thompson S. 2003. Tunnista Jumalan ääni. Itätuuli.

Kuka komentaa kelloasi?

Jokin aika sitten sain ystävältäni lahjaksi Helena Ahosen kirjan Kuka komentaa kelloasi (Kirjapaja, 2004). Kysymys on erittäin tärkeä ja kaikille hyödyllinen.
Ihmiset valittavat usein, että heillä ei ole aikaa. Ajan kulumista saatetaan kuvata ahdistavalla tavalla. Se on kuin tiimalasi, jonka läpi valuu hiekka, ja jokaisen kohdalla hiekka tulee kerran loppumaan. Tämä näkökulma voi lamaannuttaa ja saattaa ihmisen pelonsekaisin tuntein tuijottamaan hiekan loppumista.
Vaikka mennyttä aikaa ei saa takaisin, on kaikilla kuitenkin mittaamaton aika minuutteja edessä. Sen lisäksi jokaisella on vielä tässä vaiheessa mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka ne käyttää.
Aikaa kuvataan usein lineaarisin käsittein, joilla on kesto, suunta ja järjestys. On olemassa kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita ei voi pakottaa aikarajoihin. Niillä on oma aikakäsityksensä.
Esimerkiksi ihmisen mieli ja tunteet voivat elää omaa aikakäsitettään, eikä niitä voi aina pakottaa ruotuun. Sanonta "tunteet tulevat perässä" pitää usein paikkansa. Uusien asioiden hyväksyminen ottaa aikansa.

Välitilan kautta
Jokainen tarvitsee joskus väliajan. Pysähtyneisyyden. Aikaa on otettava myös siirtymiin ja muutosvaiheisiin. Antiikin aikoina rakennettiin pylväskäytäviä, sisäpihoja ja aukioita. Niissä filosofit tapasivat mietiskellä ja keskustella toistensa kanssa.
Välitiloja tarvitaan nykyäänkin. Eteisessä riisutaan kengät ja takki. Teatteriin mennään lämpiön kautta, seurakuntaan yleensä aulan kautta. Ne on tarkoitettu virittäytymiseen ja tapaamisiin. Myöhässä tulija juoksee välitilan läpi pysähtymättä, viisas tulee ajoissa ja valmistautuu hengästymättä.
Odotushuoneessa vietetty aika on tarpeellista. Mitä voimakkaampia tunteita tulevaisuus meissä herättää, sitä tarpeellisempaa on odotushuoneessa vietetty aika. Positiiviseenkin muutokseen kuljetaan välitilan kautta. Koska odottamiseen kuuluu hitaus ja kysyminen, kaikki eivät välitilassa viihdy. Mieluummin valitaan kiire.

Siirtymäajan puute
Luulemme olevamme kaikkivoipia, mutta ihminen on kuitenkin rakennettu hidasta elämää varten. Maailman vauhti on saanut ihmisen unohtamaan oman nopeutensa realiteetit.
Biologiset muutokset lapsesta aikuiseksi etenevät hitaasti. Myös mieli ja sielu on sidottu samoihin lainalaisuuksiin. Lapsesta ei tulisi liian nopeasti tehdä aikuista. Voimakkaat tunteet saattavat hidastaa ihmisen kulkua ja toisinaan pysäyttää vauhdin kokonaan. Siksi Raamatun ohje päivän matkasta kerrallaan on suurta viisautta.
Mitä vähemmän ihmisellä on aikaa totutella uuteen, sitä voimakkaammin tunteet heittelevät häntä. Tietokoneen ja älypuhelimen näytöt heittävät viestejä päin kasvoja antamatta ihmiselle mahdollisuutta hitaaseen suorittamiseen. Ennen ihminen etsi tietoa. Nyt tieto etsii ihmistä.

Onni ja ajan valta
Onnea voi olla se, kun aika pysähtyy. Silloin ihminen ehtii havainnoida ja katsella ympärilleen rauhassa. Ehtii huomioida toiset ihmiset ja jopa kysellä heidän kuulumisiaan.
Onni ei ole sidottu taloudelliseen menestykseen tai asemaan. Onni on ihmisen käsitys omasta hyvinvoinnistaan. Sillä on oma tahto. Se voi olla sidottu elämäntilanteeseen, sitä voi yrittää varjella ja vahvistaa. Onni on myös olla Jumalaa lähellä. Se on onnen aikaa parhaimmillaan.
Suurimpia aikaan liittyviä oivalluksia on ymmärtää, että ajan hallitseminen on valtaa. Valtaa käyttävät ne, joille annamme aikamme. Ihminen menettää onnensa ja mielekkyyteensä, jos liian suuri osa hänen ajastaan on toisten käsissä. Tullessaan tietoiseksi tästä ja käyttäessään tätä valtaa ihmisen paras aika voi alkaa.

RV-lehti helmikuu 2014.

Terve ja epäterve yhteisö

Jokainen yhteisö vaikuttaa jäseniinsä jollakin tavalla. Epätervettä on se, mikä ei edistä ihmisen mielenterveyttä eikä kannusta positiiviseen elämänasenteeseen. Epäterveessä yhteisössä jaetaan pelkkiä vaatimuksia itseä ja toisia kohtaan. Armahtavaisuuden sijaan tunnuspiirteenä on pakonomainen suorittaminen. Myös yhteisön kykenemättömyys tunnustaa ihmisen heikkoutta, inhimillisyyttä ja kuolevaisuutta vahvistaa väärää jumalakuvaa ja ihmiskäsitystä.

Yhteisön epäterve hengellisyys on itsekeskeistä, sitovaa ja kaavamaista toimintaa, joka tukahduttaa ilon. Silloin myös jostain häpeään liittyvästä taipumuksesta saattaa tulla hengellisyyden mittari. Uskovat saadaan hyvin helposti kokemaan syyllisyyttä esimerkiksi seksuaalisten tunteiden alueella. Tämä voi johtaa ylilyönteihin ja kontrolloimattomaan seksuaaliseen käytökseen. Epäterveen yhteisön jäsenten yksi tunnusmerkki onkin jatkuva syyllisyys ja häpeä.

Tällaisesta yhteisöstä eroaminen on kuitenkin vaikeaa, koska se johtaa usein pelkoon Jumalan rangaistuksesta. Jumalan ja Raamatun nimissä voidaan jopa hallita ihmisiä puhumalla tuomioita ja kirouksia heidän ylleen. Lisäksi epäterve yhteisö saattaa vaatia yhteyksien katkaisemista ystäviin ja jopa oman perheen jäseniin.

Tuhoava, epäterve kristillisyys ei kierrä kaukaa vapaakristillisiä seurakuntiakaan. Siksi se tulisi tunnistaa ajoissa ja kitkeä pois.

Terveessä yhteisössä sen sijaan voidaan puhua avoimesti myös kärsimyksestä ja elämän koettelemuksista. Yhteisöön saa tulla epäonnistuneena tarvitsematta pelätä leimautumista tai yhteisön rangaistusta. Terveessä yhteisössä jokaista pyritään kohtelemaan samanarvoisesti. Ihmisiä ei aseteta arvojärjestykseen iän, sosiaali-sen aseman, ihonvärin tai varallisuuden perusteella. Tällaisessa yhteisössä saa myös kysyä ja epäillä. Vaikka terveessä yhteisössä pyritään opettamaan oikein, siellä kannustetaan ihmisiä myös itse tutkimaan asioita ja muodostamaan niistä oma perusteltu näkemys. Minkäänlaista henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai hyväksikäyttöä ei luonnollisesti sallita.

Terve yhteisö auttaa ihmisiä rakastamaan oikealla tavalla itseään ja lähimmäisiään. Se johtaa kunnioittamaan lähimmäistä sellaisena kuin tämä on.

Terveessä yhteisössä ei myöskään kilpailla paikoista esiintymislavalla tai muissa vastuutehtävissä. Siellä ilmenee aitoa palvelemisen ja auttamisen halua, ja siellä kunnioitetaan tervettä johtajuutta.

Terveen yhteisön kokoontumisesta lähtee hyvillä mielin, ja sinne haluaa tulla mielellään myös uudestaan.

RV-lehti 3/2015

Eduskunta äänesti, mitä nyt tapahtuu?

Miten kristittyjen tulisi nyt vaikuttaa? Mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Pitäisikö järjestää mielenosoitus? Tai erota kirkosta?
Seurakunta joutuu kohtaamaan liberalismin haasteen yhä kovemmin. Kristittyjen on pakko pohtia arvojensa lähtökohtia. Joidenkin arvojen päälle on pakko rakentaa, muuta mahdollisuutta ei ole. Monet ovat hämmentyneitä. Näin ei pitänyt käydä, mutta silti näin kävi. Onko Jumalalla edelleen kontrolli? Jos uskomme on Kaikkivaltiaassa, meillä on luottamus tässäkin hämmennyksessä.
Ympärillämme puhaltavat mitä kiusallisimmat vapaamielisyyden tuulet, ja kristityt tuntuvat jäävän jalkoihin tasa-arvon ja rakkauden nimissä tapahtuvassa muutoksessa.
Kristittyjen lähtökohtana on ollut vastustaminen, mutta se ei ole johtanut haluttuun vaan tavallaan vastakkaiseen lopputulokseen. Kristityt ovat usein saaneet ahdasmielisen, tuomitsevan rakkikoiran maineen. Kristittyjen ääni kuulostaa vähemmistön ääneltä, joka tuntuu samalla loukkaavan laajakatseista liberaalia.
Vastustaminen ei siis näytä hyvältä vaihtoehdolta. Entä jos vain ohittaisimme koko asian ja työntäisimme päämme pensaikkoon? Sekään ei olisi hyvä vaihtoehto. Vaikeiden kysymysten ulkopuolelle vetäytyessään seurakunta vaipuisi traditioiden ja farisealaisuuden vaatimuksiin, eivätkä seurakuntalaisemme saisi enää eväitä ympäröivän maailman kohtaamiseen.
Pitäisikö sitten vaieta ja olla hiljaa? Se taas on vaarallista, koska siitä seuraa todellinen taantuminen. Vaikeneminen on mukautumista. Tämä näyttäisi olevan erityisesti luterilaisen kirkon suosima vaihtoehto.
Seksuaalieettisissä kysymyksissä on havaittavissa, että kirkon kanta on sopeutua yhteiskunnassa vallitsevaan näkemykseen ja valtiovallan tekemiin päätöksiin. Tämä aiheuttaa kirkolle vaaroja. Miten kirkon sanoma tulee esille, jos se perustelee näkemyksensä tasa-arvolla tai yleisellä oikeudenmukaisuudella?
Kirkon kannanotot voisivat parhaimmillaan olla arvojulistusta, jossa kerrottaisiin, miten kirkon käsitys perustuu sen sanomaan ja opetukseen. Nyt näyttää käyvän niin, että kirkko on menettämässä sekä liberaalit että konservatiivit. Jos näin käy, mitä jää jäljelle?
Maassamme on mitä ilmeisemmin luultua vähemmän vakaumuksellisia kristittyjä. Heihin myös kohdistuu ennennäkemätön määrä dis-informaatiota. Se saa kristityt näyttämään taantumuksellisilta fundamentalisteilta. Samaan hengenvetoon on todettava, että alkuseurakunta eli huomattavasti vaikeammissa olosuhteissa ja paineissa. Silti evankeliumi levisi räjähdysmäisesti kaikkeen maailmaan.
Monissa maissa, joissa tasa-arvoinen avioliittolaki on voimassa, seurakunta onkin jopa vahvistunut. Näin on esimerkiksi Brasiliassa ja Argentiinassa.
Uskon, että kristityillä on vielä paljon annettavaa myös arvokysymyksissä, kunhan toimimme viisaasti. Seuraava hyvä mahdollisuus vaikuttaa ovat kevään eduskuntavaalit. Nyt jos koskaan on vaikuttamisen paikka.
Kristittyjen tulisi olla viisaita vastustaessaan liberalismia, ettei asian päämäärä käänny hyvää tarkoitusta vastaan. Kannatan harkittuja toimintatapoja, jotka kohdistuvat vaikuttajiin ja mediaan, mutta uskon kestävän vaikutuksen nousevan myös kristillisestä elämäntavasta ja Raamatun sanan terveestä julistuksesta. Mielenilmaukset eivät johda toivottuun tulokseen.
Palmin pähkinä. RV-lehti, joulukuu 2014.

Viikon mietelmä

”Muutos on mahdollista vasta silloin, kun ymmärrämme, että vastuu on minulla.” – Jyrki Palmi, Mies ole rohkea, Aikamedia Oy.

Miksi miestenpäivät eivät vedä nuoria miehiä?

