Kolumni
ISÄNI ON KELLOSEPPÄ
Isäni alkaa olla jo vanha mies. Hänestä piti tulla pastori. Veljensä kanssa he suunnittelivat opiskelua Santalassa, mutta isä menikin Tapiolaan ja hänestä tuli kelloseppä. Maailma vei miehen, ja antoi menestystä. Isä on taitava käsistään ja alallaan Suomen huippuja. Sellaista kelloa ei ole vastaan tullut, mitä isä ei olisi osannut korjata. On ollut aikoja, jolloin olen ollut ylpeä vanhemmistani, mutta myös aikoja, jolloin en. Viina vie menestyvänkin miehen turmioon. Olisin halunnut jatkaa isäni yritystä, mutta olin siihen liian nuori. Suunnittelin itsekin lähtöä kelloseppäkouluun, mutta kutsumustietoisuus vei Jumalan työhön. Minusta tuli pastori, ei kelloseppää. Siirtyikö kutsumus isältä pojalle?
Kun jokin aika sitten olin käymässä Floridassa, niin pastori Puustelli esitteli minut seurakunnalleen: ”Tässä on pohjalainen mies, kellosepän poika Alajärveltä!” Täytyy sanoa, että se oli paras esittely, millä minut on koskaan esitelty. Olin ylpeästi isäni poika. Isäni nimi tunnettiin Amerikassa saakka! Monet siellä asuvat siirtolaiset tulivat kertomaan, että matkoillaan he tapasivat käydä asioimassa isäni liikkeessä ja olivat tyytyväisiä palveluun.
Sain isältäni taskukellon, jonka hän on kokonaan itse tehnyt. Jokainen ratas ja osa on itse hiottu ja valmistettu. Se on mestarin työnäyte. Lupasin isälleni, että kello tulee kulkemaan suvussa isältä pojalle. Näin muisto taitavasta isästäni siirtyy sukupolvelta toiselle. Ikä alkaa painaa ja kellot on pian korjattu. Onneksi isä sai vielä löytää tien takaisin pelastukseen. On lyhytaikainen etuoikeus omistaa isä tai äiti. Jos he vielä tänään ovat olemassa, niin jo kohta heitä ei enää ole.
Monessa kulttuurissa poika tunnetaan isänsä nimen mukaan. Miltähän mahtaisi kuulostaa, jos minun nimeni olisi Jyrki Arvinpoika Palmi? Israelilaisissa suvuissa identiteetti siirrettiin sukupolvelta toiselle juuri näin. Lisäksi Jumalaa pelkäävät isät laittoivat kätensä poikiensa päälle ja lausuivat siunauksen sanat heidän ylitseen. Joosef Jaakobin poika tuli isänsä kuolinvuoteen luokse kahden poikansa kanssa pyytäen, isoisän siunausta pojilleen. Siunatessaan heitä Jaakob siirsi heille heidän tulevan identiteettinsä. Näin se tapahtui isältä pojalle ja taas isältä pojalle. Näin Israelilaiset oppivat tuntemaan itsensä ja keitä he olivat pääasiassa siksi, että he oppivat tietämään, keitä heidän isänsä ja isoisänsä olivat. Jatkuvuus oli isien vastuulla. He huolehtivat siitä, että tulevat sukupolvet tiesivät keitä he olivat ja mistä he olivat tulleet. Identiteetin tutkiminen ei ollut poikien vastuulla.
Tässä maassa on satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät tiedä keitä he ovat. Heillä ei koskaan ole ollut isää jotka olisivat rakkaudessa laskeneet kätensä heidän päälleen ja kertoneet heille, keitä he ovat Jumalan silmissä tai edes biologisessa mielessä. Mies joka kasvaa aikuiseksi ilman isää, kasvaa tietämättä, kuka hän on tai mikä hänen identiteettinsä on. Hän on kuin palapeli, josta puuttuu paloja. Selkeä kuva ei hahmotu.
Lienet kuullut kuuluisasta Nasaretin puusepästä ja hänen pojastaan. Pojasta, joka paremmin Jumalan poikana tunnetaan. Poika varttui isänsä kätten taitoja katsellessa. Pojalle opetettiin, mihin sukuun hän kuului, Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin ja Daavidin sukuun.
Hänestä tiedämme paljon, hänen perintönsä on käytettävissämme ja testamenttinsa luettavissa. Hän on taitavin isä ja mestarien mestari. Hän voi korjata rikkinäisen itsetuntomme ja antaa meille identiteetin. Hänen poikinaan ja tyttärinään tiedämme siis keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa. Hänen tuntemisensa voimme siirtää polvesta polveen, mutta kuka siirtää suvun identiteetin pojilleni, ellen minä itse?
Julkaistu RV -lehdessä