Tätä pähkinää pureksimalla voi löytää syitä myös muihin kysymyksiin, kuten miksi seurakunnissa on usein se kuuluisa ”kuilu” nuorten ja vanhojen välillä. Yksi syy miestyön vetämättömyyteen saattaa olla siinä, että nuoria miehiä ei seurakunnissa pidetä miehinä. Pojittelun kulttuuri hengellisissä piireissä onkin melko tavallista. Monet nuoret miehet kokevat, että tullakseen mieheksi, täytyy ensin tulla vanhaksi. Miksi näin? Perinteisesti nuoria miehiä ei ole valittu vanhimmistoon, eikä johtotehtäviin. Nuorten pukeutuminen ja ulkoinen habitus on saattanut sulkea tiettyjä vastuita. Monet miehet ovat kokeneet olevansa seurakunnan palveluksessa aina liian nuoria, kunnes ovat huomanneet tulleensa liian vanhoiksi.

Nuoruus ei ole uhka
Meidän tulisi tehdä selväksi, ettemme halveksi nuoruutta. Daavid oli teini-ikäinen kaataessaan Goljatin. Daniel ja hänen kolme urheaa ystäväänsä olivat alle kaksikymppisiä. Silti he uskalsivat nousta vastustamaan Babylonian kuninkaan hirmuvaltaa. Jeesus valitsi opetuslapsikseen nuoria miehiä. Aivan liian usein vanhemmat pastorit kokevat tulevansa uhatuiksi, kun nuoremmat menestyvät. Tämä voi aiheuttaa niin sanotun Saul-syndrooman. Saul tuli mustasukkaiseksi Daavidin uroteoista eikä kestänyt sitä, että nuorempi mies ylsi mahtavimpiin urotekoihin kuin hän itse. Kansan huudot ”Saul voitti tuhansia, mutta Daavid kymmeniätuhansia” sai Saulin mielen mustumaan, vaikka hänen olisi tullut olla iloinen Daavidin menestyksestä. Olihan Daavidin menestys samalla koko kuningaskunnan menestys.

Mies kaipaa luottamuksen ilmapiiriä
Toinen ja hyvin yksinkertainen syy miestyön alennustilaan on se, että nuoret miehet eivät itse juurikaan järjestä miestenpäiviä. Miehet eivät muutenkaan lähde liikkeelle yhtä hyvin kuin naiset. Naistenpäiville riittää (karrikoidusti sanottuna) asiantuntijaluento, keskusteluhetket, manikyyri, pedikyyri ja hyvä ruoka. Miehiä on vaikea saada kiinnostumaan mistään. Mies kaipaa tekemistä ja elämyksiä. Seurakunnan arki ei niitä tarjoa, joten ekstrapäivä kirkonpenkissä ei ole riittävä vetonaula. Toisaalta mies kaipaa myös tuhtia, suoraan asiaan menevää opetusta ja vertaiskokemuksia, mutta näihin vaaditaan luottamuksen ilmapiiri. Nuorimies ei noin vain avaudu toiselle. Itsensä ja sielunsa avaaminen saattaa olla yllättävän kova prosessi ja ellei miehillä ole turvallisia paikkoja, joissa he voivat puhua tuskastaan, häpeästään ja hämmennyksestään, he alkavat kovettua karskeiksi, koviksi miehiksi, joita on vaikea lähestyä. Niinpä myytti ”pojat ovat poikia” suojeleekin meitä ”vanhoja” käsittelemästä omia virheitämme ja pahaa oloamme seuratessamme, kuinka poikamme käyvät läpi samaa synkkää tapahtumasarjaa, jossa miehisyys tulisi ansaita eikä saada.

Näytä mallia
Nuoret miehet tarvitsevat selkeää malliopetusta tehdä asiat ”niin kuin minä teen” eikä ”niin kuin minä sanon”. Eli jos haluamme juurruttaa nuoriin miehiin esimerkiksi kunnioitusta tyttöjä ja naisia kohtaan, niin heille ei kannata painottaa ainoastaan sellaista kuin ”älä puhu äidillesi tuolla tavalla” tai ”älä kohtele siskoasi noin”. Sen sijaan meidän tulisi antaa esimerkki siitä, kuinka kohtelemme vaimoamme, tyttäriämme ja muita naisia seurakunnassa. Kun näytämme esimerkkiä, emme ainoastaan välty vaaralta, että nuoret miehet pitävät sanojamme tekopyhinä, vaan annamme heidän nähdä kunnioittamiensa aikuisten näyttävän mallia, millaista miehuutta haluamme heidän oppivan seurakunnassa.
RV-lehti 43/2014 Palmin pähkinä

Trendiseurakunta vai seurakunta kaikille?

Jokin aika sitten Helsingin Sanomat uutisoi ilmiöstä, joka tuo trendikkäitä ja ajassa kiinni olevia nuoria uusiin seurakuntiin. On hienoa, että valtamedia huomioi myös hengellisiä megatrendejä. Helsinkiläistä nuorista vain noin puolet kuuluu luterilaiseen kirkkoon, joten tyhjiölle täytyy olla täyttäjiä. Näiden seurakuntien toimintafilosofia on rakennettu palvelemaan nimenomaan tiettyä ikäryhmää tai kulttuuria. Esimerkiksi Filan toimintastrategia on ”20-30-vuotiaat suurkaupunkilaiset, urallaan ja yhteiskunnassa aktiiviset ihmiset, jotka haluavat menestyä.”
Vaikka Hesari kuvaakin ilmiötä hiukan provosoivasti, muun muassa vertaamalla näitä seurakuntia trendiklubeihin, joissa kirkkohameet ovat vaihtuneet mikroshortseihin, on ilmiöön syytä perehtyä hiukan tarkemmin.
Aikamme ilmiö on hengellisen kentän pirstaloituminen. Yhä useammat alakulttuurit ja ikäryhmät perustavat omia seurakuntiaan. Myös tietyntyyppinen musiikki tai elämäntapa saattaa olla sysäyksenä oman toiminnan aloittamiseen. Ilmiön voisi ennustaa kasvavan. Kaikki tämä on eduksi tavoitettaessa uusia ihmisiä evankeliumin sanomalla, mutta miten tarjonnassa pärjäävät vanhat seurakunnat?
Seurakunnalle, joka huolehtii kaikenikäistä ja kaikenlaisista ihmisistä on aina tilausta. Vanhan ja vakiintuneen seurakunnan on vain erittäin harvoin syytä segmentoida toimintansa pelkästään tietylle ihmisryhmälle. Kaikkia tarvitaan, mutta seurakunta, joka on koti kaikille on turvallinen seurakunta.
Myös kulttuuriseurakunta muuttuu ajan saatossa. Ihmiset vanhenevat. Mieltymykset muuttuvat. Nuoret menevät naimisiin ja saavat lapsia. Ellei seurakunta muutu ihmisten mukana saattaa edessä olla uuden kodin etsintä. Trendiseurakunnat ovatkin usein välietappeja kohti pysyvämpää. Loppujen lopuksi se saattaa olla kaikkien etu.
Joka tapauksessa seurakuntiemme valikoimasta pitäisi löytyä koti kaikille, niin kadunmiehelle kuin bisnesmiehellekin. Samoin myös romanihameiselle naiselle ja rollattoria työntävälle vanhukselle.
Ajat ovat muuttuneet. Nykyajan suomalaiseen seurakuntaan kuuluu tavallisia suomalaisia, sekä useista kansallisuuksista kotoisin olevia upeita ihmisiä. Seurakunta jossa on huomioitu kaikki ikäluokat, kulttuurit ja kaikille on ajanmukaista, nykyaikaista tarjontaa on valloittava.
Yksikään seurakunta ei ole täydellinen, mutta seurakunta joka opettaa ja valmentaa terveellisesti, harjoittaa diakoniaa, huolehtii lapsista , nuorista ja vanhuksista, ja jossa Kristus on numero yksi, pysyy ajasta aikaan.
Rv, pääkirjoitus 09/2014

Missä ovat persoonalliset puhujat?

Helluntaiherätyksessä on paljon lahjakkaita puhujia. Monet heistä hallitsevat puhetekniikan niksit ammattilaisten tavoin. Silti saarnaajajoukkoon kaipaisi lisää persoonallisuuksia. Jos kirkkokansan keskellä tehtäisiin tutkimus, niin todennäköisesti eniten tykkäyksiä saisivat mieleen jäävät persoonallisuudet.
Soljuvaa puhetyyliä arvostetaan saarnoissa, mutta kiinnostava esitystapa saa mielenkiinnon heräämään ja puhe muistetaan myös jälkikäteen. Toivottavaa olisi, että saarnaajat olisivat tyyleiltään hyvin erilaisia. Kun he antavat oman persoonansa näkyä, se tekee heistä aitoja ja siksi hyviä puhujia. Totta kai Jumalan siunauksella ja helluntailaisten korostamalla voitetulla on myös puheessa oma merkityksensä, mutta ei puhetekniikan opettelussakaan mitään pahaa ole.
Entä onko eri liikkeiden julistajilla tietynlainen saarnanuotti? Karkeasti yleistäen voisi todeta, että ainakin lestadiolaisilla, luterilaisilla ja helluntailaisilla näyttäisi olevan oma tyylinsä. Tarkkakorvainen voi havaita joidenkin nykyhelluntaisaarnaajien puheentyylin noudattavan tiettyä kaavaa. Yleensä helluntaisaarnaaja korottaa puhuessaan ääntänsä ja intonaatio painottuu lauseen viimeiseen sanaan. Näin tavoiteltu paatos voimistuu ja kuulijoiden mielenkiinto pyritään pitämään vireänä huikeaan loppuun saakka.
Logos, ethos ja pathos ratkaisevat. Jo antiikin aikana tiedettiin, että hyvä puhuja hallitsee argumentit ja kielenkäytön. Hän on persoonallisesti uskottava, osaa vaikuttaa ja vedota tunteisiin. Sanoilla voidaan liikutella suuria massoja. Sanoilla saadaan aikaan tunteita ja ajatuksia. Sanoilla voidaan luoda haluttu ilmapiiri. Ovatko kaikki ja kaikkien ihmisten sanat sitten painoarvoltaan yhtä suuria? Eivät ole. Sanat liikuttavat ihmisiä vasta sitten kun puhuja saa ne liikahtamaan. Puhujalla on valta sanoissaan. Siksi hänellä on myös suuri vastuu. Karismaattisen saarnaajan tulisi tiedostaa tämä, eikä käyttää sitä väärällä tavalla hyväkseen.
Suomalaisia pidetään usein huonoina puhujina, jotka eivät kykene samaan karismaattiseen tasoon kuin ulkomaiset kollegansa. Sanotaan, että suomalaiset puhujat eivät ole innostavia, eivätkä heidän puheensa saa aikaan tunnetiloja. Suomalainen saarna on liian usein esitelmöintiä, josta puuttuu se, mikä tekee puheesta koskettavan. Siitä puuttuu innostus, aitous, tunteet ja huumori. Mihin ne ovat kadonneet?
Yksi syy voi olla se, että kouluissa keskitytään esitelmän pitämiseen ja esseiden kirjoittamiseen. Arvosanat saadaan esityksen pituudesta ja tiedon paljoudesta. Esitystekniikkaan ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Normaalisti suomalainen saa siis, vain vähän kokemusta julkisesta esiintymisestä. Ei ihme, että meitä sanotaan huonoiksi puhujiksi. Mistä olisimme voineet kokemuksemme saada?
Seurakunnat tarjoavat mitä parhaimmat tilaisuudet saada esiintymiskokemusta. Moni taitava puhuja onkin kehittynyt juuri seurakuntaympäristössä. Siksi niin sanotut todistuspuheenvuorot pitäisi saada takaisin käyttöön. Niiden kautta saa rohkeutta julkiseen puheeseen. Positiivinen palaute rohkaisee yrittämään uudelleen, ja niin uinuvat lahjat saadaan käyttöön.
Yksi puhujan tärkeimpiä tavoitteita on olla itse innostunut omasta puheestaan. Annetaan tunteiden tulla! Innostetaan ja uskalletaan olla aitoja persoonallisuuksia. Antaudutaan epäonnistumiselle ja mennään onnistumaan! Kun puhe tulee sydämestä, se näkyy ja tuntuu.
Winston Churchill on sanonut “Kaikista ihmisille annetuista lahjoista on puhetaito kaikkein arvokkain. Kenellä se on, hän on suurta kuningastakin mahtavampi.”

RV-lehti 27/2014, Palmin pähkinä

Miksi päätöksen tekeminen on niin hankalaa?

Näyttäisi siltä, että joillekin päätöksen tekeminen on melko helppoa ja joillekin taas todella vaikeaa. Päättämättömyys on asia, joka jollakin tapaa jopa leimaa joidenkin ihmisten persoonallisuutta.
Päättämättömyys näkyy kaikessa. Se voi alkaa jo ruokakaupasta. Se näkyy ravintolassa, vaateostoksilla ja tulevaisuuden suunnittelussa. Päättämättömälle valinta useiden mahdollisuuksien joukosta tuntuu tuskalta. Mikäli päättämättömyys vaivaa voi siitä muodostua rasite koko elämän ajaksi.
Päättäväinen ei voi ymmärtää millaista tuskaa valinnat tuottavat päättämättömälle. Opiskeluun suuntautuminen, ammatin valinta, aviopuolison valinta, auton tai asunnon hankkiminen, kaikki nämä voivat tuottaa suurta tuskaa päättämättömyyteen taipuvalle ihmiselle. Päättämätön ihminen turhauttaa usein myös lähipiirinsä omalla jahkailullaan.
Syy epävarmojen ihmisten päättämättömyyteen on usein siinä, että he pelkäävät tekevänsä vääriä ratkaisuja. Ratkaisun tekeminen on aina riski. Se voi joko onnistua tai epäonnistua. Useille voi olla vaikeaa ottaa sitä riskiä, että he olisivat väärässä.
Totta kai päättäväisetkin ihmiset tekevät myös huonoja päätöksiä, mutta koska he tekevät päätöksiä, tekevät he päätöksiä, jotka useimmiten ovat oikeita kuin vääriä.
Tuskin Jumalakaan haluasi meidän elävän paikalleen jumittunutta elämää, koska liiallinen päättämättömyys voi horjuttaa luottamusta Jumalan johdatukseen elämämme valinnoissa.
Jumala ei rankaise meitä vääristä valinnoista, joita olemme parhaan harkintakykymme mukaan tehneet. Jumalalla on kyllä kyky kääntää asiat parhaaksemme jopa väärän ratkaisun jälkeen. Rohkeutta elämässä etenemiseen voi saada ainoastaan tekemällä rohkeita ratkaisuja. Toisinaan opimme siitä mitä olemme tehneet väärin ja toisinaan siitä, mitä olemme tehneet oikein. Lapsikaan ei opi kävelemään ennen kuin on kaatunut useamman kerran. Täytyy aina nousta ja yrittää uudelleen. Paikalleen jääminen pysäyttäisi elintärkeän kasvun. Näin on myös päättäväisyyden laita. On otetteva riski ja tehtävä päätös siitäkin huolimatta, vaikka se olisi väärä.
Myös seurakuntia saattaa vaivata päättämättömyys, vaikka jotkut voivat tulkita sen väärällä tavalla hyveeksi. Harkitsematta perusteellisesti kaikkia vaihtoehtoja, ei päätöksiä kannata tehdä, mutta päättämättömyydestä ei seuraa kuitenkaan mitään hyvää. Päättäväisyys on johtajuutta, jota myös seurakuntalaiset arvostavat. Raamatussa Jaakob sanoo, että kaksimielinen ihminen on epävakainen kaikilla teillään, eikä saa Herralta mitään pyytämäänsä.
RV toukokuu 2014

Herätysliikkeen elinkaari

Ulf Ekman on eräiden arvioiden mukaan sukupolvemme merkittävin teologi, karismaatikko ja uskonnollinen vaikuttaja Ruotsissa. Pelkästään Uppsalan seurakunnan menestystarina on vailla vertaa. Joidenkin arvioiden mukaan Livets Ord –verkosto on perustanut lähes viisituhatta seurakuntaa eri puolille maailmaa. Liikkeen johtajan siirtyminen katoliseen kirkkoon on luonnollisesti sokki Elämän Sanan -seurakunnille ja koko herätyskristilliselle kentälle. Siihen sisältyy kuitenkin viesti, jota kannattaa tutkia. Tapahtumat herättävät keskustelua herätyskristillisen liikkeen tarpeellisuudesta.
Ekmanin mukaan herätysliikkeet ovat syntyneet halusta säilyttää kristinuskon keskeinen sisältö ja uudistaa hengellistä elämää. Kääntöpuolena ovat kuitenkin eri yhteisöjen ja ihmisten väliset ristiriidat ja erimielisyydet. Katolisen kirkon rikas sakramenttielämä, moraalinen lujuus sekä laupeus kaikkein köyhimpiä, sairaimpia ja syntymättömiä kohtaan, herättää Ekmanissa kunnioitusta sekä suuren kaipauksen liittyä kirkkoon. Herätysliikkeiden tulisi rehellisesti tutkia, miksi ristiriidat ajavat heitä jatkuvasti erilleen. Toisaalta tulisi havahtua siihen, että liikkeen juuret tulisi olla syvemmällä kuin ihmisten karismassa.
Herätyskristillisyys tarvitsee herättäjiä ja karismaattisia persoonia. Montakaan herätystä ei olisi syntynyt ilman ainutlaatuisten persoonien vaikutusta. Toiminnan jatkuvuus ei kuitenkaan saisi olla kiinni heistä. Pahimmillaan herätys ja liikehdintä pysähtyy johtohenkilön menehtymiseen, lankeemukseen tai uskon kriisiin.
Terveen karismaatikon tunnistaa siitä, että tämä ei lahjoistaan huolimatta pyri sitomaan herätystä itseensä. Terve karismaatikko korostaa työssään Kristusta ja seurakunnan merkitystä. Apostolit viitoittivat asenteellaan tietä ja esimerkkiä tuleville julistajille. Heitä ei motivoinut esillä oleminen, vaan Kristuksen kirkastuminen kansojen keskellä. Evankelioinnin päämääränä on yksinkertaisesti sanoman vieminen, ei julkisuushakuisuus.
Kaikella on aikansa. Kaikki alkanut päättyy aikanaan. Jokaisella asialla auringon alla on elinkaarensa. Myös jokaisella herätysliikkeellä ja kirkkokunnalla on alku ja loppu. Tämä lainalaisuus on jokaisen karismaatikonkin tunnustettava ja hyväksyttävä. Karismaatikko on onnistunut silloin kun hänen jälkeensä jäänyt joukko jatkaa kasvuaan Kristukseen kiinnittyneenä.
Livets Ord tuskin katoaa maailmankartalta, mutta sen elämänkaaressa on tulossa uusi vaihe. Nyt se tarvitsee purjeisiinsa uutta tuulta.
RV huhtikuu 2014

Nyt tarvitaan positiivisuuden vallankumousta!

Duuri- vai mollivire?
Suomessa lähestytään asioita usein itsekriittisyyden tulokulmasta. Asiaan kuuluu tietynlainen rehellinen silmästä silmään katsominen, mikä on hienoa suomalaisuudessa. Suomalais-ugrilaiset heimot uskaltavat puhua asioista oikeilla nimillä, se puuttuu muun muassa aasialaisesta kulttuurista. Anglosaksisessa seurakuntakulttuurissa puolestaan on päällimmäisenä positiivinen vire ja usko tulevaisuuteen. Jopa laulut ovat enemmän duurivoittoisia. Suomalainen hengenheimolainen rakentuu paremmin mollimelankolian synkkien syövereiden siivittämänä.

Lopetetaan itseruoskinta
Suomessa on oman tulkintani mukaan tällä hetkellä melko painostava hengellinen ilmapiiri. Media etsii suurennuslasilla skandaaliotsikoita, mistä vain ne voisi repäistä. Konservatiivisia uskovia syytetään ahdasmielisyydestä. Karismaattiset piirit syyttävät toisiaan arvostelusta ja samalla kilpaillaan siitä, missä on parhaat kokousbileet ja suurin voitelu. Ulkopuolelle on syntynyt mielikuva, että uskonyhteisöt piilottelisivat ongelmia, hyväksikäyttötapauksia, hengellistä väkivaltaa ja taloussotkujaan.
Näitä tauostoja vasten, vuosia erinäisillä päivillä istuneena odottaisi edes pientä positiivisuuden virettä itseruoskinnan sijaan. Ongelmia ei missään tapauksessa tule piilotella. Ne on tuotava esiin, mutta niistä on osattava rakentaa tie ulos. On totta, että keskuudessamme on paljon ongelmia, olemmehan ihmisiä. On kateutta, arvostelua ja kilpailuviettiä. Uskoisin kuitenkin, että jokainen haluaisi kuulla, että paras on vielä edessä tai että vähintäänkin pahin on jo takana! Realistisia hengennostattajia kaivattaisiin kipeästi.

Päästetään irti vanhasta
Se, mitä on takana, ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin se, mitä on edessä. Menneisyyttä ei tule kieltää, siitä tulee oppia. Samoja virheitä ei ole syytä ainakaan tulevien sukupolvien toistaa. Emme voi juuttua tappiomielialaan. Emme saa myöskään jatkuvasti ruoskia itseämme. Olisi aika uskoa suureen Jumalaan, joka voi tehdä suuria Suomessakin. Jumalalla on varmasti suunnitelma Suomen kristikunnalle ja Hänen suunnitelmansa on täynnä voittoja, siunauksia ja mielisuosiota.

Unelmoidaan suuria
Jatkakaamme rohkeaa unelmointia. Parhaat päivät ovat vielä edessäpäin. Opitaan karistamaan pois katkeruus ja kauna. Älkäämme jääkö liikaa vatvomaan kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Luottakaamme siihen, että Jumalalla on kaikki hallinnassa ja hän haluaa toimia keskellämme siunaavalla tavalla.
”Ja lopuksi veljet (myös sisaret) ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.” Fil. 4:8.

Onko viina viisasten juoma?

Alkoholinkäyttö on monelle suomalaiselle kristitylle vaikea pala. Jotkut opettajat ovat kohtuukäytön puolestapuhujia, ja se saa vakaatkin kristityt hämilleen. Ongelmana on rajanveto. Raamattu ei kiellä alkoholinkäyttöä, mutta varottaa juopumisesta ja humalahakuisuudesta. Sen lisäksi Sana sanoo, että viinan käytöstä seuraa irstas meno. Eurooppalaisilla kristityillä luontaiseen tapakulttuuriin kuuluvat ruokaviinit ja illallissnapsit. Miten meidän suomalaisten tulisi tähän suhtautua?
Itse otin ensimmäisen kerran alkoholia, kun toimin lähetyssaarnaajana Albaniassa. Sairastin kuukausia rajua maha- ja oksennustautia ja lähimmät apteekit olivat Kreikassa. Lääkärini antoi minulle saman neuvon kuin Paavali Timoteukselle. Hän käski ottaa vähän alkoholia jatkuvien vatsavaivojen ja pahoinvoinnin vuoksi. Paavalin aikoihin alkoholia käytettiin lääkkeenä. Nykyisin vaivoihin on olemassa muitakin kehittyneitä lääkkeitä.

Unkarissa paikalliset pastorit ja uskovat tarjosivat poikkeuksetta viiniä ja jopa olutta ruokajuomana. Se oli uutta ja outoa. Minulla on alkoholistikotini tähden sisäsyntyinen varautuneisuus ja pelko alkoholia kohtaan, siksi olinkin yleensä joukon kummajainen vesilaseineni. Hetken perästä pastorikollegojen kanssa minäkin kokeilin, miltä juoma maistuu. Vaikka yritin totutella tapaan, niin jokaisen kerran jälkeen minua painoi syyllisyys ja paha mieli. En osaa sanoa monessako lasillisessa humaltumisen raja menee, mutta helpompi se on ylittää kuin alittaa.
En haluaisi olla ilonpilaaja tai lakihenkinen, mutta rehellisesti on sanottava, että en tiedä montaakaan hyvää asiaa, jota alkoholi toisi tullessaan. En tosin tuomitse tai vahdi ketään, joka ottaa ja arvostan niitä, jotka pystyvät kontrolloimaan juomatapansa. Mutta koska pullon henki voi viedä mennessään, on varoituksen sana paikallaan. Läheltä nähneenä tiedän lukuisia rikkoutuneita perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita ja työpaikan menetyksiä. Lähipiirissäni on ollut riippuvuutta, alkoholimyrkytyksiä, äkkikuolemia, itkua, surua ja murhetta. En tunne kovin montaa onnellista kohtuukäyttäjää. Ilmeisesti he pysyvät (koti)kaapeissaan, mutta viimeistään silloin kun kohtuukäyttäjän oma lapsi hoipertelee humalassa kotiin, alkoholivalistus alkaa saada uusia vivahteita. Yleensä alkoholin kanssa alkanut hauska läträys on tavalla tai toisella päättynyt ikävästi, eikä kulturelli keskieurooppalainen juominenkaan siinä poikkeusta tee.
Tekopyhää tai ei, niin mielestäni vanhempi lastensa esikuvana tai pastori laumansa edelläkävijänä ei toimi väärin kieltäytyessään alkoholista. Omalta kohdaltani totean, että en ole absolutisti, mutta raitis olen ja hyvä niin, sillä pastorin ei sovi läträtä viinan kanssa.
“Älä katsele viinin hehkuvaa punaa, älä katso sen 
välkettä maljassa. Helposti se valahtaa kurkusta
alas, mutta perästäpäin se puree kuin käärme, iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy. Silmäsi näkevät outoja, puheesi ovat hullun houreita. Olet kuin aalloilla keskellä merta, kuin maston nenässä mainingeilla. ”Minut piestiin, mutta en tuntenut mitään, minut hakattiin, mutta en tiennyt mitään. Milloin pääni selviää? Pitäisi päästä hakemaan lisää.” Snl. 23: 31.

Niin kuin oli Nooan päivinä

Niin on myös Ihmisen Pojan tullessa (Matt. 24:37-38). Olkoonkin, että parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Noah-elokuva on paljolti fiktiivinen kuvaus vedenpaisumuksen tapahtumista, tarjoaa se paljon pohdittavaa niin uskoville kuin epäilijöillekin.
Raamattu vertaa Nooan päiviä Jeesuksen paluu päiviin. Nooan päivinä ihmiset eivät piitanneet Jumalasta. He elivät itsekkäästi omia halujaan seuraten. Ajatus nykykehityksestä saa aikaan hämmästyttävän samankaltaisuuden tunteen. Kun länsimainen, liberaali elämäntyyli yrittää työntää Jumalan pois yhteiskunnasta, ei voi välttyä ajatukselta Nooan päivien heijastuksesta.
Historian suurin päivä on vielä edessäpäin. Jeesuksen paluun päivä koittaa väistämättä. Samaan hengenvetoon on mainittava, että Jumala tarjoaa samankaltaista pelastusta ihmiskunnalle kuin Nooan sukupolvelle tarjottiin. Ovi pelastukseen on auki. Arkki ei vielä ole täynnä, kaikkia kutsutaan. Tämä ikiaikainen sanoma saattaa epäilijän korvissa kuulostaa hulluudelta, mutta sitä kannattaa kuitenkin kuunnella. Jumala ei tahdo, että yksikään hukkuu, vaan että kaikki pelastuisivat.

Muutosjohtamisen karikot

Seurakunnat ja herätysliike elävät jatkuvan muutospaineen alla. Uusi sukupolvi, kukin vuorollaan, tuo mukanaan painetta toiminnan rakenteiden tarkasteluun.
Useimpien mielestä muutokset ovat pelottavia ja epämukavia. Sen takia johtajien tulisi ottaa aina huomioon, että ihmiset saattavat reagoida muutoksiin tunneperäisesti. Johtajien olisi myös hyvä auttaa ihmisiä sopeutumaan muutoksiin antamalla mahdollisimman paljon tietoa muutoksen takana olevista prosesseista.
Muutoksen keskelle tulisi luoda turvallinen ympäristö, jossa ihmiset saavat kertoa muutokseen liittyvistä peloistaan ja myös kyseenalaistaa asioita. Muutosta ei voi vanhoissa seurakunnissa runnoa läpi ilman aitoa vuoropuhelua. Seurakuntalaisten harkintakykyyn kannattaa luottaa.
Helluntaiherätyksen yksi taakka on ollut vuorovaikutuksen tukahduttaminen. Sen seuraukset voivat pahimmillaan siirtyä sukupolvelta toiselle. Isot muutokset eivät saisi koskaan olla pelkkiä ilmoitusasioita. Seurakuntalaiset kokevat ymmärrettävästi omistajuutta seurakunnasta, ja he ovat tärkeitä myös sen päätöksenteossa. Siksi uudelle näylle tulisi hankkia mahdollisimman laaja omistajuus.
Uusi näky voi tulla Jumalalta, ja sitä tarvitaan. Aina kannattaa kuitenkin antaa tunnustusta myös aiemmin tehdyistä päätöksistä ja työstä, joka sekin on perustunut Jumalalta saatuun näkyyn. Uudelle näylle tulisi aina saada laaja yhteinen pohja. Ennen näyn yleistä esittelyä sen taakse olisi tärkeä saada mahdollisimman monta seurakunnan vaikuttajaa, jotka ovat valmiita antamaan sille oman tukensa. Tästä huolimatta näky pitäisi uskaltaa antaa myös muiden tutkittavaksi ja arvioitavaksi.
Pastorit, jotka haluavat kehittää seurakuntansa toimintaa näyn pohjalta, saattavat joutua joskus kohtuuttomiin paineisiin. Heidän odotetaan olevan voimakkaita johtajia tässä ajassa, jossa kaikki johtajuus kyseenalaistetaan. Pastoreiden toivotaan olevan yhtä taitavia ja sosiaalisesti lahjakkaita kuin minkä tahansa kansainvälisen suuryrityksen johtajat. Se, jos mikään, polttaa näkyjohtajat helposti loppuun.
Ja ellei mikään muutu tai ellei näky pääse toteutumaan, liian monista pastoreista tulee kyynisiä ja välinpitämättömiä. Liian monet heistä jättäytyvät kokonaan pois turhauttavasta oravanpyörästä, joka ei heidän mielestään koskaan johda mihinkään uuteen.
Herätysliikkeessämme tarvitaan nyt yhteistä näkyä ja henkeä. Sellaista ilmapiiriä, jossa kilpaillaan ainoastaan toinen toistemme kunnioittamisessa ja hyvinvoinnin edellytysten luomisessa.

Pääkirjoitus RV-lehti 48/2013

Toisenlainen kirja-arvio

Hienoa, että selvästi myös joku ei-kristillinen henkilö on tehnyt on tehnyt kirja-arvion :)

"Kirja, joka jokaisen miehen tulisi lukea ja jonka jokainen nainen haluaa lukea.” Eipä ollenkaan vaatimaton mainoslause kirjalle, jonka sisältö ja sanoma kumpuavat kristilliseltä arvopohjalta. Läpi kirjan kaikkia asioita tuodaan esille raamatunkohtien valossa, olipa kyse mistä elämän aiheesta tahansa. Jos sen asian ei anna häiritä, niin kirja on todellinen opas elämään. Näkökulma on miehinen; kirjailijan sanoin suunnattu kristitylle miehelle. Mutta, mutta. Kuten jo mainitsin. Älä anna sen asian häiritä. Jyrki Palmin kirja sopii jokaiselle suomalaiselle miehelle ja miksei myös naiselle, uskonnosta, iästä tai muustakaan asiasta huolimatta.
Kirjan sisältö on jaettu selkeästi lukuihin, joiden otsikot todella houkuttavat tutustumaan sisältöön lähemmin. Alaluvut vielä lyövät löylyä lisää: ”Miten naisen sydän valloitetaan?”, ”Seksiä se vain on”, ”Nyt lähtee läskit!”. Kirja ei syyllistä, ei osoita, ei ahdista. Kirja on lohdullinen sanoma miehelle kaikissa niissä asioissa, joissa jokainen mies jossain elämänsä vaiheessa painiskelee. Erittäin myönteisessä hengessä kirjoitettu kirja, josta jokainen voi löytää itsensä. Kirja neuvoo, opastaa ja ymmärtää. Jos jokainen voisi elää kuten kirjassaan Jyrki Palmi tuo esille, niin maailma olisi paljon parempi. Jos runsaat viittaukset Raamattuun ärsyttävät, niin lue sittenkin. Ota itsellesi ne asiat, jotka omassa elämäntilanteessasi ovat ajankohtaisia tai joissa olet kipuillut. Ennen kaikkea mies, ole mies. Ole tosimies. Ole itsenäinen ja ajatteleva mies. Uskalla lukea Palmin kirja, ja ihan ajatuksella. Ja vielä lopuksi ja lohduksi, kuten nimimerkki ”Onnellinen vaimo” kirjassa kirjoittaa: ”Kun mies on sopivasti ”villi”, hän on onnellinen ja pitää myös vaimonsa onnellisena”.

Vesa S.

Mieskirja, jonka nainenkin haluaa lukea

Jyrki Palmi: Mies ole rohkea. Aikamedia 2013, nid. 189 s.

Pastori Jyrki Palmi tunnustaa heti mieskirjansa alkusanoissa tärkeän asian itsestään: ”En ole täydellinen mies, en läheskään. Voin avoimesti tunnustaa, että olen kompuroinut lähes jokaisella alueella, josta kirjoitan tässä kirjassa.” Loistava avaus! Täydellisen miehen tekstiä tuskin jaksaisi lukeakaan. Palmi jatkaakin uskovansa, että juuri tämän kompuroimisensa ansiosta hänellä on jotain sanottavaa tämän ajan kristityille miehille.
Kirjailija kertoo havainneensa miestenpäivillä luennoidessaan miehille suunnatun materiaalin vähyyden. Tähän puutteeseen hän nyt omalta osaltaan vastaa.
Kirjassa käydään läpi lähestulkoon miehen koko elämänpiiri. Liikkeelle lähdetään itsetuntemuksesta ja identiteetistä. Seuraavissa luvuissa käsitellään miehenä ja isänä olemista sekä lasten kasvatusta. Miesten helmasynnit viina, raha, naiset ja valta tulevat tutuiksi. Kristitty mies ja seksi, ajatusten pitäminen puhtaana, kiusausten voittaminen, fyysisestä ja henkisestä kunnosta huolehtiminen, hyvät harrastukset, Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen, anteeksianto. Aiheita on paljon ja kun kirjassa on vain 189 sivua, pakostakin joitain aiheita sivutaan hieman pintapuolisesti. Ehkä näin on hyväkin, sillä liiallinen analysointi saattaisi olla turhan raskasta luettavaa ja näin päästään tutustumaan miehen elämään laidasta laitaan.
Palmin uusi kirja soveltuukin mainiosti miesten piireihin keskustelujen alustukseksi. Sen kaikista aiheista voi puhua. Uskon, että kirjan avulla päästään avoimiin ja rohkeisiinkin kohtaamisiin.
Kirjan sisällössä huomio kiinnittyy siihen, että lukujen nimet ovat imperatiivimuodossa: pidä, voita, älä, ole, hallitse. Äkkiseltään voisi ajatella, että teksti on kovinkin käskevää ja vaativaa. Näin ei kuitenkaan ole. Palmi kertoo jo kirjan alussa huomanneensa, että suomalainen mies tarvitsee apua sisäisessä parantumisessa, itsetunnon kehittymisessä, armon vastaanottamisessa ja vasta sen jälkeen tapakasvatuksessa. Kirjailija toivookin, ettei kristitty mies kirjaa lukiessaan tuntisi haastetta kasvaa liian vaikeaksi. Se, että Palmi on uskaltautunut kirjassaan avaamaan omia haavojaan ja ihmisyyttään, tekee tekstistä uskottavaa ja kohti tulevaa.
Kirja on tarkoitettu miehille rohkaisuksi. Se on miehen puhetta miehelle. Olisin toivonut, että se olisi ollut sitä loppuun asti. Nyt myös naiset ovat päässeet ääneen kertoessaan mielipiteensä siitä, millainen on tosimies. Meillä naisillahan ei ole mitään vaikeutta kertoa millainen miehen tulee olla. Mielenkiintoisempaa ja rakentavampaa olisi ollut kuulla miten miehet itse määrittävät itsensä, tosimiehen.
Jyrki Palmi on kirjoittajana löytänyt oman alueensa ja tietää mistä kirjoittaa. Moni kirjan lukenut varmasti odottaa jo jatkoa.

Anita Laine

Valoa pimeään

Elämme aikaa jolloin päivä lyhenee ja pimeä valtaa Suomen syksyä. Erityisen pimeältä saattaa tuntua juuri nyt, ennen pysyvän lumen saapumista. Valon kaipuu on suuri ja sitä tarvitaan monella eri tavalla. Jotkut ovat varautuneet pimeään talveen jopa kirkasvalolamppujen avulla.

Myös ihmiset ympärillämme kaipaavat valoa pimeään sielunmaisemaan. Tämän valon välittäminen on meidän Kristuksen seuraajien tehtävä. Tehtävä ei ole vaikea. Kristuksen valona oleminen ei ole sen vaikeampaa kuin esimerkiksi kuun tehtävä, joka välittää auringon valoa yön pimeyteen. Valo ei tule itsestämme, se tulee pyhästä Jumalasta.

Elämme monella tapaa pimeässä maailmassa, mutta täällä eläessämme meidän ei tarvitse pelätä pimeyttä, eikä taivastella sen suuruutta. Vaikka aikamme pahuus näyttää suurelta, on Jumala jo itse löytänyt vastaukset lisääntyvään pahuuteen. Jumalan vastaus langenneen maailman pahuuteen oli Hänen oman Poikansa lähettäminen. Jumala on voittanut kaiken pahuuden ja itse paholaisenkin Poikansa Jeesuksen kautta. Samalla Jumala on näyttänyt myös esimerkin siitä, kuinka paha voitetaan – valoa loistamalla! Pojassa maailma näki Isän, meissä maailma näkee Pojan.

Uskova on kuin ikoni, aivan kuin ikkuna taivaaseen. Jumalan uudeksi luova voima muuttaa ihmisen, joka kääntyy pois pahoilta teiltään kohti Kristuksen kaltaisuutta. Meidän kauttamme maailma voi nähdä välähdyksen Jumalan pyhyydestä ja hyvyydestä.

Niin kuin majakka luo valoa pelastaakseen merenkävijöitä, niin ovat. Jeesuksen seuraajat asetettu tälle maailmalle suunnannäyttäjäksi, jotta ihmiset löytäisivät pelastuksen.

Millainen on suomalainen mies?

Tähän kysymykseen löytyy varmasti yhtä paljon vastauksia kuin on vastaajiakin. Usein kuulee sanottavan että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa – ja lausahduksesta saattaa löytyä totuuden siemen.
– Suomalaiset miehet ovat vahvoja ja heiltä myös odotetaan paljon, sanoo Jyväskylän helluntaiseurakunnan johtava pastori Jyrki Palmi.
– Yhteiskunnan viesti miehille on, että työelämässä ja kotonakin pitäisi olla aina vain parempi. Ympäristön paineet nostavat selviytymisen rimaa jatkuvasti korkeammalle.

Monet miehistä ovatkin Palmin mukaan sairastuneet vahvuuteen:
– tämä tarkoitaa sitä, että ongelmista ei puhuta ja varsinkin lapsuuden kokemusten penkomista pidetään akkojen touhuna.
Suomalainen mies kätkee tuskan sisinpäänsä ja valitettavasti tämä taipumus aihettaa monta tragediaa itselle ja lähipiirille. Jyrki huomauttaa, ettei ole itse yhtään sen paremi kuin muutkaan suomenniemen miehet:
– Olen oman osani edestä kompuroinut.


Se tavallinen suomalainen tarina
Jyrki Palmin, kuten niin monen muunkin suomalaisen miehen, elämä ei alkanut ihan onnellisimpien tähtien alla:
– Olen kasvanut alkoholistikodissa, mies sanoo,
– ja lopulta äitini myös menehtyi alkoholin tähden.
Lisäksi hän mainitsee vanhempiensa kokeman konkurssin jättäneen arvet itsetuntoonsa. Mieleen tulee väistämättä säkeistö Eppu Normaalin kappaleesta Murheellisten laulujen maa: Keskeltä kumpujen mullasta maan, isät ylpeinä katsovat poikiaan, kun työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Valitettavan tavallinen suomalaisen miehen tarina.

Jyrki kertoo salanneensa lapsuuden kokemuksiaan pitkään, ja rohkaistuneensa vasta viime aikoina hiukan avaamaan tapahtumia. Menneet kokemukset rakensivat miehen identiteettiä vinoon: Elämää hallitsi työorientoituneisuus ja vahva tarve pärjätä kaikessa.
– Kaikista traumoista voi kuitenkin selvitä, ja omalla esimerkilläni haluan viestiä sitä, että avoimuus kannattaa.
Rikkinäisyyksistä eheytyminen edellyttää omaa aktiviisuutta:
– Pitää hakea apua ja ongelmista täytyy uskaltaa avautua, mies summaa,
– jokaisella pitää olla vähintään yksi henkilö jolle voi uskoa synkimmätkin salaisuutensa.
Useimmiten suomalaisen miehen heikkoudet liittyvät naisiin, rahaan, viinaan tai valtaan. Jyrki painottaa, että heikkouden tunnustamisessa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin suurin virhe olisi jäädä yksin salaisuuksiensa kanssa.


Kokemukset kirjaksi
Jyrki on omien kokemustensa lisäksi nähnyt ja kuullut pastorin työssään paljon. Lopulta kokemukset konkretisoituivat kirjaksi Bhutanin matkalla.
– Rauhallinen ympäristö, Himalajan vuoristo ja puuttuvat viihdykkeet edesauttoivat prosessia.
Jyrki kertoo harkinneensa pitkään, kirjoittaisiko selviytymisoppaan kaikille kristityille vai rajaisiko aiheen miehiin:
– Lopulta miehille suunnatun opetuskirjallisuuden selkeä puute ratkaisi asian.
Palmi vuodatti paperille koko sydämensä, itseään säästelemättä. Hänen hiljattain julkaistu esikoisteoksensa sai nimekseen Mies ole rohkea (Aikamedia, 2013).

Kirjan nimi on omiaan herättämään kysymyksen: Millainen sitten on aito, oikea, rohkea mies?
– Rohkea mies selvittää identiteettinsä, kunnioittaa vanhempiaan, arvostaa naista, hallitsee himonsa, tunnustaa syntinsä, pitää huolta kodistaan ja perheestään, ei turvaudu väkivaltaan, antaa anteeksi, uskoo Jumalaan, rakastaa lähimmäistään ja itseään, linjaa Palmi ja haluaa vielä rohkaista Suomen miehiä:
– Nyt on aika meidän miesten muuttua sellaiseksi kuin meidät on luotu: vastustamattomiksi Jumalan miehiksi.


Kirsi Cultrera

Kuulutko puusepän sukuun?

Monessa kulttuurissa poika tunnetaan isänsä nimen mukaan. Miltähän mahtaisi kuulostaa, jos minun nimeni olisi Jyrki Arvinpoika Palmi? Israelilaisissa suvuissa identiteetti siirrettiin sukupolvelta toiselle juuri näin. Lisäksi Jumalaa pelkäävät isät laittoivat kätensä poikiensa päälle ja lausuivat siunauksen sanat heidän ylleen.
Joosef Jaakobin poika tuli isänsä kuolinvuoteen luo kahden poikansa kanssa pyytäen isoisän siunausta pojilleen. Siunatessaan heitä Jaakob siirsi heille heidän tulevan identiteettinsä. Näin se tapahtui isältä pojalle ja taas isältä pojalle. Israelilaiset oppivat tuntemaan itsensä ja keitä he olivat pääasiassa siksi, että he oppivat tietämään, keitä heidän isänsä ja isoisänsä olivat. Jatkuvuus oli isien vastuulla. He huolehtivat siitä, että tulevat sukupolvet tiesivät keitä he olivat ja mistä he olivat tulleet. Identiteetin tutkiminen ei ollut poikien vastuulla.
Tässäkin maassa on satoja tuhansia ihmisiä, jotka eivät tiedä keitä ovat. Heillä ei koskaan ole ollut isää, joka olisi rakkaudessa laskenut kätensä heidän päälleen ja kertonut heille, keitä he ovat Jumalan silmissä tai edes biologisessa mielessä. Mies, joka kasvaa aikuiseksi ilman isää, kasvaa tietämättä kuka on tai mikä hänen identiteettinsä on. Hän on kuin palapeli, josta puuttuu paloja. Selkeä kuva ei hahmotu.
Yhteiskunnassamme on tänään tuhansia ja tuhansia nuoria poikia ja tyttöjä, joilta puuttuu identiteetti. Monesti he ryhmittyvät jonkin ryhmän nimen alle, jossa he tuntevat kuuluvansa johonkin. Moni hakee identiteettinsä esimerkiksi urheiluseurasta, musiikkisuuntauksesta, pukeutumisesta tai seksuaalisuudesta. Monilla syy identiteetin ulkoistamiseen saattaa olla, etteivät he tunne kuuluvansa ryhmään nimeltä perhe eikä heillä ole johtajaa nimeltä isä.
Ajat ovat nopeasti muuttuneet niin, että kun ennen pojat näkivät aikuisen miesjoukon seisoskelevan kadun kulmassa, pojat pelkäsivät kulkea joukon lävitse. Tänään aikuiset miehet pelkäävät kulkea poikajoukon lävitse.
Nuoria, joilla ei ole identiteettiä, kutsutaan heidän ongelmansa mukaan: ongelmalapsi, häirikkö, ADHD, kapinallinen, narkkari, juoppo ja niin edelleen. Tällaiset nimitykset alkavat piirtyä nuorten omakuvaan, ja he ryhtyvät sen perusteella muodostamaan käsitystä itsestään.
Olet tietenkin kuullut Nasaretin puusepästä ja hänen Pojastaan. Poika tunnetaan paremmin Jumalan poikana Jeesuksena. Poika varttui Isänsä kätten taitoja katsellessaan. Pojalle opetettiin, mihin sukuun Hän kuului. Hän kuului Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin ja Daavidin sukuun.
Tiedämme Hänestä paljon. Hänen perintönsä on käytettävissämme ja testamenttinsa luettavissamme. Hän on taitavin Isä ja mestareiden Mestari. Hän voi korjata rikkinäisen itsetuntomme ja antaa meille identiteettimme. Hänen poikinaan ja tyttärinään tiedämme keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa. Hänen tuntemisensa voimme siirtää polvesta polveen, mutta kuka siirtää identiteetin omille pojilleni ellen minä - mies ja isä itse?

Keskustelua täytyy jatkaa

Kulunut kesä on tarjonnut runsaasti puheenaihetta hengellisistä asioista. Uutisaiheista ei ole ollut pulaa. Räsäskohusta alkaen otsikot ovat kerta toisensa jälkeen täyttyneet papeista, piispoista, homoläheteistä, Raamatusta, liberaaleista, konservatiiveista ja valtionkirkon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Mitkään rahat eivät olisi riittäneet vastaavanlaisen mainoskampanjan luomiseen.
On sanottu, että kirkoilla on maailman paras sanoma, mutta maailman huonoin jakelu ja markkinointi. Näin ollen ei ollut lainkaan pahitteeksi, että kesän kohujutut toivat Raamatun suosituksi puheenaiheeksi kahvipöytiin ja työpaikkakeskusteluihin. Keskustelun aloittaminen Jumalasta tai Raamatusta ei pitkään aikaan ole ollut yhtä helppoa ja luontevaa. Keskustelua tulee jatkaa! Kristityillä on nyt se kuuluisa tuhannen taalan paikka.
Evankeliumissa on hämmästyttävä ominaisuus saavuttaa jokainen ihminen oman aikansa edellyttämällä tavalla. Tästä syystä esimerkiksi sosiaalisen median tarjoamia mahdollisuuksia ei tulisi aliarvioida vaan ne tulisi hyödyntää kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Vallankumoukset ovat aina lähteneet sanoista. Nyt sanottavan voi jokainen saada julki tavalla tai toisella. Kymmenien tuhansien lukijoiden ja katselijoiden joukkoa ei koskaan ole ollut yhtä helppo saavuttaa. Jokainen voi puhua suunsa puhtaaksi somessa eli sosiaalisessa mediassa. Videoita voidaan jakaa, mielipiteitä ”peukuttaa” ja sanottavansa sanoa twiittaamalla tai bloggaamalla. Usein suomalainen ei saa suutansa auki työpaikan kahvipöydässä, mutta somessa sama asia on helpompi sanoa. Some on kuin suomalaiselle tehty.
Jeesus itse käski saarnata evankeliumia kaikkialla maailmassa, kaikissa kulttuureissa, kaikille ihmisille ja jokaiselle sukupolvelle ominaisella tavalla. Sanoma Jeesuksesta Kristuksesta koko maailman ja yksilöihmisen syntien sovittajana on mullistava ja sydämet valloittava. Näinä aikoina jokainen kaipaa hyvää sanomaa.
Kristuksen lähetyskäskystä ja rakkauden motiivista nousevaa evankeliumin sanomaa ei tarvitse koskaan hävetä tai pyydellä anteeksi, sillä sen julistaminen seurakunnan keskeisin tehtävä. Evankeliumin levitys on osa Jumalan omaa lähetystä, jossa kaikki saavat olla mukana ja jokaista tarvitaan.
Jokaisen ihmisen sydämessä on paikka Jumalalle, koska ihminen on luotu hänen yhteyteensä. Kristuksen todistajina tehtävämme on saattaa puuttuva pala paikalleen. Olivatpa ajat kuinka vaikeat tahansa, kristikunnalle annettu tehtävä ei muutu. Tavat ja välineet muuttuvat.
Keskustelu jatkukoon.

Pääkirjoitus RV-lehti 36/2013

Valta kiinnostaa ja kiihottaa

Ihmisellä kuuluu olla tervettä vaikutusvaltaa, mutta sitä on osattava käyttää oikein. Joillekin valta on ongelma, ja se nousee päähän. Yllättävän monet eivät kuitenkaan ota sitä valtaa ja asemaa, joka heille kuuluisi. Suomalaiseen luonteeseen kuuluu perääntyminen ja paikan luovuttaminen toiselle. Usein nöyrät olisivat parempia vallankäyttäjiä, mutta liian usein he väistyvät.
Valta on kuin tyhjiö, joku täyttää sen joka tapauksessa. Monet lahjakkaat ihmiset tekevät virheen juuri siinä, että he eivät uskalla käyttää vaikutusvaltaansa vaan luovuttavat sen pyrkyreille.
Valta kiinnostaa. Aina löytyy joku, joka on valmis ottamaan vallan itselleen. Seurakunnissa pyritään luomaan mielikuva joko vanhimmistojohtoisesta tai pastorijohtoisesta yhteisöstä. Joskus taas suurimman vallan sanotaan olevan seurakunnankokouksella. Oli niin tai näin, joku tai jotkut näissäkin vaihtoehdoissa valtaa käyttävät. Myös vapaakristillisissä yhteisöissä käydään valtapeliä. On seurakuntia, joissa pastori käyttää yksinvaltaa, mutta myös seurakuntia, joissa joku yksittäinen vanhin nousee vallankahvaan ja hallitsee takavasemmalta. Joskus seurakuntaan on asetettu nimellinen johtaja, mutta todellinen vallankäyttäjä on taustalla.
Antiikin tarussa Damokles-niminen nuorukainen halusi päästä nauttimaan valtiaan onnesta. Yksinvaltias Dionysios päästi nuorukaisen valtaistuimelleen, mutta ripusti sen ylle jouhesta riippuvan miekan. Damokles pyysi häntä ottamaan miekan pois, kun tajusi siihen liittyvän opetuksen. Tarun opetus on, että mitä enemmän sinulla on valtaa, sitä enemmän sen vastuu painaa. Miekka on hyvä asia. Se pitää vallankäyttäjän tasapainossa. Se symbolisoi sitä, että vallankäyttäjän pitäisi olla vastuussa jollekulle. Vallankäytön pitäisi olla läpinäkyvää. Niin suurta valtaa tai asemaa ei tulisi olla kellään, ettei hän olisi vastuussa jollekin.
Myös Raamattu kehottaa selväsanaisesti nöyrään ja palvelevaan johtajuuteen. Valtaa ei saa käyttää omaksi hyväkseen. Samalla tavalla myös seurakunnan johtajien tulee olla tilivelvollisia ja alistaa itsensä esimies-alaissuhteeseen. Pastori ja vanhin on seurakuntalaisille ennen kaikkea hengellinen johtaja. Hän on jo nimensäkin mukaan paimen, joka tehtävänä on pitää lampaistaan huolta.
Johtaja ei voi koskaan kävellä ihmisten ohi tai yli. Hänen tulisi olla avoin, luottavainen, huolehtivainen, apua tarjoava ja valmis haavoittumaan. Johtajan työ on ennen kaikkea palvelevaa johtajuutta, ei vallantavoittelua. Kun tällaiset johtajat johtavat, jokainen voittaa.

Pääkirjoitus RV-lehti 33/2013

Uusin kirjani on ilmestynyt!

Kirjaa voi tilata muun muassa osoitteesta www.aikashop.fi

Suomessa, jos missään muuallakaan, on melko vähän miehille tarkoitettua kasvukirjallisuutta. Jyrki Palmi on nyt sellaisen tehnyt. Hän laittaa kirjassaan itsensä likoon avaten omia kasvusolmujaan, antaen näin mahdollisuuden toisille miehille itsensä ja elämänsä tutkailemiseen samaistumisen ja myötäelämisen kautta. Toki Palmin kirja sopii myös naisen luettavaksi.
Salme Blomster

Jyrki Palmi on kirjoittanut kirjan, joka jokaisen miehen pitäisi lukea. Jyrkin rohkea ja rehellinen oman elämän avaaminen koskettaa syvästi ja on kirjan ehdoton suola ja höyste. Mies ole rohkea käsittelee vaikeitakin asioita jopa riipaisevan avoimesti ja rehellisesti. Jyrkin tekstissä on myös aimo annos hersyvää ja piristävää tilannehuumoria, joka samalla avaa mielenkiintoisen näköalan käytännön teologiaan. Kirjaa on sujuva lukea, teksti on selkeää ja taidokasta, siksi tämä teos ei jää lukijan yöpöydälle pölyttymään. Suomalainen mies on tunnetusti vähäpuheinen, mutta lukutaitoinen, joten hyvän kirjan välityksellä syntyy myös kanava vuorovaikutukselle ja keskustelulle. Uskon, että tämän kirjan luettuaan mies ojentaa sen tyytyväisenä vaimolleen ja sanoo: ”Rakkaani, lue tämä niin ymmärrät minua paljon paremmin!”
Kari Honkanen
Kirjailija-pastori, lähetyssaarnaaja

Meiltä ei löydy suomen kielellä liiemmälti oppaita kristilliseen tai ylipäänsä miestyöhön. Sen vuoksi Jyrki Palmin teosta voidaan pitää varsinaisena kulttuuritekona. Ja mikä parasta, hän ei sorru turhiin yleistyksiin ja kulmien pyöristyksiin,vaan asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Kansantajuisesti, ilman Raamatulla päähän hakkaamista. Uskon ja toivon Palmin kirjan kuluvan suomalaisten miespiirien vetäjien känsäisissä kourissa. Ainakin itse sain siitä toivottua lisäpotkua omalle opetustaipaleelleni.
Kimmo Janas
Tosimies-lehden päätoimittaja
Christian Men’s Networkin kansallinen johtaja

Jyrki Palmi on onnistunut laskeutumaan pastorin jalustalta tavalliseksi mieheksi toisten kristittyjen miesten rinnalle. Hän tilittää läpinäkyvästi miehenä olemisen kipuja ja haasteita ja peilaa avoimesti omia kamppailujaan. Palmi käy uskottavaa vuoropuhelua elämän todellisuuden ja uskon maailman välillä. Rimaa ei aseteta saavuttamattomiin. Armon ilmapiirissä lukija voimaantuu elämään oman näköistä elämää. Mies ole rohkea on monipuolisella viisaudella, taidolla ja nöyryydellä kirjoitettu kirja jokaisen kristityn miehen käteen.
Saara Kinnunen
sosiaalipsykologi, perheterapeutti

Pastori Jyrki Palmin miehille kirjoittama selviytymisopas on monella tavalla ansiokas teos. Kirjassa käsitellään miehen elämään liittyviä asioita käytännönläheisesti ja samalla elävästi. Kirjoittaja pitää yllä lukijan mielenkiintoa jakamalla avoimesti myös oman perhe-elämänsä kokemuksia. Kristityn miehen, pastorin ja teologin ammattitaidolla Palmi pohjaa suuret elämäntaidolliset viisautensa Jumalan kestävään sanaan. Mies ole rohkea on tervetullut teos, sillä se täyttää suuren aukon tähän saakka hyvin vähäisessä kotimaisessa mieskirjallisuudessa.
Leevi Launonen
Ristin Voitto -lehden päätoimittaja

Vihapuheista vapauteen!

Vihanpuheen määritelmä ontuu. Termiä käytetään nykysin kovin kevein perustein ja yhteyksissä, joissa todellisesta vihapuheesta ei ole tietoakaan. Ongelmalliseksi on noussut myös kristityn vastuu suhteessa yhteiskunnallisiin asioihin. Miten esittää eriävä mielipide joka on ristiriidassa yhteiskunnassamme vallitsevan arvomaailman kanssa?
Useat Jeesuksen puheet olivat nykytermistöllä suoranaisia vihapuheita. Vaikka Jeesuksen opetukset ja esimerkit olivat rakkauden täyttämiä, tuomitsi hän usein asioita selkein sanakääntein. Jeesuksen kritiikki ei kuitenkaan koskaan kohdistunut suoranaisesti ihmiseen itseensä, vaan sydämissä vaikuttaviin motiiveihin. Ihmisten ja varsinkin hengellisten johtajien tekopyhyyden sävyttämä ulkokultaisuus oli usein Jeesuksen kritiikin kohteena. Hän ei voinut sietää vääryyttä, mutta alisti silti seuraajansa antamaan verot keisarille ja tottelemaan esivallan miekkaa. Joskus näytti jopa siltä, että maalliset vallanpitäjät pääsivät Jeesuksen käsittelyssä kirkonmiehiä helpommalla. Ruoskaa saivat niin rukoushuoneeseen pesiytyneet rahanvaihtajat kuin fariseuksetkin, joita jopa kyykäärmeen sikiöiksi verrattiin. Ei ihme, että hengellisten johtajien raivo nousi lopulta niin suureksi, että se johti Jeesuksen teloitukseen.
Kuinka kristityn tulisi sitten elää taidollisesti nykyajassa?
On hyvä muistaa, että uskovaisetkaan eivät ole täydellisiä ihmisiä. Tulemme kaikki erilaisista olosuhteista ja meillä kaikilla on mukanamme rikkinäisyyttä, joka ei kaikilta osiltaan ole kultivoitunutta. Silti emme voi sallia seurakuntamme keskellä minkäänlaista vihanpitoa tai kaunaa. Jokaisella on oikeus osallistua jumalanpalveluksiimme sukupuoleen, ihonväriin, kieliryhmään, sukuun, asemaan tai etniseen taustaan katsomatta. Tähän meitä velvoittaa Kristuksen kaksoiskäsky.
Vaikka itsessämme ei aina olisi voimaa rakastaa erilaista ihmistä, niin Raamatun mukaan Jumala vuodattaa rakkauttansa meihin, jonka voimasta opimme rakastamaan ensin Jumalaa ja sen jälkeen lähimmäistämme.
Uuden liiton uskova Suomessa ei elä juutalaisen lain vaatimusten alla. Hänet on vapautettu elämään uutena luomuksena Pyhässä Hengessä ja kasvamaan Jumalan sanan opetusten mukaan. Tämä ei kuitenkaan johdata uskovaa hylkäämään Raamatun totuutta, maallista lakia eikä Sanan opetusta. Se ei myöskään anna uskovalle lupaa kohdistaa vihaa ihmisiin. Se ei johdata uskovaa elämään vastoin rakkauden lakia, vaan kasvattaa meitä elämään Jumalan armosta ja tekemään rakkauden tekoja toinen toisillemme.

Aggressiivisen journalismin aikaa

Elämme aggressiivisen journalismin aikakautta. Kristillisessä mediassa näkyy sama ilmiö kuin profaanissa journalismissa: tartutaan ajankohtaisiin teemoihin ja niistä halutaan tehdä mahdollisimman provokatiivisia. Jokainen toimittaja tietää, että juttu täytyy myydä otsikolla ja jo sillä ihmiset täytyy saada närkästymään tai kuohuksiin: lukija päättää sekunnin murto-osassa, jatkaako hän lehden selaamista vai vaivautuuko pureutumaan artikkeliin.
Tämän hetken kuumimpia aiheita uskontojournalismissa ovat seksuaalinen tasavertaisuus ja homoseksuaalien asema kirkkokunnissa. Profaani media ajaa kirkkojen ja lähetysjärjestöjen johtajat nurkkaan saadakseen irti lausunnon, jolla voisi nostattaa myrskyn vesilasiin tai otsikon omaan mediaan. Aikaisemmin toimittajien ärhäkästä kiinnostuksesta ovat saaneet nauttia vain poliitikot ja julkkikset. Nyt uskonto kiinnostaa toimittajia sen etiikan vuoksi, koska perinteiset kristilliset arvot ovat ristiriidassa yhteiskunnassa vallitsevan liberaalin arvomaailman kanssa. Kristillisiä tahoja puolestaan harmittaa se, että toimittajien kirjoituksista paistaa usein esiin enemmän oma asenne kuin asiantuntemus.
Jokin aika sitten Journalisti.fi–sivuilla pappi ja toimittaja Marjaana Toiviainen pohti ansiokkaasti uskontojournalismin tilaa Suomessa. Toiviaisen mukaan faktojen virheellisyys on usein räikeää. Raamattua luetaan kuin biologian oppikirjaa ja ajatellaan, että onpa hullua. Ei pyritä ymmärtämään myyttiä, vaan tehdään jostakin kysymyksestä lapsellinen olkinukke ja kysytään, uskooko vastaaja esimerkiksi Saatanaan tai ylösnousemukseen. Ei kysytä, mitä kyseinen asia ihmisille tarkoittaa. Nykytoimittajan on vaikea tarttua uskonnolliseen kieleen journalismin rationaalisella kielellä, eikä toimituksissa osata arvostaa sitä teologista osaamista, jota eri kirkkokunnat mielellään tarjoaisivat.
Toiviaisen mukaan uskontokriittisyys ei kuitenkaan ole huono asia, asiantuntemattomuus on. Kritiikki onnistuu, kun sillä tavoitetaan kohteen sisäinen todellisuus.
Aggressiivisen journalismin aikaa ei tarvitse pelätä. Kristityillä ei ole mitään syytä vetäytyä julkisuudesta tai olla antamatta lausuntoja. Entistä enemmän on painotettava sitä, miten asiat ovat ja kuinka me ne uskomme. Sanojen pyörittely totuuden kiertämiseksi johtaa aina umpikujaan. Helluntailiikkeen on selkeästi tiedettävä ja tiedotettava, kuinka uskomme ja toimimme.

Kuinka kauan armo riittää?

”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.”

Yksi suurimpia ongelmia uskovan kasvussa on armon ja laupeuden määrän käsittäminen. Luontainen taipumuksemme on arvioida armon ja laupeuden määrän riittävän johonkin tiettyyn rajaan asti, mutta ei enää siitä yli.

Ajattelemme herkästi, että omat epäonnistumisemme uskonvaelluksessa, lankeemukset ja synnit, kun niitä tarpeeksi tekee, suistavat meidät viimein armon ja laupeuden ulkopuolelle. Monen tuskainen huokaus Jumalan puoleen kerta toisensa jälkeen on: ”En voi mennä Jumalan eteen sen saman synnin kanssa jälleen kerran. Ei Jumala jaksa kuunnella minua, kun aina pyydän samaa asiaa anteeksi uudelleen ja uudelleen.”
Moni on parannuksen tehtyään vannonut, ettei enää koskaan tee niitä asioita, joita ennen teki, mutta on sitten kuitenkin löytänyt itsensä tekemästä juuri niitä samoja asioita. Tämän seurauksena on masennusta ja toivottomuutta, itsesääliä ja alakuloisuutta.

Itseä niskasta kiinni
Joskus tällaisessa tilanteessa ihminen päättää tehdä ryhtiliikkeen. Hän päättää lukea Raamattua enemmän. Ehkä hän päättää nousta aikaisemmin aamulla rukoilemaan ja pyrkii erottautumaan Jumalalle. Niinpä moni on yrittänyt. On laittanut kellon soimaan aikaisemmin, on lukenut Raamattua ja rukoillut, mutta mitään ole tapahtunut. Korkeintaan on ollut uupuneempi päivällä ja huono omatunto, kun rytmi on hiljalleen palautunut entiseen.

Oma yrittäminen ei auta
Yleisin syy tappiomielialaan on huono omatunto ja se, että armo ja laupeus eivät käytännössä toteudu. Kaikki varmasti tiedämme tehneemme syntiä ja tiedämme sydämemme petolliseksi, mutta emme tiedä, miten epäonnistumisen tunteesta voisi päästä eroon. Teemme syntiä, tunnemme syyllisyyttä, yritämme tunnustaa syntimme. Mutta mitä enemmän yritämme, sitä hyödyttömämmältä se tuntuu. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan joku ulkopuolinen, joka vetää ihmisen pois tästä kierteestä. Se joku voi olla vain Jumala, joka tarjoaa epäonnistuneelle loputonta armoaan ja laupeuttaan. Meidän tulisi selkeästi ymmärtää, että suurin ongelmamme ei ole siinä, että teemme syntiä tai epäonnistumme, koska kaikille käy niin. Onnistumisemme ja jatkomahdollisuutemme riippuvat suoranaisesti siitä, kuinka hyvin osaamme turvautua armoon ja laupeuteen.

Rankaiseeko Jumala?
Jumalalle laupeuden osoittaminen ei ole vaikeaa, se on hänen luonteenominaisuutensa. On väärin ajatella, että Jumalalle olisi jotenkin vastentahtoista antaa meille syntejämme anteeksi. Se on hänelle pelkkä ilo! Tämä on miltei käsittämätön ajatus.
Voiko Jumala sitten rangaista meitä synneistämme? Ei voi! Hän ei rankaise meitä, koska hänen vihansa ei voi enää kohdistua meihin. Jotkut kuitenkin pyrkivät itse rankaisemaan itseään synneistään. Joskus he hautovat virheitään vuosikaupalla. Jotkut jopa vahingoittavat itseään yrittäessään saada hyvityksen omaltatunnoltaan. Tällaiset ajatukset eivät ole Jumalasta. Paholainen haluaa meidän ymmärtävän asian niin, että Jeesus ei olisi enää meille armollinen ja jäisimme pois kaidalta tieltä. On turvallista tietää, että kun olemme Jeesuksen veren alla, olemme paikassa, johon Jumalan viha ei voi enää kohdistua.
On myös hyvä tietää, että kun me saatamme väsyä tunnustamaan samoja syntejä toistuvasti, niin Jumala ei väsy kuuntelemaan meitä. Kun Jumala antaa meille syntimme anteeksi, ne yksinkertaisesti katoavat olemasta, niistä ei jää jälkeäkään. Sielunvihollisella tai omatunnollamme ei ole oikeutta nostaa syytöstä meitä vastaan, koska Jeesuksen veri on pessyt pois syntimme. Jumala ei koskaan, ei enää koskaan nosta tunnustettuja syntejä meitä vastaan.

Puhdistu Jeesuksen veressä!
Yksi ongelmamme on viivytellä syntien tunnustamisen kanssa. Synnit tulisi tunnustaa niin pian kuin mahdollista. Vihollisemme yrittää uskotella alitajuntaamme, että niiden tunnustamista voisi lykätä tuonnemmaksi ja palata asiaan sopivammalla hetkellä. Näin tehden omatunto turtuu synnin edessä. Sen seurauksena voi olla paatumus, joka on vaarallinen tila. Paatumuksessa synti ei enää tunnu synniltä, vaikka se olisikin sitä. Paatunut sydän ei näe tarvetta parannuksen tekoon. Jumalan mielisuosion voi saada ainoastaan puhdistautumalla Jeesuksen veressä. Mielisuosiota ei voi saada uskonnon harjoittamisella.

Kuka pääsee taivaaseen?
Miten onnistunut sitten pitää olla, että pääsee taivaaseen? Vastaus tähän on yksinkertainen. Emme voi olla niin onnistuneita, että pääsisimme taivaaseen. Sinne pääsee ainoastaan Jeesuksen sovintotyön tähden. Mikään tekomme ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että Jumala hyväksyy meidät vain Jeesuksen kautta.

Miksi synnit pitää tunnustaa?
Synnit ovat jumalayhteyden, ei hyväksymisen esteenä. Tuhlaajapoikakertomus muistuttaa meitä tästä. Tuhlaajapoika ei menettänyt lapseusoikeuttaan tuhlaajaretkillään. Hän pääsi nauttimaan jälleen oikeuksistaan sen jälkeen kun hän nöyrtyi ja palasi isänsä luokse. Meilläkin on täydet lapsioikeudet, jopa silloin kun olemme kaukana Jumalasta syntiretkillämme, mutta pääsemme nauttimaan oikeuksistamme vasta sitten kun olemme tunnustaneet syntimme.
Ei Jumala ole meille vihainen! Hän rakastaa meitä ja iloitsee meistä, jos laitamme turvamme Kristuksen sovintotyöhön.

Kuinka yhteys rakennetaan käytännössä?

Yhteydestä puhutaan eri kirkoissa keskuudessa usein. Lähes kaikki toivovat yhteyttä, mutta silti se on asia, joka jollakin tavalla tuntuu olevan saavuttamattomissa. Seurakuntalaisten kesken yhteys on helpompaa ja toteutuu luonnollisesti, mutta johtajuustasolla yhteys on haasteellinen. Näin näyttäisi olevan kaikkien kirkkokuntien kohdalla.
Yhteyden tunnetta voidaan ajoittain kokea erinäisissä seminaareissa ja työntekijäpäivillä. Historiassa on esimerkkejä tilanteista, joissa yhteys on haihtunut jopa näyttävien halausten ja selkään taputtelujen jälkeen. Yhteyden tunne on pettävää, koska aito yhteys ei perustu tunteeseen, vaan vahvaan luottamukseen. Yhteys vaatii naamareiden riisumista. Yhteyteen antautuminen voi pelottaa, mutta osapuolten niin halutessa se syntyy ajan kanssa varmasti. Yhteyden esteenä eivät ole erilaiset mielipiteet. Sen esteenä ovat asenteet, jotka perustuvat mielikuviin, ei faktoihin.
Mitä yhteys käytännössä sitten tarkoittaa? Yhteys ei ole pyrkimystä säilyttää oma reviiri. Se ei ole heikkouksien etsimistä toisten näkemyksistä, vaan se on vilpitön halu jakaa tunteita toisten kanssa.
Myös seurakuntien ja herätysliikkeen johtajien on kestettävä kuulla asioita, jotka koskevat heidän toimintatapojaan ja näkemyksiään. Johtajien on kyettävä avoimeen keskusteluun sekä vastaamaan kysyjille lempeästi ja sävyisästi.
Uskovien pitää pystyä puhumaan toisilleen erilaisista työtavoista, näkemyksistä ja oppikäsityksistä. Meidän on rehellisesti puhuttava tavoitteistamme, mielipiteistämme ja siitä, minkä näemme eri tavalla toistemme toiminnassa. Yhteistyö Kristuksessa on niin arvokas asia, että siinä ei saa olla mitään salattavaa! Kun näkemykset esitetään avoimesti ja asioista keskustellaan kunnioittavasti, on varmaa, että luottamus syntyy ja välit pysyvät lämpiminä. Kristuksen rakkaus sitoo uskovat toisiinsa.
Apostolit todistivat esimerkillään, kuinka suuretkin asiat ja riitakysymykset selviävät avoimissa ja Pyhän Hengen voitelemissa keskusteluissa. Joskus tilanne saattaa näyttää jopa riitelyltä, mutta tämä on ainut tie, jolla kristityt voivat edetä menestyksellisesti. Jos ymmärrämme luottamuksen merkityksen, niin epäluulot ja kyräily loppuvat. Jokainen tietää, että ihmiset eivät riitele, vaan asiat.
On sanottu, että yhteistyö onnistuu parhaiten silloin, kun ymmärtää sen, mihin ja millä tavalla itse uskoo ja mikä siinä on hyvää ja luovuttamatonta.

Kuinka sinä lepäät?

Tämä on ollut minulle todella vaikea kysymys, koska jotkut lähipiirissäni pitävät minua työnarkomaanina ja odottavat suurta romahdusta tapahtuvaksi milloin tapansa. Itse en usko, että niin tulee käymään ainakaan töiden takia. Kerronpa miksi.
Ensinnäkin voin henkisesti erittäin hyvin, silloin kun minulla on tarpeeksi haasteita ja pientä painetta töiden suhteen. Nautin siitä tunteesta, kun minun ei tarvitse miettiä, kuinka saisin aikani kulumaan kunakin päivänä. Jos minulla olisi työ, jossa kullekin päivälle olisi vain pari kolme pientä työtehtävää, uupuisin ja väsyisin jo kättelyssä. Joku saattaa pitää takaraivossa kolkuttelevaa deadlinea ahdistavana, mutta minulle se on kannustin joka saa minusta irti parhaimpani. Totta kai on aikoja, jolloin minulla on liiankin kiire ja kiireessä tulee tehtyä virheitä ja unohdettua asioita, mutta minulle pieni paine on vain hyväksi.
Kaikki eivät ole samalla tavalla rakennettuja ja ymmärrän kyllä niitäkin, jotka tuntevat toisin. Tiedän, että kaltaisiani on paljon ja haluaisin valottaa työorientoituneen ihmisen elämää.
Usein työn sisältö ratkaisee ihmisen arkiviihtyvyyden. Yksitoikkoinen ja pelkästään rahan takia tehty työ puuduttaa. Vastoin yleiskäsitystä olen sitä mieltä, että ihmistä eivät väsytä ylityöt tai rasitus, vaan työn merkityksettömyys. Olen iloinnut kehityksestä, jonka mukaan nousevalle sukupolvelle ei työssä ole tärkeintä palkka tai asema, vaan työssä viihtyvyys. Se on hyvä suuntaus ja ohjaa ihmistä kohti onnellisempaa elämää. Ihminen viettää työssään niin merkittävän osan ajastaan ja elämästään, että siksi ei ole samantekevää mitä tekee. Aina työtehtäviä ei tietenkään voi valita ja nykyisin onkin syytä olla kiitollinen, jos ylipäätään omistaa työpaikan, joka ei kaikille ole itsestäänselvyys. Silti elämässä kannattaa pyrkiä eteenpäin, kohti niitä unelmia joissa tuntee olevansa onnellisimmillaan.
Entä sitten lepo? Lepäämisen taito on suuri lahja. Jeesus kehotti ihmisiä levähtämään ja löytämään lepo ensisijaisesti sielussaan, se lieneekin tärkeintä lepäämisessä. Uskallan väittää, että olosuhteet, olivatpa ne kuinka ylelliset tahansa eivät yksistään kykene tarjoamaan ihmismielelle lepoa. Levon täytyy kummuta sisäisestä olotilasta. Jeesus kutsui ystävänsä aina silloin tällöin johonkin hiljaiseen paikkaan lepäämään. Arjesta irtaantumisessa ja olosuhteiden vaihtamisessa näyttäisi olevan suuri salaisuus. Minulle luksusta ja ensisijaisen tavoiteltavaa eivät ole kalliit hotellit ja rantaelämä, vaan hiljaisuus, ystävät ja lähimmäisten kanssa jaetut tunteet. Myös arjen keskellä löydetyt pienet lepohetket ovat luksusta. Kahvikuppi kiireen keskellä tai pieni pötkötys sohvalla voivat saada ihmeitä aikaan. Hetkestä nauttiminen ja siinä eläminen on viisaampaa ja raamatullisempaa kuin tulevaisuudesta tai menneisyydestä haaveilu.
Elämä on ainutlaatuinen seikkailu, nauti sinäkin siitä!

Pienikin rohkaisu voi kääntää kurssin!

”Lannistuneiden ihmisten huomio kiinnittyy yhteisen hyvän sijaan omaan selviytymiskamppailuun.”
”Jos emme saa positiivista palautetta, on helppoa väsyä.”
”Vaikka Jumala antaisi siunauksen sateet tänään, tämä ei merkitse sitä, että sadon tulokset näkyvät heti.”

Kukaan ei jaksa kauan yksin



Kuningas ja kansa tarvitsivat rohkaisua temppelin rakentamiseen. Samalla tavalla nykyihminen tarvitsee kannustusta arjen haasteista selviämiseen.

Raamatussa on lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat tietyssä tilanteessa saaneet toimia ratkaisevina rohkaisijoina masennuksen ja epäonnistumisien aikoina. Nykyisessä seurakuntaelämässä ja yksilöihmisten elämässä rohkaisun tarve ei ole menettänyt merkitystään. Kenties tänään tarvitsemme rohkaisua ja rohkaisijoita enemmän kuin koskaan ennen.
Lähestymme rohkaisun teemaa Vanhan testamentin profeetan Haggain elämän kautta: ”Näin sanoo Herra: - Nyt, Serubbabel, ole luja! Älä lannistu, Joosua, Josadakin poika, ylimmäinen pappi! Ja kaikki maan asukkaat, olkaa lujat! sanoo Herra. Ryhtykää työhön! Minä olen teidän kanssanne, sanoo Herra Sebaot. Tämän lupauksen minä annoin teille jo silloin, kun lähditte Egyptistä: minun henkeni on teidän kanssanne. Älkää pelätkö!

Haggai rohkaisijana
Haggai on kymmenes Raamatun kahdestatoista niin sanotuista pienistä profeetoista. Haggai ilmestyi Raamatun kertomusten näyttämölle noin vuonna 520 eKr., kuningas Daarejaaves I:n toisena hallitusvuotena, ja hänen varsinainen profeetallinen palveluvirkansa kesti vain kolme kuukautta.
Noin 70 vuotta aikaisemmin Salomon temppeli oli tuhottu ja kaupunki melkein hävitetty. Juutalaiset olivat jälleen maanpaossa, mutta tällä kertaa heidän tilanteensa oli parempi, koska he olivat asettuneet asumaan hedelmällisten virtojen varsille Babyloniaan. Monet heistä olivat syntyneet maanpaossa, eivätkä he käytännössä tienneet mitään kotimaansa kurjuudesta. Juutalainen kansa kuitenkin tiesi luvatun maan kuuluvan heille, eikä Jumalan suunnitelma kansansa kohdalla ollut muuttunut pakkosiirtolaisuuden aikana miksikään.
Persian kuningas Kyyros oli hyväsydäminen hallitsija ja antoi juutalaisille luvan palata takaisin Israeliin sillä ehdolla, että nämä tekivät lupauksen rukoilla Jumalaa hänen puolestaan kotimaassaan. Tätä varten heidän tuli rakentaa uudestaan temppeli, Serubbabelin temppeli.
Serubbabelin oli rakennettava temppeli, koska hän oli ainut jäl-jellä ja elossa oleva Daavidin hallitsijasuvun verisukulainen. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Serubbabelin oli kul-jettava sama reitti kuin Aabrahamin Kaldean Uurista luvattuun maahan, jota kumpikaan heistä ei ollut ennen nähnyt – olihan Serubbabel itsekin syntynyt maanpaossa.
Haggain aikaan siis aloitettiin Jerusalemin temppelin uudisrakentaminen. Perustuksen laskemisen jälkeen rakennustyö kuitenkin keskeytyi viideksitoista vuodeksi naapurikansojen pelottelun ja juonittelun takia. Haggain kirjassa profeetta tuo kansalle sanoman, jonka vaikutuksesta työ lähtee jälleen käyntiin ja temppeli valmistuu aikanaan.
Profetoidessaan kansalle Haggai opettaa suuria hengellisiä peri-aatteita, jotka ovat voimassa vielä meille tämänkin ajan uskoville. Ennen kaikkea Haggai tulee kuitenkin nähdä suurena rohkaisijana. Hänen rohkaisunsa ja kannustuksensa oli ratkaiseva tekijä Jumalan suunnitelmissa.
Haggai toimi Jumalan välikappaleena masennuksen ja väsymysten aikojen vallitessa.

Itsekkyydestä yhteiseen hyvinvointiin
Kansa oli masentunut. Rakennustyö seisoi. Seisovan työmaan temppelin luuranko oli varmaan masentava näky.
Messias ei ollut tullut. Pettymykset ja masennus johtivat kansan väärille raiteille, tekemään vääriä johtopäätöksiä. Kansa sanoi: ”Aika ei ole tullut rakentaa Herran huonetta.”
Ihmiset olivat halvaantuneet yhteiskunnan tilanteesta ja ulkopuolisesta paineesta. Toisaalta syynä oli myös itsekkyys, koska samalla he elivät voimakkaasti itselleen. Temppelinrakentamisen seisoessa juutalaiset alkoivat rakentaa omia talojaan. Voimat ja varallisuus keskitettiin niihin. Raamattu kuvaa, että he asuivat paneelilla kaunistetuissa huoneissaan, mikä oli sen ajan luksusasumista kuvaava standardi.
Kaikki tämä vei mielenkiinnon Herran huoneen hyvinvoinnista, ja sitä rauhoiteltiin teologisella päätelmällä ”aika ei ole tullut”. Haggai oli rohkea kysyessään: ”Onko teidän sitten aika asua paneelilla kaunistetuissa huoneissanne, kun tämä huone on raunioina?”
Profeetta pakotti ihmiset tarkastelemaan tilannetta. Puheen vaikutuksesta ryhdyttiin töihin, mutta alkuinnostuksen jälkeen kansa masentui uudelleen. Nouseva temppeli näytti mitättömältä entiseen Salomon temppeliin verrattuna.
Kansa tarvitsi uutta rohkaisua. Serubbaabelia, Joosuaa ja kansaa kehotettiin olemaan lujia. Rohkaisijan tehtävän saanut Haggai kohdensi sanan ”luja” kaikille erikseen. Kaikki tarvitsivat oman rohkaisunsa.

Ilman tukea ei jaksa
Miten lannistuminen alkaa, ja mitä tapahtuu, kun se saa vallan? Lannistuminen voi alkaa pienestä epäonnistumisesta tai toistu-vasta negatiivisesta palautteesta.
Yhteinen nimittäjä lannistuneille ihmisille on riittämättömyys. Ihmiset tulevat heikoiksi, heidän energiansa katoaa ja huomio kiinnittyy yhteisen hyvän sijaan omaan selviytymiskamppailuun.
Työelämän vaatimukset, yksityiselämän haasteet, ajan hermolla pysyminen ja kiireinen elämänrytmi vaativat suunnattomasti voimavaroja. Usko omaan selviytymiseen on usein vaakalaudalla, ja jos lapsuuden kasvuympäristö ei ole antanut riittävästi eväitä terveeseen itsetuntoon, niin silloin ihminen on usein yksin ongelmiensa kanssa.
Yksikään ihminen ei pärjää yksin. Jos emme saa positiivista palautetta tai jos meitä ei muistuteta Jumalan hyvästä suunnitelmasta, on helppoa väsyä, lannistua tai suistua jopa suoranaiseen depressioon. Siksi rohkaisijoita tarvitaan, niin seurakunnissa kuin työelämässäkin.
Myös maailman hätä ja kärsimys huutaa rohkaisijoita.
Rohkaisulle on ajassamme valtava tilaus, ja pienikin kannustus voi kääntää kurssin kohti parempaa.

Mikä seurakunnassa lannistaa?
Lannistumisen syitä seurakunnassa voivat olla johdon toistuva arvostelu, aikaisempien aikojen ihannointi ja sen tajuaminen, että odotuksia ei ehkä saavuteta.
Haggai puhui tulevan temppelin suuruudesta ja kunniasta. Kenties ihmiset tajusivat, etteivät he kerta kaikkiaan pysty rakentamaan sellaista temppeliä. Sakaria muistuttikin heitä siitä, että koskaan ei saisi aliarvioida pienten alkujen päiviä. Jumala yleensä aloittaa työnsä pienestä.
On tärkeää ymmärtää, että ongelmia ei ratkaista yhdessä yössä. Tärkeämpää on saada käännettyä kurssi kohti nousua. Seurakunnan on joskus vaikea ymmärtää, että vaikka Jumala antaisi siunauksen sateet tänään, tämä ei vielä merkitse sitä, että sadon tulokset ovat nähtävänä saman tien.

Miten rohkaisu toimii?
Käytännössä rohkaisu toimii samalla tavalla kuin Haggain tapauk-sessa. Kun kehotamme toisiamme olemaan vahvoja ja lujia, tämä voi merkitä lannistuneelle käännettä parempaan.
Joskus saatamme omasta kulttuurista käsin arvostella amerikkalaista tapaa kannustaa ja rohkaista. Se saattaa tuntua pinnalliselta, mutta rohkaisu kasvattaa tottumuksesta ja alitajuisesti luottamaan siihen, että heikollakin hetkellä on olemassa läheisiä, joilta saa tukea elämän ongelmatilanteisiin.
Varmuus siitä, että itse Herra on kanssamme, rohkaisee ja auttaa meitä kestämään kaiken eteen tulevan. Juutalaiselle kansalle oli tärkeää jatkuvasti muistuttaa liitosta, jonka Jumala teki heidän kanssa Egyptistä lähtiessä. Samoin meille on tärkeää muistuttaa Jeesuksen sanoista: ”Olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun saakka.”
Sama Pyhä Henki, joka oli opetuslasten kanssa, on meidänkin kanssamme. Hän on puolustajamme, rohkaisijamme ja lohduttajamme. Kaikkina aikoina Pyhän Hengen läsnäolo on karkottanut pelon. Pyhä Henki synnyttää uskon ja tekee pelokkaista uskovista rohkeita!
Haggain sanat ”älkää pelätkö” muistuttavat yllättävällä tavalla myös enkelin ilmoitusta paimenille Jeesuksen syntymän yhteydessä. Silloin tuli maan päälle Kristuksen ruumiin temppeli, josta Serubbaabelin temppeli oli vertauskuva.

Jumalan suuri lupaus
Jumala antoi suuret ja mahtavat lupaukset temppelin tulevasta kunniasta ja messiaan tulemisesta. Jumala piti lupauksensa lähettämällä kultaa ja aarteita sekä johdattamalla myöhemmin Jeesuksen tuohon temppeliin. Vielä tänäkin päivänä Jumala liikuttaa varoja ja aarteita. Jumalan on kulta ja hopea.
Ratkaisevinta ei ole se, miltä olosuhteet näyttävät, vaan Jumalan mukaan tuleminen! Jumala liikuttaa olosuhteita. Hän voi puuttua taloudellisiin nousu- ja laskukausiin ja kääntää ne valtakuntansa menestymisen hyväksi.
Ongelmissaan uskovan tulee aina kääntyä Jumalan puoleen. Hän antaa sadon. Hän varmistaa toimeentulon ja antaa tarvittavat varat. Rohkaiskaamme toisiamme näillä Jumalan suurilla lupauksilla!



Oletko rohkaisija vai kuristaja?
Kirjassaan Fine Art of Friendship Ted Engstrom kertoo kahdesta opiskelijaryhmästä, jotka opiskelivat kirjallisuutta Wisconsin yliopistossa.
Ensimmäinen ryhmä koostui lahjakkaista nuorista miehistä, jotka halusivat tulla kirjailijoiksi. Heidän opiskelumetodinsa perustui kritiikkiin. He kokoontuivat yhteen arvioimaan toistensa töitä ja keskittyivät toistensa heikkouksiin. He kutsuivat itseään kuristajiksi, koska he olivat ankaria toisiaan kohtaan.
Samassa yliopistossa oli myös ryhmä naisia, jotka eivät nimensä perusteella olleet paljon rohkaisevampia. Heidän ryhmänsä nimi oli riitapukarit. Hekin lukivat toisilleen tuotoksiaan, mutta heidän metodissaan oli merkittävä ero. Kritiikki oli pehmeää. Se keskittyi vahvuuksien korostamiseen. Arviointi sisälsi enemmän myönteistä kuin kielteistä palautetta. He keskittyivät siihen, mikä oli kannustavaa ja rohkaisevaa.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua joku oppilas teki kattavan tutki-muksen näistä kahdesta ryhmästä. Selvisi, että kuristajien ryhmästä kukaan ei ollut tehnyt ainuttakaan kirjallista tuotosta, mutta riitapukareista oli kasvanut kuusi merkittävää kirjailijaa. Heidän joukossaan oli muun muassa Marjorie Kinnan Rawlings, joka kirjoitti tunnetun lastenkirjallisuuden klassikon Yearling (suomeksi Elämän kevät).
Kuristajia on tarpeeksi, mutta missä ovat rohkaisijat? Voisitko sinä rohkaista jotakuta? Voisitko asettua jonkun masentuneen ihmisen rinnalle? Se ei ole vaikeaa. Ole vain läsnä, kuuntele, rohkaise ja lohduta!
Ehkä sinäkin olet joskus rohkaistunut jonkun toisen kautta. Ehkä itsekin olet joskus ollut ahdistunut, masentunut ja allapäin, ja silloin sinua on rohkaistu. Voisitko tehdä samoin? Sinua odote-taan!

1) Haggai 2:4-5. 2) Esra 1:1-4. 3) Esra 4:4-5. 4) Haggai 1:2. 5) Haggai 1:4 6) Esra 5:1-7. 7) Haggai 2:3 8) Esra 4:23–24. 9) Haggai 2:9. 10) Sakaria 4:10. 11) Matt. 28:20. 12) Haggai 2:6-9. 13) Esra 6:4-5. 14) Haggai 2:8.

Lähteet:
Dubna, Donald: Rohkaisun voima. Päivä Oy, 1989.
Jeremiah, David: The Power of Encouragement. Multnomah Books, 1997.
Jeremiah, David: The Joy of Encouragement. Unlock the Power of Building Others Up. Multnomah Books, 2006.